Paitsi jutunjuuresta, niin myös kuvista alkaa olla puutetta näinä ankeina aikoina. 

Onneksi oli vielä ainakin nämä kaksi kuvaa, joita en ole vielä esille laittanut, enkä niistä hehkeytyviä muistoja ja asioita kertonut.

Yläkuvassa on äitini. On myös tietenkin olemassa kuva, jossa on myös isäni ja toivottavasti saan myös sen joskus tänne eetteriin esille laittaa.

Olen aina ollut hiljaisesti ja itse tykönäni sitä mieltä, että kovasti on murheellisen näköinen morsian tuossa kuvassa. Kaunis, mutta murheellinen. Tiedä sitten syytä, että ei hymyilyttänyt. Ehkä kuvaaja kehotti olemaan hymyilemättä. 

Toisaalta ei sellaiset jakoavainhymyhääkuvat ole oikein mistään kotoisin. Varsinkaan hääkuvissa. 

Jos ei kerran hymyilytä, niin mitä turhaan jakoavainhymyileekään!

Itselläni on kuvissa aina jakoavainhymy. Senpä takia en kuvia itsestäni tänne paljon näkösälle laitakaan. 

Selfieitä olen ottanut itsestäni kolme, tai neljä. Ne vasta kaameita olivat (paino sanalla OLIVAT), kun yritin niissä hymyillä. Poistin ne välittömästi. Kananlihalla olin poistojenkin jälkeen vielä pitkän aikaa.  Se on harmi se. Olisi niin hauska laittaa hymysuutilannekuvia. Sellaisia, mitä monet ihmiset esim. Facebookkeihin laittavat. 

On hauska katsella mitä kukin kulloinkin on tekemässä ja mitä on tapahtumassa. Varsinkin nyt, näinä aikoina, kun elämä on rajoitettua monella viisiin. 

Itselläni ei nykyään paljoakaan ole, mistä kertoisin ja kuvia nyppisin paitsi, että tänään ehkä olisi ollut. Heti aamutuimaan.

Olisi ollut maikeaa ottaa kuva otsatukastani a) ennen, b) jälkeen saksimisen.

Sen verran voin kertoa, että eipä valahda otsahiukset enää silmille. Ei todellakaan.

Otsahiukseni (ne vähät, mitä enää on) ovat saksimisen jälkeen todella kauheat, mutta ei hätää. 

Kyllä asia jouluun mennessä tasoittuu. On ollut sellaistakin puhetta ja lukenutkin olen, että jouluun mennessä tämän ikäiset kuin minä ja Magnuskin olemme, saavat vihdoin tulla ja mennä ihmistenilmoille niin, kuinka tykkäävät. Ihan hyvä.

Äkkiä se aika ensi jouluun hulahtaa. Äkkiä se on aika hulahtanut niihin kaikkiin 72:teenkin jouluun, jotka tähän mennessä olen viettää saanut.

Itse asiassa aika on hulahtanut kohdallani niin nopeasti, että on ollut pakko alkaa miettimään, että mihinkä se on mennyt ja mitenkä se on tullut elettyä? Mitä on tullut tehtyä ja varsinkin, mitä on jäänyt tekemättä?

No, aika lailla ohut kirja meikäläisenkin tekemisistä tulisi. Tekemättä- ja sanomattajättämisestä paljon, paljon  paksumpi.

Mutta nyt onkin niin, että niillä kirjoilla ei ole himpun vertaa merkitystä pitkässä juoksussa (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?)

Sillä on ratkaiseva merkitys onpiko ihminen elämänsä varsijuoksulla Jeesuksen oma. Joo, taikka ei. Kaksi vaihtoehtoa.

Meikäläinen on (pompahtelee ilosta, onnesta ja riemusta). 

Kuuntelin eilen netin kautta hengellisen puheen, jossa puhuja harmisteli, että uskovaiset puhuvat liian vähän (jos ollenkaan) Jeesuksesta ja pelastussanomasta. Se on kyllä totta. Omalta kohdaltani tarkisteltuna. (En puhu kenestäkään muusta).

Sain kauhean ja viiltävän piston sydämeeni. Onko minun kauttani ihmisille tullut tietoon, että Jeesus ja Raamattu on totta? Onko minun kauttani tullut ihmisille tietoon, että Jeesus odottaa, että ihminen kääntyisi hänen puoleensa, pyytäisi syntejään anteeksi ja Jeesusta sydämeensä?

Ajattelin, saarnan kuultuani, että tästä lähtien aion kertoa asiasta. Niillä lahjoilla, jotka minulle on annettu. Herra minua tässä aikomuksessani avittakoon.

Toisessa kuvassa on vakantti ruokakuriirimme Catherine. 

Kuva on otettu ensimmäiseltä kerralta pitkästi toista kuukautta sitten ja silloin vielä tarvittiin pipoja ja toppatakkeja kuriirivaatetuksena.

Toissapäivänä Joonathan toimi kuriirina. Silloinkin olisi tarvittu kyseisiä tamineita. Varakuriirille annettiin fleesehuppari niskaan, että tarkeni juoda kahvit tuvan seinustalla. 

Haikeana katselen ja selailen kalenterini aukeamia. Viimeviikon aukeamalle oli ajat sitten kirjoitettu kaksi sykähdyttävää menoa. Niihin olisi ollut niin hauska mennä. 

Ei sitä silloin, kun ne ylös kirjattiin, edes ymmärtänyt, kuinka hauskaa. 

Nyt huomaa, kuinka iloinen ja kiitollinen kaikista menoista pitäisikään olla. Jos (ja kun) nekin ajat varmasti tulevat, että saa kokoontua ja ottaa osaa kaikkiin kivoihin menoihin, niin minä ainakin aion repiä tilaisuuksista kaiken irti. Menen joka paikkaan ensimmäisenä ja lähden viimeisenä pois. Vaikka, kun tarkemmin ajattelee, niin niinhän me olemme Magnuksen kanssa tehneet aina.

T: Kaisa Paksujalka-Tungsten

----------------------------------------------

Psalmi 91:1-6

Se, joka asuu Korkeimman suojassa

ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa

sanoo näin:

-Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani.

Jumalani, sinuun minä turvaan.

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta.

ja pahan sanan vallasta.

Hän levittää siipensä yllesi,

ja sinä olet turvassa niiden alla.

Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri

ja kilpi.

Et pelkää yön kauhuja

etkä päivällä lentävää nuolta,

et ruttoa, joka liikkuu pimeässä,

et tautia, joka riehuu keskellä päivää.

