Hyvää karkauspäivää kaikille. Tänään saa naiset kosia muruaan. Ihan hyvä.
Minäkin kosisin omaa muruani, ellen olisi hänen kanssaan jo naimisissa. Tosin voisin tällä hetkellä saada rukkaset ja sen myötä hamekankaan, koska olen käyttäytynyt huonosti tänään. Karjunut kamalasti eräästä asiasta, jota en viitsi edes kertoa. Sen verran voin raottaa salaperäisyyden verhoa, että kyse on korvan kutinasta. Minun korvani siis. Ei siis kovin kummoisesta asiasta, mutta minulta valitettavasti puuttuu täydellisesti kyky laskea kymmeneen.
Onneksi siis olemme onnellisesti (yskii poispäin) naimisissa, joten ei tarvitse pelätä rukkasia.
Paitsi karkauspäivää, tänään on alkanut hiihtoloma. Meillekin saatiin eilen Nikolainkaupungista kaksi lomalaista mukaan.

Jos tähän väliin kertoisi kuvista jotakin. Ensimmäisessä on kirkko ja sen edessä minä, toisessa rakastakin rakkaampi isäni suuren muuntajan vieressä, jonka hän taidollisesti, kuljetuspäällikkö kun oli, lähetti matkaan silloiselta Strömbergin tehtaalta. (Isäni kuoli 1961 vain 40-vuotiaana).

Nyt jatkuu mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon):
Tänään lähdin aamukaurapuuron jälkeen kauppaan, koska jääkaapissa ei ollut eineen jyvää.
Lähi-Sale-kaupassa lastasin hiespäin kauppakärryn piripintaan täyteen ja tyyräsin sen kieli keskellä suuta kassalle. Taakseni kassajonoon tullut mieshenkilö alkoi ystävällisesti latomaan tavaroitani liukuhihnalle. Tunsin, että olin kärryn tavaramäärästä hänelle selityksen velkaa.
-Meille tuli hiihtolomalaisia kylään. Pitää vähän varautua.
-Jaa kuinka palijo viarahia teille oikee tuloo? kysyi mies ja nosteli perunapusseja ja karkkipusseja tiskille.
-Tyttö ja koira! vastasin minä.
Mies nielaisi ja toisti:
-Flikka ja koira? ja jatkoi sitten huolestuneena:
-Koirallenki pitää olla sapuskaa!
-Koiranruokaa ja puruluut oli ensimmäisenä, minä lohduttelin.
Olen jo oppinut juttelemaan kaupassa muiden asiakkaiden kanssa kuten näillä main on tapana.
Voinpa jopa aloittaa keskustelun. Ennen, eli kymmenen vuotta sitten, Vaasasta juuri muuttaneena, en sanonut sanaakaan, tai korkeintaan -Hmpff!

Viikolla meillä oli Magnuksen kanssa mukava matka Kurikkaan. Siellä oli järjestetty kotiseurat.
Jos johonkin, niin kotiseuroihin ei ikinä kyllästy. Jos jotakin, niin ihmisten pitäisi järjestää kotiseuroja. Siinä tulee kotikin siivottua kunnolla. Verenkierto ja aineenvaihdunta isäntäväellä elpyy, kun saa jännittää, tuleeko ihmisiä, vaiko eikö?
Jälkeenpäin on tyytyväinen mieli, että tuli järjestettyä ja aina joku seuravieraskin paikalle tulee . Ainakin pappi ja joskus lukkarikin. Ja mikä ihaninta niin "missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, niin siellä minä olen läsnä", sanoo Jeesus.
Kurikan kotiseuroista meille annettiin marjapiirakkaa ja ihania pulleroisia kotiin vietäväksi. Siis oliko hyviä?!
Vaikka olin jo itse tapahtumapaikalla ottanut, heti alussa ja sitten vielä lopussa, kahvia ja pöydän antimia, niin piti vielä kotonakin, ennen nukkumaan menoa, syödä piirakanpalanen.
Eipä kumma, että täällä teille taas kirjottelee saman kokoinen pulloposki kuin viime maanantainakin.
Tämän päivän sama punnitustulos oli kuitenkin kiltisti merkattava paperille ylös. Ei auttanut. Onneksi ei paino ollut sentään noussut. Nuorekkuudesta on kuitenkin turha revittää tälläkään kertaa. Päinvastoin sanoisin.
Harmi! Huomenna kun olisi pitänyt olla erityisen nuorekkaan ja innokkaan tuntuinen ja näköinen. Huomenna nimittäin avataan täällä Isonkyrön kirjastossa meikäläisen tuotoksista HYVÄN MIELEN-näyttely. Ripustamme korteistani tehtyjä tauluja seinille.
Kortit kuulemma aiheuttavat hyvänmielen aaltomaisia fiiliksiä niitä katsoville ja Magnus keksikin, että laitetaan se yksin kimmin näyttelyn nimeksi.
Pohjankyrö-lehdestä tullaan haastattelemaan ja ehkäpä räpsäistään kuvakin. Siinä olisin halunnut olla hiukan enemmän edukseni ja nuorekkaampi kuin nyt olen.
-Älä aina rutaja. Pääasia, jottoot terves! Magnus tapaa sanoa. Hän on oikeassa. Ehdottoman oikeassa.

Torstaina olimme Magnuksen kanssa Nikolainkaupungissa lähetysmyymälässä myymässä villasukkia ja kaikkea muuta hienoa tavaraa. Tuotto menee lähetyksen hyväksi. Masa-Etias oli tiskin takana aamusta tuimin kaksi tuntia ja me sitten loppuajan.

Yhdet hienot syntymäpäivätkin saimme viikon varrella viettää. Riitta täytti 60.
Luulin tosissani, että hän täyttää 50. Äimistyin, kun lehdessä näin kutsun, jossa oli punaisella numeroilla kuuskymmentä!!! Pakko oli uskoa, että näin on, koska oikein lehden syrjään niin oli präntätty.
Juhlassa lauloi upea mieskööri Tampereelta. Viestiveljet.
Teki mieli joka laulun jälkeen nousta seisomaan ja huutaa, että HALLELUJA, VAIKKA HUIVI MENIS!
Mieskuoroa on mahtava kuunnella. Miehillä on jotenkin niin...siis...en oikein osaa nyt kuvailla sisäisiä tuntemuksiani ja mielipidettäni. Se vaan on niin upeaa, kun miehet laulavat. Tosissaan ja sydämestään. Ensimmäisenä kappaleenaan kuoro (ainakin 30 miestä)  Finlandian. Olin ihan broilerilla sitä kuunnellessani ja myös nyt, kun sitä muistelen.

Sunnuntain jumalanpalveluksessa minä ja Magnus saimme toivottaa kirkkovieraat kädestä pitäen tervetulleiksi. Se oli hauskaa.
Jumalanpalveluksen jälkeen näpötimme Magnuksen kanssa taas ovensuussa ja jaoimme lehtiä ihmisille. Sekin oli hauskaa. Varsinkin, kun jokainen otti lehden vastaan.
Olen jaeskellut lehdyköitä joskus ennenkin. Kerrankin Savonlinnan satamassa yhden Saaran kaa, eikä paljon kukaan ottanut vastaan mitään. Olen tästä kertonut ennenkin.
Saaran poika (silloin jotain 5-vuotias) korppasi lehdet äitinsä kädestä ja sanoi, että anna äiti minä jaan. Kyllä alkoi nippu huveta. Mainittakoon, että tällä pikkupojalla oli (ja on tietysti vieläkin, vaikka on jo itsekin isä) jälkiruokalautasen kokoiset ruskeat silmät ja vaaleat luonnonkiharaiset kutrit.

Sunnuntain kirkonmenojen jälkeen oli seurakuntatalolla lohikeittoa ja lähetystilaisuus, joka tuli kaikille meille iloisena ja mieluisana yllätyksenä.
Juontaja Magnus (ei meidän Magnus) kysyi, että onko minulla runoja mukana?
Vastasin, että minulla on AINA runoja mukana. Sain lausua omitekemäni runon. Ei tarttunut kieli ala- eikä yläleukaan, ei tursunnut sydän kurkkuun, enkä takellellutkaan kuin muutaman kerran.
Voi olla, että siitä huolimatta esitys meni aika kivasti.
No, täytyy nyt tähän väliin todeta, että ei minulla nyt IHAN aina ole runoja mukana. Tänään esimerkiksi, kun menen taidepiirustuskurssitunnille, niin en ota niitä mukaani. Enkä huomenna, kun menemme kirjastoon näyttelyä rustaamaan. Kirjastossa sitä paitsi jo ON runokirjani lainattavissa ja luettavissa, että senkään puolen ei tarvitse...

Sunnuntai-illan suussa lähdimme tapamme mukaan Nikolainkaupunkiin ja sen ihastuttavimpaan kirkkorakennukseen sunnuntaiseuroihin. Huutoniemen kirkkoon siis. Seurat olivat taas hyvät, kuten ne aina tuppaavat olemaan.
Menkää ihmiset seuroihin, kun lehdistä luette, missä ja kussa niitä pidetään. "Uskonnollinen toiminta, tai ehkäpä oikein Hengellinen toiminta-palstalla niistä saa tietoa.
Kirkolta tryykäsimme Asevelikylään. Siellä trönäsimme kahvia ja söimme vävyn valmistamat tortillat.
Mukaamme Hälvän Vähällenevalle, kuten jo aiemmin kerroin, saimme Viviannin ja Lyllanin.
Nyt lopetan raportoinnin tähän ja menen keittämään vieraan pyytämää ruokaa: kesäkeittoa!
Eikä minulla mitään olisi ollut enää sydämelläkään, vaikka ei kesäkeittoa olisi tarvinnut keittäkään.
T: Kaisa Sommarsop-Svartmask
-------------------------------------------------------
Sananlaskut 3: 5-8

Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas,
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke,
joka pitää koko ruumiisi terveenä.

