Tuntuu, että kahden maanantain välissä olevat päivät lyhenevät ja typistyilevät koko ajan.

Ei ehdi paljoa yhtikäs mitään, kun on taas maanantai ja pitäisi kertoa, mitä on tehnyt ja tubettanut.

Minulla on kyllä aina aika hulahtanut äkkiä. Ilman, että tubettaisin yhtään mitään.

Ikinä en ole ollut tympäännyksissä, tai että aika olisi tuntunut pitkältä. 

Pitkäpiimäiseltä nyt ollenkaan. Minulla kuluu aika hyvin, vaikka tuijottelisin vain vastapäiseen seinään. Uskallan sen sanoa, koska tuijotan aika paljon seinään. Se ei ole hyödyllistä kylläkään. Tuijottelu ja kynsinauhojen nyppiminen nyt ovat vaan yksiä vahvimpia ominaisuuksia ja ne minä luultavasti joudun kantamaan paksuilla harteillani hamaan loppuun asti.

Kuitenkin, jos tarkkoja ollaan, niin  näin äkkiä ei aika mielestäni ole  koskaan kulkenut ja joutunut! 

En tiedä, tuntuuko teistä samalta? 

Moni on sanonut, että ei kerkeä yhtään mitään, kun jo on viikko taas mennyt.

Juttelen kyllä aika paljon ikäisteni, elikkä, about melkein sata-vuotiaiden kanssa. Ehkäpä tämän ikäisten aika hulahtaakin nopeammin? 

Ehkäpä tämän ikäisten aika hulahtaa hukkaanmenneiden tavaroiden etsimisessä? Kaikki tekeminen on tietenkin ajan saatissa muuttunut hitaammaksi ja toiminta muutenkin kuin hidastetussa filmissä.

Mene ja tiedä.
Nyt on meikäläisellä taas virikkeellistä touhua tiedossa, kun  tänä aamuna on alkanut uusi projekti. Pikadieetti-projekti!
Onneksi ne muutamat muutkin alkamani projektit ovat, ihme ja kumma, vielä lujasti mukana.
Kuten esimerkiksi kuntosalilla käynti Magnuksen kanssa ja kävely.
Kävely on muutamina päivinä jäänyt liian myöhäiseksi. Pimeäntuloon asti.
Pimeällä en halua ulos mennä. Voi joutua nokatusten sushukkasen kanssa! Semmoisen on nähty tässä ihan lähistöllä jolkottelevan.
Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän idioottivarmasti käyttäytyväni totaalisesti väärin, jos suden kanssa  treffattaisiin.
Lähtisin juoksemaan päistikkaa pakoon, suureen ääneen vollottaen ja ihan taatusti väärään suuntaan.
No, kyllähän semmoinen käytös sutta päähän ottaa, varsinkin, kun se pelkää enemmän minua kuin minä sitä. Laskeskelenkin mielessäni, että se on kokohulluna pelosta, kun minä olen 1/2 hulluna.
Mutta ei hätää! Olen keksinyt, että kävelettöminä päivinä ravaan vintinrappusia ylös&alas niin kauan, että henki juuri ja juuri pihisee. Siis 3X ylös ja alas.

En minä tätä uutta projektiani niin rajusti ota kuin ne kaksi naista, joilta idean sain.
Muistin, että minä olen vanha.
Vanhojen ei saa noudattaa mitään pikadieettejä. Voi käydä niin, että tyssää kaikki elintoiminnat ja sinut pakataan arkkuun ja kannetaan valmiiksi kaivettuun kuoppaan. Sehän ei ole dieettien tarkoitus. Syy, miksi innostuin dieetistä, on, että minulla on tarkoitus saada jokunen kilo pois ennen joulua. Joulun aikaanhan ihmiselle yleensä tulee jokunen kilo lisää elopainoa. Ainakin tälle ihmiselle.
Olen erittäin innostunut dieettiprojektista ja hyvin on mennyt tähän saakka, kun dieetillä on oltu tasan puoli päivää.
Olen elämäni aikana huomannut myös sen seikan, että innostun aika lailla kaikesta ja panen projektin pystyyn. Hyvin usein (melkein aina) projektit lässähtävät ja kutistuvat kasaan kuin  märkä hattara.
Suhtautumiseni kasaankutistumisiin on muuttunut. En välitä tippaakaan! Ei muuta kuin uusi projekti kehiin, kun entinen lässähtää. Mikään ei estä alkamasta uudestaan. Ei mikään. On hauskaa aloittaa kaikkea kivaa uudestaan ja uudestaan.

Runonkirjoittaminen ei ole lässähtänyt. Itse runoista en mene mitään sanomaan. Sen saavat tehdä kuuntelijat ja lukijat.
Yläkuvassa on ote runosesta, jonka kirjoitin ystävyydestä. Laitan seuraaviin postauksiin siitä hiukan lisää. On mukavaa, että on kuvamateriaalia jemmassa.
Tosin jatkossa ei varmaan kovin suurta pulaa pääse syntymään, kun osaan laittaa kuvat tiedostoon.
Joku teistä varmaan muistaakin ne ohjeet, joista viimebloggauksessa kerroin. Ohje on aivan loistava. Ensimmäistä kohtaa vaan tarvitsee noudattaa edellyttäen tietenkin, että piuhat ovat kohillaan.

Toisessa kuvassa istun tärkeän näköisenä tietokoneen ääressä. No, ei kumma, kun teen tärkeää tehtävää. Monistan kirjoittamiani uudenuutukaisia runoja tilaisuuteen, jossa niitä leuat lotisten lausuisin.
Minulla ei ole täällä vinttipöksässä monistuskonetta. On aina kannettava masiina alakertaan.
Noh, otan sen pelkästään urheilun kannalta, että joutuu trappuja tramppaamaan.

Luin monistamani runot Naisten kesken iltapäivässä eilen.
Koko ajan lukiessani kuulin "äänen", joka kuiskutti, että kyllä on surkeita värssyjä, kyllä on typerää tekstiä, kyllä on lapsellista, kyllä on virhettä virheen päälle, ei oo tyhmempää kuultu jne, jne.
Vihtahousu se yritti lannistaa ja morkata.
MUTTA tämä likka ei moisesta välitä. Kyseinen v-housu on häviäjä.
Minä olen voittajan puolella ja voittaja on tietenkin Jeesus. :D
Selvisin juontotehtävästäni ja runoilustani ihan hyvin.
Eipä minua oikeastaan pätkääkään haittaa, jos joskus en onnistuisi.
Olen ajatellut, että silloin voi joku kuulija ajatella, että noin MINÄKIN osaisin juontaa ja lausua ja saisi siitä intoa alkaa kirjoittamaan runoja ja niitä sitten johonkin lausumaankin.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa markkinoilla myömässä KAISAN KORTTIEN kortteja ja Charlesin tauluja.
Minä en ole erityisen hyvä markkinamyyjä. Minä en ole erityisen hyvä mikään myyjä.
Niinpä istuinkin korttitelineen takana ja rämpläsin puhelinta.
Magnus taas on aivan toisensorttinen. Hän puhuu jokaiselle ohikulkijalle, vaikka kiertäisivät myyntipöydän kaukaakin. Minutkin hän komensi tuon tuostakin tulemaan esiin särmin takaa ja olevan niin kuin muutkin myyjät: asialla!
Ihmisiä pysähtyi ilahduttavasti meidänkin pöytämme kohdalle. Silloin Magnus aina kovalla äänellä kertoi, jotta taiteelija on täälä vähä piilos. Orottakaas ny, kohta se konkuaa ylähä…
No, ei Magnus ihan noin sanonut, mutta ei paljoa puuttunutkaan.
-Ei uskoos, jotta soot elämäntyäs teheny postis. Myyny oplikaatioota, vakuutuksia, arpoja ja postikorttia ja vaikka mitä. Kuinka soot nuan mettittyny? Magnus kysyi kerran, kun istuin taas kerran korttitelineiden armeliaassa pimennossa joillakin markkinoilla.
-No, ehkä just siitä johtuen, vastasin synkeänä ja tunsin olevani kuin nurinperin roikkuva lepakko. Veri päähän pakkautuneena.
Oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee, niin markkinoilla on ihan hauskaa. Ainakin, jos kauppa vähäkin käy. Kurjaa ei liioin ole kuunnella kehuja, joita asiakkaat korteista antavat.
Asiakkaat ovat markkinoiden suola. Kaikella lailla.
Kerran eräs asiakas kailotti tullessaan:
- Minä jätin kukkaron tuvan pöyrälle! Ei tuu vahingoskaa mitää ostetuksi!
Kaikki nauroivat. Kaikki muut, paitsi me markkinamyyjät.
T: Kaisa Lepakkopää-Riippander
-----------------------------------------------------