Viikko on vierähtänyt unholaan taas vinhaa vauhtia. Yhtään ei ajankulu ole hidastunut, vaikka mihinkään ei saa mennäkään. Päinvastoin ja siitäpä tuleekin mieleen, että noinkohan sitä enää ikinä mihinkään ehtiikään, vaikka saisi mennäkin?
No, niin se ei saa olla. Aion lisätä menoja joka paikkaan, jahka tästä toetaan.
Aiomme myös kutsua meille ihmisiä käymään enemmän kuin tähän saakka. Kyllä asia niin on, että ihmisten kanssa pitää olla tekemisissä. Mitä ihmisillä tehdään, ellei heidän kanssaan olla tekemisissä? Ei mtn! Yhteyksissä ollaan Facebookissa! Minäkin noin kahdeksansadan kaverin kanssa (!), mutta se ei ole sama.  Ei ollenkaan. Ei, vaikka ihan kivaa se on sekin.
Hengellisiin kokouksiin netin kautta osallistuminen ei liioin ole sama kuin että mennään itse tapahtumapaikalle. Kirkkoihin, seuratupiin, pappiloihin, Ystävyydenkulmiin, Kohtaamispaikoille jne.
Virtuaalikäynnit ei ole sama keissi kuin koko komeudessaan paikalle meno. Ei ollenkaan. Ei sinne päinkään. Ei siinäkään tapauksessa, vaikka olisi fyysisesti paikalla, eikä sanoisi seuratupalaisille, eikä muille kirkkovieraille sanan palaa. Yhdessä oleminen on kuitenkin parempi vaihtoehto.
Minä  olen ollut aika tuppisuu ihmisten seassa tähän saakka. Olen saanut siitä hiukan satikutiakin. Nyt tahti muuttuu. Alan käyttäytymään kuten  Magnus. Hän puhuu ja juttelee  kaikille kaikki kotipuolensa asiat. Tutuille ja tuntemattomille.
Magnus myös kättelee kaikki. Kahteenkin kertaan, jos ei varmasti heti muista, onko kätellyt, vai eikö ole kätellyt.
Ilmoitin Magnukselle, tässä joku päivä takaperin, kun puhuttiin Koronasta ja sen vaikutuksista, että tämä likka lopettaa tykkänään kättelyn. Tästä lähtien (ja sitten, kun ihmisten ilmoille saa taas mennä) en ikinä kättele enää ketään. Presidenttiäkään, jos vaikka linnanjuhliin kutsu kävisi.
Magnus sanoi lisäävänsä kättelyä. Uhosi tarttuvansa kaksin käsin kaikkien käsiin.
Kerroin Magnukselle, että joku silmäätekevä terveysviranomainenkin (tai joku sen tapainen) oli sanonut, että hänen mielestään kättelyn saisi täst´edes heivata pois  kokonaan.
-Olen kyllä samaa mieltä, sanoin topakasti.  Magnus ei vastannut mitään, mutta oli sen näköinen, että jatkaa kättelyä. Voi kuitenkin olla, että hän saa tehdä töitä yrittäessään saada ihmisten käsiä selkien takaa käteltäväksi.
 Joku ehdotti jossain sellaistakin, että ihmiset voisivat alkaa hieraista kyynärpäitään yhteen tavatessaan. Mielestäni siinä on itua kyllä. Kyynärpäällä on vaikea kaivaa nenäänsä, tai pyyhkäistä veskipaperilla, joten se soveltuu enemmän kuin paremmin  tervehtimiseen, jos vertaa käteen. Poskisuudelmia ja sen sellaisia suomalaiset eivät (ainakaan ruohonjuuritasolla) harrasta, joten siinä ei ole mitään lopettamista edelleenkään.

Pysyivät nyt ihmisillä mitkä tervehtimistavat tahansa, niin minä ainakin odotan, että heitä saisi tavata, vaikka ei tervehtisikään.
Riemunkiljahduksen voi kajauttaa, kun se hetki joskus koittaa.
Uskon ja luulen, että minun pitää esitellä itseni ja sanoa nimeni, kun joskus ihmisten ilmoille täältä pääsen.
Ulkoinen olemukseni on muuttunut. Vielä minut kyllä toki tuntee, kun katsoo tarkasti, mutta jatkossa voi olla vaikeaa. Olen nimittäin taas laihtunut muutaman satagrammaa. Tukkaluukkikin on muuttunut, kun pätkäisin otsatukan ja takatukasta saksittiin kahdenhengen voimalla kymmenisen senttiä pois. Olen myös vetreytynyt lenkkien ja punttien nostelemisen ansiosta aikalailla. Pääsen kumartumaan melkein kaksinkerroin sukkia pukiessani ja kenkälusikkaa en ole tarvinnut naismuistiin. En edes tiedä, missä koko lusikka on tällä hetkellä.
Laihtuminen ei kyllä ihan tyystin ole johtunut lenkkeilystä, eikä punttienheiluttelusta. Siihen on auttanut runsaasti se, että en pääse itse kauppaan.
Paljonko tulisi ostettua kaikenlaista, mutta kun pitää tuottaa toisella, niin ei yksinkertaisesti kehtaa kannattaa mitään kauheita, ylimääräisiä herkkuja. Tavallista, terveellistä ja tarpeellista vaan.
Aion jatkaa samaan tyyliin myös sitten, kun itse pääsen kaupanhyllyjä kiertelemään.
Ettei kukaan nyt ajattelisi, että olisin riu´uksi laihtunut, niin kerron, että raskaassa sarjassa painisin vieläkin, jos olisin painija. Luulenpa ja pelkäänpä, että loppuun asti myös paininkin. Sarja vaan on muuttunut hiukan alemmalle tasolle. Noin viitisen kiloa about.

Viime viikolla olin ensimmäistä kertaa pitkän elämäni aikana nettikokouksessa. Isonkyrön kirkkoneuvoston.
Kokous toki järjestettiin kirkkosalissa. Sinne sai mennä ja tilaakin oli ruhtinaallisesti pitää "haju/sylkyrako" osanottajien väleissä. Minä kuitenkin kuulun riskiryhmään runsaan ikäni takia, joten katsoin viisaammaksi ilmoittaa ottavani osaa kokoukseen virtuaalisesti. Yhtään en tiennyt, miten toimia, mutta kantapään kautta asiat selvisivät.
Kantapään kautta olen oppinut melkein kaikki asiat elämäni aikana. Ihan hyvin on mennyt. Noin omasta mielestä. Mitä nyt vähän on pitänyt hävetä ja itkeä tuhruttaa, mutta aika vähän. Kirkkoneuvoston kokouksen aikana ei onneksi tarvinnut itkeä. Pikkasen hävetä vaan.
Koneen- ja ohjelmankäyttöasiat olivat kyllä ihan helppoja ei siinä mitään, mutta minun aivokapasiteettini koostuu pieneltä matkalta märistä makarooninpätkistä, kuten olen teille kertonut.
Siitä johtuu, että ajattelen kiemuraisesti ja olo on ontto ja vetelä.
No, joo! Kaikki meni hyvin. Seuraavakin kerta varmasti menee, jos vaan muistan, mitä pitää tehdä ja makaroonit pysyvät kovina.

Nyt ylläoleviin valokuviin!
Alakuvassa istumme äiti, minä ja Heikki-veljeni Vähänkyrön kellotapulin portailla. Olemme Vaasasta körötelleet iki-ihanaa joenrantatietä Vähänkyrön iki-ihanalle kirkolle.
Isä sai silloin tällöin lainata firman autoa ja sillä me huristelime milloin minnekin. Vähässäkyrössä asui sukulaisiakin ja heidän luonaan kävimme kahvilla ja mahtoi siellä saada maittavan ateriankin.
Nuo vierailut olivat kivoja ja hauskoja. Auton kyydissä istuminen varsinkin oli erityisen hauskaa. Muistelisin, että noilla matkoilla minulla ei Heikki-veljeni kanssa ikinä tullut pienintäkään kränää, vaikka rinnatusten istuimme takapenkillä. Se on paljon se semmingin, kun olimme aika kovia tappelemaan. Minä varsinkin.