Yläkuvassa minä. Istumassa rooliasussa pallonpuoliskomme ihastuttavimman kirkon puupenkillä. Roolini oli, kuten Draamaryhmässä esiintyessäni melkein aina "suuri kansanjoukko". Joskus minulla on ollut myös rooli, johon on kuulunut muutama repliikkikin. Niistäkin muutamasta unehutin joissakin näytöskerroissa puolet pois.
"Suuri kansanjoukko" on siitäkin syystä merkittävä rooli, koska meitä on siinä aina vain muutama. Pitää näytellä laajempaa kuin onkaan.
Tuon mainitsemani unehuttamisen takia en valitettavasti pysty vastaanottamaan suuria puheosia, vaikka niitä minulle annettaisiinkin. En ikinä opi muistamaan vuorosanoja!
Ja vaikka oppisinkin ja kotoa lähtiessäni vielä ne jopa muistaisinkin, niin kärsimäni kaamean ramppikuumeen takia ne haihtuisivat päästäni välittömästi estraadilla astuessani. Kuin yökaste auringonkilossa. Harmillista. Mualima on menettänyt minussa suuren näyttelijättären. Kirjaimellisesti. Nimittäin aamupunnituksessa näytti taas siltä kuin 500 grammaa olisi uumilta pois sulanut. En tiedä uskoako. Puntari näet räsähtelee ilkeästi, kun sille nousee. Räsähtelevä puntari ei tiedä aina hyvää, eikä oikein.

Alun alimmaisessa valokuvassa hehkuu ihana tätikatraani. Isäni puolelta. 
Isälläni oli kokonaista kuusi isosiskoa!
Aune-tätini (ylärivissä oikealla) kertoi minulle, että Kalle-isäni ei olisi itse tarvinnut ottaa askeltakaan ennen sotaväkeen menoaan. Niin kovasti häntä kuulemma rakastettiin ja lellittiin ja käsillä kannettiin.
Senkaltaista kohtelua minä ja veljeni sitten saimme vastaavasti isältämme. Ihmettelenkin, kuinka minusta kuitenkin kasvoi tämän kaltainen rautakanki kuin kasvoi? Ja luulisi, että viidenkymmenenvuoden rakkaudenosoitukset lellimisineen Magnuksen taholta olisivat rautakankea hivenen ja joistakin kohdin pehmittäneet. Hyvänen aika sentään! Mutta ei. Aikalailla kalsea vanha rouva olen. :(
Noh, mitä niitä syntyjä syviä setviskelemään. Jos jokin, niin itsensä tutkaileminen ja vanhojen asioiden kaiveleminen on kamalaa. Siitä sellaisesta tulevat vaan kynsinauhat vereslihalle ja kyynelkanavat vuotaviksi.
Parempi suuntautua ulospäin ja olla kiinnostunut ympäristöstään, kuin setviskellä oman mustanpuhuvan päänuppinsa uumenia. Parempi on luoda katseensa toivon ja tulevaisuuden antajaan. Jeesukseen. Nimim. "Kokemusta on".

Mennyt viikko oli, jos kalenteria vilkuilee, aika rauhallinen. Sainkin kaksi korttia piirrettyä viimeistä piirtoa myöden valmiiksi, kun ei ollut menoa mihinkään päin. Kortit pitäisi viedä painettavaksi ja ottaa muutamat suurennukset.
Maaliskuussahan täällä Isonkyrön kirjastossa on näyttely, jossa korteistani otettuja vedoksia on tällätty raameihin. Olisi kivaa, jos saisin mahdollisen monta uutta korttivedosta, ettei tarvitsisi niitä samoja vanhoja kehystellä, joita monet teistä ovat jo toinen toisilleen lähetelleetkin.
Hiukan kehittelin viime viikolla, joka tosiaan oli hyvinkin rauhallinen, päässäni uutta runonjuurtakin ja juureen mahdollisia säihkyviä säkeitäkin, mutta en saanut mitään paperille asti.
Luin kyllä joitakin muiden kirjoittamia kauniita värssyjä ja ajattelin tyytymättömänä, että miksi minä en osaa kirjoittaa mitään kaunisrunoa? Vain niitä tökstöks-runoja.
Yhden tökstöksrunokirjan  aion kuitenkin vielä kirjoittaa oli sitten kaunista, tai ei. Eilenkö se oli, kun joku jo uuden runokirjan perään hiukan kyselikin. Sellainen innostaa.

Innostavaa oli myös, siinä keskipaikkeilla viikkoa, käydä ystävän kanssa juttelemassa eräässä Esson- baarissa (nimi muut.) ja juoda hyvät wiinerikaffit.
Sekin on innostavaa, että saa kotiinsa vieraita muualta maasta. Tai eihän Mauritzio vieras ole. Magnuksen veli hän on. Keitin vieraalle ja meille itselle tietysti myös, raparperikiisseliä, johonka tipauttelin runsaasti oman maan mansikoita. Muusi ja lihapullatkin onnistuivat taas, kuten joka kerta Mauritzion vierailun aikana aiemminkin. Kasvisgratiinikin onnistui. Ainakin melkein, kuten aina, kun kyseinen vieras meillä käy. Se, että gratiini onnistui vaan melkein, johtuu siitä, että mielestäni vihannekset lilluivat, taas kerran, liian pitkässä liemessä.
-Ratiinihin pitää laittaa raakasti kananmunia, nii kyllä lillumiset katuaa! sanoi Magnus
Täytyy vissiinkin seurata ko. ohjetta seuraavalla kerralla, tai sitten kaivaa gratiininteko-ohjeet googlesta.

Sunnuntaina ajelimme kirkkoon tapamme mukaan. Koittakaapas tekin, joilla sunnuntaikirkkoilu ei ole niin kovin tapana, tehdä samalla viisiin, vaikka ensi sunnuntaina. Siihen lähimpään kirkkoon, kussa nyt satuttekin asumaan.
Kirkonpenkissä sydän ja mieli rauhoittuu. Jumala itse palvelee sinua. Ei haittaa, ellet nyt osaa heti pompahtaa pystyyn siinä kohtaa, kun kuuluu, tai et osaa kaikkia virsiä, joita veisataan. Äkkiäkös ne oppii.
Papin saarnaa kannattaa kuunnella tarkkaan ja mennä sakastiin kehumaan, jos oli hyvä. Voi myös kiskaista liperistä, jos puhe oli huono. (No, ei nyt sentään. Vitsi vitsi!!!)

Minulla oli Huutoniemellä sunnuntaiseuroissa kahvinkaatovuoro. Tai siis meidän kahvitiimillämme oli kahvitusvuoro..
Kahvinkaatelu (kuppeihin) on hauska ja vastuullinen tehtävä ja myös taitolaji. Se, että osaa jättää tismalleen oikean millimäärän tilaa maidolle, ei aina olekaan niin helppoa. Jotkut nimittäin haluavat, flosottaaa kahviinsa maitoa enemmän ja jotkut taas vähemmän.
Sellainen "suullinen"-kahvitippa on myös aika vaikea kaatotehtävä. Suita kun on niin monta kokoa.
Kantapään kautta kahvinkaataja oppii ajan kuluessa tämänkin. Minä olen toiminut tehtävässä 28 vuotta ja olen siinä tehtävässä jo aika hyvä.

Tänä iltana olimme 1/2 sukua (Catherine, Eerikki, Magnus, Charles ja allekirjoittanut)Nikolainkaupungissa kuuntelemassa Kuula-opiston epävirallista musiikkimatineaa. Kymmenisen innokasta pianonsoitonoppilasta, Vivianni muiden mukana, soittivat vuorollaan oman pianokappaleensa.
Vivianni soitti upeasti omansa. Ilman nuotteja, vaikka niitä olisi saanut pitää nokkansa edessä. Minua jännitti ihan hirvittävästi.
Viviannista kehkeytyy taatusti hyvä soittaja. Saa mummu sitten tilata häntä joskus soittamaan NIP:iin. (Naisten kesken iltapäivään).
Konserin jälkeen menimme vielä kahville Aija-Kanitan tykö. Ilmoitin hänelle menostamme ja hän sanoi, että tervetuloa, mutta pullaa ei ole. Kahvipöytään mennessämme oli pöydässä donitseja.
-Eksä nähny, että reikien ympärillä oli donitsipullaa? minä kysyin.
-No, kyllä mä sitte kummiski pakastimen pohjalla näin, Aija-Kanita-täti sanoi iloisena.

