Sarjassa vanhoja, moneen kertaan estraadilla olleita kuvia a) yläkuva: vinttipöksä semmoisena kuin se jokunen vuosi sitten oli. Vinttipöksässä minä kirjoittelen näitä mhvv-juttujani. (Mhvv= mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).

Nykyään kuvan kalustuksista ei ole jäljellä enää kuin matto ja nuo tietokoneen präiskät.

Asuinympäristö muuttuu ja me niiden mukana.

B) alakuva. Siinä önäle, joka löytyi luomuterveysjuoma pullosta eräänä kauniina kesänä.

Siitä siihen, ettei önäle luiskahtanut suuhuni terveysluomujuomaa innokkaasti ryypätessäni.

Koskaan ei selvinnyt, mikä tuo lötkäre oikein oli. En jaksanut lähettää näytettä mihinkään. Ja kuinka olisin sen lähettänyt ja mihin?

Hiukan olen karsastanut luomuterveysjuomia tuon löydön jälkeen. 

Ainakin olen tarkkaillut hiukan tarkemmin kaikkinaisia syömisiä silloin harvoin, kun niitä juon.

Juohtui oudoista löydöksistä mieleen juttu, kun tässä joku aika sitten Vivianni oli mummulassa&paappalassa yökylässä. 

Söimme päivällistä kaikessa rauhassa, kun neiti tuijotti lautasellaan olevaa pöperöä ja kauhisteli yht´äkkiä:  -Oi ei! APUA!

Minulta veret seisahtuivat ja leuat lakkasivat möyhyämästä. Ajattelin kauhuissani, että mitä törkeän kauheata neiti nyt sapuskastaan löysi. (Sipulinpala se ei ole, koska sillä ei ole neidille enää väliä, onko sitä, vai ei).

-Mun silmäripsi!!!

Minä huokaisin helpotuksesta. Silmäripsi (ja varsinkin neidin oma) ei kuulostanut, eikä näyttänyt ollenkaan pahalta. Päinvastoin, kun kuvassa oleva mysteeriolio.

Kerroin neidille ja koko pöytäseurueelle, että kun mummu oli nuori, tekoripset liimattiin silmäluomelle  rimssuina. Rimssun löytäminen ruuasta oli paljon helpompaa kuin nyt, kun ripset kiinnitetään yksitellen, jatkoin minä ja kaikki nyökyttelivät.

Kerroin myös niistä kauhunhetkistä, kun peukaloni tekokynsi oli pudonnut, enkä yhtään tiennyt mihin. Tai oli minulla kammottavat epäilykset: pullataikinaan!

Olin vaivannut taikinan, josta aioin pyöritellä maistuvaisia pulleroisia illalla kylään tuleville vieraille.

Leipoessanikaan en kynttä löytänyt, vaikka aikalailla tarkkaan syynäsin.

Vieraiden syödessä pullia pidättelin henkeäni ja vilkuilin kaikkien syömisiä tarkasti, sikäli mikäli uskalsin pitää auki silmiäni.

Kenenkään pullaan tämä "manteli" ei onneksi osunut. Ja kuinka olisi voinutkaan, kun se löytyi jonkin ajan kuluttua serkkuni Elitzabethyn sohvalta. Helpotus oli melkoinen.

Sen koommin en ole tekokynsiä sormieni pinnoille liimaillut. En kestä niitä jännitysmomentteja, jos yhdestäkin sormesta kynsi puuttuu, eikä tiedä, mistä se löytyy.

Minun osani on vain luoda kaihoisia katseita ihmisten kauniisiin tekokynsiin.

Aprikoin kateellisena, kuinka heillä pysyy kynnet ja minulla ei.

Syynä voi olla, että heidän kyntensä on kiinnitetty vähintäinkin jollakin sementillä jossain lukuisista maamme rakennekynsiviilaamoista.

Minä kliistrasin omat, Osuuskaupasta ostamani tekokynnet, pakkauksessa olleella pikaliimalla. Täytyy todeta, että aika pikaista oli irtoaminen.

Mielelläni laittaisin myös tekoripset, mutta olen varma, että nekin olisivat sopassa, tai ainakin poskella. Liian jännittävää touhua. 

On se niin raskasta olla kaunis.

Ensimmäistä kertaa uuden kalenterin aikana saan tarkastella sellaista aukeamaa, jonka jokaiselle viikonpäivälle on joku merkintä. Olkoonkin, että yhden päivän kohdalle on vedetty raksilat.

Maanantaina oli tietenkin ihana piirustuspiiri. Sitä minun ei enää tarvitse muistiin kalenteriin  kirjoittaa. Muistan ilman muistuttamisiakin, että kurssi on aina maanantaina.

Tämän maanantain kurssilla sain kettukorttiaihion valmiiksi.

Onnesta täristen vein sen kateederille näkyville katseltavaksi,  mutta laitettaessa piirustus nyykähti kaksin kerroin, eikä näkynyt mihinkään suuntaan. 

Joku kuitenkin sanoi, että se sopisi lastenkirjaan kuvaksi. Totta, mutta minä kirjoitan valitettavasti siilistä.

Tai oikeastaan en kirjoita tällä hetkellä taas mitään. Kevätväsymys. Talvihorteen jälkeen iskee aina kevätväsymys.

Maanantain kohdalla lukee äänitys. Olimme Magnuksen kanssa Jussin tykönä Nikolainkaupungissa äänittämässä radio Dei Pohjanmaan alueen lähetykseen puhetta ja runoja. 

Minulla oli kaksi uposen uutta runoa lausuttavana eetteriin.

Hiukan piti niitä lukiessa takellella ja korjailla, mutta Jussi sanoi, että hän saksii pahimmat mokellukset pois.

Tänään oli ohjelma tullut ulos. Mauno oli pannut oikein  puhelimen pärisemään, että muistaa kuunnella.

Kuunteleekohan niitä muuten kukaan muu?

Panee miettimään, kun koskaan kukaan ei ole halaistua sanaa...

jaa, mutta kerran eräs nainen sanoi, että tunsi minut äänestä, kun tavattiin livenä. Tapaa kuulemma aina kuunnella ohjelmaa.

On joku muukin joskus jotakin sanonut,  nyt, kun tarkemmin muistelen.

Sitä on vaan niin kiva vaipua "ei sitä ohjelmaa, eikä mua koskaan kukaan kuuntele"-syndrooman vietäväksi ja korventua siinä kauan ja hartaasti.

Keskiviikkona ampaisin kirkolle kirjastoon. Naisten aamukaffeelle.

Oli meitä sinne puolitusinaa uskaltautunut. Sanon uskaltautunut pelkästään siksi, että oli ihan hirveän liukasta ulkona. Moni kuulemma katkaisi kinttunsa ja kätensä tuona päivänä, pään tärskäyttelemisistä puhumattakaan. Kuulin asian oikein lääkärin suusta.

Aamukahvilla oli ihan mukavaa keskustella entisajan asioista ja siitä mistä kukin on kotoisin kahvintrönäämisen ja nisunpupeltamisen lomassa.

Aion mennä seuraavallakin kerralla.

Torstaina olimme Magnuksen kanssa kinkereillä. Niistä revittelin Facebookissa pitkään ja hartaasti.

Siinä se onkin se probleema. Luulen, että lukijakuntani koostuu pääasiallisesti Face-kavereista.

