Piukeeta pauketta

Taas meni 1/2 tiimaa valokuvia plärätessä.
Uusia kuvia ei ole otettu ja vanhoja sopivia ei millään meinannut löytyä. Kyllä sellaisia löytyi, joissa kekkaloidaan  kesäkelteisillään, rapsutetaan puutarhassa, tai imeskellään jäätelöä riippakoivun alla, mutta eihän niitä näillä keleillä voi tänne laittaa.
Onneksi sentään joku toi viime-, tai toissa vuonna tulppaaninipun. Tulppaanikuvan voi aina panna uudestaan ja uudestaan esille oli kesä tai talvi. Onneksi tuli joskus myös näpättyä autotallin nurkalta talvinenkin kuva. Sellaisen, joka sopii näillä ilmoillakin ja tähän vuodenaikaan panna tämänkertaisen joka-maanantaisen jatkosarjan alkuun.
Autotallinkulman maisema sietää tulla senkin takia mainituksi ja esitetyksi, että siitä katselen aina revontulia, kun Facebookista ihmisten päivityksestä luen, että niitä taivaankannella räiskyy. Tämänkin talven aikana olen muutaman kerran räiskintää saanut ihailla.

Näinä aikoina meillä on räiskynyt sisällä. Nimittäin puut pönttöuuneissa. Heti, kun ovat uunit jähtyneet, niin uutta pökkyä on pitänyt pesään laittaa. Niin on pakkanen paukkunut.
Kyllä nämä tämmöiset paukku-ilmat krassaavat luteetkin seinänraoista. Myös taudinsiemenet ja pölypunkit voivat huonosti. Tai joidenkin tutkimusten mukaan on kuulemma selvinnyt, että pölypunkkeja ei olisi olemassakaan! Mene ja tiedä.
Kauhean näköisä ne kumminkin ovat ja se käy ilmi heidän ottamistaan kuvista, jotka väittävät niitä löytyvän.
Vaikka taudinsiemenet vähenevät näinä ankeina pakkasaikoina, niin minulla vääntää vatsalaukkua tällä nimenomaisella hetkellä. Vatsalaukkua, joka on saman SUURUINEN kuin viikko sitten, jos puntaria on uskominen. Maanantaisinhan meillä on aina punnituspäivä, kuten te kaikki tuhannet lukijani olette jo varmasti tulleet tietämäänkin.
Olin eilisen ja toissapäivän piimä/vesi/kahvi/kaakao kuurilla, koska hiukan arvelin, että paino ei ehkä ole inahtanutkaan alaspäin. Tänään sitten kävikin ilmi, että inahdusta ei ollut tapahtunut. Ei, vaikka olin juomakuurilla varautunut.
Magnuksella paino oli pudonnut...en kateudeltani edes muista paljonko. Alaspäin oli mennyt, vaikka hän eilenkin moosasi kolme (3) pullaa.
Sen verran minäkin eilen ahdistuin antamaan juomakuurilleni periksi, että söin pikkasen vävyn tekemää pitsaa. Jos tietäisitte mimmosia ne vävyn tekemät pitsat ovat, ette yhtään ihmettelisi, että söin. Niitä sulopitukoita ei kukaan kuolevainen voi vastustaa.
Söin kuitenkin hyvin paljon vähemmän kuin muuten olisin moheltanut. Sen määrän ei olisi pitänyt vaikuttaa mihinkään. Kaikista vähiten puntariin.
Charleskin jo ihmetteli äitiänsä. -Kuinka voi joku pysyä yhtä turpeanpaksuna, vaikka syö vähän? hän ihmetteli huuli ja silmät pyöreänä.
Nii-in!
Sitten aloimme Charlesin kanssa ihmetellä Magnusta. -Kuinka joku voi laihtua koko ajan, vaikka syö kaiken aikaa monenmoista. Pullaa ja nisua?
Nii-in!
Ymmärrän omalta kohdaltani, että syön tietenkin enemmän kuin kulutan, mutta Magnuksen kohdalla on päinvastoin. Hän saa syödä, vaikka ei kuluta.
Koska mielestäni en kuitenkaan syö enemmän kuin kulutan valveilla ollessani, on samassa painossa pysymiseen syynä se, että olen alkanut kulkea unissani kuten 10-15 vuotiaana tein.
Nuorena unissakävely johti aina ovesta ulos, ei jääkaapille, kuten nyt mummuna ilmeisesti tapahtuu.
Oli kuinka oli taistelu jatkuu. Kesti kuinka kauan kesti ja tuli mitä tuli.

Torstaina kävin lääkärissä, vaikka mitään elimellistä vikaa ei ollut. Tuskin olisin voinut vinkua vatsanväänteistänikään, jos olisivat silloin olleet päällänsä. Kyse oli nimittäin ajokortin uusimisesta.
Ajattelin heti tarkastukseen ajellessani, että nyt en mene siihen retkuun, johonka menin silloin, kun ajokortti minulle myönnettiin. Näkötarkastuksen kohdalla nimittäin. Jotkuthan teistä muistavatkin, kuinka silloin kävi.
Silloin lääkäri käski mennä seinän viereen ja peittää ensiksi vasen silmä ja oikealla katsella pahvitaulun kirjaimia, ja kertoa mikä kulloinkin on kyseessä, kun hän niitä kynällään viisailee.
Menin reippaasti seinän viereen naama seinää vasten. Tohtori ei ehtinyt edes rykäisemään, kun jo itse huomasin töppäykseni. (Yleensä huomaamiseen menee kauemmin).
Ajattelin kauhuissani, että siihen tyssäsi kortin saaminen. Onneksi niin ei käynyt. Uskon, että se, että tohtuuri ei ehtinyt rykäisemään, pelasti kortinsaantini.
Tällä kertaa olin skarppina. Paukuttelin tulemaan kuuluvalla äänellä: kuusi, viisi, yhdeksän, kaksi, viisi jne. mitä pahvilta kulloinkin näytettiin. (Kirjaimet ovat näköjään sittemmin muuttuneet numeroiksi näkötarkastuksessa).
Näin kaikki numerot kirkkaasti, mitä kysyttiin! Niitä "luteenpaskan"-kokoisia numeroita ei kuulemma kenenkään tarvitse nähdäkään.
Tuloksena oli, että minä en kuulemma enää tarvitse silmälaseja ajaessani. Ko. muutos tehtiin myös korttihakemukseen. Toinen muutos edelliseen ajokorttiin on, että en enää saa ajaa moottoripyörällä. Toki kysyttiin olenko ajanut ja haluanko edelleen ajaa motikalla. No en tod.!Ajattelin jopa ehdottaa, että tohtori kieltäisi moottoripyörän takapenkillä istumisenkin, koska jos jotakin kauhistelen, niin juuri motikan takapenkillä istumista. Olen aina kauhistellut, enkä sen takia liioin istunut ikinä.
Olisi petyyki lyödä Magnuksen eteen, jos hän vanhoilla päivillä innostuisi m-pyörällä prääsäämään. Joskus olen kuullut senkaltaisia huokauksia ja haikailuja sellaisen perään.

