maanantai 30. tammikuuta 2017


Omitekoista taidettani tähän alkuun.
Ylemmässä kuvassa on eilen piirtämäni enkelinkuva juontokansioni somistukseksi. Minulla oli juontajan arvokas tehtävä eilisessä Naisten kesken iltapäivässä Isonkyrön pappilassa.
Juontajillahan on aina kansio kädessään, josta he joskus kuin ohimennen katsovat, mitä seuraavaksi tulee spiikata.
Hyvien juontajien tarvitsee tosiaan vain joskus katsahtaa kansioon. Meikäläinen joutui pitämään silmänsä kansiossa koko ajan ja varsinkin juonnonhetkellä. Siltikin meni juontaessa nimet ja asiat päin prinkkalaa. Jos jotain tehtävää sydämestäni kangotan (so. täristen jännitän) niin juontamista!
Nytkin tunsin itseni lusuttavissa nahkahousuissani ja lyhyenlännässä villakellohamosessa maailman suurimmaksi typerykseksi. Joku voi kysyä mielessään, että onko pakko pukea lusuja ja kelloja päälleen, kun kapuaa estraadille? Vastaan, että on.
Juontaessani kieleni sammalsi aavistuksen verran. Varsinkin ärrien ja ässien kohdalla, vaikka olen aina sanonut, että en kuule omien, enkä toisten puheessa ärriä, enempää kuin ässiäkään. Se on totta, mutta kyllähän sitä, hyvät ihmiset sentään, TUNTEE sammalteleeko puhe, vaiko eikö.
Noina sammal-hetkinä olisin valinnut mieluimmin vaikka sen entisen, kielen kitalakeen kuivumisvaivan kuin sammalluksen. Kuivumista kyllä tapahtui. Nimittäin silmänmunissani. En varmaan muistanut räpytellä tarpeeksi, kun oli tunne, että lasittuneet ja kuivuudesta rapsakkaat öögat putoavat justiinsa muistikansion lehdelle.
Eli, kaikesta edellä kuvaamistani tunnetiloista ja tuntemuksista voidaan päätellä ja vetää johtopäätös, että kaikki meni hyvin. Juuri niin kuin amatöörijuontajattarelta passaa odottaakin.
Luin myös paria tuntia ennen tilaisuuden alkua kirjoittamani uuden runon. Sen lukeminen meni joltisenmoisesti. Kirjoitin illalla riimit kaikille, jotka eivät päässeet Pappilaan, luettavaksi Facebookiin. Hiukan korjailin tuhtimpia virheitä ja parantelin ajatuksenjuoksua, jota olin tavoitellut, mutta kiireessä en saanut paperille vangittua.
Runon lausuminen Pappilassa onnistui varmaankin aikalailla lähelle kymppiä, kun vertaa, että koko ajan tosiaan piti miettiä lösöttävätkö tekonahkahousujen polvikohdat ehkä jo ihan nilkoissa asti ja mahtaako kellovillahameen palleakohta kovasti pönöttää?  Yritin hengittää vain runon alussa ja lopussa, että pystyin pitämään palleaa latuskaisempana. Joku voi miettiä, kannattaako noin itseään ajattelevan ja kuuhoilevan yleensä mennä esittämään yhtään mitään mihinkään? Vastaan, että kyllä kannattaa. Ainakin niin kauan kuin pyydetään.
Kaikki meni siis hyvin. Niin puheet, laulut kuin tarjoilut. Oli oikein siunattu ilta.

Toinen kuva on ammoin sitten piirtämäni flamengotaulu. Kuvassa oleva loistava plätti ei todellakaan ole upeasti maalattu aurinko laguunin yllä, vaan kameran salamavalon välähdys, kuten kaikki varmasti olisitte tienneet ilman kirjoittamisiakin.

