Vaarini tekemä ja rakentama kuisti. Sen vaarin, joka oli rakentamassa Iisakin kirkkoa ja mitä kaikkea muuta. Pääsimme joitakin vuosia sitten katselemaan näitä paikkoja ja aluetta, jossa vaarini aikoinaan vaikutti.

Vaari oli isäni isä. Äitini isää, eli paappaani, en ikinä nähnytkään. Hän kuoli ennen syntymääni.

Vaari oli, paitsi hyvä kirvesmies, myös kulkukauppias. Siitä työstä hän supliikkimiehenä ansaitsi myös sievoisia tuloja. Vaari valtuutti kauppareissuilta palattuaan äitini kanssaan myyntituloja laskemaan. Se oli aikamoinen ihme se!  Ei valtuutus niinkään, vaan se, että äiti hyväksyi tehtävän ja otti sen vastaan.

Nimittäin vaarin ja äidin ensitapaaminen oli ennustanut kaikkea muuta. 

En muista, olenko sen kohtaamisen täällä kertonut (hyvin paljon luultavaa on, että olen), mutta kerron sen kuitenkin. On se sen verran mehevä juttu.

Vaarini oli työväenaatteen vankka kannattaja. Vappumarsseilla Vaasassa, hän oli etunenässä lippua kantamassa.

Isäni seurusteli jo äitini kanssa ja yhdessä he katselivat maasillan kupeessa sillalta kaupunkiinpäin askeltavia marssijoita. Soittokunta soitti ja tunnelma oli korkealla, kuten aina Vappuisin ja soittokunnan soittaessa.

Tälläkin kertaa vaari oli marssinut etunenässä suomenlippua kantaen. Vakavana ja sivuilleen vilkuilematta. Katse eteenpäin, kohti horisonttia suunnattuna

Vaarilla oli aina tärkeissä tilaisuuksissa puku päällä ja hattu päässä. Hopeiset kellonvitjat pyöreän vatsan päällä kiiltäen. Niin nytkin.

Myöhään iltapäivällä, kun torilla olivat juhlallisuudet marsseineen ja ilmapalloineen laantuneet, vei isäni äitini ensivisiitille kotiinsa.

-Miksi et tullut marssimaan? Semmoisen lihavan tumpun kanssa vaan seisoskelit maasillan luona?  vaari huusi kamarista. (Hän ei ollut huomannut, että isä tuli kotiin seuralaisen kanssa.) 

Tästäkös äitikös riemastui! Hän riuhtaisi kätensä isän kainalosta ja syöksähti kammariin.

-Tässä se lihava tumppu nyt on!!!

Tarina ei kerro vaarin reaktioita, mutta jotakin hänen luonteestaan puhuu se, että hänestä ja äidistä tuli elinikäiset kaverit. Tumppu-jutulle äiti jaksoi nauraa aina ja hän kertoi sen hyvin elävästi kymmeniä, jos ei satoja kertoja kaikille. Minullekin, enkä ikinä siihen kyllästynyt. 

Äiti oli hyvä kertomaan. Hänestä olisi hyvässä lykyssä voinut kehkeytyä hyväkin komedienne, ellei elämä olisi kuljettanut toisiin suuntiin. Äiti kirjoitteli runoja ja kolumneja lähettäen niitä paikallislehteen julkaistaviksi ja aina ne myös julkaistiin. 

Olen äidiltäni varmaan perinyt kirjoittamisen taitoa. Meidän suvussamme on taitavia sanaseppoja jahka he vaan tarttuisivat pännään ja kirjoittaisivat ja lähettäisivät kirjoituksia joka paikkaan.

Nyt, kun tuli puheeksi, kehotan niin tekemään. 

Jos jostain, niin kirjoituksistani äitikin aina ilahtui. Muistan eräänkin kerran, kun ojensin hänelle eteisessä (äiti asui yläkerrassa, minä perhekuntineni alakerrassa) äitienpäivärunon. 

Olin väsännyt sen ruokatunnilla. Ajattelin, että koska en jaksa lähteä kaupunkiin kukkia ostamaan, kirjoitan suloisen, värikkään ja tunteikkaan runon.

