sunnuntai 30. joulukuuta 2012



Istun vuoden toiseksi viimmosta päivää peräkamarissamme läppärin ääressä.
Vieressäni tietenkin lepattava patterikynttilä ja rispaantunut kalenteri.
Kalenterin aukeamalla ei ole yhden yhtäkään merkintää (Ellei "koneen pesu"-örmintää oteta lukuun.)
Kalenterin valkoiset täpläpäivät eivät toki tietenkään tarkoita, ettei mitään olisi tapahtunut. Päinvastoin.

Jouluaatto valkeni ihanana ja lumisena. Jännää, että sitä lunta muka aina pitäisi olla vähintäänkin 1/2 sääreen, ennenkö tuntuu joululta. Kun olimme aikoinaan Betlehemissä, tismalleen silla paikalla, jossa Jeesus syntyi, ei lunta ollut yhtäkään hiutaletta missään ja jos olisi ollut, olisi se sulanut sihisten pois 30 asteen lämmössä.
(Siinä paikalla, jossa Jeesus syntyi, on nyt kirkko).
Saimme ottaa tämänvuotisen aattopäivän heti aamusta kumminkin rauhallisesti, koska olimme suorittaneet etukäteishommia ja aattoon kuuluvia traditioita jo päiviä aikaisemmin.
Esimerkiksi joulusaunassa kävimme aatonaatonaattona ja jouluriisryynipuuron, kanelilla ja sokerilla höystettynä, aatonaattona.
Siivoukset ja sensellaiset olimmehan tehneet jo kuukaustolkulla takaperin, ettei niistäkään ollut vaivaa. Takaisin juosseet villakoirat eivät kynntilöiden ja kuusenvalon loimeessa häirinneet paljoakaan.
Tavanomaisen joulukurmeeseemme kuuluvat lanttu/porkkanalaatikot, sekä jouluiset lihapallerot valmistin aatonaattona.
Jaa, siis että mimmosia ovat jouluiset lihapulla? No, ne ovat samanlaisia kuin vuoden kaikki muutkin lihapullat, mutta aika, jona lihapullia syödään, vaikuttaa nimeen.
Catherine&porukka&Lyllan saapuivat kahdeksitoista jouluaterialle tänne Letkikselle, kuten jo traditioon on muutamat vuodet kuulunut.
-Ei kai vaan taas lihapullia?, kysyi Vivianni, ennenkö oli vielä kunnolla tullut autosta uloskaan.
-Kyllä ja viljapossukinkku, rosollia ja rajakarjalan paistia, minä vastasin aurinkoisesti.
Jouluna ei puhuta kuin aurinkoisesti :D
Äitini sanoi eläessään oikeinkin aurinkoisesti, että minun karjalanpaistini ei oikeata karjalanpaistia ole ikinä nähnytkään. (Siitä juohtuu raja-lisäke ko. ruuan edessä).
Tuosta VILJApossukinkusta, Magnus maanviljelijän poikana, puolestaan ihmetteli, että eikös kaikki siat syä viljaa?Meillä kotona ennen vanahaan sioolle syätettihin ohoraa...
-Eivät!, tiesin minä 60 vuotta kaupungissa asuneena siellä syntyneenä ja siellä isä ja äiti syntyneenä.
-Niille, jotka eivät ole viljapossuja, niille syötetään kalaa.
Olen päätellyt asian ihan itsetykönäni siitä, että liha maistuu useahkosti silliltä, tai sen tapaiselta.
Minä en suinkaan tätä makuasiaa moiti, koska rakastan silliä. Ostin tänäkin jouluna ihan vaan itselleni ikioman sillipurkin.
Lipeäkalaa en voi ostaa lainkaan. En pienen pientä siparettakaan.
Kaikki muut sukukunnastani kun eivät halua olla lipeäkalan kanssa samassa huoneessakaan, saati syödä.

Jälkiruoaksi joulumenyyseemme  tein, kuten aina ennenkin, väskynäkiisseliä.
Sivukorvalla kuulin, että kiisseli on saanut uuden nimen: TUPUNTTI.
Nimi juohtunee luullakseni siitä, että teen väskynäkiisselin aina niin sakean, että ei ole väliä, vaikka tarjoiluvati laitettaisiin nurinperin pöydälle. Sisältö ei valu, leviä, eikä heilu mihinkään suuntaan.
Tupunttiannoksen päälle  kukin sai laittaa kermavaahtoa niin suuren klöntin, kun kehtasi.
Lullanille (josta komeat alkukuvatkin tällä kertaa) annettiin maksalaatikkoa. Olin ostanut m-laatikkoa sille ja itselleni sellaisen isomman loodan kaupan paapalta.

Yksi traditio jouluruokailustamme jäi tänä vuonna pois. Nimittäin Turun joulurauhan julistaminen, tai tietenkin sen kuunteleminen.
Televisiomme otti ja hajosi tuossa joulun alla ja radiokanavia en antanut höyryradiossamme vaihtaa :(
Kanavan uudelleen etsiminen kuluttaisi liikaa hermoratoja.
Pääasiahan onkin tietenki jouluevankeliumi, jonka Magnus meille juhlallisesti luki.

Rakkaat syömävieraamme lähtivät sitten, syötyämme ja juotuamme, tervehtimään toistapuolta sukuaan ja me otimme päivälevot.
Iltapäivällä, siinä viidentoista pintaan, lähdimme kohti Nikolainkaupungin  siunauskappelia ja hautausmaata.
Kappelihartauden jälkeen kiersimme haudoilla sytytellen hyvissä ajoin hankkimani hautakynnttelit ja ihailimme kaunista valomerta, joka Vaasan hautausmaalla, jouluaattona vuonna 2012, eteemme levittäytyi.
Jostain syystä tänä vuonna mietin oikein tosissani, sitä jätekasaa, joka hautakynttilöistä kertyy.
Mikä olisi viisasta? Olisivatko ne patterilliset tuikut parempi vaihtoehto? Niistä sitä ehkä tosi ongelmajätettä kertyisikin, niistä pattereista. Eivätkä ne toki loistakkaan yhtä kauniisti.
Mutta se on hyvin luultavaa, että tuosta kauniista tavasta ihmiset eivät varmaan sakonkaan uhalla luopuisi ;)
Minä puolustelen omia kynttelinviemisiäni sillä, että vien vaan kerran vuodessa ja...ja....
Eli:  EN MINÄ, MUTTA NUO MUUT... seli, seli.
Jos jokulla on antaa viisas ehdotus, niin lupaan harkita.