No nyt, jos kerron täällä uudestaan laveaan ja sinne&tänne rönsyilevään tyyliini saman asian, niin kukaan ei kestä.

Pitäisi valita joko tai. Joko blogi, tai Face. Molempiin minulla ei riitä eri asioita.

Toisaalta taas:  moneen kertaan sitä tulee samoja juttuja elämänsä varrelta jatusteltua.

Pitäisi olla niin mahdottoman meneväinen ja touhuavainen, että aina uutta asiaa pukkais.

Perjantaina meillä oli Magnuksen kanssa vastuuta Nikolainkaupungin Ristinummella seuroissa.

Minulla runoja ja pikkasen puheentapaistakin, Magnuksella puhe.

Keskityn nyt vaan omaan osuuteeni.

Puheosuuden täytin lukemalla kirjeen. Raamatun Ruutin kirjoittaman kirjeen. 

Kerroin osuuteni aluksi, että vanhana postilaisena tykkään lukea kirjeitä.

Totta puhuen kirje oli minun kuvittelemani. Sellainen jonka Ruut muka lähettää Opralle.

Ällätikun kanssa seurasin kyllä Raamatun tekstiä, mutta kuvittelin mielessäni Ruutin ajatuksia ja puheita. 

Kaikki meni hienosti. Päättelin sen taas siitä, että tunsin olevani kaamean tyhmä ja typerä töklöttäessäni ihmisten edessä rantapaidassani. 

Luit ihan oikein. RANTAPAIDASSA.
Tilasin Ellokselta halavalla (8e) ko. rantapaidan. Se on musta, verkkopitsinen, puolireiteen ulettuva ja siinä on nyörit selässä. Ja, koska emme olleet rannalla, oli rantapaidan alla tietenkin pusero, eikä simpparit, kuten kuvastossa oli.

Siinä lukiessani jos jotakin toivoin, niin sitä, että olisin ollut rannalla. Ylhäisessä yksinäisyydessä, kaukana kaikesta. Vain kookospalmujen vaimea suhina korvissa ja edessä ulappa hopeisena siintäen....

Lauantaina olin Ylistaron seurakuntatalolla Etelä- Pohjanmaan Kansanlähetyksen järjestämässä Varustamo-päivässä. Hyvä oli päivä kuten aina.

Sai mummukin uutta ajateltavaa ja mietittävää. Uusia metodeja käytettäväksi evankeliumin eteenpäin viemiseksi. Kaikki keinot Hyvän Sanoman etiäppäin viemiseksi ovat tarpeen näinä ankeina aikoina.

T: Kaisa von Konstit-Ärmånga

----------------------------------------------------

Virsi 562 ensimmäinen säkeistö:

Kun päivä mailleen vaipuu

suo, Herra, että taipuu

henkeni puoleesi.

Maan hälyn hiljetessä

myös yksinäisyydessä

jää, Herra Jeesus, luokseni.

Vanhat kuvat kehiin ja ei kun bloggaamaan, vaikka ilta on pitkälle taas kulununna.

Piirustuskerhossa olin ja sain valmiiksi tyttörippikortin.

Olisin saanut sen jo toissapäivänä täällä kotona valmiiksi, mutta viimeisillä tussinvedoilla tein virheen. Ratkaisevan virheen.

Tiesin oikeastaan, että virhettä pukkaa jo ennen kuin aloin viimeisiä vetoja vedellä.

Koko kortti (A4:n kokoinen) oli jokaista millineliötä myöden valmis. Puuväreillä tarkasti väritetty ja tussilla tarkasti rajattu. Vain tyttösen silmät olivat värittämättä ja tussilla ympyrköimättä.

Käteni alkoi vapista jo ennen, ennenkö olin edes tarttunut tussiin.

Noh, syvään hengittämällä ja laskemalla kahteenkymmeneen sain kuin sainkin vasemman silmän kauniin pyöreäksi piirrettyä.

Oikea silmä sen sijaan meni ihan läskiksi. Siitä tuli ensinnäkin muutamaa numeroa pienempi kuin vasen ja silmän reunamat, vapisevasta kädestä johtuen, ilkeän sahalaitaiseksi.

Noin minulle aina käy. Senpä tähden en repinyt tekonahkahousujani, vaan leikkasin kurssilla tänään paperista silmäluomet. Onneksi eräällä kurssilaisella oli sakset mukana.

Väritin leikkaamani luomet kauniin sinisiksi ja liimasin paikoilleen neitosen päähän. Hyvä tuli.

Ymmärrän jostain syystä valtavan hyvin sellaisia ihmisiä, joille käy niin, että kun KAIKKI on mennyt nappiin ja puuttuu enää se viimeinen ponnistus ja punnerrus, että tulisi voitto, niin  viimeinen punnerrus epäonnistuu. Ole siinä sitten. Pestyine kauloinesi. On toki olemassa heitäkin, joilta onnistuu kaikki. Ei tuskan uitua. Se on hyvä se, että on onnistujiakin. 

Aikamoisen jännittävää kuitenkin tämä korttimaakarin työ. Viimmosta silausta myöden.

Kettukorttiakin ehdin jatkaa. Piirsin kaikkiin sataan (about) pihlajanmarjaan ne mustat pisteet. Se oli hauskaa ja rentouttavaa.

Kuvat, jotka tuossa alussa näette, ovat moneen kertaan näillä estraadeilla komeilleet. Ei auta. Uusia ei ole. Olen sellainen kuvaaja, että esimerkiksi selfietä olen elämäni aikana ottanut tasan yhden. Siitä tuli niin hirveä, että poistin sen saman tien. Itse asiassa selfiessä ei näkynyt kuin kaksi ammottavaa sierainta.

Yläkuvassa on kuvattu sisilisko. Ei se vihreä, se on vesiletku, vaan se piskuinen peesvärinen kaunotar siinä kiven päällä.

Viime vuosina sisilisko on noussut lempparielikoksi eläinarvoasteikollani. 

Sisilisko on eksoottisen näköinen, vikkelä ja nätti. Ilahduin kovasti, kun näin sen toissa- tai kolmantena kesänä ensimmäistä kertaa puuliiterin kivetyksellä lämmittelemässä.

Kertailin tässä, olisiko ollut toissaviikolla, mielessäni, mitä kaikkia eläimiä tupasemme lähistöllä on näinä kahtenatoista vuotena kuljeskellut.

On näkynyt hirviä, metsäkauriita, supikoiria, hiiriä, huuhkaja (plus tietenkin muita lintuja), lepakoita, mäyriä, haukkoja ja yksi rotta (onneksi kilometrin päässä talostamme) ja suden jäljet autotallin oven edessä.

Jälkimmäisestä seikasta johtuen, minua ei huvita kuljeskella iltamyöhäisellä ulkona. 

Okei, tiedän, että susi pelkää minua enemmän kuin minä sitä, mutta se ei hyisessä pimeydessä lohduta pätkääkään. 

Aika paljon siis kaikenlaisia karvakuonoja ja elukoita täällä maaseudun rauhassa näkee, jos kohta niitä näkee kaupungeissakin. eipä silti.

Toisessa kuvassa minä poseeraan tampuuriin menevän oven edessä.

Tuosta poseeraushetkestä on kolmisen vuotta. En siitä ole paljon krupsahtanut, jos en kyllä ehommaksikaan tullut. En ole liioin laihtunut, ekä paljoa lihonut.

