Syksy on tunnelmaista aikaa. 

Tuikkuja ja valoja saa sytytellä sinne sun tänne ja samalla miettiä syntyjä syviä. 

Meikäläiselle syksy on oikeinkin tunnelmapitoista. Juuri syksyisin mieli meinaa mujuskella tummissa syövereissä ja se taas tietää sitä, että kynsivallit saavat huutia. Niistä tirraa tuon tuostakin verta alituisen nyppimisen takia. Paitsi syksyisin,  tirraa niistä hurme alituisen nyppimisen takia myös keväällä. Kesällä ja sydäntalvella kynsien sivunahkat ovat kutakuinkin sileät ja siistit.

Nyppiminen on kamala tapa, mutta minkäs teet?  Magnus uhkaa minua aina tekojulmalla äänellä, jotta mä tuun ja noppaan, jonset lopeta.

Mutta mitenkäs lopetat? Se on sellaista, kun on YLIerityisherkkä. Siis ei pelkästään erityisherkkä.

Muistan, kuinka töissä ollessani juuri syksy ja kevät olivat vaikeita, mitä kynsivalleihin tuli. 

Piti aina pitää sormet tiiviissä ja erityisessä "nipussa", ettei asiakas nähnyt revittyjä kynsinauhoja.

Noh, ne ajat ovat olleet ja menneet. Postia ei enää ole. Siis sellaista Postia kuin vanhaan hyvään aikaan oli. Kynsien nyppiminen on ja se seuraa minua varmaan hamaan vellitaloon asti. 

Ainakin, jos ja kun syksy ja kevät ovat ollakseen. Etteivät ilmastonmuutoksen takia jää pois kokonaan.

Ylimmäinen kuva on esimerkki tunnelmavalaistuksesta, jota syksyn synkän iltoina voi iloksensa asennella. 

Alimmainen kuva puolestaan on eräänlainen esimerkkikuva Magnuksen ja minun yhteisestä uudesta harrastuksesta: kuntosaleilusta!
Melkein satavuotiaaksi piti elää, että löydettiin tämä yhteinen uudeksi tekevä harrastus.

Minähän aikoinani kyllä kävin kuntosalilla. Peräti kaksi vuotta yhteen jytkyyn, kunnes lopetin.
Nyt emme lopeta ikinä! 

Aina, kun toinen sanoo, että ei mennä, niin toinen sanoo: Suu umpeen! Nyt mennään!

Kun viime lauantaina sitten reippaina ensimmäistä kertaa yhdessä riuhtaistiin kuntosalin ovi levälleen, oli vastassa Maikku (Magnuksen sisko). 

Hieman kauempana pakersi laitteiden parissa Eerikki. Maikun aviomies.

Olipa hauskaa, kun näki heti tuttuja. Vaikka kyllä kuntosalilla tuntemattomistakin tuttuja tulee. Sen verran minulla on asian päältä kokemusta.

Toivon totisesti, että kuntoilun myötä nuukahtaneet olemuksemme muuttuvat ehoiksi, eikä kukaan 86-vuotias (mies) arvuuttele minun olevan hänen kanssaan saman ikäinen, kuten männäviikolla käytiin. Kaiken huippu on, että kyseinen 86-vuotias on ennenkin uumoillut meidän samanikäisyyttä.

Ei paljon naurattanut. Ei silloin, eikä nyt.

Mutta! Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa! :D

Se, että Magnus innostui kuntojumppailusta johtuu siitä, että hänen polvensa on tuusan nuuskana. Ainakin sellaiset tunnot Magnuksella puheittensa mukaan on. Ja miksei olisi, kun tuskin kävelemään pystyy.

Paitsi lauantaina kuntosalilla, olimme myös Ilmajoella kotiseuroissa.

Ellinoora (nimi muut.) oli järjestänyt kodissaan tämmöisen ihanan tilaisuuden ja pyytänyt minua ja Magnusta vastuuseen.

Mainittakoon, että Ellinoora on pitkästi yli 90-vuotias. Oliko, että ihan 96? Minun pitää tarkistaa asia. Kunnioitettava ikä joka tapauksessa, kun yli yhdeksänkymmenen mennään. 

Ihaillen seurasin illan emännän kahvinkaatelua ja touhua. Olinpa totisesti tyytyväinen, että tuli aloitettua punttisalilla käyminen. Täältä tullaan Ellinoora!

Kotiseuroissa Magnus piti puheen ja minä lausuin runojani.

Hienosti meni. Ei jännittänyt, eikä mitään muutakaan elleskaappia sattunut.

Kotimatkakin meni hyvin, eikä yhtäkään sarvipäätä näkynyt mailla eikä halmeilla, kuten edellisviikolla näkyi. 

En muista kirjoitinko siitä viime bloggauksessa, mutta arvaan, että kirjoitin. Olen kertonut ja kirjoittanut siitä joka paikassa kuluvan viikon aikana, joten ihan varmasti myös viime maanantaina.

Iso sarvipäähirvi on todella juhlallinen näky maantiellä auton nokan edessä. Onneksi ei meinannutkaan käydä pahasti.

Keskiviikkona oli Krellin (Kristilliset eläkeläiset) syysjuhla- ja kokous Isossakyrössä.

Sinne oli minulta ja eräältä toiselta minun kaltaiseltani runoilijalta (rykii ja vilkuilee vaatimattomasti karvatossujensa kärkiä) ystävyysrunoja. Runot oli monistettu paperille ja kliistrattu seinälle luettaviksi.

Laitan joskus niitä tännekin. Ne olivat oikein hyviä, vaikka itse taas sanonkin omasta- ja sen toisen runoilijan puolesta.

 Minä sain lukea vanhojakin runojani ja suksee oli valtava. Sain myytyä monta kirjaa lähetyksen hyväksi.

Lauantaina oli Vaasan veljeskuoron 30-vuotiskonsertti Palosaaren kirkossa. Mukana oli myös Tampereen Viestiveljet. 

Kun kaikki nämä salskeat veljet yhdessä vetäisivät Kristallivirran, niin katto nouseskeli. Olipa riemukas ja kaikin puolin koskettava juhla! 

Sunnuntaina oli Seurakuntaväen listalla olevien seurakuntavaaliehdokkaiden kokoontuminen Pappilassa. Mietittiin ja ehdotettiin  kukin iskeviä ja sopivia vaalislouganeita.
Mietimme, mimmoista vaalityötä teemme jne. 

Itse ajattelin akiteerata Magnuksen ja Charlesin äänestämään minua. 

Jahka saamme vaalinumerot, aloitan vaalityön hartiavoimin. Kolme (tre) ääntä pitäisi olla melkoperäisen varmaa. 

Tänään olin seurakuntatalolla ohjausryhmän kokouksessa. Sieltä ajelin Vähäänkyröön piirustus&maalauskurssille. Olin hyvissä ajoin paikalla, joten päätin käydä kaupassa ostamassa kermaa huomista piirakkaa varten ja muutamat sukkahousut alati kylmenevien ilmojen tähden.

Silmiini osui hyllyköiden välissä kaarrellessani 30% alennuksessa oleva lohisalaattirasia.

Söin sen odotellessani ovien aukenemista. Hyvää oli, vaikka pikkusen kenkutti, että kyseistä ainetta, josta sallaadi oli saanut nimensä, ei ollut kuin kynnenmustuaisen kokoinen pipenö. Taidanpa ostaa muutaman kilon lohta ja tehdä sellaisetkin sallaadit, että pois oksat ja männynkävyt.

T: Kaisa Laxsallad-Oksanpää

---------------------------------------------------

Psalmi 33:4-6

Herran sana on tosi ja varma.

