maanantai 31. lokakuuta 2016

Rikkinäisiä kaaroja


Taas vanhat kuvat tervehtävät teitä uuden maanantaibloggauksen alussa. Kuinkas muuten?
Olisi minulla pari tärkeää uuttakin kuvaa esiteltäväksi, mutta ne ovat kamerassa. En muista pätkääkään, milläviisiin ne ladataan tänne koneeseen. Olen minä toisella silmällä seurannut, kuinka se tapahtuu, mutta nyt ei ole aikaa ruveta kokeilemaan. Muutenkin on taas päivä pitkällä, vaikka siitä tunti pois otettiinkin.
Tuossa yläkuvassa on kuvattuna se paljonpuhuttu yksityinen pururatamme kutakuinkin näihin aikoihin viime-, toissa, tai sitä edellisvuotena. Joka tapauksessa talvella ainakin.
Muistan vieläkin, kuinka nauratti, kun lenkkipolkua oli aurattu ainakin sata meeteriä alusta.
Polkuhan on 400 metrin pituinen ja muistutan vielä, että kyseisestä ihanasta polkusesta ei meillä, (so.minulla ja Maunolla), ole sentin senttiä meidän omaa. Kuhan nimesin polun yksityiseksi lenkkipoluksemme, kun huomasin, että se siinä aivan kuin sitä varten oli.
Tänäänkin spurttasin sitä pitkin kaksi kertaa. Letkutie, jonka varrella mökkimme on, on 100 metrin pituinen. Sen tryykäsin kaksi kertaa päästä päähän. Yhteensä siis kaksi kilomeeteriä on tullut harrastettua ruumiinkulttuuria tänään. Ilma oli ihana kuin morsian ja kaikki maisemat niin kaunista kuin vaan syksyisin voi. Lämmin oli myös Joku ihme hankisääskilajikekin oli innoissaan herännyt ja pitikin yrittää pitää suuta visusti kiinni, etteivät tuki suuhun.. Ensimmäisen neljänsadan metrin kävelyn jälkeen on työlästä pitää kitaansa kiinni. Oli pakko puuskuttaa. Ja puuskuta nyt kita kiinni!
On se kamalaa, kun kunto on kuin kapisella koiralla. Tosin, kun oikein tarkkaan muistelee, ennen lenkkeilysessiotani, hengästyin jo pukiessani. Nyt menee jo paljon paremmin.

Toisessa kuvassa on kolme erilaista suojelusenkelitaulua. Omipiirtämiäni. Laitoin valokuvan framille  siksi, että joulu on tulossa. Voit ostaa lapsillesi, tai lastenlapsillesi, tai sukulaistesi lapsille, tai naapureiden lapsille, tai tuttaviesi lapsille, tai tuiki tuntemattomien lapsille suojelusenkelitaulun joululahjaksi.
Ennen vanhaan hyvään aikaan kaikkien lapsien sängynpäädyssä seinällä (ei kyllä minun) riippui suojelusenkelitaulu. Minusta se olisi kiva tapa ottaa jälleen käyttöön. Kovasti sitä toivon ja onhan  tässä omakin lehmä ojassa. Se on ilman muuta selvä se.

Viime viikon kalenteriaukeama on toivottoman tössyinen. Kovasti on merkintää joka päivälle ja kovasti on menojen päälle vedelty viivaa ja kirjoitettu uutta. On myös joitakin täysin väärä merkintöjä, joita en ollut muistanut yliviivata. Juuri siitä viivaamattomuudesta johtui, että muut ystävällisesti siirsivät etukäteen sovitun tilaisuutensa toiseen iltaan, jotta minäkin pääsisin mukaan.
Hohhoijaa sanon minä itsestäni, viivauksistani ja niiden puutteesta.
Hiukan lohdutti, kun kuulin, että itseasiassa kaikille sopikin paremmin se uusi tilaisuusilta.
Kyse on Kotiseutyhdistyksen kiitosillasta. Minulla oli kunnia ja ilo saada oikein kutsuttuna lukea omatekemiäni runoja. Se on minulle aina mieluinen tehtävä. Siitäkin huolimatta, että (ja kaikki te sen muistanettekin), jännitän esiintymistä ihan hirvittävän sikamaisesti.
Ja mitä enemmän jännitän, sitä enemmän suollan ennen runojen lausuntaa kaikkinaista outoa pulputusta. Kotiseutuilta ei tehnyt minkäänlaista poikkeusta. Melkeinpä sanoisin, että päinvastoin.
Retostelin ennen lausumistani juureni äitini puolelta olevan näiltä aukeilta. Juuret ovat niitä Ritareita ja Kuljuja. Kaikkihan "Kuljun sisarukset Kyrööstä" tietää ja tuntoo. On sukukirjankin nimenä.
Kehuskelin, kuinka kuljulaisista sanottiin, että muut tekee mitä osaavat ja kuljulaiset, mitä tahtovat.
Tuli aika hiljaista ja niinpä aloin rinta rottingilla paasata runoani. Olin kirjoittanut sen muutamaa tuntia ennen tilaisuutta ja piti olla tarkkana lukemisen kanssa. Runo loppui ja istuin tyytyväisenä odottamaan seuraavaa runonlukuvuoroani. Siinäpä istuessani minulle iski morkkis retosteluistani.
Nyt luulevat, että minä olen sellainen, joka teen ihan mitä tahdon, koskapa Kuljun puljuun kuulun.
Niinpä, ennenkö aloin posmottaa toista runoani, kerroin laveasti, mitä kaikkea en osaa, vaikka tahtoisin. Kerroin, että olisin aina tahtonut oppia nuotit. Mutta ei! Niin on kovaa luuta pääni, että opettajan sankarillisesta puurtamisesta huolimatta, opin vaan erottamaan, koska nuotit on väärinpäin edessäni ja koska taas oikeinpäin. Villasukkiakaan en ikinä, katkerista kyynelistä huolimatta, oppinut kutomaan. Lyyli Amalia- mummuni kutoi ne ainoat hikiset tekeleeni valmiiksi. Toisen sukan jopa ihan alusta loppuun. Sain niistä numeroksi kuutosen (sex).
Ikinä en Lyyli Amalia-mummulle numeroa kertonut. Hän oli taitava sukantekijä. Olen tämän katkeran sukka-asian moneenkin kertaan kertonut, mutta toivon, että katkeruus ja kipu hellittää, kun sen usein ilmoille ennätän. Puhuminen helpottaa. Ja tässä tapauksessa kirjoittaminen.
Mielestäni yleisökin helpottui, kun huomasi, että runonlukija onkin ihan tavallinen tallaaja. Ei mikään superolio, vaikka kuljulainen onkin.;)
-Kyllä sinä sitten tuon runonkirjottamisen taidat! sanoi joku eteisessä, kun teeteltiin kotiinlähtöä.
-Noh, ne nyt on sellaisia... enkä minä oikein sitten muuta, kuiskasin minä yrittäen näyttää vaatimattomalta. Tunsin, miten vanha kunnon kuljusmaisuus pukkelehti sydämenseudulla ja ihan jo  päässäkin.