Ennen Nikolainkaupunkiin lähtöämme Magnus alkoi kaivelemaan pukinhynttyitä esille.
NIITÄ EI LÖYTYNYT. EI SIIS NIIN MISTÄÄN.
Pitkävartiset huopikkaat onneksi sentään olivat tallella vintin rappusten päässä. Ne ovat siinä aina. Kolmijalkasen rautapadan, isoisäni matka-askin ja puisen lastenpottakehikon vieressä.
Mutta rispaantunutta pumpulipartaa, vääntyneine silmälasisankoineen, vihreitä verkkareita, tonttulakkia ja tuskanpunaista tuulipuvuntakkia ei löytynyt.
-Noon varmahan Tuurmossenilla. Sinnehän meillä paasatahan kaikki tarpehellinenki...
No onneksi vähintäin yhtä komee parta ja yhtä vääntyneet silmälasisangathan Magnuksella on omastakin takaa.
Päähänsä otettiin mukaan yhteinen (!) tekokarvalakkimme ja punainen paksu villatakki saisi luvan kelvata pukinnutuksi.

Kun lapset illalla sitten kehoittivat kahvit hörpittyämme paappaa (so. Magnus) menemään pukemaan pukinvermeet päälle, että päästään asiaan, odotin kauhulla niitä haisevia vastalauseita, joita pukin hyvinkin normaali (!)asustekokonaisuus aiheuttaisi.
Turha pelko.
Ilmassa ei ollut minkäänlaista arvosteluhenkisyyttä aistittavissa.Ehkä niillä kolmella jätesäkillisellä lahjapaketteja oli oma vaikutuksensa asioihin.

Minä sain lahjaksi mm.kaksi (2) käsilaukkua, putkikaulahuivin ja turvenaamioputkilon.
Eilen illalla siinä 22 pintaan laitoin naamiot naamalleni. Siihen aikaan tuskin ketään enää tulisi kyläilemäänkään.
Täytyy sanoa, että naamion vaikutus oli melkoinen. Ainakin mitä tulee huushollimme kahden muun asujan naamatauluun. Ne äljähtivät kalpeiksi nähdessään minun mustankukertavan pärstävärkkini.
Uskon kumminkin, että turve vaikuttaa suotuisasti myös siihen, kuhunka se oli levitetty.
Aamulla vilkaistessani näytti ihan kuin muutama juomu olisi tasoittunut, vaikka valot eivät edes olleet päällä.

Nyt tämä juuri 7 vuotissynttäreitä viettänyt rakk...öh...koneeni piippailee siihen sähtiin, että on syytä lopettaa.
Paaaaaljon kaikenlaista, erittäin mielenkiintoisaa jäi nyt teille tietoon saattamatta, mutta ensi vuonna tavataan ja silloin on uudet kujeet kerrottavana.

Siunausta, ylenpalttista Jeesuksen siunausta, sinulle lukijani ja kaikkea hyvää vuodelle 2013!
T: Kaisa Nykujeet-Svartnäsa
-------------------------------------------------
Matteus 6, jae 26

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa
eivätkä kokoa aittoihin
ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Tälläinen ihastuttava kaunotar riipp...mikä ihmeen sana olisi nyt parempi kuin riippuu?
Millään ei mollaa, että kirjoittaisin kaunotar riippuu katossa.
Ei liioin sovi killuu-verbi, eikä roikkuu nyt senkään vertaa...
Täytyy keksiä itse.
Katossamme HIIMEILEE tälläinen ihastuttava kaunotar.
Toisena verbivaihtoehtona tuli mieleeni HÖHHÄILEE, mutta sekään ei nyt tuntunut kyllin kauniilta tässä nimenomaisessa tapauksessa.
Kuvassa köökkimme katossa hiimeilevän himmelin haimme eilen Nikolainkaupunkimatkallamme Paun luota.
Hän on ihan itse sen tehnyt ja on kaiken kukkuraksi ensimmäinen lajiaan.
Paffilaatikkoon varovasti pakattuna, (sielläkin se hiimeili) saimme kun saimmekin sen, ihan ehyenä viimmosta olkipilliä myöden, roudattua tänne Hälvälandiaan.

Toinen erikoinen ilonaihe vanhan sydämeni päälle sattui myös muutama päivä sitten.
Postin kiikuttamasta kirjekuoresta putkahti esiin ihkaoikea timantti! Ekotimantti!
Harmi, että en saa tähän joulunalusreportaasiini kuvaa rintapielestäni, johon heti timantin kiinni tumuloin.
Tai kuvan kyllä saisin, mutta en tänne bittieetteriin.
Kuvankäsittelijämme otti ja meni loikoolemahan, ku oli heränny jo viireltä. Käski mennessänsä kattua, pönttöuuninpesähän ja sulukia pellit, jos näyttää pesä pimiältä.
(Täytyypä muuten mennä suorittamaan annettu tehtävä).