Jesaja 55:1-3

Kuulkaa, kaikki janoiset!
Tulkaa vetten ääreen!
Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,
ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,
ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä,
mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan
siihen, mikä ei tee kylläiseksi?
Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,
te saatte nauttia parhaista herkuista.
Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni,
kuulkaa, niin saatte elää!
Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne
ja lupaan olla liitossani uskollinen,
niin kuin olin uskollinen Daavidille.

Vaalitaisto on kunnialla läpikäyty ja maaliin päästy. Voittajana. Kaksoisleuka rimaa hipoen, mutta voittajana!

Nämä olivat viimeiset vaalini mihinkään tämän eloni aikana. Jos muuta yritän, niin pyydän omaisia (ja ehkä muitakin)  jyrkästi kieltämään ja väkipakoin estämään, jos tarve niin vaatii. 

Hiukan haikeaa on ajatella, että sitten ei voi liioin enää kirjoittaa vaalipuheita. 

Niitä revittelin antaumuksella Facebookkiin 11 kappaletta ja se oli hauskaa. Liekkö niistä ollut apua, kun sain ääniä miltei tuplasti vaalipuhekirjoituksiini verrattuna?

Joka tapauksessa iloinen olen ja superiloinen siitä, että meidän listalaiset saivat yhden lisäpaikankin.

Neljä vuotta sitten läpi pääsi 4, nyt 5! Hyvä me ja hyvä kaikki muutkin!

Haluan ja tahdon tämänkin sivuston kautta kiittää kaikkia, jotka äänestivät minua. 

Tahdon olla luottamuksenne arvoinen. Onneksi minulla on superhyvä Neuvonantaja apunani. Tällä viisiin kiitin jo eilen äänestäjiäni, kun tulokset vaaleista iltamyöhään piirtyivät harittavien silmieni eteen näyttöruudulle.

Jaa, että kuinka niin harittaviin? 

Noh, minä olin aika ventti. Paitsi harittavia silmiä, oli koko pää, eli päärynä, (kuten eräs sukulaismies hauskasti sanoo) aikalailla rutussa. Tuon ylimmäisen valokuvan rutturuusun marja kuvaa hyvin olotilaani eilen.

Tähän saumaan kerron tuosta alakuvastakin jotakin. Se on näpsäisty joitakin vuosia sitten Vilpolastamme (ei muuten ole kyseisessä kutjussa enää noin siistiä ja viihtyisää).

Kuvassa on pikkupossujen syöttökaukalo. Se nojaa pystyasennossa seinää vasten.

Vertasin eräässä seurakuntaehdokasvaalikirjoituksessani itseäni possuun. Enkä varsinaisesti niinkään pikkupossuun, vaan oikein kunnon vonkale-emakkopossuun. 

Kerroin laajoin sanakääntein, kuinka tunnen itseni kyröläiseksi, vaikka olen vasta 13 vuotta takaperin tänne muuttanut. Kerroin, jos mahdollista vieläkin väkevämpien sanojen siivittämänä, että sukuni on näiltä nurkilta alkaappäälle kotoisin ja lähtöisin (niin kuin onkin).

Sitten kerroin, että tunnen jo melkein haisevani samalta tussilta kuin kyröläiset ja kerroin kivan jutun:

Appifaarini kasvatti takapihalla muutamaa possunvonkaletta. Joukkoon ostettiin komea emakko ja sille annettiin nimi Emma.

Emman selkäpiihin vetaistiin paksulla tussilla paksu viiva. Samanlainen- ja paksuinen viiva mentiin vetaisemaan myös niiden muiden takapihalla röhkivien saparohäntien selkäkinkkuihin.

Minä ihmettelemään appifaarille, että miksi myös muidenkin nösköjen selkään tussia laitettiin?

Appifaari selitti kärsivällisesti kaupunkilaisminiälleen, että tulokkahan pitää haista samalta ku ne itte haisoo. Jonsei niin oo, niin alakaa kauhia kurmootus. Tulokas saa turpihinsa mennen, tullen ja palaaten. Siinon saparot ja korvat lujilla.

Asia selvisi minulle kerralla. 

Vaalituloksesta päätellen minä siis tuoksun samalta tussilta kuin muutkin näillä lakeuksilla. Minut on otettu joukkoon. (Ajat sitten. Heti, kun tulin).

Rutturuusurusinaksi siis tunsin eilen illalla itseni. Antakaas, kun kerron.

Meillä oli jälleen ihana Naisten kesken iltapäivä-tilaisuus täällä Kyröössä. Ystävyydenkulmassa.

Puhujaksi olimme saaneet Kujalan Annen. Hän puhui muistista ja siitä, kuinka muistia harjoitetaan ja ylläpidetään. Jos on siitä sortista, että muisti huononee ja laskee kuin lehmänhäntä, niin mitään apua siihen ei ole keksitty. Noh, ei Anne suinkaan näin sanonut. 

Minä niin sanon. Tein (ja olen tehnyt) jo vuosia tuonsorttisen analyyssin omalle kohdalleni.

Sekään, kun Anne kertoi, että ihminen muistaa monasti vanhat asiat hyvin, ei lohduttanut. Minä muistan, mutta väärin!  Magnuksen kanssa meillä on päivittäin valtavat riid...siis keskustelut, kuinka asiat olivat.

Ihmisten nimiä  en ole muistanut koskaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Erään ruotsinkielisen tytön nimi oli Magdalena. Vaikka en osaa puhua ruotsia, tai paremminkin uskalla puhua, kehuin ruotsiksi hänen kauniin nimensä maasta taivaisiin. 

Kasvot minä muistan, vaikka nimiä en.  Edessäni, postin lasitiskin takana. ei tarvinnut seistä kuin kerran, niin muistin heti, kun seuraavan kerran tuli, että AI JAHA! TUOSSAPA TUO TAAS, JOKA SILLOIN ELOKUUSSA VUONNA SE JA SE LUUKUN EDESSÄ SEISOI JA POSTIMERKKEJÄ OSTELI. 

Tämä on ehkä hivenen liioitellusti kerrottu, mutta teen sen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Olen lohduttanut Magnusta, kun tavaroita on hukassa, emmekä muista, mihin ne on jemmattu, että onneksi emme ole "ne on varastettu"-vaiheessa. Sekin aihe kuulemma tulee. 

