Tälläinen näkymä avautuu kulkijan eteen, jos hän tulee meille kyläilemään Letkutietä pitkin. Tai paremminkin sanottuna AVAUTUISI, jos kulkijalle yleensä avautuu enää mitään, jos hän yrittää kylälle Letkistä pitkin.

On nimittäin suunnattoman vaikea reitti tulla meille ko. tietä pitkin, koska se alkaa kynnöspellosta, eikä siihen kynnöspeltoon johda miltään suunnalta mitään kulkuväylää lukuunottamatta muutamaa myyrän käyttämää kolostoa ja hirvien tallaamaa juntua (vrt. hirvikuva alkublogistossani)

Ihan oikeaa pikistä tietä pitkin meille tulivat illansuussa kaksi rakasta sukulaistani.Nämä ihastuttavat serkkuni Liispetti ja Lilli (nimet verhoiltu tunnistamattomiksi).

Joissakin kansoissa serkkuja pidetään sisaruksina. Heitä kutsutaankin siskoiksi ja veljiksi. Lukemani tieto ilahdutti minua suunnattomasti.

Siittäpä hetkestä rupesin ajattelemaan, että minulla on monta siskoa ja veljeä.

Oikein kun hartaudella tarkastelin Liispettiä ja Lilliä, ei mitään muuta voinut ajatellakkaan: kolme meitä siskosta siinä kävi läpi syntyjä syviä ja elämän kaikkinaisia kiemuroita.

Söimme Magnuksen meille keittämää lohisoppaa (se olikin tosi hyvää. On sanomattakin selvää, kuka keittelee lohisoppia meidän huushollissa tästä eteenpäin).

Tunsin suurta yhteenkuuluvaisuutta serkkusiskojeni kanssa ja ihana wirtaselaisuus paistoi meidän kaikkien naamoista.

Ihmettelimme siinä sitten kahvinryystännän keskellä kuulolaitetta, jonka minä olin hankkinut ja jota molemmat sanoivat myös tarvitsevansa ja vertailimme puheissamme knyyluja, joita olimme itsestämme ja kehoistamme joutuneet poistattaan. Knyylutkin (luomet, näppylät jne...) olivat olleet kaikki hyvänlaatuisia, kuten me ittekki olemme.

Jälleen kerran onnittelin mielessäni minua ja Maunoa, kun olimme tänne maaseudulle muuttaneet.

Täällä tapaamme sukulaisiakin useimmin, kun kaupungissa.

Viime yön valvoin, kun yhtä viimeblogissa (vai oliko sitä edellisessä) mainitsemastani keltaista maissintähkäjyvästä jomotti.

Ei ole montaakaan kuukautta siitä, kun jyväsiä paikkailtiin ylt`ympäriinsä ja yksi surkimus revittiin poiskin.

En tiedä onko yhteinen taival näiden tähkieni kanssa loppusuoralla? Hirvittää mennä taas lääkäriin. Jo viimekerralla sain kuulla vapisevalla äänellä lausuttuja latinankielisiä nimityksiä purukalustostani ja näytettiin vakavien sanojen vakuudeksi jotain röntgenkalmokuvaa, jossa luurankomaiset knysät sojottivat sinne sun tänne.

"O-olivatko ne minun hampuliinini?? Ettei vain tohtori ole jotenkin SOTKENUT kuvia? Valottanut vähän pieleen?"

No valvottuani ensi yön olen sitten viisaampi puoli kymmenen jälkeen. Tulen kirjoittamaan seikkaperäisen analyyssin asioiden kulusta.

Eilen sain pitää pyhäkoulua ja minulla oli tehtävänäni suorittaa alkamani haastattelu loppuun. Aloittelin sitä pyhäkoulumme satunnaisten vierailijoiden kanssa, kuten viime logista muistanette?

Laitoin kaikki haastattelijakykyni likoon (hm...), mutta en saanut kiskottua juurikaan vastausta annettuihin kysymyksiin.

Lopuksi tuskaisan toivorikkaana kysyin ja melkein vastasinkin tiukaten: "ONHAN ÄITI AINAKIN SUURIN JA TÄRKEIN TÄLLÄHETKELLÄ?ONHAN?JOOHAN?

" EI!" vastasi pikkumies tuimana. " Se on menny Tukholmaan. Se paisto lättyjä ennenku se lähti!"

Illalla olimme konsertissa kirkossa. Soitto ja laulu olivat korkeatasoista. Konsertin alkupuoliskolla kuultiin osia " Viimeiset kiusaukset" Paavo ruotsalaisen elämän loppuvaiheista ja muutakin arvokasta.

Muistui mieleen se upea ja todella vaikuttava ooppera, jota kävimme Nivalassa asti tänä kesänä katsomassa ja kuuntelemassa.

Eilisen konsertin toinen puolisko koostui kansanlauluista. Sellaisista kuin esimerkiksi:NIIN KAUAN MINÄ TRAMPPAAN TÄMÄN KYLÄN RAITTIA, KU KENKÄNI POHOJAT KESTÄÄ! RAAKASTELEN KETÄ MINÄ TAHARON JA AAAAKAT NE EI VOI ESTÄÄ!

Kirkkosali raikui ja alttaritaulussa oli kuvattuna Jeesus ristillä.

Ellu kirjoitti minua hätkähdyttävän viestin blogiini. (Kiitos vaan! Ilahdun aina, kun saan kommentaarin. Itse en osaa kirjoittaa konmentteja, kun pitää avata joku tili. Inhoan kaikkia tilejä. Ne konottaa aina tyhjinä).

Ellu, sanoit, että olet itsekriittinen.

Huomasin, että jos jotakin minulta puuttuu, niin ITSEKRIITTISYYS. Tarkemmin, kun ajattelen, en tainnut kunnolla tarkistaa edes oikeinkirjoitusta. Nyt on voinut käydä niin, että jos runoni olisi alkanut (mitä se ei ole)esimerkiksi että :

NYT ONP´ KOIVIKOT LAANNEET

VEHREYTTÄNS´

ANTAMAST.

PÄIN JA VASTOIN!

NE KELTTAANTUNEET KAIK´ OVAT

VAINEN.

Niin yhtään en osaa mennä sanomaan olisinko vahingossa kirjoittanut viimeisen sanan muotoon: NAINEN!

Sehän tekisi runosta ihan kummallisen!

Saisi vielä naisasianaiset niskaansa, kun olen heitä kelttaantuneeksi sanonut runossani.

Noh...toivotaan, että raati ei kiinnitä huomiotaan tuollaisiin toisarvoisuuksia, kuin OIKEIN KIJOTUS!

Lopuksi iltarukoukseni, jonka olen lukenut jo ainakin 55vuotta.

Levolle lasken Luojani.

Armias ole suojani.

Sijaltain ellen nousisi

taivaaseen ota tykösi! Amen!

On varmaan tuttu sinullekin.