Keskiviikkona pääsin kuin pääsinkin Luovan kirjoittamisen piiriin, kun sainkin vetää viivan sen menon päälle, jonka luulin sinä päivänä olevan. Kalenterissa oleva meno oli siirretty jo puolivuotta sitten. Minä en vaan ollut kruksannut yli.
Luovan kirjoittamisen piirissä kirjoittelimme kaikenlaista ja nopeassa tempossa. Sai antaa mielikuvituksen laukata ja kirjoittaa, mitä sylki suuhun toi. Aiheeksi annettiin korvan ja kuuleminen, (tai ainakin jotain sinne päin) Se oli hauskaa. Luimme kukin vuorollaan kirjoituksemme ja sekin oli hauskaa.
Setvimme illan mittaan myös edelliskerran kirjoitustehtävää, joiden marginaaleihin ohjaaja oli "korjannut" ja merkkaillut innostavia ja ohjeita-antavia neuvoja.
Minun tehtäväkirjoitukseni ei ollut käsittelyssä ollenkaan. Ei tietenkään, koska olin ilmoittanut, etten pääse tulemaan, enkä ilmoittanut, että ei vaitiskaa!
Kun kaikkien kirjoitukset oli menty läpi, ilmoitin, että minä en kestä minkäänkarvaista arvostelua. En, en ja en. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Siihen ei kenelläkään ole sanomista, eikä liioin nokan...
Kaduttaa hiukan, että  noin menin sanomaan. Silti, vaikka se totta hiukkasen onkin. Ensinnäkin kurssilla ei ARVOSTELLA ollenkaan. Nurjasti ei sanota ensimmäisestäkään kirjoituksesta. Ei sanottu tuossa illassa, eikä ihan varmasti tulevissakaan.
Minä yritin humöörimielellä ilmoittaa, että en halua kuulla sanomista siitä, jos kirjoitan hengellisistä asioista. Haluan nimittäin aina kirjoittaa jotakin tästä nimenomaisesta aiheesta.
Olen joskus, (kauan kauan sitten, ihan ensimmäisellä kirjoituskurssillani, about kolmekymmentä vuotta sitten, saanut arvostelua juuri siitä minun hengellisestä aspektistani. Oli kuulemma lapsellisen naivia. Noh, mene ja tiedä. Suottaapi se sitäki olla. Mutta sanotaanhan Raamatussa, että ellette tule lasten kaltaisiksi... jne.
Tähdennän vielä, että sen jälkeen ei kukaan ole asiasta maininnut. Varsinkaan mitään negatiivista.

Perjantaina oli illalla mukavaa odottaa pääsyä raamattupiiriin. Iltapäivän mittaan  roikuskelin Facebookissa ja sieltäpä kauhukseni huomasin, että minähän olen lupautunut melkein vuosi sitten menemään joululahjakääriäistalkoisiin Vaasaan. Tiimi, nimeltään "Romantikot" on hankkinut pitkin vuotta tavaraa, jotka pakattaisiin kenkälaatikoihin ja lähetettäisiin edelleen Romaniaan. Hanke on valtakunnallinen Patmos-yhdistyksen organisoima. Tämä tapahtuisi perjantaina ja minä olin kirjoittanut sen lauantain päälle. Pääsin kuin pääsinkin paikalle pakkailemaan.
Saimme illan mittaan pakatuksi 114 pakettia. Joimme väliajalla kahvia, söimme leipää ja täytekakkua, kuuntelimme yksinlaulua ja runonlausuntaa (arvatkaa vaan kuka lausui ja kenen runoja).
Ensi vuonna päätettiin kokoontua taas ja koko vuoden keräisimme jemmaan  paketteihin pantavaa.
Sukkia, lapasia, pipoja, hammastahnaa, hammasharjoja, saippuoita, värikyniä, kumeja, lyijykyniä, teroittimia, penaaleja, leikkikaluja, puseroita, vihkoja ja makeispusseja.
Asiasta saa tietoa mm. googlaamalla nimellä Joulunlapsi.
Minä myöhästyin sovitusta alkamisajasta noin viisitoista minuuttia.. Myöhästyin, vaikka ajoissa olin erehdykseni huomannutkin.  I hate myöhästymistä. Siinä menee maha ilkeästi sekaisin, kun ottaa niin hermoihin ja hävettäminen saa posket, jos mahdollista, vieläkin tuskemman punaiseksi kuin ne poskipunalla ryyditettyinä ikinä ovat.
Minulla oli kyllä alibi. Bensa oli loppua ja loppua ja minun piti mennä pyytämään kesken matkan vävyä kanssani tankkaamaan. Olen viimeksi tankannut itse vuonna 1978. Magnus on aina tankannut, mutta hänkin sattui olemaan Joensuussa, joten...

Lauantaina illansuussa istuin keittiönsohvalla täydessä sotisovassa (sotisopa=lurex-legginssit, hörhelöpusero, naama pakkeloituna ja huulet punattuna) odottaen, että Magnus viheltää pilliin..
Olimme päättäneet mennä Ylistaron kirkkoon ylistämään.
Kuinka ollakaan Catherine soitti, että heidän autostaan juoksi vedet pitkin moottoritietä. Magnus lähti päästämään heidät pälkähästä. Moottoritiellä ei ole suotavaa seisoskella ja niinpä soitettiin hinausauto hätiin. Sitikalla jatkoivat tiellejääneet matkaansa ja minä hain Magnuksen Saabilla Laihialta Hälvänmutkalle.
Kuinka ollakaan 20-vuotias Saabi-vanhukseni päätti myös sanoa yhteistyö- ja avunantosopimuksen poikki ja emme päässeet lukuisille menoillemme koko viikonloppuna. Istuimme kotona kuin tatit. Minä nyppien kynsireunoja ja Magnus sohvalla maaten ja kuor...siis ajatellen syntyjä syviä.
Tänään on sitten autoja rempattu lähisuvussa oikein urakalla. Uskon, että kohta alkavat taas maisemat vaihtua. Paitsi, että kalenteri näyttää aika valkoiselta. Muutama meno on (jos nyt sitten pitävät kutinsa).
Tähän lopetan jatustelun tältä erää, vaikka olisihan tuota juttua vielä tursunnutkin, vaikka ei missään ole ollutkaan.
Esimerkiksi siitä olisin voinut kirjoittaa pitkästi ja ihmetellä, että hiiriä ei ole tänä syksynä tukkinut makuukammariimme kuin muutama. Nekin ihan loppukesällä. Liekkö vanhoille asuinsijoille palannutta pöllöä kiittäminen, vai mitä? Oli miten oli, niin aivan mahtavaa, ettei niitä viiksivalluja ole liiemmälti näkynyt. Sen sijaan toivottavasti pöllö tekee liudan uusia poikasia hiiriä hävittämään.