Tuosta ruotsinkielen puhumisesta sen verran, että minähän olen sitä vanhanliiton polvikuntaa, jolloin opettaja jätti seisomaan, jos vastasi hivenenkin pieleen. Siinä seisoit ja häpesit ja toivoit, että luukku aukeisi jalkojen alta ja putoaisit, eikä kansi koskaan enää aukeisi. Luukkua ei ollut, mutta suu umpeutui o det e mykky murheellista.

Lopullinen rusinavaihe minulle tuli, kun Anne teki muistitestintestin. Hän otti käteensä 6-7 eriväristä kartongin palaa. Hän kertoi lappu lapulta, mitä senvärisen kohdalla piti tehdä (pyörittää jalkaa, nostaa käsi, vetää korvasta, taputtaa, tömpöttää jne....)

Minä en muistanut yhdenkään lapun kohdalla yhtään mitään, mitä piti tehdä. Ei tömpöttänyt pätkääkään. Onneksi istuin peräpenkissä.

Sitten Anne antoi ns. muistisääntöjä kunkin värilapun kohdalla. Esimerkiksi, kun sinisen kohdalla piti nostaa kättä, niin sen muistamiseen auttoi ajattelu sinisestä taivaasta, jota kohti kurottautua. En muista (!), mitä sinisen kartonkipalan kohdalla oikeasti piti tehdä, mutta että ymmärtäisitte, mikä juju oli, niin keksin esimerkin. 

Varmasti ymmärtäisitte vähemmälläkin ja varmasti muistaisitte heti muutenkin. 

Sivusilmällä huomasin., että moni (hyvin moni. Ehkäpä ihan kaikki) muistivat heti kaikki. Ilman minkäänlaisia muistisääntöjä.

Ollapa hänen kaltaisensa. Miksi minä en muista ikinä mitään ja jos muistan, niin väärin?

Ilta päättyi aikanaan. Meitä jäi muutama vielä juttelemaan ja analysoimaan iltaa ja sen kulkua.

Olimme hyvin, hyvin tyytyväisiä.

Yritin varovasti ja värisevällä äänellä kysyä, koska pitäisi huolestua muistikultansa suhteen, mutta en sitten oikein kunnolla viitsinyt tinkata vastausta. Oikeastaan...turhaahan se olisikin. Siihen ei ole keksitty lääkettä. Jos et muista, et muista. Pilleriä ja linimenttiä ei ole.

Lääke ja hyvä sellainen, Annen ohjeiden mukaan muistin pysymiseen on, että osallistuu, liikkuu, harrastaa, ratkoo esim. ristisanatehtäviä ja sudokuja, lukee, seuraa mualiman menoa, eikä jää syrjään, eikä neljän seinän sisälle jne.

Ilokseni muistin, että noita kaikkiahan minä teen! Paitsi ristisanojen avainsanat olen unohtanut aikoja sitten, koska en ole niitä tehnyt, sudokuja en ymmärrä ollenkaan. Ei ole harmaata aavistusta, kuinka niitä tehdään, mistään ratkaisuista puhumattakaan. 

Kalenteriaukeama viime viikon kohdalla on valkoinen kuin hanki. Se ei merkitse, ettenkö olisi tehnyt mitään.

Olen esimerkiksi piirtänyt erääseen paikalliseen piirustuskilpailuun kaksi kuvaa. Toinen tuli niin surkea, että sitä ei voi edes sukulaisille näyttää, saatikka kilpailuun lähettää. Toinen tuli mielestäni aika hyvä, mutta sukulainen löysi siitäkin ratkaisevaa laatua olevan huonon kohdan. Siitä syystä luulen, että perästä ei kuulu.

Hyvää päivänjatkoa kaikille ja iloisiin kirjoittamisiin!

T: Kaisa Minnesjö-Bultänge

----------------------------------------------------

Sananlaskujen kirja 30:24-33

Neljä on maan päällä vähäistä,

mutta silti viisasta viisaampaa.

Muurahaisilla ei ole paljon voimaa,

mutta kesällä ne keräävät ruokansa.

Tamaanit ovat pieniä ja mitättömiä,

mutta pesänsä ne tekevät kallioon.

Heinäsirkoilla ei ole kuningasta,

mutta ne liikkuvat kuin armeija.

Sisiliskoa voit pitää käsissäsi,

mutta se asustaa kuninkaan linnoissa.

Kolme on, jotka liikkuvat ylväästi,

neljä, joilla on ylväs käynti:

leijona, urhein eläimistä,

joka ei väisty kenenkään tieltä,

kauris ja pää pystyssä kulkeva kukko

ja kuningas, joka astuu kansansa eteen.

Jos mielit kerskua- syystä, tai syyttä-

pane käsi suullesi ja ole vaiti.

Jos kirnuat kermaa, tulee voita,

jos väännät nenää, tulee verta,

jos lietsot vihaa, tulee sota.

Isänpäivää fiirattiin koko eilinen päivä. 

Annettiin lahjoiksi vihreitä kuulia ja kalsareita, syötiin hyvää ruokaaja juotiin kaffia, niin kodeissa kuin seurakunnan tiloissakin. 

Kahvia ei varmaan kuitenkaan kissauteltu ihan nuin pienissä pannuissa kuin tuossa epäselvässä kuvassa näkyy. Laitoin oikein tulitikun osviitaksi, että näkyisi, kuinka pienestä kaffepannusta on kyse. 

Vahinko, että kuva on niin huono. Himmeä ja hämärä. Charles on aina moittinut kameraa, jolla tuo kuva on näpsäisty. Tässä tapauksessa ja tuon kuvan kohdalla syy on kyllä myös kuvaajassa (so. minussa). Minun tapauksessani kuvaajassa on aina vika. Ei niinkään kamerassa. Kamerani ei liioin pitäisi kaikkien mittaustulosten ja testausten mukaan olla ollenkaan huono. Tosin mittauksista ja testauksista on jo kulunut, varovaisestikin arvioiden, kymmenisen vuotta.  En kyllä usko, että kamera HUONONISI vuosien saatissa. Pitäisi vaan osata säätää ja sitä en tule oppimaan ikinä. Sen verran on karttunut kokemusta ja tietoa kameran kanssa äksäämisestä.

Kerronpa äksäämisestä pienen esimerkin, jos lupaatte, ettette levitä asiaa eteenpäin. Varsinkin nyt, kun on vaalitkin tulossa ja kaikki.

Muistanette, että olen parkunut jo hyvän aikaa sitä, että en saa kuvia kamerastani blogiin ja Faceen (enkä mihinkään) näkösälle?

Noh, joku aika sitten Charles AVULIAASTI neuvoi, kuinka asia hoituu. Nopean neuvomisen aikana ehdin örmiä kuusi kohtaa pienelle paperilappuselle, joidenka avulla EHKÄ osaisin yksin suoriutua tehtävästä.

Ne kuusi kiiruussa ylöskirjaamani kohtaa ovat:

1. keltanen kans. alareuna.

2. USB muistitikku d.kim. 

3.uusin PANA alin.

4. uusi ma....t...na...y.... 

5. (nuoli) control 

6. oikeanp. hiiri KOPIO.

Taidatkos sen selvemmin ylös kirjata? En päässyt puusta pitemmälle. Mikään ei toiminut. paitsi tietenkin orastava kyynelkanavien aukeaminen. 