Lääkärin vastaanotto-odotushuoneessa meitä istui naisia useampiakin samalla asialla. Tuli tietoon, kun setvittiin, mitä varten kukin lääkärin vastaanotolla on.
Täälläpäin on tapana selittää asioita odotushuoneessa, mikä on mielestäni yksinomaa mukavaa.
On paljon hauskempaa setviä vaivojaan muiden kanssa kuin tuijottaa vastapäiseen kelmeään seinään, tai lukea Pellervoa vuodelta 1986.
Eihän meillä tosiaan mitään vaivoja ollut keelläkään, koska korttiasialla oltiin. Kerrottiin sen sijaan asioita, joita meille oli vuosien mittaan tapahtunut, kun olimme hakeneet opiskelemaan sitä, tai tekemään tätä.
Pohdimme, kuinka suuri valta joillakin "asiantuntijoilla" siihen aikaan (about puolivuosisataa sitten ja enemmänkin) elämäämme lausunnoillaan ja todistuksenantamisillaan oli ollut.
Minulla ei niinkään ollut tälläistä sattunut ja sanoinkin ihan mahdottoman kovalla äänellä (se on huonokuuloisille ja kuulokojelaisille tyypillistä), että MINÄ AINAKIN OLISIN SANONUT, ETTÄ HAISTA NYT KUULE PASKA JA....jne. lisäten asiaan kaikenlaista samantapaista, jos mahdollista, vieläkin törkeämmällä äänellä.
Jälkeenpäin ihmettelin, että mikä minuun meni? En ihmettele, että Magnus joskus pökkii ja potkii sääreen.
Minä vaan joskus niin kertakaikkisesti tuohdun, jos jotakuta on kohdeltu väärin. Unehutan vaahdotessani täydellisesti itseni tarkkailun. Yleensä, katsokaas, tarkkailen itseäni koko ajan.
Mietin, kuinka suu on ja miltä silmäpussit näyttää tässä valossa ja näkökulmassa. Niin olen tehnyt aina ja niin tulen luultavasti tekemään vellitaloon asti. Ellen sitten ole tullut äitiini, joka sanoi kahdeksankymmentä täyttäessään, että on mukavaa, kun ei tarvitse ajatella mitä sanoo ja miltä näyttää.

Nyt minä sen sijaan lopetan tämän kertaisen sanomisen tähän. Ei minulla muuta olisi ollut sanottavanakaan. Ajokorttilääkäri oli viikon kalenteriaukeamalla melkein ainoa merkintä.
Merkintöjen ulkopuolella olimme tietysti perjantaina raamattupiirissä, sunnuntaina kirkossa ja illalla seuroissa. Seuroista menimme Asevelikylään kertomaan, että Lyllan tahtoi jäädä vielä Hälävälle. Se heilutti siihen malliin häntäänsä.
T: Kaisa Snösjö-Piukeinen
------------------------------------------------------
Psalmi 145 13a-14
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.

Käyttämättömät villahousut arvossa arvaamattomassa

Ylin kuva on viimeviikolla napattu. Siinä on ikuistettuna hieno halo kirpeänä pakkasaamuna.
Ihmeellinen ilmiö. Herää vastaus, että jotakin suurempaa on olemassa ja hiiteen alkulimat ja jyskyt. Alakuvassa on terapiatyttökoira Lyllan. Se on taas saapunut iloksemme tänne maaseudun rauhaan ja tyveneeseen. Ei pakoon mitään, koska kaupungissakaan ei ilotulitteet näinä aikoina pauku, vaan ihan muuten vaan. Olimme tapamme mukaan seurojen jälkeen Asevelikylässä ja kotiinlähdön koittaessa Magnus kysyi terapiakoiralta, jotta haluaasko se lähtiä Hälävälle pupunjäläkiä nuuskimahan?
Hetihän koira oli valmis. Ainakin Magnuksen mielestä.
Eipä silti, ei minullakaan asiaa vastaan mitään ole. Mukavaa ainoastaan. Juoksut&karvanajotkaan eivät ole tällä hetkellä akuutteja. Ja vielä: Eipä meikäläisenkään tarvitse villasukkia kinttuihinsa kiskoa nukkumaan mennessä,  kun koirapatteri Lyllan on jalkopäässä..
Lyllan on friskaantunut loistavasti siitä taannoin tehdystä klumpunpoistoleikkauksesta.
Oli koira kyllä leikkauksen jälkeen niin huonossa hapessa, että hännästänsäkään ei heilunut muuta kuin tuo valkoinen osa (kts kuva).
Nyt huiskuu jo hela häntä. En ole koskaan nähnyt niin yltiöpääpositiivista piskiä kuin Lyllan. Se heiluttaa välittömästi häntäänsä, kun vaan katsookin sen suuntaan.
Tuollaisen hännänheiluttajaluonteen kun saisi ihmislapsikin. Maailma olisi taatusti parempi paikka elellä ja oleilla.
Vaihtoehtoiseti määrätynlainen negatiivistympeinen mieliala on omiaan saamaan hallaa aikaan pääkopassa ja sen ulkopuolella. Muissa ihmisissä.
Kaikki varmaan muistavat vertauksen siitä kuuluisasta vesilasista, johon on kaadettu puoleenväliin vettä? Sitten ihmisiltä kysytään, mitä he näkevät?
Toiset näkevät lasin, joka on puoliksi tyhjä ja toiset taas kupposen, joka on puoliksi täynnä.
Itse näen, riippuu päivästä, molemmilla tavoilla. Magnus näkee AINA puoliksi täynnä olevan lasin.
Vesilaseista puheenollen tänään ja eilen ne eivät ole tyhjiä olleet meikäläisenkään kannalta katsottuna. Ne ovat olleet ensin täpötäysiä, sitten typötyhjiä.
Olen alkanut vesihoitokuurin!!!
Eilen huomasin, että ihoni alkaa olla sieltä sun täältä kuin kalkkunan kaulakulkuset. (Olen sen toki huomannut jo jokunen vuosi takaperin, että eipä kiinteytystä ole havaittavissa järin paljoa).
Mutta paitsi nahkan rupuamista, ei koko yleinen olotilakaan ollut järin loistava.
Vatsanpohjaa kinnervöitsi  (sisäpuolelta siis) ja se ns. minulle ominainen ylimääräinen mutka suolistossa pallean kohdalla, kurnutti, jos mahdollista, vieläkin äänekkäämmin kuin tavallisesti.
Muistin oitis, että noudattamaamme ruokavalioommehan kuului kolmen litran veden lutkuttaminen. Sitä en ollut noudattanut kuin ihan aluksi. Magnus ei todistettavasti silloinkaan.
Eipä ole kumma, että nahkaa vetää ryttyyn, kun ruoka-annokset ovat puolittuneet ja vettä ei ole tullut ryystettyä oikeastaan tippaakaan.
Niinpä olen nyt kahtena päivänä laittanut aamulla vesikannun täyteen tiskipenkille ja vartioinut itseäni, että se on illalla ollut tyhjä. Tiskipenkille sen takia, että vesi ei kylmene. Kylmä vesi ei mene soppatorvestani alas. Kuten ei kylmä piimäkään. Minun piimäpurkkini on aina tiskipenkillä vartomassa juojaansa ja voi häntä, joka sen erehdyksessä jääkaappiin laittaa.
Tänään jo iloitsin Magnukselle, että vesihoito alkaa puremaan! Kurnutusta ei ole kuulunut juuri ollenkaan ja on kuin muutama ryppykin olisi ikään kuin oiennut (tai ainakin alkanut etsiä uutta uomaa).
Mitä laihdutuskuuriini tulee, niin tänään oli viisari puolikiloa (ja siis puoli vuotta) alempana kuin se joulun- ja uudenvuoden ajan ollut on. Sekös ilahutti vanhaa sydänparkaani.

Kalenteriin ei viimeviikon kohdalle tullut mitään merkintöjä. Ei ennen, eikä jälkeen.
Ja niin kuin minä aioin matkustaa junalla Nikolainkaupunkiin ja kyläillä joka paikassa aamusta iltaan.
No, mitä tein, niin pitelin tulta pönttöuuneissa ja puuhellassa.
Eräänä aamuna keitin jopa kaurapuurot puuhellan lämmöllä. Sitä en ole tehnyt muistaakseni koskaan ennen. Kahvivettä olen keitellyt muutaman kerran näinä kymmenenä vuotena jona täällä Letkutien varrella olen asunut. Ei ole ollut usein tällaisia karmupakkasia, eikä liioin sähkökatkoksiakaan kovin usein. Ja se on tietysti hyvä se. Ei minusta enää tule puuhellalla paistajaa, eikä keittäjää. Puolustaudun myös sillä, ettei anoppikaan puuhällällä keitellyt, vaikka oli kuitenkin siihenkin aikoinaan tottunut.
Magnus oli viimeviikolla paripäivää Ryttylässä ja minun piti yrittää pitää torppaa lämpöisenä.
Kova työ oli muistaa mikä pellinnaru kuuluu mihinkäkin tulisijaan ja vedetäänkö yläpellin narusta, vai alapellin narusta, kun pellit a) aukaistaan, b)suljetaan.
Työlästä oli tietää koska tismalleen on se vaihe, että pellinluukut a)kiskotaan kiinni niin, ettei kuolla häkään, b) ettei lämpö ei livahda harakoille.