T: K. Tursander-Pölmoss
-----------------------------------
Jesajan kirja 55: 6-7

Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää,
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä!
Hylätköön jumalaton tiensä
ja väärintekijä juonensa,
kääntyköön takaisin Herran luo,
sillä hän armahtaa,
turvautukoon Jumalaan,
sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kalpea kalenteri


Eilen oli lähteä kuppi kaatua nurin Majatalo-illassa täällä kotikunnailla.
Vähän siihen malliin kuin rautapata tuossa alimmaisessa kuvassa.
Rautapatakuva on ennenkin taas näillä estraadeilla ollut, kuten ympyräkatseiset leppäkertutkin, mutta ne sopivat tähän postaukseen ja uusia kun ei ole. Kuinkas voisikaan, kun en edelleenkään edes tiedä, kussa kameramme on. Ja vaikka tietäisinkin, että se on peililipaston vasemmassa yläloodassa, en ole sitä esille kaivanut. Pitäisi iskeä kohti kunnon  kuvanottokuume. Olletikin nyt, kun  kuvaaminen olisi  kivaakin, kun kuvat eivät tule mustanpuhuvia kirkkaalla päivännäölläkään. Kiitos Arminin taannoisen korjausliikkeen.

Majatalo-ilta on hengellinen ilta, jossa puhutaan hengellisiä ja soitetaan ja lauletaan hengellisiä. Juuri niin kuin pitääkin.
Minä sain monen vuoden paussin jälkeen pitää pyhäkoulutuokion lapsille.
Mikään ei estäisi minua edelleenkään pyhäkoulua pitämästä ja tekisin sitä taatusti, jos vain saisin selvää nykymukuloiden puheesta. Nykymukuloiden puhe on niin nopeaa ja niin hiljaista, että en saa siitä minkään valtakunnan selvää.
Aikoinaan lopetin opettajanaolon, koskapa jos neljännen kerran opettaja kysyy TÄH? niin johan siinä hermostuu Erkkikin, saatikka muksu. Löin pyhäkouluopettajan pillit pussiin ja sillä siisti.
Joku neuvoi, että älä kysy niiltä (so lapsilta) mitään! Puhu koko ajan ja päälle, jos jotakin yrittävät sanoa korota ääntäsi.
Hyvä neuvo, mutta on se niin mukavaa jutustaa pikkuihmisiä. Ja minulla oli aina pyhäkouluhetken päälle tapana kehottaa kysymään jotakin. Jotakin, mikä askarruttaa luetusta kertomuksesta, tai jostain muusta uskonnollisesta asiasta. Lupasin vastata parhaan taitoni mukaan ja jos en osannut, kysyisin joltakin, joka tietää.
Kerran sitten eräs pikkutyttö viittasi ja kysyi, että onko taivaassa ihmisillä silmäpusseja?
Kyseisiä pussukoita ei sen sunnuntain pyhäkoulukertomuksessa mainittu, mutta ehkäpä työlle juolahti asia mieleen, kun katseli opettajattaren kuutta (sex) silmäpussukkaa pöydän toiselta puolelta. (Olen tainnut tämänkin kertoa jo ainakin kuusi (sex) kertaa).
-En tiedä, mutta toivon totisesti, että ei ole ole, huoahdin kaihoisasti. Vastaus tyydytti pientä neitiä.
Luin eilen lapsille lastenraamatusta luomisesta. Sekä maapallukan, että ihmisen.
Näytin kirjasta myös kuvaa, jossa Adam (jonka nimen eräs ihastuttava pikkuneiti jo tiesikin) ja Eeva näpöttivät lehtevän pensaan takana.
Ennenkö aloin lukea lapsille Raamattua, kerroin, että kenenkään ei tarvitse kuunnella, mutta hiljaa pitää olla, jos vaikka joku haluaa kuunnella. Sitten kerroin, että kysyn lopuksi kysymyksen luetusta kohdasta ja joka ei tiedä, jää luokalle!!!
No, heh heh! Aina heti perään lohdutan, ennenkö kukaan ehtii saada traumoja, että kysyn niin lellun helppoja, että kaikki pääsee taatusti luokalta. Jopa pääsevät hyppäämään monen luokan ylikin!
Tämän kertainen kysymykseni oli, että kuka loi ihmisen ja maapallon, plus kaiken sen ympärillä?
Syntyi hyytävä hiljaisuus...kukaan ei vastannut mitään.
-Mahtoiko se olla Jumala? kysyin. Kaikki nyökkäsivät. Kaikki tiesivät. Kaikki pääsivät hyppäsemään monen luokan yli ja opettaja hyrisi tyytyväisenä.