Ei alkanut kuvaohjelma toimimaan vaikka löysin keltainen kans. alareunankin (vrt. ykköskohta).

Sitten, kuinka ollakaan, hokasin, että ehkä asiat lutviutuisivat paremmin, jos kytkisin kameran tietokoneeseen? Niin myös tapahtui. 

Itse asiassa asiat lutviutuivat niin luihkeasti, minun ei tarvinnut käyttää muutamaa neuvokohtaa ollenkaan. Kuvat suorastaan vilisisivät paikoilleen! Pitääpä muistaa kiittää Charlesia erinomaisen hyvistä ohjeista.

Sanoisin, että silloin ovat ohjeet erinomaisen hyviä, jos niitä ei kaikkia ehdi edes käyttää, kun jo asiat hoituvat.

Alapuolella olevassa ja hiukan selvemmässä kuvassa, on herkkukori, jonka edellislauantaiset ystävät toivat muassaan tullessaan kylään. 

Käsittämätöntä, kuinka toiset viitsivät ja haluavat aina tuoda mukanaan kaikkea hyvää ja ihanaa, kun tulevat kylään. Meikäläinen on kuin hieroja, eli menee vaan kahta kättä heiluttaen vierailuille. 

(By The way, tuo pöydällä oleva kultaliinakin on saatu Tiinukalta. Samaiselta ihanalta vieraalta).

Olen kuullut neuvottavan, että jos kylääntuleva ihminen on semmoinen, että hän tuo aina mukanaan jotakin ja paljon, kun tulee kylään, niin häntä ei saa kieltää tuomasta mitään. Missään tapauksessa! 

Sellaisella vieraalla on sydämen halu tuoda kaikkea, eikä sydämen halua saa koskaan moitiskella, eikä kiellellä.

Samaan sarjaan kuuluvat myös semmoiset vieraat (tai oikeastaan aika tututkin), jotka haluavat heti ruveta siivoamaan ja järjestelemään kaappejasi, niin heitä ei saa kieltää semmoista tekemästä.

Yksi 7:stä tädeistäni oli sellainen. Kaduttaa, kun raivoisasti karjuen kielsin häntä järjestelemästä mitään ja suorastaan melkein istuin hänen päällään estääkseni häntä menemästä hakemaan imuria siivouskopperostamme. 

Enää en kieltäisi, koska aihetta olisi siivoksiin ja järjestelyihin kosolti löytynyt ja tätini olisi avuliaana järjestyksen ihmisenä halunnut siskonplikkaansa auttaa.

Ylläolevat tapaukset ja varoitukset olen jo kertonut ennenkin, mutta tein sen taas.

Jo siitäkin syystä, että lukijakuntani on taas enevöitynyt yhdellä! Ennen oli lukijoita 77, nyt 78!

TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ! Tämä iloinen torventöräys olkoon uuden lukijani kunniaksi. Saman töräyksen saavat kaikki muutkin lukijani omia itselleen. Olette rakkahia ja tärkeitä.

Ilman teitä en viitsisi sanoa mitään.

Jos sitten vilkaistaisiin männäviikon kalenteriaukeamaa. Valkoista, kovasti valkoista näyttää olevan.

Kaksi kokousta ja marrasmarkkinat.

Marrasmarkkinoilla Isonkyrön Ylipäässä olimme Magnus ja minä yhdessä. Olemme paljon yhdessä joka paikassa, mutta markkinat ovat semmoisia, että Magnus haluaisi olla niissä ypöyksin (ja usein onkin). Hän sanoo, että kaameampaa, negattivisempaa ja kiukkuisempaa eukkoa markkinakaveriksi saa tikulla kaivella ja etsiä, eikä löydy. TässäKIN asiassa Magnus voi hyvinkin olla oikeassa.

En minä peukaloita viikon aikana ole suinkaan pyöritellyt, vaikka aukeama valkoinen onkin.

 Olen tehnyt vaalityötä tulevia seurakuntavaaleja silmällä- ja korvallapitäen. 

Näppäimet vinkuen olen kirjoittanut vaalipropa...siis vaalipuheita Faceen ja jaellut niitä ryhmiin sun muihin. Peukaloita on tullut paljon ja jos niihin toivonsa panisi, niin läpi menisin kirkkaasti. 

Peukalot ovat vaan niin kovasti hajallaan. Niitä on tullut pohjanperukoilta ja etelännavoilta saakka. Se ei haittaa. Toivottavasti kaikki pohjanperukkalaiset kuin myös etelännapalaiset menevät äänestämään omien seurakuntiensa vaaliuurnille. Hyviä ehdokkaita on paljon. 

T: Kaisa Nordperukkaskog-Röstdrottning

-------------------------------------------------------------------------

Psalmi 33:4-6

Herran sana on tosi ja varma.

Hän on uskollinen

ja osoittaa sen teoissaan:

Hän tahtoo oikeutta ja vanhurskautta,

hänen uskollisuutensa täyttää maan.

Herra on sanallaan luonut taivaat,

suunsa henkäyksellä tähtien joukot.

Sarjassa "ennen oli kaikki nätimpää" saanen esitellä kaksi kuvaa itsestäni.
Toisessa olen 17-kahdeksantoista  ja toisessa kolmikymppinen. Muutama vuosi päälle.
Se tässä on lohdullista, että olen  sentään vielä joten&kuten tunnistettavissa.
Olen aina ihmetellyt sitä, kuinka me ihmiset yleensäkin kuitenkin tunnemme toisemme, vaikka vanhemmuuttaan kaikki tulevat samannäköisiksi ja aikamoisen erinäköiseksi kuin nuorena?
Kuinka voidaan tietää vuosikymmenienkin jälkeen, että tuo vatsakas, pallukkanaama on K. Jouppi? Se K. Jouppi, joka yli puolivuosisataa sitten oli niin sorea ynnä korea?
Joku voi ehdottaa, että meidät (ja minut) tunnistetaan äänestä. Ei pidä paikkaansa!
Puolivuosisataa sitten äänessäni ei ollut käreyttä. Sellaista käreyttä, joka siinä nyt on. Sellaista, joka ei mene pois, eikä irtoa kurkusta, vaikka rykisi ja ryökisi tunnin ennen puhumista.
Tuosta tulikin mieleeni, että oletteko huomanneet, kuinka ihmisten, varsinkin naisten, kaikenikäisten naisten, äänet kärisevät ja narisevat ihan mahdottomasti, kun heitä haastatellaan, tai he muuten vaan pääsevät ääneen televisiossa ja radiossa?
On ihan mahdotonta se kärinän ja narinan määrä ja narinat tuntuvat vain pahenevan vuosi vuodelta.
Ei ennen äänet tuommoisia olleet.
Ihmisiä ja varsinkin naisia, ei vissiinkään pitäisi haastatella ollenkaan. ikinä, eikä mistään. Se olisi kamalaa, mutta jospa se auttaisi tähän outoon ilmiöön tervehdyttävästi.
Vanhojen mummujen (vrt. minä) ja paappojen kärinät ja narinat minä ymmärrän, mutta että nuoret flikatkin...(hohhoijaa... itkee kärisevällä äänellä).