Kaksi uutta runoa (jaa taitaa niitä olla kolmaskin, mutta aika lyhyt) olen männä viikolla myös kirjoittanut. Mieleeni on noussut, jospa saisi kesään mennessä kolmannen kirjan valmiiksi runoiltua. Nimikin olisi valmiina: Tulppaaninippu.
Ei puutu kuin kolmisenkymmentä runoa enää. Parisenkymmentä on jo entuudestaan valmiina. Tosin nekin tuntuvat jo vanhoilta, kun olen erilaisilla estraadeilla niitä lukea posmottanut monta monituista kertaa.
Jaa, että, miksi niin kummallinen nimi? No ideana on se, että kun menee kylään johonkin, niin saa mitään sanomatta ojentaa kirjan tuliaisiksi. Kirja on siis samalla tuliaiskukkanippu. Ei lakastu kovin äkkiä.
Yksi korttiaiheideakin  minulla on jo päässä kytemässä. Enää pitäisi vain saada idea paperille. Tänään alkaa taidepiirustuskurssikin, josko siellä yrittäisi ideaa paperille örmiä.
Kyseessä on ystävänpäiväkortti: pöydällä liina, joka on sydänkoristeinen. Pöydällä liinan päällä kukkavaasi, jossa komeilee punaisia kukkia, joissa on sydämenmuotoiset terälehdet. Pöydän tkana ikkuna. Ikkunassa  sydänkoristeiset verhot ja ulkoa loistaa sydämenmuotoinen aurinko, jota sydämenmuotoiset pilvenhattarat ympäröitsevät....huh huh..pakkaa ottaa ihan sydämeen tämä luovuuden ilotulitus.
Ans kattoo! Ettei vaan olisi tänään päivä, jolloin vesilasi on puoliksi täynnä!
Taidan laittaa sydämenmuotoisen pisteen tämän maanantain bloggaukselle ja mennä alakertaan valmistautumaan taideharrastuksen pariin lähtemiseen. Pitää vielä etsiä färikynät ja piirustuslehtiö. Vaikka eivät ne hukassa ole. Samassa paikassa, mihin pussin ennen joulua käsistäni pudotin.
T: Kaisa Färgelin-Ritskog
-----------------------------------------------------
Psalmi 18:31
Jumalan ohjeet ovat täydelliset,
Herran sana on kirkas ja puhdas.
Kuin kilpi hän suojaa niitä,
jotka hakevat hänestä turvaa,

Uusi vuosi, mutta vanhat kujeet

Täällä ollaan. Vinttipökässä. Käden ulottuvilla vitivalkoinen, upouusi kalenteri, sekä purkki, jossa rahkaa ja ananaksenpaloja. Näin varustettuna on hienoa alkaa tämänvuotinen, ensimmäinen mhhv.
Eli mahtavia häppeninkejä varrelta viikon, jos joku on sattunut unehuttamaan kirjaimien merkityksen.
Alussa olevat kuvat ovat vanhoja. Olen hiukan rasittunut viimeksi näppäämieni kuvien laadusta, joten päätinpä laittaa vanhoja, ettei heti masennu mieli ja kirjoituksesta tule kitkerää.

Ylimmäinen kuva on ainakin kaksi vuotta takaperin otettu, ellei enempikin.
Siinä on meidän Vilpolamme, ah, vielä niin uutena ja seesteisenä. Vaan eipä ollut viimekesänä enää seesteinen. Kaikki Hälävänseudun harakat ja muut nokkapäät omivat Vilpolan hyysikäkseen.
Valehtelematta sen joka neliösentti oli paskakanahkan peitossa ja seinälautoja pitkin valui ulostetta ja varmaan sisästettäkin. Syö siinä sitten grillimakkaraa ja puserra sinappia päälle.
Kerran yritin. Tuijotin vaan lautaseen ja sillä olevaan kahteen makkaraan, etten näkisi paskavanoja seinillä. Mutta vaikka en NÄHNYT niitä, niin tuntui kuin ne olisivat sihisseet. Ihan varmalla sihisivät ja yrittelivät vähän kihistäkkin. Syömiseni oli hidasta, mutta ei kylläkään nautinnollista.
Vilpolan lattia on koottu vanhoista tiiliskivistä, mikä on myös osoittautunut kaameaksi virheeksi. Paitsi, että ne näyttävät homehtuvan, niin jokaisen tiiliskiven jokaiselta syrjältä kasvaa rikkaruohoa. Rikkaruohoa, jonka nimi on niinkin herkullinen kuin MURO.
Tai oikeastaan en tiedä onko se kyseisen rikkaruohon virallinen lajinimike muro, vai vaan paikallinen "lempi"nimi. Muro-nimi kyllä kuvaa ko. kasvia mainiosti. Murohan on vähän niin kuin muru ja muruthan  leviävät joka paikkaan.
Magnus kertoi, että heidän kaikki possunsa (Magnuksen kotona oli lehmiä, yksi hevonen, kanoja ja possuja)  tykkäsivät aikoinaan murosta kovasti. Eikä mikään kumma. Yrtti kun on mehevän näköinen ja väkevän hajuinen. Tiedän sen hyvin, koska olen sitä yrittänyt kiskoa ja hävittää pikkuruisesta krassipenkistäni joka vuosi. Ei onnistu.
Vilpolassa täytyy kyllä tehdä jotakin radikaaleja tempauksia ja muutoksia, että sen saa oleskeltavaan kuntoon. Virkistyskäyttöön, kuten nimi Vilpolakin jo vihjaa. Enää en aio ensi kesänä kenenkään sitä hyysikkänä käyttää. Eikä siellä sallita orsilla yöpymisiäkään. Kyllä luonnossa riittää luonnollisia vilpoloita.
Sitä paitsi kuvan  pöytä ja penkit painavat niin paljon, ettei niitä voi mihinkään muualle alkaa traijaamaan.  Sateen pieksettäväksi ei noita mööpeleitä kyllä laiteta.

Toisessa kuvassa on kameli, jolla Magnus ja Vivianni muutaman metrin ratsastivat. Minä en uskaltanut. Hyvä, kun kuvan uskalsin ottaa. Kamelit näetsen sylkäisevät pitkän ja haisevan mällin, jos eivät oikein tykkää asioiden laadusta ja kulusta.
Tämäkin aasi antoi ymmärtää, ettei tykännyt, kun koko ajan piti nousta, mennä polvilleen, nousta, mennä polvilleen jne,

Uusi vuosi 2016 otettiin perinteikkäästi vastaan täällä Hälvänmutkalla.
Vieraatkin olivat perinteisiä: Maikku, Eerikki ja Lyllan ja tietenkin itse perinteikäs isäntäväki: Magnus, minä ja Charles. (Joka toinen vuosi perinteitä pidetään yllä Maikun ja Eerikin luona).
Ilta oli tosi mukava. Söimme muun muassa tortilloja.
Tortillat eivät ole kyllä mitään juhlaillallissapuskaa. Niistä valuu aina (vaikka kuinka truutulle käärisi) töpäskää pitkin käsivarsia kyynärpäihin saakka ja (meikäläisellä ainakin) pitkin rintarustinkia ja leukoja.
En tiedä, kuinka niitä voisi syödä niin, ettei rasvavanat juoksisi pitkin ja poikin sinne sun tänne? Ehkä haarukalla ja veitsellä?
Tortilloja tuli syötyä sitten muutaman päivän jälkeenkin päin ja niinpä olikin huikaisevan jännittävää astahtaa vaakan päälle tänään.
Ei värähtänyt viisari ylöspäin, mutta ei kyllä alaspäinkään. Nyt on siis pysytty nuorentumatta ja ohentumatta pariviikkoa. Se ei mielestäni ole huonostikaan, kun ajattelee, mimmonen syöppö on kyseessä, kun minusta puhutaan. Joka joulun ja uuden vuoden aika rapsahti runsaasti kilogrammoja vyötäisille.
Oikeastaan olen hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestämme.
Nyt alkaa ankara sääntöjen noudattaminen taas minulla ja Magnuksella (ja kyllä tiimin kolmaskin jäsen lupasi noudattaa sääntöjä kohtuuden rajoissa).
-Onkos meillä viälä niitä joulutorttuja pakkaases jälijellä? kysyi Magnus pahaa-aavistamattomana iltapäiväkahvien aikaan.
-TORTTU-SANAA EI TÄS HUUSHOLLIS SANOTA EDES AJATUKSISSA ENNEN ENS JOULUA! EIKÄ MITÄÄN MUUTAKAAN SANAA, JOKA VÄHÄKÄÄN LIIPPAA PULLAAN, KARKKIIN. TAI SENSELLAISEEN! minä karjuin.
-Otaksä, kysyi Charles, kun tuli torttupussin kanssa keittiöön. Oli kun olikin kaivellut esiin vihoviimeisen pussukan.
-Ottaasin mä, mutten uskalla! mutisi Magnus lehden takaa.
Näin yksissä tuumin on laihduttaminen jälleen aloitettu.