Näistä asioista kohdallani kuppi läikkyi yli. Ilosta!
Nurin se oli mennä (ja menikin), kun eräs rouva tuli viereeni kahvia juomaan ja ilmoitti iloisesti, että hän on aina pelännyt minua. Minä olen pelottavan ja vihaisen näköinen.
Suussani pyörivä Karjalanpiirakka munavoita kyljessään oli mennä vääräänkurkkuun (ja menikin).
Suuni vääristyi, jos mahdollista, tavallistakin enämpi alaspäin ja kyyneleet valuivat valtoimenaan paksuille poskilleni.
-Mä...mä olen tämän näköinen. Mun ulkonäkö on tämmönen, niiskutin minä ja tungin Karjalanpiirakkaa turpaani. Ruokahalu ei meikäläiseltä katoa,vaikkahan sanottaisiin rupirotaksi.
-Jos olisin niin rikas kuin olen köyhä, menisin pumppauttamaan suupieleni ajokoiranjuonteet sileäksi ja kinnauttaisin muutenkin suupieliä enämpi taivaita kohti, minä vollotin.
Sitten iski kauhu. Oli pakko kysyä, että onko hän pelännyt, että käyn kimppuun? Sain tiedusteltua asiaa tuskin kuuluvalla äänellä haukaten samalla omenapiirakkaa suun täyteen. (Karjalanpiirakan olin nyyhkytellessäni jo saanut mahaani moosattua).
-No, en toki, mutta...
Asiat setvittiin ja puhuttiin sitten perinpohjin. Mitään ei jäänyt hampaiden väliin. Minulla ainakaan. Päinvastoin. Oli mukavaa tutustua tähän rouvaan ja jatkossa tutustumme vielä paremminkin, koska meillä on samat intressit.
Koko illan tunsin itseni kuitenkin aika munsteriksi. Peiliin katsoessani näytti, että siellä kuikuili Notredamen kellonsoittaja, eikä runoilijatar Kaisa Jouppi. 

Viikolla naapurissa oli Tupperware-ilta ja sinne sain kutsun ja sinne myös menin.
Menin, vaikka en hopeanhintaista muovia malta oikein ostaakaan. En, vaikka kyseiset tuotteet ovat hyviä, kestäviä, kauniita ja käteviä. Niissä voi säilyttää ruokaa, vaikka muovirasioissa muuten ei suositella ruokaa säilytettävän (Luin tämän juuri jostakin. Kehotettiin lasipurkeissa ja teräsastioissa ylijäämäsyltyt ja soosit säilyttämään).
Mukavaa, että saa taas alkaa keräämään niitä isompia kurkku-ja sillipurkkeja. Niissä on hyvä ylijäämäsapuskaa säilyttää. Olen huoletta paiskonut lasipurkit lasikeräykseen, kun "muovipötit ovat niin käteviä". Eivät kuitenkaan taida niin käteviä ollakaan. Niistä irtoo kaikenmaailman jäämiä. Kuulemma. Eivät tee hyvää ihmisen suolenmutkille, eikä muuallekaan.
Menin Tupperikutsuille perunankuorimaveitsen takia. Tupperwaren kuorimaveitsi, tai eihän se veitseltä näytä pätkääkään, on maailman paras. Se kestää ja kestää, eikä tylsy.
Ostin kyseisen veitsen joululahjaksi. Nyt on jo kahdelle rakkaalle lähiomaiselle lahja melkein paketissa. Toiselle puolitusinaa kalsareita ja toiselle pk-veitsi.

Raamattupiirissä olimme perjantaina. Tämä piiri kokoontuu aina perjantaisin. Kesät talvet, juhlat arjet. Jos joskus mietit, mihinkä mennä perjantaina, tule seurakuntatalon raamattupiiriin. Isoonkyröön. Voit tietenkin mennä muuhunkin raamattupiiriin jonnekin muualle, jos lähistölläsi on sellainen. Jos ei ole, perusta itse. Ei se sen kummosempaa ole. Ei niissä hullummaksi tuu. Melkeinpä sanoisin, että päinvastoin. Puhun kokemuksesta.
Lauantaina olin Nikolainkaupungissa Aija-Kanita-tädin luona ja sieltä menimme seuraamaan Joonathanin salibandymatsia Botniahalliin. Väliajalla joimme kahvia ja vävyn tekemää iki-ihanaa pitsaa. Vanhemmat vievät aina vuorotellen tarjottavaa peleihin ja niistä kertyvät rahat menevät tietenkin tuon hienon lajin harrastuksen hyväksi.
Tuli iloinen mieli, kun katsomosta näki, kun joku kulki vävy-Eerikin tekemä pitsaläiskäre lautasellaan. Ovat ne niin hyviä. Ne läiskäreet. :D
Kaikki matsit, ovat ne sitten kuinka hyviä ja mitä tahansa, pakkaavat olla meikäläiselle liian jännittäviä. Otan kaikki aina niin mahdottoman raskaasti ja tosissani. Kotona TV:stä matseja katsellessa voi aina mennä kamariin ja kuunnella ovenraosta, mutta katsomossa istuessa pitää vaan hermoilla ja nyppiä kynsinahkoja.

Taiteellisella rintamalla minulle kuuluu parempaa kuin huonompaa. Lähetin Luovan kirjoituksen kurssille kotiläksyrunon. Pitkän sellaisen. Ei sanallisesti pitkää, mutta muuten. Rivivälit olivat ainakin viissenttiä, kuten kauhukseni sitä lähettäessäni huomasin. Silloin kuitenkin kaikki oli jo myöhäistä. Lähtenyt, mikä lähtenyt.
Itse en kirjoitus-iltaan keskiviikkona valitettavasti pääse, mutta puhukoon runo puolestani.
Lisää taiteellista iloa elämääni tuo kaksi upouutta joulukorttia. Tänään haettu  painosta ja niitä  voi kohlakkoin tilata korttialbumi sivuilta. Myös niitä vanhoja. Aihehan niissä ei ole muuttunut mihinkään päin. Yhtä tuore vuosituhannesta vuosituhanteen.

Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu siis hyvää ja tähän on hyvä lopettaa. Voikaatte paksusti!
T: Kaisa Pakssten-Pillitter
-------------------------------------------------------------------------
Psalmi 94: 9

Hän, joka on luonut korvan-
hänkö ei kuule?
Hän, joka on tehnyt silmän-
hänkö ei näe?

