Eipä sitä viimemaanantaina tiennyt, että tänä maanantaina ollaan jo päivänvanhoja maailmanmestareita!
Kyllä piti jännätä ja huutaa. Nyt taas hetkenaikaa muistaa, mimmosta on, kun sekunnit ja minuutit ovat pitkiä ja piinaavia ja sydän jättää muutaman varvin lyömättä, veret seisahtuu, hiukset nousevat pystyyn, silmät harittaa jne...
Onnea vaan pojille ja kaikille asianosaisille!

Maailmanmestaruudesta huolimatta alkaa tämänkin maanantain mhvv. taas vanhoilla photograafeilla. Olisi hauskaa lätkiä esiin niitä paljoja ja hauskoja kuvia, joita uudella kamerallani olisin näpsinyt, jos minulla sellainen olisi. Surku on, että en ole sitä uutta kameraa vieläkään saanut äntiin hankkia. Onhan minulla toki kännykässä kamera. Aika hyväkin, mutta sillä en ole ikinä oppinut kuvia ottamaan. Kuvatessa kännykän kuvaruutuun pitää tintata sormi. (Tässä tapauksessa paremminkin ryynimakkara). Silloinhan kännykkä heilahtaa kymmenen senttiä joka suuntaan. Heilahdus ei tosin, kumma kyllä, näy kuvassa, mutta...EN TYKKÄÄ!
Esimerkiksi selfieitä olen elämäni aikana ottanut tasan yhden. Poistin sen lyhyen tarkastelun jälkeen välittömästi. Selfiestä tuli kaamea. Näkyvillä oli kaksi mustaa sierainta ja kaksi kelmeää silmäpussia ja jotakin ryppyistä ja rusinamaista  ympärillä.Ehkä otin kuvan taitamattomuuttani liian läheltä. Mene ja tiedä. Toista selfietä en tule koskaan ottamaan. En läheltä, enkä kaukaa.
Nyt annan selostuksen yo kuvista. (Olen ne useasti jo ennenkin selostanut, kuten osittain myös seuraavat jutunjuuretkin. Ei voi mtn. Sentään teille, jotka vasta viimeaikoina olette mhvv:tä ryhtyneet lukemaan, ne voivat olla uusia. Joku alkuperäinen lukijani kyllä lohdutti minua sanoen, että ei haittaa, vaikka kirjoittaisin aina samat jutut. Ne tuntuvat aina erilaisilta, kun muistan ne erilailla (taisi muuten olla tuo alkuperäinen lukija Magnus nimeltään).

Yläkuvassa on keskikamarimme vasen peränurkka. Koska kuva on vanha, ovat taulutkin vaihtuneet jo monta monituista kertaa.
Alakuvassa "keikistelen" lossilla. Olen tulossa naapuriemme häistä. Häät pidettiin Isossakyrössä Pukkilansaaressa. Sinne ei pääse kuin romanttisella lossikyydillä, joten saari on siksikin oiva paikka häitä pidettäväksi.

Ennen häitä ollaan yleensä jonkun aikaa kihloissa. Minulla ja Magnuksella oli 53:s kihlapäivä lauantaina. Monttu auki täytyy vaan ihmetellä, mihin aika on luiskahtanut? Mihin on luiskahtanut puolivuosisataa ja rapiat päälle?
Sitä ei kihlojenostopäivänä ymmärtänyt edes ajatella, että minä siitä runsaan puolenvuosisadan jälkeen Bloggeriin ja  Facebookkiin kirjoittelisin.
Tuolloin ja tuohon aikaan ei tidetty F-bookeista, enempää kuin bloggaamisista hölkäsen pöläystä. Tuolloin ja tuohon aikaan ei tosin tiedetty mistään muustakaan hölkäsen pöläystä.
Joskus sitä miettii, että olisi monessa asiassa parempi, ettei tiedettäisi vieläkään.
Lauantainen kihlojenostomuistopäivä meni kuten aina ennenkin: minä en muistanut, mutta Magnus muisti.
En yhtään ottaisi nokkiini, enkä hernettä nenääni vetäisi, vaikka Magnuskaan ei muistaisi kihlauspäiväämme. Riittää, kun hääpäivän muistaa. Sen me olemme kyllä molemmat aina muistaneet. Kerran minä jopa muistin, että se on päivää ennen kuin se on ja Magnus, että päivää jälkeen.
Siinä ei onneksi päässyt käymään kuinkaan. Muutamia päiviä ennen oikeaa h-hetkeä asia selvisi kumpaisellekin ja oltiin niin onnellisia ja toisiimme tyytyväisiä.
Tuo hääpäivän unehuttaminen on kuitenkin kaitaista siihen verrattuna, että Magnus ei tiennyt vaimonsa (siis minun) nimeä, vaikka olimme olleet yli neljäkymmentävuotta naimisissa.
-Kuule, ookkos sä ny MARIA-, vai MARJA Kaisa? Magnus kysyi täytellessään joitakin papereita, joita tarvittiin...en muista mihin.
-Täh? Tarkoitatko, että olet kaikki nämä kymmenet vuodet köllähtänyt vaimon viereen nukkumaan tietämättä hänen nimeään? kysyin äimän käkenä.
-No ku, emmä niin tarkkahan oo koskaa miättiny ja ku Kaisaa vaan käytetähän.
-Kuule! Minä olen MARJA KAISA! MARJA! Ruotsiksi BÄR! BÄR KAISA! MARJA KAISA!
-No, ny selekis! Ja kyllä mä vähä sitä uumoolinki, jotta PÄÄRHÄN soon.
En minä voinut kovin suurta mekkalaa asiasta nostaa, koskapa en itsekään tiennyt aviomieheni toista nimeä kuulutuksia hakiessani. Tasoissa ollaan, kuten kunnon avioliitossa tuleekin olla.
Onneksi tähän asti on selvitty, vaikka nimet ovat joskus hakusessa olleetkin.
Olen pikkutyttönä ihan itse keksinyt nimen. Sain kauniin nuken lahjaksi ja tahdoin antaa sille niin hienon nimen, että sellaista ei kuuna kullan valkeana olisi ennen keksitty, eikä tultaisi koskaan keksimäänkään. Nuken nimeksi tuli BDAABDA.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on menoja merkattu jos jonkinmoisia. Osaan pääsin, osaan en.
Minä olen kova pääsemään ja menemään. Menisin vieläkin enemmän, jos olisi mahdollista.   Pikkutyttönä minua sanottiin kyläluudaksi. Jälkeenpäin ajatellen aikuisten kanssa minä aina menin. Kinusin joka paikkaan mukaan. Eli oikeastaan aikuisethan ne varsinaisia kyläluutia oli. Minä olin vain pikkuruinen hento varpuluuta.
Ennen vanhaan kyläiltiin paljon. Mieluisa kyläpaikka oli isoäitini Viljo-velin koti. Sinne mentiin kävellen. Matkaa oli runsas kilometri, joten jaksoimme sen hyvin kävellä, vaikka emme veljeni kanssa maailmaa voelä kovin korkealta katselleet.
Perillä me lapset saimme joka kerta viiden cm:n paksuiset metwurstinpalat käteemme ja punaista vadelmalimonaadia niin paljon kuin jaksoimme juoda. Ja kyllähän me jaksoimme.
Äitini tädin luokse kun kyläreissu tehtiin, piti piti mennä kahdella linja-autolla. Täti asui Vaasan Vaskiluodossa. Sekös vasta hauskaa oli. Linjapiileissä oli tuohon aikaan todella tunnelmaa. Maisemiakin ehti tarkkailemaan, koska aikataulut eivät olleet sekuntipeliä, kuten nykyään.
Täti tarjoili kahvia ihanista kiinalaisista porsliinikupeista. MINÄKIN sain juoda sellaisesta.
Voin vakuuttaa, että ikinä, ei ikinä, ei kahvi ole maistunut niin hyvältä kuin noista kupeista maistui.
Ikinä en myöskään ole nähnyt yhtä kauniita kuppeja kuin nuo Helmi-tädin kupit olivat ja olen sentään nähnyt paljon ja monenlaisia kauniita kuppeja.
Heikki-veljeni ei annettu kiinalaisista porsliini kupeista juoda. Ei siksi, että hän oli vielä nuorempi kuin minä, vaan siksi, että hän ei juonut kahvia.
Minä ryystin kaffia kaksi-vuotiaasta lähtien. Uskon, että siitä johtuu, että olen pysynyt terveenä. Vanhuuden tuomia kolotuksia ja kivistyksiä ei oteta lukuun ja sitä paitsi niihinkin auttaa äykeät kahvimoukut.
Myöskin serkkuni Elitzabethyn luokse, kun lähdimme kyläilemään, piti kahdella linja-autolla matkustaa. Vaasan Huutoniemeltä saman kaupungin Vetokannakselle.
Matkanteosta otettiin kaikki irti, kuten myös itse vierailusta. Vieläkin tulee hyvä mieli ja olo, kun näitä kyläilyjä muistelee.

Keskiviikkona kokoontuivat Kristillisdemokraattien po:n ystävät kokoukseen kunnantalolle.
Kokous sujui hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä (meitä oli koolla kolme (tre) ystävää).
Eve oli ottanut mukaan mehua ja piskettejä, mikä oli omiaan nostattamaan tasa-arvoa ja veljeyttä entisestäänkin meidän kesken.
Ilahduin myös erityisesti siitä, että kokoushuoneeseen kapuaminen ei hengästyttänyt niin kovaa kuin tähän saakka. Oikeastaan minun ei tarvinnut ottaa yhtään ylimääräistä sisäänhengitystä (uloshengityksestä puhumattakaan). Kuntosalilla pehertäminen ja punnaaminen alkaa tuottaa hedelmää!