Maikku ja Eerikki toivat tullessaan meille ihastuttavan damastikaitaliinan. On kuulemma juhla vuosi!!! No, kyllä niin täytyy myöntää. Molemmat täytämme valtavan määrän vuosia ja avioliittomme on kestänyt, ilman minkäänmoisia liitoksistaan narisemisia puolivuosisataa!
Maikku on liinan itse kutonut ja voin vakuuttaa, että se on hieno!
Levitin sen tässä joku päivä ihan vaan kokeeksi  uudelle (Catherinen ja Eerikin vanha) pöydälle ja äljähdin sanattomaksi. Kuinka joku osaakin noin upeasti kutoa ja suunnitella mallin?
Tiesin siinä hetkessä myös, että joko tulee hankittavaksi pöydän kokoinen lasilevy, tai sitten liina laitetaan pöydälle vain jouluna ja jussinpäivänä (ja silloinkin rullataan syömisien ja juomisien ajaksi pois).

Perjantaina ajelimme kirkolle. Seurakuntatalolla on raamattupiiri, johon kokoonnutaan joka perjantai. Kesät talvet. Siellä me ajattelemme Magnuksen kanssa nyt tästä etiäppäinkin myös kokoontua. Sellainen kokoontuminen tekee hyvää sielulle ja krupille.
Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kotikirkkoomme. Kirkossakäyminenkin friskaa sielua ja kruppia. Koitas koittaa.

Nyt on aika lopettaa, mutta jatkoa seuraa. Minähän kovasti mietiskelin, että kun täytän sen valtavan vuosimäärän tässä maaliskuun kieppeillä, niin lopetan koko bloggauksen kuin seinään.
Toisiin ajatuksiin minut saivat muutamat lukijakuntaani kuuluvat FANINI. Niin kauan kuin yksikin ihminen näitä odottaa, niin kirjuuttaminen ei mene hukkaan.
T: Kaisa Hukkanen-Muropää
-----------------------------------------------------
Tässäpä teille kaikille lukijoilleni ihana viesti Raamatusta uuden vuoden matkalle:

Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

Jesaja 33:6

Täällä tutussa paikassa tuttu ja sama Kaisa kuin kaksi (2)viikkoa takaperin, mitä asiaa pidän kyllä työvoittona ja jota se totisesti onkin.
Tästä on taas hyvä lähteä freesistymään ja keventymään. Jääkaapissa on juuri loppuneen ydinjoulun jälkeen oikeastaan  vain valot, ellei oteta lukuun niitä muutamaa aurinkokuivattua tomaatin siparetta, jotka unohdettuna killuvat öljyliemessä lasipurkin pohjalla.
Tänään söimme purkkihernekeittoa terästettynä pakastevihanneksilla. Jälleen kerran kiittelin mielessäni sitä, että äitini kehoitti meitä lapsiaan (2 kpl.) tykkäämään kaikesta ruuasta. Mistään sapuskasta ei missään nimessä saanut valittaa, taikka urputtaa.
Tämä opetus upposi lapsuudenperheestäni oikeastaan vain minuun. Siitä on ollut kyllä hiukan harmiakin (vrt. kauheat liikakilot ja niistä johtuvat jatkuvat painonpudotuspuserrukset).
-Pakastevihannekset eivät kuulu hernesoppaan, sanoi Charles tuskin kuuluvalla äänellä.
-Ei muuta kuin kädet kyynärpäitä myöden ristiin ja syömään makoisiin suihin, sanoin minä sellaisella äänellä, että varmasti kuului.
Ruokamäärien minimointi ja liikunnan maksimointi on siis taas alkanut. (Ehkä uudenvuoden aattona annetaan hiukan myönnytyksiä, mutta ei muuten).
Ensi vuonna tähän aikaan teille kirjoittelee melkein puolet ohkaisempi Kaisa. Siis JOS kirjoittelee. Se asia ei ole vieläkään oikein selvillä, vaikkakin olen saanut niin monia ihania ja mielialaa nostattavia kehotuksia jatkaa pännäilyä.

Liikuntaa kävin tänään harrastelemassa yksityisellä kuntoradallamme, josta kuva ylinnä.
Kuntorata esiintyy kirjoituksissani myöskin nimellä Letkutie.
Letkutie-kuntorata alkaa melkein porstuamme alimmalta rappuselta tehden pienen mutkantapaisen puolessa välissä. Pituutta radalla on 400 m. Magnus on kuulemma tarkasti mittoonu
Eilen kuntoradan päässä tepasteli hirvi. Suuri ja sarvipäinen. Eilen en liioin ymmärrettävistä syistä kävellyt ihan loppuun asti rataa, vaan käännyin kävelysauva tutisten aina puolestavälistä takaisin. Sauva oli ihan vaan turvallisuuden takia kädessä. Sillä olisi hyvä huitoa ympäriinsä, jos hirvi tukkis sarvineen liian lähelle. Yleensä raahaudun lenkille ilman mitään tykötarpeita. Vielä nyt sauvoja mukanaan kanniskelemaan, kun muutenkin tökkii koko touhu. :(
Tänään lenkillä ollessani yritin tutkia polkua ja piennarta kuin vihikoira toivossa, että olisin saanut  todistusaineistokuvan näpsäistyä, mutta turhaan.
Aika outoa! Eikös hirvakset paina jokusen sataa kiloa? Luulisi nyt, että joku painauma, tai papana olisi jäänyt jäljelle, mutta ei!
En tosin olisi saanut hyvää kuvaa todistusaineistosta, vaikka sitä olisi löytynytkin.
On aivan päätäraastavan törkeetä, kuinka surkeita kuvia meikäläinen tuolla kamerallaan räpsii.
Nytkin aurinko heloitti turkoosinkirkkaalta taivaalta koko terältään. Oli niin kirkasta, etten pystynyt pitämään kuin toista silmääni auki ja siltikin kuva näyttää kuin olisi otettu pimennysverhon takaa.
Valitin kuvien hämäryydestä Magnukselle ja hän sanoi, jotta jos sullon sormi linssin eres kussä vilimaat?
-Ei taatusti ole! Justiin ja justiin muutamalla sormella pitelen kameraa ylhäällä. Linssin eteen ei enää sormea riitä, paapotin minä tuohtuneena.
Kun jaksaisikin lukea ohjekirjaa. Luulen kyllä sen olevan hukassa ja jos vaikka löytyisikin, niin en kumminkaan ymmärtäisi siitä hölkäsen  pöläystä.

Kuvissa vielä pysyäkseni, niin tuo ihana amaryllis on siitä kimpusta, jonka sain 10.12 kirkossa runonlukemisen jälkeen. Täytyy sanoa, että oli todella rakkaudella ja sydämestä ojennettu kimppu.
Meikäläisen sydän on ihan syrjällään.
Alimmaisessa kuvassa on Magnus. Sormella piirsin auton takaikkunaan.

