Enkeli lentää liihottaa. Sinulle, kuka ollenetkin ja kussa lienetkin, onnea toivottaa!

Enkelin on tehnyt Vivianni ja vastaa sitä kuvaa, joka minullakin on enkelistä:

ystävällinen, lempeä, kaunis, viehättävä ja suloinen ynnä turvallinen ja valkoinen.

"Enkeli lentää liihottaa. Kaisalle onnea toivottaa."

Toivoo Heikki.

Näin kirjoitti veljeni muistikirjaani noin viisikymmentäviisivuotta sitten.

Hän oli kirjoittanut sen niin kauniisti "kaunolla", kun ikinä osasi mustalla lyijykynällä ankarasti painaen.

Kirjoitus kulki ihanasti ylöspäin vinoon, vaikka muistikirjassa oli ruudukko sivut.

Minulle tulee aina pala kurkkuun, kun näen tuon muistokirjoituksen.

Muistan, miten en antanut hänen kirjoittaa kirjaani.

Haukuin hänen käsialaansa sottaseksi ja rumaksi.

Lisäksi sanoin ETTEI POJAT KIRJOTTELE MUISTIKIRJOIHIN.

Piilotin visusti kirjan.

Jonkun ajan kuluttua halusin taas varmaan, että joku kiltti tyttö kirjoittaa jotain sulosointuista jonkun ikikaunistuskiiltokuvan (me sanoimme "muistin") alle ja kaivoin kirjani kätköstään.

Sain raivarin, kun näin, että veljeni oli löytänyt sen ja kirjoittanut siihen!Lisäksi vielä mielestäni HIENOIMMAN muistini alle.

Siitä tuli kova riita!

Nyt, kun veljeni on jo iankaikkisuudessa, minulle tulee aina paha mieli, kun muistan törkeän käytökseni.

Hän oli TODELLA halunnut siihen muiston kirjoittaa ja teki sen kaikesta sydämestään ja niin kauniisti, kun ikinä osasi.

Muistaisin, että olen pyytänyt anteeksi.

Sen muistan varmasti, että aikuisena pyysin häneltä anteeksi muita asioita. Sain olla kertomassa hänelle Jeesuksesta ja hän tulikin uskoon vähän ennen kuolemaansa.

Veljeni oli toimittaja ammatiltaan ja hänen pakinoistaan on koottu kirjakin.

Maanantaki iltana olimme Magnuksen kanssa KANSANLAULUjumalanpalveluksessa.

Jumalanpalvelus kosketti sydäntäni juuristoja myöden.

Lauluja säestettiin haitarilla, joka on yksi lempparisoittimistani.

Kotonani oli haitari ja yritin sitä ratuuttaa ja kuvitella, että olen Kaustisen supersuurella esiintymislavalla. Yleisöä tuhatmäärin ja on hiirenhiljaista. Soitantani on juuri loppunut ja yleisö on mykistynyt kokemastaan ja kuulemastaan!!!

Magnus hankki myös avioliittomme alkuaikoina haitarin, mutta myi sen sitten myöhemmin, mikä osaltaan selittää sen, että yleensä vietämme ensi vuonna neljättäkymmenettäneljättä vuotta avioliitossamme.

Kansanlaulujumalanpalveluksessa oli KANSANLAULUKUORO ja sen laulanta kuului ihanasti korvaan.

Kehoitan lämpimästi menemään kirkkoon, jahka huomaa, että siellä kansanlaulujumalanpalvelus pidetään.

Aivan samoin, jos lehdestä lukee ja havaitsee, että METALLIMESSU jossain suunnalla toteutetaan, niin sekaan vaan.

Eilen sitten saimme rakkaita sukulaisia Nikolainkaupungista kylille tänne Letkutielle:

Aija Kanita ja Öpe ajaa karauttivat pitkästä aikaa pihaamme (ja tulivat tietenkin sisälle tupaankin).

