maanantai 25. helmikuuta 2013



Iloista trumpettitorvien töristystä ja fanfaarin soitantaa!!!
Minulla on ilo toivottaa Mirja-Liisa Känsäkangas lukijoitteni ihastuttavaan joukkoon mukaan.
Mirja-Liisan minä tunnen Nikolainkaupungin ajoilta ja haihtuvan hetken olimme työtovereitakin.
Terveoloa tietenkin taas te kaikki muutkin.

Nikolainkaupungin ajoilta minulla tietenkin on pakostakin tuttuja paljonkin, vaikka he eivät lukijakuntaani olsikkaan liittynynnä. Ehdinhän minä mittailla ko. kaupungin katuja kuusköt (60) vuotta.
On minulle toki jo ehtinyt tuttuuksia kertyä Isonkyrön peltoaukeillakin asumisemme aikana.
Vaikka kuinka monia.
Uudelle paikkakunnalle muuttaissaan itsekutakin auttaa, kun menee seurakuntaan mukaan. Sieltä niitä tuttuja saa ja kertyy. Naapureihin tutustuu, kun käy lainaamassa kananmunia, tikkuja tai suoloja.
Minun ei ole tarvinnut käydä lainaamassa mitään, koska tunsimme jo entuudestaan tulevat naapurimme. :D
Olemme asustelleet täällä Letkutien varressa  7 vuotta.
Laitoinkin  juhlan kunniaksi kuvitteellisen kuvan minusta ja Magnuksesta (tuo alin kuva siis). Kuva on kyllä hiukan valheellinen. Hiuspehkoni ei ole nuin tpitkänuuhea ja emmekä kumpainenkaan ole noin siloposkisia.
Olinkin  aikeissa laittaa oman nykykuvani myös näkösälle, mutta kuva oli  niin kovasti yhdennäköinen mallinsa kanssa, että en sitten viitsinytkään.
Lähetin  empimättä nykykuvani kyllä Heinolan seurakunnalle ennakkomainokseen käytettäväksi.
Minulle nimittäin on tullut kohdalle sellainen ilon- ja onnen potku, että saan mennä naisten aamiaiskaffeille runojani lausumaan ja puhettakin pitämään.
Saas nähdä, kuinka kuva kutsussa vaikuttaa?
Ehkä kaikki Heinolan naiset päättävät tulla kuuntelemaan runoilijaa (köhäisy), jolla kuvasta päätelmiä tehden, on niin valtavan pitkän elon matkalta värssyjä lausuttavanaan ja sanottavanaan.
Noh, KOKO  elonjuoksultani minulla ei runoa löydy.
Kuten kaikki muistavat, lausuin ensimmäisen omitekemäni runon kolmen (tre) vuoden ikäisenä. Sitten kului ajast´aikaa runsaasti yli puolivuosisataa, ennenkö toinen (ja kaikki muut) omitekemät runot alkoivat ulos suoltua. Hohhoijjaa!
Odotan kyllä iloisena Heinolan matkaani. Kuinkahan muuten Heinolaan pääsee näiltä laajoilta lättysiltä?
Omalla ooppelillani en uskalla edes unta nähdä lähteväni.
Joku neuvoi, että juna/laiv...eikun juna/linja-auto yhdistelmä pitäisi pelittää. Ja uskon aioiden niin myös olevan.

Olin, tai olimme molemmat, Magnus ja minä, perjantaina Nikolainkaupungin Ristinummella Kansanlähetyksen seuroissa. Magnus piti seurapuheen ja minä lausuin seurarunoja.
Hensku sanoi illan päätteeksi, että runoni ovat ihan kuin pakinoita.
-Ne ovat proosarunoja, valistin minä Henskua.
-Ja ne kyllä NÄYTTÄVÄT PAINETTUINA runoilta, lohdutin minä Henskua.
Proosarunojani lausuessani  tunsin tuttuun tapaani proosallisesti olevani kuni käytöstä pian poistettava harjoitusnyrkkeilysäkki, joten hyvin varmaan sujuivat runot ja proosat. Vettäkään ei tarvinut niin paljon ryystää, koska osa kaatui pehmustetulle penkille.

Yhtenä päivänä männäviikolla Magnus oli Tampereella.
Suunnittelin, että lähden aamusta minäkin liikenteeseen ja menen joka mahdolliseen ja mahdottomaan paikkaan. Pääasiallisesti ajattelin karauttaa Nikolainkaupunkiin.
Karauttamiset jäivät suunnitteluasteelle (kuten vähän joka juttu nykyään) ja niinpä leivoin kasan sämpylöitä ja läjän leipiä.
Tarkennettuna mainittakoon ja selvennettäköön, että minä voisin lähteä liikenteeseen ilman, että Magnuksen tarvitsee olla yhtään missään. Ihan samanlailla suunnitelmani ottavat  tyssähtääkseen meinaamisasteelle.