maanantai 17. lokakuuta 2016


Kaikki varmasti muistatte, koska niin usein olen asiasta puhunut, että jos meikäläinen saa jotakin päähänsä, se siellä myös pysyy. Niin hyvin, että en koe ikinä tarpeelliseksi lähteä lähemmin tarkistelemaan, onko asiat niin kuin ajattelen, vaiko eikö.
Tämmöinen varma muistamistapaus sattui taas  myös männä viikolla.
Olin edellisviikon lopputunneilla vilkaissut kalenteriani ja tuleva viikko (siis viime viikko, josta nyt teen selontekoa) näytti ihan valkoiselta. Ei minkäänkarvaista merkintää minkään päivän kohdalla.
Koska jämpti oli niin, innostuin ja sain huikean inspiraation piirtämään muutaman uuden uutukaisen joulukorttiaihionkin entistä vanhaa korttirepertuaariani täydentämään. Joulukorttejapa tietysti, koskapa joulu on ihan tuossa tuokiossa. Huomenna viemme aihiot painatukseen.
Noh, sitten siihen kalenterin valkoisuuteen palatakseni. Tapahtui niin, että torstaina mussuttaessani kaikessa rauhassa jotain pienoista välipalaa, ennen vetäytymistäni vinttipöksään piirustamaan, soi Magnuksen puhelin. Magnuksen puhelin soi tuon tuosta, joten siinä ei sinänsä mitään kummallista ole, mutta jäykistyin kuuntelemaan hänen puheitaan:
-Joo, kyllä soon kotona! Jaa, jotta Talourellisen jaoston kokous meneillänsä? Joo, kyllä se tuloo, sei vaan oo huamannu, jotta...
Enempää en jäänyt kuuntelemaan. Salamana (sikäli meikäläisen liikehdinnästä nyt voi niin väkevää sanaa käyttää) syöksyin vaatenaulakolle ja riuhtaisin jonkun kauhtanan niskaani ja luiskahdin ovesta ulos. Repäisin autoni oven auki ja vääntäydyin ratin taakse.
-Muista, että kaahaamisella ei voita kuin minuutin ja senkin ennenaikaiseen kuolemaan, huusi Charles ystävällisesti perääni.
-Joo, joo, sanoin ja rytkäytin auton käyntiin. Sitten ykkönen silmään ja radio Ruotsiin...
No, ei. Minä olen maltillinen ja hidasliikkeinen safööri. Sitä paitsi rakas 20-vuotias Saab Turboni on automaattivaihteinen. Siinä mitään ykkösiä ole. Radio minulla ei ole autossa ikinä päällä.
Matkalla, ensimmäisen kurvin suoraksioikaisun jälkeen, minuun iski tuttu ja kauhea  Mikäihmeluuletolevasi-syndrooma. Toisen kurvin jälkeen syndrooma helpotti, mutta tilalle tuliVellitalokutsuu-syndrooma. Se se vasta kauhea on.
Surkimus&tollero-syndroomahan minulla on jatkuvasti päällä, joten ei siitä sen enempää.
Kauaa ei kulunut k, kun olin kaah...öh siis ajellut perille ja astelin Pappilan kokoustilaan.
Pyysin kamalasti anteeksi ja istuuduin kahvi&kokouspöytään kuin häntäänsä pierryt koira.
Kun olin saanut sumpit ja nisut syötyä, aloin pontevasti keskittymään kokouksen tuoksinaan. Kokous eteni hyvin. Minullakin oli jotakin tärkeää sanomista asiaan, jos toiseenkin.
Kuitenkin sen verran olin toliltani, että kynsinauhani olivat jälleen  kovilla. Kokouksen jälkeen niitä ei enää ollut. Oli vain vereslihaiset reunamat.
Koskahan tuokin kauhea nyppimis- ja takapajulatapa jää minulta pois? Varmaan sitten, kun opin lukemaan kalenteria, enkä uskomaan silmien antamiin vääriin luulemuksiin. Siis ei koskaan. :(
Joka tapauksessa tuosta kokouksesta on historia kirjoitettu.
Onnittelin itseäni kokoukseen kaahatessani, että oli ollut pakko mennä kauppaan aamupäivällä. Naama oli siis pakkeloitu valmiiksi. Siihen ei tuhraantunut yhtään kokousaikaa.Vaikka toisaalta, ei minulla naamanpuunaamiseen kauaa mene. Äkkiäkös sitä puuteria klyyvarin kanteen tupruttaa ja huulipunaa höpliin vetelee.

Valokuvia en ole edelleenkään räpsinyt. En moneen viikkoon. Siispä jouduin taas laittamaan vanhoja otoksia katseltavaksi.
Ensimmäisessä kuvassa on kuvattu yksi nurkka kotipaikkani, Tervajoen,  asemarakennuksesta. Tuon asemarakennuksen edessä minulla on tapana seistä ja odottaa junan saapumista. Siis silloin, kun matkustan esim. Nikolainkaupunkiin.
Asemarakennuksen keskipaikkeilla on aivan ihanat rappuset, joita ei kuvassa näy, mutta joilla minä aina kesäisin istun ja ihailen sitä maalaismaisemaa, joka eteen levittäytyy. Kuin lapsena ennen, vaikka kaupungissa asuinkin.
Tervajoen asemalta näkyy monen kilometrin päähän saapuvan junan valot. Ne ovat kauheat. Valojen näkymiseen aina loppuukin meikäläisen haaveilut ja muistelut kuin seinään. Tilalle tulevat pelkäämiset ja jännityskauhut. Muistanette, kuinka suhtaudun junien kulkunopeuksiin ja jarrujen kunnossaolemis- epäilyihin.?
Yhtään eivät tilannetta auta "rauhoittavat" puheet kuinka maanteillä omalla autolla matkustaminen on tilastollisesti paljon vaarallisempaa kuin junalla porhallus.
Linja-autoon en liioin, ilman välttämätöntä pakkoa, nouse enkä vapaaehtoisesti istu.
Linjapiilit ajavat myös niin tuhottoman lujaa ja ovat kaatua ja kaatua joka sekunti. Tai siis siltä minusta tuntuu.
Ei! Ainoat turvalliset menopelit ovat oma pikku auto ja lentokone. Niissä ei tarvitse pelätä. Voihan toki onnettomuuksia sattua niissäkin istuessa, mutta ei tarvitse pelätä ja jännittää, josko niin käy.

Alakuvassa on veljeni, serkkutyttö Elitzabethy, minä, ja serkkupoikani Tapio.
Kuva on otettu runsaan parinvuoden kuluttua siitä rippikuvasta, joka edelliskerralla somisti mhvv:n alkua. Sitä, jossa näpötän vessapaperilla tehtyine kiharoineni vakavan näköisenä ja oloisena (joita totisesti olinkin).
Muistan erittäin hyvin, kuinka eräs kaukainen sukulaisnainen sanoi minut nähdessään, että no nyt on Kaisankin silmiin tullut vähän ilmettä. Hän oli edelliskerran nähnyt minut rippi-ikäisenä ja sitten tuon toisen kuvanoton aikoihin.
En muista ilahtuneeni tästä sukulaisnaisen kehusta. Muistan päinvastoin hiukan suuttuneeni. Ihan omassa hiljaisessa mielessäni vaan. Kynsinauhojen repiminen ei kuitenkaan saanut tuosta alkuaan. Muistan sen alkaneen jo eka luokalla koulussa, koskapa vieläkin ruimivat vilunväreet selkäpiissä muistaessani, kuinka kädet piti levittää PUHTAAN nenäliinan päälle ja opettaja kulki hitaasti kaikkien ohitse tarkastaen, että kynnet ja nästyyki olivat kunnossa. Minulla ei kynnet (varsinkaan niiden sivut) olleet timmissä oikein koskaan. Nenäliinankin kanssa taisi olla sii ja soo.