Ankarista ja vaivalloisista taisteluista huolimatta painoindexini on pysynyt samoissa kauheissa lukemissa.

Luulen, että indeksit  tulevat  niissä kauheissa lukemissa pysymäänkin. Hamaan vihoviimeiseen hönkäykseen asti.

Olen kyllä hiukan aikonut taas alata kävellä löntystelemään ja kaloreita polttelemaan, mutta koska sudet vaanivat kaikkialla, on se jäänyt vähäiseksi se meinaaminen.

Olen kyllä aika mato keksimään muitakin esteitä löntystelyyn kuin vain näkymättömät ja olemattomat sudet.

Ruokamääriähän minä olen pienentänyt jo ainakin vuoden verran.

Charleskin ihmetteli tässä päivänä muutamana, että eikö se pitäisi jo jossakin näkyä, että ihminen syö pienempiä määriä ruokaa kuin puolivuosisataa syönyt on?

Kyllä pitäisi, vaan kun ei näy. Olenkin ajatellut, että sapuska muuttuu sementiksi paksussa suolessani ja osittain jo ohuessakin.

Sitten kalenteriasioihin.

Paitsi piirustuskurssia, kävimme tänään Nikolainkaupungissa.

Ensin Jussin ja Seijan tykönä nauhoittamassa ohjelmaa radio Dein Pohjanmaalla kuultaville aalloille. Luin kolme runoa nauhalle, josta ainakin yksi ensi maanantakina ulos suolletaan.

Mauno puhui nauhalle kaksi puhetta, joista toinen samaisena maanantaina kuultavaksi lähetetään. 

Olen taas hiukan herätellyt talvihorteessa olevaa runoratsuani ja kirjoittanut pieniä sikermiä sinne sun tänne. Pitää yrittää pitää yllä tuotakin taidelajia, eikä vaan raapustella korttiaihioita.

Kesällä menen (ehkä) oikein runoleirillekin. Runoleireillä on kivaa. Jos vaan jossakin näet semmoisia järjestettävän, mene ihmeessä. Jos ajattelet, että et osaa runoja kirjoittaa, niin ajattelet pieleen.

Tee näin: kirjoita joku lause paperille. Esimerkiksi:

Huomenna menen illalla ulos kävelemään. Laitan kuulokkeet korviin, että suden ulvonta ei kuulu.  Kävelen reippaasti, että saavat kalorit huutia.

Järjestele lause sitten runomuotoon:

Huomenna

menen illalla

ulos kävelemään

laitan kuulokkeet

korviin,

että suden ulvonta ei kuulu

kävelen reippaasti

saavat kalorit huutia.

Siinä se on! Runo! :D

Viikolla oli konserttia, KD:n piirihallituksen kokousta, Krellin kokousta, äänestämässä käyntiä sun  muuta. Menoa oli ja meininkiä. Siitä minä tykkään. Paikalleen ei auta jässähtää. Vanhentuu entistä äkkiempää ja enemmän.

T: Kaisa Snartgammal- Pulkberg

------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 3:1-4

Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut.

Se sanoi naiselle:

"Onko Jumala todella sanonut: Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta?"

Nainen vastasi käärmeelle:

"Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut:

"Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi."

Silloin käärme sanoi naiselle:" Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken,

sekä hyvän, että pahan."

Ihan aluksi täytyy puhaltaa tuplafanfaarit.
Jäivät viime kerralla puhaltamatta, vaikka lukijakuntani oli lisääntynyt jälleen yhdellä, Nyt teitä on jo 75! Tervetuloa joukkoon Miina Vanilla!
TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖ. TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖ!

Enpä totisesti osaa kyllin kiittää teitä lukijoitani. Uutta Miina Vanillaa ja kaikkia teitä muita. Heitäkin ilman muuta, jotka eivät ole kirjautuneet mihinkään.
Ilman teitä ei mikään olisi mitään. Mitä hyödyttäisi itselle kirjoitella? Ei yhtään mitään. Varsinkin, kun tietää jo kaikki. Mitäs niitä enää kirjoittelemaan?
Asia on ihan toinen, kun on lukijoita, jotka lukee ja joskus ihan kommenteeraavatkin. (Se ei ole suinkaan pakollista. Lukeminenkin jo ilahuttaa).
Näin vanhemmittaan olen kyllä havainnut sen seikan, että tulee kirjoitettua jatkuvasti samoistakin asioista. Siitäkin huolimatta, vaikka on jo useampana maanantaina vuosien mittaan niitä tänne ylös kirjannut.
Ihminen nyt vaan on sellainen vanhetessaan. Hän posmottaa samat jutut uudestaan ja uudestaan.
Siis koittakaa ymmärtää, jos te, rakkaat lukijani, jo monista asioistani kaikki tiedättekin.

Uusi kalenteri retkottaa vieressäni suurena ja sivut valkoisena.
On siihen jo joitakin asioita ylös merkattu ja ihan samanmoisesti kuin edellisiinkin kalentereihin:
sotkuisesti ja epäselvästi. Kirjoitusvirheitä on sotkettu yrittäen oikeata kirjainta väärän päälle sillä seuraamuksella, että proviisorikaan ei siitä enää ota selevää.
Ja minä, kun niin ajattelin alkaa uutta kalenteria täyttämään kirjoittalla kauniilla käsialalla, järjestyksessä ja oikein. Eli niin, kuinka olen monien ystävättärieni kalentereita kuikuillessani havainnut heidän tehneen.
Mutta niin se vaan on, että millainen kalenterimerkkaaja olet vuosikymmenet ollut, sellainen tulet hautaan asti olemaan.
Pitäisi ehkä ottaa sähköinen kalenteri käyttöön. Tosin silloin ei olisi takuita enää mistään. Tarkoitan merkkaamisia, muistamisia ja menemisiä&tulemisia.

Viime viikon kalenteriaukeama konottaa aika tyhjänä. Siitä en tykkää. Pelkään, että konotukset lisääntyvät, mitä enemmän ikää tulee harteille. Haluaisin, että kalenterin lehdillä olisi runsaasti kutsuja laususkelemaan runoja sinne sun tänne.
Tietenkin on itsestäkin kiinni lähteekö muuten liikenteeseen, vai ei.
Haluaako kulkea harrastuksissa, vai ei ilman, että aina laususkella tarvitsisi.
Toistaiseksi minä olen halunnut liikenteeseen lähteä. Tänäänkin olin maanantain tapaan piirustuskurssilla.
Tämän iltaisella kurssilla olisin saanut piirtämäni rippityttökortin (rippipoikakortti on jo valmis) valmiiksi, mutta jokainen musta tussikynä pölisi kuivuuttaan, kun niitä kieli ulkona suusta availin.
Piirtäminen ja varsinkin puukynillä värittäminen käy työstä.
Ainakin silloin, jos työskentelee ja värittelee kuin minä: hartiat korvissa, rystyset valkoisina ja sormet suonenvedonomaisesti kynän ympärille tarrautuneena.
Minulla on myös periaate, että yhtäkään valkoista kohtaa ei paperiin saa jäädä (silmänvalkuaiset ainoana poikkeuksena ja hampaat, jos ne näkyvät).
Näillä metodeilla ja periaatteilla A4:n paperin, kun täyteen piirtää ja färittää, niin ei kumma, että kotiin tultuaan pitää ottaa särkypilleri. Kättä jomottaa ja ruimii ilkeästi.
Muuten piirtäminen, varsinkin kursseilla, on hauskaa.
On mukavaa olla samanhenkisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa yhdessä. Praatata, piirtää ja maalata.