Hän on uskollinen

ja osoittaa sen teoissaan.

Hän tahtoo oikeutta ja vanhurskautta,

hänen uskollisuutensa täyttää maan.

Herra on sanallaan luonut taivaat,

suunsa henkäyksellä tähtien joukot.

Kesäisiä tuulahduskuvia meikäläisen puutarhasta.
Ruusuaita vaikuttaa kovin huonohappiselta, mutta se ei pidä paikkaansa. Risuihin kasvoi kuin kasvoikin muutamia lehtiä ja jokunen ruusukin. Kurtturuusu ei koskaan kuole. Ei, vaikka sen oksat näyttäisivät rappuluudalta. Se leviää joka paikkaan, eikä sitä saada koskaan sieltä hävitetyksi, minne se on onnistunut leviämään. Meillä se on onnistunut leviämään jokaiseen marjapuskaan ja joka neliömetrille ns. nurmikkoaluetta ja myös ns. kukkapenkkeihin.
Myös yläkuvan vähälukuiset samettiruusut voivat vieläkin aika hyvin ja nokkoset ne vasta hyvin voivatkin, kuten koko kesän voineet ovat.
Kaikki varmaan muistavat mimmonen por...tarkoitan viherpeukalo meikäläinen on?
Oikein! Ei minkäänmoinen.
Aionkin ruveta ryhtymään kasvattamaan nokkosia. Sillä niistä päästään.
Keväällä innostuin jostakin käsittämättömästä syystä kylvämään persiljaa. Ajattelin, että olisi se mahtavaa ripotella keittoihin ja soosseihin persiljaa. Runsaasti oman maan persiljaa.
Mutta: Yhtäkään persiljanfiunua ei noussut pintaan. Sitä olen mhvv:ssä jo ennenkin ihmetellyt. Luulisi, että nyt edes yksi kelmeä sirkkavarsi olisi pintaan noussut, mutta kun ei, niin ei.
Mutta mitäs niitä olemattomia puutarhurintaitoja (tai niiden puutteita) täällä enää itkee. Syksy on tullut. Aika, jolloin kaikki kasvit kuolevat kumminkin ja muutenkin. Ensi keväänä uusi yritys.
Siispä iloisempiin aiheisiin (tai ei ehkä iloisempiin, mutta ainakin toisenlaisiin).
Täällä vinttipöksässä istun ja kirjoitan tuttuun tapaan näppäimet paukkuen. Tuon tuosta kuitenkin silmäilen lattialle ja ympärilleni, syystä että, täällä on EHKÄ par´aikaakin jossakin kolossa ei toivottu vieras. Mikä se on, siitä ei olla vieläkään saatu tolkkua.
Tästä on ehkä viikko, ehkä vähän päälle (päivät vyöryvät ohi hirveään tahtiin), kun kapusin pahaa aavistamattomana tänne yhdistettyyn mhvv-kirjoittamis- ja nukkumispöksään.
Oven avattuani huomasin, että huoneessa oli täysi valaistus ja Magnus huseerasi huiskuttaen ja ravistellen lakanoita, peittoja, tyynyjä ja lukuisia, aina varalla olevia villasukkiani.
-Mitä sä touhaat? kysyin äimistyneenä.
-Mun päällä juaksi vissihin hiiri ja minen kuullu mossahrusta, jotta solis puronnu laattialle. Täytyy kattua ja puristella makooverhat nuukahan, Magnus sanoi.
Minulta salpasi hengen kiinni. Pyörrytti ja tuntui, että aivan kuin olisi hivenen yrjöttänytkin. (Vuokra-asuntoilmoituksen tekeminen ei kuitenkaan enää moljahtanut  mieleenikään. Sen verran olen jo näinä kolmenatoistavuotena karaistunut).
-MEINAAKSÄ, ETTÄ SE VIIKSIVALLU ON VIELÄ SÄNGYSSÄ? sain pihistyksi.
-No, ei oo kuulunu mossahrusta!!! Johonaki soon.
Sänky syynättiin tarkasti ja olimme lopuksi kutakuinkin varmoja, että sängyssä tuo kutsumaton vieras ei ainakaan ole.
Rukoilin hiukan hartaammin sinä iltana iltarukouksen ja ei aikaakaan, kun tasainen hornaus kaikui molemmilta puolilta vuodetta.
Seuraavana aamuna aamupalaa syödessämme ja kahvia ryystäessämme keskustelimme asiasta.
Magnus tivasi minulta, että olenko tuulettanut huonetta niin, jotta ikkunaverhot on ollu pois klasin erestä?
Olin minä, vaikka ensin väitin vastaan, kun en heti muistanut.
-Sitte soon voinu olla lepakko! Maikun ja Eerikin makookammarihin tuli silloon lepakko tuuletuksen aikana. Muistakko?
Kyllä minä muistin. Lepakkohan osaa ja jaksaa näytellä "kuollutta" päivätolkulla.
JOS se meidän huoneessa ollut önäle oli lepakko, niin se on jossain nurkassa aina vaan. Minä en uskalla etsiä. Kylläpähän joskus tulee esiin, ellei satu kuoleen sitä ennen. (Näin puhuu kaupunkilaisnynneröstä maalaiskarpaasiksi kehittynyt aviovaimo).
Toivon melkein, että se olisi sittenkin ollut hiiri. Ehkäpä niitä ei ole ollut kumpaakaan, kun ei kerran mitään koskaan löytynyt? Kerrankos sitä ihminen erehtyy luulemaan jotain täkinreunan liikahduksen aikaansaajaa hiireksi, tai lepakoksi?

Viime aikoina olen kirjoitellut ahkerasti runoja. Ystävyydestä ja lahjoista. Ehkäpä saan runonarusta kiinni oikein kunnolla ja uusi kirjakin pullahtaa joskus päivänvaloon? Mene ja tiedä.
Yleensä minulla on kyllä ollut kirjan nimi kirkkaana mielessä ilman, että yhtään säiettä olisi kirjoitettuna. Nyt ei ole.
RUNOSÄIKEITÄ-nimi tuli mieleen, mutta se on liian yltiöpäärunollinen nimi proosarunokirjalle.

Kahdessa paikassa olen saanut viikolla olla lausumassa runojani.
Ihmeellistä on, että se kauhea jännitys, joka aina valtasi minut odottaessani vuoroani, on kutakuinkin tipotiessään. Suun kuivuminen ja kielen kitalakeen tarttuminen on pois pyyhkäistyä painajaista.  Yletöntä jännitystäkään (sydämen pysähtymis- ja kurkusta ulos pullahtamistunnetta) ei ole viimmosen vuoden aikana ollut kovinkaan montaa kertaa havaittavissa. Onko kertaakaan, kun tarkemmin ajattelen?
15 vuotta se otti, että jännittäminen hellitti. Ihanaa! Nyt minua melkein joutuu pitelemään kiinni, etten syöksy pönttöön ennen aikojaan.

Perjantaina olin kirkolla Ässämarketissa keräämässä nälkäpäiväkeräystä. Taas ajattelin, että meikäläinen ei oikein ole "katu-uskottava" kerääjä sattuneesta syystä (rykii merkitsevästi ja kolmoisleuka heilahtaa iloisesti), mutta jälleen kerran oli ilo huomata, että kansan käsi on karttuisa. Melkein jokainen otti ja pysähtyi panemaan rahaa keräyslippaaseen. Ja he, jotka eivät pysähtyneet, sanoivat huolestuneen näköisinä, että kun on vaan kortti. Ymmärsin heitä niin hyvin. Itselläni on sama juttu. Elämme korttivingutusaikaa.