Yhden menneen alkuviikon päivän kohdalla on merkintänä ainoastaa rasvaplätti. Se kuvastaa kyllä nykyistä olotilaani enämmän kuin tuhat muuta ylösmerkintää.
Keskiviikkona sensijaan olin innolla kirkolla ja kirjastossa. Pidimme Kirjaston runopiirin poikkeuksellisesti samana iltana. Siitä oli siisti merkintä kalenterissani.
Osallistuisimme koko runopiirin voimalla  Matthew Louken pitämään esitelmään ja luentoon Isonkyrön kuuluisasta runoilijasta Matti Nummensalosta.
Niin vaan kävi, että kukaan muu kolmesta runopiirin jäsenestä ei päässyt tulemaan kuin minä.
Paljosta jäivät nyt rakkaat runopiirin jäsenemme paitsi ja kauhistuttaakin, kuinka osaan heille illan menoa edes hiukkasenkaan sinne päinkään kuvailla?
Paikalla oli kuitenkin runsaasti kuulijakuntaa ja ilta oli tosi mahtava, eikä vähiten johtunut se asiantuntijavetäjästä Matthew:stä. Matthew lauloikin meille yhden runon.
Laulun hän joutui yleisön hartaasta painostuksesta vielä toistamaankin. Oi, kunpa osaisin minäkin sen runopiiriläisillemme malliksi laulaa.
Menkää hyvät ihmiset runomatineoihin (kuten tietenkin myös sunnuntaisiin jumalanpalveluksiin, joihin menemiskehoitus on myös aina päällänsä, vaikka en muista kehottaa) ;)
Minulta aiva nousee hiukset pystyyn ajatellessani, mitä olen missannut, kun aloitin runous-harrastukseni, ah, niin myöhään.

Koko viikon meillä oli siis Lyllan mieluisana vieraana.
Ihmetellä täytyy tämän nimenomaisen vieraan viisautta. Puheen pulpahtamista kuulolle oli odotettavissa koko viikon hetkenä minä hyvänsä (kuten on ollut jo viitisen muutoinkin vuotta).
Koiraneiti tuli kylmän nokkansa kanssa kymmenen sentin päähän minun lämpöisestä nokastani ja alkoi intenssiivisen ja keskittyneen tuijotuksen.
Silmänsä muuttuivat kirkkaan vihreiksi, tuikkien smaragdien lailla silkkisten lepattavien korvien välissä ja häntänsä pyöri kuin ropelli klonksuttaen lattiaa.
-Hhhmmrrauuuhhhslurp... (koirien kielestä ihmiskielelle käännettynnä: tämä on paras lomahotelli, jossa olen eläissäni ollut. Hyvä vuode, vaikka onkin hiukan liian täyteen buukattu, hyvät makupalat ja loraus öljyä,  muuten pikkasen kuivahkoille napsuille, ansaitsee täys kympin, kuten myös sopivan iso puruluu.)

Perjantai-iltana saimme lisää mieluisia vieraita: Joonathanin ja Viviannin.Lyllan meni ihan sekaisin onnesta ja kaikki sen melkein jo oppimasta puhumisosaamisesta huuhtoutui pois mielestä.
Uno- ja Pekka-kortteihin tuli kymmeniä uusia hiirenkorvia ja avaimenpiilotuspaikkoja ei taatusti olisi löytynyt enää yhtäkään ennestään käytettyä. Ei lintu, eikä kala-piilopaikoista.

Muistui tässä kohtaa mieleen ne kaksi muuta kuvaa ihan alussa. Olivat muuten edelleen Östermyran lastenosastolta napsittuja. Kalat ja hiiret.
Hiirisomisteetkin näyttävät kuvassa ihan kivoilta varsinkin, kun hiiriä livenä ei tänä vuonna sitten nähtykään kuin parissa, kolmessa killerissä täällä Letkutien vinteilläkään.
Nyt  on kuulemma ollut oikein huono hiiri-ja myyrä vuosi. Valitettavasti en jaksa olla erityisen murheellinen moisesta, vaikkakin ymmärrän pöllöjen tms. huolen.

"Mielenkiintoisia häppeninkejä"-bloggauksen loppuun vihoviimeisiä tietoja laihdutus&punnerrusrintamalta:
tapahtumia nolla. :(
Tapahtumia uusien runojen rintamalta: ympyrkäinen nolla.
Tapahtumia muilta rintamilta, mitä tekemiseen tulee: littana nolla.

Onneksi Jeesus on ykkönen ja meikäläien on nolla, niin yhdessä se on täys 10! :D
T: Kaisa Littainen- Lötkersson
------------------------------------------------------------
Jesajan kirja: 65 luku, jakeet 17-19

Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan.
Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.
Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon.
Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan.
Ja minä riemuitsen Jerusalemista, iloitsen kansastani.

maanantai 18. helmikuuta 2013


Ylemmässä kuvassa kalat ovat kuin vedessa (Östermyran kirjastossa) ja alakuvassa Nikolainkaupungin upeassa uimahallissaVivianni ja pikkuserkkunsa Sea-Wind ovat myös kuin kalat vedessä. He uivat kilpaa (ja ui siinä joku muukin, jonka nimeä en painanut mieleeni. Alimmaisesta kuvasta välittyy selvästi kilpailun ihana kihelmöinti ja mahdollisen voiton huuma.
Nimistä puheen ollen kaikkihan sanomattakin muistavat ja myöskin  tietävät, että ne minä muutan aina, (paitsi omaani en, muuta kuin sukunimen kohilla lopussa ;)

Sitten taas jälleen iloinen ja riehaannusta herättävä tiedote:
Lukijakuntani järjestysnumero eikun jatkaa ylöspäin kivuntaa!
(Runsasta torven toitontaa).
Tervetuloa Kaarina Savonen, Ansku ja Aila Sipola. (Kuin myös teille olevaisille terveoloa.)
Joka kerta, kun järjestysnumero on muuttunut, saan hepulikohtauksen ja mieleni tekee juosta rinkiä asuinhuoneittemme välillä.
Meillähän on nyt vapaa kulku rinkiä juosta sen ilmalämpöpumpun ansiosta. Ovet eteisestä kammareihin ja köökkiin saavat letkottaa apposen avoimina
Jos kuka, niin ilmalämpöpumpun keksijä ansaitsisi Noopelin palkinnon. Seitsemän (7) (sju) vuotta mekin kärvistelimme täällä Letkutien rintamamiestalossa ilman pumppua.
Meidän kohdallamme vallitsi tosin ymmärtämättömyys. Vaikka näimme ihmisten pytingit runsaslukuisesti pumputetun, emme ymmärtäneet kysellä, mimmosta elo on heillä a)ennen pumppua, b) jälkeen pumpun.
Voin lämpimästi suositella. Jälkeen punpun eletty elämä on ollut lämpöistä ja inehmoista.