T: Kaisa Nippi-Nupander
---------------------------------------------------------

Tämä raamatunlause on ollut blogini lopussa monta kertaa, mutta se on aina yhtä hyvä:

Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.
Jesaja 33:6

Viimevuonna saamani tulppaanipuketti (mahtaako olla ihan kaksi pukettia yhdessä ja mahtaako olla itseni ostama, en muista) yläkuvassa.
Alakuvassa minä ja Vivianni taannoisella Israelin matkallamme, josta matkasta tulee myös piakkoin kuluneeksi vuosi. En muista pätkääkään kohtaa, jossa kuumissani seisomme, tai siis minä olen kuumissani. Kuvassa olen myös hyvin aurinkoisen näköinen kuten aina ja Vivianni asiantuntevan ja innostuneen näköinen, kuten aina.
Tuosta kuvanottohetkestä meikäläinen on siis kutistunut seitsemän (sju) kilogrammia.
Se ei näy missään, eikä liioin tunnu. Ilmekin on pysynyt tismalleen samana. ellei muistuta hiuksenhienonverran enempikin vihikoiran kaltaiselta. :( Vihikoirallahan on, kuten kaikki tiedämme, suupielet aika alakanttiin lerppuvina. (Kirsu sillä on iso ja kylmä. Toisin kuin minulla. Siis mitä lämpötilaan tulee).

Viime viikolla tein päätöksen olla roikkumatta Facebookissa tämän vuoden pääsiäiseen saakka.
23pv maaliskuuta aloitan taas roikunnan.
Aika jännä huomio, kuinka koukkuun sitä on itsensä kiskaissut tuon naamakirjan kanssa. Tietenkin useat ihmiset osaavat olla järkevästi Facessa roikuskelemassa. He kurkkaavat ja kommentoivat sinne vain kerran pari päivässä.
Minä likka, puolestani taas, olen aika kova kommentoimaan kavereiden kirjoituksiin. Jopa niin, että Magnus sanoo joskus, jotta tarttooko sun jokaasehen juttuhun jotaki sanua?
Ei tartte kylläkään. Paljon, paljon enempikin vielä voisin. Nimittäin, jos olisin todella koko ajan naama naamakirjassa. Teenhän minä, hyvät ihmiset, nyt jotakin muutakin. Syön, nukun, käyn kaupassa, katson saippuasarjaa...jne.
Kommentoiminen on hauskaa. On myös hauska lukea ja nähdä, mitä ystävät, sukulaiset, tutut ja vähemmän tutut ovat asioista mieltä ja mitä tekevät ynnä touhaavat.
Moniin sukulaisiin olen tutustunut Facen kautta. Sanonkin suoraan ja tässä näin, että koskaan en aio lopullisesti Facebookia heivata. Nyt vaan on hyvä pitää breikkiä. Näyttää itselleen, että kyllä mä hyvin tuun toimeen, vaikka en koko ajan...(nieleskelee ja naksauttelee sormiaan).
Tästä bloginkirjoittamisesta en sen sijaan vielä pidä breikkiä. Kesäkuukausina vasta.
Kesällähän kaikki on muutenkin seis. Ei kärpästen listimisestä, eikä hien pyyhkimisestä, tai vaihtoehtoisesti sateen pitämisistä, riitä joka viikoksi juttua. Ei. Aion pitää bloginkirjoittamistaukoa kesä,- heinä,- ja elokuun, joka tässä nyt alustavasti kaikille tuhansille lukijoilleni tiedoksi tuotakoon.

Viime viikon tiistaina oli meillä Isonkyrön kirkkovaltuuston jäsenillä kunnia saada äänestää Lapuan hiippakunnassa ehdokkaiksi asettuneita immeisiä kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon. Minä, kuten jo viimekerralla revittelinkin, äänestin etukäteen. Noh, kokoustilanteessa sain ennakkokuoret käteeni ja aukaisin kuoret ja otin esille valmiiksi täyttämäni läpykät ja kannoin ne juhlallisesti äänestyskoppaan omalla vuorollani.
Totta kai näin oli oikein toimia, kun kerran olin itse paikalla. Numerot eivät olleet miksikään mielessäni muuttuneet, joten iloisena tipautin korttini kekoon. Ilokseni molemmat numerot, tai siis niiden takana olevat ehdokkaat, pääsivät läpi. Onnea Joke ja onnea Perhaps!  Laittakaa asiat kirkossa orteriin! Tietenkin muiden valituiksi tulleiden tolkun miesten ja naisten kanssa. :D

Keskiviikkona ajelimme Nikolainkaupunkiin. Hain isosta kaupasta tulppaanikimpun ja ET-lehden.
Ne tulivat lahjaksi Aija-Kanitalle, rakkalle tädilleni, joka täyttää tänään (15pv) kunnioitettavat ja pyöreät 80 vuotta. Tai oikeastaan ne eivät olleet lahjoja ollenkaan, koska Aija-Kanita ei kuulemma vietä, eikä täytä mitään. Ikinä!
Kävi myös selville, että hän on kyseisen lehden lukenut, koska se kopsahtaa hänelle joka kuukausi postiluukusta. Sanoin kerkeästi, että otan lehden itselleni.
Sanoin myös, että ostan hänelle jonkun muun blaadetin ostamani sijalle, jahka seuraavan kerran tulemme.
Alun perin minulla kyllä oli ihan muu lahjalehti mielessä, mutta siinä sattui tällä kertaa olemaan niin karmeat kansilehdet, että tungin mokoman aviisin takaisin lehtitelineeseen. Kannet olivat nimittäin sysimustat. Mustan seasta näkyi kuoleman kelmeät kasvot. Kasvot kuuluivat arvostamalleni ja kannattamalleni iloiselle ja positiiviselle ihmiselle.
Yhtä synkeän näköistä kantta en muista aiemmin nähneeni. En, vaikka lueskelin postiurani aikana käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa ilmestyvät säälliset (so. joita yleensä voi lukea) aikakausilehdet. Opin lukemaan lehtiä sillä viisillä, ettei niistä kukaan pystynyt sanomaan, etteivätkö ne olisi juuri samanmoisina kuin painokoneesta sylkäistynä ovat.
Työelämästä pois jäätyäni luin kauan aikaa ja vaistomaisesti omatkin tilaamani lehdet samalla tavalla. Joku aika meni, ennenkö muistin, ettei ole väliä, jos sivut hiukan ryppyyntyvät, tai päälle tipahtaa voileipä nurinpäin.
Lehden painattajille ja tekijöille tiedoksi: Mustakantista lehteä ei voi viedä kenellekään lahjaksi. Itsekään en halua mustakantista lehteä nyt, kun minulla pian myös on pyöreän täyttäminen käsillä.
Olen miettinyt, mitä haluan pyöreän täyttämislahjaksi. Vaihtoehtoja on paljon. Rauhoitan kuitenkin kaikkia ennen lahjaluetteloa, että en aio viettää mitään. En ennen, enkä jälkeen.
Pyöreiden (runsaiden pyöreiden) täyttäminen on kurjaa. Silloin sitä ihminen tarttee lahjaksi niin paljon kaikenlaista. Uudet silmälasit, uusi kuulolaite (jaa se taitaakin olla ilmainen) ihonraastamislahjakortti (kuorintalahjakortti ei ole kyllin tehokas, eikä riittävä), uudet kuoret hampaisiin (niihin, joita on jäljellä) uusi tukkaluukki (ellei ihan peruukki), uusia vaatteita vanhanaikaisten tilalle, uusia hajuvesiä lemmehtyneiden sijaan, juhlapäivällinen kynttilöineen ja ruusupuskineen ainaisen dieettisapuskan paikalle, uutta siementä uudelle matkatilille uutta matkaa varten jne. Onhan sitä kaikkea PIENTÄ tarvetta vanhalla mummulla, joka parin kuukauden kuluttua muuttuu näkymättömäksi. Eräs kirjailijatar, kuten muistatte, on sanonut, että nainen muuttuu näkymättömäksi seitsemänkymppisenä! Pitää paikkansa.
Näen sieluni silmillä, kuinka lähisukulaisten ohimoille nousee hikisiä karpaloita lukiessaan toivelistaani. Pyyhi pois karpalot ja kyyneleet. Kuha hiukan revittelin. En aio viettää mitään. En aio olla kotona. En edes Nikolainkaupungissa ja vielä vähemmin Östermyrassa.

Östermyrassa olimme lauantaina, Catherine, Magnus ja minä, seuraamassa Salibandy-matseja. Joonathanin joukkue pelasi hyvin.
-Minen kuullu sun huutua, sanoi Magnus lähtiessämme kotiin.
Selitin, että en tykkää huutaa (peleissä) ja olisi pitänyt huutaa niin mahdottomasti, koska nykyisen kotikuntammekin joukkue pelasi mukana. Isonkyrön Remix. Huutamisen arvoista oli heidänkin pelaamisensa. Yleisö elikin pelin tuoksinoissa mahtavasti mukana. Kaikilla, pienillä ja suurilla, oli kännykät käsissä, joita he aina kuikuilivat taukoajoilla. Harmittelin, kun en ottanut uutta käsityötäni mukaan. Olisi saanut taukojen aikana kudottua monta rundia uuteen putkipötkylä-käsityöteelmykseeni. Kyllä! Antakaas kun kerron.
Ihmettelin nimittäin, että mitä teen sillä kaikella liikenevällä ajalla, jota minulle jää Facebookista poissa olon takia? Toki aina voi kirjoittaa uusia värssyjä Tulppaaniin, piirtää uusia kortteja, vahdata TV:tä, mutta siltikin jäisi luppoaikaa.
Muistin uuden uutukaisen piponi, jonka olin viikko sitten Halviksesta halvalla ostanut. Pipossa oli komea turkoosinvärinen tupsu. Siihenhän sopisi mahtavasti huivi, jossa on turkooseja raitoja. Huivithan ovat myös pötkylöitä. Ilahduin, koska pötkylä on ainoa laji, jota osaan kutoa.
Tuumasta toimeen. Eiku lankaputiikkiin ja tällä hetkellä pötkylä on jo viittä vaille valmis.
-Kuinka monta pötkylää sulla jo on? kysyi Catherine lauantaina kauhuissaan.
-No, ei niitä nyt niin montaa ole. Kaulan ympärillekään ei ole kuin yksi vaivainen entuudestaan. Omatekoinen siis. Kaupasta ostettuja kaulapötkylöitä löytyy kyllä "muutama" lisää.