Torstaina olin yksin kuntosalilla (Magnus oli Östermyrassa).
En voinut salilla päästää kaikkia karoja irti, koska menin sieltäpäin suoraa Vihtorin ja Katariinan plus heidän lapsukaistensa kodinsiunaamisseuroihin.
Jos mihinkä, niin kodinsiunaamisseuroihin ei kannata mennä hikisenä ja haisevana.
Kodinsiunaamisseuroihin tulee aina paljon väkeä ja ole siinä sitten kuin et olisikaan, kun tiiviisti joudut istumaan muiden seassa.
Uskon, että deodoranttini ei pettänyt salisessionkaan jälkeen, koskapa Paula (nimeä ei muut.) istui vieressäni melkein koko ajan pientä breikkiä lukuun ottamatta.
Paitsi ravitsevaa Jumalan sanaa, saimme illan mittaan nauttia suussasulavia pöydänantimia. Söin ensimmäistä kertaa jäädykettä (tai ainakin niin HYVÄÄ jäädykettä). Siinä oli mustikoitakin. Mustikat ovat lempimarjojani (ja mansikat ja karviaismarjat ja vadelmat ja mustatviinimarjat ja puolukat ja...jne.)
Täytekakkukin oli viedä kielen mennessään (ja veikin). Olisi pitänyt pyytää reseptiä, mutta ujona mummelina en oikein kehdannut.

Perjantaina menimme Magnuksen kaa raamattupiiriin. Tämä raamattupiiri on siitäKIN mukava ja virkistävä, kun se on aina. Aina perjantaisin. Satoi, tahi paistoi, oli talvi, tahi kesä, juhla, tahi juhannus.
Siis: Perjantaisin klo 19.00 Isonkyrön seurakunnan takkahuone. Välkommen!

Lauantaina olimme vaihteeksi kuntosalilla ja sen jälkeen lämmitimme metoisen saunan.
Olikin niin kipakat löylyt, että ahdisti välillä löyhyttelemään verannalle. Kauaa ei Suomen keväässä löyhytellä tarvitse, kun nahka jo on broilerilla ja pitää kiiruusti kavuta takaisin lauteille. Noin puolitoista viiva kaksi minuuttia ja alkaa kaipaamaan lauteille ja paiskimaan napolla vettä saunankiukaalle.

Sunnuntaina ajelin yksin Nikolainkaupunkiin. Vaasan kirkossa oli Kohtaamispaikka-seurat ja meidän kahviryhmällämme oli kevään viimeinen kahvitusvuoro. (Meidän ryhmä: Leena, Timo ja minä).
Kahviryhmässä on kiva olla. Jos sinäkin koet haluavasi ehdottomasti kuulua johonkin kahviryhmään, niin meidän ryhmään mahtuu. Tarkemmat osviitat saat syksyllä, kun vuoroja taas jaetaan.
T: Bär Kaisa Kaffegrup-Bastunappo
-------------------------------------------------
Psalmi 121

Matkalaulu.
Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo,
hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.

Uusi kesäinen maanantai ja uusi kesäinen mhvv.

Eipä varmaan tarvitse aloittaa blogia mainitsemalla, että kesä on tullut. Sen ovat huomanneet varmasti kaikki. Sanomattakin.

Eilen autoillessamme huomasimme myös, mitä se on, kun kesällä auton jäähdytystsydeemi ei toimi. Istahtaessamme auringon paahtamaan autoon lämpötila oli sama kuin laihialaisten saunassa, eli +32!a Siitä se lämpötila sitten ajon aikana vaan nousi ja nousi, ollen perillä (Nikolainkaupungissa) about + 54! Ainakin sen verran, ellei enämpikin.

Minulla oli silmänmunat pudota ja pudota tulikuumista kuopistaan ja kieli tarttui välillä kitalakeen ja välillä  se retkotti leualla kuin juuri paistettu lihanletare konsanaan.

Kuinkahan sitä ennenvanhaan pärjättiin?  No, tietenkin niin, että talvella jäädyttiin penkkiin ja kesällä hiottiin ja haistiin, kuten me eilen.
Magnus sai onneksi korjaamosta ajan aamusta heti. Huomenna kahdeksan jälkeen pitäisi kaiken olla kunnossa (ja onkin. Citikassa on ollut aikoinaan sama vika).

Eilen, sunnuntaina, istuin puutarhassamme pienen vihreän muovipöydän ääressä ja söin Wilhelmi-pataa. Siinä samalla ihailin pöydän vieressä pienehköissä kukkalaatikoissa heloittavia suloisia orvokkeja. Tässä kohtaa minun onkin hyvä korjata tärkeä asia, jonka viime postauksessa tyystin unohdin. Sain nimittäin nämä orvokit äitienpäivälahjaksi. Se jäi jäi minulta tykkänään mainitsematta, kun lahjaluetteloa teille kirjoitin. Nyt asia on korjattu.

Paitsi, että on kaunis, on orvokki myös hyvin urhea kukkanen. Sen naama ei pikkupakkasista nyykähdä mihinkään suuntaan.

Orvokkia kaipaa myös vettä silloin tällöin (olen asian kantapään kautta oppinut).
Orvokkia pitää muistaa myös nyppiä. Kaikki vanhat kukat tulisi nyppiä pois, kun ovat kukkineet ja rupsahtaneet. Tämä nyppiminenkin minulta pakkaa unehtumaan, jos kohta myös kastelu.
Eilen päätin pyhästi muuttaa orvokinkasvatuskäytäntöäni. Vein toisen laatikon viereen kastelukannun muistuttamaan kastelusta.
Eilen aloin touhukkaasti myös nyppimishoidon, mutta huomasin, että mitään nypittävää ei ollut.
Joka varren päässä helotti tuore, färski tummasilmäorvokki.

Jaa, mutta ei ihan. Yksi keltainen orvokki makasi maassa suullaan. Joku lintu oli ollut asialla.

Tiedän sen siitä, kun viikko sitten eräänä kauniina aamuna ikkunasta ulos tuijotellessani huomasin pienen pihlajan nokassa linnun. Ehkä kyseessä oli harmaavarpunen. En huomannut niin tarkasti katsella lintua, vaan sitä, mitä se teki. Äimistyneenä toljotin, kuinka se nyppäsi tuoreen pihlajanlehden irti oksasta ja lähti nokka tutisten lentämään pihan yli. Uskon totisesti, että siinä linnun nokka tutisi, koska lehti oli melkein samankokoinen kuin se itse oli.

Ovat nuo harmaavarpuset vaan aika sahureita (jos se nyt oli varpunen). Olen joskus itse irroittanut pihlajasta lehteä ja tehnyt havainnon, että tiukasti ovat kiinni oksanpäässä. (niin kuin tietysti kuuluu ollakin).
Magnus sanoi, että linnuullon terävät noukat. Hyvä niiren on lehtiä puusta noppia. Onhan se niin. Nokillansahan ne pätkivät poikasilleen sitkeitä matoja ja toukkiakin. Lehtien  irrottelu ei siihen verrattuna tunnu varmaan missään. 

Pihlajanlehden se roudasi pesänsä tilkkeeksi. Luulen. Keltainen orvokki ei loppujen lopuksi ollut  kelvannut, vaikka oli hyvin nokalla katkennut. Neonkeltainen orvokki olisi ollut varmaan liian kirkas plätti pesään laitettavaksi. Haukat sun muut petolinnut huomaisivat aikanaan heti, missä makupalat (munat, tai jopa pikku poikaset) odottavat.
Näin minä ajattelisin, jos olisin harmaavarpunen. En tosin ole, vaikka joskus kyllä sellaiseksi itseni tunnenkin. (Esimerkiksi juuri nyt, kun naama valjuna, perstonnut yöpuku päällä roikkuen täällä vinttipöksässä näistä bongauksista teille kirjoittelen).

Mainitsi tuolla, että söin vihreän pöydän ääressä Wilhelmin pataa. Niin söinkin ja kaiken lisäksi ihan yksin.  Magnus oli pyörälenkillä. 16 kilometriä sanoi veivanneensa. Se on aika hyvin veivattu, kun edellisenä kesänäkään ei pyöräilty juuri mitään. Tai siis minä en yhtään mitään, Magnus hiukan enempi.
Tänä kesänä minäkin EHKÄ lähden pyöräilemään. Jahka vanha kunnon Aino-pyöräni saadaan vetoon ja kaivettua jostain ihan mahdottomien kasojen ja tavaroiden takaa ja alta.
Ennen vanhaan pyöräilin paljon. Kaupungissa asuissamme, en mennyt mihinkään autolla. Töihin pukersin pyörällä satoi, tai paistoi, kesät talvet.

Kunto olikin silloin tyystin toista luokkaa kuin nyt. Silloin olin toki muutamia vuosia nuorempikin, mutta...
Nyt olen nostamassa kuntoani samaan luokkaan kuin silloin lukuisista vuosilustoistani (ja muustakin) huolimatta. Kannustimena on haave, että pääsisimme vielä joskus, ennen vellitaloon joutumista, ulkomaanmatkalle. Unelmien matkakohteena on maa, jossa yläkuvissa oleva aasinpoikanen nykyäänkin oleilee ja elelee.
Kuva on edelliseltä matkaltamme, jolla Viviannikin oli mukana.

Saa nyt sitten sii, josko unelma toteutuu. Jos ei, niin sitten ei ja jos joo, niin sitten joo.

Kuvan pikkuaasi oli kuvanottohetkellä kahden vuorokauden ikäinen. Kahdenvuorokauden ikäiset pikkuaasit ovat, paitsi suloisia, niin myös sangen väkeviä. Vivianni sai valtavan allergisen reaktion taputtelusta ja hyvästä pitelystä. Reaktio meni onneksi aika nopeasti ohi. Ei tarvittu lääkäreitä, eikä hoitajia.

Jos jollekin heräsi kysymys, mitä on Wilhelmin pata, niin vastaan kysymykseen nyt, että ei jää krassaamaan..
Wilhelmin pata on kyseisen herran nimisen makkaran ja perunasipulisekoituksen sekoitus. Uunivuokaan laitettava sekoitus. Kermaa ja mausteita plus juustoraastetta sekaan ja ei kun uuniin.

Tarkoitus oli tehdä ihan muunnimistä pataa. Nimittäin metwursti&pitsakuutiopataa. Kyseisiä tykötarpeita ostinkin pussillset kumpaakin, mutta pahaksi onneksi unehutin ne auton takatuhdolle. 32-asteiselle takatuhdolle! Vuorokaudeksi! Eihän niitä uskaltanut enää ruoaksi käyttää. Onneksi näin kesäisin jääkaapista löytyy aina Wilhelmejä.