Yläkuvassa minä, Heikki ja naapurin Liisa poseeraamme kotikoivun alla. Kotikoivu kasvoi  (ja kasvaa vieläkin) Vaasan Huutoniemellä. Keskuskatu 8:ssa.
Tuo ihana, karvanajolla oleva pystykorva (seropi) oli meidän ikioma ja nimeltään Prisse.
Prisse oli koirista parhain ja urhein. Se nautti rapsuttamisesta ja silittämisestä (kuten kuvasta selvästi käy ilmi) ja se seurasi meitä muksuja joka paikkaan kuin hai laivaa.
Niinpä se ilman muuta lähti mukaan, kun eräänä kauniina sunnuntaiaamuna lähdimme Heikin kanssa pyhäkouluun. Koululle, jossa pyhäkoulua pidettiin, tultaessa pidimme Heikin kanssa Prisselle ovea apposen auki, ettei sen häntä vahingossakaan jää oven väliin.
Ei ehditty vielä istumaankaan, kun pyhäkoulunopettaja sanoi, että Prisse ei saisi olla mukana. Leukani loksahti rintamukselle ja Prissen häntärinkula suoristui. (Prisse ymmärsi heti, missä mennään. Sitä syrjittiin! Pidä siinä sitten häntää iloisesti rinkulalla)  :(
Päästin, tai oikeammin sanottuna raahasin Prissen ulos ja palasin pulpettiin nyhjöttämään.
Seuraavana sunnuntaina emme enää menneet pyhäkouluun. Jos ei kerran Prisseä, niin ei sitten meitäkään.
En minä opettajaa pahalla muista. Ehkä hän oli allerginen, tai jotain. Siihen aikaan ei kyllä allergioista puhuttu mitään. Ainakaan lasten allergioista. Kaikki me olimme joskus jostain päin ruvella, mutta ne oli rupia. Allergiasta ei puhuttu mitään.
Myöhemmin, aikuisena minulla oli onni, ilo ja kunnia saada itse pitää pyhäkoulua. Sanoin aina lapsille, että jos haluu, niin saa tuoda koiran, tai jonkun muun lemmikkieläimen, mukanansa.

Eilen tartuin haravaan ja haravoin sieltä täältä lehtiä, risuja ja käpyjä kasoille.
Haravoiminen on aika rasittavaa, enkä siitä hirveästi tykkää, kuten en mistään muustakaan puutarhatoimesta. Puutarhassa tykkään kyllä hirveästi istua lepolassessa, lukea romaania, juoda kahvia, tai lemunaatia ja topata kyytipojaksi pullaa. Onko myös ihanaa loikoilla omenapuun ihanassa katveessa ja muodostella oksien lomitse näkyvistä pilvenlongista linnoja!
MUTTA haravoiminen, pilliäisten ja nokkosten nyhtäminen, mansikkamaan ruokkoaminen ja kukkien kasteleminen, se on hermoillekäypää ynnä tylsää ja työlästä.
Tänään rupesi hetkittäin tuntumaan, että puutarhanhoito voisi olla ehkä aika kivaakin. Ainakin vielä, kun ne kaameat nokkospehkot ja rikkaruohot eivät ole nostaneet nuppiaan. Niille ei Erkkikään voi mitään, kun ne pinnalle päänsä pönnivät. Niiden juuret ylettyvät Vöyrille asti ja kun yhden saat listittyä nousee kymmenen tilalle.
T: Kaisa Listingberg-Långrikkanen
----------------------------------------------------

Psalmi 18:2-3

Minä rakastan sinua Herra,
sinä olet minun voimani.
Sinä päästit minut turvaan,
sinä olet vuorilinnani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun,
sinä olet kallio, olet kilpeni,
sinulta saan avun ja suojan.

Hyvää toista pääsiäispäivää! Aurinko paistaa ja kurkipariskunta kurnuttaa melkein ikkunan alla.
Viimeaikoina tuossa, melkein ikkunan alla, on huilaillut satakunta lättykinttua so. joutsenta. Niitä on ollut hauska katsella lenkillä ollessa. Eivät ole eväänsä räpäyttäneet, vaikka aika läheltä pikkulenkkipolku, joka kulkee puutarhan/saunan/liiterin/navetan taitse, niitä tulee. Kyllä ne päätänsä ovat nostelleet ja toisilleen varoituksia tööttäilleet, mutta paikoillaan ovat pysyneet.
Tämä pääsiäinen on ollut aika outo. Ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin emme päässeet kiirastorstain ehtoolliskirkkoon (emmekä mihinkään muuallekaan).
Ensimmäistä kertaa mies- ja naismuistiin trulleja ei käynyt ovilla. Ei meillä olisi ollut koppaan mitään laittaakaan, ei sen puolen. Ei moljahtanut mieleenkään tuottaa pääsiäiskoppahyväskää viime huoltokäynnillä, eli toista viikkoa sitten. Onneksi muistin mämmin. Sekin on jo aikoja sitten syöty loppuun. Onneksi mämmiä saa nykyään pitkin vuotta, joten, jos muistan, tuotan sitä vielä muutaman ropeellisen lisää. Hän, joka on mämmin keksinyt, ansaitsisi Noopelin palkinnon.
Ajattelin, että kun huoltojoukko (so. Catherine) seuraavan kerran tulee ja tuo täydennystä, tuotan myös suklaamunia muutaman tiun.
Viikko on hurahtanut yhtä liukkaasti, kuten viikot tähänkin saakka elämässäni. Joku voi muistaakin, kuinka olen kertonut ja briljeerannut sillä, että aikani ei ole ikinä tullut pitkäksi. Ei ikinä. Ei, vaikka ei olisi mitään tekemistä. Minä vaan istun ja toljotan yhteen paikkaan ja mietin kaikenmoista.
Muistelen mennyttä, vaikka en menneestä, varsinkaan lapsuudesta oikein valtavasti mitään muistakaan. Ne samat asiat vaan. Esimerkiksi kuinka teeskentelin kaveriporukassa pyörtyväni, kun olin saada turpaan Raijalta. (Olimme about 6-vuotiaita) ja kuinka valehtelin koulukaverilleni, joka seisoi ja ihmetteli pikimustaa vettä pestessäni vessanlavuaarissa sukkiani, että sukat ovat yhden kaverini. Ei minun. Olimme about 9-10 vuotiaita.

Muistoja on tulvahtanut viimepäivinä mieleen enemmänkin. On ollut aikaa kaivella ja katsella vanhoja valokuvia. Tosin minä en ole niitä kuvia niinkään kaivellut, vaan olen paremminkin ollut tunnistajan paikalla.
Käsittämätöntä, että muutamassa sukupolvessa kuvien henkilöt unehtuvat ja häipyvät ikuisiin unohduksiin. Varsinkin silloin, kun niiden takana ei ole minkään valtakunnan merkintää, kuka kuvassa näpöttää, keiden kanssa ja missä.  No, minä tietenkin tunnistan kuvia vielä omalta ja hivenen aiemmaltakin aikakaudeltani, mutta minun jälkeeni myöhemmin tulleet eivät niinkään.

Olisi korkea aika minun kirjoitella kuvien taakse nimiä ja paikkoja. Hiukan olen sitä jo aiemmin tehnytkin. Siitä on suuri apu, jos sukukunta vuosikymmenien jälkeen taas innostuu ja viehtyy kuvien katselusta. Ennen vanhaan, kun mentiin kylään, yksi varma ohjelmanumero oli katsella valokuva-albumia. Nykyään kaikki ovat kännyköillä. Voiskin tehdä niin, että katsellaan vuoronperään toistensa kännyköitä! Ihmetellään ja nauretaan. Osoitellaan sormella ja muistellaan. Välillä juotaisiin kahvia ja topattaisiin nisua.