Siitä timantista vielä piti kirjoittamani (ja laitan kyllä kuvankin ensi vuonna) :
Lähettäjänä oli joulupukki :D
Kirjoitin oitis eräälle blogisti-ystävälleni (rohkenen ihan näin väkevästi häntä tituleerata), että minullapa on nyt samanlainen stimanki kuin hänellä.
Hänen blogistaan tuosta timankibriljantista luinkin. Kerroin silloin vuolaasti, kuinka minä olin aikoinani hukannut elämäni ensimmäisen (ja kuten silloin vielä luulin, myös viimmosen) timanttisormuksen. Se maksoikin ainakin parisataa euroa ja hyvällä säällä sen saattoi kolmen luupin avulla nähdäkkin.
Mainitsin, että koskaan en enää timanttia itselleni hanki, enkä anna toistenkaan itselleni hankkia. (Koskaanhan ei tiedä, vaikka Magnus olisi käsittämättömässä rakkaudenpuuskassaan sellaista intaantunut murulleen hankkimaan).
Mutta (kirjoitin siis aikoinani blogiystävälleni) tuollaisen ekotimantin voisin ostaakkin, jos eteen pökähtäisi.
Hintakin kun vaikutti passelilta: 2 (kaksi) euroa. Timantin tarkasteluunkaan ei tarvitsisi yhtäkään luuppia. Se erottuu hienosti  paaaaaljon suuremmasta kuin kahdeneuron kokoisesta rintanapista. Mitä, kun piirtäjänä ja kuvaajana on asialla ollut ammattilaiset, niin tietäähän sen.
Niinpä siis sain tuon timantin eräänä kauniina kuulaana joulunaluspäivänä.
Kiitin blogiystävää, kun Joulupukille oli vihjeen antanna ;)
Timanttipäivänä minua pakkasi väkisin hymyilyttämään ja ihailuttamaan, kuinka ihmeellinen tämä blogimaailma joskus on.

Kuten tavallista aina raporteeratessani on nytkin  vieressäni kalenteri levällään.
Viime maanantain kohdalla lukee varmoin vedoin kirjoitettuna JUMPPA.
Minkäänsorttista  jumppaa en ole kyllä jumppaillut kolmeen viikkoon. Uhonnut kylläkin : (
Tautihan rajoitti sen sallitun kaksi viikkoa, mutta muuten olisin jo voinut aloittaa täydellä teholla.
Syömisen olen kyllä aloittanut oikeinkin täydellä teholla.
Pakkohan sitä on maistella leipomuksia ja ...
Olen leiponut "maailmanhelpoimpia" pötkyläpipareita. Pötkylä- sana tulee erotukseksi niihin enkeli/sydänmuotti pipareihin.
Tämä taikina leivotaan kolmeen (tai jos tekee tuplat, niin kuuteen) pötköön, jotka  uunista otettuna leikellään paloiksi.
JOS lukemassani ja löytämässäni ohjeessa on helppo-sana, heräävät epäilykseni välittömästi ja saavat yleensä vain vahvistusta leipomis-session aikana.
Nyt ohjeet ja adjektiivit pitivät kutinsa. Ohje ja kaikki muu oli todella helppo!
Laitan tähän reseptin , jos teissä tuhansissa ja taas tuhansissa lukijoissani sattuisi olemaan samanlaisia jauhopeuk...tai oikeammin jauhopäitä kuin minäkin.
Yhtään en muista mistä mistä reseptin nykäisin. Jonkun blogista se kyllä vissiin ehkä oli.
Laitan reseptin valmiiksi tuplana, koska en usko, että teissäkään löytyy sellaista, joka viitsisi kuutta (hiukan liioitellusti ilmaistuna) keksinpiperöä varten uunia lämmittää.

Siis:
200 gr voita
1dl sokeria
1 ruokalusikallinen (vajaahko) vaniljasokeria
1 teelusikallinen kanelia
1 rkl siirappia
5 dl vehnäjauhoja
2 teelusikallista leivinjauhetta

Sekoita kuivat aineet.
Lisää voiklöntti ja siirappi.
Vaivaa aineet tasaiseksi taikinaksi. Jaa kuuteen osaan. Pyörittele osat tangoiksi (siis pötköiksi).
Paista 175 asteessa 15 minuttia. (Minä paistoin kolme tankoa kerralla.)
Leikkaa tangot vinosti paloiksi heti uunista otettuasi mahdollisimman terävällä veitsellä.
Syö makoisina paloina ja anna muillekkin.

Keskiviikkona menin Isonkyrön pappilaan myömään ihmisten tekemiä käsitöitä ja leivonnaisia.
Tuotto menee lähetyksen ja diakonian hyväksi.
Sana oli kuulunut meidänkin korviimme ( ja varsinkin Magnuksen), että pappilassa myytävänä olisi myös 800 (åttahundra) lusikkaleipää. Oli oikein pidetty lusikkaleipätalkoot.
-Tuas on rahaa, nii ostat niitä lusikkaleipiä muutaman ropehellinen, jotta saamma herkutella.

Ennenkö ehdin pappilaan päästyäni oikein kunnolla edes päällystakkia niskasta naulakkoon laittamaan, kysyin hengästyneenä, että missä se lusikkaleipävuori on?

KAIKKI OLI MYYTY. JOK´IKINEN LUSIKKALEIPÄ. LOPPU, SLUT!

Meni hetki, ennenkö sain hengitykseni tasaantumaan.
Kuinka minä voisin mennä kotiin? Tyhjin käsin kuin hieroja?
Asiaa ei ainakaan varmaankaan auttaisi liioin sekään, että löysin pappilan myyntipöydältä aivan ihanan vetoketjukorun. Entisten vetoketjukorujen jatkoksi.
No, ensi vuonna olen skarppina. Tilaan jo edellisellä viikolla...ei, kun oikeastaan tilaan jo nyt tässä:
Voisiko saada muutaman  rasiallisen lusikkaleipää tänne Hälvänmutkalle? Noudetaan.