Nyt tämä frouva menee yöpuulle. Magnus jo meni suoritettuaan ensin tarkan syynäyksen peittojen ja tyynyjen alle. Ei näkynyt, eikä kuulunut mitään. (Eikä kyllä tarvinnutkaan).
T: Kaisa Lepaksten-Mossander
-----------------------------------------------------

Sananlaskujen kirja 21:9

Parempi katolla taivasalla
kuin talossa toraisan vaimon kanssa.

Etsin taas hiespäin uusia kuvia tähän alkuun. Ei löytynyt. Ja kuinka olisi voinutkaan, kun uusia kuvia ei ole otettu? Jotakin sentään löysin. Pari sellaista kuvaa, jotka eivät ole (ainakaan kymmentä kertaa) olleet täällä näkösällä.

Yläkuvassa näpötän 1700-luvun markkinoilla 1700-luvun sotisovassa. Muka. Minulla oli parempikin sotisopa, mutta olen ilmeisesti paiskannut sen karkeajätteeseen, koska en löydä sitä. 

Ajattelin, että minun ei tule enää markkinoille mentyä. 

Nyt kumminkin tuli. Olin "apulaisena" Siskolle, kun hän myi kirjoittamiansa kirjoja. 

(Minulla on ollut ilo ja kunnia saada kuvittaa hänen ja tyttärentyttärensä kirjoittaman lastenkirjan). 

Apuni oli kuitenkin vähän sellaista sun tälläistä. (Sellainen sun tälläinen apu: istua tiskin väärällä puolella kuin tatti). 

En evää räpäyttänyt suuntaan, enkä toiseen). Tai no, söinhän minä eväitäni tuon tuostakin ja hyvällä ruokahalulla.

Tiskin toiselle puolelle kirjoja myymään päästäkseen, olisi pitänyt ryömiä tiskin alta. 

Se semmoinen ei näillä kiloilla ja vuosilla enää onnistu. Enkä oikein tykkää markkinaväkeenpäin pyllistelystäkään. Varsinkin, kun ryömiminen olisi ollut hyvin hidasta kankeaa, JOS se sittenkin olisi onnistunut. Siskolta se onnistui kuin rasvattu.

Noh, markkinat ovat olleet menneet. 

Ehkä säästän sotisopani vielä, jos vaikka ensi vuonna menisi uudelleen. Hoikempana, että pääsisi ryömimään ja kunnialla vielä pystyyn.

Kuvassa näkyvä 1700-luvun sotisopani muodostuu tuubimaxihameesta, miesten paidanhännästä leikatusta huivivärkkikaitaleesta, äitienpäivälahjapitsipuserosta ja anopin jäämistöstä löytyneestä hartiahuivista. 

Mielestäni olin aika pröllevän näköinen, kuten naiset 1700-luvulla olivat. Siihen aikaanhan kauneusihanne oli: mitä pulskempi, sen komeampi!

Alakuvassa on kuvattu linnunpelättimien materiaalia. Tyhjiä kahvipusseja. 

Niitä leikkasin rimpsulle monia, monia kymmeniä. Leikkasin ja hikosin. Asteita oli plus 30, ellei enemmänkin. Valmiit kahvipussirimpsut niitattiin muovinaruun kiinni ja laitettiin omenapuihin.

Linnuilla on tapana nökkiä kypsiä omenoita. Muutama nokkaisu yhteen omenaan ja heti seuraavan omenan kimppuun. Se ei ole kivaa se. 

Mielestämme kiiltävät, tuulessa lepattavat kahvipussisuikaleet auttoivat. 

Ampiaiset tosin eivät pelkää mitään, eivätkä ketään. Ne ehtivät jykertää monia omenoita, mutta jotenkin se ei kavahduta niin kovasti kuin lintujen tekemät jykerrykset. 

Linnuistahan leviää tauteja jos jonkinlaisia. Lintuinfluenssaa sun muuta salmonellaa. 

Samoin tietenkin hiiristä ja myyristä leviää yhtä sun toista. Olen miettinyt tässä itse tykönäni, että ovatko kaikki maailman linnut ja elikot tauteja levittäviä, sairaita raaskuja?

Ovat vissiin. Ainakin myyrät. Kahteen tietämääni ja tuntemaani henkilöön on hiljakkoin iskenyt myyräkuume. 

Minustakin tuntuu aina, että tauti iskee justiinsa minuun, kun vaan katselenkin ulkorakennuksiimme kohti. Ulkorakennuksissahan myyrät ja hiiret oikein pengastavatkin. Kamalaa. 

Ei ennen vanhaan tämmöistä ollut. Ei ollut punkkeja, ei hirvikärpäsiä, ei myyräkuumeita. Tai sitten oli. Kuoltiin vaan pois, kun ei tiedetty, mikä röppöri vaivaa.

Lintuflunssa tuli tänäkin aamuna mieleen, kun talomme ympärillä olevissa vanhoissa koivuissa raakkui valtava määrä naakkoja. 

Kun heiluttelin vihaisesti keittiönikkunan  sälekaihdinta, niitä pemahti lentoon arviolta tuhat kappaletta. 

Väliajoilla, kun naakat eivät raaku koivuissamme, lentelevät ne ilmassa valtavina parvina sinne tänne sohien. Ihmettelen, että mikä "päätön kana" niitä ohjaa ja päättää, mihinkä päin lennetään?

Ei kyllä tarttis meidän puihin pesiytyä viitaten juuri tuohon lintuflunssaan ja tietenkin muuhunkin (vrt. yletön paskominen).

Aamulla oli toinenkin erikoinen näky taivaalla. Harmaalla ja aamupimeällä taivaalla. Sateenkaari! Magnus huusi kamariin:

-Tuu kattomahan! 

No, minähän tulin ja ihmettelin. Enpä ole moista ennen nähnyt. Tarkoitan niin pimeällä.

Kalenteriaukeamaa, kun vilkuilee, niin eipä ole paljon menemisiä, eikä tulemisia viime viikon aikana ollut.

Merkintöjä, enemmän tai vähemmän vaappuvalla käsialalla, on melkein jokaisen päivän kohdalla, mutta kunnon menemistä vain kahtena päivänä.

Seurakuntavaalin tiimoilta kokoonnuttiin tiistaina. Mietittiin mainostamista ja missä saisimme edustavat kuvat meistä edustavista ehdokkaista. Asiat saatiin setvittyä ja perästä kuuluu ja myös näkyy. Elämme jännittäviä aikoja kaikella viisiin.

Lauantain kohdassa kalenterissani lukee:

Kirjoita seinärunoja. Ystävyys.

Sellaisia  minun olisi tosiaan kohta alettava kirjoittamaan. Olen jo aiemmin kyllä kirjoitellut, mutta lisää tarvitaan. On tiedossa esiintymisen poikasta suuressa juhlassa. Siitä sitten aikanaan enemmän.

Kirjoitin lauantaina kaksi runoa aiheesta "Sana on Jumalan lahja". (Olisi pitänyt kirjoittaa aiheesta "Sana on Jumalan aarre").

Ihan hyviä runoja kuitenkin syntyi "väärästäkin" aiheesta päätellen runsaista ja pitkäkestoisista taputuksista (raapii vaatimattomana varpaankärjellä lattiaa).

Naisten kesken iltapäivä-tilaisuus pidettiin sunnuntaina Pappilassa. Siellä minulla oli juonto ja siellä lausuin em. runotkin.

 Ilahduttavan runsas joukko naisia saapui paikalle. Ihan Östermyrasta asti oli lähdetty liikkeelle.

Opetin juonto-osuuden aikana yleisöä kirjoittamaan runoja. Proosarunoja. 

