maanantai 27. huhtikuuta 2020


Paitsi jutunjuuresta, niin myös kuvista alkaa olla puutetta näinä ankeina aikoina. 
Onneksi oli vielä ainakin nämä kaksi kuvaa, joita en ole vielä esille laittanut, enkä niistä hehkeytyviä muistoja ja asioita kertonut.
Yläkuvassa on äitini. On myös tietenkin olemassa kuva, jossa on myös isäni ja toivottavasti saan myös sen joskus tänne eetteriin esille laittaa.
Olen aina ollut hiljaisesti ja itse tykönäni sitä mieltä, että kovasti on murheellisen näköinen morsian tuossa kuvassa. Kaunis, mutta murheellinen. Tiedä sitten syytä, että ei hymyilyttänyt. Ehkä kuvaaja kehotti olemaan hymyilemättä. 
Toisaalta ei sellaiset jakoavainhymyhääkuvat ole oikein mistään kotoisin. Varsinkaan hääkuvissa. 
Jos ei kerran hymyilytä, niin mitä turhaan jakoavainhymyileekään!
Itselläni on kuvissa aina jakoavainhymy. Senpä takia en kuvia itsestäni tänne paljon näkösälle laitakaan. 
Selfieitä olen ottanut itsestäni kolme, tai neljä. Ne vasta kaameita olivat (paino sanalla OLIVAT), kun yritin niissä hymyillä. Poistin ne välittömästi. Kananlihalla olin poistojenkin jälkeen vielä pitkän aikaa.  Se on harmi se. Olisi niin hauska laittaa hymysuutilannekuvia. Sellaisia, mitä monet ihmiset esim. Facebookkeihin laittavat. 
On hauska katsella mitä kukin kulloinkin on tekemässä ja mitä on tapahtumassa. Varsinkin nyt, näinä aikoina, kun elämä on rajoitettua monella viisiin. 
Itselläni ei nykyään paljoakaan ole, mistä kertoisin ja kuvia nyppisin paitsi, että tänään ehkä olisi ollut. Heti aamutuimaan.
Olisi ollut maikeaa ottaa kuva otsatukastani a) ennen, b) jälkeen saksimisen.
Sen verran voin kertoa, että eipä valahda otsahiukset enää silmille. Ei todellakaan.
Otsahiukseni (ne vähät, mitä enää on) ovat saksimisen jälkeen todella kauheat, mutta ei hätää. 
Kyllä asia jouluun mennessä tasoittuu. On ollut sellaistakin puhetta ja lukenutkin olen, että jouluun mennessä tämän ikäiset kuin minä ja Magnuskin olemme, saavat vihdoin tulla ja mennä ihmistenilmoille niin, kuinka tykkäävät. Ihan hyvä.
Äkkiä se aika ensi jouluun hulahtaa. Äkkiä se on aika hulahtanut niihin kaikkiin 72:teenkin jouluun, jotka tähän mennessä olen viettää saanut.
Itse asiassa aika on hulahtanut kohdallani niin nopeasti, että on ollut pakko alkaa miettimään, että mihinkä se on mennyt ja mitenkä se on tullut elettyä? Mitä on tullut tehtyä ja varsinkin, mitä on jäänyt tekemättä?
No, aika lailla ohut kirja meikäläisenkin tekemisistä tulisi. Tekemättä- ja sanomattajättämisestä paljon, paljon  paksumpi.
Mutta nyt onkin niin, että niillä kirjoilla ei ole himpun vertaa merkitystä pitkässä juoksussa (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?)
Sillä on ratkaiseva merkitys onpiko ihminen elämänsä varsijuoksulla Jeesuksen oma. Joo, taikka ei. Kaksi vaihtoehtoa.
Meikäläinen on (pompahtelee ilosta, onnesta ja riemusta). 
Kuuntelin eilen netin kautta hengellisen puheen, jossa puhuja harmisteli, että uskovaiset puhuvat liian vähän (jos ollenkaan) Jeesuksesta ja pelastussanomasta. Se on kyllä totta. Omalta kohdaltani tarkisteltuna. (En puhu kenestäkään muusta).
Sain kauhean ja viiltävän piston sydämeeni. Onko minun kauttani ihmisille tullut tietoon, että Jeesus ja Raamattu on totta? Onko minun kauttani tullut ihmisille tietoon, että Jeesus odottaa, että ihminen kääntyisi hänen puoleensa, pyytäisi syntejään anteeksi ja Jeesusta sydämeensä?
Ajattelin, saarnan kuultuani, että tästä lähtien aion kertoa asiasta. Niillä lahjoilla, jotka minulle on annettu. Herra minua tässä aikomuksessani avittakoon.

Toisessa kuvassa on vakantti ruokakuriirimme Catherine. 
Kuva on otettu ensimmäiseltä kerralta pitkästi toista kuukautta sitten ja silloin vielä tarvittiin pipoja ja toppatakkeja kuriirivaatetuksena.
Toissapäivänä Joonathan toimi kuriirina. Silloinkin olisi tarvittu kyseisiä tamineita. Varakuriirille annettiin fleesehuppari niskaan, että tarkeni juoda kahvit tuvan seinustalla. 

Haikeana katselen ja selailen kalenterini aukeamia. Viimeviikon aukeamalle oli ajat sitten kirjoitettu kaksi sykähdyttävää menoa. Niihin olisi ollut niin hauska mennä. 
Ei sitä silloin, kun ne ylös kirjattiin, edes ymmärtänyt, kuinka hauskaa. 
Nyt huomaa, kuinka iloinen ja kiitollinen kaikista menoista pitäisikään olla. Jos (ja kun) nekin ajat varmasti tulevat, että saa kokoontua ja ottaa osaa kaikkiin kivoihin menoihin, niin minä ainakin aion repiä tilaisuuksista kaiken irti. Menen joka paikkaan ensimmäisenä ja lähden viimeisenä pois. Vaikka, kun tarkemmin ajattelee, niin niinhän me olemme Magnuksen kanssa tehneet aina.
T: Kaisa Paksujalka-Tungsten
----------------------------------------------

Psalmi 91:1-6

Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa
sanoo näin:
-Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani.
Jumalani, sinuun minä turvaan.

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta.
ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi,
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri
ja kilpi.
Et pelkää yön kauhuja
etkä päivällä lentävää nuolta,
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä,
et tautia, joka riehuu keskellä päivää.





1 kommentti:

Rautalintu kirjoitti...

Toppatakkia tarvittihin vielä vappuaattonaki. -4,9 näytti aamulla mittari ku nousin ylähä.

Mukavaa vappua!