Istun vakio paikallani kirjoittamassa "mielenkiintoisia häppeninkejä viikon varsitieltä" .
Vakiopaikkanihan on tämä kodinhoitohuone!  Ai siis, että tähänastihan olen puhunut peräkammarista?
Niin olenkin. Paha vikani on suurennella, levennellä, paisutella ja kaunistella asioita.
Tämä peräkamaripöksä on varsinainen kodinhoitohuone. Kodinhoitohuone, jossa tosin on kristallilamppu.
(Rakkaalta serkulta saamani muisto Aune-tädistäni. Tädin nimeä en ole muuttanna, vaikka toista äsken uhosin).
Täällä peräpöksähoitohuoneessa on aina täysi kaaos päällänsä. Nytkin on siis ne samat matkatavarakasat pöydällä, pari rekillistä pyykkiä kuivamassa ja muutenkin joka neliösentillä jotain ihme tavaraa :(

Kävin lauantaina erään siskon luona eräänlaisissa tupaantuliaisissa(meitä oli koolla ainakin kymmenen naista) ja hänellä oli ihana uusi kodinhoitohuone ja ihastuttava uusi köökki.
Niitä me juhlimme. Rukoilimme tietysti myös kaikkien tärkeiden asioiden puolesta ja joimme kahvia ja teetä ja toppasimme sen seitsemät nisut ja herkut.
Saimme jokainen tuoda iltaan jonkun oman asiamme jaettavaksi. Esimerkiksi Raamatusta jonkun rakkaan kohdan jne.
Minulta oli pyydetty runoa. Sen minä leuat lotisten sitten luin omitekoisesta runokirjastani tietenkin.
On se kumma, miten en totu "esiintymään". Erityisen hirmuista on, kun ei ole puhujaPÖNTTÖÄ, johonka tunkis itsensä. Pitää vissiin Magnusta pyytää vommustamaan kasaantaitettava PUHUJApönttö pöntöttömiin paikkoihin mukaan otettavaksi.
Sen voisi tehdä esimerkiksi aaltopahvista ja niin korkeaksi, että se peittäisi koko lausujattaren armeliaasti pahviseen syleilyynsä.
Eli siis 164cm korkuiseksi (leveyttä en tahdo ylös kirjoittaa.(Kovaääninen, merkitsevä rykäys).
Joitakuita vuosia pöntön korkeus  olisi pitänyt olla 166 ja 1/2 cm. Niin on ihminen kutistuvaa laatua olevaa ainetta (ja laajenevaa).
Niin pal hyvin kuitenkin meni niissä tupaantuliaisissa lausuaminen, että Hongan Hanna meinaili esitykseni jälkeen, että hänen ostamassaan runokirjassa (minun kirjoittamassani siis) ei ole tuollaista runoa.
Se oli niin kauniisti sanottu, että luulen muistavani sen vielä vellitalossakin.
Samoin sain yltiöpääpositiivista palautetta Anskulta (uuden köökin ja kodinhoitohuoneen onnelliselta haltijalta), että senkin viestin muistan iäti. Jos yrittää unehtua, katson kännykästäni, josta en sitä ikinä kuunakullanvalkeana pois poista.
Musertunut mieleni otti kivutakseen monta piirua ylöspäin mustista mujuista.

Keskiviikkona olimme kutsutut Ylistaroon komialle kirkolle.
Magnus puhui ja minä lausuin.
Oli ihmeellinen paikka, kun sieltä saivat kaikki esiintyjät lahjan. Minä sain ruusukimpun ja Magnus Sisu-askin.Yhdessä saimme vielä suklaakakun.
Ruusuja on nyt sadellut meidän perhekuntaamme oikein olan takaa. Tuskin oli Piken antama keltaruusukimppu nuupahtanut, niin toinen tuli tilalle. On ollut oikein ruusukuu tämä tammikuu.
Lausuminen meni hyvin ja pönttökin oli turvana ympärillä.
Niin ja Magnuskin puhui ihan asiaa ja kenestäpäs muusta kuin Jeesuksesta.