Wilhelmipadasta tuli ihan syötävää. Sitä meillä on tänäänkin. Nälkäänsä ihminen syö mitä vaan ja onpa eräässä viisaassa Kirjassa sanottu niinkin, että kun on tarpeeksi nälkäinen, maistuu karvaskin makealta.

Viime maanantaina oli minulla ikioman rengasmatkan vuoro. Rengasmatkani suuntautuu aina Nikolainkaupunkiin.

Rengasmatkaksi kutsun sitä siksi, että vierailen oikein ajan kanssa eri ihmisten tykönä. 

Tästä ihanasta renkaasta puuttuu nyt sitten yksi ihana rinkula: Aija-Kanita-tätini.

Haikeana muistelin häntä matkalle lähtiessäni. Lohdutti ajatus, että Aija-Kanita-täti on perillä Taivaan ihanassa kodissa. Siellä kerran rookaamme ja saamme  praatata sydämen kyllyydestä iankaikkisesta iankaikkiseen. Terveinä ja kukoistavina. 

Tiistaina olimme Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) Laihian Toiskassa (palvelutalo) pitämässä päivätilaisuutta asukkaille.

Meidät krelliläiset otettiin superystävällisesti vastaan. Ystävällisyydestä ei nuukailtu. Kyllä meidät superystävällisesti otetaan muuallakin vastaan. Ei sen puolen.

Lauloimme yhteislauluja ja paikalla perustettu Krellin kultakurkut-lauluryhmä lauloi vanhan kunnon ihania hengellisiä biisejä. Samankaltaisia biisejä lauloi myös Heimo, joka Jurvasta asti oli lähtenyt kitaransa kanssa matkaan.

Minä sain lausua runoja.
Lausuminen sujui tavanomaisesti (tavanomaisesti sujuminen: jännittää etukäteen, jälkikäteen ja siinä välillä. Tuntee itsensä paksuksi ja tyhmäksi ennen tilaisuutta ja kauan sen jälkeen).

Kieli ei lausuessa sentään kovin kovaa kuivunut ja se johtui siitä, että muistin varata vesilasin viereeni pianon päälle. Ei minun tarvinnut vettä kertaakaan ryystää. Pelkkä tietoisuus kupin olemassaolosta riitti. 

Tilaisuuden lopuksi joimme möhnäpullakahvit.
Niin hyviä möhnäpullia kuin Toiskan omat olivat, en ole kuuna kullan valkeana syönyt.

Palvelutalon viereen rakennetaan jo täyttä häkää uutta palvelupytinkiä. Tulevalle talolle oli nimiehdotuskilpailukin menossa. Pahvilaatikkoon sai pudottaa oman ehdotuksensa. Tein työtä käskettyä. Kirjoitin lappuun sulkuihin oman nimenikin, että tietävät, kuka voitokasta nimeä ehdotti.

Keskellä viikkoa ajelimme asioille Nikolainkaupunkiin ja sieltä, kun kotiuduttiin, ajelin seurakuntatalolle seurakunnan luottamushenkilöiden ja työntekijöiden yhteismiitinkiin.
Monen moista asiaa ja monenmoista mielipidettä miitingissä saatiin kuulla. Se on hyvä se. 

Itse aukaisin suuni tällä kertaa taas vaan piirakkaa puraistessani ja virsiä veisatessani.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minullakin olisi sanasta sanottavana ja mielipidettä ulostuotavana. Näitä tapaamisia päätettiin pitää uudestaan jolloinkin muulloinkin. Sekin on hyvä se.

Sunnuntaina lähdimme Vaasaan, Huutoniemen iki-ihanaan kirkkoon. Lähdimme odottavin mielin, avoimin sydämin...ja mitäs niitä muita harvinaisia sanontoja on, kun lähtee johonkin tilaisuuteen jotain saadakseen ja etiäppäin antaakseen? Odotus ja avoimuus palkittiin. Kiitos Päivi ja Niilo.

T: Kaisa  Gråfågel-Ringresa
------------------------------------------------

Psalmi 107:19-30

Mutta hädässään he huusivat Herraa,
ja Herra pelasti heidät ahdingosta,
Hän lähetti sanansa ja se paransi heidät,
haudan partaalta hän auttoi heidät turvaan.
Kiittäkööt he Herraa hänen hyvyydestään,
ylistäkööt ihmeellisiä tekoja,
jotka hän on ihmisille tehnyt.
Uhratkoon kiitosuhreja,
kertokoon riemuiten hänen teoistaan.
Jotkut heistä nousivat laivoihin
ja hankkivat elantonsa aavoilla merillä.
He näkivät Herran teot,
syvyyksien ihmeet, hänen suuret tekonsa.
Herra käski ja nousi myrskytuuli,
meri aaltoili rajusti.
He nousivat korkeuksiin, vaipuivat syvyyksiin,
heidän rohkeutensa murtui.
He keinuivat, he huojuivat kuin juopuneet,
heidän taidoistaan ei ollut apua.
Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa,
ja Herra auttoi heidät ahdingosta.
Hän tyynnytti tuulen,
ja aallot hiljenivät.
He riemuitsivat, kun myrsky laantui
ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan.

Ylemmässä kuvassa on kuvattuna niljake, joka oli luiskahtaa suuhuni ensimmäisestä (ja toistaiseksi viimeisestä) terveysjuomapullosta hörppyjä ryystäessäni. Hörpyistä on kulunut vuosi jos toinenkin ja ovat  tulleet useasti jo mainituksi ja kerrotuksi. Olen kuitenkin saanut niin monta monituista uutta lukijaa, että heitäkin varten asia sietää tulla uudelleen esille.
Muistelisin, että kyseinen terveyspommijuoma oli jonkun kotitilan mansikoista ja muista terveyspitoisista marjasista kyseisellä kotitilalla valmistettu juoma.
Tavallisesta ruokakaupasta pullon ostin. Maussa ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin.
Siitä johtuen en tehnyt reklamaatiota. Osoittaahan moisen niljakkeen  juomassa lilluminen  myös vääjäämättömästi sen, että myrkkyjä, eikä tuholaisaineita kyseisellä kotitilalla ei käytetä.
Niljakkeet ovat hyvin tarkkoja elämisensä suhteen. Ne eivät semmoisilla terveystiloilla viihdy, jossa myrkkylöitä  käytetään.
Tuosta syystä en kavahda etanaa kaupasta ostamassani salaattikerässä. En ollenkaan. Noppasen etanan rauhallisesti lautasen reunalle. Suuhuni en sitä sentään vielä pistä, vaikka etanoiden syönti  kovasti muotia inkin. Ollut aina.

Muistan kuin eilisen päivän, kun istuin puutarhapöytämme ääressä "virvoitus"juomaa siemailemassa. Hetki on syöpynyt syvälle mieleeni. Ihmettelen lopun ikääni, MIKÄ lötjäke siinä lopultakin oli kyseessä?
Etanoita olen pitkän elämäni aikana nähnyt monia. Niillä on aina ollut sarvet (joillakin koppa selkänsä päällä). Tällä ei ollut mitään. Molemmat päät samanlaisia. Noh, mene ja tiedä.

En siis valittanut, enkä lähetellyt nootteja mihinkään.

Catherine sen sijaan kertoi tässä taannoin, että hänen jäätelöannoksestaan oli löytynyt kaksi muovinpalasta!   Hän oli ollut kevään ensimmäisellä jätskisyönnillä rannan ulkoterassilla,
eikä ollut millään jaksanut mennä reklameeraamaan kassalle. Oli kuulemma ollut niin ihanasti vilttiin kietoutuneena. Ei muuta kuin muovinpalat sivuun vaan ja herkuttelu oli jatkunut.
Hieno keksintö tuo fleesepeitteiden jako ulkoterasseilla. Tarkenee syödä muov...siis jäätelöa ja juoda kahvia.

Kirkkoihinkin on ilmaantunut fleesepeittoja. Viime viikolla oli "Rakkaus kantaa"-konsertti Vaasan Palosaaren kirkossa ja siellä huomasin soman korin, jossa näitä unelmanpehmeitä lämmittäjiä löytyi.

Kiikutin illan esiintyjättärelle filtin ja hän tuli ylen iloiseksi.

Minä pärjäsin hyvin ilman peitteitä. En ole vielä kertaakaan tänä keväänä lähtenyt liikenteeseen ilman toppatakkia ja paksua kaulahuivia.

Jaa, mutta...olen minä kerran, tai pari, istunut talonnurkalla kahvia siemaillen. Niinä päivinä, kun mittari oli plussan puolella jo hyvän joukon. Ja nyt, kun ajattelen, niin on sitä tullut lähdettyä liian nirkosesti vaatettuna liikenteeseen. Sitten on pitänyt sättiä ja valittaa kylmyyttä ja surkeaa kevättä.

Luulisi, että tähän ikään ehtineenä, sitä olisi jo oppint pukeutumaan. No, joskus on ja joskus ei.

Kaikesta oppimattomuudesta, palelusta ja hytinästä huolimatta minä en Suomen ilmoja vaihtaisi.
En jatkuvaan kesään, enkä mihinkään. Näin on hyvä. Mii laik!

Äitienpäivä sujui, kuten se 53 vuotta sujunut on, hienosti.

Magnus oli kattanut minulle äitienpäiväaamupalan: kaksi voileipää. Magnus tietää, että minä en pullaa saa kurkusta alas aamutuimaan, kakusta puhumattakaan.

Leivissä oli tuorekurkut silminä ja suippopaprikasta komeat nenät. Suut olivat samaisesta paprikasta leikatut rinkulat. Leivät olivat tismalleen syöjänsä näköiset: silmät renkaina, nokka punaisena ja suu ammolla. Valitettavasti en saanut niistä kuvia, koska en ole vieläkään saanut aikaseksi hankkia uutta kameraa rikkonaisen tilalle.

Leivistä tulin hyvälle tuulelle. Aamukiukku karisi  kuin tuhka tuuleen ja hetkittäin jopahiukan hymyilytti.