Viime viikon kalenteriaukeama on aika valkoinen. Onneksi oli, koska ehdin siivota hitaasti, mutta rauhallisesti koko kämpän. Tai, no...en ihan koko kämppää. Vinttipöksä, komerot ja muutama kaappi jäi ruokkoamatta.
Tein siivoustyötä suht´koht innolla ja pieteetillä. Muistutin itselleni, kun alkoi tympäistä, että JOULU on tuossa tuokiossa.
Joulu nimittäin, on yksi niistä harvoista syistä, joka saa meikäläisen touhukkaana ja iloisena tarttumaan pesurättiin ja pölyhuiskaan. Itse asiassa, ei taida olla yhtäkään muuta syytä moiseen kuin joulu.
Meille oli lauantaina tulossa vieraita, joten oli pakko siivota, mutta onneksi joulun kultareunainen aika oli näinkin lähellä. Ei enää kahta kuukauttakaan. Siivoaminen oli siitä syystä melkein hitusen jopa hauskaa.
Tietenkin Magnus on omiaan helpottamaan ja ihanoittamaan siivousta meidän puljussa. Oli joulu lähellä, tai kaukana. SellainenMagnus on ollut aina!
 Olemme 52 vuotta jakaneet kristillisesti siivoustehtävät keskenämme. Magnus puristeloo matot, imuroottoo ja pyyhkii kluurulla laattiat hyysikkää myäri. Minä puolestani...no, mitä niitä luettelemaan. Kyllä minä oman osuuteni hoidan aika kiitettävästi. Ei Magnus ainakaan ole tähän puoleen vuosisataan valittanut, että joutuu tekemään enemmän.

Lauantaina meille tuli siis vieraita. Ihania vieraita. Syötiin, juotiin (kahvia), juteltiin, naurettiin, rukoiltiin...
Saimme vierailtamme aivan ihanan ja suussasulavan tuliaisenkin. Herkkukorin!
Minulla on siitä kuvakin. Jahka opin koneen omin luvin uudeksi vääntämän ohjelman kautta laittamaan taas valokuvia blogiini, näette mimmosen korin.
Toisilla on tuliaistentuomisarmolahja. Heille ei kannata (eikä saakkaan) sanoa, että mitään ei saa tuoda.
Lauantaina oli myös, kuten ennen, vanhaan hyvään aikaan, sanottiin:  Pyhäinmiestenpäivä.
Ovat keksineet sen tilalle jotakin uutta hapatustakin, mutta semmoinenhan ei minua hetkauta. Vanhassa vara parempi, kauniimpi, hyvempi, ihanampi ja vaikka mitä.

Sunnuntaina Magnuksella oli ilo ja kunnia saada saarnata Jalasjärven kirkossa. Oli Kansanlähetyksen vuoro pitää lähetyspyhää ja saarna. Jokainen lähetysjärjestö saa vuoden mittaan pitää omansa.
Minäkin tylttysin itseni mukaan ja hyvä olikin, että tylttysin.
Sain lukea kaksi omitekoista runoani jumalanpalveluksen jälkeen järjestetyssä lähetysjuhlassa.
Rinta rottingilla lausuin Pullahiirilähetti-runon. Ilman mikrofonia.
Mikrofoni kyllä oli, mutta se ei suostunut päästämään pihaustakaan. Kun lähdin pöydästä esiintyäkseni,  kehotti Magnus minua puhumaan samalla volyymillä kuin aina kotonakin, niin jo kuuluu. Ilman mikrofoniakin.
Aina, kun saan tilaisuuden lausua runojani, joku myös innostuu ostamaan runokirjojani. Niin kävi nytkin. Lähetyksen hyväksi kilahti monta euroa.

Jalasjärveltä palatessamme meitä syöksähti ovella vastaan tassuterapeutti Veeti.
Veeti on meillä terapeuttina jokusen aikaa.
Kyseisestä terapeutistakin tulee tänne kuvia, jahka opin sen uuden ohjelmoinnin.
Veeti on metka koiranpoika. Ääneen on pitänyt nauraa sen touhuille. Veeti puhuu myös paljon. Me emme ymmärrä vielä puoliakaan.
Sen ymmärsin, kun se kiskoi talutusremmin tuolilta lattialle ja veti sitä eteisen lattialla puolelta toiselle. Olihan se punnertauduttava kiikkutuolista ylös, pantava toppatakki niskaan ja mentävä ulos. Onneksi on mitä ihanin sää. Ei satanut, eikä tuullut. Aurinko paistoi ja linnut lenneskeli.
Oi tätä ihanuutta. Kaunis sää, koira, oma tupa+lupa ja Jeesus kaiken keskellä.
T: Kaisa Sommarbird-Topjackaskog

Tärkeä PS. Ottakaa ja menkää äänestämään seurakuntavaaleissa. Tiistaina alkaa ennakkoäänestys.
Kaikille äänioikeutetuille on tullut seurakunnasta laput, joista selviää äänestyspaikat ja ajat.
Minä olen Isonkyrön seurakunnan vaaleissa ehdokkaana. Numeroni on 36. Näin omalla blogilehdelläni rohkenen sen esille panna ja tietoon tuoda.
Siis kaikki isokyröläiset huom!

Minä, Kaisa Jouppi, en ole luottamushenkilönä suinkaan mikään uusi.
Piirrä tänäkin vuonna äänestyslappuun numero kolmekymmentäkuusi.
---------------------------------------------------------

Psalmi 19:23
Herran pelko turvaa elämäsi:
nukut tyynesti, säikkymättä pahaa.

Viime viikolla tuli tietoa, että Yryselänkylällä olisi nähty suden jolkottelevan. 

Tieto ei tullut niin kuin salama kirkkaalta taivaalta, koska susia on ennenkin nähty näillä main. Meidänkin autotallin edessä on, oliko se nyt toissavuonna, tai sitä edellisvuonna, nähty jälkiä. 

Tämä nimenomainen susi, joka autotallimme edessä tassutteli ja jälkiä jätteli, ei enää näillä main jolkottele. Se piti lopettaa, koska se ei ollut terve. Se oli kapitautinen. 

Minä en tästä uudesta susihavainnosta kuitenkaan oikein pystynyt riemusta repeämään, mutta minkäs teet? Asian kanssa on vaan tultava toimeen. Itse susia vastaan minulla ei ole mitään. Päinvastoin. Heidän reviireistään minulla sen sijaan olisi hukan urputettavaa.

Magnus oli viimeisen, kuumimman susihukka-ajan aikaan nähnyt unta, että meidän Vilpolan (kts. yläkuva) peräseinällä oli kyhjöttänyt susi. 

Rohkeana miehenä, Magnus oli hakenut tylsät puutarhasaksemme ja klapsutellut niitä suden edessä. Susi olikin peljästynyt suuresti ja luikkinut seinänviertä pois tiehensä. Siihen Magnus oli herännyt.

Vilpola ei viimekesänä ollut käytössä kertaakaan ja tuo suutarin kenkälestikin on jo ties missä.

Sen verran pitää ehkä Vilpolan ohi kuljeskella, ettei Magnuksen uni käy toteen.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on merkintää jos jonkinmoista. Oikeaa ja väärää. Jälkimmäistä en, tähän ikään eläneenä, enää ihmettele yhtään. Siksi monta kertaa on eteeni tullut tapauksia, että väärän merkinnän takia olen ollut väärään aikaan jossakin. Onneksi aina ennemmin. Nytkin olisin tryykännyt kuukautta ennen Östermyraan Pitsalle, jos olisin viimeviikkoista merkintää noudattanut. 

Onneksi huomasin vääryyden.

Rauhallisesti (näissä tapauksissa ei hyvi muu kuin rauhallisuus) kirjoitin miitingin oikeaan kohtaan, eli kuukautta etiäppäin.