Ylemmän valokuvan katseleminen herätti mukavia muistoja. Siinä katselen nätissä, Aija-Kanitan neulomassa leningissä, Maija-emännän lehmän lypsyä. Vaikutan aika kiinnostuneeltakin.
Se kiinnostus on kyllä aika näennäistä. Muistan, että olisin saanut koittaa lypsääkin, mutta en halunnut, kun ne lötkäreet, joita olisi pitänyt osata kiskoa oikein, näyttivät kamalilta. Muistan kysyneeni, ovatko ne lämpösiä, vai kylmiä? Senkin muistan, että Maija ei naurultaan pystynyt antamaan tarpeeksi selvää vastausta.
Olimme kesäisin Yli-Hukkalan tilalla maatilamatkailulomalla perhekuntani kanssa.  Kalle-isä, Aune-äiti, Heikki-veli ja minä (plus Oskari-kilpikonnamme).
Maatilamatkailua järjestettiin jo tuolloin, yli kuusikymmentävuotta sitten! Järjestettiin, koska isäni järjesti. Hän oli supliikkimies ja kaikin tavoin edellä aikaansa jo silloin.

Majapaikkamajatalosta kivenheiton päässä, Kuorasjärven rannassa, oli äitini tädillä järvenrantamökki ja siellä kävimme ahkerasti saunomassa ja uiskentelemassa.

Tuosta maatilamatkailuajasta on mukavia ja ihastuttavia muistoja kosolti, jos kohta myös yksi vähemmän ihastuttava muisto.
Nimittäin jonkun kilometrin päässä maatalosta oli Sydänmaan Nuorisoseurantalo (ja on se siellä vielä tänäkin päivänä). Äitini ja isäni menivät sinne joskus tanssahtelemaan.
No, ei siinä mitään, mutta erään kerran olin herännyt ja ruvennut ankarasti karjumaan ja rääkymään, kun äiti ja isä eivät olleetkaan paikallaan, eli viereisessä vuoteessa. Olin silloin paljon nuorempi kuin tuossa lypsykuvassa konsanaan olin. Kävimme nimittäin monta vuotta kesäisin kyseisillä lomilla.

Aikansa rääkymistäni ja karjumistani kuunneltuaan, tuli talon vanha-isäntä sänkyni päätyyn ja retuutti minua jaloista. Varmaan hän myös sähisi hampaattomasta suustaan vaikenemiskäskyjä, en muista, mutta sen muistan, että mitä enemmän hän retuutti, sen suuremmaksi nousivat meikäläisen volyymit.

En muista, kuinka juttu päättyi, varmaan ihan hyvin, mutta kunnioitukseni vanhaa isäntää kohtaan kärsi aikamoisen kolauksen. 

Kerroin äidille ja isälle tapauksesta, mutta he eivät uskoneet.  -Retuutti? -Vanha Isäntäkö? -Älä nyt hulluja puhu! -Säyseämpää humöörimiestä saa kissojen ja koirien kanssa etsiä, eikä löydä.

Varmaan niin olikin, mutta lasten karjumista tämä humöörimies ei kestänyt. 

Toisessa kuvassa ovat isoäitini Hilda Dagmar, vaarini Kalle Kustaa ja isäni, niin ikään, Kalle Kustaa.

Rakastan katsoa näitä vanhoja kuvia. Varsinkin isästäni.
Kuten jo mainitsin hän oli aina edellä aikaansa. Hän esimerkiksi silitti aina itse omat paitansa. Siksipä en ymmärtänyt ollenkaan, kun kuulin, että vaimon pitäisi silittää paidat. Myös muiden kuin omansa. Noh, ei minun toki tarvinnutkaan. Magnus on aina ollut omatoiminen ja edellä aikaansa, kuten isänikin.
Sen verran sekaannuin asiaan, että käskin Magnuksen silittää hihat ja kaulukset kunnolla, ettei luultaisi, että minä olen ne huonosti silittänyt.
-Minen hihoja, enkä selekäosaa silitä! Kuka niitä takin alle vahtaa ja näköö? Magnus pahkuloi.
-Sen kerran, kun alat HIKUAMAHAN ja paiskaat takin tuolinreunalle jossain kokouksessa, niin näkyväthän ne! Silitä, silitä vaan!
-Mmpffff...sanoi Magnus, mutta silitti kuin silittikin.

Isä myös keitti usein ruokaa. Joka kerta saimme kuulla kysymyksen: -Maistatteko jotain erikoista?

Sitten arvuuteltiin, jos mitä ja joskus osuttiin oikeaankin. Usein emme.

Isä vei usein meitä lapsia, minua ja veljeäni, pyörä- ja hiihtoretkille ja kesäisin uimarannoille. Mukaan haettiin kylältä Toveri- niminen koirakin.
Toveri meni ihan sekaisin, kun aikanamme muutimme Huutoniemeltä lähemmäksi Vaasan keskustaa.
Se oli innokkain retkillelähtijä meidän porukasta.

Isän kanssa kuljettiin veneellä Vaasan saaristossa marjaretkillä ja kalastettiin monen monituiset hauenköriläät.

Isäni harrasti näyttelemistä ja niin hyvää joulupukkia kuin tehtaan (Vaasan Strömbergin tehtaat) joulujuhlissa joka vuosi oli, ei ikinä aiemmin ollut ollut, eikä myöskään jälkeenpäinkään tullut. Minun ei varmaan tarvitse sanoa, kuka se oli, joka tuota pestiä niin ansiokkaasti hoisi? ;) Kyllä! Iskähän se.

Minulla oli maailman paras isä. Hän jakoi meille sitä rakkautta, mitä lapsuuden kodissaan itse oli saanut. Tätini kertoi, että isäni ei olisi, jos ei olisi tahtonut, tarvinnut ottaa askeltakaan itse ennen sotaväkeen menoaan.
Kuusi siskoa olisivat mielellään kantaneet käsillään ainoata ja parasta pikkuveljeään siihen asti. Sen kyllä uskon. Kyllä sisko-kullat sellaisia olivat. Vaari ja mummu myös.
Kova murhe ja ikävä jäi sydämeen, kun isäni 40-vuotiaana kuoli. Vappuaattona vuonna 1961.

Kuten huomaatte, ajatukset ovat olleet paljon menneissä viime aikoina. Ja missäs ne muualla oikein olisivat voineetkaan olla, kun mitään uutta ei ole päässyt tapahtumaan?
Pihasaunaa ollaan pouhotettu ja lenkillä käyty ja syöty.
Kuulin uutisissa, että EU:n tiedotteessa uumoiltiin, että karanteeni voi hyvässä lykyssä riskiryhmillä kestää ensi jouluun saakka!
No, jos näin on, niin sitten se on. Ei sille mitään mahda. Mieluummin niin kuin koronan kourissa puolikuoliaana ja lopuksi kuoliaana.
Koskaanhan ei toki tiedä, koska täältä on lähdettävä, mutta jos yhden lähtemisen voi välttää sillä, että on eristyksissä, niin sitten tehdään niin, kuinka fiskaalit määrää.
Onneksi on olemassa puhelimet, netit, blogit, Facet ja HEESUS!
Eräs isä oli ollut lastensa kanssa uimalassa, jossa on harvinaisen suuri vesiliukumäki.
Isää ja pikkusiskoa oli hiukan arveluttanut mäkeen meno.  Pikkuinen Natanael oli intona tarttunut molempien käteen ja huutanut kirkkaalla ja kuuluvalla lapsenäänellään ( j-kirjain vielä hiukan kateissa)
-Meidän ei tarvitse mitään pelätä, kun meillä on Heesus!
Isä ja pikkusisko rohkaistuivat silminnähden, kuten myös ne ainakin sata muuta kylpyläverasta.
Olen Natanaelin kanssa tismalleen samaa mieltä. Ei tartte pelätä, kun meillä on Heesus!
T: Kaisa Mämmi
-----------------------------------------------
Psalmi 127:1-2

Matkalaulu. Salomon psalmi.
Jos Herra ei taloa rakenna,
turhaa näkevät rakentajat vaivaa.
Jos Herra ei kaupunkia vartioi,
turhaan vartija valvoo.
Turhaan te nousette varhain,
turhaan valvotte myöhään
ja raadatte leipänne tähden.
Yhtä lailla Herra antaa omilleen,
vaikka he nukkuisivat.