Harrastuksista jos vielä puhuisi hiukkasen, niin kuoroissa laulaminen on myös hauskaa.
Ei ole kumma, että sanotaan, että kuorolaulanta pidentää ikää. Minäkin elän taatusti 20 vuotta, jonka kuorossa lauloin, enempi kuin muuten.
Minun ikäpidennykseni loppui siihen, kun jouduin laittamaan kuulokojeet. Ilman kojeita en kuule tarkasti, kuinka alttoäänet menevät (opin vain korvakuulolla, sillä nuoteista en tiedä muuta kuin että ne eivät saa kastua).
Noh, sitten kun on kojeet korvissa, kuulen kaikkien äänet niin kovaa ja kirkkaina, että tärykalvot lepattavat kuin lepakon siivet. Opi siinä sitten.

Kuorosta puheenollen olin viime torstaina Vaasan kirkossa kuuntelemassa Motzartin Requimea.
Mitään niin mahtavaa en ole taas hetkeen kuullutkaan.
Samaisessa konsertissa olisi ollut seurattavana myöskin taitavien nuorten tanssijoiden upeaa tanssiakin, mutta näkyvyys oli heikko. Siitä en ollut surullinen. Olen yhden asian ihminen.
En pysty kuuntelemaan ja katselemaan yhtä aikaa ilman, että toinen kärsii.
Kuunnellessani jotakin ihanaa musiikkia jossakin ihanassa konsertissa, minun on pantava silmät kiinni. Ei mene montaakaan hetkeä, kun alan leijailla yläilmoja kohti.
Niin kävi nytkin. Osittain. En kehdannut KOKO AIKAA pitää silmiä kiinni, koska tanssijat panivat varmasti parastaan (vaikka en heitä nähnytkään).

Konsertista menin Asevelikylään yöksi.
Tuntui mukavalta nukkua nuoruutensa (ja tietennkin vanhemman iänkin)  huoneessa.
Vuoteessa muistelin menneitä tovin, ennen kuin nukahdin.
Muistelin muun muassa sitä, kun teini-iässä ollessani, äitini vuokrasi huoneeni kahdelle ammattikoulussa opiskelevalle nuorukaiselle.
Pelkäsin ihan hirveästi, että pränkään unissani (kuljeskelin ylt´ympäriinsä unissani noihin aikoihin) huoneeseeni ja kampean sängyssäni nukkuvan nuorukaisen lattialle ilmoittaen, että tämä on minun kutjuni!!!
Minulla oli tapana myös puhua unissani noihin aikoihin.
Kaikki meni kuitenkin hyvin koko vuokra-ajan. Yhden ainoan kerran kuljin unissani poikien alivuokralaisina ollessa ja silloinkin menin ulko-ovesta suoraa pihalle.
Lumi oli sen verran viileätä paljaita jalkoja vasten, että hetkeksi heräsin jonkinmoiseen horteeseen.
Äitini tuli perässäni ulko-ovelle ja kysyi hiljaa ja varovaisesti, että mihinkä matka?
Unissakävelijältä ei saa kuulemma mitään paljon kysellä, eikä missään tapauksessa herättää, siitä varovaisuus.
-Vessaan tietenkin, olin minä sähissyt.
Itse en oikein kunnolla muistanut tapauksesta aamullakaan mitään. Kaikki kuitenkin näytettiin ja näyteltiin minulle tarkasti askel askeleelta ja sähinä sähinältä moneen kertaan ja monta vuotta.

Perjantaina palasin Hälvänmutkalle. Mukana kyydissä oli mieluinen vieras: Vivianni.
Lauantaina menimme Botnia-Halliin Joonathanin salibandymatsia seuraamaan.
Sunnuntaina oli uusi matsi ja ei kun Botnia-Halliin jälleen.
Nyt nähtävä peli olikin sellainen, jonkamoista en kuuna kullan valkeana ole ennen nähnyt ja toivon totisesti, että en kuuna kullan valkeana enää näekään.
Vastapuolen joukkueella on vielä oppimista häviämisessä.
Hyvän häviämisen taidon on syytä olla tietenkin pelaajalla kuin pelaajalla hanskassa. Häviäminen on taitolaji.
Nyt pelatussa pelissä taklattiin, tuupittiin, naurettiin ivanauruja, mölyttiin, soitettiin suuta, maattiin taklattuna kanveesilla ja vaikka mitä.
Ambulanssikin hälytettiin paikalle. Näytti erään nuorukaisen lento aidan yli terävien rappusten päälle niin vakavalta (ja vakavaa se tietenkin olikin), että oli pakko kutsua hoitohenkilökuntaa paikalle.
Lopulta ainakin näytti siltä, että asiasta olisi selvitty pelkällä säikähdyksellä.
Minun tuli paha olla. Henkinen valmennus nuorukaisille ja vanhemmillekin, eí taidakaan olla ollenkaan turhaa.

Tänään leivoin marjahillopiirakan omena&puolukkahillosta.
Olen joskus aiemminkin lurauttanut taikinaan voin, tai margariinin asemesta öljyä.
Niin tein nytkin. Tavallisestihan tavalliset öljyt, rypsit, rapsit sun muut sellaiset, eivät maistu hongalta ei haavalta.
Noh TÄMÄ öljy maistui. Ompelukoneöljyltä.
Sanomattakin on selvää, että tästä piirakasta on paloja jäljellä vielä parin viikonkin päästä. Uutta ei kuitenkaan leivota, ennenkö viimeinenkin koneöljypala on syöty.
T: Kaisa Singerolja-Pirogälv
--------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:23-25

Ja mies sanoi:
-Tämä se on! Tämä on luu minun luustani
ja liha minun lihastani.
Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu.
Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa,
niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.
Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa,
eivätkä he tunteneet häpeää.

Tänään lähti kuusi. Se kannettiin vintin pankolle odottamaan aikaa parempaa, eli seuraavaa Joulua. Oksiltansa kerätyt uudet kultapallot on pakattu pussiin. Pallukoista irtosi aika lailla kultahilettä. Kamarin lattia kimmeltää nyt tosi kauniisti. Ties kuinka kauan.

Ellen nyt sitten innostu taas ottamaan sitä 100-vuotiaan Maijan hyvää huone/päivä-metodia käytäntöön. 

Ylläolevat kuvat ovat vuodelta 2015, elleivät vanhempiakin.

Laitoin ne kuitenkin tämänkertaisen mhvv:n alkuun syystä, että uusia ei ole ja ilma oli tänään tismalleen samanmoinen kuin yläkuvassa on. Myös Lyllan (kts. alempi kuva) on ollut meillä toista viikkoa kaupunkipaossa ja on tismalleen saman näköinen kuin tuossa vanhassakin kuvassa.

Yläkuvassa näkyvän tuuliviirin siivet ovat saman lailla päreinä tänään kuin kuvanottohetkellä, joten siitäkin syystä vanha kuva puoltaa paikkaansa.