No niin. Tähän väliin sopii hiukan tilanneselostusta:  Istun tuttuakin tutummassa vinttipöksässämme, tuttuakin tutummassa touhussa: kirjoittamassa mhvv:tä. (Mhvv=mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon). Vinttipöksä on, jos joku ei muista, yhdistetty työ-, makuu-, ja kuntosalihuone.
Vieressäni on kahvikupponen ja tänään leivottu pullanen.
Pullanen on aika suurellinen ilmaus kyseisestä matalasta mätkystä. Maku on ihan jees paitsi, että kardemummaa on liian vähän. Pullassa pitää olla noin desilitran verran kardemummaa puolta litraa nestettä kohti. Tulee aina rakas isäni mieleen, joka oli tiukasti sitä mieltä, että kukin saa ottaa kahvipullansa viereen omat "mummansa". Niin paljon kuin ikinä tahtoo. HÄN ei laita taikinaan ensimmäistäkään kardemumman pipenöäkään.Ikinä! (Eikä liioin laittanut).
Aikuiseksi vartuttuani ihmettelin aina, kuinka joku ei voi pitää niin ihastuttavasta mausteesta kuin kardemumma? No, makuasiat on makuasioita jne.
Tänään taikina ei ottanut noustakseen, vaikka upotin kulhon puoliksi kuumaan veteen. Voi olla, että pakastimessa vuosia (no varmasti ainakin kaksi vuotta) pyörinyt hiivanpalanen ei tykännyt, kun se sulatettiin ensin mikrossa velliksi.

Tietenkin vieressäni on myöskin kalenteri. Muuten en muistaisi, missä kaikissa paikoissa on tullut viikon aikana luuhattua.
Tosin viimeviikolla oli niin vähän menemistä, että ehkä olisin ne ankaran miettimisen jälkeen muistanutkin. Ainakin kampaajalla käynnin. Kampaajalla käynti virkistää aina ja sen myös muistaa. Ainakin, jos sattuu vilkaista peiliin.
Anne-kampaaja kysyi, että minkälaista stailia ja lookkia olen ajatellut, että laitetaan?
-Tuuhea&ilmavanmöyheä look, kiitos! kuiskasin minä.
Anne teki parhaansa. Oikeastaan ylikin.
Tunsin itseni aika makeeksi mimmiksi kampaamolta lähtiessäni. Vielä makeemmaksi tunsin itseni, kun astuin autosta ulos ja Magnus sattui olemaan pihatantereella.
-Kyllon komia kampaus ja kyllon komia rouva! sanoi Magnus. Olen häntä viidenkymmenenvuoden aikana oppinut sen verran tuntemaan, että tiedän, koska hän tarkoittaa sitä, mitä sanoo. Tiesin jo ilmeestänsä, että tuli lähdettyä oikeaa flikkaa saatille viiskymmentäyksi vuotta sitten.

Lauantaina olimme Nurmon seurakuntakodilla Kansanlähetyksen ystävien ja vastuunkantajien tulevaisuuden ja olevaisuuden suunnittelupäivässä. Päivän nimenä on aina "Varustamo".
Muistelin Magnukselle, että eikö nimi ole joskus ollut LATAAMO? Ei ole. Lataamo kuitenkin sopisi hyvin ko. päivän nimeksi, koska oikein tuntee sielunsa syvyyksissä kuinka mieli ja aivot, sydän ja sen sopukat lataantuvat kaikella positiivisella tujulla. Sellainen tuju, jos mikä on oikein ja tarpeellista näinä, osittain aika ankeahkoinakin, aikoina.