Kampaajalla kävin keskellä viikkoa.
Minulla on tämän pallonpuoliskon paras kampaaja. Hän saa joka kerta kuontalooni sellaisen efekti-vaikutelman kuin hiuksia olisi enempikin kuin ne kaksi, jotka aamulla päässä tölhöttävät.
Vein hänelle joulumuistamiseksi pikkaraisen rasian niitä sellaisia suklaapalloja. Mozartin kuulia, tiedättehän?
Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, että kampaajalle kuulia viedään. Ei olenkaan.
Mutta siinä on, että pystyin viemään rasian, ilman että en syönyt niitä matkalla itse.
Mozartin chocolade-kuulat kuuluvat mielimälleihini. Niitähän on niin vähänkin siinä rasiassa, että yhdenkin kuulan kolo olisi heti paljastanut meikän ahneuden, enkä olisi rasiaa voinut ojentaa. Olisi siis pakko ollut syödä loputkin. Näin ei nyt päässyt käymään lujan ja määrätietoisen luonteeni takia ;)

Tänään aion mennä kirkolle. Haen myytävänä olleet kirjani (kaksi on myytykin) pois, ja ehkäpä käyn katsomassa onko Mozartteja vielä jäljellä kaupassa ;)
Huomenissa menemme tapamme mukaan kirkkoon. Olemmekin kirkolla oikein pitkän ja ihanan kaavan mukaan. Tarjolla on kirkkokaffitkin.
Huomenna teen myös, sitten illansuussa, laatikoita (lanttu ja porkkana) ja kuuntelen joulumusiikkia.
Jos aikaa jää makoilen soffalla ja tuijotan kattoon.
Televisiomme sanoi yhteistyösopimuksen irti, joten sitä ei voi tuijottaa. Kanavien vaihtokin ko. televiitsionin kohdalla oli jo muutaman viikon aikana kuulostanut lähinnä tykin ammuskelulta.
Nyt sitten ammuskeluun alkoi tulla hajuefektit mukaan, joten katsoin parhaaksi nykäistä töpselit seinästä.
Saas nähdä hankitaanko uutta?

Lopuksi tahdon sydämestäni toivottaa teille jok´ikiselle Siunattua Joulua.
Herramme Jeesus Kristus  elää.
Hänelle voimme murheemme ja ahdistuksemme kuin myös ilomme ja kiitollisuutemme kertoa.

T: Kaisa Skedbröd
--------------------------------------------------------------------------
Evankeliumista Luukkaan mukaan
2 luku, jakeet 15-20

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen:
" Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti."
He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä.
Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli  lapsesta sanottu.
Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään.
Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut ja hän tutkisteli sitä.
Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet.
Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.


maanantai 17. joulukuuta 2012




Kotimme olkkari melkein valmiissa joulusotisovassaan, tuossa päällimmäisesä kuvassa. Ainoastaan villakoirat pitää enää poistaa kuusen juurelta ennen ens maanantaita.
Alakuvassa rakkaan tätini, Aija-Kanitan, valmistamaa joulusinappia.
Sinappi on niin tujua, että kyyneleet virtaavat jo purkkeja katsellessakin, saatikka kinkunsiivun päällä suuhun pupellettaessa.

Taas on eteen pullahtanut maanantai, jolloin täältä Rytkänperän puuronsilmästä  kirjoitetaan ja eetteriin lähetetään sarja "mielenkiintoisia (köh)  häppeninkejä varrelta viikon".
Minun mielestäni maanantait pullahtelevat vastaan nykyään useammin kuin ennen (ennen=vanhaan hyvään aikaan puolisen vuosisataa sitten).
Muutoin tämä joulun alusta-aika on kestänyt ihanan pitkään maanantaitten tiuhaan vastaantulemisista huolimatta.
Minähän aloitin joulunalustan jo oikeastaan lokakuun lopulla, yhdessä kauppiaiden kanssa ;)
Odotus on sujunut rauhallisesti ja vasta tänään ahdisti ensimmäisen kerran paukauttamaan  radion aukaisu&sulkaisu-nappulankin kiinni. Musiikkia on sentään kuunneltu jo sangen kauan.
Tänään kuitenkin tunki huonokuuloisiin korviini  niin pöyristyttävä siivu (en tiedä nimeä, enkä osaa kuvailla), että oli glögi holahtaa väärään kurkkuun.
Radio parka notkahti ainakin sentin kasaan, kun paukautin sen hiljaiseksi. (Raskasta hengitystä).
Mutta nyt asiaan:
Luit ihan oikein, että glögiä hörpin heti maanantai-aamutuimaan.Tietenkin join ihan aluksi  kahvia. Siitä jatkoin glögillä ja aion seuraavaksi ryypiskellä kasvislientä jne.
Kun olet lukenut viikonvarsi tapahtumat, ymmärrät kyllä MIKSI.
Tänään aion aloittaa jälleen myös punnusten nosto-ja vääntösessiot ja sillä koneella kammeltamisen.
Olen joutunut olemaan aikalailla iisisti tämän flunssan takia, mutta nyt tauti  on kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaan ohi.
Eikös flunssan sanota kestävän kaksi viikkoa lääkityshoidolla ja 14 vuorokautta ilman lääkityshoitoa?
Toki vieläkin, aamulla ja illalla, yskin  niin, että kylkiluut edelleenkin lepattavat, vaikka olen lusikoinut yskänlääkettä (sitä, jonka kyljessä on varis/harakka kaulahuivi kaulassa).
Kaihoisana olen muistellut kotikaupunkini apteekin omaa yskänlääkesekoitusta MUSTANPARRAN TIPPA-nimistä (tässä kohtaa minulla oli noin parintunnin verran väärä nimi :Hokmannin tippa.Yht´äkkiä taikinatiinua pestessäni muistin oikean nimen).Jokatapauksessa sitä yskänlääkettä kun kurkkuun kulautti, ei tullut enää mieleenkään yskiminen.

Aamuisin yritän ysköstää hyyskässä, koska olen huomannut, että ankara yskiminen (suolenpätkät lenneskelevät vastakkaiseen seinään) herättävää ankaraa arvostelua.
Jos kyllä huoltakin, eipä silti. Magnus nimittäin huutaa huolestuneena  oven takana (kun saan vedettyä henkeä ja kuulen jotakin), jotta pitääkö tilata ampulanssi, vai rumisauto?
Mutta nyt jätän sairauskertomuksen setvimisen ja analyseeraamisen tähän ja siirryn muistelemaan menneitä.