Sunnuntaina olisi ollut menoa monenmoista, mutta vain kahteen ehdimme mukaan. Melkein naapurissa järjestettyihin Yhteisvastuu-seuroihin ja Lapualle Kansanlähetyksen järjestämiin seuroihin.
Jälkimmäisessä Magnuksella oli puhe ja minulla runoja.
Tunsin itseni taas hyvin typeräksi, oudoksi, kummalliseksi ja vanhaksi, joten luulenpa melkein, että lausuminen meni hyvin. Runokirjojanikin ostettiin, joten jo siitäkin voi päätellä yhtä sun toista.
Runonlukuonnistumisen sormituntumaan, siis menikö hyvin, tai vielä paremmin, kuuluu myös jälkeenpäin pintaan nousevat tunnekuohut. Ne ovat tismalleen samat kuin edellä luettelemani ennakkotuntemukset. Luettelosta puuttuu, häveliäisyyssyistä, maininta hirveästä riidanhaastamishalustani. Kaikki tunnekuohut olivat kohdallaan ja koettavissa, joten hienosti meni. Magnuskin sanoi niin. Seuroissa kahvikupposten ääressä istuessamme, hän kehui muille pöydässä istuville vaimoansa niin, että minun piti jo toppuutella.
Magnus kehui myös tarjolla olevan piirakan maasta taivaaseen (ihan syystäkin) ja saimmekin sitä sitten mukaamme kotiinkin vietäväksi. Aion tästä paikasta mennä kissauttamaan kahvit ja syödä kolmannen palan ko. piirakkaa.
T: Kaisa Piirainen- Blomstskog
--------------------------------------------------
Psalmi 30: 3-4
Herra, minun Jumalani,
sinua minä huusin avuksi,
ja sinä teit minut terveeksi.
Herra, sinä pelastit minut tuonelasta.
Hautaan vaipuvien joukosta
sinä toit minut takaisin elämään.

Kieli keskellä suuta

Upeat halot näkyivät Hälväntaivaan yllä muutamia viikkoja takaperin.
On niitä näkynyt jälkeenpäinkin useita. En muista lapsena (enkä oikeastaan alku-aikuisenakaan) nähneeni koskaan nähneeni tämöisiä luonnonilmiöitä. Kyllä niitä varmasti aina tietysti on ollut, mutta eikö sitä sitten vaan ehtinyt taivaalle kuikuilemaan, kuten nykyään ehtii?
Ja, eikö sitä taivasta kaupungissa ollut niin laajalti näkösällä kuin täällä maaseudun kutveessa? Mene ja tiedä. Sen tiedän, että viikot eivät nuorena ja alku-aikuisena suhahdelleet niin äkkiä ohi kuin tätä nykyä. Hyvät ihmiset sentään! Juuri äskenhän minä  kirjoittelin laajasanaisesti kaikista "mielenkiintoisista" happeningeista ja taas istun vinttipöksässä kirjoittelemassa entistäkin  "mielenkiintoisemmista" tapahtumista.
Toistan: Lapsena ja alku-aikuisena eivät viikot kyllä yhtä vinkeesti kuluneet. Se on ihan varma asia se! Ja, jos kuluivatkin, niin varmasti minulla silloin oli enemmän häppeninkejä kuin esimerkiksi mitä minulla kuluneella viime oli.
Häppeninkejä oli tasan yksi koko pitkän viikon aikana! Eipä ole kumma, että teki mieli raapia tapetteja, syljeskellä ja keksiä riidanpoikasen aiheita.
En muista, olenko kertonut teillä määräävimmän luonteenpiirteeni? Se on kyläluutamaisuus!
Joka viikko pitää olla menemistä ja tulemista merkittynä ainakin kahdelle päivälle. Lukuun ei kuulu sunnuntait, koska sinä päivänä on aina menoa. Kahteenkin paikkaan. Kirkkoon ja seuroihin.

Kun läväytän kalenterini auki viime viikon kohdalta, ei menemismerkintöjä ole kuin torstain päällä:
Pappila klo 17.oo. Ohjausryhmä.
Sinne myös menin ja otin käsväskyyni kirkolliskokous-/hiippakuntavaltuusto- äänestysläpykät suljetussa kuoressa. Läpyköissä oli ehdokasnumerot valmiiksi vakaalla käsialalla valmiikis vetaistuna, koska kyseisessä vaalissa on mahdollisuus äänestää ennakkoon.  Säännöissä tosin luki, kun paikan päällä tutkittiin, että siinä tapauksessa voi äänestää ennakkoon, jos tietää, ettei pääse tulemaan kokoukseen. Noh, minä tiedän, että pääsen (ellei satu...jne).
Pahkuloimme, voiko siinäkin tapauksessa äänestää ennakkoon, jos tosiaan tietää, että tulee kokoukseen, jossa itse äänestys tapahtuu. Asia selviää varmasti ko. kokouksessa. Numerot eivät muutu kirjekuoren sisällä miksikään. (Terveisiä vaan Jokelle ja Perhapsille).

Kuten sanottu, mitään menoja ei ollut yhtä lukuun ottamatta. Paitsi tietenkin iki-ihana piirustustaideraapustuskurssi Vähässäkyrössä, kuten koko kevään teenpäinkin maanantaisin.
Minulla olisi viikolla siis ollut loistavasti aikaa kartuttaa korttipuulaakini lajikirjavuutta, siivota tavattoman sekainen karderooppini, järjestää tavattoman sekainen yläkerran komero, että saisin joulukuusen sopimaan sinne, ettei tarvitsisi sitä keskikammarissa seisottaa jne, jne.
Mutta mitään en saanut äntiin. Paitsi...
aina, kun minulla on tunne, että ei ole menemistä ja pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä, niin askeleeni johtavat jääkaapille. Se on ikävää se. Nykyään sillä tosin ei ole niin kovin väliä, koska nuortumis&ohentumis-session aikana en pidä jääkaapissa mitään. Siis mitään lihottavaa.
Kuitenkin, kun tänään varovasti astuin puntarin päälle osoittautui, että mitään ei ole huvennut mistään nuorentumisesta puhumattakaan. Päinvastoin jotakin oli tullut lisää!  500 grammaa.
Uhosin Magnukselle ensi sanoikseni, etten mene ollenkaan puntarille. En enää ikinä. Olkoon ja pysyköön kilot hautaan asti. Kantajiakaan ei tarvitse enää surkutella, kun olen päättänyt, että minut saa tuhkata. Kamala sana, mutta ei ole muutakaan käytössä. Pitäisikin keksiä uusi, ihan toisen sorttinen sana tilalle. Esimerkiksi solettaa. Joo! Minut saa solettaa, kun olen kuallu.

Kuitenkin kaikitenkin, kun siis aamulla olin elossa ja aikoja sitten laihduttamaan alkanut, astahdin kiltisti pienen neliönmuotoisen puntarimme päälle. Se oli hyvä astahtaminen. Muutos pahempaan olikin pienempi kuin ajattelin ja leuat lotisten pelkäsin. Peli jatkuu, vaikka sitä joulun ajan ja sen jälkeen on hiukan vihelletty poikkikin.

Perjantaina olisi tietenkin ollut tavanomainen meno raamattupiiriin. Sitä ei tarvitse enää edes kalenteriin merkatakaan, mutta perjantainapa meille tuli vieras Nikolainkaupungista.
Tai ei tietenkään mikään vieras, vaan tuttuakin tutumpi lapsenlapsi Vivianni.
Kalenterissa tosin lukee Joonathan, mutta hän ei nyt voinut tällä kertaa tullakaan, koska oli ollut sairaana ja tervehdyttyään flunssasta halusi tavata kavereitaan. Se on ilman muuta ymmärrettävä ja selvä asia se. Kaverit on tärkeitä. Ja ihan mahtavaa, että vielä tavataan kavereita, ettei vaan Twittreissä ja sen sellaisissa sättäillä.
Muistaa vaan omasta nuoruudestaan, kuinka kavereita piti olla ja niitä piti nähdä.
Vivianninkin oli määrä mennä ihan muualle yökylään, mutta siihen oli meidän onneksemme tullut muutos.
Viikonloppu meni tosi mukavasti ja ruoka- ja kaffipausseja pidettiin vähintäinkin riittävästi.
Eihän MINUN olisi pitänyt niitä niin tiuhasti pitää, mutta tuntien heikon ja plösön luonteeni, niin en pystynyt niitä vastustamaankaan. En tosin enää kertakaikkisesti pysty syömään niin paljon kuin, puolivuotta ja 7 kiloa sitten, pystyin. Tulen kipeäksi ja se on hyvä se.

