Näyttelyitä ja naistenpäiviä

On jo myöhäinen ilta. Bloginkirjoittaminenkin venynyt maanantain viimeisille tunneille. No mitä, kun on pitänyt aamusta asti ajella pitkin ja poikin.
Ei ole ehtinyt oikein syödäkään mitään.
Vaikka eipä haittaisi, eikä tuntuisi missään, vaikka yksi päivä menisikin ilman einettä. Vyötäisillä on aina sen verran ylimääräistä varasapuskaa. Vararavinnolle ei tänäänkään loppujen lopuksi tarvinnut mennä, sillä juuri söin lautasellisen hernesoppaa (purkkisellaista) ja puikulaleivän, jonka päälle sivelin puolisen senttiä Keijua.
Kaikki oli kyllä oikein hyvää, mutta erikoismaininnan ansaitsee Keijuleipä. En ole vuoteen levittänyt rasvaa leipieni päälle. Nyt tein poikkeuksen. Maistuikin niin mahdottoman hyvältä, että olisin alkanut kehräämään, jos olisi luut, millä kehrätä. Kissoilla on. Minulla ei, vaikka kissaihminen olenkin. Olen myös koiraihminen.

Jos kertoisin ensin alkukuvista taas jotakin, ennenkö siirryn itse asiaan.
Yläkuvassa (tutun tummanvärisenä, vaikka aurinkokin pilkotteli) näkyy yksityinen pururatamme melkein puoleen väliin saakka. Huomannette, että sitä on aurattu. Naapurimme, joka pitää tiemme (100m) talvisin lumimyräköillä auki vieressä kulkevalle Yryseläntielle, kiskaisi hyvän matkan lumet veks myös pururatamme päältä.  Sekös meitä nauratti ja ilostutti.
Magnus kävelee joka päivä pitkin pururataa ainakin parikertaa. Minä taas vasta suunnittelen sillä kävelyä. Minut tuntien, sekin on jo paljon. Suunnittelun pitää totiesti kyllä pian muuttua toiminnaksi. Seitsemänkymmenen ikävuoden rajapyykki lähenee uhkaavaa vauhtia. Siitä pyykistä alkaa jo muutenkin kauhea kropsuuntuminen ja jos vielä kunto on surkea (niin kuin se tällä hetkellä on) niin siinä ei kunnian kukko kiekuile.
Tähän samaan syssyyn mainittakoon, että kaventuminen&keventyminen&nuorekkuuntuminen on taas pysynyt nollilla. Onneksi ei paino ole sentään noussut. Se pikkusen lohduttaa.

Alemmassa valokuvassa Magnus seisoo tumput suorana näyttelyni pystyttämissessiossa.
Syystäkin, sillä kaikki taulut on pystytetty ennen kuvan ottoa. Magnus sen teki ja Vivianni oli hyvänä apuna. Hän noukki lattialta ripustuskoukut, kun ne yksitellen aina ripustettaessa putosivat lattialle. Minä en taittunut niitä noukkimaan (ainakaan niin nopeasti, kun olisi pitänyt) ja Magnuksen olisi ollut työlästä tulla tikkailta alas, noukkia koukku ja kongota taas tikkaille.
Oli onni, että Viviannilla oli paripäivää aikaa vierailla mumskin ja paappulin tykönä ja olla pystytyksessä mukana.
Tänään oli paikallislehdessä (Pohjankyrö) juttu näyttelystä ja minusta. Oikein ja hyvin kirjoitettu juttu olikin. Kuviakin oli oikein kahdessa paikkaa.
Minä en tosin ole yhtään enää sen näköinen kuin niissä kuvissa. Lookki on tyystin muuttunut, mitä päähän tulee. Lehtijuttu tehtiin nimittäin  tiistaina ja keskiviikkona menin kampaajalle.
Kampaajan kanssa syntyi  mielenkiintoinen keskustelu ja samalla sakset viuhuivat kiihkeästi.
Peilistä näin, miten hiukset lyhenemistään lyhenivät, mutta en sanonut sanaakaan, etteivät juttelu kärsisi.
Täytyy tunnustaa, että kampaus on kyllä nyt sellainen, jonkalainen se olisi, jos minulla olisi hiukankin tuuheampi kuontalo. Nykyisin jokainen kalloni pinnalla kituva karva on laskettavissa. Luulen, että hiuksia on päässäni 799. Ja nyt ne siis ovat hyvin lyhykäisiä.
Ei mitään hätää ja kasvavathan ne. Sitä paitsi eräs Eila sanoi, että tällainen tukka sopii minulle. Mene ja tiedä. Sellainen se nyt on ja sillä siisti.