Hymyilytti, vakka äitienpäiväaamu jatkui siivoamisella (ettei jäisi viime tippaan) ja ruoan valmistuksella.

Magnus meni ja imuroi vinttipöksän. Se olikin tarpeellista, koska edelliskerrasta on päässyt luiskahtamaan aikamoinen tovi.
Siivoamisien ja ruokkoamisen suhteen on hyvä, että on juhlia. Tulee siis siivottua ja ruokottua. Jouluna, äitien- ja isienpäivinä ja juhannuksena saavat pölytollerot meillä erityistä kyytiä. Tietysti myös silloin, kun on vieraita tulossa.

Ennen vanhaan, kun pidimme raamattupiiriä, tuli jynssättyä paikat kerran viikossa. 

Pitäisikin ehkä taas alkaa pitää raamattupiiriä. Ei siksi, että tulisi siivottua, vaan siksi, että raamattupiirit ovat kivoja. Mikä sen kivempaa kuin tutkia yhdessä Raamattua ja keskustella siitä?

Ei mikään! (Terveisiä vaan kaikille seurakuntamme takkahuoneperjantairaamattupiiriläisille! Perjantaina taas nähdään).

Tänä äitienpäivänä rikoin tavanomaisen menyyn. En tehnytkään lihapullia, kuten aina, vaan lätkäisin uunin possunfileeloiskareita. Jälkiruokatraditiota en katkaissut. Tänäkin vuonna nautimme viinimarjaputinkia kermavaahdolla. (Viinimarjaputinki: Niin sakeaa kiisseliä mustista ja punaisista viinimarjoista, että ei väliä, vaikka pilkkumi kellahtaa nurin. Mitään ei valu mihinkään).
Putinkitraditiota ei kertakaikkisesti pysty katkaisemaan. Meillä on sen verran mustia- ja punaisia viinimarjoja pakastimessa, että niitä on ihan pakko käyttää kaikissa juhlissa ja kissinristiäisissä.

Onneksi putinkiin kuluu kaksi pussillista (a puolikiloa per pussi) marjoja.

Magnus tuli tässä päivänä muutamana sisälle ja sanoi istuttanehensa taas kaksi uutta puskaa, ku oli niin komiat aluut juurtunusena valamihiksi ja tilaaki on!

-YHTÄKÄÄN, EI ENSIMMÄISTÄKÄÄN UUTTA MARJAPUSKAA MEIDÄN PUUTARHAAN ENÄÄ IKINÄ, TAI MINÄ TULEN HULLUKSI! sanoin minä hyytävällä äänellä.

Kehotin samalla äänensävyllä Magnusta menemään nyhtämään istutetut puskat irti maasta ja pari vanhaakin kaupanpäälliseksi.

Ei marjoja, varsinkaan punaisiaviinimarjoja, saa millään syödyksi ja juoduksi niin paljon kuin niitä tulee.

Niistä keitetty mehu korventaa rintaa. Sitä paitsi siihen pitää öösätä niin paljon sokeria, eikä sekään kovin terveellistä ole. Varsinkaan tämmöisille punkeroille.
Tähän kohtaan sopiikin tuon alimmaisen valokuvan esittely. Siinä minä olen tulossa tambuurista köökkiin. Kuva on otettu joitakin vuosia sitten. Mikään ei ole muuttunut, mitä ulkonaiseen habitukseen tulee. Ehkä naamaan on tullut  muutamia jurmuja lisää, mutta ne saa hyvin peittoon tuplaamalla paklinkia ja puuteria.

Äitienpäivälahjaksi sain Kismet-suklaalevyn, kynsilakkapullon, eyelinerin, luomivärisetin ja eau de toilette-pullon. MOONLIGHT-nimistä.

Kyllä nyt kelpaa. Vahinko vaan, että aina ei moonlightejä niin vaan voi korvien taakse, eikä ranteittensa sisäpinnoille pruuttailla. Ihmiset ovat nykyään  niin allergisia ja heitä alkaa helposti yrjöttämään.

Olen kyllä sitä mieltä itsekin, että tuoksuja pitäisi käyttää hyvin nuukasti. Sellainen kevyt suloinen tuoksahdus, sellainen HENTO, IHANA TUOKSAHDUKSEN HÄIVÄHDYS- riittää. Eikä niin, että kintut menee alta hajusta ja laatta lentää, vaikka ei olisi edes allerginen ja tuoksukin olisi hyvä.

Lauantaina Magnus ja minä olimme pitämässä virsipiiriä palvelutalossa.

Oli tosi mukava hetki taas. Kovaääniset toimivat ja kaikki lauloivat sydämensä pohjasta.
Liekkö Magnus aloittanut virret hieman alemmalta asteikolta, kun minäkin pystyin laulamaan korkeimmatkin äänet kutakuinkin läheltä oikeaa nuottia.

Meistä katsoen vasemmalla pöydässä istuva mummu vei sanat suustani sanoessaan virsipiirin loputtua:

-Minä en tiedä, mutta nyt oli oikein hyvä virsipiiri! 

T: Kaisa  Högsjungare-Psalmskog

-------------------------------------------------------------

Evankeliumi Matteuksen mukaan 3:31-35

Jeesuksen äiti ja veljet olivat saapuneet

paikalle. He jäivät ulos seisomaan ja

lähettivät hakemaan häntä.

Hänen ympärillään istui paljon ihmisiä

ja hänelle tuotiin sana: "Äitisi ja veljesi

ovat tuolla ulkona ja kysyvät sinua".

Mutta Jeesus vastasi heille: "Kuka on äitini?

Ketkä ovat veljiäni?"

Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka

puolella hänen ympärillään ja sanoi:

"Tässä ovat minun äitini ja minun veljeni.

Se, joka tekee Jumalan tahdon, on

minun veljeni, sisareni ja äitini."

Yläkuvassa on talo, jonka ovesta olen käyskellyt 60:n vuoden ajan ulos ja sisään, sisään ja ulos.

Talo on ollut lapsuuden kotinani, omistuskotinani ja tyttäremme perhekunnan kotina.

Viime torstaina painoin tuon talon ulko-oven viimeistä kertaa takanani kiinni.

Luopuminen (vaikka eihän talo minulle ja Magnukselle enää kuulunut vuosikausiin) on aina hitusen kirpeää. Haikeaakin.

Aikoinani uhosin, kun talo oli minun ja Magnuksen (ja pankin), että en lähde sieltä ikinä pois!

Ainoastaan köysis, tai lauroos!  Mutta ajat, ajatukset ja uhot muuttuvat. Tuli hetki ja aika, että lähdin. Kaiken lisäksi ihan suosiolla.  Muutimme kerrostaloon Vaasan Haapaniemelle. Tyttäremme perhekuntineen muuttivat meidän sijasta tuohon ihastuttavaan taloon.

Kerrostalossa asustamisessa ei ole mitään vikaa. Ei yhtään mitään. 

Siinä sitten tuli tenkkapoo, kun halusi ulkona pihassa istuskella ja kahvia ryypiskellä. Sitä sellaista me olimme omakotitalon seinänvierustalla tottuneet tekemään. 

Kyllähän tuossa asustamassamme kerrostalossakin oli kiikku hiekkapihan laidassa. Ei kukaan estänyt siihen menemistä, enempää kuin kahviakaan ryystämistä. EI, mutta...

Tuntui siinä kiikussa istuskellessa, että kaikista sadastaviidestäkymmenestä ikkunasta tuijotetaan ja katsotaan, minkämoista känttyä meillä kulloinkin on palanpainikkeeksi, tai siis kyytipojaksi.

Totuus oli varmasti kuitenkin se, että kukaan ei ikinä ollut kiinnostunut siitä mommasta ja siitä paapasta, jotka kiikussa sanaa sanomatta, lasittunein katsein kahviansa trönäsivät.

Kehotin toki, siinä kiikussa istuskellessamme, tuon tuostakin Magnusta juttelemaan minulle, että olisi kivemman näköistä ja ihmiset eivät arvaisi, että olemme olleet puolisataavuotta naimisissa. 

Saman juttelukehotuksen annan aina, kun istumme jossakin ravintolassa, tai sen sellaisessa, syömässä. Mikään ei ole niin murheellisen näköistä, kuin se, että "vanhempi" pariskunta istuu vastakkain mäyhäämässä ilmeettömänä, sanattomana ja kalpeana lounasta, tai illallista. 

Sellaisesta käytöksestä näkee näkee heti, että viisikymmentävuotta on jalkoja saman pöydän alla pidelty.

MUTTA, jos "vanhempi" pariskunta istuu vastakkain ja puhuvat toisilleen niin, että sopat lautasella jäähtyy (parhaassa tapauksessa pitelevät vielä toisiaan vapisevista käsistään kiinni ja hymyilevät posket punaisina), niin heti tietää, että kysymyksessä on ns. uusiopari.

Minä en Magnusta ole vielä käsistäni vaatinut kiinni pitelemään, koska haluan syödä, mutta voi olla, että sekin hetki tulee. Tähän saakka olemme onnistuneet muita ravintolassa istuvia höynäyttämään juttelemalla silmiinpistävän innokkaasti

Vielä taloasiaan: Kun sitten aikanaan tuli tilaisuus lunastaa Magnuksen kotitalo täältä Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälävän Vähältänevalta (kts. alempi kuva) niin tartuimme siihen. 

Täällä on rauhallista. Kahvia saa ryystää mielinmäärin ja nisua moosata ilman, että siitä ei ole kiinnostuneita muut kuin harakat ja räkätit. Hyvin rauhallista on. Tienoo ja elämä. Joskus äyskähtää mieleen jopa sellaistakin, että onko liiankin rauhallista?

Tuohon viimeiseen kysymykseen vastaan, että se riippuu itsestä. 

Kyllä tänne keskelle "ei juuri paljon mitään", voi hautautua ja ummehtua hyvinkin helposti. 

Pitää vaan lähteä liikenteeseen. Pitää harrastaa ja olla ajan hermolla. Niin kauan on hyvä, kun pystyy hyppäämään Saabin rattiin, laittaa ykkösen silimään ja rarion Ruattiin, entisen miehen sanoja lainatakseni. 

