Huomenna on ohjelmassani matka Nikolainkaupunkiin.
Se on syntymäkaupunkini ja kaunein kaupunki Suomenmaassa.
Kuten kaikki tietävät asustin Nikolainkaupungissa, siis Vaasasssa kokonaista kuusikymmentä vuotta.
Minulla siis ,jos kellä on otsaa sanoa, että Vaasa on komein kaupunki, minkä tiedän Suomen niemellä.
Nyt, kun olen asustellut Letkutien päässä neljä vuotta , synnyinkaupunki aivan kuin komistuu päivä päivältä.
Kun sinne massiivisen dieselveturin kiskomassa junassa silloin tällöin matkustan, sen oikein huomaa.
Yksi asia on kuitenkin tullut selväksi: haluan ehdottomasti ja mieluusti kuitenkin elää Vähällänevalla, olkoot kaupunki niin komea, kuin tahtoo.
Täällä Rytkänperän tantereilla on kototalomme ja täällä tahdon rupisia perunoitamme kuoria ja juoda omista- sekä Maikun ja Eerikin marjapuskien marjoista keitettyä laihaa mehua.
Jaa, miksikö laihaa?
No, minä en saa juoda, enkä syödä kovin runsaita marjamääriä, koska vereni on nyt jo kuin sinappia (hieman punaisempaa tietysti).
Hemoglobiini oli kerrankin 167, vaikka kalvakkaana ajattelin sen olevan, kuin johtovettä.
HEIKOTTI siihen sähtiin.
Oli joulusiivousten aika ja kaikkea.
Lääkäri sanoi, että minua pitäisi kupata, kun mittausten tulokset valkenivat.
En raatsinut sanoa lääkärille, mitä mieltä olen kuppauksesta.
En siis voinutkaan vedota ANEMIAAN, kun piti alata vääntään lanttulaatikoita, maksalaatikoita, perunalaatikoita, rosollia, pipareita, luumutorttuja ja väskynäputinkia.
Viimeksimainittu jouluherkku on minun bravurini.
Ei haittaa, vaikka kattilan laittaisi pöytään nurinperin.
Mitään ei sisällöstä valu pöydälle!

Huomasit varmaan kuvan kauniista koiraneidistä blogini alussa?
Niin, siinä näpöttää Lyllan kotimme toisessa nojatuolissa.
Terapiakoiraa odottaa taas tehtävä huomenna.
Itseasiassa olin ymmärtävinäni, että MINUN ei ole niin väliä mennä kyläilemään, kunhan vaan Lulu tulee.
Lulu kyllä osaa jo reitin kyläpaikkaamme, mutta minun on pakko olla narun toisessa päässä, muuten joku vois napata sen ja viedä kotiinsa.
Kyseessä on nyt kyllä niin hieno yksilö, mitä koiriin tulee.

Aion huomenna vierailla myös Aune-tätini luona.
Vesi herahtaa kielelle, kun ajattelen taas niitä Akseli Touhula-leipiä, ynnä kaikkia piirakoita ja krääminisuja.
Aion ottaa mukaani muutamia valokuvia vanhoilta, mutta hyviltä ajoilta.
Otan myös suurennuslasin mukaani. En Aune-tätiäni varten, vaan ITTEENI varten.
Nykyiset kakkulani ovat viime vuosituhannelta, enkä näe niillä mitään.
Pidän niitä vain NÄÖN vuoksi.
Silmälaseissa kuuluu olevan nyt tällä hetkellä trendivärinä musta ja koko alkaa taas kuulemma suurentua.
Lasien osto on niin arvokasta, että aion odottaa niin kauan, että linssikoko on jälkiruokalautasen kokoista.
Neljäkymmentä vuotta siinä meni.
Ja minä, kun toivoin, ettei IKINÄ tarttis enää näyttää suurennetulta kärpäseltä. Muotia on kuitenkin seurattava, diggas sitten kärpäslookkia, tai ei.

Olin lenkillä aamupäivällä. Juoksin yhden hehtaarin metsämäen kaksi kertaa ylös ja saman verran alas.
Sydän löi, kuin pieni moukari rinnassa ja ajattelin, että tämä se luteet krassaa.
Olen oikein ylpeä itsestäni, mutta kuitenkin syvällä sieluni hämärässä sopukassa pelkään, että intoni lopahtaa.
Itseasiassa olen VARMA, että se lopahtaa. (niisk)
Minulla on kuudenkymmenenkolmenvuoden kokemus, että lopahdellut on.(niisk, niisk)

Mutta jumppaan menin kaikesta pelosta huolimatta uusi jumppismatto rullalla kainalossa.
Ellen olisi toistakymmentä kiloa lituskaisempi, en tekisi ko.rullakkeella yhtikäs mitään, sen huomasin könytessäni vaivalloisesti annettuja liikkeitä.
En olisi päässyt mattoseni päälle kymmenen venyttelemään luntioomia (lue lonkkaniveliä), kuten tänään pääsin.
Jos joten kuten kanssa -jumppaajat olisivat auttaneet minut vatupassiin, en olisi päässyt YLÖS.
Kiittelin Taivaan Isää siinä kiskoessani GUMMINARUA eteen, taakse ja sivuille, että olen sinnikkäästi jatkanut urheilu-uraani, vaikka aluksi kaikki oli niin mahdottoman vaivaista.
Tahdon kuitenkin edelleen muutosta, mitä kuntooni tulee.
Tahdon, että uudenuutukainen GYMMImattoni tulee entistä enemmän paistamieni pannukakkujen näköiseksi.
Pannukakkuni ovat sen näköisiä, että niillä olisi jumpattu säännöllisesti vuosikausia.
Siunausta kaikille lukijoille.
Lukijalaskurista päättelen, että teitä ON.
Tosin puolet siitä laskurimäärästä tulee siitä, kun käyn katsomassa ONKO KOMMENTTIA; ONKO KOMMENTTIA???
Itte en kommentoi kummiskaan kenenkään blogia, vaikka luen niitä ja vaikka tiedän, kuinka hauskaa on, kun on joskus KOMMENNTTI.

Tuus Kaisa