Muuta ei nyt sitten olekaan hampaankolossa, joten lopetan viikkoraportin tähän.
Oikein tujuisaa viikkoa teille kaikille rakkaille lukijoilleni.
Teille, jotka uskollisesti kommentoitte blogiani kerron, että ilahdun niistä kovasti joka kerta. Ne eivät jää huomaamatta (tietenkään). Päinvastoin.
T: Kaisa Kommentskog-Tykkänder
-----------------------------------------------------------------------------
Suomi 100 blogiruno

Muistikuvia

Lapsena
kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten
kuljimme isän kanssa pitkin ojanpientareita
usein pysähdyimme istumaan
heinänkorret suussa
ja aurinko helotti täydeltä terältä
noukimme kourakaupalla mesimarjoja
ja söimme vatsat täyteen
tiirailimme pilviä ja lintuja
minä raavin kutiavia variksensaappaita
säärissäni.
Enää ei mesimarjoja löydy pientareilta
sääli
enää ei nykyajan lapsilla ole
variksensaappaita
onneksi

-----------------------------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 15: 30
Ystävällinen katse ilahduttaa mielen.
iloinen uutinen virkistää ruumiin.

Sananlaskujen kirja 16: 16
Hanki viisautta, se on parempaa kuin kulta,
hanki ymmärrystä, se on kalliimpaa kuin hopea.


maanantai 23. tammikuuta 2017


Ihkauusia kuvia oiken kaksin kappalein.
Yläkuvassa kukka-asetelma, joka ei ota Magnuksenkaan noukkaan: Tekotulppaani ja tekofreesia, sekä viimesyksyisiä kaurankorsia.
Myöskään kuvassa näkyvä kynttilä ei ota noukkaan. Ei, koska se on patterillinen tekokynttilä. Kynttilälampetti on Raililta lahjaksi saatu ja hyvin mieluisa ja kaunis, kuten kuvasta hyvin näkeekin.
Kaurankorsista puheenollen, niin kauransiemenet eivät nykyajan linnuille enää kelpaa. Ainakaan täällä Hälvänmutkalla liihoitteleville siivekkäille. Ostin joku talvi sitten sinnikkäästi sellaisia siemensekoituspussukoita (halvimpia kun olivat) joissa oli monenmoista ryyniä sekaisin.
Vain auringonkukansiemenet kelpasivat paikallisille arvon tipusille. Kaikki muut siemenet ja ryynit paiskittiin pois lintulaudalta häiritsemästä. No, siinä taas pihjuus/saituus tuli meikäläiselle kalliiksi. Jos olisin heti ostanut lintujen mieliryynejä, eli aurinonkukan siemeniä, olisin säästänyt muutaman latin ja linnutkaan eivät olisi olleet niin "kiukkuisia".
Kaikesta viisastuneena menin ryynikauppaan ja ostin 10 kilon säkin, jossa oli vain ja ainoastaan auringonkukan iki-ihania ja suussasulavia siemeniä. Ryynikaupan myyjättären mukaan auringonkukan siemeniäkin on kahta sorttia. Sellaisia, joita linnut syövät ja sellaisia, joita ne eivät syö! Olin äimänkäkenä.
- Täh? Kumpiakohan tässä säkissä mahtaa olla? kysäisin huuli pyöreänä.
-Sellaisia, joita ne syövät, tiesi myyjätär. Sanoi, että ´toiset auringonkukan siemenet ovat rasvaisempia kuin toiset ja se on se tärkeä pointti linnuille.
Onhan niitä tosiaan kahta sorttia auringonkukkiakin. Niitä, jotka ovat tynnyrinpohjankokoisia ja niitä, jotka ovat teelautasenkokoisia. Siis ei mikään kumma, että rasvaprosenttikin heittelee. Sellaisesta saa kyllä nirsoillakin. En muistanut kysyä, kummistako ne linnut tykkää? A) rasvaisemmista, b) vähemmän rasvaisista?  Itse ajattelen, että niistä rasvaisemmista. Sen, onko rasvaisempi parempaa,  voi ihminenkin päätellä jo aamiaisleivistä. Jos lieputskan päälle sivelee paksusti Flooraa, maistuvat ne paljon makoisemmilta kuin jos ei sivele mitään. 
Minä en laita rasvaa aamiaisleipien päälle. Saan ne kuitenkin syötyä. Varsinkin, jos on laittaa juustolättysiä päälle.
Eikä 6.5 dl vedenlutkuttamisen jälkeen parane olla kovin kronkeli. Kaikki maistuu hyvältä veden jälkimaininkeina.
Sen sijaan inkiväärin syönti loppui meidän perheessämme miltei heti ennen kuin se oli kunnolla edes alkanutkaan. Kyseinen juurikas ei nimittäin olekaan mitään kovin hippoista ainetta, mitä terveysvaikutuksiin tulee. Päinvastoin. Se käy maksanpäälle rajusti. Rakas Elitzabethy-serkkuni  minua asiasta muistutti. Muistin sitten välittömästi itsekin, että niinhän se mokoma oli. Olin joskus ennenkin, ammoisina aikoina, inkiväärikuuria innostunut syömään ja silloin sitä kehotettiin vain kuuriluonteisesti nauttimaan. Viikko kerrallaan ja paussi.
Ei tällä kertaa ihan viikkoakaan syöty, enkä usko, että tulevaisuudessa enää sitäkään. Mitäpä turhaa sitä ihmispolo ainutta maksanpalaansa moisella kuormittamaan?
Nyt täytyykin kuulostella, josko löytyisi joku vähemmän tirmooli aine poistamaan kipua, särkyä,
kolotusta, kiukkua ja köyhyyttä.. Jos jollakin teistä, rakkaat lukijani, on ensikäden tietoa tällaisesta ökömöntistä, niin kiitollisena otan vastaan. Sellaisen rajan asetan, että sitä pitää olla saatavilla tavallisesta osuuskaupasta. Ei luontaistuoteputiikista, eikä nettipuodeista.