Enkä sitä paitsi ole ollenkaan hiiden vissi, annanko uusia siivekkeitä myllyyn ikinä laittaakaan. Kesäisin, kun nukutaan ikkunat selkosen selällään, kantautuu  siipien louskutus ja muttereiden kitinä häiritsevästi korviin estäen nukahtamista ja herättäen, jos vaikka on onnistunut saamaan unen päästä kiinni. Mitäs turhia sellaisia härpäkkeitä myllyyn menee laittamaan?

Lyllan oli siis toista viikkoa meillä. Sen verran Magnuksen silmät kestävät ilman ylimääräistä rähmimistä.

Magnuksen nenä on kyllä aika punaisen kukertava ylenpalttisesta ylimääräisestä prääsäämisestä, mutta kun tietää, mistä se johtuu, niin sen kestää (ajattelisin ainakin, koska pahempia valituksia ei ole kuulunut).

On mukavaa, kun saa lainakoiria silloin sun tällöin, kun ei omaa voi allergian takia hankkia.

Haikein mielin otin kamarin sohvan päältä pois lakanan, jonka päällä Lyllan tykkää kölliä.

Yhtäkään karvaa en lakanasta löytänyt (karvanajon aikaan niitä löytyy miljoonittain).

Niin olisi voinut lakanan viikata samoilta jalkojen sijoilta takaisin kaappiin odottamaan seuraavaa vierailua, mutta tarmokkaana huushollerskana heitin sen pyykkikoriin.

Minulla on pöydällä vieressäni upouusi kalenteri. Se onkin erilainen kuin ikinä tähänastiset ovat olleet. Tämä uusi kalenteri on kuin kirja. Iso ja kovakantinen. Ei sellainen letru kärpäslätkä. 

Vielä sivut konottavat tyhjyyttään ja vitivalkeina.

Toivottavasti päivien kohdille tulee merkintöjä. Runsaasti. Muuten tylsistyn. Ihminen on luotu liikkuvaiseksi, osallistuvaiseksi ja olemaan tylsistymättä.

Viime lauantaina oli loppiainen. Silloin oli myös Kansanlähetyksen kirkkopyhä täällä Isossakyrössä.

Kirkonmenojen jälkeen oli seurakuntatalolla lähetysjuhla.

Aluksi syötiin maittava keittolounas.

Taas piti ihmetellä, miten ihmeessä seurakuntatalojen keitot (ja muutkin ruuat) ovat niin mahdottoman maittavia? 

Tuttavattareni oli leiponut erään kerran erääseen seurakunnan tilaisuuteen pullaa.

Hän antoi aviomiehelleen luvan ottaa yhden vastapaistetun pullan pelliltä. Syötyään mies oli huokaissut, että miksiköhän nämä kristityt pullat ovat aina vähän parempia kuin muut pullat?

Hyvä kysymys ja sopii hyvin tuohon seurakunnan lihakeitonkin kohdalle.

Lähetystilaisuudessa minä sain lausua kirjoittamani lähetysrunon.

Tein sen suu kuivana ja ääni vapisten. Tuo äänen vapina on uusi ongelma lausumissessioni aikana. Tai ei se ihan uusikaan ole, mutta sen voimakkuus on jotakin uutta eikä välttämättä mikään miellyttävä uutuus.

Kamalaa on yrittää ääni vapisten irrottaa kieltä kitalaesta niin, että kukaan ei huomaisi ja että runo soljuisi edes kutakuinkin ymmärrettävässä muodossa kuulijakunnan korviin.

Sikäli mikäli yleisö kuuntelee.

Olen nimittäin kokenut senkin, että yleisö muisteli keskenään sodan jälkeisiä aikoja ja kuinka niistä selvittiin, minun posmottaessa jotakin runoa tuulien tuiverruksista ja syksyn synkeyksistä.

Turhautuneempaa tunnetta saa hakea ja tuskin niitä onkaan.

Nyt koin, että minua kuunneltiin ja sainpa 5 kirjaa myytyäkin lähetyksen hyväksi.

Kahvitusvuoro Nikolainkaupungin seuroissa osui meidän ryhmällemme viime sunnuntaina.

Nautin kahvitushukeista joka kerta.

Minua kutsuttiinkin jo heti pienenä enteellisesti Kahvi-Kaisaksi.

Seuroista ajelimme Asevelikylään toisille iltakahveille.

Ajettuamme muutaman sata metriä kirkolta Asevelikylän suuntaan, huomasi Magnus, että kuskinpuoleinen rengas oli ploosunsa, eli ilmat pihalla.

Ei auttanut hänen muu, kuin hypätä lumituiskuun kontalle auton viereen tunkrahvi tanassa.

-Istuiksä autossa, kun isä joutui lumituiskussa punnertamaan pyörää pois päältä? kauhisteli Catherine.

-Missä mä olisin istunut? Hangessako? kauhistelin vuorostaan minä.

-Ei isäsi käskenyt minua ulos ja sitä paitsi se oli kuljettajan puoleinen pyörä!

Catherine pyöritti paljonpuhuvasti silmiään.

Kyllä jälkeenpäin  hävetti myös  minuakin. Tunnustan.Ei tullut mieleenikään ulos autosta prängätä. 

Magnuksella on rautainen ammattitaito renkaiden vaihdossa. Kuudettoista renkaat vuodessa!

Ei siinä yksi vaimo mitään paina, vaikka yhden kerran autossa istuukin.

T: Kaisa Storvikt-Tunkkerström

-----------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:19-22

Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet

ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo,

nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi.

Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui.

Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille

ja kaikille villieläimille.

Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania.

Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen

ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla.

Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo.

 

Ihan, ihan aluksi töräytän kuvitteellista torvea!

Lukijakuntaani on liittynyt jälleen upouusi lukija. Töttörööö, töttöröö, töttöröö!!!

Tervetuloa Mauri! 

On aina ilahuttavaa, kun saa uusia seuraajia sivustoillensa. Kirjoittaminen on silloin niin mielekästä ja menee kuin huomaamatta ohitse mahdolliset lopetusaikeet- ja vinkeet,

Ne sellaiset vinkeet, kun tuppaavat niin herkästi nuppiansa pinnan päälle nostaa.

Kommenttien saaminen on myös mukavaa. Odotan niitä ja luen ne aina ällätikun kanssa.

En ole niihin vastannut, koska ajattelen, että ne ovat kannanottoja jo kirjoittamaani. Nyt olen tullut toisenmoisiin ajatuksiin!

Olen päättänyt uuden vuoden- ja uusien tuulien alkaessa, että tästä lähtien vastaan aina blogiini kirjoitettuihin  kommentsuuneihin. Aina. Ellen heti, siinä siunaamassa hetkessä, niin ennen seuraavaa maanantakia kumminkin.

Kommentsuunivastauspäätökseni ei ollut kuitenkaan mikään uuden vuoden lupaus.

Sellaisia en ole tehnyt kymmeniin vuosiin. Tai...liekkö yhden kerran koko pitkän elämäni aikana?

En muista, mitä mahdoin luvata, mutta sen muistan, että lupaus ei pitänyt.

Varmaan jotain laihdutusta, tai kuntoilua liippaava lupaus  se oli. Niitä sellaisia asioita liippaavat lupaukset eivät muutenkaan vielä koskaan ole kohdallani toteutuneet.

Pyrkimykseni on kyllä aina pitää lupaukset noin yleisesti ottaen.

Aika hyvin olen siinä onnistunutkin. Parhaiten onnistuu, kun ei lupaa mitään. Tekee vaan.