Sunnuntaina olimme Isonkyrön kirkossa. Tapamme mukaan. Juhlallista oli ja sykähdyttävää kirkonpenkissä istua ja uskoa.
Lauloimme Magnuksen kanssa (ja tietenkin koko kirkkokansan kanssa) virren Jumala ompi linnamme. Siinä sitä on virsi, joka koskettaa luita ja munaskuita myöden. Ei ole ns. "maallisesta" musiikista semmoisten kiksien antamiseen. Tämä on tietenkin minun mielipiteeni ja makuni ja niistä ei ole kiisteleminen. Enkä semmoiseen tahdo sekaantuakkaan. En, en ja en.

Tänään olimme Laihialla Krellin ystävätapaamisessa. Krel on yhtä kuin Kristilliset eläkeläiset.
Trönäsimme kahvia ja söimme nisua. Minä sain oikein luvan edestä ja ennalta sovitusti esitellä korttejani ja nehän ovat aina  myös myytävänä ja joku niitä myös ostikin.
 Kortteja voi myös ostaa netin kautta (vrt. joulukorttien lähettelyaika lähenee). Laitan sitten tänne vielä tujumman mainospläjäyksen, kun saan ne kaksi uuttakin joulukorttia  uunista ulos.
T: Kaisa Reklamsten-Kortberg
--------------------------------------------------
Psalmi 121

Matkalaulu.
Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.


maanantai 10. lokakuuta 2016

Kirjailijapiirakkaa

  Tänään on, paitsi maanantai, niin myös Aleksis Kiven ja kirjallisuuden päivä.
Koska olen kirjailija (yskii ja katsoo muka muualle) ja tykkään Aleksis Kiven tuotannosta tein omenahillorahkapiirakan melkein heti, kun sain aamulla silmäni auki. Eli suunnilleen yhentoista pintaan.
Charles ihmetteli kovasti piirakantekoa. Olletikin, kun olemme laihdutuskuurilla.
Kerroin, mikä päivä tänään on ja kerroin, että koen olevani kirjailija. Isolla koolla!
Kun myös Charles oli selvinnyt yskänpuuskastaan, loihe hän lausumaan, että eikös minulle sopisi paremmin titteli "omakustannerunoilija"?
Siihen minä puolestani vastasin, että ei tokikaan mikään "omakustanne" (muut ovat runokirjani kustantaneet) ja sitä paitsi on minulla lastenkirjakin muhimassa tietokoneen sisälmyksissä. Johonka kommenttiin Charles äityi antamaan varteenotettavan neuvon:
-Nuortenkin kirjassa pitää olla äksöniä ja muutakin jännitettävää kuin, että löytyykö kadoksiin joutunut koiran puruluu, vai ei!
Kerroin parantelevani juonen soljuntaa ja lisääväni sivustoille muutenkin muutamia seikkoja, sähinää unohtamatta. Paljastin lisääväni tekstiin lapsien iltarukouksia ja...käännyin ympäri ja kuten arvelinkin: Charles oli poistunut paikalta.
Iltarukouksista puheenollen, lisään ehdottomasti niitä tulevaan kirjaan. Minä ainakin rukoilin kakarana. Hartaamminkin ehkä kuin konsanaan ikinä aikuisena.

Aleksis Kiveä en nuorena paljon lueskellut. En, vaikka koulussa oikein tunteja kirjan tiimoilla viivyttiin. Pistipä äidinkielenopettaja oikein pommarit pystyyn eräänä iltapäivänä, kun me oppilaat pahaa-aavistamattomina pulpeteissamme nuokuimme ja ajattelimme kuka mitäkin. Eikä varmasti ainakaan Aleksis Kiveä.
Pommarin aihe oli Aleksis Kiven seitsemän veljeksen joulunvietto Impivaarassa.
KÄÄK!
En tiennyt heidän arjestakaan hölkäsen pöläystä saatikka Joulun vietosta. Muistin, että saunassa pojat ainakin aattona kävivät. Takerruin tuohon oljenkorteen.
Pakkohan oli jotakin koepaperille aikaansaada ja niinpä kirjoitin pitkästi sellaisesta, mitä nyt saunassa minun mielestäni olisi voinut ehkä hyvinkin olla. Kuten: Vesikiuluja, hurstipyyhkeitä, mäntysuopaa, kiuas, kekäleitä ja lauteet.
Muistan hämärästi, että kovasti panin pojat melskaamaan noiden tykötarpeiden kanssa. Puuroakin laitoin heidät iltapuhteella syömään.
Aikoinaan pommikokeet palautettiin ja minun paperiini opettaja oli kirjoittanut:
Muuten hyvä joulunvietto, mutta ei kylläkään 7:n veljeksen sellainen. (Tämänkin olen täällä jo kertonut, mutta minä niin ajattelen niitä satoja uusia lukijoitani...)
En saanut ala-arvoista numeroa, koska olin äidinkielenopettajan lemppari. Lempparius oli harvinaista herkkua minun ollessa kyseessä. En muista, että olisin muille lemppari ollut. En todellakaan. Pikemminkin päinvastoin. (NO NIIN! Nyt repesivät taas kaikki syvät sydänhaavat auki ja verta vuotamaan. Taidan mennä vohlaisemaan kirjailijapiirakasta palan ja lutkuttaa kahvia päälle).