Sain joululahjaksi kellon! Magnukselta. Siitä minä jo hiukan edelliskerralla vihjaillen kerroinkin.
Olinhan itse valitsemassa lahjaani.
Kellossa on aika suuri kellotaulu (suuri on ihminenkin, jonka ranteessa taulu on) ja ympärillä ihana stimangivana. Ei oikeita stimangeja olletikkaan, kun maksoi 49 euroa, mutta ihania. Stimangit (Uuno aina puhuu stimangeista) ovat ikuisia, mutta kyllä nämäkin kestävät minun elinaikani.
Koko aattoillan piti vilkuilla, mitä kello on.
Sain toisenkin lahjan: urheilurintaliivit. Kuiskasin hiljaa lahjan antajalle, että nuinkohan mahtuvat meikäläisen päälle?
-Mahtuu ne! sanoi lahjanantaja (Catherine) kovalla äänellä ja näytti käsillä esimerkin, kuinka urheilijattaren rintavarustus kuuluu olla (lätyskänä kuin kansallispuvun taskut), eikä näin (lahjanantaja esitti kauhuskenarion metrinpäässä hölskyvistä rintavarustingeista).
Vielä kolmannenkin lahjan sain: Fazerin ihanan maitosuklaalevyn! Siitä on vieläkin jäljellä paloja. Usko, tai älä.
Tänään aion nautiskella 4 (fyra) palaa, kun asetun soffatuolille lueskelemaan. Syön ensimmäistä kertaa elämässäni suklaadinpaloja kuten niitä syödä kuuluu.
Eli yksi pala kerrallaan. Ei siis koko levyä kerralla. Suklaanpalasen annetaan sulaskella kielenpäällä niin kauan kuin sitä ikinä on, eikä missään nimessä purra samalla, kun työntää koko laattaa kerralla kitaansa. Täytyy sanoa, että oikein syöden kaikki suklaan tuhannet ihanat makuvivahteet pääsivät oikeuksiinsa. Vanhaksi piti elää, ennenkö viisastui.

Magnuskin onneksi sai lahjoja, vaikka en sitten kuitenkaan hänelle mitään ostanut. Aion yllättää hänet joulunajan jälkeen jollakin jälkilahjalla. Vaikkapa viemällä hänet johonkin syömään. Johonkin kiinalaiseen, tai aasialaiseen ravintolaan. Minä olen niin harv...öh...Mauno on niin harvoin päässyt sellaisissa käymään.

Tällä viikolla vaihtuu vuosi. Saamme kotiimme jokavuotisen yövieraankin taas, nimittäin Lyllanin.
Se tulee rakettipaukutteluja pakoon tänne maaseudun rauhaan.
Meidän vuoromme on tänä vuonna kutsua Maikku ja Eerikki tänne Hälävänmutkalle Uutta Vuotta vastaanottamaan. Viime vuonna oltiin heillä.
Toivotankin tässä lopuksi kaikille, kaikille sadoille, jos kohta tuhansillekin (yskii ja niistää)lukijoilleni ja heidän kavereilleen Hyvää Taivaan Isän siunaamaa, varjelemaa ja suojelemaa vuotta 2016!
T: Kaisa Pallonen-Pullonen
---------------------------------------------------
Toinen kirje korinttilaisille
1: 3-4

Ylistetty olkoon meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä,
armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!
Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme,
niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla
jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia.

Vähän rusinoita ja vielä vähemmän pähkinöitä

Hyvää aaton-aaton-aaton iltaa!
Täällä kirjoittelee viimeviikkoisen paksuinen (ellei paksumpikin) Kaisa. Kaisa, joka tuntee itsensä vanhaksi ja joka myös ON vanha. Turha on potkia tutkainta vastaan.
Ei, en ole syönyt yli äyräiden. Se selviää jo otsikostakin. Meikäläinen ei vaan saa syödä yhtään mitään muuta kuin  1 desilitran kaurapuuroa, yhden desilitran kotiruokaa klo 11 ja yhden desilitran kotiruokaa klo 16. Lisäksi litratolkulla vettä ja muutama rae raejuustoa ja rahkaa nökkönen.
Silloin kilot karisee. Nyt on tullut poikettua kaavasta niin maan pal, että huomenna menyynä on litra piimää ja jokunen leivänkannikka.
Jouluna aion kyllä pikkasen poiketa kolmen desilitran kaavasta. Aion syödä porkkanalaatikkoa (jota viimeviikolla kolme ropeellista paistoin) ja lanttulaatikkoa ( jota aion paistaa ylihuomenna) ja kinkkua (jonka aiomme etsiä huomenissa kaupan kinkkulaareista). En myöskään aio sylkeä suklaakonvehtirasiaan, jonka ostimme tänään Ässästä.
Joululahjahankinnoilla olimme Magnuksen kanssa tänään, ettei jää viimetippaan. Viisi lahjaa kertyi pukinpussiin ja kolme lahjaa jäi vielä kaupanhyllylle. Onhan tässä aikaa.
Noihin viiteen lahjaan sisältyy myös Magnuksen minulle ostama lahja! Osoittelin nimittäin erästä esinettä (kerron vasta seuraavassa postauksessa mitä) vitriinissä ja sanoin, että tuollaisesta tykkään ihan sikapaljon. Lisäsin vielä hiljaisellä äänellä, että en sellaista tarvitse, koska minulla jo on kaksi samanmoista. Niissä on vaan patterit sökönä.
Emme ole näinä viitenäkymmenenä avioliittomme vuosina toisillemme paljoakaan lahjoja ostelleet. Ei jouluisin, eikä synttäreisin. Nyt kuitenkin Magnus sanoi myyjättärelle, että laita kuule tuallaanen pakettihin!
Kun myyjätär kysyi, josko oikein joulupakettiin pannaan,  sanoi Magnus, jotta totta kai, kusse tuloo lahajaksi.
Kotimatkalla sanoin surkealla äänellä Magnukselle, että minulla ei ole mitään lahjaa hänelle.
-Soot mun lahaja. Joka päivä! Magnus sanoi.
Kräkistelin kurkkua rykien äänekkäästi ja sanoin, että EN USKO!
 -En ainakaan niinä päivinä, kun kärttyilen ja olen inhottavan ällöttävä.
-Ootsä silloonki! vastasi Magnus.
-Älä kuule yritä! karjaisin. -Ei sellainen vaimo tunnu lahjalta, joka on yhtä viehkeä kuin Niilin krokotiili puffelinraadon kimpus...
-Kyllä kuule sä oot! sanoi Magnus ja puristi rattia ehkä aavistuksen kovempaa kuin oli tarpeen siinä Huutoniementien suoralla ajettaessa.
Käyn ehkä minäkin puolestani ostamassa Magnukselle lahjan. Pitää muutenkin vielä mennä kauppaan.

Tänä vuonna olemme olleet hyvin rauhallisia, mitä jouluvalmisteluihin tulee.
Kaksi pientä kaapinkopperoa siivosin toissapäivänä. Paasasin hyllyiltä taas pari plastiikkapussillista tavaraa karkeajätteeseen. Kuinka ihmislapselle (lapsille) voi kertyä niin paljon kaikkea kummallista? Siivoaminen kesti kauan. Jokaisen kummallisen önäleen otin käteeni, pyörittelin sitä ja arvioin, josko joskus olisi tarvetta.
Kylmästi heitin pos, jos en HETI tiennyt, että josko.
Esimerkiksi Hobby Hallista ammoin tilaamani Arabian kahvikupit, joihin mahtuu tasan fingerporillinen kahvia, eikä yhtään kermaa, paiskoin karkeajätteeseen menevään pussiin.
Magnus kovasti kauhisteli, mutta en ottanut kuuleviin korviini. Haukuin, paitsi kupit, niin kyseisen tekijäporsliinitehtaan  maan putuihin, että yleensä ovat tehneet moisia pilkkumeita ihmisten haksahdettaviksi.
Kupeista kyllä näki mitä ne ovat, mutta paljon tosiaan löytyi esineitä, joista ei tiennyt mitä ne ovat. Roskiin vaan! Yhtäkään tuntematonta esinettä ei enää meidän komuuteihin hankita, eikä tungeta.

Joulusiivous (lattian imurointi+pyyhkiminen) tehtiin, tai siis Magnus teki, viimeviikolla.
Tällä viikolla pitää ehkä ainakin näkyvämmät moskat lakaista maton alle, kuten Magnus uhosi tekevänsä ja sitten voi Joulu tulla.