Tänään Magnus siivosi yläkuvassa näkyvän kammarimme Pääsiäiseksi.

-Onkahan liika varhaasta? hän kysyi.

-Voithan sä siivota muutaman päivän kuluttua uudestaan, sanoin minä lohduttavalla äänellä.

Vastaus oli väärä, mutta Magnus kuitenkin tarttui kuin tarttuikin imuriin.  

Työnsä päälle paiskasi hän ansaitusti köökin sohvalle selkäänsä ja hermojaan lepuuttamaan (Kts. alakuva). (Kuva on melkein autenttinen. Veeti vaan pitää sulkea mielessään kuvasta pois, koska se ei meillä tällä haavaa ole.)

Minä en edes meinannut tarttua mihinkään siivoushommaan. Jaa no...kyllä minäkin vaimeasti meinasin ja suunnittelin kaivavani staattisen pölyhuiskamme komeron uumenista ja huiskivan viiden kuukauden pölyt seiniltä ja taulujen päältä, mutta meinaamiseksi jäi.

Täällä vinttipöksässä, joss nyt istun ja kirjoitan, uumoilin imuroivani parin kuukauden pölytollerot sängyn alta ja joka paikasta pois, mutta uumoiluksi jää. 

Huomenna on uusi päivä ja uudet tollerot.

Tunsin aamulla itseni jotenkin huonovointiseksi. Tähän asti olen tuntenut itseni aika hyväkinkuntoiseksi. Nyt jotenkin aivan kuin pyörrytti ja sydänalaa kolotti.

Tähän saakka ja viime aikoina päivittäiset lenkkeilyt ovat piristäneet minua ja mieltäni.

Tänään tuntemukset olivat toiset. 

Ihmettelin asiaa ja sanoinkin Magnukselle, että olen ehkä nyt tullut siihen ikään, jolloin sanotaan, että toiset päivät ovat parempia kuin toiset. 

Muistan, kun äitini tuli siihen ikään. Siitä lähtien hän kertoi, kuinka hän heti herättyään aina  kuunteli itseään saadakseen tietää mimmonen päivä on tulossa? Hyvä, vaiko huono? Ei mennyt kauaakaan, kun hän tiesi, että huonosti tulee pyyhkimään, tai hyvin menee, mutta menköön!

Pidin sitä silloin hyvin outona juttuna. 

Kuinka voi ja mistä voi heti tietää, ilman, että olisi mitään sen kummosempia tauteja (äidillä kyllä oli. Kaikenmoisiakin, mutta tasasesti), että minkälainen päivä tulee? Sitäkin muistan ihmetelleeni, että huonoja ja hyviä päiviä ei ollut kuin yksi. Harvoin oli kahta huonoa päivää peräkanaa, tai hyvää.

Outoa.

Joka tapauksessa tänään minulla oli huono päivä. Ensimmäinen alkujaan ja toivottavasti viimeinen pitkään aikaan.

Siinä huononolon kanssa kärvistellessäni, muistin jutteluni ihanan Aune-tätini kanssa. (Hän on jo taivaan kodissa).  Joka kerta tavatessamme hän myös kertoi huonoista ja hyvistä päivistään. 

Muistin erityisesti sen, kuinka hän sanoi, että lasillinen kirkasta, raikasta, kylmää vettä auttaa asiaan kuin asiaan. -Niin huonoa oloa ei olekaan, etteikö siihen vesilasillinen auttaisi, Aune-täti sanoi kahvia siemaillen.

Niinpä tänään sitten kulauttelin kylmää vettä mennen, tullen ja palaten. 

Ja niin siinä kävi, että huono olo pyyhkäistiin tipotiehensä. Aune-täti oli oikeassa, kuten aina.

Määrätty aika on elämässäni alkanut, mutta siihen auttaa kylmä vesi.

Se, että esineet ja tavarat menevät koko ajan hukkaan, kuuluu myös vanhuusaikakauteen ja siihen ei auta mikään.

Sanoin Magnukselle, että ei tavarankatoamiskausi ole niin vaarallinen kausi kuin luulisi.

Antaa vaan kaiken olla ihan rauhassa hukassa. Olen huomannut, että kyllä kaikki löytyy. 

Se vaihe, että alkaa epäilemään, että tavarat varastetaan, on jo kamalempi juttu. Toivottavasti siitäkin selvitään (tai toivottavasti sitä semmoista aikaa ei tule ollenkaan).

Mainitsin tuolla jo hiukan lenkkeilystä. Olen ollut siinä aika ahkera. Innostusta ja ahkeruutta enensi sekin, kun kännykkääni asennettiin Sports Stracker. Sports Stracer mittaa ja ilmoittaa ajat ja kuljetut meeterit sekunnin ja metrin tarkkuudella. Tai, niin minä luulin. 

Kävi ilmi, että kone lisää piikkisuoria matkoja ihan omasta päästään. Tai, niin minä taas luulin. 

Sellaista tapahtuu kuulemma vain, jos GPS ei ole päällä. 

No, en minä semmoisia GEEBEEÄSSIÄ tiennyt olevankaan. Väitin Magnukselle, että niin ja niin pitkästi olen lenkkeillyt, kun kerran kone niin sanoo. Piste.

Hiukan kyllä itsetykönäni ihmettelin, miksi joku lenkki on kilometrin pidempi kuin se ennen ollut oli?

Sen pidemmän määrän ja luvun minä Magnukselle kuitenkin aina sanoin, kun hän kysyi. 

Kysymme aina toistemme lenkkimäärät ja olemme salaa iloisia, jos olemme onnistuneet kävelemään enempi kuin toinen.

Papua Uudelta Guinealta saakka tuli tietoa ja ohjetta, että ellei GPS ole päällä, mittaustulokset huitelevat niitä sun näitä. 

On se nyt hiukan harmi, kun pitääkin lenkkeillä enemmän, että saa saman tuloksen kuin ilman GPS:sää. ;)

Viikko on mennyt karanteenin merkeissä ja ties kuinka kauan vielä meneekään. Ei voi mitään. Tai voihan sitä. Aina voi rukoilla. Niin me Magnuksen kanssa olemme tehneetkin. Rukous auttaa moneen asiaan. Itse asiassa kaikkiin.

Kalenteri alkaa olemaan valkoisempi ja valkoisempi. Paljon on menoja, jotka on vaan pitänyt pyyhkäistä punakynällä yli ja siirtää iloisempaan tulevaisuuteen. Sekin vielä tulee!

Catherine toi täydennystä muonavarastoomme lauantaina.

Olin unohtanut kirjoittaa listaan: 2 isoa kennoa kananmunia. 

Siinä tulikin tenkkapoo, kun aloitin pullanleipomisen. Taikinaan tarvittiin 4 kpl kananmunaa plus voiteluun pari mokomaa lisää.

Onneksi hätä ei ollut ollenkaan sen näköinen kuin luulin. Ei sinnepäinkään.

Muistin taas ihanan Aune-tätini. Erään kyläilykerran aikana keskustelimme kahvipöydässä leipomisesta. (Aune-täti leipoi mm. sellaisia marjapiirakoita, että en ikinä ole sellaisia ennen saanut, enkä liioin jälkeenpäinkään).

Aune-täti kertoi leiponeensa lapsenlapselleen pullaa, jossa ei ollut ollenkaan kananmunia.

-Kuinka sellaisia leivotaan? kysyin minä.

-Taikinaan ei laiteta kananmunia, sanoi tätini.