Torstai oli runopiiripäivä. Meitä oli päivässä Kylli ja minä.
Paitsi runoja, niin sovittelimme jakkua, jonka Kylli korjaa uuteen ehompaan elämään.
Jakku lyhennetään, kavennetaan, rimpsutetaan ja kaarrotetaan uudestaan. Tietysti kaupasta saisi uuden vähemmällä vaivalla ja rahalla, mutta satun tykkäämään ko. jakusta.
Kylli oli tuonut erään lehden, jossa oli hänen mielestään sellaisia runoja, joita ei voi runoiksi tituleerata.
Luin ääneen ne ja Kylli sanoi, että nehän kuulostivat ihan runoilta.
Mitään sanomatta nappasin kovasti kunniaa siitä itselleni. Ties, vaikka mualima on menettänyt minussa varsinaisen Ella Erosen.
Näyttelijää ei mualima ole kylläkään minussa menettänyt :(
Se seikka on kyllä ollut tiedossani aina, mutta nyt se tuli oikein livenä todistettua viime perjantaina Nikolainkaupungissa.
Olen mukana Via Dolorosa- esityksessä. Magnuskin on mukana. Hän on Pietari.
Meitä on naisia mukana liian vähän. Vaivaiset neljä. Viimeksi, kun kuvaelma tehtiin (n. 13 vuotta sitten) meitä oli enemmän. Sulauduin joukkoon (ja suuren hunnun alle)paremmin ja kukaan ei erityisemmin huomannut teatraalitonta jäykkää totempaalua naisjoukossa.
Ohjaaja sanoi kyllä, että hän saa kyllä sähköpylvääseenkin eloisuutta (tai niin minä toivorikkaasti asian mielessäni tulkitsin).
Pikkasen ahistaa, kun olen tukkimassa joka paikkaan. Mutta: MISSÄ NE PALJONPUHUTUT NUORET LUURAA?

Sunnuntaina oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä.
Meikäläisellä oli oikein puhe ja runoa tietenkin päälle. Tähän kohtaan sinä rakas, mutta kallisarvoinen lukijani voit mielessäsi kuvitella valitusvirren, joka aina jokaisen runo-esityskerran jälkeen blogissani seuraa, joten en nyt, aikaa säästääkseni, sitä tähän kirjoita.
Avainsanojahan valitukseen ovat  kielenkankeus, leuanlotistus, pallean pönötys ja pallohameen kinnaus.
Joitakin avainsanoja jätän kirjoittamatta kokonansa.

Kuitenkin kaikitenkin yksi ilahduksen pilkahdus makoilee tuolla keskikamarissamme.
Nimittäin Lyllan. Magnus ja Charles olivat eilisellä Nikolaistadenin vierailullaan kysyneet, josko Lyllan saisi tulla meille yöksi.
Saihan se. Lyllan  on aina tervetullut meille silloin, kun ei ole kurakelit, eikä sillä ei ole käynnissä karvojenpudotus, eikä juoksuaika ole loppumaisillaan/alkamaisillaan/käynnissä.
Tai no...kyllähän Lyllan on saanut tulla, vaikka joku noista kurimuksista olisi ollut juuri päällänsäkkin.

Tähän lopetan hauskat viikkohäppeninki-tiedotukset tältä erää. Toivon totisesti, että ne ovat vähintäin yhtä "hauskat" kuin  "hauskat" kotivideot-ohjelma.
T: Kaisa Tolpsten-Röllersjö
-----------------------------------------
Luukkaan evankeliumi 12 luku, jakeet 6-8

Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä.
Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö.
Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.
Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä.

maanantai 11. helmikuuta 2013


Aivan ihan alkuun iloiset tervetuloa-toivotukset kahdelle uposen uudelle lukijakuntalaiselleni:
Tervetuloa Jussi Seppo (sydän, sydän)!
Tervetuloa Elina (sydän, sydän).
Terveoloa taas kaikki te 38 entuudestaan olevaiset (sydän, sydän).

Elina kommenttipalstalla jo ehti kysellä ohjeitakin, kuinka lukijaksi liitytään. Ei siihen asti kokeilemalla ollut oikein ottanut onnistuakseen.
Minä hyvänäkin neuvojana, annoin Marja-Leenan todella hyvän neuvon: pitää vaan yrittää sinnikkäästi.
Se neuvo näköjään tepsi.
Minulla tämä sinni-neuvo ei ole pelittänyt.
Olen hartaasti ja sinnikkäästi yrittänyt kirjoittaa sellaisiin kommentsuuniloodiin, joihin olen kautta maailman sivu aina kirjoitellut, MUTTA EI TULE MITÄÄN! Vuodatuksen loodat eivät ota vastaan meikäläiseltä kommentteja, eikä kannanottoja.
Terveisiä vaan Vilukissille, Nils-Aslakille, Skanalle ja kaikille teille muillekkin vuodatuslaisille.
Aion kyllä jatkaa yrityksiä ja ehkäpä vielä päivä kommenttikasaan paistaakin :D

Tämänkertaiset valokuvat ovat, kuten tarkkamuistiset-ja näköiset lukijani varmasti huomaavat, ihan färskejä ja viimeviikon varrella näpsäistyjä. Njet brobljiemu enää, mitä kuvien esillepanoon tulee.
Myöskään mitään ongelmia ei enää esiinny, mitä kameran mukana muistamis-pitämiseen tulee.
Vakaana aikomuksena on ottaa tuplasti kuvia kuin aiemmilla matkoillani. Aiemmilla matkoilla otimme vaivaiset kolmesataa valokuvaa :(