Minä olen luonteeltani sellainen, että menoa pitäisi olla koko ajan. Magnus on enempi kotikollikissimäinen. Vastakohdat täydentävät toisiaan. Kyllä Magnuskin lähtee, kun tarpeeksi nau´un ja pyydän.

Viimeviikon kalenteriaukeama on yhtä valkoinen kuin viimeviikon maisemat.

Oli sentään vappumarkkinat, joille Magnuksen kanssa menimme. Magnus myymään KAISAN KORTTIEN kortteja, minä seisomaan hänen vieressään. (Sain minäkin 3:n euron kaupat lyötyä lukkoon).

Kaikki te rakkaat lukijani varmaan muistatte suhtautumiseni myyntityöhön? Aivan oikein!

Se on minulle sanoinkuvaamattoman vaikeaa. Hyvä ystäväni, Helena (nimeä ei muut.) sanoo aina, että myyntityössä pitää olla asialla. Ei saa vaan seistä ja tuijottaa lattiaa suupielet nurinpäin (no, minä tuijotin onneksi vaan kännykkää).

Vieläkin vilunväreet raistelevat selkäpiitäni, kun muistelen työssäoloaikaani. Iloisen ja ystävällisen näköisenä piti myydä, jos jotakin.  Pankkikortteja, tilejä, vakuutuksia, sijoituksia, postimerkkejä, kirjekuoria, arpoja, pakkaustarvikkeita...

Lannistua ei saanut, jos asiakas sanoi, että ei tarvitse mitään. Hänelle piti LUODA SE TARVE!

Ensimmäisestä, toisesta, eikä kolmannestakaan kiellosta ei saanut lopettaa kauppaamista.
Näin myyntikursseilla opetettiin.

Tästä syystä minä mieluummin lymyilen  KAISAN KORTTIEN korttitelineiden takana ja tuijottelen kännykkäruutua. Iloisen näköinen en ole koskaan. En silloinkaan, vaikka olen iloinen. 

Vappumarkkinoilla oli myös KD:n pöytä. Sinne väänsin vappurinkeleitä myyntiin.

Nousin ylös ennen sianruppua ja vaivasin litran taikinan  ämpäriin liinan alle puskemaan.

Muina vuosina, kun olen rinkeleitä paistellut, on Magnus ollut apuna. HYVÄNÄ apuna huomasin nyt, kun yksin niitä kahdessa kattilassa öljyssä paistaa pouhotin. 

Piti todella kiirettä onkia kypsiä rinkuloita ja laittaa uusia rasvaan käristymään. Vielä piti ehtiä sokeroimaankin ennen kuin jäähtyvät.

Reikärinkuloista tuli isoja ja mustia. Rei´istä ei ollut tietoakaan. Rinkulat näyttivät oikeastaan tykinkuulilta ja mikä murheellisinta, myös maistuivat niiltä.

-Minen oo tykinkuulia ikää maistanu, enkä meinaa maistaakkaa. Hyviä nämon. Älä aina maraja! Magnus sanoi.

Sain markkinapaikalla "tykinkuulista" pelkästään positiivista palautetta. Jopa oikein yv:llä. 

Pakkohan se on uskoa, että hyviä olivat, vaikka tykinkuulia muistuttivatkin. Itse asiassa tänään, kun söin yhden, niin se maistui omastakin mielestä melkein jopa hyvältä.

Olen aina ihmetellyt ystävättärieni tekemiä sokeririnkuloita. Ne ovat pyöreitä, vaaleita ja niissä on reikä, kuten rinkulassa odotetaan aina olevankin. Sokeria on joka millimetrillä yhtä paljon.

Tänä Vappuna sain ongittua tietooni, että he muovaavat taikinasta tasasuhtaisia pitkiä "letkuja", mittaavat tarkasti pituuden ja yhdistävät päät. Joku sanoi käyttävänsä jopa muottia ja siitä saadusta tasasuhtaisesta pallukasta muotoilevansa tismalleen samanmoisia- ja kokoisia rinkuloita.

Ehkä vielä ensi Vappuna pitää kokeilla.

Sunnuntaina minulla oli suuri ilo saada pitää puhe Vähänkyrön Naisten kesken iltapäivässä.

Runoja olen lausunut paljonkin eri puolilla Suomenniemeä, mutta puhetta en ole ennen pitänyt.

Aiheenkin sain itse sanoa. Ja niinpä pidin puheen sellaisesta aiheesta kuin Haloo, kuuleeko Jeesus?

Luin puheeni Magnukselle malliksi. Samalla otin aikaa kellosta, kuinka kauan aikaa puhe vie?

Puhe kesti 1/2 tuntia.

-Viälä voit vähä hitahemmin puhua. Kerkiää ihimiset miättimähän. Ei ne kerkiä imiä asiaa ittehensä, jos liika tihiää paasaa varsinki, jos on kuulovikaasia joukos.

Magnus oli oikeassa. Minä, jos joku, tiedän, miltä tuntuu, kun ei kuulolaitteet eivät ehdi perässä, kun puhuja posmottaa liika nopeasti.

Yritin artikuloida m-a-h-d-o-l-l-i-s-i-m-m-a-n selvästi.

Onnistuinkin ilmeisesti, koskapa eräs kuulija tuli sanomaan tilaisuuden jälkeen, että puhettani oli kiva kuunnella.

Jaa, että mistäkö siinä Haloo, kuuleeko Jeesus- puheessa puhuin? No siitä, kuinka Jeesus on minua kuullut. Aloitin ajasta, kun olin vielä pikku itunen äitini massussa. Eli kerroin 73 vuoden asiat. Kyllä siinä pitää puoleentuntiin hiukan kiirustakin pitää.

Puhe meni kaiken kaikkiaan varmaankin hyvin. Päätellen siitä, että tunsin itseni sylttypulttuiseksi paksukaiseksi koko puheen ajan (ja kauan jälkeenkin päin). Se on hyvä onnistumisen merkki se.

T: Syltpult-Tjockrop

-------------------------------------

Evankeliumi Johanneksen mukaan

1:1-5

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt,

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä on elämä

ja elämä oli ihmisten valo.

Valo loistaa pimeydessä,

pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

--------------------------------------------------------------------

En mitenkään erikseen mainosta Vaasaa, vanhaa syntymäkaupunkiani, vaan laitoin nämä piirtämäni Vaasa-korttikuvat esille niissä olevien lintujen takia. Aloitan nimittäin tämän maanantain mhvv:n lintuteemalla. Kevät on lintuteeman aikaa.

Tänään klo 7.00 hörppiessäni aamukahvia ja syödessäni niukkaa aamupalaleipääni huomasin, että mustarastas on saapunut pihapiiriimme. Mustarastas on sykähdyttävä lintu. Ei vähiten lauluäänensä vuoksi, vaan myös ulkoisen habituksensa. 

Onko olemassa toista lintua, joka on NIIN musta ja jolla on NIIN keltainen nokka kuin mustarastaalla ? Vastaus: Ei!

Juuri tuon fosforinkeltaisena sykkivä nokka pisti silmääni ja nosti lerpahtaneet luomeni ja suupieleni ylös. Hymyntapaiseen.

Voi sitä touhukkuutta ja intoa, millä lintu paiski kohmeisia lehtiä ilmaan etsiessään kohmeisia toukkia ja matoja. Siinä hymyillen touhua katsellessani mieleeni juohtui myös muita lintuja, jotka minua eritoten viehättävät ja saavat hymyn karehtimaan ryppyisille poskilleni.

Sellaisia lintuja on paljon, mutta yhtenä erityisenä esimerkkinä mainitsen linnun (nimeä en muista), jolla on vaaleansiniset jalat. Ihanat vaaleansiniset räpyläjalat!  

Kosiopuuhissa kyseiset linnut läpsyttelevät toistensa edessä viehkeästi suloisenvärisiä lättysiään. 

Sitä menoa katsellessaan pakostakin huolet ja murheet unehtuvat (ainakin hetkeksi). Televisiosta sain läpsyttelyä kerran ihastella.

Yläkuvassa on kuvattuna lokki. Niitä meidän talomme ympärillä levittäytyvällä pellolla on miljoona.

Merelle viereiseltä pellolta on matkaa nelisenkymmentä kilometriä (ja joellekin muutama kilometri). Tämä ei tunnu lokkeja häiritsevän. Joku sanoisi (väärin kylläkin), että "evoluutsiooni" on niitä muokannut elämään peltojen pientareilla enemmän kuin merten kuohujen päällä.

 Vuosivuodelta näitä itseään peltolokeiksi luulevia merilokkeja tuntuu olevan enemmän ja enemmän

Toissapäivänä, kun istuskelin kaikessa rauhassa pihapenkkimme päällä,  kaarteli yläpuolella taivaalla niin sankka lokkiparvi, että aurinkokin lähti pimentyä. Voi hyvät hyssykät! Liihotelkaa nyt kuulkaa vähän kauemmaksi siitä...

Kesken synkähköjen ajatuksieni parvesta kuului ääni: HAHAHAHAHA!!! Naurulokki? 

Oliko se eksynyt tavallisten lokkien sekaan, vai mikä, mutta muiden en kuullut siinä isossa parvessa nauravan. Muunlaista kirkunaa ja rääkkymistä kyllä kuului. Piisalle asti.

No, joka tapauksessa tuo nauru sai ajatukseni tasaantumaan. Kyllähän lokkikin kiva ja komea lintu on (jos nyt vaan ymmärtävät lennellä pellon yläpuolella. 

Muistan aina rakkaan veljeni ja sen, miten hänelle kävi, kun sankka lokkiparven lentää lekutteli päänsä yläpuolella.

Veljeni oli istuskellut vapputorilla ja nautiskellut kaikessa rauhassa kevään ensimmäistä jäätelötötteröä. Kesken kaiken oli lokki liidellyt yläpuolellansa ja truikannut sellaiset truikkaukset veljeni päälle, että vähemmästäkin hymyt hyytyvät ja vappumieli lässähtää. 