Minä tein tätini ohjeen mukaan ja pullista tuli maittavia. Magnus voiteli ne tarkasti, kieli keskellä suuta, kahvilla ja minä lyttäsin jokaisen pullan sisälle suuren klöntin voita. Päälle kanelisokeria. 

T: Kaisa Klöntskog-Sockerpull

-------------------------------------------------------

Psalmi 91:11-16

Herra sanoo:

-Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun.

Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä.

Kun hän huutaa minua, minä vastaan.

Minä olen hänen tukenaan ahdingossa,

pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.

Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä,

hän saa nähdä, että minä autan häntä.

Vaarini tekemä ja rakentama kuisti. Sen vaarin, joka oli rakentamassa Iisakin kirkkoa ja mitä kaikkea muuta. Pääsimme joitakin vuosia sitten katselemaan näitä paikkoja ja aluetta, jossa vaarini aikoinaan vaikutti.

Vaari oli isäni isä. Äitini isää, eli paappaani, en ikinä nähnytkään. Hän kuoli ennen syntymääni.

Vaari oli, paitsi hyvä kirvesmies, myös kulkukauppias. Siitä työstä hän supliikkimiehenä ansaitsi myös sievoisia tuloja. Vaari valtuutti kauppareissuilta palattuaan äitini kanssaan myyntituloja laskemaan. Se oli aikamoinen ihme se!  Ei valtuutus niinkään, vaan se, että äiti hyväksyi tehtävän ja otti sen vastaan.

Nimittäin vaarin ja äidin ensitapaaminen oli ennustanut kaikkea muuta. 

En muista, olenko sen kohtaamisen täällä kertonut (hyvin paljon luultavaa on, että olen), mutta kerron sen kuitenkin. On se sen verran mehevä juttu.

Vaarini oli työväenaatteen vankka kannattaja. Vappumarsseilla Vaasassa, hän oli etunenässä lippua kantamassa.

Isäni seurusteli jo äitini kanssa ja yhdessä he katselivat maasillan kupeessa sillalta kaupunkiinpäin askeltavia marssijoita. Soittokunta soitti ja tunnelma oli korkealla, kuten aina Vappuisin ja soittokunnan soittaessa.

Tälläkin kertaa vaari oli marssinut etunenässä suomenlippua kantaen. Vakavana ja sivuilleen vilkuilematta. Katse eteenpäin, kohti horisonttia suunnattuna

Vaarilla oli aina tärkeissä tilaisuuksissa puku päällä ja hattu päässä. Hopeiset kellonvitjat pyöreän vatsan päällä kiiltäen. Niin nytkin.

Myöhään iltapäivällä, kun torilla olivat juhlallisuudet marsseineen ja ilmapalloineen laantuneet, vei isäni äitini ensivisiitille kotiinsa.

-Miksi et tullut marssimaan? Semmoisen lihavan tumpun kanssa vaan seisoskelit maasillan luona?  vaari huusi kamarista. (Hän ei ollut huomannut, että isä tuli kotiin seuralaisen kanssa.) 

Tästäkös äitikös riemastui! Hän riuhtaisi kätensä isän kainalosta ja syöksähti kammariin.

-Tässä se lihava tumppu nyt on!!!

Tarina ei kerro vaarin reaktioita, mutta jotakin hänen luonteestaan puhuu se, että hänestä ja äidistä tuli elinikäiset kaverit. Tumppu-jutulle äiti jaksoi nauraa aina ja hän kertoi sen hyvin elävästi kymmeniä, jos ei satoja kertoja kaikille. Minullekin, enkä ikinä siihen kyllästynyt. 

Äiti oli hyvä kertomaan. Hänestä olisi hyvässä lykyssä voinut kehkeytyä hyväkin komedienne, ellei elämä olisi kuljettanut toisiin suuntiin. Äiti kirjoitteli runoja ja kolumneja lähettäen niitä paikallislehteen julkaistaviksi ja aina ne myös julkaistiin. 

Olen äidiltäni varmaan perinyt kirjoittamisen taitoa. Meidän suvussamme on taitavia sanaseppoja jahka he vaan tarttuisivat pännään ja kirjoittaisivat ja lähettäisivät kirjoituksia joka paikkaan.

Nyt, kun tuli puheeksi, kehotan niin tekemään. 

Jos jostain, niin kirjoituksistani äitikin aina ilahtui. Muistan eräänkin kerran, kun ojensin hänelle eteisessä (äiti asui yläkerrassa, minä perhekuntineni alakerrassa) äitienpäivärunon. 

Olin väsännyt sen ruokatunnilla. Ajattelin, että koska en jaksa lähteä kaupunkiin kukkia ostamaan, kirjoitan suloisen, värikkään ja tunteikkaan runon.

Ehtiminen ei tosin ollut ainoa syy, että en kukkakauppaan lähtenyt. Ei, vaan syy oli se, että äiti inhosi äitienpäiväkukkia! (Varsinkin sitä sellaista, jossa on kaalinpäänkokoiset, sinipunaiset kukat.) 

Myös äitienpäiväruusua hän omien sanojensa mukaan inhosi. Sanoi, että heittäisi sellaisella armotta vesilintua. Muistaakseni kokeilin sanojen todenperäisyyttä joskus. Muistaakseni äiti ei heittänyt sillä mitään. Ei vesi-, eikä muutakaan lintua.

Niinpä en sitten kukkia ostanut. Mitä turhia mennä sohimaan kepillä ampparipesää?

Kaktuksia joskus äidille ostin. Niistä hän tykkäsi ja ne hän sai aika kauan pysymään hengissäkin.

Niin, siihen äitienpäivärunoon vielä: Äiti luki sen siinä eteisessä ja sai niin kauhan naurukohtauksen, että ajattelin, että hän kuolee siihen paikkaan! Henki tuskin kulki. Pientä pihinää onneksi sentään joskus.

Toppuuttelin äidin naurua. Sanoin, että ei ole kiva, jos seuraavanpäivän Iltiksen lööpeissä lukisi:

-Kuoli nauruun äitienpäivärunon luettuaan.

Hauskat muistot ovat mukavia. Olen viimepäivinä ajatellut, mimmonenkohan muisto minusta jää?

Semmoistakin tulee näinä ankeina aikoina välillä mietittyä, että jääkö mitään?

Olen tullut mietoksissani  sellaiseen lopputulokseen, että parannusta pitää tehdä, että sävyisät ja mukavat muistot jäisivät.

En tahtoisi, että Magnus muistaisi minut huutavana, murjottavana, valittavana, jästipäisenä, arvostelevana ja vähättelevänä eukkona. En totisesti. Paljon onkin poispantavaa (oikeastaan nuo kaikki).

Tahdon, että muistaa minut säyseänä ja ihanaisena. Semmoisena kuin syvällä sisimmässäni oon ja jotka ominaisuudet täysin peitossa pitänynnä olen. Vielä on aikaa (toivottavasti) kaivaa parempi minä estraadille.

Kalenterin sivustosta ei tarvitse mainita mitään syystä, että siellä ei ole mitään.

Lenkkeillyt olen joka päivä ja minulla on nyt puhelimessa ohjelma, joka mittaa ja räknää joka askelen. Kerrankin sellainen ohjelma, joka laittaa liikkumaan. Viimeisellä lenkilläni teputtelin muutamia ylimääräisiä askeleita, koska on niin kiva eteisessä heti kailottaa metrimäärät. Eilen niitä kertyi 2120!

Tänään aion nostaa lukemaa ainakin kymmenenmetrin verran, ellei enämpikin.