Toisessa,katsauksen alussa olevassa kuvassa, näpötää rakas aviomieheni Magnus hernesoppakuppi kädessään.
Kuva on otettu kirkonmäellä viime sunnuntaina.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli kirkkokansalla ulkona tilaisuus laskea luikuria vartavasten laskettelua silmälläpitäen  tehdystä lumimäestä. Oli mahdollisuus myös syödä hernesoppaa, juoda nokipannukaffia ja kährästää makkaraa.
Minä jätin mäenlaskun väliin ja tartuin hanakasti muihin mahdollisuuksiin.
Jopa niin hanakasti, että musta tuubikaulahuivini piti panna pesukoneeseen kotiin tultua. Oli se niin hernesopan peitossa koko tuubi.
Mitenkähän Suomen armeijan ja Suomen evlut. seurakunnan hernekeitot ovat aina niin mahdottoman hyvän makuisia?  Muistan pahkuloineen samaista asiaa aiemminkin.
Silloin laitoin hyvän maun syyksi soppatykin. Muistan kirjoittaneeni, että sellaisen tykin hankkisin tänne meillekin, Letkutielle, kun eteen tulee.
Mutta nyt tämä hernesvelli (anopin käyttämä nimi hernesopasta) oli keitetty kattilassa!!!
Selvisi, että tykki ei ole yksiselitteinen syy hyviin aromeihin.
Hiukan siinä keittoa suuhun ja tuubilleni lusikoidessani kateuden katkera kyy luikerteli mieleeni ajatellessani omaa keittämääni kelmmeähköä papulientä.
No, syötyä on sekin liemi aina tullut. Luulen, että paremmuus mauissa (!)  kaikessa juohtuu alkujaan siitä, että toisen laittama pötne maistuu aina jotenkin paremmalta.Oli sitten kyse keitetyistä perunoista, tai hanhenmaksa pyreestä.

Istun kirjoittamassa tätä viikkokatsausta peräkammarissamme.
Pöydällä ei lepata patterikynttilät, eikä höyryä teepilkkumit.
Ei, vaan pöytä on täynnä Israelin matkaa varten valkattuja vaatteita. Vaatekasoista toinen on 1/2 väliin kattoa asti ja toinen kasa on niin korkea kuin nyt seitsemistä kalsareista tulee.
Ei liene vaikeaa arvata, kumpiko on kummankin kasa? Joistakuista voi tuntua väärältä, että kasat ovat niin epäsopusuhtaisia. MUTTA, toinen ei kuulemma tartte palijo mitää ja toinen taas luulee tarvitsevansa mahottomasti.

Viikonvarren yksi mukava häppeninki oli käynti Nikolainkaupungissa äänittämässä pari adio-ohjelmaa.
Tulevat aikanaan ulos radio Deistä.
Magnukselta äänitalletettiin kaksi hartauspuhetta ja minulta niinollen aluksi kaksi runoa.
Sitten J. Sepe (äänittäjä) otti purkkiin muutaman ylimääräisenkin runon. Itse asiassa Sepe sanoi tekevänsä ehkä ihan oman ohjelman niistä, koska runoni ei oikein tahdo ehtiä mahtumaan Magnuksen puheiden päälle, tai siis jälkeen.
-Pitää olla eherottomasti myös soittua ja laulua aluus ja lopuus.
Olen samaa mieltä.

Keskellä mennyttä viikkoa olimme Magnuksen kaa Kurikassa.
Minua ei oltu varsinaisesti pyydetty vastuuta kanniskelemaan, mutta varasin "vahingossa" muutamat säikeet runoja käsväskyyni. On nimittäin sattunut, että seuratalon kynnyksellä on kysytty onko runoja mukana.
Silloin, sen kynnyksen kohdalla, ei ollut, mutta enää ei moista krukoomia pääse tapahtumaan.
Minulla on AINA johonkuhun tilaisuuteen mennessä muutama ryttynen runo mukana.
Nytkin aavistukseni osuivat nappiin. Lausuin villaisen kellohameen helmat täristen kaksi runoa. Vesikuppejakaan ei tarvittu ja kieli irtosi kutakuinkin letkeesti kitalaesta joka värssyn välissä.

Torstaina Isonkyrön Kirjaston Runopiiri teki retken Östermyran kirjastoon.(IKRP= Kylli, Eve ja minä).
Lahjoitimme kaksi runokirjaa muistoksi vierailustamme. Ojensimme ne juhlallisesti lainausjonossa seisten (omalla vuorolla tietenkin). Ei liene mahdotonta arvuutella runokirjojen kirjoittajaa. (Vaatimatonta, pidäteltyä yskintää).
Kukaan ei ollut meitä sinne kirjastoon pyytänyt, eikä kukaan vierailua omassa kunnassa ehdottanut, vaan olemme aika siskokultia keksimään kaikkea itse.
Muut runopiirin jäsenet eivät olleet tietoisia lahjoituksestammekaan, ennenkö matkalla kuulivat.
Kyllä on upea kirjasto Östermyyrassa. Selailimme runokiroja ja muutamia tietenkin luimmekin monien metrien pituisilta runokirja osaston hyllyköiltä.
Meille myös esiteltiin kirjastoa. Eräs ystävällinen ja viehättävä ja fiksu kirjastovirkailija (rykäisy!Asuu Isossakyrössä muuten) esitteli meille oma-aloitteisesti paikkoja.
Kuljimme kuin kutsuvierasdelegaatio osastolta toiselle ja olimme ökötyksissä kaikesta näkemästämme.
Emme unohtaneet kehua omaa biblioteekkiämme istuskellessamme uuden kirjaston, sellaisissa erikoisissa karvaisissa koloissa. En osaa tämän paremmin selittää, mutta menkääpä itse vilkaisemaan ja istumaan.
Kirjastokierroksen päälle painuimme Piikkiin pitsalle.