Alimmaisessa kuvassa seisoin yksityisen pururatamme päässä ja kuvasin kotiplantaasiamme.
Kuvaa näpäyttämällä saa kuvan suuremmaksi ja hivenen paremman käsityksen kotitalokullastamme, navetastamme ja puuliiteristämme. Pihassamme on talviteloilla myös takakontti, jossa on trasukirkko siististi pakattuna odottamassa kesää ja telttaseuroja.
Tuolta kohtaa, mistä kuvaaja (so. minä) on seissyt ja kuvan ottanut ei luultavasti ole kuvia ennen näpsittykään. Kuten muistatte sai yksityinen pururatamme syksyllä lisää pituutta. 200 metriä! Olen hyvin iloinen asian päältä. Silti muistutan taas, että kyseisestä radasta ei ole meidän neliösentin palaakaan. Ei tuuman tuumaa!  Kyseessä on ihan muiden ihmisten oma maanviljelystie. Ja hieno tie onkin.
Kuvan ihan oikeassa nurkassa näkyy syntymäkaupunkini Vaasa. Ei toki kokonaan, mutta pisku läimäre kumminkin. On se mahtavaa, kun lenkkipolulta näkee syntymäkaupunkiinsa. Toki kaikki näkymät meiltä, suuntaan kuin suuntaan, ovat kauniita. Minulla ei ole mitään valittamista, eikä urputtamista. Mistään.