T:Kaisa Steppander-Kaakersson

Jk. Jos nykyinen maailmanmeno pelottaa, kauhistuttaa, tai ahdistaa, rukoile!

Rukous auttaa. Jeesus karkottaa pelon. 

Usko Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi.

Jeesus nostaa ja kantaa. Hän vie sinut virvoittavien vetten ääreen ja sinä saat levätä. 

-------------------------------------------------------

Psalmi 18:2-7

Minä rakastan sinua, Herra,

sinä olet minun voimani.

Sinä päästit minut turvaan,

sinä olet vuorilinnani.

Jumalani, sinuun minä turvaudun,

sinä olet kallio, olet kilpeni,

sinulta saan avun ja suojan,

Kun kutsun Herraa, ylistettyä,

saan avun vihollisiani vastaan.

Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni,

tuhon pyörteet minua kauhistuttivat.

Tuonelan paulat kietoivat minut,

näin edessäni kuoleman ansat.

Silloin minä huusin hädässäni Herraa,

kutsuin avukseni Jumalaani.

Ääneni kantautui hänen temppeliinsä,

ja hän kuuli minun huutoni.

Yläkuvassa viimekeväinen (ellei aikaisemmaltakin keväältä, kun tarkkaan mietin) kuva tupasemme ympärillä olevasta kurttulehtiruusuaidasta. 

Kurttulehtiruusuhan herää loistoonsa vasta kesällä jatkaen loistettaan myöhään syksyyn. Se levittää lonkeronsa joka paikkaan ja sitä ei saa kitkettyä pois kuin järein asein. 

Kyseinen ruusuhan on koko maassa hävitettävien listalla ja meillä on myös aloitettu toimenpiteet. Aiomme ottaa jossain vaiheessa esiin myös ne järeät aseet so. Roundupin. Tähän asti olen moista asetta kavahtanut, mutta nyt ei taida muu hyviä.

Magnus on kihnuttanut käsisahalla kaikki pinnalla näkyvät kränkyt ja polttanut ne komeassa nuotiossa taivaan tuuliin, mutta kuten tiedämme, kurtturuusu vaan tykkää sahauksista ja leikkauksista. Jopa niin, että se moninkertaistaa vesomisen ja nostaa nuppinsa sekä entisistä, että ihka uusista kohdista. Meilläkin ruoho- (lue:sammal) nurmella pökkää ruusupiikkimattoa joka neliösentillä. Paljain jaloin-tepastelusta ei voi uneksiakaan. Paljain jaloin-tepastelusta nurmella ei voisi kyllä uneksia muutenkaan. Syy on se, että on olemassa maahan pesänsä pykäävä ampparilaji. Sen tulin nurmikollamme tepastellessani joitakin vuosia sitten kantapään kautta tietämään. 

Alakuvassa on yrtti, jonka Magnus on onnistunut plantaasiltamme hävittämään kokonaan.

Kyse on jättibalsamista. Äitini nimitti kyseistä kasvia pritkukukaksi. Äidin keksimä nimi sopii tälle kasville kuin nyrkki silmään. 

Kun siemenkotaan koskee, vaikka ihan hipaisemalla, ampuu pritkukukkabalssami siemenet sellaisella faarttilla ilmaan, että joka kerta pitää peljästyä. Ihme yrtti ja hauska. Ymmärrän kyllä, että hauskuus loppuu, kun huomataan, että kaikki paikat ovat täynnä kyseistä kasvia (mikäli mahtuvat lupiinien ja kurttulehtiruusujen sekaan).

Kuva on otettu Vilpolan taka-aakkunasta. Siellä niitä kukoisti uskomaton määrä, kuten kuvasta voi aavistella. Koko komeus ei edes näy ikkunasta. Niin muhkea määrä niitä oli.

Kuten arvata saattaa, pinkissä kalenterissani viimeviikon aukeama on lumivalkoinen. 

Jos jotakin jonkun päivän kohdalla ehkä lukeekin, on se yliviivattu. 

Kuulumme Magnuksen kanssa riskiryhmään (iän puolesta), joten emme voi mihinkään osallistua, emmekä mihinkään mennä. Emmekä haluakaan. Noudatamme säädöksiä ilomielin. Ne ovat meidän parhaaksemme. Emmekä suinkaan ole ainoita, keitä säännöt ja sääntelyt koskettavat. 

Käsittämättömässä tilanteessa ollaan kaikki. Niin Suomessa kuin koko maailmassa.

Lauantaina Catherine toi meille kahdeksi viikoksi purtavaa. 

Joimme ulkona kahvit ja Catherine myös juuri pouhotettua hernesoppaa. Pidimme huolta, että turvavälit pysyivät koko ajan säädöksien mukaisena. Enempänäkin. 

Minä huutelin pyykkitelineen luota kuulumisia ja Catherine puolestaan seinänvierustalta, jonne isänsä oli roudannut toppapäällysteisen tuolin ja puutarhapöydän rakkaan tyttären istua. 

Onni on omistaa tytär (jos kohta tietenkin poikakin). Kahden viikon kuluttua, jos tarvetta on (ja kai sitä on, koska rakastan maitoa) sovimme, että me puolestamme ajamme Nikolainkaupunkiin jonkun kaupan kaukaisimpaan parkkipaikankolkkaan ja Catherine käy kaupassa ja tuo pussukat takakonttiimme.

On tarpeetonta edes mainita, että turvavälit ja kertakäyttöhanskat ovat kuvioissa koko ajan mukana. Catherine on tarkka ja viisas tyttö. Kiitos vaan! En usko, että tuli tarpeeksi kiitettyä. Sitä vaan toljotti ja ihmetteli tilannetta ja ryysti pahvimukista kahvia ja haukkasi pullaa.

Vaikka olen karanteenissa, ei minulle ei aika tule pitkäksi. Ei ole koskaan tullut. Olen piirrellyt taidepiirin tehtäviä kotona. Piirikin on peruttu koko  kevääksi. Syksyllä sitten uusin innoin jLs.

Skannaamme viimeisimmän työmme opettajalle, joka antaa siitä arvion. Odotan hyvää arviota, koska kuva tulee Viksu Viilipytty-kirjaan. Mitä semmoisella kuvalla tekee, jos huonoa arviota pökkää? Ei mitään!

Olen myös lenkkeillyt sinnikkäästi. Tupasemme ympäri kulkee 320m:n polku. Olen reitin itse suunnitellut. Sitäkin pitkin on kiva roudata, jos ei pääse yksityiselle pururadalle kävellä tömpöttämään. 

Joskus yksityinen pururatamme  ja jäävät on niin pehmoisessa kunnossa, että lenkkarit eivät pysy jalassa, vaan uppoavat ja jäävät velliin kiinni (pieni suurentelu sallittaneen?)

320 m:n tupalenkin varrella, Vilpolan edessä, on lumikasa. Teen kasaan joka kierroksella sauvalla kolon, että tiedän monesko kierros on menossa.  

Viimeviikolla kasa oli kivikova. Siihen ei saanut tehtyä minkäänsorttista painallusta, vaikka kuinka taukuroi. Keksin ottaa sorakasasta pieniä kiviä ja niitä sitten pudottelin lumikasan päälle  yhden kerrallaan, kun kurvasin ohi.

Pakko on ollut ottaa varmistuskeino avuksi, että tietää kierrosten oikean lukumäärän. 

Olen huomannut, että ilman merkintöjä pakkaa kierrokset mielessä tuplaantumaan. Sen enemmän luulee kiertäneensä, mitä hengästyneemmäksi tulee. Luulee kiertäneensä jo seitsemän kertaa, vaikka todellisuudessa on rahjustanut vasta viiskertaa.

