Sain rakkaalta ystävättäreltäni ystävänpäivänä tämän kukan. Saatesanoina oli, miten tämä kukka hänen mielestään kuvaa minua (kröhm). Eloisa ja värikäs ja kaikenkaikkiaan miällyttävä pärsuuna ja...ja...
Kuva on otettu keskikesällä ja ystävänpäivä on, kuten kaikki allakasta voimme todeta HELMIKUUSSA!
Olen ottanut henkilökohtaiseen piikkiini myös kukan HYVÄNÄ SÄILYMISEN niinkin pitkälle.
Kukkanen alkoi sitten hivenen nuutua tuossa keskikesän tiimoilla, joten vein sen puuliiterin seinälle riippumaan vanhaan perunakappaan.Se jaksoi vieläkin pusertaa pari uutta kukkaa hennoille hartioilleen siinä seinustalla ollessaan.
Juuri viimeviikolla vasta antoi periksi, kun pakkanen jyrsäisi sitä oikein kunnolla, kuten myöskin krassipenkkiämme.
Magnus saisi ottaa opiksi ystävättäreni kehujan lahjoista.
Hän nimittäin sanoi, että minä olen kuin pääsiäistipu. PÄÄSIÄISTIPU!
Olin laittanut Ellokselta tilaamani ( tilasin, kun halavalla sai)kirkkaankeltaisen puseron päälleni, kun menimme Maikun ja Eerikin luokse iltakaffeelle sunnuntai-iltana.
Onnellisena olin kiskonut puseron päälleni, koska se oli mujuskellut kaapissa kauan (ainakin pari vuotta). Silloin se ei ollut mennyt ryntäitä alemmaksi, vaikka oli 48-50 kokoa!
Kyllä nykyään ovat lihavatkin laihempia, kuin ennen, kun ton kokoiset puserot, muka VIISKYTÄ, eivä mahdu päälle!
No, nyt siis mahtui ja Magnus sanoi siis PÄÄSIÄISTIPU.
Minä sanoin Magnukselle puolestani, että tattis vaan ja, että hän on puolestaan, kuin KUPUKYYHKY!
Siitä sukeutui sitte aikamoinen ornitologinen keskustelu. Setvittiin isohkoin kirjaimin kumman vertaus piti paikkansa.
Magnus oli aidosti kauhean hämmästynyt ja sanoi tarkoittaneensa ainoastaan ja vain KEHUA!
Sanoin, että vertaus kuuluu samaan luokkaan, kuin: "ON MULLA TUHTI VAIMO!" jonka hän erään kerran oli erehtynyt ihailua äänessään lausumaan.
Myönnän kyllä, että vähän sitä minäkään kehuja päästelen suustani. Aihetta kyllä olisi runsaisiinkin kehuihin.
Sitäpaitsi kyllähän sellanen tipunen aika suloinen on, tarkemmin kun ajattelee!

Perjantaina meillä kokoontui sitten kaikenkaikkiaan 8 osanottajaa meidän raamattupiiriimme. (Vivianni ja Joonatan tietenkin mukaanlaskettuina).
Luimme Johanneksen evankeliumia ja keskustelimme siitä monelta kantilta. Lauloimme "Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen " ja lopuksi joimme teetä ja pupelsimme sämpylöitä.

Iloisina ja tyytyväisinä kävimme "levolle".
Lepo oli näet sangen liioiteltu sana, kun kuunteli Viviannin ja Joonatanin taistelua siitä, kumpi on kulloinki väärällä puolella ja kuka kiskoo kulloinkin täkkiä kenenkäkin päältä.
Sanoin ystävällisesti, että JOS NYT EI TURVAT MENE RUTTUUN, NIIN HUOMENNA EI LEIKITÄ ROSVOA JA SALKKUA! MUMMU JA PAAPPA ON NIIN VANHOJA, ETTÄ NIITTEN ON PAKKO SAADA NUKKUA, MUUTEN NE PYÄRTYY, KU PITÄS JAKSAA LEIKKIÄ!
Ei muuten kuulunut pihaustakaan tämän sanomisen jälkeen.
Tuskin se pyörtyily niinkään vaikutti, vaan se kauhuskenario, ettei leikitä ROSVOO JA SALKKUA.
Ai, kuinkako sitä leikitään?
No silleen, että otetaan taskulamppuja ja odotetaan, että tulee sysipimeä.
Rosvot juoksevat pimeyteen pakoon ja piiloon ja salkut (salapoliisit) etsivät heitä taskulamppujen avulla.
Magnusta etsiessä ei kyllä tarvinnut lampun valoja. Hän ei nimittäin pystynyt hillitseen itseään, vaan turskahti nauramaan hyvissä ajoin, että ei tarvinnut kuin hiipiä ääntä kohti ja kuskata vankilaan.
Minut vuorostaan, kun salapoliisit Magnus ja Joonathan yhyttivät, saivat he nostaa kainaloista ylös, kun yritin kuusen katveessa kontillani kuikuilla.
Magnusta nauratti OIKEINKIN kovasti ja sanoi, että MUMMAKIN YRITTI PAKOHON, MUTTEI PÄÄSSY YLÄHÄ!
"Joo, joo, mutta pääsinpä ALAHA, mitä ei ole tapahtunut sitten muutamaan aikaan!" sihisin alkuyön pimeydessä.
Päivänvalolla leikimme tietenkin superlempparileikkiämme: KIRKONROTTAA!
Magnus oli niin leikin tuoksinassa, että unohti hänkin, että juokseminen ei oikein luonnistu enää.
Hän yritti PELASTAA kiinnijoutuneen Viviannin ja ehtiä kopauttamaan talonnurkkaa ennen minua, mutta kaatui tuuskalleen. Otsa kynti maata hyvän matkan.
Säikähdimme koko rottaporukka.
Otsasta rupes tirraamaan verta. Silloinpa Viviannia alkoi "väsyttää" ja nenänympärys äljähti neidillä valkoiseksi.Hän halusi istua kotvasen aikaa.
Pian me kuitenkin tokenimme yksi kerrallaan ja leikki jatkui kaikesta huolimatta iloisissa merkeissä.