Kuten arvaatte istun vinttipöksässä kirjoittamassa ja vieressäni tavanomaisesti avoin kalenteriaukeama viikolta 3. Edessäni on myös teekuppi, jonka sisältö on lakannut höyryämästä jo ajat sitten. Myös kahdesta iltapalavoileivästä ei ole jäljellä enää muruakaan.
Kalenteriini eri päivien kohdille on jo hiukan alkanut tulla merkintöjä joulun hiljaiselon jälkeen. Kuten esimerkiksi viime torstain kohdalla lukee mahtipontisesti ja pitkästä aikaa: KUNTOSALI.
Ewen kanssa otimme taas härkää sarvista ja aloimme omalta osaltamme hiertää ja vääntää Laurilanmäen kuntsarin laitteistoja. Yksi härveli niistä on tosin niin pieni ja ahdas, että jos jotenkin saisin itseni sinne väliin puserrettua, en omin voimin pääsisi pois. En ymmärrä, kenelle ihmeen pikkulillinkokoiselle mummulle, tai paapalle se on suunniteltu? Jaa, no...Ewellä ei ole tuska, eikä mikään mennä siihen (pusertamisista puhumattakaan) ja tehdä siinä kaikensorttista kuntouttavaa liikehdintää.. Ensin toisinpäin ja sitten vastaavasti toisinpäin.
Minä tunnen siinä itseni hampurilaisen väliin tukituksi berliininmakkaraksi. Ei puhettakaan liikehdinnästä (ellei silmien ulospullistumista siksi lasketa). Senpä takia en ko. härveliin tukikaan. Pitäköön tunkkinsa! Noh, tiedän kyllä, että önäleen  saisi isommaksikin, kun vääntäis pykäliä ja luukkuja kierreruuveineen löysemmälle, mutta minulla on olemattomat käsivoimat tällä haavaa. Jahka keväänmittaan puserran hauis- ja  ja allilihaksiani timmimäksi muissa laitteissa, niin johan varmaan rupeaa ruuvit kiertymään ja pelit löystymään/suurenemaan. SILTI, isonnettunakin tuo hampurilaisvekotin on kumman pikkuinen. Ainakin näin ison mummun silmäkulmasta katsottuna.

Kristillisdemokraattien piirihallituksen kokouksessa olin keskiviikkona. Östermyrassa. Pääsin Tervajoelta laihialaisen Raijan kyytiin. Autojen takapenkeille ei kuule etupenkkiläisten puhetta. Tai siis ainakaan kovin raskaskuuloiset, kuten minä. Niinpä en kuullut etupenkkiläisten keskusteluista ainuttakaan tavua, joten en voinut ottaa osaa keskusteluun, koska ei ollut hajuakaan, mistä keskusteltiin. Niinpä silmäilin Facea nyt, kun sellainen oli kännykkääni asennettu.
-Pelkääkö Kaisa, kun ei kuulu mitään sieltä takapenkiltä? Raija kysyi kovalla äänellä (ja tie monennettako kertaa).
-En pelkää, sanoin. Kuulokoje jäi pianon päälle ylioppilaslakin alle! ;) 
Tosin en olisi kuullut, vaikka olisi koje korvassa ollutkin. Pitäisikin mennä mittauttamaan, kuinka suuret kojeet näihin korviin tätä nykyä tarvitaan. Saisi vaan aikaseksi. 
Magnus puolestaan ihmettelee, mihinkä minä kojeita tarvitsen, kun kuulen kaikki pienet kilahdukset ja kolahdukset?
-Nii-in! Mutta kun ihmisten puhe ei ole "kilinä, kilinä, klonksaus, kolina"!!!
Täytyy totisesti saada kuulopuoli pelaamaan muutenkin. Nimittäin, jos aikoo kuntavaaliin  mennä ehdokkaaksi (kuten olen jo luvannut). Onhan se hyvä, että edes kuulee kinkkisen kysymyksen, vaikka ei siihen osaisi siltä istumalta sitten vastatakaan. 

Perjantain ja lauantain kohdilla on kalenterissa monenmoista menomuistutusta. Mihinkään merkittyyn menoon en päässyt, mutta Nikolainkaupunkiin pääsin kuin pääsinkin. Joonathanin salibandymatsiin ja Aija-Kanitan tykö.
Nämä olivat niin tärkeitä menoja, että katsoin, että muut tärkeät menot pitää nyt vaan jättää väliin.