Sunnuntaiaamulla menimme Vivianni, Magnus ja minä kirkkoon.
Siinä kirkonpenkissä istuessani tunsin niin suurta iloa ja rauhaa, että sydän oli sulaa. Minusta tuntui, että se jo pikkusen valui lattiaa kohti samalla, kun muu osa Kaisaa leijuskeli kattoa kohti. Mene, hyvä ihminen, sinäkin sunnuntaisin kirkkoon! Siellä Jumala hoitaa sinua. Kirkosta ei koskaan pöhlömpänä tule ulos, kun on sinne mennessä! Nimim. "Kokemusta on!"
Kirkonmenon jälkeen oli ulkona tarjolla hernesoppaa, nokipannukahvia ja makkaraa. Lasketellakin sai, jos pystyi. Minä en pystynyt. Laskuvaihe olisi varmaan sujunut oikeinkin vauhdikkaasti, mutta pystyyn  konkoaminen kaukana pellolla ei olisi onnistunut. Ei millään ilveellä.
Söimme makoisiin suihin hernekeittoa. Taas ihmettelin itsekseni, miksi seurakunnan ja armeijan hernekeitot ovat niin mahdottoman hyviä? Mikä ihmeen taikaresepti heillä on verrattuna omaan reseptiini? Onko olemassa jotakin superhernelajiketta, josta meikäläinen ei tiedä mitään?
No sitä superhernesoppaa valui sitten syödessä meikäläisen rintamukselle, paksulle mustalle tuubihuivilleni, poskilleni ja leukaperille. Magnus tietenkin mainitsi asiasta joka kerta ja minä suutuin joka kerta.
-Minen ikänä sano sulle enää, vaikkahan koko lautasellinen olis sun leuallas ja rasuus, Magnus jupisi loukkaantuneena, kun ärjyin hänelle.
-Sä sanot VÄÄRÄÄN SÄVYYN asiasta! karjuin minä ja herkkuhernesoppaa lensi suusta ainakin metrin päähän.
-Minen tiärä sävyystä, mutta soppaa on frouvalla enämpi aina naaman ulukopualella ku suus!
Hohhoijjaa. Niin varmasti olikin.
Analysoin käärmeissäni itse tykönäni, että miksikähän saan kohtauksen joka kerta, kun minulle mainitaan, että soppaa, velliä, voita, kermavaahtoa, mansikkahilloa jne. on naamataulussani, tai rintamuksillani?
Tulin siihen tulokseen, että se johtuu itsesäälistä! Ajattelen aina heti, kuinka surkean näköinen vanha, tukeva mumma on päässyt vellipatojen ääreen ja horii ääntä kohden enemmän, kun ehtii niellä.
Magnus sanoisi tähän, että olen luulotautinen ja että olisko paree, jotten sanoosi mitää? Antaasin vaan momman kekkalehtia ruakaa naamasnansa?
No, se olisi aika kamalaa ja huono vaihtoehto. Lupaan hillitä itseni ja pyytää kauniisti, että Magnus edelleenkin ilmoittaisi tästä maailmoja kaatavasta asiasta. Vaihtoehtona on tietenkin ottaa aina mukaan imupilli, tai kuolalappu. :(

Sunnuntai-iltapäivällä, kun muut lähtivät Vaasaan. lähdin minä Vähäänkyröön Naisten kesken iltapäivään. Tai onhan se Vähäkyrökin Vaasaa nykyään.
Minulla oli tilaisuuden juontotehtävä. Luin kuitenkin myös yhden uusista runoistani, vaikka tiedän ja on opetettukin, että juontaja ei saa omia löpinöitään puhua.
Tyytyväisenä ajelin kotiin tilaisuuden päätyttyä. Parkkeerasin Saabin ihan rappusten eteen, kuten Magnus lähtiessäni vannotti minua tekemään.
-Siälon niin liukas, jottet pysy pystys, jos lähäret pihan yli hontturoottemahan, hän varoitteli.
Oikeassa oli. Kieli keskellä on pitänyt viimeaikoina pihalla kulkea.
T: Kaisa Hontturainen-Hernespää
-----------------------------------------------------------------------------
Psalmi 91: 1-7
Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
sanoo näin:
"Sinä; Herra, olet linnani ja turvapaikkani.
Jumalani, sinuun minä turvaan."
Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi,
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Et pelkää yön kauhuja
etkä päivällä lentävää nuolta,
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä,
et tautia, joka riehuu keskellä päivää.
Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä
ja ympäriltäsi kymmenentuhatta,
sinä säästyt.

Helmikuu helähyttää

Onneksi on näitä Israelissa otettuja matkakuvia niin runsaasti, että vaikka niistä laittaisi useampiakin bloggauksen alkuun, niin ne riittäisivät noin vuoteen 2080!
En ole nimittäin ottanut uusia kuvia vieläkään, vaikka olisi montakin hyvää kohdetta. Esimerkkinä mainittakoon aurattu yksityispururatamme! Passaa siinä nyt käveleskellä ja juoksennella.
Tällä menolla en ehdi aurauskuvia  tänä talvena ottaakaan, kun näyttää, että hanget sulavat ihan silmissä pois.
Toivon myöskin, että tapaan jonkun kamera-expertin, joka laittaa kameramme sellaiseen tämmiin kuin vanhoilla mummuilla ja paapoilla pitää olla. Eli kirkkaaksi ja idioottivarmaksi. salama esiin, kun tarvitaan, salama pois, kun ei tarvita. Ei mitään hämäräkuvakulmia, jonkalaisiksi nyt kaikki kuvat tuppaavat tulemaan.
Kuvia pitää blogin alussa olla. Olen tottunut niistä paasaamaan ja saamaan jutunjuurta, joten teen sen nytkin. Siis: ylimpänä oleva kuva on otettu jossain kohtaa Israelia viime matkamme aikana.  Yhden lehden päällä oli joku ötökkä, jota yritin kuvata. En kyllä yhtään saa tolkkua, onko sitä tuossa, vai eikö? Luultavasti ei.
Yritin kuvata matkan aikana useasti myös niitä suloisia pikku liskoja, jotka juoksentelivat sinne tänne varsinkin hotellin uima-altaalla. Ei onnistunut. Olivat niin liukasliikkeisiä. Samanlaisia kuin pohjolassa asustavat kaukaiset serkkunsa. Nämä sisiliskot. Niitä on ilokseni näkynyt puuvajan kivikynnykselläkin muutaman kerran.
Alempana olevassa kuvassa näkyvä kieltokyltti ei koskenut meikäläistä. Katsokaas minähän en ole sortseihin (näin kuulemma saa nykyään kirjoittaa. Nykyään saa kirjoittaa myös sekki, pitsa ja jukurtti ja se on hyvä juttu se) sonnustautunut miesmuistiin.
 En pukisi moista vaatekappaletta päälleni mistään hinnasta, enkä missään muualla kuin Hälvänmutkan puutarhan siimeksessä.
Se ei johdu siitä, että olen isokokoinen, vaan niistä kaameista sinisistä laskimosuonista, jotka kiemurtelevat vasemman ja osittain myöskin oikean jalkani säärinahkojen pinnoilla.
Ulriika Eleonoora kerran, muutamia vuosia takaperin, minulle sanoikin, ettei tuollaisia tarvitse enää
pitää. Väärin! Kyllä pitää! Lääkäri nimittäin sanoi minulle, kun toivorikkaasti niitä itkien hänelle viittoilin, että suonikohjujen pitää tursuta verta ja olla muutaman sentin pullolla muusta nahasta, ennenkö niille tehdään yhtään mitään.
Noh, kohjut eivät pullota yhtään enempää kuin silloinkaan, että se nyt on vaan oltava ilman sortseja. Piste.
Juu, kyllä muistan hyvin, että olen ennenkin tästä asiasta tänne kirjoitellut, mutta nytpä onkin lukijakuntaani tullut kaksi ihan uutta peukuttajaa.  He eivät tiedä kohju-asiasta yhtään mitään.
Tervetuloa mukaan Saara ja Maaria!
Tötttörötttötöööööööö! (Iloista torventöräyttelyä).
Mukavaa, kun tulee uusia seuraajalukijoita  vanhojen hyvien lisäksi. Erään kerran (jonkun verran on tapauksesta Kyrönjoessa vettä kerinnyt kohti valtamerta virrata) olin huomaavinani, että lukijalukumäärä oli 67, vaikka se hetki sitten oli ollut 68!
Huolestuin kovasti ja mietin, että miksi ja kuka on lähtenyt sivustoilta tiehensä?
Huolestuin jopa niin rajusti, että en sittenkään ja lopuksikaan muistanut, oliko luku ollutkaan alunperinkään 68? Noh, nyt s on peräti 69!!!
Kovaääninen ja iloinen torventöräys teille kaikille. Olette tärkeitä.
Kuin myös te kaikki, jotka ilman minkäänmoisia kirjautumisia mihinkään luette blogiani. Olette tärkeitä.
Teittien kaikkien takia olen hiukan ollut muuttamassa aikomustani olla kirjoittamatta enää ikinä mitään mihinkään, kun täytän tulevan maaliskuun aikana pyöreitä. Kamalan pyöreitä.
En vietä minkäänmoisia juhlallisuuksia tulevan maaliskuun kahdentenakymmenentenä päivänä. En ole kotona, enkä pidä kännykkää kädenulottuvilla. Lahjapöytää ei raivata ja pankkitiliä ei kerrota. Ugh!
Ei ole kirkossa kuulutettu, ettenkö tekisi näitä offensiiveja kesällä, kun Magnuskin täyttää saman kauhean määrän vuosia. Vietämme lisäksitänä vuonna heinäkuussa viisikymmentävuotis-avioliittojuhlaa, jota totisesti kyllä kannattaisi ja sietäisi juhlia.