Viikolla oli kotiseututalolla, Isonkyrön ihanan vanhan kirkon kupeessa, vapaa-aikalautakunnan (Isonkyrön kunnan) viimmonen  kokous.  Viimmonen siis sillä kokoonpanolla.
Kun me paikallaolijat olimme saaneet haalittua ja soiteltua kokouksen päätösvaltaiseksi, söimme maittavan joulukalkkuna-aterian.
Jälkiruokana oli tietysti jouluhalko-viirunisua (viirunisu=kääretorttu) ja äykeät kaffit.
Mahat kurkun sulkijalihakseen asti täysinä, teimme hyviä päätöksiä ja yksimielisesti.
Puheenjohtaja jakoi meille kokouksen loputtua tuoksutuikut ja kaikki kiittivät kaikkia, kuten hyvään tapaan kuuluu.
Minäkin kuiskasin kiitoksen, että olen saanut olla ittiäni paremmassa seurassa nämä neljä vuotta.
Tässä tilaisuudessa tapahtui siis viikon ensimmäinen sulkijalihaksen venyttäminen.
Keskellä viikkoa tapahtui toinen.
Isonkyrön Alapään Maaseutunaiset ottivat ja kokoontuivat samaiseen kotiseututaloon joulujuhlaan.
Joulujuhlassa syötiin äärimmäisen tuhtisti.
Tällä kertaa kinkkua kalkkunan asemesta.
Ateriaan kuului tietenkin lohet, sillit, salaatit, rosollit, (hetkinen...minun täytyy mennä juomaan kasvislientä pari napollista) lanttu-,imelletty peruna-, ja porkkanaloodat...ja lopuksi tietenkin jouluhalko :D

Meillä maaseutunaisilla on joulujuhlissamme tapana aina myös tehdä jotain hyödyllistä ja kaunista, kuten kaikilla  maaseutunaisilla ympäri mualimaa tapana on.
Me virkkasimme maton! Tai siis, kuka virkkas, kuka ei.
Arvata saattaa, kumpaan ryhmittymään meikäläinen lopuksikin lukeutui.
Hankin hyvissä ajoin virkkausneulan, joka piti olla 8-10 numeroinen. Minä ostaa pätkäsin 8-numeroisen.
Hypistelin koukkua koko edellisen viikon sormissani ja tein ilmassa samanlaisia liikkeitä, kun muistin tehneeni 55 vuotta sitten ketjusilmukoita virkatessani.
Mattoon tarvittavat kuteet saisimme paikanpäällä.
Kude oli jotain puuvillaista ontelo...loppua en muista. MINÄ  valitsin luonnonvaalean ontelo-vyyhdin.
Vyyhti piti keriä kerälle, mutta ensin nautimme notkuvan pöydän antimia, siihen kuuluisaan sulkijalihakseen saakka.
Syömisen tuiskeessa tuolin selkänojalle varovasti asettelemani vyyhti  oli tietenkin levahtanut osaksi lattialle.
Jos joku ei ymmärrä vyyhtien päälle kerron, että ne menevät äärimmäiseen umpisolmuun ja takkuun levahdellessaan.
Kauhuissani kun olin, mieleeni tuikki niitä kaameita fiiliksiä, joita pikkuiseen sydämeeni koulun kässäntunneilla iskettiin (eih...täytyy mennä juomaan motillinen raikasta kraanavettä).
Kyllähän maaseutunaiset aina yhden takkuun menneen vyhdin saavat selvitettyä.
Minäkin  koitin pitää skarppina vyyhteä tyskälihasten käsivarsieni varassa. Se homma sentään onnistui (kiitos puntukoiden noston).
Maton virkkaamisen voisi hyvin ottaa kuntosaliohjelmistoon. On se sen verran työlästä hommaa.
Minun nivelrikkoinen peukaloni sanoikin haisevan  vastalauseen melkein välittömästi. Lisäksi huomasin, että peukalon juurethan alkavat itseasiassa niskasta.
Pakko oli antaa periksi.
Maikku sanoi, että ellen halua pitää keriä itselläni , enkä jättää perinnöksi tuleville virkkaajapolville, hän ostaisi kerät mielellään.
Hinnoista sovittiin ja Maikku on nyt ontelokerien onnellinen omistaja.
Häneltähän onnistuu myös kaikenlaisten mattojen aikaansaanti. Lienevätkö kerät jo nyt nyt, tätä teille kertoessani, muuttaneet olomuotojaan.

Eräänä kauniina viimeviikon päivänä puksuttelin junalla Nikolainkaupunkiin syömään. (Kolmas kerta siis, mitä sulkulihakseen tulee).
Nikolainkaupungissa on ihana joukko naisia, jotka viikottain kokoontuvat Raamattua tutkimaan ja rukoilemaan. Niin tein myös aikoinani minäkin heittin kanssaan niissä maisemissa vaikuttaessani.
Kun muutimme tänne lakeuksien päälle Letkutielle, minun viikottainen kokoontumiseni  jäi, mutta vuosittainen jäi.
Vuosittain (jouluna  ja keväällä) kokoonnumme johonkin Nikolainkaupungin sadoista-ja taas sadoista viihtyisistä ruokapaikoista lounehtimaan ja yhdessä muutenkin riemuitsemaan.
Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.
Samalla reissulla tapasin vanhan tuttuni  keskikaupungin tavaratalossa.
Hän sanoi katsoneensa, että siinä on joku nuori tyttö (!), mutta kun hän näki naaman, niin Kaiskeehan se siinä. Samalla puhuimme vuolaasti rypyistä. Hän kertoi saaneensa tuhat ryppyä laihduttuaan. Minä taas kerroin, mistä suhteellinen rypyttömyyteni (niin kuin nyt vajaat satavuotiaat ovat) juontaa alkuryp...juurensa.
Kerroin hierovani pottuhanskoilla laajaa naamatauluani, ynnä kuorintavoiteella myös silloin tällöin. Lisäksi puolustelin rypyttömiä poskiani niiden pulleudella. Kun on rasvaa/nestettä pärstävärkissä moni mutka oikee.
Ystäväni myönteli  synkän näköisenä asioiden näin olevan.