Sunnuntaina menimme Isonkyrön kirkkoon ja sen päälle kaffille seurakuntatalolle. Sinne oli järjestetty myös lähetystilaisuus, jossa kerrottiin lähetystyöstä meillä ja muualla nyt ja tulevaisuudessa.
Seurakuntatalolta kaahasimme vinhaa vauhtia kotiin paistamaan perunoita ja minilihapullia ja taas menoksi. Mustasaaren Botniahalliin salibandymatsiin vaihteeksi. Olikin aikamoinen matsi. Loppulukema oli 21-8. Arvaatte varmaan, kuka joukkue voitti? Sekö, jossa Joonathan pelaa, vaiko vierasjoukkue? Noh, on sitä ollut matseja, joissa on ollut muunlaisiakin numeroita. Aina ei Joonathanin pelaajajoukkue ole voittanut, kuten nyt, mutta voitto on tietenkin aina makea. Se antaa intoa ja puhtia, jos tosin häviäminenkin antaa, silloin kun pelaaminen on hauskaa ja tervehenkistä. Häviäminen vaatii myös taitoa.
T: Kaisa Salipuntukka-Pihvsten
-------------------------------------------
Suomi 100 v maanantaiblogiruno

Minä olin niin ylpeä isästäni.
Sodankäyneestä isästäni.
Kerroin mahtaillen kavereille
puuvaraston takana, että
mun isi määräsi sodassa tuhatta miestä.
Naapurin mies, sotien sankari hänkin,
kuuli ja sanoi hitaasti venytellen:
-No, no likka!
Minä en sanonut sille mitään,
eikä mun ylpeys kadonnut mihinkään.
Päinvastoin.
Kuiskasin niin, että naapurin mies ei kuullut:
-Kyllä se määräs!
--------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 19: 23

Herran pelko turvaa elämäsi:
nukut tyynesti, säikkymättä pahaa.


maanantai 16. tammikuuta 2017


Kuvat, jotka tähän alkuun länttäsin, ovat vanhoja ja moneen kertaan estraadilla olleet, mutta ei voi mtn. Uusiakin olisi, mutta ne ovat kamerassa. En ole kyllin tarkasti (lue kyllin monta kertaa) seurannut, kuinka niitä siirretään tietokoneelle, joten jätän suosiolla kokeilematta. Magnuksen tietotaito ei ole nyt käytettävissä juuri tällä hetkellä, joten on tyytyminen vanhoihin kuviin.
Voi olla että, kun meikäläinen kokeilee jotakin, sammuvat valot koko huushollista ja lähinaapureistakin.
Kamerassani olisi tällä hetkellä mm. kuva sudentassun jättämästä painanteesta yksityisellä pururadallamme.
Kävimme ko. jälkiä eilen illankutveessa taskulampun valossa Charlesin kanssa kuvaamassa. Kun toinen meistä kuvasi, käänteli toinen valppaana päätään ja höristeli korviaan, sekä siristeli silmiään. Emme halunneet kumpainenkaan joutua suden hampaisiin.
Magnus oli päivännäöllä tutkinut myös niitä jälkiä ja sanoi, että jäljet ovat liian pieniä susihukkasen jättämiksi. -Ovat ehkä ajokoiran jäläkiä, sanoi hän asiantuntevasti.
-Ajokoiran?! huusin minä. -Koko yksitoistavuotisen näillä nurkilla asumisen aikana en ole ikinä nähnyt ajokoiraa kuljeskelevan lähimaillakaan! En ikinä!
Susia sen sijaan on todistettavasti juoksennellut näillä aukeilla viimeaikoina, lisäsin syyttävästi sormea heristäen.
Ja sehän oli totta. Parikin kappaletta, ellei enempikin, ovat useat eri ihmiset kertoneet nähneensä. Yksi susi on kuitenkin jo autuaimmilla metsästysmailla. Sen lopettamiseen oli saatu lupa, koska se oli kapitautinen. Paikallislehdessä oli kuvakin ja kovasti oli surkean näköinen eläin. Puoliksi karvatonkin.
Toivon totisesti, että kyläämme olisi ilmestynyt ajokoira. Että ne muutaman metrin päässä kotiovestamme olevat jäljet olisivat sen uuden koiran painalluksia. Susien toivon karistavan tassuistaan näiden tantereiden pölyt ja jolkottavan sinne, missä susien kuuluu ollakin. Eli Grönlantiin.