Myös eilisen kalenterimerkinnän kohdalla olisi pitänyt säilyttää rauhallisuus. 

Tilanne jyskähti kuitenkin päälle niin äkkiä, että en ehtinyt kaivaa rauhallisuusvaihdetta esille. Antakaas, kun kerron.

Meillä oli kirkossa BLUES-MESSU. Niin olin myös ihan oikein kalenteriin kirjoittanut. Oikeaan kohtaan ja aikaan.

Minulla oli Magnuksen kanssa siellä oikein tehtäväkin. 

Messussa oli osio, jolloin ihmiset saavat kierrellä neljän erilaisen rukousalttaripöydän luona, kirjoittaa esirukouslappuihin rukousaiheita, tai vaan katsella pöydällä olevia koristeita ja rukoilla/miettiä itsekseen. Me luulimme, että meidän kanssa. Minun ja Magnuksen kanssa. 

Lisäksi luulimme, kun ei muuta orteria saatu, eikä tullut, että pöydät on valmiina. Senku mennä lähelle istumaan/seisomaan. Ja niinhän me menimme. Hyvissä ajoin. Menimme kuin hierojat: kahta kättä heiluttaen.

Kädet ja myös jalat kyllä lakkasivat heilumasta, kun selvisi, että meidän (minun ja Magnuksen) olisi kuulunut kantaa/laittaa/koristaa ja asetella meidän pöytä. Se 4:s.

Minä olen huono kestämään mitään. Varsinkaan mitään sellaista, missä pikkasenkaan paistaa läpi oma sakeus&tomppelius. Magnus on kestävämpi. Magnus sanoi heti, jotta kun kerran ei asiasta mitää mainaastu, mei ny voira pöyräksi muuttua. Ny on sitte neliän pöyrän siasta vaan kolome. Se sen kummoosempaa oo!

No, ei niin. Varsinkaan, kun toimeliaat ystävät kantoivat meille KOLME  pöytää ja hakivat kotoaan rekvisiittaa. Juuri oikeaa rekvisiittaa: punaisen liinan, krusifiksin, punaisen sydänkynttilän ja punaisen kukkakranssin. 

Magnuksella oli Raamattu mukana (eli hän ei suinkaan tullut kirkkoon kahta kättä heiluttaen) joka laitettiin kunniapaikalle pöydälle. TADAA! Herran rakkaus/hyvyys-pöytä oli valmis. Parempana kuin ikinä itse olisimme osanneet rakentaa!

Ilman tämmöisiä pöytiäkin bluesmessut ovat hienoja ja hyviä. Jos konsa kirkollisista ilmoituksista luet, että semmoinen on järjestetty kirkossasi, mene sinne! Mene kirkkoon, vaikka siellä olisi ihan tavallinenkin kirkonmeno. Se jos mikä, kannattaa.

Minulla oli erikoisen mukava ja sydäntälämmittävä tilaisuus mennä lausumaan ja lukemaan omitekoisia runojani erääseen vaasalaiseen runopiiriin. 

Leuat lotisten luin kolme runoani ja ilmeisesti ne menivät siksi paljon hyvin, että ostivat minulta kolme runokirjaakin.

Tuossa piirissä istuessani minulle tuli ikävä entistä runopiiriämme, joka kokoontui Isonkyrön kirjastossa.

Siellä me luimme toinen toisillemme mielirunojamme, juttelimme kaiken maailman asioista ja kutsuttiinpa meitä joskus ihan esiintymäänkin. Eikä vaan kotikonnullamme, vaan ihan Peräseinäjokea myöden. Oi niitä aikoja! 

On ollut kyllä puhetta, että perustettaisiin uusi runopiiri. Sellainen on myös kutina, että se joskus vielä käy toteenkin. Ainakaan kukaan, jolle asiasta on uukutettu, ei ole sanonut, että hyi, sellaista ei missään tapauksessa perusteta!

Joulun lapsi-projektin tiimoilta kokoonnuttiin Vaasaan taas tänäkin vuonna. Perjantaina.

Siinähän projektissa kootaan joululahjapaketteja Romaniaan lapsille annettavaksi. Paketteihin merkataan päälle ikäryhmä ja onko tarkoitettu pojalle, vai tytölle.

Me teimme tänä vuonna 120 pakettia. 60 pojille (2-4v) ja 60 tytöille (2-4v). Paketteja tuli muutamia kymmeniä ylimääräisiäkin! :)
Ihmiset olivat kutoneet/virkanneet/neuloneet upeita vanttuita, pipoja, sukkia, pehmoleluja ja sen sellaisia uskomattomat määrät.  Minä, joka en osaa tehdä käsitöitä, annoin kuukausittain hiukan rahaa, joilla hankittiin hammasharjaa, tukkapampulaa, kiiltokuvaa ja sen sellaista, mitä nyt kaupungin marketeista monesti edullisesti saa, kun osuu kohille.

Minä harvoin osun kohille, joten laitan mielelläni lantteja likoon muiden osua. 

Näen myös joka vuosi, että lanttilahjoitukseni menevät varmasti perille. Itsehän minä tavaroita omin käsin loodiin pakkaan.

Voi olla, että moni epäilee antaa rahaa tällaisiin projekteihin, pelätessään, että ei mene perille.

No, nämä menevät. Pelko pois Rousmariin!

Rakas edesmennyt äitini epäili myös aina annetun avun perillemenemisiä. (Toki muolimassa on ja on ollut tapauksia, että annettu apu on mennyt vääriinkin käsiin).

Minä sain aikoinani olla useilla matkoilla Venäjän Karjalaan, jonne veimme aina jotakin. Sallituissa rajoissa.

Pyysin äidiltä lahjoitusrahaa, että voisin ostaa kaikkea tarpeellista viemiseksi.

-Onko nyt niin, että katsot, että kuriiri on kyllin luotettava ja annettu apu menee perille? kysyin äidiltäni.

-Asiaa pitää vielä miettiä ja fundeerata joka puolelta ja nukkua sikeästi yön yli, vastasi äitini, joka oli humööri-ihminen.

Äiti tuli ilmeisesti myönteiseen tulokseen kuriirin rehellisyydestä, koskapa hän setelin kouraani seuraavana päivänä iloisena antoi.

Mieleeni moljahti asian tiimoilta upouusi aforismi. Siihen lopetan tämänkertaisen mhvv:n. Hyvää päivänjatkoa jokaiselle lukijalleni ja tietysti muillekin.(Kerrankin voin  mhvv:n loppuun näin toivoyella. Yleensähän kirjoittelen mhvv:tä yön synkän sydännä).

Ihka uusi aforismi:

Annettu apu, vaikka piskuinenkin, on harvoin, jos koskaan, pois omasta paljosta.

T: Kaisa Mottopää-Ärligkurir

----------------------------------------------

Matteuksen evankeliumi 11:28-30

(Jeesus sanoo)

-Tulkaa minun luokseni kaikki te työn 

ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille

levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja

katsokaa minua: minä olen sydämeltäni

lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne

löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun

kuormani on kevyt.

Viime viikon kalenteriaukeama kumottaa aika valkoisena. Se oli toisaalta ihan hyväkin, että ei ollut menoja, eikä tuloja. Sain kolme uutta joulukorttia valmiiksi. Perästä kuuluu ja näkyy. Torstaina vietiin painattamoon.