Joulun aika oli ihanaa, kuten aina.

Olen jouluihminen kiireestä kantapäähän. Ollut aina. Lapsesta saakka. 

Muistan, miten äiti usein, hyvissä ajoin ennen joulua, väänteli käsiään ja voihki,  kuinka nyt tulee NIIN köyhä joulu, että ikinä ei NIIN köyhää joulua ole ollut...niisk...nyysk...niisk...

Olin pikkarainen tyttö, mutta osasin rauhoittaa häntä ja tein kovasti töitä saadakseni hänet toisiin mietoksiin ja rypyt otsalta suoristumaan.

Muistutin topakasti häntä menneistä jouluista, kuinka aina on ollut mukavaa kokoontua suvun kesken, kuinka aina on ollut herkullista ruokaa yölläkin syödä, kuinka aina on ollut lahjoja pussissa ja niin edelleen ja niin edelleen.

-Pääasia on se ihana joulun tunnelma, enkä minä välitä paljoista lahjoista. Kuha jotaki (mikä oli ihan totta ja pätee vieläkin), lohdutin, mielestäni viisaasti, äitiä.

Tiesin, että viimeistään tuo kirjoittani viimeinen lause helpottaa äidin tuskatilaa ja toistin sen muutaman kerran perätysten.

Joulu nyt vaan on niin ihmeellinen. Ilman kaameita hössötyksiä (joskin nekin kyllä ovat ihan mukavia).

Muutamia-, tai tismalleen ottaen kolmekymmentä vuotta olen ymmärtänyt, mikä se ihmeellisyys joulussa perimmältään ja loppujen lopuksi oikein on. No, Jeesuksen parituhatta vuotta sitten tapahtunut syntymä tietenkin. Siitä kaikki hyvät ja ihanat fiilikset johtuvat.

Olen saanut käydä sillä paikalla, jossa Jeesuksen syntymätalli sijaitsi. Siihen on rakennettu kirkko päälle. Kaikkiin paikkoihin, joissa on jotakin Jeesukseen liittyvää tärkeää tapahtunut, on rakennettu päälle kirkko. No, sehän on vaan hyvä. 

Joulutraditiomme olivat hivenen toisenlaisia tänä jouluna, mikä sekin on vaan hyvä. Ei ole mukavaa, jos menettää yöunensa ja ruokahalunsa sen takia, että joku traditio ottaa katketakseen, tai muuttuakseen.

En nyt kaikkia muutoksia kirjaa ylös, mutta tässä muutama:

70-vuotta vanha punajoulupallokuusi-tradition, joka katkesi oikeastaan  jo hiukan viime vuonna,

tilalle on tullut kultapallukkatraditio.

Aaton joulusauna-traditio  muuttui jo viime vuonna aatonaatonjoulusaunaksi, muuttuen tänä vuonna "kuhan jouluviikolla"-saunatraditioksi.

Meillä on ulkosauna ja sen lämmittäminen ei käy tuosta vaan. Varsinkin, kun touhua on monen moista.

Hautausmaakierros jäi tänä vuonna pois ja hartaustilaisuus. 

Vietimme aikaa rakkaan ihmisen tykönä, joka ei enää jaksa osallistua joulunviettoon kuten ennen.

Hautausmaalle menemme lähiaikoina kaikessa rauhassa kynttilöitä viemään.

Kuluvan vuoden ensimmäisen mhvv:n ensimmäisessä kuvassa on pukki ja Lyllan.

Lyllan rakastaa joulun pukkitraditiota. Se tietää ja muistaa edellisiltä vuosilta, että sille on pussukassa lahja, jos toinenkin, Niinpä se menee välittömästi j-pukin nokan eteen odottamaan.

Me muut nyt edes yritämme laulaa joulupuu on rakennettu-biisiä ja vastata tyhmänä-, tai kilttinäoloista "totuuden" mukaisesti.

Sain lahjaksi huivin ja suklaalevyn, sekä etukäteen värillisen ihokreemituubin.

Hyviä lahjoja ja lukumääräkin oli kohillaan, kuten aina ollut on.

Viime yönä vaihtui vuosi. Hyvää ja siunauksellista tätä vuotta kaikille!

Tuokoon alkava vuosi 2018 muassaan kaikenlaista hyvää, iloista ja kestävää. Turvaa ja toivoa.

Käsi Jeesuksen kädessä on turvaisaa ottaa uusi vuosi vastaan.

Tänä uutena vuotena oli meidän vuoro kutsua Maikku ja Eerikki uudenvuodenvalvojaisiin Hälvänmutkalle. Viime vuonna oltiin Kaijantiellä.

Lyllan on meillä myös jokavuotinen uudenvuodenvieras. Näillä huudeilla ei ammuta ilotulitusraketteja (Lyllanin mielestä varmaan kauhukammoraketteja) sillä siivolla kuin kaupungissa.

Nytkään minun korvani ja silmäni eivät rekisteröineet mitään, vaikka oli uudet patteritkin kuulokojeissa. Lyllan kuitenkin kuuli, koska se kuuhosteli suu auki ja loppuillasta ihan huohotti. Tavallisesti lötkönä lerpattavat korvat olivat puoliksi pystyssä, eikä ottanut kuuleviin korviinsa rauhotteluja, eikä järkipuhetta muutenkaan.

Ilta meni meillä ihmisillä mukavasti. Kahviteltiin ja pitsateltiin.

Oli muuten vihoviimeisen laitimmainen kerta, kun teen vieraille pitsaa (jos sitä tatamimattoa pitsaksi yleensä voi sanoa).

Huomenna menen hammaslääkäriin. Viime keväänä leuka väpättäen kyselin, pääsisikö hampaidentarkistukseen?

Puolen vuoden päästä luvattiin antaa aikoja. Niin myös tapahtui ja huomenna on vihdoin h-hetki. 

Pelottaa, kauhistuttaa, hävettää, oksettaa ja itkettää. Jaa, että kipuako pelkään? Ei, vaan tohtorin huokauksia ja pään pyörityksiä.

T: Kaisa Tandsönder-Amalqvist

Ps. Toisessa kuvassa on peräkammarimme joulusotisovassa.

-----------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:15-18

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan

viljelemään ja varjelemaan sitä.

Herra Jumala sanoi ihmiselle:

"Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista.

Vain siitä puusta, joka antaa tiedon

hyvästä ja pahasta, älä syö,

sillä sinä päivänä, jona siitä syöt,

olet kuoleman oma."

Herra Jumala sanoi: " Ei ole ihmisen hyvä olla yksinään.

Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen."

Joulunvalmistelutyöt ovat monessa kodissa kiihkeimmillään.

Niin myös meillä.

Oli ihan parasta kivuta kaiken keskeltä vinttipöksään väsäämään mhvv:tä.

Pois Magnuksen tieltä, kun hän imuroi ja kuuraa lattioita.

Kyllä minäkin olen tehnyt kaikenlaista Joulun eteen ja sitä silmällä pitäen. Pitemmänkin aikaa jo, ettei vain tällä joulunalusviikolla.

Mutta, koska on olemassa vanha sanonta "Laiska töitänsä luettelee", niin en kehtaa kertoa, mitä kaikkea on tullut touhuttua. 

Maunon töistä voin vielä kertoa, että hän KARSTASI (muunlainen puhdistusverbi ei työtä kuvaa) alakuvassa näkyvän ...en muista, mitä PIISINOTTA on "suomeksi".