Osansa sai valkolakki, naama, tötterö, paidan- ja takinrintamus, housut ja kengät. Lokki on iso lintu ja sen mukaiset ovat truikkauksetkin. Veikkaan, että litrasta ei olla kovinkaan kaukana.

Keskiviikkona minulla oli ilo ja kunnia saada lausua runoja Eläkeliiton (Isonkyrön osaston) kevätjuhlassa. 

Hieno oli juhla ja tunsin itsenikin hienoksi ja juhlalliseksi. Mikä oli tuntiessa, kun ylläni oli ihka uusi sotisopa. Muutamaa päivää aiemmin Nikolainkaupungista varta vasten hankittu ja syntymäpäivälahjakortilla reteesti ostettu.

Nikolainkaupungissa on erittäin viehättävä pieni naistenvaateliike. Jo sisään astuessa huomaa, että ihan oma tunnelmansa huokuu sen seinistä ja vaatehyllyistä ja rekeistä. Palvelu on erinomaisen ystävällistä ja iloista.

Asiakkaatkin ovat mukavia ja sanovat sanasensa toisten asiakkaiden kulloisestakin vaatteesta, kun peilin edessä kukin itseään kääntelee ynnä vääntelee. Niin minäkin kehuin, kun jollakin oli mielestäni pruuvattavana joku nätti kolttu.

Minulle loihe  muuan asiakas ystävällisesti lausumaan, että minun takapuoleni on paljon pienempi kuin hänen! Sinulla juuri kyseisestä syystä johtuen mekot ja tunikat laskeutuvat paljon paremmin! Minä yskäisin ja rykäisin sanoen asian olevan tismalleen niin. Ja onhan se.

Kotona näytin Magnukselle tästä supermyymälästä ostamiani farkkulegginssejä. 

-Nua ei sulle maharu! sanoi Magnus. (Totta on, että legginssit ensisilmäyksellä näyttivät vauvan potkuhousuilta)

-Kuule, kyllä mahtuu ja jää vielä tilaakin! Nämä ovat YHDENKOONLEGGINSSIT!(Olin nähnyt mainoksen, jossa monen kokoiset (myös minun kaliiperia olevat)  daamit steppaavat yllänsä nuo mittaamattomasti venyvät ihmepöksyt.

Menin ja kiskoin ihan vaan Magnukselle malliksi housut kinttuihini.

-Ulttuuko ne ylähä saakka? kyseli Magnus epäuskoisena.

-Vaikka kaulaan saakka, jos on pakko ja sellannen lookki tulee muotiin, vastasin kuuluvalla äänellä.

-Mfpf, Magnus sai sanotuksi (ja parempi olikin, että ei muuta saanutkaan).

Runonlausuminen meni siis juhlavalla fiiliksellä, vaikka jännitti mahdottomasti. Onneksi muistin varata vesikupin vierelle. Pysyi kieli irti kitalaesta.

Lauantaina olimme Östermyrassa syntymäpäiväjuhlilla. Jouko täytti vuosia. Laulaa kiekaisimme Magnuksen kanssa hänelle onnittelulaulun. 

Takeltelin laulun sanoissa, vaikka olemme sitä vuosien mittaan satoja kertoja sankareille ja sankarittareille kajauttaneet. Se ei sinänsä ollut mikään kumma. 

Juhlille tullessamme koko matkan aikana autossamme ei pelannut ilmastointi. Lämpötila oli, vähääkään liioittelematta noin  +50 astetta.

Lämpötilan ollessa matkan  aikana +50 astetta, ei meikäläinen matkan jälkeen ole viehkoimmillaan. Eikä myöskään penaalin terävin kynä, mitä ajatuksiin, muistiin ja muuhun toimintaan tulee.

Hyvin laulu kumminkin meni (kiitos Magnuksen). Sankari näytti tyytyväiseltä asiaankuuluvan otetulta. :D

Taas pitää hiukan kertoa pukeutumisesta. Kuten kaikki lukijakuntani naiset tietävät, niin sitä aina miettii, mitä panee juhliin päällensä. Aina sitä myös toteaa, että  ei ole mitään, mitä pukisi päällensä.

Niin minäkin tein. 

Yht`äkkiä mieleeni muistui, että minullahan on muutamia vuosia sitten Ällökseltä (nimi muut.) tilatut liehupulttuiset kesähousut. Ne olivat vaatekaapin laatikossa sen perimmäisessä nurkassa.

Olin tietämättäni ollut aikaani edellä, kun olin ne Ällöksen Outletista tilannut. Tänä keväänähän on kuulemma liehupunttihousut kuuminta hottia muotirintamalla. Seuraan aina puolella silmällä trendejä, missä mennään. On hyvä, että vanha ihminen ei kovin erotu massasta. Esimerkiksi niin, että hänellä on pillihousut, kun pitäisi olla liehuhousut.

Muistin ihan oikein että olin toisen pultun jo valmiiksi nuppineuloin lyhentänyt ja merkannut sopivan pituuden. Olin jättänyt lyhentämiset kesken, koska silloin ei ollut trendikästä, että pultut flusajaa.

Niinpä minä muitta mutkitta, mitään sen kummemmin ajattelematta, pätkäisin kynsisaksilla toisesta  pultusta palan pois. Levautin sen suoraksi aikomuksena lyhentää myös toinen puntti samanpituiseksi, eli somasti peittämään paksuja nilkkojani ja...

…..kyllä äljähti leuka rinnuksille, kun huomasin, mitä olin mennyt tekemään.

Olin pätkäissyt pultun poikki nuppineulojen päältä. Siis tismalleen tuplasti, mitä piti.

Hohhoijjaa! Alaleukani alkoi uhkaavasti väpättää, eikä kuumat kyyneleetkään olleet kaukana. Muistin ne kouluaikaiset kauheat käsityöteelmykset (opettajan mielestä viitosen arvoiset) ja surun siitä, kun huomasin, että kuulun kruppuräätärien harvaan, mutta surkeaan joukkoon.

Aikani asiaa ja tapahtunutta kauhisteltuani totesin, että tehtyä ei tekemättömäksi. Niinpä pätkäisin toisenkin pultun kutakuinkin yhtä lyhykäiseksi. Pallistin puntit ja silitin suoraksi.

Magnus yritti lohduttaa ja säästää työtäni (oli jo kiire lähteäkin) sanoen, jotta nyhhän on muatia, ku pultuusta retajaa lankoja. Myönsin, että niin on, mutta valistin häntä kertomalla, että vain ja ainoastaan farkuista ja sensellaisista vaatteista saa langat roikkua, eikä tarvitse kääntää.

Minun liehupulttuhousuni eivät kuuluneet sensellaisiin. Ne ovat juhlakangasta ja juhlahousut. Niistä ei missään tapauksessa saa roikkua lankoja eikä mitään muutakaan.

Eikä roikkunut. Tulevaisuudesta en tiedä. Onneksi ainakin yhdet juhlat onnistuivat näillä MELKEIN muotihousuilla.

Kaikenmoista muutakin tapahtui viikon varrella, mutta niistä ei parane kertoa, koska joku voi lukiessaan nukahtaa ja lyödä päänsä pöydän kanteen (minulle on niin joskus käynyt, joten tiedän, mistä puhun).

T: Kaisa von Liehupunt-Tumpelkruppare

-----------------------------------------------

Psalmi 11:7-8

Herran sanat ovat todet ja puhtaat,

kirkkaat kuin seitsemästi puhdistettu hopea,

joka hohtavan juoksee sulattimesta.

Sinä, Herra, suojelet meitä,

sinä varjelet meitä joka hetki

tämän pahan ajan keskellä.

 Alakuvassa luikertelee pisin tähän saakka näkemäni kasiainen. Pituutta kaunottarella oli noin viisikymmentä senttiä. Ja enemmänkin, koska osa krupista oli supussa luikertelun takia.
Kuva on ollut näkösällä jo monia kertoja ja tulee vielä monia kertoja olemaan. Ainakin siihen saakka, jahka pitemmästä luikerosta saadaan kuvia.

Ihanaa pääsiäisen aikaa par´aikaa vietetään.
Ilmat ovat olleet kuin morsiamia. Eipä silti, ei olisi haitannut, vaikka ne olisivat toisenlaisiakin olleet. Esimerkiksi kuin anoppeja.
Olen aina ollut sellainen, että minua eivät ilmat ole masentaneet, enkä niistä tuskailuja tuntenut. Haukkunut nyt ollenkaan.
Postivirkailijana vuosikaudet toimiessani opin suhtautumaan ilmaan kuin ilmaan oikein.
Nimittäin, kun sata kertaa päivässä asiakkailta kuulet, että ONPA TÖRKEE ILMA, KYLLÄ ON SIKAKYLMÄ/LÄMMIN, AINA SATAA, AINA TUULEE...jne, niin pakostakin alkaa puolustuskannalle ilmoja puoltamaan. Tämän olen useasti sanonut ja kirjoittanut.
Jaa, mutta muistuupa mieleeni, että ammoisina aikoina, kun olin nuori ja lähdin rientoihin, mihinkä kulloinkin, tanssilavoille, elokuviin, teatteriin tai muuhun sellaiseen, niin kovasti otti pattiin, kun tuuli. Letti meni sekaisin! Hermostutti todella kovaa. No, mitä kun kovalla vaivalla olit tupeerannu itsellesi hienon pallokampauksen ja nurkan takaa viuhuva  tuulenpuuska lässäyttää pallon pitkin päänahkaa ja siitä vielä niskavilloja myöden pystyyn harottamaan.
Harotusta ei saanut enää kuosiin millään ilveellä. Käyttämäni hiuslakka oli koostumukseltaan semmoista, että mihinkä tuuli sen pemahutti, siinä se sojotti.
Hiuslakalla ei ollut nimeä. Tein sitä nimittäin itse. Kahvikuppiin lämpöistä vettä ja monta lusikallista sokeria sekaan. Kyllä pysyi kutrit kasassa! Kivikovat kutrit! Kopina kuului, kun sormella knopotti. Olin sananmukaisesti makea mimmi.