Menin samalla syöntimatkallani myös Bärttaa tervehtimään.
Soitin aikeestani etukäteen ja kovasti hyvin passasi, että menisin.
Joulun kunniaksi menin kaffilaan ostaakseni kaksi sokeritonta joulutorttua, mutta olivat suuren kysynnän vuoksi päässeet loppumaan.
Bärttan ovikelloa aikani rimputellessani (noin 5 minsaa) havahduin, että Bärttan nimeä ei enää ovessa ollut olleskaan.
Soitin Bärttalle ja lausuin ihmetykseni kaikesta. Hän kertoikin  iloisena, että on muuttanut.
Toki tiesin, että tälläinen mukava ja tarpeellinen  tapahtuma on ollut tapetilla, mutta kysyin jähmeästi, että kas, kun Bärtta ei huomannut siitä...
-Ajattekin, että sinä et tuu, jos kerron.
Rykäisin ja sanoin, että en ole varustautunut kävelemään kymmentä kilsaa. Nappaskengät ja juhlakolttukin jo sanelisivat omat ehtonsa.
Sovimme, että karautan autolla (ei tarvitse mennä keskikaupungille keskisormien sekaan) vielä ennen Joulua uutta kotia ihailemaan ja Bärttaa kunnolla tapaamaan.

Lauantai aamulla anivarhain lähdimme jälleen Nikolainkaupunkia kohti koko Letkutien konkkaronkka: Magnus, minä ja Charles.
Joonathanin ja Viviannin koulun joulujuhliin kulki matka.
Juhla pidettiin Euroopan kauneimmassa kirkossa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa keskellä Nikolainkaupunkia.
Minä sain seisomapaikan yläkuorissa pylvään vieressä.Muut eivät kehdanneet sinne änkeä.
Näin paikaltani kaikki ihastuttavat tapahtumat alttarilla ja kuulin vieressäni soittaneen koulun orkesterin suloisen soitannan ja musiikkiluokkien kauniinherkän laulannan.
Magnus ja Charles eivät olleet nähneet mitään, mutta onneksi heillä on hyvä kuulo.
Juhla oli niin ihana, etten kuunakullanvalkeana olisi osannut sellaista vielä saavani nähdä.
Mikä ihan paikka, mitkä ihanat esiintyjät, mikä ihana ohjelma, mitkä ihanat laulut, mikä ihana soitanta.
Ruotsinmaallakin pidetään kuulemmaasti koulujen joulujuhlia kirkoissa, mutta siellä ei saa olla Jumala mukana ollenkaan (?).
Mene ja tiedä pitääkö asianlaita paikkansa. Surullista olisi, jos pitäisi.

Kun juhlat olivat ohi, menimme pizzalle.Me ja Catherinen porukka.
Magnus sanoi, että hän ei ehkä enää pizzalle näistäpuolin tule.
Oli nähäny, jotta reunoolle puronnehia hernehiä ja kurkunpaloja oli flikka pyyhkäässy rätillä takaasi kippoohin.
Minä sanoin, että ei tuosta nyt kannata hernettä ainakaan nenäänsä vetää. Varmaan oli puhdas rättikin.
Minä en ainakaan anna moisen pikkuseikan estää menemisiäni.
Joka tapauksessa tämä oli jo niin mones "sulkijalihaskerta", että sinä rakas lukijani ymmärrät, miksi puntit ja se voimisteluhärveli  on ihan ehdottomasti taas otettava vingutukseen ja miksi on pysyteltävä juomalinjalla.

Sunnuntaina kello 13.30 oli meidän kylien joulujuhla (jouluveisuu) Bär-Lizzyn ja Kepan kauniissa kodissa.
Kirkkoherramme  Artturikin tuli sinne edellisestä tilaisuudesta suoraa ilman välilaskua (mennäkseen taas seuraavaan, mutta onneksi sai hieman meidän kanssamme lauleskella).
Minä inspiroiduin moisesta ihanasta juhlasta niin paljon, että kirjoitin upouuden runonpätkänkin kaikkien kuultavaksi hieman ennen juhlaa.
Yritin näyttää vaatimattomalta sanoessani, että runo on niin färski, etten ole itsekkään sitä oikein vielä kuullut.
Tottapuhuen tunsin itseni ihan oikeesti niin vaatimattomaksi, että olisin halunnut valua lattianraosta maan mustiin mujuihin.
Eikä suinkaan asiaan vaikuttanut päälläni riippuva juuri hankittu kläninki (9,95 euroa).
Hameen takaosa ylettyy kantapäihin ja etuosa paljastaa pulleat polvet.
No, minulla ei koskaan ole PALJASTUNUT mikään, koska inhoan kaikkinaista paljastelua. Nytkin olivat polvet tukevasti pitkisten peitossa.
Magnus sanoi, jotta miksi sä ostat niin kummallisia verhoja (verha=vaate), jotta sitte saat hävetä silimät päästäs. Puje niinku muukki sun ikääset ja paksuuset pukoo!
Mutta, vaikka joka kerta tunnen olevani typerä ja outo punkero, runojen lausumista ja kirjoittamista en heivaa!
Päinvastoin, tilaisuuksissa näiden tunneaaltojen vaahdotessa päässäni, tiedän kaiken menevän kohtalaisen nappiin.
Vielä, kun saisi tilaisuuksien järjestäjät ymmärtämään ja tilaamaan meikäläistä lausuelemaan ;)