Joka tapauksessa kyseessä on sellainen peltinen lippa puuhellan päällä, joita ennen vanhaan puuhellojen päälle tamuloitiin.

Kyse on aataminaikuisesta liesituulettimesta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Mitään tuo ko. tuuletin ei kuitenkaan tuuleta. Päinvastoin.

Huusholli haisee aina viikon jälkeenpäin, jos esimerkiksi lättyjä innostuu paistelemaan, tai muuten vaan kährästämään paistinpannussa jotakin sapuskaa.

Kyseinen aataminaikuinen liesituuletin kerää myöskin kiitettävästi rasvat ja pölyt hipiäänsä sentin paksuiseksi tahmakerrokseksi. Tahman puhdistaminen on todella työlästä ja aikaa-, pesuainetta ja tupakkia kuluu valtaisat määrät joltisenkaanmoisen tuloksen saavuttamiseksi. 

Hohhoijaa!

Lippaa ei kuitenkaan sovi poistaakkaan, koska joskus hellassa pidellään tultakin.

Silloin, jos joskus, on tuo kuuppa varmasti tarpeellinen. Tosin en tiedä miksi? Mitään se ei ime. Jospa se sitten työntää hellasta loimuavaa lämpöä keittiöön? Mene ja tiedä.

Puuhella itsessään on ehdottoman in ja must. Ainakin, jos sähköt jostain syystä ovat poikki ja pitäisi saada kahvia. 

Jos jotakin on tullut viimeviikolla meikäläisenkin tehtyä, niin syötyä.

Eikä ihan mitä tahansa, vaan kunnon joulumenyitä. Maanantaina (josta jo edellisellä kerralla kerroinkin) ja tiistaina (ja siitäkin revitin edellisessä kirjoituksessani) söimme maukkaita jouluruokia kupumme täyteen.

Joulupuuronsyöminen seurakuntatalolla on vielä kokonaan kertomatta.

Torstaina oli kirkkovaltuuston kokous, johon tuustoon minullakin on kunnia kuulua.

Kokous aloitettiin riiskryynipuurolla ja luumukiisselillä. Jouduin syömään kaksi napollista puuroa, koska oli kahta eri sorttia puuronpäälle pantavaa: kanelisokeria ja luumukiisseliä.

Niitähän ei voi laittaa samalle lautaselle yhtä aikaa ja niitähän on pakko kumpaakin syödä. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri.

Kaiken puuronsyömisen päälle oli vielä torttukahvit. Lienee tarpeetonta mainita, että mahani oli kuin patarumpu kokouksen ajan. Ota siinä sitten asioihin kantaa. Varsinkin semmoiseen, jonka jo kerran on äänestyksessä hävinnyt. Jos ei olisi tullut syötyä niin mahdottomasti puuroa, niin olisin kyllä...;)

Yläkuva on otettu Vaasan pääkirkossa jokunen vuosi takaperin. Olen luultavasti lausunut siellä olleessa tilaisuudessa runoja, tai sitten lausuntasessio on vielä edessä. En muista.

Muistamisesta tulikin mieleeni, että luin tänään netistä jutun, jossa lueteltiin 17 kohtaa, joidenka pitäisi hälyttää ja laittaa kellot soimaan alkavasta muistisairaudesta.

Niistä seitsemästätoista kohdasta 15 sopi mielestäni minuun enemmän kuin hyvin.

Se tuntui kamalalta ja huolestuin aika lailla.

Tiesin, että ei olisi pitänyt lukea yhtäkään kohtaa. Olisi pitänyt jättää ne samalla lailla lukematta kuin lääkepurnukoissa olevat sataan sikkraan taitetut sivuvaikutuslistatkin.

Kerran erehdyin vaikutuslistan lukemaan (minulla ei onneksi ole mitään lääkitystä, mutta joskus harvoin, kun joutui antibioottikuurin johonkin röppöriin ottamaan).

Listan lukemisesta johtui, että otettuani pillerin alkoi välittömästi maailma pyöriä silmissä, sydän oli muutaman varvin lyömättä, ripulin jälkeen seurasi ummetusta, oksennuksista ja ihottumanäppylöistä puhumattakaan.

Nyt yritän muistilistan luettuani rauhoittua. Minkäs teet ja mitä sille voi, jos muistisairaus tulee?

Ei yhtään mitään. En usko, että ristikoiden täyttäminen auttaa. Sitä paitsi en nuorenakaan saanut niitä menemään läpi. Helppojakaan. Sudokujen tekeminen auttaa kuulemmaasti myös. 

Voi olla. En ole koskaan niitä voinut ratkoa, koska en ymmärrä kuinka niitä ratkotaan.

Toivottavasti pian unohdan ne 15 kohtaa ja voin rauhassa keskittyä joulutekemisiin. Mitäs niitä nyt vielä olikaan?....

Sunnuntaina lähdimme Magnuksen kanssa Vaasankaupunkiin. 

Ensiksi Aija-Kanitan tykö, sitten Huutoniemen kirkolle seuroihin. Sain seuroissa lukea malliksi runon ja pitää mainospalopuheen Tulppaani-kirjasta. Sain kuin sainkin kaksi kirjaa myötyä.

Olen varma, että ainakin kaksi taas ilahtuu avatessaan lahjapakettia. Ei ehkä siinä heti, mutta välittömästi luettuaan.

Seuroista menimme Asevelikylään. Siellä puolestaan joku pettyi. Raskaimman jälkeen.

Emme muistaneet ostaa Lululle vakio tuliaista. Lakupötköä. Vieläkin näen mielessäni syyttävästi tuijottavat silmät edessäni. 

Nyt lopetan ja kipaisen alakertaan katsomaan, saako tässä talossa iltakahvia ollenkaan.

Oikein Hyvää ja Siunattua Joulua sinulle rakkahistakin rakkahin lukijani.

Ensi Vuonna tavataan jLs.

T: Kaisa Minnehufvud-Sjuksten

---------------------------------------------------------------------------

Evankeliumi Luukkaan mukaan

2:12-14

Tämä on merkkinä teille: te löydätte

lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä

suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

-Jumalan on kunnia korkeuksissa,

maan päällä rauha

ihmisillä, joita hän rakastaa.

 

Kuvassa lukea posmotan runoa eräässä joulujuhlassa parisen (ellei kolmisen) vuotta sitten. 

Minulla näyttää olevan juhla-asuna se paljonpuhumani ns. pallohame.

Kun olin työelämässä (postipuksuna) laitoin aina joulunaikaan äitini virkkaamat punaiset pyöreät joulupallot korviini. Pallot olivat suuret ja komeat, niin kuin nyt vaan äitini tekemät koristeet aina olivat.

-Pallot eivät sovi pulleaposkisille, sanoi eräs asiakas minulle liimaillessaan joulukortteihinsa postimerkkejä.

-Piilarit eivät sovi pullosilmäisille, sanoi vuorostaan hyvä ystäväni minulle, kun piilolinssien perään haikailin.

-Pallohame ei sovi pullealle, voisi joku sanoa kuvaa katsellessaan (ja itsekin sanon).

Totta, mutta siitä huolimatta minä pallokläningin itselleni ostin. En enää välitä sanomisista pätkääkään (pyhkii salaa kuuman, kimmeltävän kyyneleen poskipäältään).