Kaksi kuvaa, jotka ovat alussa, ovat siis vanhoja ja moneen kertaan varmaan täälläkin selostettuja.
Olen kuitenkin saanut selostuksien jälkeen muutaman uuden lukijan, joten kerron, että yläkuvassa on jonkun menneen pääsiäisen koristelut keskimammarissamme.
Tänä vuonna ei kuvan tekonarsisseja ole esillä tarvinnut pitää, koska minulla on ollut kaksi purkillista aitoja. Sain ne runonlausunta lahjaksi.
Ensimmäistä kertaa elämässämme, minulla on ollut myös kauniisti kukoistavia omenankukkia pääsiäistä juhlistamassa ja silmää ja mieltä ilahuttamassa.
Ei pidä myöskään unohtaa kahden ihastuttavan pikkutrullin ojentamia virpomisoksia, jotka kristallivaasissa (!) ikkunallamme näpöttävät. Oksissa hehkuvat komeat värikkäät höyhenet pienen, pienten pajunkissujen lomaan taitavasti kiinnitettynä.
Ojensin pikkutrulleille suklaamunat, pätkikset ja pääsiäiskortit.
Meille jäi runsaasti suklaamunia syötäväksi. Suklaamunien sisällä on aina yllätys.
Niinpä minulla on nyt kolme Koiramäen kaulariipusta, kaksi Koiramäen rannerengasta ja yksi Koiramäen avainriipus.
Joskus aion räväyttää ja ripustan kaikki Koiramäet päälleni. Jahka tulee sopivaa menoa. Teatteriin, seuroihin, tai sen semmoiseen.

Pääsiäisen aikana olemme käyneet kirkossa, opetustunnilla ja seuroissa.
Myöskin uusi/vanha kaasugrillikin pistettiin joku ilta taaksepäin lämpiämään.
Wilhelmiä ja pekonia klitterivuoassa pouhotimme ja hyvää oli. Senhän nyt saattoi arvatakin. Pekoni ja Wilhelmi eivät petä koskaan.

Pääsiäisen aikana olen myös taas haravoinut.  Suureksi ihmetyksekseni ja hämmästyksekseni. Marjapuskienkin alustat alkavat olla puts plank.
Siinä niitä hiljaksensa haravoidessani huomasin taas, että joka paikkaan pökkää sankkaa, sinisenmustaa ja terhakkaa nokkospehkoa.
Nokkosmättäiden määrällä ei ole mitään määrää, eikä rääpyä. TÄSSÄ vaiheessa intoni (jos sitä yleensä on) aina lopahtaa.
Sinisenmustille nokkosmätäspehkoille ei kukaan kuolevainen voi yhtään mitään. Ne kasvavat kohisten ja silmissä  ja ne valtaavat kaiken eteensä tulevan maan. Marjapuskien siimeksessä ne odottavat ja kyttäävät, eivätkä ne eväänsä räpäytä, vaikka yrittää katkoa pistolapiolla niiden juuria.
Meidän nokkoset kasvavat yli kaksimetrisiksi. Viimevuonna katselin pää kenossa puolimetriä minua pitempää nokkosta, joka rehotti punaisen viinimarjapensaan keskellä. Se pisti minua moneen kertaan, kun en ymmärtänyt, enkä muistanut varoa nokkosia pääni yläpuolella. Sääriä muistin suojella (vaihtelevalla menestyksellä).
Mutta, vaikka nokkoset kuinka valtaavat alaa ja rehottavat maassa ja puoliväliä taivasta, niin myrkkyä en käytä. Se on selvää se. Haluan olla luomupuutarhuri.
Ostin lauantaina kaksi pussillista persiljan- ja krassin siemeniä ja yhden pussillisen ruiskaunokin siemeniä. Vielä aion ostaa salaatin siemeniä. Toivorikkaasti niitä aion taas isoihin kukkapurkkeihin istuttaa. Koskaan en ole oikein istutuksissani onnistunut ja jos olenkin, niin etanat ja muut koppakotelot ovat jyystäneet puolet tuloksista. Saa sii, kuinka tänä vuonna ämmän käy?

Viimeviikolla olimme Magnuksen kanssa neuvolassa. Ikinä en totu siihen, että täällä päin paapat ja mummutkin menevät neuvolaan.
Kovasti se herättää aina perhekuntalaisissammekin hilpeyttä, kun asiasta heille mainitsemme.
Korvissani on sihissyt viimekuukaudet niin voimallisesti, että päättelin, että verenpaineeni on noussut. Koska mitään mittauksia ei ole tehty vuosikausiin (3:een vuoteen) meille kumpaisellekaan, tilasimme kaksoisajan.
Matkalla neuvolaan neuvoin Magnusta olemaan ottamatta mitään kantaa toisen asioihin, paitsi omiinsa, kun vuoro tulee mennä pöydän viereen mitattavaksi ja pistettäväksi. Sopimus pitikin juuri niin kuin olimme linnassa sopineet, minun kohdallani. Maunon ollessa "käsittelyssä" olin hiljaa kuin muumio, vaikka olisi tehnyt mieleni puuttua/oikaista/ tähdentää ja tarkentaa monta asiaa, mitä Magnus vuolaasti hoitajalle kertoi ja jutteli.
Magnuksella mittaustulokset olivat sitten sitä suuruusluokkaa, että hänelle annettiin mittauskone kotiin.
Tuli minun vuoroni. Vastasin yksitavuisesti kysymyksiin ja epäilin riidanhaluisesti, että kone (verenpainemittauslaite) on ohjelmoitu niin, että se kiristyy sen tiukemmalle, mitä töykeämpi asiakas. (No, vitsi, vitsi).
Sanoin hoitajalle silmänmunat päästä ulos pullahtamaisillaan, että epäilen, että verenpainemittaustulokseksi tulee 300/200!!! Sen verran kipeetä nyt ottaa.
Puristussiteen rusikoimasta kädestä valui pöydälle kylmää hikeä takoi vuoroin vasemman rintalastan päällä, välillä oikean.
Magnuskin sanoi mielipiteitään, sopimuksestamme viis veisaten. En muista enää, mitä, koska mittaussessio oli niin mieltä kääntävä.
-No, ei kone aivan niin korkeita lukemia, ikävä kyllä, näytä, totesi hoitaja ja olin kuulevinani sanomisen päälle pienen huokauksentapaisen äännähdyksen (en kyllä ole ihan varma, koska korvissa sihisi niin mahdottomasti).
Minun mittalukemani olivat olosuhteisiin nähden siedettävät, eikä minulle annettu konetta mukaan, eikä kehotettu Magnuksen saamallakaan koneella mitään mittailemaan.
Hoitajatar epäili, että minulla on jumi. Niskajumi. Se aiheuttaa sihinää päässä.
Hoitajatar osui oikeaan. Minulla on kaikki, vyötäröstä päälakeen, kuin yhdestä puusta veistetty.
Ei ollut juolahtanut pieneen mieleenkään, että niskoistahan voi johtua monen moista. Sihinää ja suhinaa.
Oli kuitenkin hyvä, että me sinne neuvolaan menimme. Saadaan Magnuksen verenpaineet aisoihin.
T: Kaisa Träkrop-Sihiskog
-------------------------------------------------------

Psalmi 20:1-8

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi.
Herra vastatkoon sinulle hädän päivänä,
suojatkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi.
Lähettäköön Herra sinulle avun pyhäköstä,
vahvan tuen Siionista!
Hän muistakoon kaikki sinun ruokauhrisi,
ottakoon vastaan lihavat polttouhrisi!
(sela)
Täyttäköön hän hartaat toiveesi
ja antakoot toimillesi menestyksen!
Me saamme iloita sinun voitostasi
ja nostaa lippumme Jumalan kunniaksi.
Herra täyttäköön kaikki sinun pyyntösi!
Nyt minä tiedän,
että Herra auttaa voideltuaan,
vastaa hänelle pyhästä taivaastaan,
pelastaa hänet oikean kätensä voimalla.
Toiset kerskuvat sotavaunuistaan,
toiset hevosistaan,
mutta me kutsumme avuksi, Herran,
Jumalamme nimeä.

 Helmikuussa tuli kymmenen vuotta täyteen bloginkirjoittamisessa.
KYMMENEN VUOTTA! Aikamoinen rupeama, sanoisin.
Koko kymmenenvuoden ajan sivusto on näyttänyt tismalleen samanmoiselta. (Tänään on poikkeus, mitä kuvien asetteluun tulee).
Blogin alkuun olen aina laittanut kaksi kuvaa. Joissakin harvoissa bloggauksissa on ollut alussa pelkkää valkoista ja esimerkiksi kaksi mustaa pisettä, tai pilkkua ja olen selittänyt, että siinä on lumikko hangella, tai jotain muuta vitsikästä. Lumikonkin olen muuten näillä huudeilla nähnyt, että ei se aivan tuulesta temmattu "kuva" ole ollut.
Myöskään mitään reunakrumeluureja en ole blogiini lisäillyt. Ajattelen, että kirjoitukset saavat toimia kulloisenakin krumeluurina.
Jo pitemmähkön aikaa olen joutunut laittamaan alkuun samoja, jo ikuisesti veivattuja kuvia, kun a) en ole viitsinyt, b) jaksanut, c) hokannut näpsiä uusia, tai sitten nyt ihan viimeaikoina, kun kamerani on ollut rikki. Kuten olen laajasanaisesti teille kuvaillut, kameran näytössä on näkynyt ainoastaan mannapuuron näköistä- ja väristä möhnää joka on hiljalleen värissyt.
Viime viikolla ajeltiin varta vasten lähellä sijaitsevaan Laihian, aina vireään cityyn, erääseen liikkeeseen näyttämään kameraa. Että, josko siinä olisi joku namiska mennyt ja jäänyt kassissa heiluessaan päälle?
Myyjä otti kameran käteensä, katsoi ja sanoi:
-Halavemmaksi tuloo ostaa uusi, ku alakaa korijaamahan.
Noh, kyllähän asia niin varmasti on. Myös tiskinpesu-, pyykinpesu-, jääkaappi- ja  pakastearkkukoneiden kohdalla kuin myös pölynimurin ja ruohonleikkurin pätee valitettavan usein sääntö: halvemmaksi tulee uusi. Ei kannata korjata.
Tänään olen hieman meinaillut, että tilaan kameran. Upouuden kameran. Ei tästä muuten tule yhtään mitään. Ei sovi seinillekään, että maanantaiblogien sivuilla aina samat kuvat toljottavat vastaan. Jotakin muutosta pitää sentään aina olla. Riittää, kun samantapaiset jutut pyöriskelevät luettavaksi kerta toisen jälkeen. Sehän meidän mommien (ja paappojen) vika tahtoo olla, että kerromme silmät palaen vanhoja juttuja kuin ensimmäistä kertaa. Ihmettelemme sitten, kun kukaan ei käestä millään lailla (ellei huokauksia ja silmänpyörittelyjä oteta lukuun).
Ajattelin tilata kameran, joka on astetta modernimpi verrattuna entisajan veivattavaan laatikkokamera. En tarvitse (lue: en osaa käyttää) mitään ihmeellisiä kommervenkkeja. Ne kommervenkit pakkaavat vaan mennä rikki ja tuloksena on mannapuuronäyttöinen pilipalinäyttö.