Ehtiminen ei tosin ollut ainoa syy, että en kukkakauppaan lähtenyt. Ei, vaan syy oli se, että äiti inhosi äitienpäiväkukkia! (Varsinkin sitä sellaista, jossa on kaalinpäänkokoiset, sinipunaiset kukat.) 

Myös äitienpäiväruusua hän omien sanojensa mukaan inhosi. Sanoi, että heittäisi sellaisella armotta vesilintua. Muistaakseni kokeilin sanojen todenperäisyyttä joskus. Muistaakseni äiti ei heittänyt sillä mitään. Ei vesi-, eikä muutakaan lintua.

Niinpä en sitten kukkia ostanut. Mitä turhia mennä sohimaan kepillä ampparipesää?

Kaktuksia joskus äidille ostin. Niistä hän tykkäsi ja ne hän sai aika kauan pysymään hengissäkin.

Niin, siihen äitienpäivärunoon vielä: Äiti luki sen siinä eteisessä ja sai niin kauhan naurukohtauksen, että ajattelin, että hän kuolee siihen paikkaan! Henki tuskin kulki. Pientä pihinää onneksi sentään joskus.

Toppuuttelin äidin naurua. Sanoin, että ei ole kiva, jos seuraavanpäivän Iltiksen lööpeissä lukisi:

-Kuoli nauruun äitienpäivärunon luettuaan.

Hauskat muistot ovat mukavia. Olen viimepäivinä ajatellut, mimmonenkohan muisto minusta jää?

Semmoistakin tulee näinä ankeina aikoina välillä mietittyä, että jääkö mitään?

Olen tullut mietoksissani  sellaiseen lopputulokseen, että parannusta pitää tehdä, että sävyisät ja mukavat muistot jäisivät.

En tahtoisi, että Magnus muistaisi minut huutavana, murjottavana, valittavana, jästipäisenä, arvostelevana ja vähättelevänä eukkona. En totisesti. Paljon onkin poispantavaa (oikeastaan nuo kaikki).

Tahdon, että muistaa minut säyseänä ja ihanaisena. Semmoisena kuin syvällä sisimmässäni oon ja jotka ominaisuudet täysin peitossa pitänynnä olen. Vielä on aikaa (toivottavasti) kaivaa parempi minä estraadille.

Kalenterin sivustosta ei tarvitse mainita mitään syystä, että siellä ei ole mitään.

Lenkkeillyt olen joka päivä ja minulla on nyt puhelimessa ohjelma, joka mittaa ja räknää joka askelen. Kerrankin sellainen ohjelma, joka laittaa liikkumaan. Viimeisellä lenkilläni teputtelin muutamia ylimääräisiä askeleita, koska on niin kiva eteisessä heti kailottaa metrimäärät. Eilen niitä kertyi 2120!

Tänään aion nostaa lukemaa ainakin kymmenenmetrin verran, ellei enämpikin.

T:Kaisa Steppander-Kaakersson

Jk. Jos nykyinen maailmanmeno pelottaa, kauhistuttaa, tai ahdistaa, rukoile!

Rukous auttaa. Jeesus karkottaa pelon. 

Usko Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi.

Jeesus nostaa ja kantaa. Hän vie sinut virvoittavien vetten ääreen ja sinä saat levätä. 

-------------------------------------------------------

Psalmi 18:2-7

Minä rakastan sinua, Herra,

sinä olet minun voimani.

Sinä päästit minut turvaan,

sinä olet vuorilinnani.

Jumalani, sinuun minä turvaudun,

sinä olet kallio, olet kilpeni,

sinulta saan avun ja suojan,

Kun kutsun Herraa, ylistettyä,

saan avun vihollisiani vastaan.

Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni,

tuhon pyörteet minua kauhistuttivat.

Tuonelan paulat kietoivat minut,

näin edessäni kuoleman ansat.

Silloin minä huusin hädässäni Herraa,

kutsuin avukseni Jumalaani.

Ääneni kantautui hänen temppeliinsä,

ja hän kuuli minun huutoni.