Lisäksi sain äntiin vihkiparikortin, jonka piirtämistä olen jo jonkin aikaa suunnitellut ja mielessäni kaavaillut.

Vihkiparikortista ei tullut sinnepäinkään semmoista, jonkalaista olin kaavaillut.

Sainkin jo aikamoista arvostelua ja ryöpytystä siitä. 

En ottanut niitä kuuleviin korviini. Siksi paljon (melkein joka päivä) olen hää- ja morsiuspukuohjelmia tuijotellut.

Magnus jaksaakin ihmetellä intoani hää- ja morsiuspukuohjelmiin. Häistämme on sentään jo 52.5 vuotta.

Itsekin hiukan asiaa ihmettelen. Varsinkin, kun voin katsoa samoja hääpukuohjelmia vielä uusintojen uusintoinakin!

Nykyään on muotia analysoida ja kaivella kaiken tekemisen syntysyitä ja setviä yksilön käyttäytymisien syvyyksiä. Niinpä minäkin aprikoin Magnukselle, että syy yli-innokkaaseen hääpukuohjemien tuijotukseen juontaa 52.5 vuoden taakse. Ehkä tietämättäni kannan jotakin kaameaa traumaa siitä, että minä menin Magnuksen kanssa naimisiin vanhassa luunvärisessä jakkupuvussani.

Mene ja tiedä. 

Jakkupuku oli kyllä kaunis ja komea (kuten itse morsmaikkukin silloin), mutta se ei ollut hääpuku. 

Luunvärinen jakkupuku ei ole hääpuku. Hääpuvun kuuluu olla valkoinen, muhkea, röyhelöinen ja kimallella kauniisti, kun morsian viehkosti liikkuu.

Piirtämässäni hääkorttikuvassa sulhasellakin on valkoinen puku. Siitä sain erityisesti kuulla kunniani.

Mutta kiitos ahkeran hääohjelmakatsomisien, tiedän, että sulhasellakin voi olla komea valkoinen puku yllään hääjuhlassa. Ja, mikä sen on, ettei voisi? Elämmehän tasa-arvon kallista kulta-aikaa.

Häämekkoa en kyllä mielelläni sulhasella näkisi, enkä onneksi ole nähnytkään. En yhdessäkään ohjelmassa.

Kalenterissani oli erään viimeviikon päivän kohdalla merkattu nimi ja kaksi kirjainta, joiden välissä + merkki.

Silmäillessäni toissapäivänä tätä kalenteriaukeaman kohtaa, vereni seisahtuivat. 

Minulla ei ollut hölkäsen pöläyksenkään mielikuvaa siitä mitä kyseiset kirjaimet tarkoittavat ja myös +merkki herätti suurta huolta ja murhetta. 

Tähänkö on tultu? Merkkailen näköjään mitä kummallisempia kirjaimia ja plussia ilman, että tietäisin jälkeenpäin pätkääkään, mitä ne tarkoittavat.

Kirjaimien täytyi tarkoittaa jotain hyvin tavallista ja tuttua, koska en ollut muuta merkintää niiden perään örminyt. Plus voi tarkoittaa ainoastaan ja vain jotain positiivista. Miinus on enämpikin negatiiviseen haiskahtavaa. Tämmöisiä kaikkia funtsailin  hikihelmien kiiluessa ohimoillani. Olin hyvin huolestunut muistamattomuudestani.

Kerroin Magnuksellekin asiasta ja samalla heilutin vihaisena (itselleni) kalenteria hänen nenänsä edessä.

Magnus tiesi heti, mitä kalenterimerkintä meinaa. Kun kuulin merkityksen, huolestuin, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

-Ei mitään hätää, lohdutti Magnus. -Näimme, kuule, vahavistamma ja täyrennämmä toinen toistamma, ku tuloo joku tollikko. Jos toinen ei tiärä, nii hyväs lykys toinen tiätää ja päivvastoon.

-Mpff! vastasin minä ja olin hyvin, hyvin huolestunut.

Tästä lähtien en laita ikinä vain alkukirjaimia mistään ja plussien ja miinuksienkin kanssa olen varovainen.

Lauantaina olisi ollut parikin menoa. Toinen niistä oli virsipiirinpito Laurilanmäellä ja sinne mentiin!

Lausuin pitkästä aikaa runojakin. Toisen runon olen aikanaan varta vasten laurilanmäkeläisä varten rustannutkin. Sen nimi on Pollen kirkkomatka.

Toisen lausumani runon kirjoitin aikanani Tervajoen pyhäkoulun kevätjuhlaan. Se kertoo Arska-hiirestä, joka viedään pyhäkouluun.

Tästä runosta olen saanut elämäni parhaan yleisöpalautuksen. Olen sen kertonut kaikilla foorumeilla useaan kertaan. Kerron sen nytkin ja tulen vielä useasti, tästä etiäppäinkin, kertomaan.

Juhlassa edessäni istui pikkuinen tyttö (olisikohan ollut 4-vuotias, tai niillä main). Hän asettui tarkkaavaisen näköisenä kuuntelemaan, kun kakistelin kurkkuani esiintymistä varten.

Tytöllä oli teelautasenkokoiset silmät, pikkuiset letit ja niissä kauniit rusetit. Olihan juhla ja kaikki.

Runossa Arska-hiiri järsii virsikirjaa, kysyy koska täällä saa juustoa jne.

Sitten vaari hakee hiirenhiirensä kotiin ja matkalla ne laulavat iloisena:

-Jumalan kämmenellä ei pelkää hiirikään (virsikirjassa: Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen).

Siihen lauluun runo loppuu ja välittömästi pikkuneiti purskahtaa niin railakkaaseen nauruun, että ei ole ennen kuultu.

Lopuksi nauroimme kaikki, opettajat ja oppilaat,  ihan "vääränä", eikä siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan. 

Tuommoisina hetkinä sitä ajattelee, että tämä "runoilijattarena" oleminen ei ole yhtään hassumpaa.

Eilen oli raskas päivä. Iki-ihana ja rakas terapiakoira Lyllan jouduttiin lopettamaan. 

Se tuli ihan mahdottoman sairaaksi. Sen kärsimystä ei voinut mitenkään enää pitkittää.

Alussa olevat kuvat jäävät hienoksi muistoksi siitä, kuinka mekin saimme sitä aina välillä hoitaa. Tai paremminkin, kuinka se hoiti meitä, kun se meillä aina välillä oli. Milloin raketteja ja paukkuja paossa, milloin muuten vaan.

T: Kaisa

----------------------------------------------------------

Psalmi 62:9

Luottakaa aina Jumalaan,

tuokaa hänen eteensä kaikki, mikä

sydäntänne painaa!

Jumala on turvamme. 

Viviannin kanssa ostettiin tänään torttutaikinaa, luumuhilloa ja jouluklögiä. Kohta aletaan niitä nauttimaan, jahka saan mhvv:n eetteriin.

Ehkä en ihan vielä olisi torttutaikinaa ja glögiä ostanut, vaikka joulutunnelmissa olen jo useita päiviä ollutkin, mutta Vivianni sai villattua ja minuahan ei kauaa tarvitse ylipuhua, kun tortuista ja glögistä on kyse.

Se, miksi olen jo joulutunnelmissa leijaillut, johtuu siitä, että olen piirtänyt joulukorttiaihioita. 

Kaksi on jo valmiina. Yhden, ellei jopa kaksi, aion vielä täksi jouluksi piirtää. 

Ylläolevassa alakuvassa on kaksi viime vuoden mallia (vai mahtavatko olla jo sitäkin edellistä mallia?) 