Sunnuntaina minulla ja Magnuksella oli vastuuta Huutoniemen kirkossa Nikolainkaupungissa.
Magnus sai pitää puheen ja minä sain lausua runon. Ajattelin, että kirjoitan jonkun uposen uuden joulurunon, mutta ajatukseksi se jäi.
Sen sijaan kirjoitin proosanpätkän kahden vanhan runon väliin.
Kaitpa se meni ihan hyvin, koska jännitti niin, että oli laatta lentää. Jahka tässä tulee VIELÄKIN vanhemmaksi, alkaa runoilu ehkä käydä jo hengen- ja sydämenkin päälle liiankin kanssa.
Kukaan ei sanonut "esityksestä" mitään jälkeenpäin, joten eikös silloin kaikki mennyt hyvin?

Rakkaat lukijani ympäri tätä tellusta. Oikein, oikein hyvää Joulua teille kaikille! Olkoon se rauhallinen ja hyvä.
Saakoon Jeesus tulla jokaiseen kotiin ja jokaiseen sydämeen. Hän tuo mukanaan pysyvän ilon ja rauhan.
T: Kaisa Kilisee-Kulkunen

Ysk...ysk...ysk...ysk...

Täällä vinttipöksässä teille tiedottelee menneestä hieman vielä flunssainen, mutta muuten seitsemän vuotta freesimmän ja seitsemän kiloa kevyemmän oloinen ja näköinen Kaisa.
Eilen, huom. vasta eilen, huomasin, että viimekertaisesta nuorentumis&keventymisilmoituksesta voi saada sellaisenkin väärän kuvan ja luulon, että olisin silloin vain parisataa grammaa keventynyt ja nuorentunut. Niinhän ei asia ole ollenkaan.
Pitääpä olla tarkkana ja antaa selvät signaalit kuurin kulusta tästä lähtien.
Eli alusta (2.11.2015) tähän saakka (14.12.2015), on pulleilta hartioiltani pudonnut 7 kilogrammaa ja siten nuorentumista on tapahtunut 7 vuotta.
Samoin on käynyt Magnukselle. Hänelle viimeviikolla istuessamme seurakuntasalissa puurokuppien ääressä jo mainittiinkin, että onpas poika laihtunut.
Vaikka minä olen laihtunut saman verran, eikä siitä ole mainittu missään mitään, en yhtään ole käärmeissäni. En, koska Magnuksesta tosiaan näkee, että kiloja on karissut. Syy: hänellä kaikki ylikilot ovat vatsalaukun kohdalla!
Minulla ylikilot ovat poskissa ja kolmoisleuoissa (ja tietenkin paksuna kerroksena ylt´ympäriinsä koko 164 centtimetrisessä varressani.
Jos ihmiseltä häviää rantapallo vyötäisiltä, niin se huomataan. Rasvakuorrutteen ohenemista ei, heti ainakaan, huomaa kukaan. Paitsi tietenkin itse. Saan muun muassa puettua seisoaltani yövillatöppöset kinttuihini. Enää ei tarvitse istua, eikä ottaa siinäkin tukea seinästä.
Joku voi ihmetellä tämän kertaisen juttuni otsikointia. Se kuvaa tämän- ja viimeviikon olotilaani.
Olen ollut flunssassa ja yskinyt keuhkorakkuloitani pellolle useamman päivän.
Minulla on flunssa. Monta kivaa menoa jää nyt kirjoittamatta, koska en ole voinut niihin osallistua.
Flunssa alkoi kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaankannelta. Nenän sisustasta kierähti kirkas tippa puseron rintamukselle. Noin vaan, ennenkö ehdin tehdä yhtään mitään.
Yskiminen (liian lievä sana moiselle sarjatulitukselle) alkoi melkein heti tipan tipahtamisen jälkeen.
Jossain taudinpyörteen kohdassa Magnus ehdotti sairaalaan menoa. Kieltämättä ysköskohtaus oli aika järisyttävä. Yön hiljaisuudessa tosin kaikki poikkeava tuntuu järisyttäviltä.
Sen kyllä sanon, että tähän asti elämää eläneenä tulin huomaamaan, että minulla ei todellakaan ole ollut ennen yskää!!! Jaa, mutta...onpas tainnut olla. Hinkuyskä, mutta sitä ei lasketa, koska olin niin piskuinen silloin, etten muista muuta kuin sairaalan huoneen, joka oli täynnä hämähäkinverkkoa (!)
Tänään ei ole tarvinnut enää paljoa yskiskellä. Ehkä tämä tästä. Vielä, kun hengitys lakkaa vinkumasta niin, että saa nukuttua meteliltä, niin kaikki on hyvin.
Magnus sanoi myötätuntoisena, taudin aaltoillessa korkeimmillaan, jotta hän ei haluaasi tuata vaimallusta. Ei kuulemma kestääs alakuhunkaa!

Terveemmälle alkuviikolle osui onneksi myös kaiken sorttista mukavaa menoa, johon pääsin osallistumaan. Maanantain taidepiirustuskurssi nyt tietenkin ensimmäisenä.
Vietimme taidepiirustuspiirin joulujuhlaa. Jokainen vei jotakin syömistä ja kurssin opettajavetäjä Masa-Etias (katso kuva numero 1 alussa) kissautti kahvit.
Minä ja Charles veimme nyyttikestipöytään suklaakonvehteja (niitä, joissa on sinivalkoiset paperipäällykset), sekä lisäksi vielä sellaisia pienissä foliorasioissa olevia vadelma...äh...ikinä en muista niiden nimeä. Niitä sellaisia vaaleanpunaisia lakeeripäällysteisiä ovaalinmuotoisia paakkelsseja, joissa on pikkasen karvasmanteliöljyä mausteena. Mitä ne nyt on?...
Tietenkään kaikki tarjottavat eivät läheskään tulleet syödyksi ja niinpä toin kotiin ne vadelmaunelmat. Söimme makoisiin suihin viikonloppuna yhdet.
Tässä kuurissahan saa viikonloppuna yhtenä päivänä HIUKAN herkutellakin.
-Kuinkas nyt, Magnus, kun sä ällööt karvasmanteliöljyä? Minä voin kyllä sun puolesta...sanoin Magnukselle suu täynnä ko. herkkua.
-Näis ei tunnu olevan niimpalijua ku on tavannu olla, sanoi Magnus suu vähintään yhtä täynnä.

Saimme joulujuhlassa Masa-Etiakselta kuulla, että kurssi jatkuu kuin jatkuukin keväällä.
Minua tarvitaan edelleenkin pääluvun jatkeena ja koen kerrankin olevani hyvin tarpeellinen ja suosiossa.
Kurssin lopputyönkin sain väännettyä valmiiksi viimeisellä tunnilla. Se tosin oli mielestäni ollut valmis jo ennen sitä, mutta Charles sanoi kuvan muistuttavan taloa, jossa asui se mies muumioäitinsä kanssa.  Psyko-filmi, jos muistatte?
Noh, minä en halua sellaisia muumiopsykotaloja piirtää, joten piirsin lisää lautaa sinne ja toista tänne. Värejä lätkin myös lisää ympäri pytinkiä. Lisäsin ikkunoihin pinkkejä verhoja jne.
Talosta tuli nyt  P. Pitkätossun kotitalon kaltainen, mutta parempi sekin kuin muumiohaussi.

Alkuviikosta oli KL:n jouluruokailu Östermyrassa.
Jos jollekin lähisukulaiselleni olisi näytetty lautasta, johon olin laittanut jouluruokaa ja kysytty kenelle tämä arvelisi sen meidän suvusta kuuluvan, niin kukaan ei taatusti olisi vastannut, että Kaisalle. Niin säällisesti, niukasti ja oikeaoppisesti olin sen täyttänyt.
Puolet salaattia, kaksi auringonpimennyspalaa kinkkua, lusikallinen lantlooraa, lusikallinen perunalooraa ja kaksi lusikallista rosollia, sekä rokotusneularuiskullinen luumuista kastiketta.
Olin oikein ylpeä itsestäni ja tulin ihan kylläiseksikin.
Sain tuossa tilaisuudessa myös lukea kaksi runoani. Minusta ne menivät ihan säällisesti, vaikka ääni jo hiukan enteili möreytymistä.