Kuvien tänne tallentaminen on taas sujunut, kuten ajalla piikirves ja pölkky-syntyneeltä sopii odottaakin. Kaksi erilaista kuvaa pitäisi esillä oleman, mutta en näe kuin yhden. Eli rippikuvani.
Olen siinä 14-vuotias. Ylläni on Aija-Kanita-tädin tekemä leninki ja päässäni vessapaperien avulla väännetyt kiharat.
Tiedän, että lukijoissani on niin nuoria, jotka eivät voi käsittää, miten hyyskäpaperilla (käyttämättömällä) voidaan kiharoita saada aikaan. Teille kerron, että vessapaperit olivat ihan toisenmoisia tuohon maailmanaikaan. Ne olivat "silkkipaperin" tapaisia erillisiä, about kirjekuoren kokoisia paloja. Sitkeitä (onneksi) ja toiselta puolelta sileitä ja toiselta ihan pikkasen karheita.
Niillä hyysikkäpapereilla oli siis monta muutakin käyttötapaa kuin se, mitä varten ne olivat keksitty.
Sellaisen paperin, kun laittoi kamman päälle, niin voi soittaa, vaikka Säkkijärven polkan, tai Sua lähde kaunis katselen jne.
Aija-Kanita oli rippipäivää edellisenä iltana laittanut hiuksiini silkkipaperilla solmuja ja solmut päässä nukuin yöni. Tulos on sitten teillekin nähtävissä tuossa kuvassa. Itse muistan olleeni aika myrtsi ja varsinkin, kun ihana serkkuni Elitzabethy oli saanut käydä oikein kampaajalla.
Pääsimme ripiltä ripirinnan ja yhteiset rippijuhlat pidettiin Vaasan Asevelikylässä.
Rippikoulusta en muista mitään. Tai siis muistan sen, että meitä oli suuri joukko ja se helpotti olotilaani. Olin takapenkeillä toisten selkien suojassa, eikä minulta koskaan kysytty mitään. En muista kysyttiinkö Elitzabethyltä?
Minä en kyllä olisi mitään tiennytkään, ei sen puolen. Tai tiesin kyllä yhtä sun toista esim. Jeesuksesta, mutta ulkoa en olisi osannut mitään. Syy siihen oli, että en ikinä oppinut mitään ulkoa. En silloin, enkä nyt. Sentin pituiset pätkät opin kyllä. Esimerkiksi ovikoodit, salasanat, henkilötunnukset jne, mutta siihen se tyssää. Jaa, mutta Isä meidän-rukouksen osaan myös ja uskontunnustuksen.
Ulkoaoppimattomuus on ikävä vika ihmislapsella, mutta minkäs teet? Näillä eväillä on porskutettava hautaan asti.

Viimeviikolla meillä oli Pihtiputaalta vieras. Ei mummo, vaan Mauritzio. Ja Mauritziohan on Magnuksen veli.
Hän toi tuliaisena mm. pihtiputaalaista lammasta säilykepurkissa. Tuskin olivat velipojan auton perävalot häipyneet ensimmäisen mutkan taakse, kun jo laitoin lammaslihakeiton porisemaan. Lammas on ihastuttavan makuista ja hajuista. Kaikki varmaan muistatte, kuinka minun tekee mieleni puraista lammasta, jos sen niityllä märehtimässä tapaan? Onkin onni, ettei näillämain liiemmin lampaita niityillä märehtele.

Vanha kunnon kirjoittajapiiri alkoi taas viimeviikolla. Luovan kirjoituksen kurssi. Tällä kertaa sellainen on järjestetty ihan tähän Kylkkälään lähikoululle, joten ei tarvitse ajella liukkailla lumipyryillä pimeässä kuin 5 kilometriä. Se, jos joku, panee pännän varmastikin suihkimaan.
Ensimmäisen tunnin alkaessa kankaalle heijastettiin lause:
Täällä saa kirjoittaa paskaa.
Toivonpa kuitenkin, että pystyisin kirjoittamaan jotain...jotain tuoksuvansuloista. Ihastuttavan inehmoista ja suloisen söpöskäistä. Kuten varmaan kaikki siellä olevat kynäilijät toivovat.
Porukka vaikutti kivalta ja innostuneelta, kuten vetäjäkin. Ans kattoo, mitä siellä vielä saadaan kuulla ja lukea.

Sunnuntaina olimme tapamme mukaan omassa kotikirkossa jumalanpalveluksessa. Kalenterissa sitä ei lue. Sunnuntain kohdalla lukee:
Palosaari. Sokeri, pulla, kahvi ja särvetit.
Oli meidän porukan vuoro kissauttaa seuraväelle kahvit.
T:Kaisa von Kissander-Servettos
------------------------------------------------------------------
Saarnaajien kirja 7: 13-14

Katso Jumalan tekoja:
kuka voi suoristaa sen, minkä hän on käyräksi tehnyt?
Hyvänä päivänä iloitse
ja pahana päivänä muista,
että Jumala on antanut ne molemmat.
Ei ihminen voi moittia Jumalaa.










maanantai 3. lokakuuta 2016


Tämä maanantai on ollut tavallista touhuisampi ja myöskin taatusti tullut vastaan taas tavanomaista äkkiempää.
Ennenkö alan lyhykäistä viime viikkoa setvimään, kerron pari sanaa valokuvista.
Ensinnäkin ne ovat vanhoja ja varmaan moneen kertaan näilläkin estraadeilla jo esillä olleet, mutta uusia ei edelleenkään ole esille lätkäistä.
Ensimmäinen kuva on aika, sanoisinko suttuinen, mutta minä en ole sitä ottanut (en ainakaan tunnusta).
Suttukuva on vaarini äidin muistolaatasta, joka on sukuhautaan kiinnitetty. Siinä näkyy sukunimi, joka myös minulla olisi tyttönimenä kaksikymmentävuotta ehtinyt olemaan, ellei vaarini olisi mennyt sitä maistraattiin muuttelemaan.
Nuin hieno nimi! Oikein heittomerkki ja kaikki!
Vaarini oli kuulemma suivaantunut ja kyllästynyt, kun kukaan ei ollut osannut lausua nimeä oikein. Olivat sanoneet Tarreeniksi. Niinpä hän aikuiseksi tultuaan oli mennyt ja muuttanut sukunimensä Wirtaseksi.
Wirtaseksi! Kaikista maailman sukunimistä hän oli valinnut niinkin HARVINAISEN nimen kuin Wirtanen!
Vaarini oli hyvin hieno mies ja siksi hän varmaan oli tahtonut tuon tuplaweenkin.
Siitäkös minä puolestani sain kärsiä kouluaikoinani. Opettajat kaikki vuoronperään kehottivat minua nousemaan seisomaan pulpetin viereen ja ilmoittivat kolkolla äänellä, että minulla on väärä etukirjain sukunimessäni. -Wirtanen kuuluu olla Virtanen! he sanoivat ja jääkalikat putoilivat heidän suistaan.
Siihen aikaan kuului uskoa, mitä opettajat luulivat tietävänsä ja niin minä nöyrästi kirjoitin W:n tilalle V:n. Joskus tapahtui lipsahdus ja punakynällä oli koepaperiin alleviivattu moinen virhe.
En muista, oliko koenumerokin alennettu. Tosin se joskus oli mahdotontakin, koska ko. numero oli muutenkin jo pakkasen puolella.
Tätä kirjoittaessani huomaan, että lapsena saatu trauma on ja pysyy, vaikka sen on unohtanutkin.
Olen Magnukselle sanonut, että jos tuo hieno alkuperäinen sukunimi olisi suvussa pysynyt, olisin minäkin ottanut kaksoissukunimen naimisiin mentyäni. Olisihan se niin hienoa pränttäillä joka paikkaan Kaisa Taren (heittomerkillä)-Jouppi.
Olen kuitenkin puolivuosisataa ollut pelkkä Kaisa Jouppi ja ihan varmasti aion sellaisena toiset puolivuosisataa pysyäkin, jos elää saan ja maapallo pyörii.