Kuvat, jotka alussa, ties monettako kertaa täällä komeilevat, ovat räpsäisty ties koska.
Alun kuvassa näkyvän, pihasaunan takana kasvavan kuusen alustan aion mennä haravoimaan huomenna putipuhtaaksi.
Pidän huolen, että ehdin sinne haravani kanssa ensimmäisenä. Magnus, jos ehtisi, niin hän katkaisisi nuo ihanat oksat jotka suloisesti kurottuvat ja vinistävät pitkin maata. Olen joutunut taistelemaan kovasti tuon oksiston puolesta, ettei sitä pätkäistä poikki.
Magnus:
-Nuahin oksiihin kompastuu ja kaatuu noukallensa. Sääriihin tuloo kraapooksia, jos likiitti kulukoo!
Minä:
-Pakkoko sun on prängätä saunan ohi juuri tuosta kohtaa? Kierrä toisen kautta! Oksia ei kaadeta muua kuin minun ruumiini yli! Oksien vieressä on mun lemppari paikka. Voin siinä istua, siemailla kahvia ja ajatella kaikkea ihanaa ja kivaa!!!
Magnus:
-Hmpf! Eihän sulloo lavittaakaa, mihinä istua ja kaffia ryypätä!
Se on totta. Tänä vuonna aion hilata sinne tuolin ja pienen pyöreän pöydän. Se on varmaa se. Kolmastoista vuosi toden sanoo.

Tässä kuvassa on ötökkä, jonka nimeä, enkä lajia muista, mutta joka naurattaa minua joka kerta, kun kuvan näen. 

Ötökkä kertoo meille, kuinka ihmeellinen ja humöörintajuinen Jumala meillä on. 

Ötököistä puheenollen, meillä on jo kuukauden verran näkynyt muurahaisia siellä sun täällä. Sisällä, ei ulkona. Muurahaiset eivät minua  kyllä pahemmin naurata (ainakaan sisällä) jos nyt ei itkuunkaan kannata tietenkään purskahtaa.

Vielä eivät kusiaiset ole muodostaneet niitä kaameita sankkoja letkajenkkajonojaan ja mikäli minusta riippuu, eivät tule muodostamaankaan. 

Haen kupasta sellaisen vissin aerosolipullon ja pruuttaan sitä lattianrakoihin.  

Ulkona pismyyrävastaiseen sotaan käytän vain etikkaa, karkeaa suolaa ja mäntysuopaliuosta. Silloinkin vain kivijalan vierustoihin, ei muualle. 

Omenapuiden ötököitä karkoittamaan käytän mäntysuopaliuosta. Ennen kukintaa. Se auttoi viime vuonna niin hyvin, että saimme runsaasti omenoita syödäksemme ja pakkaseen hilloksi pannaksemme. 

Jokusia kalvakoita (tai oikeastaan tummanmustia) muumio-omppua putoili maahan, mutta ei niin paljon kuin joinakin vuosina. Mäntysuopa rules!  

Magnus leikkasi omenapuumme pari viikkoa sitten. Olin haravoimassa oksia kasaan, kun hokasin, että otan oksia sisälle maljakkoon. Nyt onkin jo hienoja lehden&kukan alkuja nähtävissä. Juuri sopivasti aukeavat pääsiäiseksi.

Viimeviikon postauksesta jäi tykkänään mainitsematta yksi ihana tapahtuma. Nimittäin VIRSILAULU-hetki Anskun tykönä Nikolainkaupungissa! 

Unehutin kirjoittaa asiasta siksi, että en ollut merkannut sitä kalenteriin.

Virsilaulu-hetki on yksi niistä harvoista menoista, jonka muistan ilman ylös muistiin pränttäämistä.

Jos jostain, niin virsistä pidän aivan eritoten runsaasti. Niitä opetettiin Vaasan Tyttölyseossa meille tyttösille monta joka viikkoisella laulutunnilla. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Magnuksen kanssa seurustellessamme halusin aina pistää pystyyn virsikilpailun (!). 

Kumpiko osaa enemmän virsiä? Halusin näyttää, kuinka valtavasti MINÄ osaan ja paistatella ylpeyden kyseenalaisessa paisteessa, kun Magnus osaisi niitä niin surkean vähän.

Kilpailu olikin hämmästyksekseni hyvin tasaväkistä. Sanoisinko oikeinkin tasaväkistä. Meille oli koulussa opetettu samat biisit.

Anskun luona meitä kokoontuu kerran kuukaudessa iso liuta naisia ja vietämme suloisen parituntisen laulamalla järjestyksessä joka virrestä kaksi ensimmäistä- ja viimeisen säkeistön. 

Aikomuksena on laulaa koko virsikirja läpi! Mikä on laulaissa, kun Ansku osaa kaikki virret. 

Tiistaina Ewen ja Mathewin kotona meitä kokoontui intoapuhkuva joukko suunnittelemaan vapputorille menoa. Isonkyrön vapputorille. 

Kristillisdemokraateilla on pruukannut joka vappu olla torilla koju, josta myydään tämän telluksen parasta simaa ja suussasulavimpia sokeririnkuloita ikinä. 

Minäkin lupasin vääntää jokusen rinkulan, vaikka myymään en ehdi, koska aion myödä Magnuksen kanssa Kaisan Kortteja samaisella torilla. Joitakin taulujakin on myös myynnissä. Ei tosin minun tekemiäni.

Keskiviikkona olimme Ähtärissä tutuissa tehtävissä. Minulla oli runoja ja Magnuksella puhe.

Samaisena iltana oli myös kirkkoneuvoston kokous, mutta siihen en nyt päässyt. Ähtäriin olivat "tilanneet" meidät jo kuukausitolkulla sitten ja kn-kokous tuli puolestaan hieman yllättäen.

Kuten niin monesti olen todennut, niin värkkiä minusta löytyisi, vaikka kolmeenkin samanaikaiseen tilaisuuteen, mutta kun ei repeä, niin ei repeä. 

Lauantaina pidimme syntymäpäiväni, joka virallisesti oli jo maaliskuussa. Tarjosin vieraille tavanomaisen menyyn: pottuja, lihapullia, salaattia, gratiinia ja mustaherukkaputinkia kermavaahtomoukulla.

Joku perhekuntalaisistani sanoi, että gratiini oli nyt erikoisen hyvää. 

-Tee juuri samalla lailla ensi kerralla!

Niin aion tehdäkin.  Ostan valmiin gratiiniseospussin lähikaupan pakastekaapista. Lakkaan potkimasta tuulimyllyä vastaan, eli saada niin hyvää omitekoista gratiinia kuin seurakuntamme emäntä tekee. Siihen harva (jos kukaan) pystyy.

Sain syntymäpäivälahjaksi lahjakortin mielivaateputiikkiini Nikolainkaupungissa. 

En tässä kyseisessä putiikissa tosin ole koskaan käynyt, mutta silti se on mieliputiikkini. Sen mainoksia on Fb-sivuilleni sadellut usein ja olen kovasti tykästynyt kuvien vaatteisiin. 

Liikkeen mainokset ovat myös ainoat, joita en koskaan poista sivustoltani. Päinvastoin! Menen aina koko repertuaarin läpi.

Aion lähipäivinä ajella kaupunkiin ja ostaa tästä mieliputiikistani farkut, jotka ovat kuin sukkahousut (!) ja ihanan tunikan (ehkä kaksikin). Tunikat mahtuvat mainosten mukaan kaikille. Ei niin paksua mummua olekaan, jolle ei tämän putiikin tunikat passaisi. No, se semmonen  passaa meikäläiselle. JIIIIHAAAAA. Täältä tullaan!

T: Kaisa von Storbyxun- Passelmossa

Ps. Yleensä en jännitykseltäni pysty seuraamaan jääkiekkomatseja kuin kuuntelemalla Magnuksen iloista huutoa (tai synkkää sättimistä). Niistä päättelen, missä mennään.

Eilen olin oli pakkoraossa. Pitihän vaaleja seurata ja näyttivät mokomat kahta kuvaa kerralla. Toisesta tuli sitä veret seisauttavaa, hyytävää naisten jääkiekkoa.Huh huh! Varsinkin se loppu.

Kesti tovin, ennen kuin sain unen päästä kiinni. 

-----------------------------------------------------------------------------------------

Psalmi 15

Daavidin psalmi.

Herra, kuka saa tulla sinun temppeliisi?

Kuka saa asua pyhällä vuorellasi?

Se, joka on rehellinen ja tekee oikein,

jonka sydän on vilpitön ja puhuu totta.

Se, joka ei panettele,

joka ei tee lähimmäiselleen pahaa,

eikä saata naapuriaan huonoon huutoon.

Se, joka kaihtaa kunniattomia, 

mutta pitää arvossa Herraa pelkääviä.

Se, joka pysyy valassaan

vaikka omaksi vahingokseen.

Se, joka ei vaadi lainasta korkoa

eikä ota lahjusta

viattoman vahingoksi.

Hyvin käy sen, joka näin elää.