Neuvoin heitä kirjoittamaan suoraa pötköä jotakin ja asettelemaan sen sitten runomuotoon. Jotkut (oikeastaan kaikki) sanoivat alkavansa tekemään juuri niin.

Jännittävää nähdä, mimmonen proosarunoilijoiden kehto Isostakyröstä kehkeytyykään, jahka elää saadaan.

Sunnuntaina. Naisten kesken iltapäivän jälkeen, oli  seurakuntatalolla Majatalo-ilta. 

Sinnekin menin, kun kerran ehdin, eikä väsyttänytkään yhtään, vaikka juontotehtävä aina hivenen voimille ottaakin.

Magnuskin tuli Majatalo-iltaan. Siellä me olimme hiukan suuna ja päänä. 

Innostuimme jopa niin paljon, että eräs mies sanoi, että taidamme olla aika huumorintajuinen pariskunta. 

Sanoin hänelle, että ehkä näin seinien ulkopuolella voi joskus saada senkaltaisen vaikutuksen, mutta...kotioloissa...voi huumorinkukka hiukan nuukahdella, varsinkin meikäläisen kohdalla ja varsinkin ennen aamiaista...

 T: Kaisa Humöörskog-Ratkelsson

--------------------------------------------------

Psalmi 130:1-6

Matkalaulu.

Syvyydestä minä huudan sinua, Herra,

Herra, kuule minun ääneni,

tarkatkoot sinun korvasi rukoustani.

Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,

Herra, kuka silloin kestää?

Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi,

että me eläisimme sinun pelossasi.

Minä odotan sinua, Herra,

odotan sinua koko sielustani

ja panen toivoni sinun sanaasi.

Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua,

hartaammin kuin vartijat aamua.

Yläkuvassa vihdanvääntöä. Magnus ja Joonathan. 

Kuten kuvassa vihdanteossa, niin kesällä muutenkin, oli pakko istua koko ajan varjossa. Oli niin kuuma. 

Viimekesä oli, mitä kuumuuteen tulee, sellainen kuin lapsuuteni kesät kaikki. 

Lapsuuteni kesinä villatakit ja sen semmoiset vaatteet, sai vappuna paiskata komeroon. Uikkareissa hypittiin syksyyn asti , eli siihen saakka kun koulut alkoivat. Syyskuun ensimmäisenä päivänä.

No, olihan tämä kesä siitä erikoinen ja erilainen, että uikkareissaaan ei pystynyt olemaan. Ainakaan ulkona. Olisi kärventynyt pystyyn.

Kiva oli kesä kumminkin. Varsinkin, kun aikoinamme, tänne muutettuamme, ymmärsimme asennuttaa ilmalämpöpumpun porstuan seinustalle. Ilmalämpöpumpun keksijä ansaitsisi Noopelin palkinnon minun mielestäni. Pumpun avulla saa huoneisiin pumpattua tilanteen ja vuodenajan mukaan joka lämpöistä löyhähdystä, tai viileää viuhahdusta. Ihanaa!

Vihdoista sen verran, että harmi, kun niitä ei enää voi tehdä. 

Harmi, kun ei tullut tehtyä varastoon vihtoja, silloin kun vielä voi. Jotkuthan pakastaakin vihtoja. En tiedä, onko mahdollista, mutta niin olen kuullut. Kuivata niitä ainakin voi. Sen olen kuullut aika luotettavalta taholta. 

Tykkään valtavasti vihtomisesta. Enkä mistään pikkuvihtomisesta, vaan sellaisesta, että mäiske kuuluu satojen metrien päähän. Magnus sanookin, että hän ei ole ikinä nähnyt "nuan kauhiaa mänttääjää" kuin minä. 

Sitten alempaan kuvaan. Se on otettu kotikultamme ilmanvaihtotronkkelin sisältä.  Keskiamarissamme on alkanut haista seinäntilkkeeltä Kostealta seinäntilkkeeltä.  Kiinnostaa kovasti saada tietoon miksi ja siksi tuo oudohko kuvakulma.

Kuvia on monta ja ne ovat syvemmältäkin talon uumenista, mutta ei niistä sen kummemmin näy.  Pitää vissiinkin aukaista jolloinkin koko kammarin lattia. Se onkin jo somasti aika notkolla. Ehkäpä hajukin talttuu, kun lattiaa nostetaan. Mene ja tiedä.

Tänään alkoi Vaasa Opiston piirustus&taide&maalausharrastuskurssi. Sama, jossa olen jo muutamana vuotena käynyt. 

Osallistujia oli ilahduttavan monta. Olen ollut muina vuosina eräänlaisena "kurssitilkkeenä" (kylläpäs nyt on tilkkeitä tässä postauksessa), mutta tänä vuonna olen ihan tavallinen piirustus&taide&maalaus kurssilainen. Molemmat ovat mukavia pestejä. Sekä tilke-, että tavallinen.

Sain tällä ensimmäisellä kerralla väritettyä alkamaani kuvaa partiolaisista. Sellainen on minulta tilattu. Ans kattoo, kelpaako?

Piirtämässäni kuvassa humisee honkia, suomenlippu liehuu, retkipatjarullia ja telttoja näkyy ylt´ympäri ja tyttö- ja poikapartiolainen seisovat iloisina ja "aina valmiina" kuvan etuosassa. 

Jos kuva ei kelpaa, laitan sen tänne näkösälle, jos se kelpaa, niin en voi sitä koskaan julkaista, koska se ei ole enää omani.

Viikonlopun vietimme Magnuksen kanssa herroiksi Suomen Ryttylässä. 

Kansanlähetyksen vastuunkantajien retriitissä. Meidät noukittiin Tervajoelta pikkubussin (tai sen tapaisen) kyytiin. 

Täytyy hengästyneenä  sanoa, että siinä ei kauaa aikaa tuhraantunut (kuten ei entisen miehen kellokaan kauaa tuntia huidellut), kun olimme perillä. Ei, vaikka kävimme Ikeassakin noutamassa jollekulle hyllyn. 

Kävin muuten ensimmäistä kertaa Ikeassa. Käyntiin sisältyi vain minimunkkien syöminen ja tulikuuman kahvin juominen kymmenisen metrin etäisyydellä valtavasta pyöröovesta.

Tuli siis mentäväksi toisenkin kerran Ikeaan. 

Ei edelleenkään mitään huonekaluja, eikä muutakaan tilpehööriä ostamaan, vaan lihapullien takia. Niitä ei nyt kertakaikkiaan ehditty syömään. Olen kuullut kerrottavan, että Ikean lihapullat ovat niin hyviä, että se, joka ei niitä koskaan elämänsä varrella pääse maistamaan, kuolee aikalailla paljosta vailla.

 Lauantaina Ryttylässä oli myös KL:n liittokokous, jossa Magnuksen kanssa myös tiiviisti istuimme heiluttaen JAA:ta, tai EI:tä ja täytellen äänestysläpyköitä tilanteiden niin vaatiessa.

Kokouksen ja ohjelmaosioiden välissä ja ruokapöydässä istuissa (siis aika tiuhaan) moni tuli luokseni muistellen haikeana KOLUMNEJANI (yskii vaatimattomana), joita Uusi-Tie-lehteen ennen kirjoittelin. 

Moinen muistelu lämmitti kovasti vanhaa sydänalaani. Kerroin kaikille, että kirjoitan MHVV:tä (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) blogisivullani ja kehotin lukemaan niitä enimpään tuskaan ja ikävään. 

Viimeviikon kalenteriaukeamalla ei taaskaan paljonkaan merkintöjä ole. 