Keitin makaroonivelliä, kun leikki oli loppu ja lapset söivät niin, että ajattelin, että pitääkö piilottaa kattila auton takakonttiin.
Vivianni tuli hetken perästä tuohtuneena rollimaan yläkertaan, että PAAPPA SANO, ETTÄ ME EI SAADA ENÄÄ ILTAPALAA!
Sanoin sovittelevalla äänellä, että josko se litran verran makaryynivellivä korvais sen iltapalasen.
Joo, kyllä se kuulemma sopi.

Menimme sitten joukolla sunnuntaina mikkelikirkkoon ja lapsilla oli mukana Pikkumummun virkkaamat upeat enkelit.
Kirkollisissa uutisissa jo kehoitettiin kaikkia pikkuisia ja miksei isompiakin ottamaan mukaan enkelit.
Viviannia huolestutti kirkossa, kun hänen enkeliltään oli matkalla tipahtanut toinen silmä.
Sihisimme kirkossa asiasta ja käänsin laukkuni sisällön penkille, mutta silmää ei tietenkään löytynyt.
Otin toisenkin silmän pois Viviannin jyrkästä vastustelusta huolimatta.
" On tyhmemmän näköistä, kun on YKS silmä, ku että ei yhtään silmää" sihisin ja tunsin, miten ympärillä olevien kirkkovieraiden mielenkiinto heräsi.
Onneksi Vivianni ei laittanut isoa vaihdetta päälle ja teimme minun sanojeni mukaan.
Enkeli oli ihan kaunis. Vivianni oli laittanut sille vielä muhkeen strassitähden rintaan kotoa lähtiessään.
Sitäpaitsi sain viime jouluna joululahjaksi savesta tehdyn enkelin, jolla ei ollut silmiä.
Piirsin ne itse vaivihkaa himmeesti tussilla, sillä kyllähän enkelillä silmät on hyvä olla.
Huomaan tässä, että olisin voinut pyöräyttää ne tipahtaneet silmät kuulakärkikynällä.
No asiat ovat olleet ja menneet ja hyvin menivätkin.
Vielä kävivät lapsukaiset Magnuksen kaa lähellä olevalla koululla pelaamassa ja pallottelemassa sillä aikaa, kun paistoin puolen metrin kasan lättyjä.
Meillä oli oikein mukava viikonloppu.
Tietokoneella en ehtinyt käydä edes pölyjä pyyhkimässä.
Tästä taisi nyt tulla pitkähkö sepustus. Ei tosin yhtä seikkaperäinen, kun tulevalta bloggarilta Viviannilta. Hän kysyi tuontuostakin MITÄ KELLO ON? Kun sai sen tietoonsa, kirjoitti 17.32 meneme saunaan. 18.09 tulime saunasta. Paapa on kiva. Mumu on kiva.
Joonatan kirjoitti kertotaulun omaan vihkoonsa ja numerot englanniksi.
Olin tietämättäni hankkinut maidonhakumatkallani mieluisat yllärit: pikkuruiset kirjoitusvihkoset.
Eivät kinuneet tietokoneelle kertaakaan koko vierailun aikana.
Fiksuja lapsosia. Kehenkä lie tulleet? No äitiinsä ja isäänsä tietenkin.

Kiitos kaikille, jotka aina kommentoivat blogiani. Heti perään tai sähköpostiin. Ne ilahuttavat vanhaa sydäntäni!

Tähän loppuun laitan Raamatusta kohdan, jonka luin aamusella. Saat omistaa sen ihan ittelles ja niine hyvinesi mennä UKKUPAUPAAMAAN (lue:nukkumaan) Charlesin sanontaa käyttääkseni.
Psalmi 46 2-6
Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.
Meret pauhaavat ja kuohuvat
vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat
Jumalan kaupunkia
Korkeimman pyhiä asuinsijoja.
Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.