Illalla ehdin hyvissä ajoin seurakuntatalolle lähetystyön johtokunnan kokoukseen.
Kokous sujui leppoisasti laskiaispullaa mutustellen. Minä kieltäydyin sihteerikön tehtävästä.
Syyksi sanoin, että viittävaille romahduksen partaalla olevat hermoni eivät kestä ja syvissä mustissa mujuissa rypemiselleni ei loppua tulisi, enkä ikinä saisi runokirjaani valmiiksi, jos sihteerin tehtävät päälleni langetettaisiin. Lisäksi sanoin uskovani, että en pääsisi sängystä aamuisin ylös, enkä illalla ajoissa pehkuihin...
No, onneksi kokousväki ymmärsi yskän, enkä joutunut tähän tehtävään tarttumaan.;)
En tuohtumiseltani muista, mistä puhe kokouksen kestäessä juohtui  pakkeliin, mutta joka tapauksessa joku oli sitä mieltä, että naiset ovat nättejä ihan ilman pakkeliakin.
Tunsin, miten pakkeli poskillani alkoi hikipisaroiden alla aktivoitua, poskeni purkkipunan alla kalveta.
Jotain kirvelemistä olin tuntevinani gredeliinin luomivärinikin alla. Tuskanpunainen huulipunani oli onneksi tarttunut kaffikupin kylkeen.
Magnus, suloinen lohduttaja ja ainainen asioiden parhainpäin kääntäjä sanoi, jotta jos sun pakkelis oli verelty naamatauluhun niin luannollisehen tyylihin, jottei sitä äkkiäkattottuna havaannu...
Se lohdutti, vaikka asiat ei niin luonnollisesti olekkaan :D

Lauantaina meille tuli Lizzy Littlehill keräämään yhteisvastuukeräystä.
Sovimme, että Lizzy tulee takaisin kierroksen tehtyään ja minä keitän sapuskan valmiiksi.
Näin tehtiin ja söimme makoisiin suihin perunamuussia puolukkahillolla kuorrutettuna ja kanaa.
Kahvit päälle korvapuustien kera.
Selvennykseksi menyyseen sanottakoon, että kukin sai itse kuorruttaa muussikekonsa puolukkahillolla, jos tahtoi.
Lauantaina ajelimme Nikolainkaupungin uimahalliin seuraamaan Viviannin uiskentelua uimakilpailussa.
Vivianni on aina ollut kuin kala vedessä. Ei niin kylmää, eikä niin sameaa lammikkoa, ettei neiti ole halunnut siihen uimaan mennä.
Uimahalleissa on ihan oma tunnelmansa. Vesi on sopivan lämpöistä ja sameudesta ei tietoakaan.
Tunnelma on niin viehättävä, että jälleen kerran päätin alkaa nostattamaan Pärskeen  (Isonkyrön uimahalli) vettä yli äyräidensä. Nyt minulla on uusi uimapukukin. Sellainen oikein hieno, hamosen mallinen, Ellokselta.

Lauantaipäivä oli siis toimintaa ja menoa täynnä.
Illalla laineet kävivät hetkeksi vielä korkealla, kun entinen runopiiriäinen ja proosakirjoittajakurssi-ystävä soitti ja pyysi erästä runoani lausuttavakseen.
Siitä siihen, ettei itkettänyt ilosta. Että vielä muistavat vanhaa ystäväänsä ja sen vanhoja runoja.
Siltä istumalta menin värssyt hänelle meilaamaan.

Sunnuntain aamusta olenkin jo teille alussa kirjoittanut.
Iltapäivällä lähdimme porukalla Nikolainkaupungin Ristinumelle Kansanlähetyksen...öh...siihen viheltäen lausuttavaan tilaisuuteen.
Minulla kolotti jok´ikistä niveltä ja lihasta, kaikkia luita (erityiseti mainittuna solisluut) ja päätä, ynnä jalkoja.
Nojasin Magnukseen kuin yli-ikäinen virkaheitto maatiaissarvipää (lehmä kuulostaa jotenkin niin liioitetetulta ilmaukselta) ja yritin miettiä löytyykö yhtään ruhon osaa, jota ei kolottaisi.Ei löytynnä.
Kirkonmenojen jälkeisestä ulkojumppahetkestä se ei voi nut johtua. Enhän minä päässyt edes kyykkyyn siinä toppivilla/tikkitakki-sotisovassani.
Lupsautin silmäni kiinni ylistyslaulujen kaikuessa ja rukoilin hiljaa mielessäni.
Jossain vaiheessa illan mittaan havahduin: kamala jomotus ylt´ympäriinsä oli ottanut laantuakseen.

Menimme samalla matkalla myös Asevelikylään.
Soitin muutamaa kadunkulmaa aikaisemmein, onko porukka kotona ja voiko tulla.
- Onko pullia ja sämpylöitä mukana?, kysyi Catherine. No, meillähän oli.Pihaan tullessamme
Lyllan päästettiin ulos vastaanottamaan meitä ja täytyy sanoa, että tunsimme olevamme TODELLA tervetulleita.

Nyt minä todella lopetan tämänkertaiset hauskat viikkorevittelyni ja toivonpa todella, että jaksoit joka lauseen tänne asti.
Se on tämä viikkorevittely joskus hiukan liipasimella.
T: Kaisa von Liipsim-Topvil
---------------------------------------------------
Valitusvirret. Luku 3, jakeet 22-26

Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan.
Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa.
Sieluni sanoo: "Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan."
Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii.
Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta.