Joulukortit  ovat siitä mukavia, että ne eivät vanhene ikinä. Aihe, jota ne sivuavat on ja pysyy!

Sitä vaan, näin joulu- ja muunlaistenkin korttien maakarina toivoisi, että ihmiset vielä kortteja toinen toisillensa lähettelisivät. Kuten silloin lähettelivät, kun olin postiröökynänä (ja sittemmin rouvana).

Joulukortteja on mahdottoman mukava piirtää. Kerroin ja revittelin siitä jo Facebookissakin.

Pyysin ihmisiä lähettelemään minulle joulukortteihin mieleisiänsä aiheita. Aiheita putkahtelikin  näkösälle mukavasti. 

Kaikki merkkaan sinikantiseen vihkoon muistiin. Ties mikä niistä pääsee oikein toteutuksen asteelle. Hyviä olivat kaikki, että se ei ainakaan ole esteenä.

Tällä viikolla on syysloma opinahjoissa. Siitä syystä saimme Vivianninkin yökylään. Huomenna tulee lisää lomalaisia kylään ja syömään.

Aion keittää (yllätys, yllätys) lihapullia ja kasvisgratiinia. Jälkiruuaksi mustaviinimarjaputinkia, jonka päälle kukin saa lätkäistä kunnon kokoisen kermavaahtokasan.

Viikon verran meillä on ollut Lyllan hoidossa. Tällä kertaa sitä onkin pitänyt hoitaa oikein hartiavoimin. Se ei nimittäin ole voinut ollenkaan hyvin. Sillä oli sunnuntaina hengenlähtö lähellä.

Ainakin kauhuksemme siltä aika ajoin näytti.

Lauantaina jo ihmettelimme terapiakoiran käyttäytymistä. Tai paremminkin sitä, että se ei käyttäytynyt ollenkaan. Makasi vaan  apaattisena ja kun sen sai maaniteltua ulos pissille, oli häntä koukussa MAHAN ALLA! Mahan alla! Häntä, joka on aina innosta täristen pystyssä kohti taivasta. Nenänsä nyökkyi maata vinistäen, eikä pystyssä haistellen maailmalta lehahtavia hajuja, kuten aina tähän asti meillä vieraillessaan.

Päätimme, että jaamme sunnuntain menoja niin, että joku on koko ajan sen vieressä.

Minun hoitovuorolla Lyllanilta valui kuola jatkuvana virtana ja se huohotti ihan mahdottomasti.

Oli pakko viedä se ulos. Onneksi lämpöasteita oli melkein 20. 

Ilahduin, kun koira jaksoi, kun jaksoikin jonkun ajan kuluttua tulla katsomaan, kun istutin krookuksia pihaamme. 

Istutin noita iki-ihania lempikukkasia siihen kohtaan puutarhaa, missä on iso kanto, jonka päällä keikkuu ruosteinen rautapata. Tyhjä rautapata. 

Ennen padassa oli aina kukkia, mutta ei enää sen jälkeen, kun huomasin syksyllä sitä tyhjennettäessä, että kattila kihisee muurahaisista.

Minulla oli syytä epäillä, että ne samat muurahaiset kihisivät meidän seinäntilkkeiden välissä ennen muuttoa pataan. Oli, miten oli, pata-asuntoa heille ei enää järjestetä. Tarkoitus on häätää ne koko plantaasiltamme lähimpään metsänrantaan.

Pikku hiljaa Lyllanin kunto alkoi sunnuntaina kohentua. Kuolaa ei ole tullut enää piskoakaan ja se on syönytkin ihan kiitettävästi. Huomiseksi, eli tiistaiksi sille on tilattu eläinlääkäri. Ihan hyvä, koska kyllä se vieläkin toki aika lailla nöönön tuntuinen on. 

Lyllanilla on aika kauan ollut  HYVÄNLAATUINEN (lääkärin mukaan) patti vatsan alla. 

Vivianni sanoi tänään huolestuneena äidilleen puhelimessa, että patti on kivikova ja lämmin. 

Se on kuulemma tähän asti ollut aina pehmoinen ja viileä. Minä en koskaan ole pattia koittanut, vaikka toki olen sen nähnyt, joten en osaa sanoa asiaan mitään. Hyvä kuitenkin kaikitenkin, että koiraneiti viedään tohtorille.

Viikolla pidin ns, YLEISEN VIERAILUPÄIVÄN. Pidän semmoisen aina silloin tällöin ja ne ovat ihania ja mielenlaatua nostattavia. Matka suuntautuu aina Vaasaan. 

Ensiksi menin hyvän ystävättäreni tykö, johon tutustuin aikoinani iki-ihanilla runoviikonlopuilla. Niitä pidettiin usean vuoden ajan Raippaluodon sillan kupeessa Lepikon leirikeskuksessa.

Meitä ohjaili runouden salaisuuksia ammentamaan Pia Perkiö. 

Nuo ihanat viikonloppuleirit jäivät ainaiseksi hyvällä mieleen. Siitäkin huolimatta, vaikka minä en ole pätkääkään runollinen. Päinvastoin. Eipä siksikään mikään kumma, että kirjoitan vain proosarunoja. 

Ystävättäreni luota pyyhälsin Aija-Kanita-tätiäni helssaamaan. Hänelle lupasin kirjoittaa ikioman runon ja lukea sen hänelle kuin suurelle yleisölle konsanaan. 

Se ei ole mikään uusi asia. Ennenkin olen tädilleni esittänyt runojani ja hän oli (ja varmasti on) minun vankkumaton ja sydämenpohjainen fani. 

Ihan samanlainen fani minä olen hänelle. Olen ollut tätini elämässä mukana ja hän minun elämässäni 72 vuotta. (Kohta 73). 

Niin monet monituiset kerrat hän on ollut minulle avuksi ja niin monet monituiset asiat olen hänelle kertonut ja siihen ne ovat jääneet. Minun ja hänen välisiksi.

Onni on omistaa hieno täti. (Onni on ollut aikanaan omistaa kuusi muutakin hienoa tätiä).

Tädin luota ajelin Elitzabethy-serkkuni tykö. Hänen tykönään sitä tuntee itsensä aina maailman odotetummaksi ja parhaista parhaimmaksi sukulaiseksi kautta maailman sivu. Tarjoilu on aina runsasta ja maailman maukasta. Röyhtäilyt eivät ottaneet loppuakseen vielä illallakaan, kun tyytyväisenä päivän antiin pääni tyynylle painalsin. Iltarukouksessa kiitin kaikesta ja kaikista, mitä kohdalleni oli päivän mittaan osunut. Olen totisesti onnekas.

Nyt lopetan pränttäämisen tältä haavaa. Menen pitämään seuraa syyslomalaiselle ja syömään joulutorttuja ja ryystämään mukillisen glögiä.

T: Kaisa Glögberg-Tortplomsten

--------------------------------

Psalmi 91: 1-6

Se, joka istuu Korkeimman suojassa

ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,

sanoo näin:

-Sinä olet minun linnani ja turvapaikkani.

Jumalani, sinuun minä turvaan.

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta

ja pahan sanan vallasta.

Hän levittää siipensä yllesi

ja sinä olet turvassa niiden alla.

Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri

ja kilpi.

Et pelkää yön kauhuja,

etkä päivällä lentävää nuolta,

et ruttoa, joka liikkuu pimeässä,

et tautia, joka riehuu keskellä päivää.

.