Alakuvassa olen tasan 17v (ellen jopa tasan16v) ja olen kylässä Vinnu-tädin luona. Muistan tuon hetken vieläkin, vaikka siitäkin on runsas puolivuosisataa. Huomaan, että hyvät hetket ne vasta mieleen jäävätkin. Siinä traumat ja angstit jäävät kirkkaasti hopealle.
Aamuisin, kun olen silmäillyt peilistä itseäni ja habitustani, niin olen ollut näkevinäni itsessäni, so naamataulussani,Vinnu-tädin piirteitä.
Kaikki tätini (seitsemän tietoista ja yksi epätietoinen) ovat aina olleet lemppareitani. Niin myös tämä epätietoinen.
Epätietoinen tarkoittaa sitä, että yksi tädeistäni ei tiennyt olevani tätini. Joskus, kun hän oli asiakkaanani Postissa työskennellessäni, teki mieli sanoa, että päivää, tässä näpöttää siskontyttösi Kaisa! Eipä löytynyt rohkeutta siihen. Elämä on. Se vilahtaa ohi kuin öinen tuulonen.

Kalenterin viikkosivu paistaa aika valkoisena, kun sen avaan ja siihen katsantani luon.
Muutama lyikkärillä muistiin örmitty nimi ja paikka, mutta nekin suurimmaksi osaksi peruttu, tai muuten vaan menemättä jääneet.
Lauantain kohdalla on ihan eri merkintä, kuin sitten oikeasti oli. Kerronpa siitä oikeasta hiukan enempi:
Olin Vähänkyrön Savilahtitalolla myyskentelemässä korttejani. Magnuksella, varsinaisella myyntikonsultilla- ja tykillä, oli muuta tärkeää menoa ja hän pyysi minua tuuraamaan muutaman tunnin.
Myyminen ei ole minun mielipuuhiani. Siinä pitää koko ajan muistaa hymyillä.
Muistan hyvin myyntiopetukset, joita sain, jo aiemmin mainitsemassani työpaikassani. Meille tähdennettiin, että kukaan ei tule tiskille edes vilkaisemaan tuotteita, jos myyjä on kuin haudankaivaja.
Näin muuten neljä entistä työkaveriani siinä korttikasojen vieressä seisoissani. Minulla oli aivan ihania työtovereita, kuten ennenkin olen maininnut. Niistäkin ajoista on mieleen jäänyt hyviä muistoja.
Minun nykyiset myyntiartikkelini eivät kestä syksyisiä kosteuksia ja niinpä pöytäni oli sisätiloissa. Sinne oli järjestetty haitarimusiikkia. Haitari on yksi mielisoittimistani. Itse en osaa "kurttua" soittaa, mutta jos osaisin, soittaisin päivittäin ja monta tiimaa kerralla.
Osasin myös hyräillä mukana kaikki kappaleet, mitä soittaja soitti. Ne olivat niitä nostalgisia nuoruuden sulostuksia. Sellaisia, kuten Uralin pihlaja, Hopeinen kuu, Mistä tunnet sä ystävän? jne, jne.
Superhypersuosikki-musiikkiani ovat tietenkin virret ja hengellinen musiikki yleensä, mutta poikkeuksena ovat nämä SODAN JÄLKEISET sävelet. Hohhoijjaa! Taidan olla aika vanha.

Sunnuntaina piti, tai paremminkin SAI lähteä Seinäjoelle seuraamaan uintikilpailuja.
Viviannilla oli neljä eri matkaa polskuteltavana. Viestistä tuli hopeaa. Toivottavasti mitali on pysynyt tallessa. Toivottavasti myös se edellisissä kisoissa hukkaan joutunut on löytynyt. Pitääpä kysäistä.
Huusimme Magnuksen kanssa ylhäältä katsomosta ja huidoimme hurjasti aina, kun uimarineiti kulki alhaalla ohi, mutta ei vaikutusta!
Roikuin välillä kaiteenkin yli niin pitkälle kuin uskalsin ja huusin kädet suun edessä truutulla: "VIVIANNNIIIII!
Ei vaikutusta!
Tai sen verran oli, että neiti istahti lähimmälle tuolille pyöriteltyään ensiksi päätään puolelle ja toiselle.
Uinnit loppuivat ja tyytyväisenä tapahtumiin lähdimme kotia kohden. Matkalla Vivianni soitti ja kyseli missä olemme? Selostin missä ja ihmettelin, kun ei ollut kuullut karj...huutoamme.
-Kyllä minä jotakin kuulin ja ajattelin, että valmentaja huutaa istumaan.
On meillä kuuliainen uimarityttö. Tekee juuri niin kuin luulee valmentajan sanovan.
Illalla emme enää lähteneet tapamme mukaan Nikolainkaupunkiin, vaan menimme omaan kirkkoomme, jossa oli SOHVA-KIRKKO-tilaisuus. Kannatti taas mennä (kuten aina kirkkoon kannattaa).

Tänään olin kahdessa kokouksessa. Seurakunnan taloudellisen jaoston- ja Kristillisdemokraattien syyskokouksessa. Auoin suutani ainakin silloin, kun toppasin pullaa ja keksiä ja ryystin kahvia.
Jälkimmäisessä kokouksessa avasin suuni myös silloin, kun kysyttiin kuntavaaleihin ehdokkaaksi. Vastasin JOO! Mikäs siinä. Ei ole ikäkään vielä esteenä (rykii ja klonksuttelee hampaitaan).
T: Kaisa Klondyke-Harmhaps
------------------------------------------------------------------------
5 Moos. 7:21
Älkää pelätkö, sillä Herra, teidän Jumalanne, suuri ja pelottava Jumala, on teidän keskellänne.

Jes. 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa. Siionin aarre on Herran pelko.