Toinen kuva on suklaalevyn syöntikieltokuva. Kuten muistatte suklaalevyillä on perheessämme tapana kadota, vaikka kukaan ei tee yhtään mitään. Tuo levy oli ostettu siksi, että noihin aikoihin luin jostakin, että suklaa on terveellistä. Yksi pikku ruutunen tummaa (tai mitä vaan) suklaata on kuulemma omiaan parantamaan elämänlaatua sen kaikilla sektoreilla. Myös tauti kuin tauti tokenee suklaadia syömällä. Uskon kyllä, että juuri noin on asia, mutta siihen en usko, että levy päivässä, kuten meillä mielellään tehtäisiin, vaikuttaa samoin. Melkeinpä sanoisin, että päinvastoin. Suklaakokeilu sai jäädä, mutta nyt meillä on meneillään inkiväärikokeilu. Se toimii hyvin ainakin, mitä syömiseen määrään tulee. Erkkikään ei pysty kärvistelemättä syömään muuta kuin 50 sentin kolikon kokoisen ja paksuisen palan kerralla. On se niin änkyrän makuista.
Inkiväärisessio on nyt kestänyt jokusen päivän ja aivan kuin siitä olisi jo ollut apua. Ääreisverenkierto on osoittanut petraantumista ja silmien samiaiset pienentyneet. Ainakin tuntuu siltä. Eräs tuttavani kertoi kaupassa, kun seisoimme inkiväärihyllyn edessä, että he laittavat inkivääripalasen päälle teelusikallisen hunajaa. Minäkin aion tehdä samoin, jahka muistan hunajata joskus ostaa. Vaikka tässä nyt vähän revittelenkin, niin kyllä tosissani uskon, että inkivääri, hunaja ja vesi todellakin auttavat moneen asiaan. Moni kremppa häipyy, ei ehkä  ilkeys, eikä köyhyys, kuten joskus olen jostakin ihmepulverista sanonut. Vesi, inkivääri ja hunaja ovat kunnon aineita. Eivät mitään synteettistä seinäntilkettä.
Se edellisissä bloggauksissa kertomani 6 ja puolen desilitran vesikokeilukin on aina vaan tapetilla. Juon tuon määrän lisäksi päivän mittaa muutenkin enemmän vettä kuin tähänastisen elämäni aikana päivittäin juonut olen. Siitä on selvästi ollut apua, jos kyllä murhettakin. Eilen esimerkiksi tuli paljosta vedenlutkuttamisesta hiukan murheenpoikasta, jota tapausta molemmat lapseni varoittivat minua ankarasti blogissani kertomasta. Aion siitä nyt kyllä kertoa, sillä  MISTÄ minä kirjoitan, ellen minulle sattuneista hauskoista ja vähemmän hauskoista tapauksista? En mistään! Siispä:
Eilen lähdimme hyvissä ajoin Nikolainkaupunkiin. Söimme runsaan, mutta terveellisen aterian. Minä join runsaasti vettä, koska se on niin mahdottoman terveellistä. Nikolainkaupungissa Magnus meni Japen syntymäpäiville ja minä Aija-Kanita-tädin tykö.
Vierailuni jälkeen kiiruhdin kupla otsassa, kuten tuo hauska sanonta kuuluu, ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan hyysikkään. En nyt ala enempää selittämään, mutta sanonpahan vain, että  puoliksi melkein ehdinkin. Ja olisin ehtinyt kokonaankin, jos ei olisi ollut sitä umpisolmua siinä kangasvyössä. :( 
Magnus tuli sovitusti Japen luota hakemaan eukkoansa, että mennään Huutoniemelle seuroihin ja sitten Asevelikylään, mutta minä sanoin autoon vääntäytyessäni synkässä äänilajissa, että HÄLÄVÄNMUTKALLE JA SASSIIN!
T: Kaisa Solmunen-Umpsjö
----------------------------------------------------