Tällä haavaa tuo pallohame mahtuu jo jopa aika kunnolla kiinnikin, joten voi olla, että kiskaisen sen tänään taas ylleni muutaman välivuoden jälkeen.

Pitkästä aikaa maanantaiblogi ilmestyykin näin tiistaina.

On tietenkin sattunut tapauksia, että maanantaibloginkin kirjoittaminen on luiskahtanut tiistain puolelle, mutta sitä sentään on aloitettu maanantakina.

Eilen ei edes aloitettu, koska olin illalla Ep:n Kristillisdemokraattien piirihallituksen jouluaterialla Östermyrassa.

Juhlallinen ateria, juhlallinen hallitus, juhlallisine jäsenineen ynnä puolisoineen ja juhlallinen paikka. Entinen hevostalli kuulemma. Pilttuita ei enää ollut jäljellä ja vaikka olisi ollutkin, niin ei olisi haitannut. Hevospilttuut on kivoja.

Ruoka oli hyvää. Ruoka on aina hyvää ja varsinkin jouluruoka.

Söin kuitenkin varovasti ja siipiäni myöden, koska, kuten kaikki te miljoonat lukijani muistatte, vatsalaukkuuni mahtuu tätä nykyä oudon niukasti sapuskaa kerralla kokoonsa nähden.

Ennen sitä meikäläinenkin pystyi syömään kaikkia sortteja (lanttu-, porkkana-, imelletty peruna- ja maksalaatikko plus perunaa, soossia ja muita putinkeja monta napollista yhteen menoon. Unehuttamatta tietenkään joululimppuja, rosolleita, kalkkunoita, savulohia  sun muita tilpehöörejä, mitä joulumenuuseen aina pitää kuulua.

Hyvin meni juhlaruokailu, enkä tullut kipeäksi.

Sen sijaan, atrian jälkeen lukemani runon jälkeen,  alkoi ohimoita ja pään sisustaa ruimia.

Runonluku meni huonosti ja runokin oli aika...öh...monisanaisen mitäänsanomaton, vaikka itse sanon. Ja minulla, jos jollakin, on kanttia sanoa, kun olen sen itse kirjoittanut.

No, sitten. Ei vähä mittään, mutta tänään on taas jouluillallinen! Ja tietenkin Östermyrassa!

Tällä kertaa syömään kokoontuvat Kansanlähetyksen työntekijät ja sopimusperäiset- sekä aluejulistustyöntekijät vaimoineen ja miehineen. Minä kuulun aluejulistustyöntekijän vaimon  kastiin.

On hauskaa syödä jouluillallisia joka ilta.

Jaa, että eikö sitä kyllästy niihin?

-Ei!

Minä en kyllästy jouluatrioihin ikinä. En myöskään kaalilaatikkoon. Työssä ollessani hain ruokatuntisin seinän takana olevasta kaupasta joka päivä valmiskaalilaatikkorasian.

Aioin tehdä tutkimusta siitä, kuinka kauan ottaa, kunnes tämä frouva kyllästyy AINA SAMAAN ruokaan.

Koe meni pyrstölleen. Se loppui kestettyään muutaman viikon.

Ei siitä syystä, että olisin kyllästynyt, vaan siitä syystä, että kyllästyin, kun en kyllästynyt. Mitäs ippiä sellaista koetta on jatkaa.

Itsenäisyyspäivänä meidät oli kutsuttu juhliin. Ei ihan Linnan, mutta ei jäänyt paljon puuttumaankaan. Nimittäin Suomen Ilmajoelle.

Tunsimme itsemme hyvin tervetulleiksi ja rakastetuiksi perille tultuamme (kuten varmaan kaikki Linnaan saapujatkin).

Vesku ja Tiinu (nimet muutettu) tervehtivät meitä halaamalla lämpöisesti (kuten varmaan Jenni ja Saulikin olisivat tehneet, mutta on eri asia halata kahtatuhatta ihmistä kuin kahta).

Tarjoilut olivat aivan mahdottoman maittavia ja suussa sulavia (kuten Linnassakin).

Illan puheenaiheet olivat maailman tärkeimpiä, parhaita ja mukavimpia (kuten varmasti Linnassakin. Ainakin joillakuilla).

Me puhuimme Kuninkaan Pojasta ja hänen tuntemisestaan koituvista hyvistä seuraamuksista.

Illaksi tulimme kotiin ja katselimme televisiosta niitä toisia juhlia. Siksi nyt pystynkin niin hyvin vertailemaan. Meidän omia ja niitä.

Pukuloistossa emme Tiinun kanssa jääneet Linnan leidien kanssa hopealle (tai ehkä Mintulle  ja Jennille piirunverran).

Viime viikko oli oikein kyläilyviikko muutenkin. Maurin ja Leilan luona olimme oikein kutsuttuina myös. Ylenpalttista hyvää saimme nautiskella heidänkin kodissaan ja hyvässä seurassaan.

Aija-Kanitan luona kävimme tietenkin myös. Se on selvä se.

Sunnuntaina oli Telluksen komeimmalla kirkolla (Vaasan Huutoniemen kirkko) Vaasan Kansanlähetyksen joulujuhlat. Minun ryhmälläni ja toisella muulla ryhmällä oli kahvitusvuoro.

Ennen kuin siitä kerron, tarkennan, että kukin saa laittaa mielessään Telluksen komein kirkko-tittelin eteen sen oman rakkaan kirkkonsa. 

Minulla Telluksen komeimman kirkon eteen kuuluu neljä (fyra) kirkkoa. (Riippuu, kussa kullakin kerralla olen.)

Ne neljä ovat: Isonkyrön uusi kirkko, Isonkyrön vanha kirkko, Vaasan kirkko ja Huutoniemen kirkko. Tarkennuksena vielä, että ikinä en ole epäkomeaa kirkkoa nähnyt. En ikinä!

Joulujuhlakahvitus meni hyvin. Kaikki sujui kuin rasvattu, kun oli tupla miehitys. Minä sain kaadella kahvia. 

Loppusiivoukset ja tiskaamiset sujuivat alta aikayksikön. Minä pyyhkielin kuin hidastetussa filmissä märällä rätillä vielä ruokasalin pöytiä, kun porukka tuli ääreni silmät pyöreinä ja sanoivat lopettaneensa työt jo aikoja sitten. Ymmärsin vihdoin lopettaa minäkin ja suuntasimme kulkumme kivenheiton päässä olevaan Asevelikylään. Erkki oli paistanut lättyjä ja hakenut sokerimunkkeja. Söin kaksi lättyä, enkä yhtäkään munkkia. Sattuneesta syystä. Röyh!

T: Kaisa Märgrät-Munkbär

---------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:8-14

Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin,

ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt.

Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita,

jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä,

ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun

sekä hyvän- ja pahantiedon puun.

Eedenistä sai alkunsa joki, joka kasteli puutarhan ja joka sieltä lähtiessään

jakaantui neljäksi haaraksi.

Ensimmäisen nimi oli Pison.

Se kiertää kohti Havilan maata, missä on kultaa,

ja sen maan kulta on hyvää.

Siellä on myös suitsutuspihkaa ja onykskiveä.

Toisen joen nimi on Gihon. Se kiertää koko Nubian maan.

Kolmannen nimi on Tigris ja se virtaa Assurin editse.

Ja neljäs joki on Eufrat.