Maanantain kohdalla lukee: mustikkamaito. Se ei tarkoita sitä, että olisin ollut mustikassa, vaan sitä, että söin mustikkamaitoa. Kirjoitin sen oikein ylös, että muistan varmasti kirjoittaa siitä. 

Kolme kukkurapää lautasellista mustikoita, runsaan maidon ja sokerin kera, ahdoin kitusiini. Edellisestä kitus-kerrasta voi olla jo kolmekymmentä vuotta, ellei enemmänkin. 

Mustikat eivät kuitenkaan valitettavasti enää maistu IHAN samalta kuin vanhaan hyvään aikaan, (elikkä siihen uikkariaikaan). En tahdo urputtaa, mutta...mustikat ovat jotenkin mauttomampia kuin ennen. Joku tiesi sen johtuvan metsien keinolannoituksista, ojituksista ja sen kaltaisista toimenpiteistä. En osaa tähän sanoa uuta, enkä aata muuta kuin sen, että ei ole maku niin kuin ennen. 

Keskiviikon kohdalla kalenterissani lukee Yrittäjän päivä. Se lukee siinä valmiiksi painettunakin. Silti olen sen myös kuulakärkikynällä muistiin örminyt. 

Kaikkihan te muistatte, että minulla on KAISAN KORTIT-"firma"? Olen siis yrittäjä sanan varsinaisessa merkityksessä. Yritän kovasti piirtää myytäväksi kortteja. 

Olen vaan valitettavasti 50 vuotta liian myöhään yrittämässä. 

Ah, kunpa olisin 1/2 vuosisataa sitten ymmärtänyt ottaa puuväriloodan esille ja piirtää kortteja! Tuohon aikaan kaikki lähettelivät kortteja kaikkialle. Minä, jos joku sen tiedän, koska olin postikonttuurissa töissä. 

Eräänkin kerran pystytettiin oikein hieno, postinkeltainen ja väliaikainen telttapostikonttori urheilukentän reunalle. 

Vaasassa oli lasten ja nuorten lentopalloturnaus. Turnaus järjestetään joka vuosi ja siihen osallistuu sadoittain lapsia ja nuoria ympäri Suomea. Kaikki lähettivät kortin kotiinsa. Niihin lyötiin käsileimalla upea erikoisleima. Muistan ikuisesti erään pikkupojan kortin. Siinä luki tikkukirjaimilla:

TÄÄLLÄ ON KIVAA!

OLEMME HÄVINNEET JOKA PELIN.

T: Kaisa Posttältkort-Puksander

----------------------------------------------------

Jesaja 40:28-31

Etkö ole jo oppinut, etkö ole kuullut,

että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja?

Ei hän väsy, ei uuvu,

tutkimaton on hänen viisautensa.

Hän virvoittaa väsyneen

ja antaa heikolle voimaa.

Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, 

nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,

mutta kaikki, jotka Herraa odottavat,

saavat uuden voiman,

he kohoavat siivilleen kuin kotkat.

He juoksevat eivätkä uuvu,

he vaeltavat, eivätkä väsy.

Kuvissa a)matonpesuviritelmä ja b) matonkuivausviritelmä. 

Hyvin toimivat molemmat (kuten jo kolmetoista vuotta toimineet ovat).

Nämä kuvat ovat tältä vuodelta, tai siis tältä kesältä.

Tämä kesä ei ole päättynyt vieläkään. Ei, vaikka ollaan jo syyskuussa.

 Päivällä istuin puutarhassamme muovituolilla ja ojentelin kelmeää naamaani aurinkoa kohti. 

Niin käytiin, että pakko oli siirtyä omenapuun alle. Oli niin kuuma. 

Omenapuun alla piti vaan varoa, ettei pikkulapsen päänkokoisia omenoita (vaaleita kuulaita) kolahtaisi puusta pudotessaan päänuppiin. 

Omenat ovat nyt tosi kypsiä ja mehukkaita (elleivät ole muumiotaudin/ampiaisten/paskakärpästen, eivätkä omenamatojen runtelemia). 

Tänä vuonna on tullut valtava omenasato. Ovat vaan valitettavasti suurelta osin edellä luettelemieni vitsauksien runtelemia.

Toisesta lajikkeestamme (Pirje)  on Magnus keitellyt hilloa jo monta ropeellista. Enempää emme tarvitse, joten nyt vaan syödään kilpaa vitsauksien kanssa jäljellä olevia äpyleitä. 

Kerronpa yksin tein tähän alkuun myös  muistakin tilamme (!) tuotteista, kuten sadonkorjuunaikoihin on tapana tehdä. 

Viinimarjoja (pun) tuli about 100 litraa (pieni liioittelu sallittaneen). 

Viinimarjoja (pun) on pakastearkussa jemmassa vielä edellisvuosiltakin, jolloin niitä myös tuli 100 litraa (liioittelematta). Koska syömällä ne eivät lopu, olemme päättäneet alkaa JUOMAAN niitä.

Lorautan kattilaan muutaman desilitran vettä ja muutaman desilitran sokeria ja kuumennan keitoksen kiehumispisteeseen. 

Kun keitos on jäähtynyt, Magnus litistää marjat siivilän läpi ja 

TADAAAA! terveellinen nektari on valmista. 

Ei haittaa, vaikka pikkuisen pitää vilautella ikeniä, kun sitä juo, eikä sekään haittaa, vaikka ihan pikkasen närästää, kun sitä on juonut. 

Olen kantapään kautta oppinut, että nektaria ei voi juoda niin mahdottomasti kuin pitäisi, että varastoja saisi pienemmäksi.

Olenkin ollut ihan hermoromahduksen partaalla punaisten viinimarjojen kanssa.

Sanoin Magnukselle, että syksyllä on pakko leikata yksi puska maata myöden pois. Sisu ei anna myöden syöttää niitä räkättirastaillekaan.

En kerta kaikkiaan kestä tuota punaisten viinimarjojen hirvittävää jokasyksyistä määrää, joka kolmesta puskasta joka kesä tulee. 

-Niitä vartenhan pitää ostaa viidensadan litran pakastearkku, että mahtuu! Eiku kaksi viidensadan litran pakastearkkua! karjuin tuohtuneena pari viikkoa sitten, kun marjashow oli tulisimmillaan.

-Minen valamihia puskia alakaa leikkoomahan, enkä katkoomahan! ilmoitti Magnus.

-Ei sitten! Keitetään nektaria! Satalitraa nektaria joka kuukausi ja ilman sokeria! 

Niin me sitten teemme. Haemme välillä vaan Rennietä apteekista ja eiku juomaan!

Keväällä istutin kaksi siemenpussillista persiljaa laudoilla reunustettuun pienehköön penkkiin. Yhtään karvaa ei noussut pinnalle. Ei ensimmäistäkään. Käsittämätöntä!

En kylläkään kastellut niitä, mutta luulisi, että edes yksi fiunu olisi noussut pinnalle. 

Nousihan penkkiin sitä...mitä se nyt on...muroksi sitä kansankielellä sanotaan. Kasvoihan sekin ilman kastelua? Kuinka sitten ei persilja? Ensi vuonna vielä yritän (ja kastelenkin) sitten saa olla. 

Perunoita istutettiin sen verran, että vielä saadaan muutaman kerran niitä syödä.

Perunoita voisi toki istuttaa enemmänkin, mutta Magnus sanoi, että hänellä ei ole halua, eikä intoa syöttää hiiriä ja myyriä perunakellarissamme. Kattelkohot luannosta sapuskansa!

Viimekesä oli sellainen kuin nuoruudessani kaikki kesät: Aurinko helotti vuorokaudet ympäri.