Myöskin kirkkoneuvoston- ja valtuuston kokouksessa olin männäviikolla. Siellä tarjottiin riisipuuroa ja väskynäsoppaa (plus tietenkin kaffia ja torttua).
Puuroa otin kaksi lusikallista yhdelle- ja kaksi lusikallista väskynäsoppaa toiselle lautaselle.
Joku teistä ehkä muistaakin, että minä tykkään molemmista, mutta ei samalta lautaselta nautittuna. Joku sanoi taas, kuten aina ennenkin, että kuinka aion hoitaa erittelyn vatsarustingissa?
Ihan helposti! Käsken vaan, että soppa solahtaa alamahaan ja puuro pysähtyy pallean puolelle.
Niinhän sitä ihminen pystyy kuulemma päättämään, käyttääkö vasemmanpuoleista aivolohkoa, vai ehkä oikeanpuoleista. Pikkuaivonkäyttämisestä nyt puhumattakaan.

Viimeviikolle osui myös se Osuuspankin Ykkösklubin joulujuhla, johonka minua oli pyydetty lukemaan runojani. Siihen juhlaanhan olin menossa jo 12.10 kuten joku teistä taas voi muistaa.
Noh, oikea päivä oli siis 12.10.
Koskaan, kuuna kullan päivänä, en ole jännittänyt niin kovasti kuin odottaessani kirkon etupenkissä vuoroani.
(Puurot, väskynäsopat, tortut ja kahvit oli nautittu seurakuntatalolla ja sitten siirryttiin kirkkoon, jossa oli ohjelmaa).
Istuin, tai oikeammin makasin, tikkusuorana penkkiin päin odottaessani, koska minun vuoroni tulee. Kädet sinisinä ja  kontassa pitelin runokirjaa ja tankkasin tärkeitä kohtia ja muistelin äänenpainoja ja taukoja.
Ei! Ei kirkossa kylmä ollut, mutta minulla ei virrannut veri. Ei eteen, ei taakse.
Sydän ei lyönyt ja kuinka se olisi voinutkaan, kun se oli pudonnut legginssien perälle. Silmät seisoivat päässä, leuat lotisivat ja...tuli minun vuoroni.
Kevyesti kuin mennävuotinen hirvi hyppelin ylös ne muutamat rappuset puhujapöntölle ja aloin RETEESTI jatustella mikrofoniin, kuinka olin ollut tässä tilaisuudessa jo pari kuukautta ennenkin ja että kuinka silloin oli ollut huomattavasti vähemmän porukkaa ja onpas teitä runsaasti ....
Naureskelin leveästi omalle jutulleni. (Kukaan muu ei nauranutkaan).
En käsitä, kuinka meikäläisen persoonallisuus voi muuttua parin metrin matkalla niin täydellisen ylösalaisin kuin se minulla aina penkistä esiintymisestraadille muuttuu.
Sain, kun sainkin luettua runoni kunniakkaasti läpi, vaikka ääneni oli jo kyllä enämpi luolakarhun kuuloinen kuin ihmisen.
Sain tilaisuuden loputtua ihanan kukkakimpunkin, kuten suuret taiteilijattaret tapaavat aina saada. (Katso kuva numero 2 alussa).

Puhelimeen sain lauantaina Turunpuolesta viestin, jossa kerrottiin, että Vähäänkyröön on saapunut  varta vasten meitä varten satsi ruokalusikkaleipiä (katso kuva numero 3 alussa).
Ihan samoin kävi viime vuonnakin!
Siis vähäkö pyörrytti?! Ei voi olla totta! Ja mikä määrä! Maapallon, ei vaan, universumin parhaita ruokalusikkaleipiä!
Tänään täytyy maistaa maistaa yksi. Eilen sain vaivoin tikistettyä ja oltua niin, että yhtäkään en suuhuni pistänyt. Olin aamulla syönyt joulutortun, joten joku rääpy pitää olla. Varsinkin, jos laihtua ja  nuortua tahtoo.
Magnus ja Charles haluavat vain laihtua, joten he maistoivat yhden lusikkaleivän kumpainenkin ja sanoivat, että eivät tosiaan ole enää vain maapallon parhaita. Mukaan on pakko laskea jo osa lähiavaruuttakin.
Pakatessani ruokalusikkaleipiä pienempiin pussukoihin, sivelin muutamia niistä  hellästi alta ja päältä, kun en kerran suuhun voinut pistää. Magnus katseli touhuani hieman pitkään, joten sanoin pesseeni käteni, eikä nenästänikään valu itsekseen enää mitään. :D

Suuret, suuret kiitokset sinulle, iki-ihana Give-Litzy, ruokalusikkaleivistä! Taivaan Isä joulunaikasi ja kaiken muunkin runsaasti siunatkoon! :D

Eilen en "sattuneesta syystä" päässyt Kansanlähetyksen joulujuhlaan. Minulla olisi ollut kahvitusvuoro, josta erityisesti tykkään. En liioin päässyt joulujuhlan jälkeen Palosaaren kirkkoon konserttiin, jossa Viviannikin oli mukana.
Magnus kyllä oli yrittänyt ottaa videokuvaa esityksistä, mutta ei se ole sama. Kuvauskin vaatii vielä hiukan hiomista (meille on hankittu ihan uusi videointihärveli).
-Minen jaksanu koko konsertin aijan pitää käsiä ylähällä, Magnus puolusteli kuvaamiansa minuutin esityspätkiä.
-Olisit ottanut tukea edessäs olevan penkin selkänojasta.
Magnus ei vastannut mitään. Oli jo ennemmin sanonut, että kirkon penkit oli tumpaten täynnä. Olo kaikilla kuin joulusilleillä purkissa.
T: Kaisa Tumppanen-Sursill
-----------------------------------------------
Psalmi 107: 28

Mutta hädässään he huusivat avuksi
Herraa,
ja Herra auttoi heidät ahdingosta.