maanantai 4. helmikuuta 2013

Joku teistä kolmestakymmenestäKAHDEKSASTA lukijastani...niin, sydämelliset, mutta lämpöiset tervetuliaistoivotukset sinulle Marja-Leena Kauranen. Oikein taas vanhassa sydänalassa ilosta läppä rytkähti, kun huomasin lumeron muuttuneen :D
Siis joku teistä kolmestakymmenestäkahdeksasta lukijastani (ja moni muukin) varmaan muistaa minun joskus briljeeranneen omistamastamme metsiköstä.
Siitä metsiköstä, joka on kaksi kertaa niin iso kuin herra Nalle Puhilla? Nalle Puhin metsä on puolen hehtaarin kokoinen.
Sinnehän metsään minä aina tein riuskan lenkinkin, josta asiasta myös suuresti briljeerasin ja kuvia esille laittelin.
No, nyt emme enää hetkeen ole olleet metsänomistajia  enkä liioin ole tehnyt sinne lenkkejä. En riuskoja, enkä veteliä. (Enkä varmaan tekisi, vaikka metsä olisikin vielä meidän.Niin on taas flatusta tuo ulkoilu).
Sekä metsikkö, että lenkki tulivat mieleeni, kun kaivelin taas alkukuvia blogiini kuvastotiedostomme uumenista.
Niin! Pääsen kuin pääsenkin jo kuvastoon. Olen tuskaillut kuvien kanssa jo muutaman blogin verran, mutta nyt kirkastuu.
Muutamat kuvakkeet ovat edelleen löytymättömissä, mutta uskon niiden löytyvän a) ennemmin, b) myöhemmin.
Sain hyviä neuvoja Ritalta seurakunnan virastossa käydessäni, kuinka kuvia saa esille ja sivuille pantua. Minun vaan oli pakko ääni väristen tunnustaa, että hyvät neuvot on kirjoitettava minulle tikkukirjaimin ja selkokielellä ruutupaperille, eikä ole takuita, että sittenkään menisivät perille.
Rosina voi olla todistajana, että näin on asianlaidat.

Oli, miten oli, mutta uusia kuvia pitäisi muutenkin taas innostua  näpsimään. Minullahan on monta näpsintä-projektia ihan keskenkin:
kastemalja, -vaivaisukko,-kirkkorakennus, vain muutamia projekteja mainitakseni.
Myös muita projektsuuneja on kesken kuin valokuvaus.
Oikeastaan minulla on kaikki kesken. Suuri runoteos muiden muassa.
Vajaan sadan vuoden kokemuksella voin sanoa,että useimmat myös kesken jäävät. Hamaan maailman tappiin. Uskon vakaasti, että runoteokselle ei näin kalpaten sentään käy.
Noh...ja myös tätä bloggailuprojektia olen sentään kestänyt jo muutaman vuoden, samoin salilla käymistä muutamia mainitakseni ja eihän projektit vuositolkulla kestäkkään. Ne eivät siis lopu, ne hiipuvat vain unhohon.

Tähän tämän maanantain (maanantai on taatusti pari kertaa viikossa) bloggausprojektiin mennäkseni, niin istun keltaisten ruusujen ja puna&mustaherukkamehulasin ääressä.
KYLLÄ! Sain keltaisia ruusuja Pikeltä ystävänpäiväksi.
Ensin ne ruusut toki ilahuttivat pöydillä eilisessä Naistenkesken iltapäivässä, jota tapahtumaa Pappilassa eilen menestyksekkäästi vietettiin.
Pike, jonka tehtävä oli taas somistaa ja komistaa pöytiä, ei voinut jäädä iltapäivään, eikä liioin ollut tilaisuutta hänellä hakea somistusrekvisiittoja poiskaan, joten hän keksi ihanasti antaa ruususet minulle!!!
I like ruusuista.
Tulen paremmalle tuulelle, tunnen itseni kauniimmaksi, rikkaammaksi, laihemmaksi ja jotenkin runollisemmaksi katsellessani ja nuuskellessani ruusuja.
Juhannusruusuista saan jonkin asteen hepulinkin kun niitä pihoissa ja aitovierillä katseellani yhytän. (Siinäs näette, miten runous suorastaan tursuaa, vain ajatellessanikin noita ihani yrttejä).
Miten voi olla olemassa jotain niin huumaavan typerryttävää? Minä vaan kysyn.
Aionkin istuttaa takapihallemme, jahka saamme navetan taustan ruokottua,  sen luonnonniitun ja rutkasti juhannusruusuja.
Muistelisin, että yritin myös Asevelikylässä aikoinani juhannusruusua maahan  istuttaa.
Onnistuinkin juurruttamaan sen pehkon, jonka juhannusruusuna oikein juhannusruusukaupasta ostimme.
Kävi myöhemmässä vaiheessa ilmi, että ko. kasvi oli kyllä ruusu, mutta juhannusta se ei ollut koskaan nähnytkään.
Kukat olivat yksinkertaisia, eikä sellaisia pulleroita, kuten niiden kuuluu olla. En ole varma, johtuiko niiden yksinkertaisuus liian yksinkertaisesta hoidosta?
(Yksinkertainen hoito: ohikulkiessa kukkien haistelu, ynnä ihmettely/ihailu).
Minun pitää ottaa kunnolla selvää juhannusruusupuskan oikeaoppisista hoito-ohjeista.
Olen kuitenkin muistavinani, että lapsuuskotimme juhannusruusu sai myös yksinkertaista hoitoa ja sen kukat olivat kuitenkin pulleita kuin tennispallot.

Sunnuntaina oli siis Naistenkesken iltapäivä Isonkyrön Pappilassa.
Sinne tuli iloksemme runsaasti naisia.
Leivoin aamusta asti korvapuusteja. Magnuskin ihmetteli sitä  taikinan määrää.
-Pakko on leipoa saavillisesta taikinaa, koska yli puolesta puusteista tulee LAHNATAUTISIA (rakkaan Herbert-velivainaan kuvaus öörfiilareistani), selitin Magnukselle pää jauhojen peittämänä.
Sain, kun sainkin paistettua 50 kappaletta kutakuinkin k-puustin näköisiksi. Toiset viiskymmentä (tai niitä oli yli 50) näyttivät jättiläisetanoilta, jotka olivat mökistään ulkona.