Viime kesänä ei meikäläisenkään tarvinnut kertaakaan vetää villasukkia kinttuihinsa, eikä kiskoa kevyttoppatakkia niskaansa. Ihmeellinen kesä.

Tapahtuipa semmoinenkin kummajainen, että piti koneellisesti jäähdyttää sisätiloja. 

Hankimme kymmenisen vuotta sitten ilmalämpöpumpun ja vasta tänä vuonna ymmärsimme lopullisesti, kuinka hyvä hankinta tuli tehtyä.

Olen aina sanonut, että kahdesta en luovu: Turun sinapista ja Magnuksesta. Nyt on pakko sanoa, että kolmesta en luovu: Turun sinapista, Magnuksesta ja ilmalämpöpumpusta.

Niin ne sitten mennä hurahtivat, ne kolme kuukautta, joiden aikana uhosin miettiä, jatkuuko mhvv joo, vai ei.

Yleisön pyynnöstä jatkan! (Yleisö: erään kirjaston johtajatar).

Hänet tapasin 1700-luvun markkinoilla ja sanoi aina lukevansa mhvv:n ja pyysi, etten vielä lopettaisi. Sitten toinen syy, etten lopeta maanantairaapustelua: kesän aikana on tullut kaksi (twå) uutta lukijaa. Sellaista, jotka ovat oikein rekisteröityneetkin. TÖT TÖT TÖT TÖTTÖRÖÖÖ! (Tuossa tavanomainen iloinen torventöräyttely uusien lukijoiden, ja tietenkin muidenkin, kunniaksi).

Lukijakuntaani kuuluu nyt 77 kirjautunutta jäsentä plus tietenkin ne miljoonat (kuten eräs Eerikki sanoisi) muut lukijat.

 

Toivon, että tuleva syksy antaa runsaasti kirjoitettavaa. Muutakin kuin ainaista valitusta, kuinka särkee sieltä ja kuinka täältä. 

Toivon myös, että tulevan syksyn alkavat projektit antaisivat kivaa kirjoitettavaa. 

Kaikki entiset ja edelliset projektit ovat menneet tuuskallensa. Niin laihdutus-, kuin monet muutkin. En edes muista, mitä niitä oli. Jotakin vedenlutkutusta aamuisin jne,

Yhden uuden projektin olen jo alkanut. Nimittäin saven levityksen naamalle saunoessa. 

Se on aika vaikea projekti läpivietäväksi. Magnusta pakkaa naurattamaan hiukan liikaa. 

Täytyy kuitenkin kestää. Ja, jos häntä oikein kovaa alkaa naurattamaan, niin kuka estää minua hieromasta savea hänenkin naamaansa? 

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

T: Kaisa Mudbastu-Sistskrattare

---------------------------------------------------

SINUN TULEVAT PÄIVÄSI HÄN TURVAA, HETKESTÄ HETKEEN,

HÄNELLÄ ON VARATTUNA APUA YLLIN KYLLIN, VIISAUTTA JA TIETOA.

SIIONIN AARRE ON HERRAN PELKO.

JESAJA 33:6

Tähän viimmoseen mhvv:hen laitan kokonaista kolme kuvaa. Yleensähän olen sellainen kahden kuvan kirjoittaja, vaikkakin sanotaan, että yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuvasin eilen ja tänään plantaasimme kukkaLOISTOA (rykii, eikä oikein saa vedetyksi henkeä).

Ylimmäisessä kuvassa loistaa voikukka&unikkopenkki. 

Voikukka on yksi lempparikukistani. Siksi en voi kuin hykerrellä ilosta, kun katselen, miten sitä on penkissä ikään kuin sitä olisi sinne kylvetty. Siitä tietää toki, että ei ole kylvetty, koska kerran kasvavat. Jos haluaisin eroon voikukista, alkaisin kasvattamaan niitä.

Jahka voikukkien seassa vielä uinuvat unikot alkavat kukkia ja ovat kukintansa kukkineet, ajamme penkin paljaaksi lestiä myöden.

Harmaa risuaita on kurtturuusua. Mielestäni tänä keväänä se on oikein nimensä väärtti. Onko kurttuisampaa pehkoa nähty näillä main? 

Heräsi kyllä  kysymys, onko kurtturuusua yleensäkään nähty näillä main? Onko sen nimistä ruusua olemassakaan?
Noh, kuitenkin kaikitenkin, Magnus ei voinut katkaista aitaa keväällä. Syy: moottorisaha on mäskänä ja muut sahat tylsiä (ja kuka kuolevainen alkaisi tavallisella sahalla ruusuaitaa poikki krahnaamaankaan? Ei kukaan! Ei, vaikka sahanterä olisi terävä kuin käärmeen kieli).
Alimmaisessa kuvassa on puutarhakalusteryhmä. Tämän ryhmän Magnus pesi painepesurilla niin hyvin, että pinnasta jyystäytyi irti puolisenttiä muovia. Nyt meillä on puutarhakalusteryhmä, joka on tod. puhdas ja pinta kuin 4:n numeron (onko se sitä karkeinta? Se pitää olla) santapaperia.

Tähän väliin laitan ilmoitusasian, ettei jää ihan viimeisenä soimaan ilkeästi korviin:

Tämä on tämän kevään viimeinen mhvv. 

Sitä, onko se sarjassa vihoviimeinen, en osaa taaskaan sanoa. Mietin sitä seuraavat 3kk.

Ehkä mhvv jatkuu, jos osoittautuu, että maapallo on vielä pyöriäkseen, tapahtumia tapahtuu  kirjoittaikseen ja henkikulta on pihistäikseen ja muutenkin, että sitä  on paikat ja ajatuksenjuoksu kaikella lailla toimiakseen.

Viime viikon kalenteriaukeama on aikas vaalea.

Maanantaina olimme me krelliläiset (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) Lepikossa. Lepikko on Vaasan seurakuntayhtymän leirikeskus ja sijaitsee Raippaluodon sillan täällä päässä.

Viime maanantaina kyllä kirjoitin mhvv:n, mutta tästä tapahtumasta en kertonut. (Tiedän sen varmasti, koska kirjoitin kalenteriin kyseisen menon alle: Tästä en ole kirj.)

No niin! Saimme aikoja sitten, mieluisan kutsun Vaasan kristillisiltä eläkeläisiltä tulla mukaan kevätkokoontumiseensa. Mikäs sen mukavampaa kuin päästä ittiänsä parempaan seuraan keväästä ja kesäntulosta iloitsemaan. 

Oli upea paikka, upea isäntäväki, upeat vieraat (me), hyvät sapuskat ja leppoisaa ohjelmaa.

Lauloimme iloisia lauluja Jeesuksesta, kaiken hyvän antajasta.

Joku ehdotti laulettavaksi suvivirttä. Näin kesän korvalla joku aina ehdottaa laulettavaksi suvivirttä. Se on hyvä se. 

Olen ehdottomasti suvivirren puolesta parrikaadeilla seisovien etunenässä heiluttamassa lippua. MUTTA, kuten kaikki varmaan muistatte, minä itse en suvivirttä voi leuka väpättämättä laulaa. Leukani ei väpätä siksi, että se on niin kaunis ja suloinen virsi. Ei, vaikka voisi, vaan siksi, että tulen  sisusklasuja myöden murheelliseksi sitä laulaessani. 

Sen sävelkulut saavat unohduksen surulliset ummut aukeamaan. 

Kaikki todistuksien neloset ja luokallejäämiset muistuvat mieleen. Yleensä todistukset oli jo jaettu, kun suvivirttä laulettiin.