Lauantaina otin taloussakset ja pätkäsin itselleni kunnon otsatukan. Kolme klipsaisua ja valmista tuli.

Menin näyttämään Magnukselle uutta luukkiani ja hän sanoi, jotta HIANO!

Magnus sanoo aina kaikesta, mitä teen, jotta hianua on! 

Olen hyvin tyytyväinen Magnuksen arviointeihin ja alkanut uskoa niihin. Ei kukaan jaksa 54:ää vuotta valehdella.

T: Kaisa von Saxen- Hienonen

--------------------------------------------------

Jesajan kirja 55:1-3

Kuulkaa kaikki janoiset! Tulkaa

veden ääreen!

Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,

ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,

ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!

Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä,

mikä ei ole leipää,

vaihdatte työstä saamanne palkan

siihen, mikä ei tee kylläiseksi?

Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,

te saatte nauttia parhaista herkuista.

Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni,

kuulkaa, niin saatte elää!

Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne

ja lupaan olla liitossani uskollinen,

niin kuin olin uskollinen Daavidille.

Kuvat on näpsäisty 1700-luvun markkinoilta. Markkinat pidetään Isossakyrössä joka kesä. Toivottavasti tänäkin vuonna.
Yläkuvassa poseeraa Isonkyrön Vihtori-pappi. Hän kierteli markkinaväen seassa ja häntä sai puhutella kuka tahtoi. Kaikki tykkäsivät ja jos oikein olen ymmärtänyt, moni häntä puhutteli.
Ketään hän ei jalkapuuhun määrännyt, vaikka sellainenkin markkina-alueelta löytyi.
(En ole kysynyt julkaisulupaa kuvalle, mutta uskon vakaasti, että olisin sen saanut, jos olisin kysynyt).
Alakuvassa, joka on otettu samaisilta markkinoilta, näpötän minä.
Olen monena vuonna markkinoilla fiiraillut. Milloin myönyt leipää ja piirakoita, milloin istunut kirkkotarhassa valmiina juttelemaan ja vastaamaan, jos joku jotain kysyy.
Ensi vuonna menen, jos Jumala suo, Siskon kaa myymään kortteja ja kirjoja. Sisko omiaan ja minä omiani, edellyttäen, että saan Viksu Viilipytty-kirjan valmiiksi. Luultavasti en saa, mutta onneksi on kortteja mitä kaupitella ja tietysti kolme runokirjaani: Runollinen kirja, Runoratsukko ja Tulppaaninippu.
Viksu-opus on kyllä viimeistä silausta valmis, mutta sen painattaminen saattaa tuottaa suurta ja ylipääsemätöntä tuskaa.

Laitoin ylläolevat kuvat kehiin siksi, että ne ilahuttavat meikäläisen mieltä. On tärkeää ajatella ja kaivaa esiin sellaista todistusaineistoa, että hokaa, että on sitä ollut hienojakin hetkiä.
Raamattu taas puolestaan on sellaista todistusaineistoa, jota lukiessa ihminen hokaa, että peliä ei ole menetetty! Ei, vaikka eläisimme vähemmän hienoja hetkiä.
Tervetuloa sitten kesällä jLs minun ja Siskon markkinakojulle. Siskolla (Thors) on paljon kirjoja myynnissä (onhan hän oikea ja pesunkestävä kirjailija). Minulla on myynnissä paljon kortteja (olenhan minä pesunkestävä korttimaakari) ja paljon runokirjoja (olenhan minä pesunkestävä "runoilija") ja ehkä Viksu Viilipytty-kirja (olenhan minä pesunkestävä pyttyilijä).

Pinkin kalenterini viikkoaukeama on melkein valkoinen (tästä eteenpäin se on, sattuneesta syystä, ihan valkoinen). Keskellä kalenteriviikkoa lukee ABC klo 13.00
Minulla oli hauska ja mukava tapaaminen kaffikupin ääressä ystävättäreni kanssa. Praatasimme puoli yhdestä puoli neljään. Yhtään hiljaista hetkeä ei tullut, paitsi tietenkin silloin, kun haukkasimme pullasta ja ryystimme kahvia päälle.

Sieltäpäin tryykäsin Lizzy-serkun luo. Vähän kauhistutti, kun ei ollut kulunut kuin viikko edellisestä visiitistä. Lizzy lohdutti sanomalla, että rakas bönde-serkku (so. minä) on aina tervetullut. Vaikka joka päivä. Uskoin joka sanan.
Sain Lizzyltä vaihteeksi taas mekon. Aion panna sen päälle ensimmäiseen tilaisuuteen, johon yli seitsemänkymppiset taas joskus saavat mennä.
On outoa olla karanteenissa, mutta ymmärrän, että se on omaksi parhaaksemme. Niin vaikeaa kuin onkin ajatella, että kuuluu vanhuksiin, eli yli seitsemänkymppisiin. Tällä viikolla napsahtaa lasiin taas uusi vuosilusto. Ei voi mitään.

Tänään kävimme kaupassa heti aamusta Magnuksen kanssa. Kun tulimme kotiin, otin avaimen Magnukselta avatakseni hänelle oven. Ilman mitään ennakkovaroitusta kompastuin porraspäässä olevaan sementtiseen  laattaan (noin 3 senttimetrin korkuiseen).
Rojahdin päistikkaa, pää edellä rappusia vastaan. Pääni osui sileään uuteen rappuseen. Leuka ja posket klopsahtivat kuin hyllylle. Siististi aseteltuna. Polvet puolestaan klopsahtivat toiseen rappuseen ja oikea käsi kolmanteen. Oikean käden keskisormesta tuntui kuin kynsi olisi taittunut kaksinkerroin ylöspäin (kuten se varmaan sekunnin murto-osaksi taittuikin).
Mihinkään ei oikeastaan ottanut kipeää, paitsi kyseiseen keskisormeen.
MUTTA, vaikka ei ottanut kipeää, aloin vollottaa suureen ääneen. Puristin kouristuksenomaisesti vessa- ja talouspaperirullia kainalossani ja vollotin.
Itkusta ei tuntunut loppua tulevan. Silmäripsivärit poskella turskin ainakin puolituntia. Seuraavan toisen puolituntia itkin itsesäälistä. Itkin vanhuuttani, surkeuttani, kömpelyyttäni, lättypäisyyttäni, saamattomuuttani, laiskuuttani...itkin maailman surkeutta, sairauksia, coronaviruksia ynnä muita röppöreitä.
No, loppuihan se itku vihdoin, eikä vähiten hyvän lohdutuksen tähden, jota Magnuksen taholta koko kaamean session aikana sain tuta.
Täytyy taas terästäytyä kulkemisissaan. Yleensä kuljen aina nokka maassa ja kierrän joka pikkukiven. Portaissa varsinkin kuljen hengittämättä ja kieli ulkona, että ei vaan kaatuisi. Silti, SILTI tämän ikäiset mummut näköjään kaatuu! (Siitä siihen, ettei alkaa uudestaan itkettämään).
Noh, pikku kaatumiset on kaitainen asia nykyisten asioiden ja ahdistusten keskellä.
Asioihin ja ahdistuksiin auttaa rukous. Jeesusta apuun pyytämällä ihminen selviää. Taudeista ja muista. Jeesus on konkreettinen apu ja turva. Hänen avullaan pääsemme vaikeuksien läpi. Se on varmaa, jos mikä.
T: Kaisa Kömpelssön-Onthufvud
--------------------------------------------------------------
Psalmi 46:2-8
Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.
Meret pauhaavat ja kuohuvat,
vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat Jumalan kaupunkia,
Korkeimman pyhiä asuinsijoja.
Jumala on kaupunkinsa keskellä.
Kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.