NYT loppuu tämänkertainen reportointi jatkuakseen tällähaavaa ehkä jo ensi sunnuntaina.
Voit käydä tsekkaamassa, josko näin käy.
Jos et ja ei, niin oikein riemullista Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa sinulle!
T: Kaisa von Letkfjärd-Pömpmage
-------------------------------------------------
Evankeliumista Luukkaan mukaan:
2 luku, jakeet 7-14

ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa.
Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.
Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille:
"Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman. Suuren ilon koko kansalle.
Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.
Hän on Kristus, Herra.
Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä."
Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen  sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
-Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Tervehdys taas täältä lakeuksien keskeltä ja tarkennettuna: Letkikseltä.
Tervehdyksen lähettäjällä on olo jo huomattavasti färskimpi kuin viime maanantaina. Jopa niin, että koivuun latvaan kapsahtaisi, jos pääsisi ja uskaltaisi.
Taudin iskiessä ei pitäisi lupailla mitään kirjoituksia muutamien päivien kuluttua, koska niitä lupauksia ei kumminkaan pysty täyttäilemään.
Minä kuitenkin kirjoitin kuin kirjoitinkin jutun ja suolsin tekstiä, mutta en tänne blogiini, vaan Uusi Tie- lehteen.
Minulla olisi ollut tällä viikolla viimmosen kolumnin vuoro muutenkin, mutta lupasin aikaistaa viikolla, koska kerran tarvittiin.En alkanut selitellä sairauksiani toimittajalle, kun asiaa tiedusteli.
Uuden Tien "kolumnistina" sain toimia toistakymmentä vuotta, josta ajasta olen iki-kiitollinen. Ymmärtääkseni lukijatkin ovat sitä olleet päätellen runsaista hurraa-ynnä muista huudoista heitä maailman turuilla kohdatessani.
No...kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan!!!
Mitään muuta en sitten pahimman räkä-ynnä ysköstruiskeen aikana tehnytkään.
Makasin mätipuoli ylöspäin pehkuissa peitteiden alla (3 täkkiä) ja kuuntelin jouluradio-kanavaa jouluradiostamme.
Jouluradiomme on sellainen tiiliskivenkokoinen patteriradio, jonka Charles on meille about kaksikymmentä (tjugo) vuotta sitten joululahjaksi ostanut.
Tämä pikkarainen jouluradio on hyvin ihmeellinen. Sen äänentoisto ei ole ollenkaan sellainen kuin tiiliskivipatteriradioilla pruukaa olla: ovenväliin litistyksiin jääneen ampparin kuolinkorina.
Ei, vaan ääni tulee luonnollisen suloisena korviin asti.
Entäs sitten se joululaulukanava? Aivan ihana. 24/24 pelkästään joulumusiikkia on jotain sellaista, joka vähensi, ainakin  meikäläiseltä, tuntuvasti yskösten määrää.
Mutta niin ventti olin, etten jaksanut sulkea tiiliskiveä, kun tuli sellainen joulusiivu, joka saa verenpaineet pohjille, tai vastaavasti ylenpalttisiin korkeuksiin.
Sellaisiakin joululauluja nimittäin on.
Esimerkiksi: en tykkää joululauluista, joissa joku kylmettynyt pieni lapsonen astelee umpihangessa ja pimeässä, kynttelin hiipunut liekki sinisten sormien välissä heikosti lepattaen, jonkun (tavallisesti tietenkin äidin) haudalle...
Ehkä hieman ylilöin kuvauksessani, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.
Enkä liioin ollenkaan tykkää, että laulussa kerrotaan, kuinka jonkun veli tulee varpuseksi jälleensyntyneenä (!) taivaasta nokkasemaan jonkun jäätyneen jyvän...
Sitten pikkutytöstä asti olen saanut hirveen ahtiksen AJATELLESSANI (kun laulun siis kuulen), kuinka mahottoman pienessä häkissä (liekkö edes sellaisen raastinraudan kokoinen?) jotain lintua on rääkätty. Ihan viimmoseen tappiin saakka. En tykkää!
No, kaikesta on selvitty ja tauti muistuttaa enää vain harvoina, mutta hirveinä yskänpuuskakohtauksina, joissa kohtauksissa kylkiluut levittäytyvät avoimiksi kuin siivet.
Nyt on sitten Magnuksen vuoro kieriä taudin kourissa.
Voitonriemullani, höystettynä vahingonilollani, ei ollut rajoja, kun Magnus joutui myöntämään, että AINA EI EHDI TÖPÄTÄ NÄSTYYKIÄ KLYYVARIN ALLE, KUN HANAT AUKEE ;)
Sain nimittäin osakseni kovaäänistä ihmetystä ja vieläkin kovaäänisempiä ohjeita, kun nenästäni lirahti kirkkaat "vesi" vanat leukaperille ilman edelläkäypää varoitusta.
Magnus ei ehtinyt sitäkään vähää tehdä asian eteen ja sainkin jälkikäteen tosi paljon ymmärrystä taudinkuvaani hänen puoleltaan.

Toissaviikon tapahtumista mainittakoon ainakin ihastuttava serkkutapaaminen.
Nyt olimme Maijjuliinin (kutsutaan myös Bärttaksi, jotka molemmat nimet ovat tietenkin muutettuja).
Siinä istuessani neljän serkkuseni vieressä  notkuvan pöydän ääressä, tunsin suloista onnentunnetta vanhassa sydänalassani.
Olemme jo yli kaksi vuotta kokoontuneet toistemme tykö kahden kuukauden välein.
Minulla kun ei ole sisaruksia (rakas Herbert veljenikin on kuollut), niin iloitsen oikein olantakaa näistä tapaamisista.