Toki muistan, aikani kyynelehdittyäni, sen iloisen kevään, kun sain painaa korvia myöden päähäni valkolakin. Väskyssä yo-paperit ja todistus hyvin arvosanoin.

Kumma kyllä, ne murheiset ajat muistuvat aina kuitenkin ensimmäisenä mieleen suvivirren sävelien kaikuessa ja siksi en kovin mielelläni ole ehdottelemassa ko. virttä.

Onneksi ehdottelijoita aina riittää ja silloin laulan kiltisti mukana, mikäli kyynelvuon pyyhkimiseltä pystyn. 

On se ihmismieli vaan kumma. Eikö se voisi muistaa ainoastaan loistavasti menneen kansakouluajan ja lukioajan kevätvirsijuhlat, eikä niitä tuskaisia Tyttölyseon aikaisia kaameita kevätjuhlia?

Ei vissiinkään.

Lepikossa meiltä kysyttiin myös, muistammeko ihka ensimmäistä koulupäiväämme? Ensimmäisen luokan ensimmäistä päivää?

Moni muisti. Saimme kuulla monta hauskaa tarinaa ja muisteloa.

Minä en muistanut ensimmäistä päivää. En, vaikka kuinka yritin. 

Jotakin sentään tuli kyllä mieleen, kun oikein pinnistelin. Muun muassa se, kun ensimmäistä kertaa kävelin koululaisena kouluun. Koulumatkani oli 500m.  Muistin, miten se matka tuntui jotenkin erilaiselta kuin kaikkina siihenastisina päivinä, joina sitä rampannut olin.

Matka vaikutti jotenkin arvokkaalta ja merkittävältä. Minä tunnuin arvokkaalta ja merkittävältä.

Enää en ollutkaan mikään tavallinen pikkutyttö, joka hyppii tuota viittäsataa metriä kavereiden luo, kauppaan, tai muuten ajelee pyörällä tuttua raittia edes sun takaisin. 

Minä olin kuin olinkin iso tyttö! Oikein koululainen!

Jos minulle ei ensimmäisestä päivästä paljoakaan jäänyt mieleen, niin ensimmäisestä vuodesta kyllä. Kansakoulun ensimmäisestä luokasta minulle on jäänyt mieleen ne ainaiset laastarilaput, joita kliistrattiin tukevasti rintamukseen. Laastarin annettiin olla jokunen päivä ja sitten irroitettiin (otti muuten sikakipeää) syynättiin onko iho lapun alla muuttunut, vai ei. 

Jos oli ilmaantunut punaista röhelmää, ei tapahtunut mitään, mutta auta armias, jos ei, alkoi tapahtumaan. Sairaanhoitaja ajeli fillarilla koululle suuren nahkaisen salkun kanssa ja alkoi piikittämään meitä poloisia.

Minulle jäi tunne, että röhelmätestit tehtiin kerran kuussa (ellei, hyvät ihmiset, useimminkin) ja yhtä usein rokotettiin. Ja arvoisa lukijakuntani, tahdon muistuttaa ja esiin tuoda ja korostaa, että sen aikaiset rokotusneulat olivat toista lajia kuin nykyään. Entisajan rokotusneulat olivat naskalin paksuisia (ja tylsiä).

Minä pyörryin joka kerta, kun rokotettiin. Ja jo ennen kuin rokotettiin.

Kun ihmispolo pyörtyy, hän ei ole ns. kartalla, eikä näin ollen pysty tietenkään pinnaamaankaan mitään. Varsinkaan pissaamista. Eihän se niin kamala juttu olisi ollut, jos olisimme olleet huoneessa, jossa olisi ollut vain minä, terveyssisar ja tylsä naskali.

Näin hyvin ei intiimiasiat  kuitenkaan siihen maailman aikaan olleet. Siihen aikaan (65 vuotta sitten) koko luokka seisoi suorissa riveissä pulpettien väleissä ja odottivat hampaat kalisten vuoroaan.

Siihen aikaan ei luokkakoolla ollut ylärajaa.

Koskaan minua ei kuitenkaan kukaan kiusannut pyörtymisistä, eikä siitä seuranneista jatkotapahtumista. Ikinä kukaan ei jälkeenpäin sanonut, että Kaisa se otti ja kupsahti ja pissat vaan housuun lurahti...

Keskellä viikkoa olin keskustelemassa Sisterin (nimi muut.) kanssa  mustikkapiirakan ja kahvikupposen ääressä piirustusprojektistani. Sisteri ja lapsenlapsensa kirjoittavat kirjan ja minä piirtelen siihen kuvia. Sisterin luona vierähtikin monta tiimaa.

Havahduin kellon juoksuun ja ymmärsin vihdoin anoa, että nyt pitää lähteä. 

-Eikös vanha kansa sano, että vieras alkaa haisemaan, ellei kolmen tunnin jälkeen ymmärrä lähteä, kysyin hermostuneesti.

-Ei, kun kolmen päivän! lohdutti Sisteri. 

En muista, mikä silloin alkaa haisemaan. Ei kuitenkaan silloinkaan se vieras.

Projekti etenee hyvin. Revitän aiheesta sitten syksyllä enempi, jos...(you know!)

Sunnuntaina minulla oli kahvinkaatovuoro Kohtaamispaikka-seuroissa Nikolainkaupungissa.

Se oli kevään viimeinen kaateluvuoro. Nyt alkavat kesäseurat ja niissä ei kahvia tarjoilla, eikä kaadella. Olisi tarkoitus, että kokoonnuttaisiin  toistemme luo kahville seurojen jälkeen. No, vitsi, vitsi! (Ei kuitenkaan huonoimmasta päästä ollenkaan).

Lopuksi kuntokartoitustiedoite: Jalka (vasen) ei ole ollut enää sikakipeä. Oikeastaan se ei ole ollut kipeä ollenkaan. En huomaa, että minulla edes on oikeaa jalkaa.

Nyt en osaa sanoa, johtuuko se Taviöproosta, vai mistä. Kyseisen aineen pitäisi kyllä auttaa lihaksiin ja niitä minulla on runsaasti juuri nilkkojen kohdalla, missä se kaamea kipu oli.

Ehkäpä minunkin pitää sanoa kohta niin kuin se mies siinä Taviöproo-mainoksessa, että EN LOPETA SEN (Taviöproo) SYÖMISTÄ IKINÄ! KAIKEN MUUN SYÖMISEN VOIN LOPETTAA, MUTTA EN KOSKAAN KUUNA KULLAN VALKEANA TAVIÖPROON! (Osa mainoslauseesta on omasta päästäni. Annas olla, pyytävätkö mainokseen?)

T: Kaisa Slutäta-Pillerström

------------------------------------------------------

Jeremian kirja 29: 11-12

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra

Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia:

minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Silloin te huudatte minua avuksenne

ja käännytte rukoillen minun puoleeni

ja minä kuulen teitä.

Palaan vielä tuoreisiin, mutta kauniisiin muistoihin äitienpäivän tiimoilta: 

Yläkuvassa kyseistä päivää varten siivottu sotisopamme ja alakuvassa hoitokoira Veetiltä (kuvan ihastuttava koiruli) saamamme äitienpäiväkukka ja kortti, jossa luki"varaäidille" ja "varaisälle". T: Veeti. :D

Kortti on jo laitettu piironginloodaan, mutta kukka kukoistaa ja on avannut runsaasti nuppusiaan sepposen selälle. Kukka on pelargonia. Joku etuliitekin pelargonian edessä oli, mutta en muista mikä. Antaisin, että se viittasi johonkin etelänhetelmään (tai sitten ei). Sanotaan nyt esimerkiksi, että se on ananaspelargonia (mikä se ei missään tapauksessa luultavasti ole). Muisti on minulla kukkien nimissä sitä, mitä se aina ollut on, eli surkeampaakin surkeampi.