Minulla oli Naistenkesken  ip:n juonto. Tuurasin kaikessa Eveä.
Otin tilaisuudesta vaarin. lausumalla myös pari runoa.
Tiesin, kun aikoinani käymälläni kurssilla opetettiin, että juontaja ei saa tehdä, ei flätistä, eikä muutenkaan sössöttää mitään ylimääräistä.
Kauheina esimerkkeinä kerrottiin tapauksista, että juontaja on pitänyt joka välissä minisaarnan ja kertonut alussa ja lopussa kaikki kotipuolensa asiat ja lausunut runoja, joissa on ainakin kymmenen värssyä kertauksineen.
No, minä yritin posmottaa runot läpi tiheään artikuloiden. Edeltä kittaamani  mehu kielen korppuuntumista vastaan  aiheuttikin kahta kauheampaa kuin korppumaisuutta. makeasta mehusta jäi ilkeä liitta suuhun ja puhe lähti olla suoranaista mökellystä.
Mehu oli kuitenin minun tuomaani, joten en voi ketään itsetykönäni haukkua naskuttaakkaan.
Juonto ja runoilu meni niin hyvin kuin se navan alle ylettyvässä kellohameessa ja pillihousuissa vaan ikinä voi mennä. Tunsin itseni typeräksi ja 100v/100kg:ksi P. Pitkätossuksi.
Illan luennoitsija, joka oli sielunhoitoterapeutti ammatiltaan, puhui hienossa puheessaan mm. kultahipusta.
Sellaisesta kultahipusta, joka meillä kaikilla sisuksissamme on, kun naamiot ja kuoret tippuvat.
Minun kultahippuni ei kyllä ei pahemmin pääse sädehtimään. On sen verran paljon paksua kuorta (rykäys) ympärillä
Puheessa saimme kuulla, että meillä ihmisillä on kaikenlaisia naamioita. Jotkut meikkaavat ja naamioivat silläkin tapaa itsensä neljänseinän sisuksista ulos lähtiessään.
Ilahduin kovasti, kun kerrankin tunnistin itseni. Minä en lähde lähi-, enkä mihinkään muuhunkaan kauppaan, en puntti,- enkä millekkään muuallekkaan salille ilman, että turpavärkkiäni peittää parinmillin kelmeä kerros puuteria.
Huulet pitää olla tuskanpunaiset ja silmät kuin karjalanpiirakat (huom. mustat karjalanpiirakat. Siis rypyt ja ripset mustana).
Sellainen olen aina ollut ja sellainen tulen aina olemaan! Arkkuunkin pitää laittaa meikäläiselle  makeuppi nokkaan. Paitojen ja pitsien ei ole väliä. Filtti kuin filtti käy. (Raskasta, mutta tuohtunutta hengitystä).

Tilaisuus oli tietenkin hengellinen. En nyt osaa vain tuoda asioita esille niin, että ne tulisivat ymmärretyksi. Varsinkaan hengellisesti ;)
Jeesusta siellä tietenkin koroitettiin ja hänen ihmetekojaan julistettiin. Se on se villakoiran ydin, miksi minä näihin tilaisuuksiin menen.

Kurkottelen takana olevan senkin (?) päältä kalenterini.
Onkohan sinne ylösmerkitty jotain mainitsemisen arvoista? ON!
Lauantaina lähdimme nimittäin anivarhain (naapurin possut olivat kyllä ehtineet ruppailla jo hyvän tovin) Östermyraan Kansanlähetyksen vastuunkantajapäivään. Tai...Vastuunkantajapäivä-nimi  on jo aikansa elänyt. Nimi aiheutti kuulemma angstia. Tuntui näet kaikista, että koko ajan pitäisi kantaa kauheasti kaikkea. Se ei ole hyväksi ja niinpä nimi on nyt VARUSTAMO.
Haimme Varustamo-päivään kirkolta följyyn toisenkin Magnuksen.
Vietimme hyvän päivän, iloiten yhteisestä uskosta ja keksien toinen toistaan mielekkäämpiä tapoja viedä evankeliumia ihmisille.
Söimme maittavan aterian (seurakuntiin on valikoitunut pohjoisen pallonpuoliskon taitavimmat ja parhaimmat kokit) ja päivän päätteeksi saimme hiljentyä ehtoolliselle.
Akut latautuneena lähdimme vyöräytymään Isoakyröä kohden.
Aion ehdottaa seuraavassa Varustamopäivässä nimenmuutosta. LATAAMO sopisi minusta myös mainiosti.
Tai KORJAAMO. Sydän tuntui ehyeltä ja paikatulta kotiin körötellessämme.

Nyt lopetan lataamiset tältä erää tähän.
Jos ikinä tähän asti pääsit, tai olet sellainen kuin minä, että luen kirjoistakin lopun ensiksi, niin hyvää loppuviikkoa ja Jumalan, meidän ihanan Isämme runsasta hoitoa ja huolenpitoa kaikille.
T: Bär-Kajsa Goldhearth-Rosegarden
------------------------------------------------------------------------

Jeesus sanoo (Johanneksen evankeliumi 14 luku, jakeet 1-6):
" Älköön teidän sydämenne olko levoton.
Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.
Minun Isäni kodissa on monta huonetta- enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.
Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.
Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.
Tuomas sanoi hänelle:
" Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?
Jeesus vastasi: " Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän tykö, muuten kuin minun kauttani.