Juhlaa ja kakkua

Hyvää maanantai-iltapäivää teille täältä Suomen Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähältänevalta toivottaa 2 kuukautta nuorekkaampi ja 200 grammaa vähemmän tuhti Kaisa.
Luit oikein! 2 kuukautta ja 200 grammaa! Ei paljoakaan kummempi kuin viikko takaperin.
Mutta entäs Magnus sitten?
Hänelle oli paukahanut mittausten mukaan melkein kilo lisää mitä viimemaanantain lukemiin tulee.
Kun päivällä keittiössä tavattiin (Magnus oli lähtenyt heti aamutuimiin Nikolainkaupunkiin hakemaan kortteja painosta) ihmettelin suureen ääneen painomäärää, jonka hän oli raapustanut tulosmerkintäpaperiimme.
-Minen oikee kunnolla nähäny mihinä puntarin viisari oli, enkä ruvennu orottohon, jotta heräät ja kattot likimpää, Magnus vastasi.
Mainittakoon, että Magnuksella pakkaa välittömästi mennä näkö huonommaksi, jos paino ei ole laskenut ja taas ottaa kirkastuakseen, kun painossa on laskusuhdanne meneillään.
Mainittakoon vielä tosin sekin, että Magnus on kumminkin hyvä, ellei paras tiimimme painonpudottajajäsen.
Viime viikko ja varsinkin viikonloppu oli aika haasteellinen koko meidän tiimillemme.  Kysyn, että kenellä on selkärankaa kieltäytyä täytekakusta (vrt. ylin kuva) ja varsinkaan, jos sitä tarjotaan itsenäisyysjuhlajumalanpalvelusmessun jälkeen?
Vastaus: EI KENELLÄKÄÄN!
Paitsi että, minä kyllä olin niin selkärankainen, että otin vain niin pienen palan, että olisiko siinä ollut yksi ja 1/2 mustikkaa ja peukalonkynnenkokoinen pala muuta möhnää.
Kuvassa näkyvä kakku on vuodentakaisesta kattauksesta. Tänä vuonna en olisi kuvaa muistanut edes ottaa, vaikka kamera väskyssä olisi ollutkin. Silmäni olivat nauliutuneet täytekakun mustikkalakeeriin ja pyörryttävän suloisiin kermavaahtolaineisiin sivuillansa.
Sitä se laihduttaminen teettää. Jotain herkullista nähdessään kaikki järjellinen toimintakyky hyytyy.
-Minen nuan vähän takia rupia lautasta sotkemahan, sanoi Magnus nähdessään kakkulautaselliseni.
Eipä niin. Hänen satsistaan oli vähällä sotkeutua pöytäliinakin puolenmetrin säteellä!
Itse en koskaan kehtaisi niin suurta palaa kakusta vohlaista. Ainakaan silloin, kun ollaan yleisissä kakkujonoissa ja ollaan aikamoisia punkeroita.
Tiedän, että täytekakun palanen kerran vuodessa ei lihota, mutta minun kohdalleni osui muutakin herkullista tämän viikon varrella.
Yksi niistä oli jouluateria Alavudella Pohjanmaan Kristillisdemokraattien piirihallituksen miitingissä.
Otin kaikkea hyvää lautaselleni hyvin, hyvin maltillisesti. En siitä syystä, että pystyisin itseni notkuvien herkkupöytien ääressä hillitsemään, vaan syystä, että tulen ihan hirveän kipeäksi, jos syön vähänkin runsaammin. Näin on ollut jo vuoden ja olen siitä täälläkin uikuttanut.
Syy, että olen kumminkin pysynyt pulleana on siinä, että olen syönyt VÄHÄN, mutta KOKO AJAN! Siksi en ole laihtunut. Nyt on tahti siis sellainen, että syön vähän ja 2-3 tunnin välein. Ehkä joku ei tätä tietoa ole vielä ole kuullut, eikä lukenut. Voihan sitä paitsi olla niinkin, että joku alkaa tästä nimenomaisesta maanantaista seuraamaan blogiani, joten on hyvä selvittää syitä ja seurauksia perusteellisesti.
Samaisessa KD:n jouluruokailussa (ja oli meillä kokouskin päälle) ehdotin pöytäseurueelleni, että voisi  runon lausua. Sanoin, että tuli runokirja "vahingossa" otettua mukaan.
Koska pöytäseurueeni (3kpl) oli myötämielinen nousin, viimmosen kinkunpalan valuessa kurkunperällä vatsalaukkua kohti, pystyyn ja ilmoitin, että yleisön pyynnöstä luen omitekemäni joulurunon.
Aika hyvin pystyin runon lukemaan, vaikka jännitti ihan kaameasti. Joukossamme on nimittäin melkein ammattilaisiakin, mitä esiintymisiin sun muihin tulee.
Pelkäsin jossain vaiheessa jopa, että röyhtäisen kesken kaiken.
Pelko ei ole nimittäin ihan turhaa, koska niin kauheasti minulle on joskus käynyt.
Kyllä se röyhtäys varmasti kuului ainakin etupenkkiläisten korviin, vaikka käännyin poispäin mikrofoonista ja olin ryiskentelevinäni ja perkaavinani äänihuuliani. Ei ole enää sen koommin siihen paikkaan röyh...tuota noin runoilemaan pyydetty.

Perjantaina saimme mieluisan vieraan: Viviannin.
Magnus haki neidin junalta Terviksen asemalta siinä kello 19 pintaan.
Laitoin valmiiksi pöytään kaikkia sörsseleitä tortilloja syödäksemme.
Tullessaan Vivianni sanoi, että hän ei jaksaisi syödä mitään, kun iskä oli hakenut hampurilaisia ja hän oli syönyt niitä ja...
No me muut iskimme hampaamme tortilloihin kuin possut limppuun. Siinä, luulisin,  on myös yksi selitys, että vain kaksi kuukautta nuorekkaampi olen tällä hetkellä.
Viiden minuutin päästä Vivianni sanoi, että hänellä taitaisi, tarkemmin ajateltuna,  sittenkin jo tortillat lasehtia.
Pelasimme syönnin päälle Salomon-lautapeliä. Eräänlaista Raamattuaiheista Trivial Pursuittia.
Charlesille (joka pelin voittikin) tuli kysymys onko Jeesus a)valo, b) hämärä, c) pimeä?
Viviannille osui kysymys (hieman liioiteltuna), että luettele Vanhan Testamentin tuomarit ja profeetat ikäjärjestyksessä lopusta alkuun. Kysymykset olivat hyvin erilaisia ja monimuotoisia, kuten tietenkin koko Raamattukin on.
Mainittakoon, että Vivianni ei suinkaan tullut pelissä pökäksi. Pökäksi tulin minä, vai oliko se Magnus? Jommin kummin.
Hirveä meteli syntyy myös avaimenpiiloitus-leikistä. Herää kysymyksiä ja vaaditaan tarkennuksia koska on kyseessä lintu-, koska kala- ja matokorkeus, mistä avainta kannattaa alkaa etsimään. Kun ei  tullut selvyyttä lisäsimme sääntöihin myös napakorkeuden.
Huomasin, että olen tullut surkeaksi avaimenlöytäjäksi. Joku oli jo aikapäiviä sitten kekannut avainkätkön, kun minä vasta mittailin huonetta napaani tuijottaen ja siitä korkeuksia mittaillen.

Lauantaina oli minun ja Magnuksen vuoro olla virsipiirinvetäjinä palvelutalolla.
- Ovatpas Hessa ja Herbert muuttuneet sitten viimenäkemän! sanoi joku hymyillen, kun jaeskelimme virsikirjoja.
-Nii-in! Niin se mualima munklaa! sanoin minä naureskellen. (Olimme vaihtaneet vuoroa Hessan ja Herbertin (nimet muut.) kanssa.
Lauloimme adventinajan virsiä. Minun piti ottaa kuulokoje pois korvastani, etten kuule omaa ääntäni liian selvästi. Se nimittäin kuulosti aika kamalalta. Olen ennenkin huomannut, että lauluääneni petraantuu huomattavasti, kun nyppään kojeen pois ja panen sen taskuun.

Sunnuntaina veimme vieraamme kotiinsa ja menimme itse Vaasan kaupunginkirkkoon suomalaiseen messuun. Kakkutarjoilusta tuolla edellä jo revittelinkin.
Itse messu oli myös aikamoista revittelyä. Aivan mahtavaa!  Kun viimeinenkin laulu (Finlandia-hymi) oli laulettu, niin minä karjaisin koko poskella AAAAAMENNNN!!!
Mauno säikähti vieressä ja äljähti kalpeaksi, mutta ei sanonut mitään. Paitsi tietenkin vieruskaverilleen hiukan vaimonsa intoa häpeillen:
-Halleluja, vaikka huivi menis!

Siinä niillä kakkukahveilla ollessamme Juhani-rovasti tuli ehdottamaan Magnukselle, että tämä vaihtaisi kutsumanimekseen toisen nimensä eli Juhanin.
Juhani-rovasti sanoi, että Juhani-nimi, paitsi että on hieno, kalskahtaisi näissä blogeissakin paljon paremmalta! Ei kyllä yhtään väärin sanonutkaan, vaikka myös oma lehmä on ojassa, mutta...osaako sitä tapojaan enää muuttaa, kun on 50 vuotta Magnusta Magnukseksi (nimi muut.) kutsunut?
Enkä minä keksi, kuinka Juhani-nimi blogissa muutettaisiin?  Näinkö?:
Jussi (nimi muut)? Tai Juuhan (nimi muut.)? Tai Juho (nimi muut.)? Tai Johannes (nimi muut.)?

Nyt on syytä lopettaa tämän kertainen jatustelu taas tähän. Ensiviikolla lisää jLs.
T: Kaisa Jatunen-Huutava
----------------------------------------------------
Psalmi 91: 14-16

Herra sanoo:
"Minä pelastan hänet, koska hän turvaa
minuun.
Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi
suojelen häntä.
Kun hän huutaa minua, minä
vastaan.
Minä olen hänen tukenaan ahdingossa,
pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä,
hän saa nähdä, että minä autan häntä."