Surkempaakin surkeampi kukkanimimuistikaan ei ole niin huolestuttavaa kuin se, että en aina huomaa, mitenkäpäin puen vaatteet päälleni!

Vielä nyt sentään onneksi muistan pukea johonkin lähtiessäni (ja muutenkin). Se asia on vielä hanskassa, MUTTA... eilen, kun köröttelimme Nikolainkaupungista kotiin väsyneinä, mutta onnellisina huomasin siinä autossa istuissani, että farkut olivat nurinperin kintuissani.

Sanoin Magnukselle:

-Mulla on ollu koko päivän ja kaikkialla kulkeissani farkut väärinpäin!

-Ympf! sanoi Magnus. Hänen teki varmasti mielensä sanoa, jotta eikös sulloo useenaijjoon verhat nurinperin yllä, ekkä soo moinansakkaa?

No, tietysti Magnus olisi ollut oikeassa siinä asiassa, jos olisi sen ääneen sanonut.  Minä en todellakaan tuhlaa aikaani kotioloissa vaatteiden OIKEINpäin panemisiin. Mitä turhaa? Joka toinen kertahan ne ovat oikeinpäin ja joka toinen nurinpäin.

Onni oikein nuttu nurin, jos asian ytimen lyhyesti ilmaisisi.

Yöpyjamia ei ole ikinä pieneen mieleeni moljahtanut alkaa käännellä oikein päin (so. saumat sisäänpäin).

Kyllä kuitenkin, joihinkin merityksellisiin paikkoihin mennessäni, olen toki pyrkinyt pukeutumaan huolellisesti ja sävysävyyn.

Nyt oli siis päässyt tapahtumaan anteeksiantamaton ja huolestuttava lapsus.

Murheellisena ajattelin, että tähänkö ollaan tultu? Mummu ei enää huomaa tarkistella, missä ja kuinka päin saumat illottaa? 

Kotiin tultuamme vaihdoin kotiasun (oikea puoli vuorossa, koska edellisenä ollut nurjapäivä). Hivautin ylläni olleet farkkuhousut oikeinpäin. Yllätys, yllätys! Nyt ne vasta olivatkin väärinpäin!

Koko tulomatkan olin turhaan ollut surullinen ja miettinyt jo 1/2-vakavissani paikantilaamista vellitalosta.

Olikin käynyt niin, että farkkujen oikeanpuolinen hopeanvärinen lurexi ja blingbling oli pesussa irronnut (hiukan huolettaa, että en heti ollut huomannut). Nyt housut ovat tasaisen sameanväriset molemmilta puolilta.

Ilahduin kovasti. En vielä ole täysin huihaihälläväliä pukeutuja.

Harmituksen haisua hiukan jäi siitä, että pöksyt ovat nyt sameat. Blingblingfarkut olivat niin kivan näköiset. Se, sopivatko ne vellitaloikäiselle on taas toinen juttu.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on neljä merkintää. Niistä yksi oli väärä (en ollut aikoinani muistanut vetää henkseleitä päälle), yhteen tuli peruutus, yhteen en mennyt. Yhteen, eli keskiviikon kohdalla olevaan merkintään menin. Merkintä = KD piirihallituksen kokous. Östermyra klo 18.00.

Suutani aukaisin kokouksessa ainakin silloin, kun kulauttelin kivennäisvettä kurkkuuni ja söin yhden ison mansikan ja monta vaahtokarkkia.

Sunnuntaina olimme Nikolainkaupungin Huutoniemellä.

Magnuksella oli juontotehtävä ja 5 minuutin puhe. Viidessä minuutissakin ehtii hyvin sanoa sanottavansa, jos on painava asia, josta puhuu. Jeesus ja hänen pelastussanomansa on.

Magnus kuulutti jossain vaiheessa myös lukevansa vaimonsa kirjoittaman runon.

Ennen lausumista hän vielä tarkensi ja tähdensi, että ei ole runonlausuja (senpä takia runoilijavaimonsa jännittikin penkissä konsa olisi itse puhujanpulpetissa pönöttänyt. Sydän oli joka toisen paukun lyömättä. Enemmänkin.

Seurojen jälkeen menimme Asevelikylään. Ei taaskaan oltu muistettu ostaa tuliaisiksi lakupötköä Lyllanille. 

Annettiin toki palanen viemästämme tikkelpääripiirakasta, mutta se ei ole sama.

Tikkelpääripiirakka ei koskaan koirien mielestä ole sama kuin lakritsapötkö.

Hyvä ja järkeenkäypä ratkaisu olisi ostaa varastoon lakupötköjä. Niin, että niitä olisi aina yksi mukaan otettavaksi. Valitettavasti en usko, että pötköt säilyisivät kaapissamme seuraaviin kertoihin. Oikeastaan tiedän, että ne eivät seuraavaa päivää näkisi.

Olen männäviikolla ja jo ennenkin, piirtänyt kuvia ja värittänyt niitä peukalo ruvella.

Minulla on paha tapa ja tyyli pusertaa kynää peukalo ja etusormi tuskaisella mutkalla. Puuvärikynävärittäminen on työlästä.

Lopputulos kyllä on kiva (omasta mielestäni ainakin). Vesivärivärittäminen on liian nopeatempoista tämän ikäiselle mommalle, jolla liikkeet ja ajatusmaailma on jo piirunverran alentuneessa tilassa. 

Rajaan aina piirrokseni lopuksi tussilla. Tarkkaan, milli milliltä.  0.3 paksuisella (oikeastaan pitäisi kirjoittaa ohuisella) tussikynällä.

Tästä on joku vuosi, kun eräs ystävättäreni ihaili piirroksiani ja sanoi vilpittömän innoissaan ja ihmeissään:

-Sulla nuo ääriviivatkin ovat vielä niin tarkkoja. Tussikynä kulkee vielä tärisemättä muodostaen kaunista viivaa...

Tässä hän hienotunteisen peitellysti toi esille korkeahkon ikäni. (Tässä iässähän sitä käsi jo pikkasen tärisee.)

Siitä asti alkasin itsekin ihmettelemään asiaa ja siitä asti on tussiviiva myös pikkasen luiskahdellut.

Ei paljoa, mutta pikkasen. Varsinkin niillä viimeiillä vedoilla, joilla ajattelee, kuinka paljon työtä menee hukkaan, jos pluiskahtaa.

Tästä olen ennenkin teille kirjoitellut. Eipä sitä tämän ikäisellä aina ole muutakaan kirjoittamista kuin niistä, joista on jo kerran sanasensa sanonut.

Näin se menee. Ensi maanantaina vielä kirjoitellaan. Sitten paussi. Kuinka pitkä, riippuu asioista, joista on jo kirjoittanut. ;)

T: Kaisa Pausstrand-Mångengången

------------------------------------------------------

Miikan kirja 4: 2-4

Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen:

-Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle,

nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön!

Hän opastaa meitä tiellään, ja me,

me tahdomme kulkea hänen polkujaan,

sillä Siionista tulee Herran sana

ja Jerusalemista kaikuu Herran puhe.

Hän, Herra, ratkaisee kansakuntien riidat,

hän jakaa oikeutta väkeville kansoille

lähellä ja kaukana.

Niin taotaan miekat auran teriksi

ja keihäät vesureiksi.

Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan,

eikä harjoittele sotataitoja.

Silloin jokainen saa istua mitään pelkäämättä

oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.

Näin on Herra Sebaot sanonut.