Kalenterissa on aika nirkosesti merkintöjä viimeviikon aukeamalla. Sentään torstain kohdalla on koitettu toimiiko kuulakärkikynä.
Paitsi kynäkokeilua oli torstaina kyllä toimintaakin. Kuntosalilla kuntoiltiin Piken ja Even kanssa. Otin hyvin varovaisesti, koska edellisestä käynnistä oli tosiaan päässyt luiskahtamaan aikaa aikamoisesti. Oli oikein mukavaa olla salilla, eikä vähiten sen takia, että sai praatata oikein sydämensä kyllyydestä. Me tytöt päätimme, että nyt emme anna periksi. Tulemme salille säntillisesti nostelemaan punnuksia kuin könninkellot.
On hyvä, että pysyy lihakset kohillaan varsinkin, kun laihtuminen&nuortuminen on taas heilahtanut piirun verran parempaan suuntaan.
Televisiosta näytetään, kuinka hiukan samansuuntaisen painoiset ihmiset kuin minä ovat laihtuneet miltei olemattomiin ja nahkansa on jäänyt riippuilemaan ikävästi.
Näille ihmisille on tehty ihon kokoonkursimis-leikkauksia.
Tiedän, että meikäläisen ikäisille ei tehtäisi kursimisleikkauksia varmaan ilmaiseksikaan. Nomitä, kun  kun suonikohjujenkin kanssa on jo sii ja soo.
Siispä kuntosali on vanhan muorin ainoa kruppauskonsti. Mutta...ei paha! Ehkä terveellisempikin, kun ottaa huomioon hirveän iän.

Perjantain kohdalla lukee: 10 leipää ja kertakäyttöastiat
Selitys: Kahviryhmällämme oli kahvitusvuoro  raamatunopetusseminaarissa Nikolainkaupungin ev. lut. seurakunnan isossa seurakuntasalissa.
Magnus kysyi, että pitääkö minun viedä 10 reikäleipää mukanani seminaariin? No ei sentään.
Tein leipäviipaleet viittävaille valmiiksi kotona ja koristelin vasta perillä. Se olikin hyvä, koska täytekakkurasia, jossa leivät vein, putosi jo kotoa lähtiessä aika railakkaan näköisesti pitkin tampuurin lattiaa. Rasia oli onneksi visusti kiinni, joten selvittiin säikähdyksellä ja kovalla kalapaliikilla, kuka on jättänyt rasian väärään paikkaan ja kuka taas aukoo liian reteesti ovia?!
Lauantaina sama seminaari jatkui, mutta nyt oli toiset leivänlaittajat ja keittäjät.

Sunnuntaina olimme tapamme mukaan kotikirkkomme jumalanpalveluksessa.
Meillä on tapana mennessämme rukoilla kirkonmenojen puolesta ja muutenkin ja niin olimme tekemässä nytkin, kunne rukous tyssäsi minun vertahyytävään kiljaisuun:
-SEIS! STOP! PYSÄHDY! KÄÄNNY ÄKKIÄ TAKASI!
-Mikä kauhia sulle nyttuli? Magnus kysyi silmät viissenttiä päästä pitkällä.
-MULLA EI OO PUSEROA PÄÄLLÄ!
-No, ekkai sä nakuna oo kotua lähteny? Kai sulla...
-KÄÄNNY! JA VÄHÄ ÄKKIÄ SITTENKI!
Huomasin yhtä äkkiä, että ison ja pitkän talvipomppani alla minulla oli makarooniolkaiminen leninki (kaikki naiset tietävät, minkälainen on makarooniolkaiminen leninki) jonka päälle olin unohtanut kiskoa tekonahkaisen pikkutakkini.
Kaikki, sekä miehet, että naisethan tietävät, että talvella on tolloa esiintyä makaroonileningissä.
Kävin kotona pukemassa tekonahkatakin päälleni ja talvipomppa vielä siihen päälle ja ei kun menoksi.
Ehdimme kirkkoon ihan hyvin ja sehän johtuu siitä, että lähdemme joka paikkaan aina vähintäinkin ajoissa.

Sunnuntai-iltapäivällä jakaannuimme Magnuksen kanssa eri paikkoihin. Magnus Ylistaron Kirmaus-halliin seuraamaan Joonathanin joukkueen säbä-peliä, minä Isonkyrön surakuntatalolle Majatalo-tilaisuuteen.
Ajellessani ko. tilaisuuteen näin kauhukseni, että olin joutumassa tilanteeseen, jota aina olin pelännyt:
bensatankista nousi pölytolleroita (näin selvästi).
Eihän siinä mitään, mutta kun minä en osaa tankata! Tästähän myös kirjoittelin teille joku aika sitten. Oli puhetta silloin Magnuksen kanssa, että menisimme joku yö tankille opettelemaan. Uhosin, että en päivällä tankille tule. Ihmiset ovat niin kiireisiä ja hermoheikkoja tätä nykyä. Ei heillä olisi kärsivällisyyttä katsella, kun melkein satavuotias kropsukoura momma ihmettelee, bensaletkuja- ja pistooleja.
Nyt olin karmean todellisuuden edessä. Mutta, kun on ystäviä tupa täynnä, ei hätä ole minkään näköinen. Moni lupasi tulla avittamaan.
Pyysin Masa-Etiasta, (piirustustaidekurssin vetäjä, kuten muistanette) apuun, koska tiesin hänet turtahermoiseksi ja ystävälliseksi opettajaksi.
Niin sain lurutettua onnistuneesti Masa- Etiaksen lempeiden ohjeiden saattelemana kahdellakympillä bensiiniä Saabin tankkiin ja matka sai jatkua.
-Oliko helppoa? kysyi Masa-Etias, kun vääntäydyin autonrattiin.
-Ei ollu, vastasin, mutta kyllä se helpompaa oli kuin luulin. Silti Magnus saa tankata tästä eteenpäinkin. Se tulee minulle etusammaksi.
T: Kaisa Tankkanen-Lurukainen
------------------------------------------------------
Psalmi 131
Osaansa tyytyvän rukous.
Matkalaulu. Daavidin psalmi.

Herra, sydämeni ei ole korskea
eivätkä silmäni ylpeät.
Minä en ole tavoitellut suuria,
en pyrkinyt liian korkealle.
Ei, olen löytänyt rauhan,
mieleni on tyyni.
Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä,
niin on minun mieleni levollinen.
Israel, pane toivosi Herraan.
Nyt ja aina.
Herra, sydämeni ei ole korskea

Kilojen karistelua

Viikko on taas holahtanut, eikä ikinä takaisin tule. Muutamia muistoja sen varrelta aion taas teille kirjoitella. Ei mitään ihmeellistä, mutta eipä mitään kenkkuakaan.
Uusia kuvia en ole taaskaan ottanut. Ei kertakaikkisesti huvita, kun tiedän, että kamerassa on se mustakaapu-ohjelma päällä. Eli se sellainen, että vaikka ottaisi kuvan keskellä kirkasta. aurinkoista päivää, niin ovat kuvat kuin Susiluolan syvyyksissä otettuja.
Olisikin hyvä pitää kameraa aina mukana, niin voisi pyytää jotakuta kameraeksperttiä ottamaan pois päältä ko. ohjelman. Ikinä en kuitenkaan muista, enkä sitä paitsi tunne oikein ketään eksperttiäkään. Luulen, että heitä on runsaasti, mutta...
Ylin kuva on vuodelta nakit ja muusi. Siinä oleva maisema ei ole tuolta vuodelta muuttunut oikeastaan ollenkaan, joten laitoin sen tuohon. Tuommoiselta näyttää se meidän paljon puhuttu yksityinen kuntolenkkipolkumme talvella ja pakkasella.
Tuollaiselta näyttää koristetuulimyllymme talvella ja kesällä. Siivet ovat katkenneet, mutta uskokaa, tai älkää, jäljellä olevat siivekkeet klonksuttavat tuulella sangen kuuluvasti. Ihmeellistä, vaikka puolet on pudonnu! Kesällä, kun nukkumis- vinttikamarimme ikkuna on auki, ahdistaa keskellä yötä könyämään sängystä ylös ja mennä tunkemaan haravan varsi siipien väliin, että saa nukuttua.
Samoin lipputangon naru rautahakasineen pitää nyörittää tiiviimmin tankoon, ettei se kalise rautaiseen lipputankoon osuessaan niin, ettei saa silmällistäkään nukuttua. (Tai en minä nyt tiedä onko lipputanko RAUTAA, mutta puuta se ei ainakaan ole).
Sen siitä saa täällä maaseudun rauhassa. Ei kärsi minkäänmoista ääntä.
Kesäisin pitää ikkunat kyllä pitää senkin vuoksi säpissä, kun kurjet ja lokit heräävät kello kolme aamuyöstä. Hohhoijaa! Niiden kiljuntaan herää varmasti. Niin sikeään ei ihmislapsi pysty nukkumaankaan. Pian koittaa taas sekin aika. Täytyykin nauttia nyt oikein olan takaa näistä hiljaisista pakkaspäivistä ja öistä.