Tästä päivästä vielä ja sen kiiruista jos jotakin kirjoittaisi, niin aamupäivällä lähdimme Nikolainkaupunkiin Jussukan ja Sanojan kotiin äänittämään radio Deistä ulos aikanaan tulevaa ohjelmaa.
Magnus piti nauhalle puheen ja minä lausuin runojani. Sainpa änkytettyä purkkiin muutaman ihan  uudenkin runovärssyn. Mikrofooniin puhuessani tai siis lausuessani,  ihmettelin jälleen kerran sitä outoa kärinää, joka kurkkuni uumenista alkaa heti kuulua, kun näenkin mikrofoonin.
Outoa! Mutta niinhän se tietenkin on, että eivät kärinät ainakaan vähene, mitä enemmän vuosia kertyy. Ei pysy ääni helakkana vanhoilla päivillä. Ei!
Mutta sitäkin minä ihmettelen, kun nuorillakin naisilla ääni natisee ja kärisee aina, kun heitä haastatellaan radiossa, tai televisiossa. Kysymyksiin vastataan oudolla narinalla. Ohjelman edetessä narina lisääntyy lisääntymistään ollen lopuksi pelkkää sitä itseään.
En kyllä tietenkään osaa sanoa, kuinka raskaasti itse narisisin ja kärisisin, jos minua haastateltaisiin   radioon, tai televiitsioniin. Jaa, mutta on minua ja Magnusta ainakin kerran televisiossa haastateltukin. Ohjelman nimi oli muistaakseni Takaovi. Se tuli aina aamuisin.
Tämän päiväisestä Äänityksestä selviydyttyämme menimme ostamaan eräästä kaupasta Charlesille akryylivärituubeja ja taulunpohjan. Akryylivärituubit olivat kuitenkin ihan loppu ja taulunpohja täysin väärä. Taulunpohja oli neliskanttinen. Neliskanttiselle taulunpohjalle kukaan ei ikinä kuulemma maalata. Niin itsestään tykkäämätöntä taiteilijaa ei maapallolta löydy. Eipä ollut kumma, että niitä hyllyltä löytyi. Kukaan ei osta niitä. Eivät siitä syystä sitten olleet loppuneetkaan, kuten värituubit.
Kyseessä oli yksi Nikolainkaupungin suurimmista putiikeista. Niistäkin tavara näköjään joskus loppuu ja jotakin löytyy sellaista, mitä kukaan ei tarvitse.

Kaupungista kotiuduttuamme söin nahkapitsan ja ajelin Pappilaan seurakunnan taloudellisen jaoston kokoukseen.
Sen loputtua kurvasin Vähäänkyröön piirustustaidekurssikerhoon. Ehdin juuri sopivasti munkkikahville. Puoleksitoistatunniksi (tavanomaisen kahden- ja puolentunnin sijaan) ehdin unohtamaan koko kavalan maailman väritellessäni uutta suojelusenkelikorttiaihiotani.
Sitten, kun kurssihetki oli ohi, kiiruhdin kotiin ja söin sitä, jo aiemmin mainitsemaani, hernesoppaa.

Viikonlopun olin Ryttylässä, joka paikka sijaitsee Riihimäen lähellä.
Siellä vietettiin vuotuisia Naistenpäiviä. Minulla ja Leylahilla oli taas rakas ja mieluinen (voiko rakas muuta ollakaan kuin mieluinen?) tehtävä toimia aamurukousvetäjinä.
Aamurukoushetki oli kello 7. Laitoin kännykän soimaan 1/2 6.  Oli ihan pakko. Minulla kestää nykyään herääminen niin mahdottoman kauan. Puleeraaminenkin ottaa oman aikansa ja mitä enemmän vuosilustoja kertyy, sen kauemmin niiden häivyttäminen ja pakkeloiminen kestää.
Ei voi mitään. Hosumiset on hosuttu minun kohdaltani. Kaikki työt ja toimet sujuvat kuin hidastetussa filmissä, jos sujuvat ollenkana. :(

Naistenpäivillä virkistyy mahdottomasti. Kaikkien olisi ainakin kerran elämässänsä käytävä naistenpäivillä. Voi sitä puheenpulinaa ja naurun solinaa. Se on iloa korville. Ainakin tällaisen, joka päivisin istuu ylhäisessä yksinäisyydessä vinttipöksässä ja piirtelee ja kirjottelee.
Nyt tämä frouva kuitenkin aikoo lopettaa tämän kertaisen kirjoittelun ja hypätä pehkuihin. Silmät lerpahtelevat jo siihen malliin.
T: Kaisa Lerppu-Ögander-Sjöström
---------------------------------------

Matteus 7: 12-13
Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.
Tässä on laki ja profeetat.
Menkää sisään ahtaasta portista.
Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä,
mutta se vie kadotukseen.