Magnus lämmitti saunan niin lämpöiseksi, että seinän raoissa uinuvat viitisen sataa HARMAAYÖKKÖSTÄ luulivat kesän tulleen.

Niitä lenteli sielä sun täälä niin, ettei tahtonut uskaltaa suuta aukaista.

Noh, onneksi Aija Kanita-tätini on sen verran puhelias, ettei minun tarvinnutkaan

Muistelimme, kuinka silloin ammoisina aikoina Huutoniemellä (Vaasassa) samassa talossa asustelimme (Aija Kanita on vain kymmenen vuotta minua IÄKKÄÄMPI).

Kuljimme n. puolentoistakilometrin päässä yleisessä saunassa peseskelemässä viikon varrella nahkaan tarttuneita likaplättejä tiehensä.

Minä olisin mielelläni halunnut ostaa sellaista harmaata ihanaa "RIO"-limunaadia, mutta AIJA KANITA sanoi kuuluvalla äänellä: " KAIVOSSA ON VETTÄ!"

Joskus sitten kävi sellainen flaksi, että putelli ostettiin.

Aija Kanita kysyi, että muistanko miten se tasattiin KRISTILLISESTI?

En muista, mutta uskon, että niin tehtiin, koska traumoja ei ole jäänyt ja tiedän tätini oikeudenmukaiseksi.

Sitten tätini kertoi, että paluumatkalla saunareissulla hän potkutteli potkurilla niin, että hänen piinkovat polvensa osuivat aina VAHINGOSSA minun hentoon ja laihaan selkääni, joka istuin potkurissa saunanyssykät sylissä.

SITÄKÄÄN en muista. "On varmaan siitä jäänyt alitajuntoihin niin kaameet angstit, että olen HALUNNUT unohtaa" arvelin tädilleni.

Meitä olis naurattanu, mutta perhospiperöisten pelossa tyydyimme hymyilemään.

Olin tänään aamulla boccian tuoksinoissa jälleen.

Sai Maikku minut lupaamaan, että menen oikein KILPA-AREENALLE joulukuun alussa.

Huh, huh!

Luvattu, mikä luvattu.

On kyllä hassua mennä estraadeille, kun juuri ja juuri tietää minkä väristä pallukkaa pitää paiskia ja minkäväristä osotella.

Tosin näen jo itseni vaatimattomana lehtikuvassa vähättelemässä voittoa ja suurentelemassa taitojani.

"Minussa on ollut aina pari punaista palloa. Ne ovat vain olleet piilossa! Muitten pallukoiden alla!"lukee Pohpiipelin etusivulla.

(Pohpiipeli on paikallinen aviisi).

Että silleen!

Tänään menen toiseksiviimmoseen kirjoittajapiiriin.

Setvimme kliseitä ja itsestäänselvyyksiä ja fraaseja.

Keksin mielessäni esimerkin, joka kaikkia meitä kirjoittajia kavahduttakoon ynnä peljästyttäköön, mitä fraseologiaan tulee:

KAUKO JA KAIPUU RUNO:

Aamu-usva oli hälventynnä.

Linnut siipiäns tuuletti.

Niillä oli suuntana etelänmaat. Kaukaisuudessa ne siintelivät.

Oi!

Kunpa oisin voinut aatoksin siivekkein

heidän mukaans lähteä.

Täältä kalseasta pohjolasta pois! Tiekseen!

Vankina on vain oltava täällä,

vaik´ heloitsee aurinko kirkkahammin siellä!

Ruohostot vehryeenpänä aidasten takana ovat.

Maissa kaukahisissa.

Tähän tyytyä täytyy,

vaikka syön rinnassa räytyy.

Paikallensa on jäätävä.

Rinnoissakin tunne jäätävä.

Rakkaus palava ja suuri silti jykeltää pieltä rinnan.

Kevät, kevät ah, kun saa

niin minä olen jo tääl.

Pohjolan tuuloset ilkamoi.

Räpyläkintuilla kova on työ

palata

takaisin Suomehen rakkaheeseen.