Alemmassa kuvassa Magnus ja Vivianni ovat menossa johonkin. En muista mihin, vaikka itsekin olin heidän perässään menossa. Kumminkin Israelissa tämä "johonkin" oli. Viime huhtikuun matkalla.
Magnus hiukan urputti kuvien laadusta. Siis mitä nähtävyyksiin tulee.
-Jokaases kuvas ommun  ja Viivin niskaknapit vaan näköösällä, eikä yhtää ympäristyä. Minkämoonen vilimaaja soot oikee?
Myöntää täytyy, että en minkäänmoinen. Mutta, kun koko ajan piti juosta matalaa lentoa paikasta toiseen. Ei yksinkertaisesti ehtinyt valitsemaan kuvakulmia, eikä muutenkaan sihtaamaan kameraa yhtään mihinkään. Jos pysähdyit, niin jäit joukosta jälkeen ja sotkeennuit satojen muiden turistijoukkojen sekaan. Tai kyllä jotkut ketterät neidit ja nuorukaiset ehtivät, mutta eivät tämmöiset muorit, joiden piti vahtia neitiä ja pyyhkiä hikeä silmäkuopistaan koko ajan.
Toivon, että vielä joskus pääsemme Israeliin. Silloin vihdoinkin yritän parantaa kuvakulmia. Nyt meillä on neljältä kerralta valokuvakansiossa vain niskakuvia.

Alkuviikolla en ole ilmeisesti tehnyt, tai ollut yhtään missään, jos kalenteria on uskominen. Ja onhan sitä uskominen. Sen sijaan laihdutusmittaustulosten ylöspanopaperia ei ole uskominen. Ei ainakaan minun kohdallani.
Tänään nimittäin merkkasin numeroita hiukan sievemmäksi, mitä painooni tulee. Eipähän ottaisi niin kovasti pattiin, kun katselee tilastoa. Mitään ei ole tapahtunut viime puntaroinnin jälkeen painon suhteen. Siispä parantelin numeroa. Ja oikeastaan kyllä minä hiukan näin, että aivan kuin puntarin viisari olisi jonkun aikaa pysähtynyt sellaiseen lukemaan, jonka sitten paperille epäselvästi kirjoitin. Eikä puntarimmekaan idioottivarmasti ole enää sellaisessa terässä kuin uutena. Kärsiihän se, kun kolme raskaansarjan painijaa sillä alinomaa hyppii.
Onneksi perjantaina eräs Joke (nimi muut.) sanoi minulle, kun seisoimme Magnuksen kanssa ennen seurojen alkua Ristinummen kappelin tampuurissa, että tämä Kaisa se vaan nuortuu päivä päivältä!
Tulin oikein iloiseksi ja sekin mielestäni puolusti tämän viikkoista painonumeroiden muutteluani.
Olen syönyt viikon aikana kaksi kertaa täytekakkua (ja ehkä jotakin muuta herkkua). Puolustan itseäni sillä, että noudattamassamme kuurissa nimen omaa sen laatija sanoi, että juhlissa saa syödä kuten muutkin.
Ihmettelen, kuinka ne muut eivät paukahda vatsan kohdalta puolimetriä paksummiksi jotakin herkkua syötyään? Miksi heidän poskensa eivät pullistu, eikä nilkkansa ja pohkeensa tursua hiukan jotakin muutakin syötyään kuin sellerinvartta?
On se niin väärin.

Olimme siis Ristinummen kappelissa perjantai-iltana. Magnus ja Charles pitivät puheen ja minä siinä välissä luin pari runoani. En tarvinnut vettä ollenkaan. Eikä yhtään jännittänytkään. Se oli niin outo tunne, että mietin kuumeisesti koko loppuillan, kuinka runolukeminen mahtoi mennä.
Magnus sen sijaan joutui ottamaan vesilasin mennessään puhujapulpettiin. Hän pelkäsi, että saa yskänkohtauksen kesken puheen. Silloin on hyvä, jos on vettä käden ulottuvilla.
Vesi kuitenkin meni pitkin lattiaa, koska Magnus ei huomannut, että altarikaide, jolle hän lasin varovasti laski, oli kalteva.
Olin hyvin myötätuntoinen, mutta samalla onnellinen, ettei kuppi kaatunut minulta. Magnus olisi kumminkin kauhistellut suureen ääneen siinä etupenkissä istuissaan.  Ei hän sillä missään tapauksessa mitään pahaa tarkoita. Magnus on ihan erilainen kuin minä. Hän on kiltimpi. Minä jäkätän asioista paljon pahemmin. Olen yrittänyt päästä tavasta eroon. Melkein olen onnistunutkin joskus. Kerron sen aina Magnuksellekin.

Lauantaina ajelimme Nurmon Hyllykalliolla Kansanlähetyksen vastuunkantajien Varustamo-tilaisuuteen.
Menimme hyvissä ajoin, kuten aina. Yleensä olemme aina ensimmäisiä, mutta nyt oli paikalle ehtinyt jo kymmenisen naisihmistä.
Ajattelin, että onpa vieraan näköisiä varustamolaisia , mutta iloitsin, että porukoihin tulee uusia naamoja.
Pienen pöydän takana oleva ystävällinen nainen kertoi, että aamupala maksaisi viisi euroa.
Sellaista tietoa Varustamo-tilaisuuden kutsussa ollut lukenut, mutta ajattelin, että hinta on hyvin kohtuullinen.
-Mikäs tilaasuus tääloikee on? Magnus kysyi. Hänelläkin alkoivat kellot kilistä tuosta aamupala-asiasta.
Selvisi, että olemme ottamassa osaa naisten aamukahvitilaisuuteen. Kansanlähetyksen häppeninki oli ihan jossakin muualla ja sinne me kyllä hyvin ehdimme, koska olimme, lievästikin sanottuna, ajoissa lähteneet kotoa.
-Siinä se nähärään, jotta kannattaa varata aikaa harhaanmenuaki varte, Magnus iloitsi. Oikeassahan hän oli. Sanoin, että seuraavaan tilaisuuteen lähdetään varmuuden vuoksi jo kolmelta aamuyöstä.

Sunnuntaina lähdimme ajoissa Vöyrille. Siellä oli suomenkielisten jumalanpalvelus, jossa Magnus saarnasi.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli seurakuntakodilla lähetystilaisuus, jossa minä sain lukea taas runojani. Oli puhe kahdesta, mutta minä posmotin kolme.
Varasin itselleni mehulasin puhujakorokkeelle ja hörppäsin siitä jännityksen laukaisemiseksi pitkän huikan. Mehu oli ihan mahdottoman hyvää. En tiedä, mistä ihanasta tropiikin hetelmästä se oli tehty, mutta kieli oli luiskahtaa mukana. Kannoin mehulasin mukanani takaisin istumaan mennessäni ja asetin lasin varovasti lattialle. Siihen se myös jäi. Kyllä harmitti, kun kotimatkalla janon iskiessä muistin. Ja se olisi ollut niin hyvääkin se mehu.
Paitsi lähetystilaisuus, niin kyseessä oli tapahtuma, johon oli kutsuttu Vöyrin suomenkielisiset seitsemänkymmentä vuotta täyttäneet seurakuntalaiset. Olen maaliskuussa mainitun ikäinen, joten seurasin yleisöä erityisellä mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Jaahas! Siis tuommoista ja tuon näköistä porukkaa me olemme. Ei moittimista!
Hiukan lisää vaan färiä poskeen ja tuplasti sinistä luomeen, niin oikeasta menee kuin väärä raha. (Lue: Kaksikymppiseltä et näytä, vaikka mitä tekisit).
Tärkeintä olisikin krupin kunto, eikä niinkään naaman siloisuus. Päätimmekin Even kanssa taas alkaa kuntsarilla rehkimisen. Se on ainoa liikuntamuoto, joka ei saa minua raastamaan tukkaa, yrjöömään ja itkemään.

Sunnuntaina oli Naisten kesken iltapäivä Isonkyrön Pappilassa. Sinne ehdin Vöyriltä, kun oikaisin mutkat suoriksi.
Minulla ei ollut illassa mitään vastuuta (Eve hoiti minun tehtävääni, kun tiesin, että en ehdi paikalle ennen tilaisuuden alkua). Minä siis vain istuin suuren pirttipöydän ääressä ja nautin.
Kuuntelin hyviä puheita ja suloista musiikkia, maiskuttelin hyvänmakuisia pöydän antimia ja hyrisin hyvää mieltä.  On se vaan niin ihmeellistä tämä ihmislapsen elämä. Taivaan Isä on hyvä.
Nyt on syytä lopettaa, koska menemisetkin loppuivat. Tänään kyllä olin seurakunnan virastossa kokouksessa. Hyvä ja yhteisymmärryksinen oli kokous. Ihailin ihmisten antaumuksellista puurtamista ja halua hoitaa rakkaan seurakuntamme asioita.
En ehtinyt maanantain taidepiirustuskurssillekaan tänä maanantaina ollenkaan. Se tietenkin harmittaa, mutta joka paikkaan ei ihminen aina pääse. Päällekkäisyyksiä tulee elämän varsitiellä silloin tällöin, mutta se on murheista niitä pienimpiä.
T: Kaisa Kilonen- Vääränen
---------------------------------------------------------
Evankeliumi Johanneksen mukaan. Luku 3 jae 16

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainokaisen Poikansa, jottei yksikään,
joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen,
vaan saisi iankaikkisen elämän.