Toissaviikon tapahtumista ansaitsee tulla mainituksi myös Runotapahtuma Isonkyrön ihanassa pappilassa.
Meitä oli siellä joukko innokkaita lausujia lausumassa runoja ja joukko vähintäinkin yhtä innokkaita kuulijoita niitä kuulemassa.
Saimme kahvia juodaksemme ja torttuja syyäksemme ja minä lausuin tietenkin omitekemän Paimenpoika-runoni.
Omista runoistani puheenollen (rykäisy) sain sydäntä lämmittävän kirjatilauksen ja puhelun ihan Paimiosta asti menneenä perjantaina.
Ulriika-Eleonooran siskoplikka Give-Elitzabethy oli joskus selaillut kirjoittamaani Runollista kirjaa ja päättänyt, että näitä hän tilaa. Ja niin myös tapahtui. Minun  ilokseni ja lähetyksen hyväksi.
Pakkasin kirjat siitä istumalta pukettiin ja kiikutin postitoimistoon. Ovat jo ehkä perilläkin tätä lukiessannne.

Toissaviikolla laitoin myös joulurekvisiitan paikoilleen ja männäviikolla Magnus kiskoi ikijoulukuusenkin vinttikomerosta kamarin ikkunan eteen.
Vivianni sanoi meille tullessaan, että kuusesta puuttuvat kaikista tärkeimmät koristeet.
"Hämmästyneenä" kysyin, että mitä ihmettä kuusesta voi puuttua (tiesin, että neiti tarkoitti suklaapalloja).
Näytin hänelle jokaisen koristuksen pehmo-oravasta, hopeatähdestä klitteririmssuun asti.
- Kuusessa ei ole suklaapalloja, muistutti Vivianni kädet puuskassa.
- Ne olis muutenkin puuttuneet, kun vierailunne olis päättynyt, sanoi mummunsa arvoituksellisesti.

Saimme siis pitää vierainamme viimeviikonloppuna rakkaita lapsenlapsiamme ja rakasta lapsenlapsiemme (ja koko konkkaronkan) koiraa Lyllania.
Varoitimme flunssanbasilleista, joita kotimme tursuaa luultavasti katonrajaan asti, mutta lapset ovat kuulemma alituiseen muutenkin kaikkien basiliskojen hyökkäyksien kohteena.
Varustauduin vierailuun hankkimalla kaksi kunnon kokoista kaulinta (edelliset pikkukaulimet ovat ajan saatissa kulkeutuneet Nikolainkaupunkiin) ja kaksi pakettia piparkakkutaikinaa.
Niin ovat ajat pikkukaulinten ajoista  muuttuneet, että taikinaa ei enää syöty nimeksikikään ja kuvata ei saanut lainkka.
Yritin ykyttää, että en laita naamoja näkyviin ollenkaan (tietenkään) ainoastaan kädet, taikinat ja kaulimet.
EI! Joonathan ei halunnut käsiäkään kuvattavaksi.
Kamerakaan ei sitten halunnut kuvattavaksi yhtään mitään, kun yritin käärmeissäni jotain piparkakkusession tilalle linssin eteen saada. Akku kuulemma.

Vierailun aikana yritin järjestää kunkin vierailijan mieliruokaa.
Lyllan sai aamu-uloskäynnin jälkeen makupalaksi kokonaisen hätäprätikän.
Magnus kertoi värikkäästi, miten koiraneiti oli hitaasti laskeutunut prätky suussaan keittiön joulumatolle (onneksi siinä vanhassa räsymatossa ei kuolapärskeet kovin hyvin erotu).
Molemmat tassut herkun ympärille kietoutuneena se oli tuijottanut sitä kauan ja hartaasti , aina tuon tuosta pintaa varovasti kielellä lipaisten.
Viviannin herkkuruoka, paistetut perunat, "JA SAA OLLA VAIKKA VIHANNEKSIAKIN SEASSA", jäi tälläkertaa vain haaveeksi.
-SÄ LUPASIT!, kiljahti neiti.
- Minä en muistanut aamulla keittää perunoita valmiiksi. Emmä osaa paistaa KUUMIA perunoita, kiljuin minä puolustukseksi.
Kaikesta selvittiin ja meillä oli ihana viikonloppu.
Kiitin Jeesusta näistä lapsenlapsistani ja kaikesta hyvästä, mitä heidän kauttaan saamme.

Veimme sitten, minä ja Charles, valtiovieraamme Nikolainkaupunkiin Magnuksen jäädessä potemaan.  Menimme samalla matkalla Kansanlähetyksen...öh... siihen viheltämällä sanottavaan kokoukseen, joka kerran kuukaudessa sunnuntaisin pidetään.
Seija J. puhui lähetyksestä ja Perhaps ja Juke ylistyksestä.
Yrittivät opettaa meitä rautakankilutskuja ylistämään ;)
Ymmärsin heidän opetuksestaan, että Herraa saa ylistää, vaikka kädet taskussa ja vaikka vain alaleukakin heiluen ja virsiä hartaasti veisaten.
Hyvä! Minäkin voin, osaan ja saan ylistää!

Nyt lopetan jatus...raportoinnin mielenkiintoisista häppeningeistä ja päästän sinut rakkahin lukijani joulusiivouksia suunnittelemaan.
T: Kaisa Rautakankkonen-Lutskström
-------------------------------------------------------
Luukkaan evankeliumi: 2 luku, jakeet 1-6

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano.
Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana.
Kaikki menivät kirjottautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.
Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa kanssa, joka odotti lasta.
Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika.


maanantai 3. joulukuuta 2012

Tämän olisin voinut ilmoittaa jo heti aamusta, (nimittäin, että olen flunssassa) ettei teidän olisi turhaa tänne tarvinnut klikkailla :(
Mutta odotin, hartaasti ja toivorikkaana, että päässä alkaisi kirnuamaan muukin kuin räkä, mutta ei!!!
Jahka tokenen, kirjoitan entistä ehoisammin kaikkee. Ehkä tässä nyt podetaan muutama päivä, ehkä kolmekkin :(
Pah, pah ja vieläkerran pah! (Ankaraa niistoa ja ryintää),