Kuvat on näpsäisty 1700-luvun markkinoilta. Markkinat pidetään Isossakyrössä joka kesä. Toivottavasti tänäkin vuonna.
Yläkuvassa poseeraa Isonkyrön Vihtori-pappi. Hän kierteli markkinaväen seassa ja häntä sai puhutella kuka tahtoi. Kaikki tykkäsivät ja jos oikein olen ymmärtänyt, moni häntä puhutteli.
Ketään hän ei jalkapuuhun määrännyt, vaikka sellainenkin markkina-alueelta löytyi.
(En ole kysynyt julkaisulupaa kuvalle, mutta uskon vakaasti, että olisin sen saanut, jos olisin kysynyt).
Alakuvassa, joka on otettu samaisilta markkinoilta, näpötän minä.
Olen monena vuonna markkinoilla fiiraillut. Milloin myönyt leipää ja piirakoita, milloin istunut kirkkotarhassa valmiina juttelemaan ja vastaamaan, jos joku jotain kysyy.
Ensi vuonna menen, jos Jumala suo, Siskon kaa myymään kortteja ja kirjoja. Sisko omiaan ja minä omiani, edellyttäen, että saan Viksu Viilipytty-kirjan valmiiksi. Luultavasti en saa, mutta onneksi on kortteja mitä kaupitella ja tietysti kolme runokirjaani: Runollinen kirja, Runoratsukko ja Tulppaaninippu.
Viksu-opus on kyllä viimeistä silausta valmis, mutta sen painattaminen saattaa tuottaa suurta ja ylipääsemätöntä tuskaa.

Laitoin ylläolevat kuvat kehiin siksi, että ne ilahuttavat meikäläisen mieltä. On tärkeää ajatella ja kaivaa esiin sellaista todistusaineistoa, että hokaa, että on sitä ollut hienojakin hetkiä.
Raamattu taas puolestaan on sellaista todistusaineistoa, jota lukiessa ihminen hokaa, että peliä ei ole menetetty! Ei, vaikka eläisimme vähemmän hienoja hetkiä.
Tervetuloa sitten kesällä jLs minun ja Siskon markkinakojulle. Siskolla (Thors) on paljon kirjoja myynnissä (onhan hän oikea ja pesunkestävä kirjailija). Minulla on myynnissä paljon kortteja (olenhan minä pesunkestävä korttimaakari) ja paljon runokirjoja (olenhan minä pesunkestävä "runoilija") ja ehkä Viksu Viilipytty-kirja (olenhan minä pesunkestävä pyttyilijä).

Pinkin kalenterini viikkoaukeama on melkein valkoinen (tästä eteenpäin se on, sattuneesta syystä, ihan valkoinen). Keskellä kalenteriviikkoa lukee ABC klo 13.00
Minulla oli hauska ja mukava tapaaminen kaffikupin ääressä ystävättäreni kanssa. Praatasimme puoli yhdestä puoli neljään. Yhtään hiljaista hetkeä ei tullut, paitsi tietenkin silloin, kun haukkasimme pullasta ja ryystimme kahvia päälle.

Sieltäpäin tryykäsin Lizzy-serkun luo. Vähän kauhistutti, kun ei ollut kulunut kuin viikko edellisestä visiitistä. Lizzy lohdutti sanomalla, että rakas bönde-serkku (so. minä) on aina tervetullut. Vaikka joka päivä. Uskoin joka sanan.
Sain Lizzyltä vaihteeksi taas mekon. Aion panna sen päälle ensimmäiseen tilaisuuteen, johon yli seitsemänkymppiset taas joskus saavat mennä.
On outoa olla karanteenissa, mutta ymmärrän, että se on omaksi parhaaksemme. Niin vaikeaa kuin onkin ajatella, että kuuluu vanhuksiin, eli yli seitsemänkymppisiin. Tällä viikolla napsahtaa lasiin taas uusi vuosilusto. Ei voi mitään.

Tänään kävimme kaupassa heti aamusta Magnuksen kanssa. Kun tulimme kotiin, otin avaimen Magnukselta avatakseni hänelle oven. Ilman mitään ennakkovaroitusta kompastuin porraspäässä olevaan sementtiseen  laattaan (noin 3 senttimetrin korkuiseen).
Rojahdin päistikkaa, pää edellä rappusia vastaan. Pääni osui sileään uuteen rappuseen. Leuka ja posket klopsahtivat kuin hyllylle. Siististi aseteltuna. Polvet puolestaan klopsahtivat toiseen rappuseen ja oikea käsi kolmanteen. Oikean käden keskisormesta tuntui kuin kynsi olisi taittunut kaksinkerroin ylöspäin (kuten se varmaan sekunnin murto-osaksi taittuikin).
Mihinkään ei oikeastaan ottanut kipeää, paitsi kyseiseen keskisormeen.
MUTTA, vaikka ei ottanut kipeää, aloin vollottaa suureen ääneen. Puristin kouristuksenomaisesti vessa- ja talouspaperirullia kainalossani ja vollotin.
Itkusta ei tuntunut loppua tulevan. Silmäripsivärit poskella turskin ainakin puolituntia. Seuraavan toisen puolituntia itkin itsesäälistä. Itkin vanhuuttani, surkeuttani, kömpelyyttäni, lättypäisyyttäni, saamattomuuttani, laiskuuttani...itkin maailman surkeutta, sairauksia, coronaviruksia ynnä muita röppöreitä.
No, loppuihan se itku vihdoin, eikä vähiten hyvän lohdutuksen tähden, jota Magnuksen taholta koko kaamean session aikana sain tuta.
Täytyy taas terästäytyä kulkemisissaan. Yleensä kuljen aina nokka maassa ja kierrän joka pikkukiven. Portaissa varsinkin kuljen hengittämättä ja kieli ulkona, että ei vaan kaatuisi. Silti, SILTI tämän ikäiset mummut näköjään kaatuu! (Siitä siihen, ettei alkaa uudestaan itkettämään).
Noh, pikku kaatumiset on kaitainen asia nykyisten asioiden ja ahdistusten keskellä.
Asioihin ja ahdistuksiin auttaa rukous. Jeesusta apuun pyytämällä ihminen selviää. Taudeista ja muista. Jeesus on konkreettinen apu ja turva. Hänen avullaan pääsemme vaikeuksien läpi. Se on varmaa, jos mikä.
T: Kaisa Kömpelssön-Onthufvud
--------------------------------------------------------------
Psalmi 46:2-8
Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.
Meret pauhaavat ja kuohuvat,
vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat Jumalan kaupunkia,
Korkeimman pyhiä asuinsijoja.
Jumala on kaupunkinsa keskellä.
Kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.