Piukeeta pauketta

Taas meni 1/2 tiimaa valokuvia plärätessä.
Uusia kuvia ei ole otettu ja vanhoja sopivia ei millään meinannut löytyä. Kyllä sellaisia löytyi, joissa kekkaloidaan  kesäkelteisillään, rapsutetaan puutarhassa, tai imeskellään jäätelöä riippakoivun alla, mutta eihän niitä näillä keleillä voi tänne laittaa.
Onneksi sentään joku toi viime-, tai toissa vuonna tulppaaninipun. Tulppaanikuvan voi aina panna uudestaan ja uudestaan esille oli kesä tai talvi. Onneksi tuli joskus myös näpättyä autotallin nurkalta talvinenkin kuva. Sellaisen, joka sopii näillä ilmoillakin ja tähän vuodenaikaan panna tämänkertaisen joka-maanantaisen jatkosarjan alkuun.
Autotallinkulman maisema sietää tulla senkin takia mainituksi ja esitetyksi, että siitä katselen aina revontulia, kun Facebookista ihmisten päivityksestä luen, että niitä taivaankannella räiskyy. Tämänkin talven aikana olen muutaman kerran räiskintää saanut ihailla.

Näinä aikoina meillä on räiskynyt sisällä. Nimittäin puut pönttöuuneissa. Heti, kun ovat uunit jähtyneet, niin uutta pökkyä on pitänyt pesään laittaa. Niin on pakkanen paukkunut.
Kyllä nämä tämmöiset paukku-ilmat krassaavat luteetkin seinänraoista. Myös taudinsiemenet ja pölypunkit voivat huonosti. Tai joidenkin tutkimusten mukaan on kuulemma selvinnyt, että pölypunkkeja ei olisi olemassakaan! Mene ja tiedä.
Kauhean näköisä ne kumminkin ovat ja se käy ilmi heidän ottamistaan kuvista, jotka väittävät niitä löytyvän.
Vaikka taudinsiemenet vähenevät näinä ankeina pakkasaikoina, niin minulla vääntää vatsalaukkua tällä nimenomaisella hetkellä. Vatsalaukkua, joka on saman SUURUINEN kuin viikko sitten, jos puntaria on uskominen. Maanantaisinhan meillä on aina punnituspäivä, kuten te kaikki tuhannet lukijani olette jo varmasti tulleet tietämäänkin.
Olin eilisen ja toissapäivän piimä/vesi/kahvi/kaakao kuurilla, koska hiukan arvelin, että paino ei ehkä ole inahtanutkaan alaspäin. Tänään sitten kävikin ilmi, että inahdusta ei ollut tapahtunut. Ei, vaikka olin juomakuurilla varautunut.
Magnuksella paino oli pudonnut...en kateudeltani edes muista paljonko. Alaspäin oli mennyt, vaikka hän eilenkin moosasi kolme (3) pullaa.
Sen verran minäkin eilen ahdistuin antamaan juomakuurilleni periksi, että söin pikkasen vävyn tekemää pitsaa. Jos tietäisitte mimmosia ne vävyn tekemät pitsat ovat, ette yhtään ihmettelisi, että söin. Niitä sulopitukoita ei kukaan kuolevainen voi vastustaa.
Söin kuitenkin hyvin paljon vähemmän kuin muuten olisin moheltanut. Sen määrän ei olisi pitänyt vaikuttaa mihinkään. Kaikista vähiten puntariin.
Charleskin jo ihmetteli äitiänsä. -Kuinka voi joku pysyä yhtä turpeanpaksuna, vaikka syö vähän? hän ihmetteli huuli ja silmät pyöreänä.
Nii-in!
Sitten aloimme Charlesin kanssa ihmetellä Magnusta. -Kuinka joku voi laihtua koko ajan, vaikka syö kaiken aikaa monenmoista. Pullaa ja nisua?
Nii-in!
Ymmärrän omalta kohdaltani, että syön tietenkin enemmän kuin kulutan, mutta Magnuksen kohdalla on päinvastoin. Hän saa syödä, vaikka ei kuluta.
Koska mielestäni en kuitenkaan syö enemmän kuin kulutan valveilla ollessani, on samassa painossa pysymiseen syynä se, että olen alkanut kulkea unissani kuten 10-15 vuotiaana tein.
Nuorena unissakävely johti aina ovesta ulos, ei jääkaapille, kuten nyt mummuna ilmeisesti tapahtuu.
Oli kuinka oli taistelu jatkuu. Kesti kuinka kauan kesti ja tuli mitä tuli.

Torstaina kävin lääkärissä, vaikka mitään elimellistä vikaa ei ollut. Tuskin olisin voinut vinkua vatsanväänteistänikään, jos olisivat silloin olleet päällänsä. Kyse oli nimittäin ajokortin uusimisesta.
Ajattelin heti tarkastukseen ajellessani, että nyt en mene siihen retkuun, johonka menin silloin, kun ajokortti minulle myönnettiin. Näkötarkastuksen kohdalla nimittäin. Jotkuthan teistä muistavatkin, kuinka silloin kävi.
Silloin lääkäri käski mennä seinän viereen ja peittää ensiksi vasen silmä ja oikealla katsella pahvitaulun kirjaimia, ja kertoa mikä kulloinkin on kyseessä, kun hän niitä kynällään viisailee.
Menin reippaasti seinän viereen naama seinää vasten. Tohtori ei ehtinyt edes rykäisemään, kun jo itse huomasin töppäykseni. (Yleensä huomaamiseen menee kauemmin).
Ajattelin kauhuissani, että siihen tyssäsi kortin saaminen. Onneksi niin ei käynyt. Uskon, että se, että tohtuuri ei ehtinyt rykäisemään, pelasti kortinsaantini.
Tällä kertaa olin skarppina. Paukuttelin tulemaan kuuluvalla äänellä: kuusi, viisi, yhdeksän, kaksi, viisi jne. mitä pahvilta kulloinkin näytettiin. (Kirjaimet ovat näköjään sittemmin muuttuneet numeroiksi näkötarkastuksessa).
Näin kaikki numerot kirkkaasti, mitä kysyttiin! Niitä "luteenpaskan"-kokoisia numeroita ei kuulemma kenenkään tarvitse nähdäkään.
Tuloksena oli, että minä en kuulemma enää tarvitse silmälaseja ajaessani. Ko. muutos tehtiin myös korttihakemukseen. Toinen muutos edelliseen ajokorttiin on, että en enää saa ajaa moottoripyörällä. Toki kysyttiin olenko ajanut ja haluanko edelleen ajaa motikalla. No en tod.!Ajattelin jopa ehdottaa, että tohtori kieltäisi moottoripyörän takapenkillä istumisenkin, koska jos jotakin kauhistelen, niin juuri motikan takapenkillä istumista. Olen aina kauhistellut, enkä sen takia liioin istunut ikinä.
Olisi petyyki lyödä Magnuksen eteen, jos hän vanhoilla päivillä innostuisi m-pyörällä prääsäämään. Joskus olen kuullut senkaltaisia huokauksia ja haikailuja sellaisen perään.

Lääkärin vastaanotto-odotushuoneessa meitä istui naisia useampiakin samalla asialla. Tuli tietoon, kun setvittiin, mitä varten kukin lääkärin vastaanotolla on.
Täälläpäin on tapana selittää asioita odotushuoneessa, mikä on mielestäni yksinomaa mukavaa.
On paljon hauskempaa setviä vaivojaan muiden kanssa kuin tuijottaa vastapäiseen kelmeään seinään, tai lukea Pellervoa vuodelta 1986.
Eihän meillä tosiaan mitään vaivoja ollut keelläkään, koska korttiasialla oltiin. Kerrottiin sen sijaan asioita, joita meille oli vuosien mittaan tapahtunut, kun olimme hakeneet opiskelemaan sitä, tai tekemään tätä.
Pohdimme, kuinka suuri valta joillakin "asiantuntijoilla" siihen aikaan (about puolivuosisataa sitten ja enemmänkin) elämäämme lausunnoillaan ja todistuksenantamisillaan oli ollut.
Minulla ei niinkään ollut tälläistä sattunut ja sanoinkin ihan mahdottoman kovalla äänellä (se on huonokuuloisille ja kuulokojelaisille tyypillistä), että MINÄ AINAKIN OLISIN SANONUT, ETTÄ HAISTA NYT KUULE PASKA JA....jne. lisäten asiaan kaikenlaista samantapaista, jos mahdollista, vieläkin törkeämmällä äänellä.
Jälkeenpäin ihmettelin, että mikä minuun meni? En ihmettele, että Magnus joskus pökkii ja potkii sääreen.
Minä vaan joskus niin kertakaikkisesti tuohdun, jos jotakuta on kohdeltu väärin. Unehutan vaahdotessani täydellisesti itseni tarkkailun. Yleensä, katsokaas, tarkkailen itseäni koko ajan.
Mietin, kuinka suu on ja miltä silmäpussit näyttää tässä valossa ja näkökulmassa. Niin olen tehnyt aina ja niin tulen luultavasti tekemään vellitaloon asti. Ellen sitten ole tullut äitiini, joka sanoi kahdeksankymmentä täyttäessään, että on mukavaa, kun ei tarvitse ajatella mitä sanoo ja miltä näyttää.

Nyt minä sen sijaan lopetan tämän kertaisen sanomisen tähän. Ei minulla muuta olisi ollut sanottavanakaan. Ajokorttilääkäri oli viikon kalenteriaukeamalla melkein ainoa merkintä.
Merkintöjen ulkopuolella olimme tietysti perjantaina raamattupiirissä, sunnuntaina kirkossa ja illalla seuroissa. Seuroista menimme Asevelikylään kertomaan, että Lyllan tahtoi jäädä vielä Hälävälle. Se heilutti siihen malliin häntäänsä.
T: Kaisa Snösjö-Piukeinen
------------------------------------------------------
Psalmi 145 13a-14
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.