Suomi 100 blogiruno

Isänmaamme on ihanaa ja kaunista katseltavaa
päästä jalkoihin.
Käsivarresta uumille.
Sen nimeksi sopisi Sulomi, koska...
on se niin suloinen.
Sitä pitää hoitaa.
Siitä täytyy pitää huolta.
Sen edestä rukoilla.
Sulomi Suomi.
Pus pus.
-------------------------------------
Sananlaskujen kirja 24: 13-14

Syö, poikani, hunajaa, se on hyvää
ja mesi on makeaa kielelläsi.
Yhtä lailla on viisaus sinulle hyväksi:
kun löydät sen, sinulla on tulevaisuus,
toivosi ei raukea tyhjiin.

maanantai 9. tammikuuta 2017


Sarjassa "täytekuvia uudempien otosten puuttuessa" laitan nähtäväksenne taas  kaksi kuvaa.
Ylemmän kuvan ylileveän kuljetuksen perässä jouduimme pari kesää sitten lieruttelemaan muutaman sata metriä. Saimme onneksi jatkaa suoraa (en muista minne), kun kuljetus kääntyikin yllättäen oikealle. Pääsimme jatkamaan kiireistä matkantekoa ja painamaan kunnolla tolloa (tollon painaminen=kaasun painaminen).
Nykyihmisethän eivät millään enää kestä, eivätkä jaksa, jos heidän on ajettava jonkun edessä ajavan nynnijän takia hitaasti. Olen kuullut kauhukseni, että esimerkiksi ruumissaattueille näytetään keskisormea, kun aikansa autojonon takana madeltuaan, pääsevät ohittamaan. Tosin nykyaikana r-autot ajavat yleensä yhtä vinhaa vauhtia kuin muukin liikenne. Siitäkin huolimatta, vaikka on kyydittävääkin. Olen itse tämän pari kertaa nähnyt. Perässä ei tosin ole ollut saattoväen autoja, mutta ruumista siinä on viety. koska auton nokassa on ollut pienet suomenliput. Se, että ajetaan yhtä kovaa kuin elävät ( ;) ) ei minua kyllä haittaa, mutta jonkunmoista kunnioitusta kyllä kaipaan. Ainakin se keskisormennäyttäminen pitäisi jättää väliin, kuten enemmistö meistä  tietenkin tekeekin.
Tuohon ylileveäkuljetuskuvaan vielä palatakseni, niin kuvasta ei käy ilmi kuinka julmetun kokoinen se todellisuudessa oli. Näytti jättipullolta. Jäi jokuseksi ajaksi oikein askarruttamaankin, että mikä ihme oli kysymyksessä?Voi olla, ettei koskaan selviä.
Toinen kuva sen sijaan sopii hyvin tämän maanantain mhvv-juttuun. Muistin virkistykseksi vanhoille ja tiedoksi uusille, että mhvv= mielnkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon.
Kuvassa on suklaarasia. Aika vanha suklaarasia, koskapa kuva on näpsäisty kyläkauppamuseossa.
Eilen lähtiessämme seuroihin ja istuessamme autossa vyöt kiinnitettyin rinnan ympäri, kysyin porukalta kaikuvalla äänellä: -KUKA ON SYÖNYT KAAPISTA MINUN VALKOSUKLAALEVYNI?
Syntyi kova pulina. Kova siihen nähden, että autossa oli vain kaksi minun lisäkseni.
Kukaan ei ollut koskenutkaan. Ei kepilläkään.
-Jaa-a, mutta hävinnyt se silti on!  MINÄ sitä en ole syönyt ja nyt kun olisin, sitä ei ollut mailla, eikä halmeilla. Kannattaa tunnustaa! Rangaistus voi silloin olla ehkä hiukan lievempi!
Edelleenkään kukaan ei ollut suklaadiani ottanut. Edes nähnyt.
Tänään sitten, kun etsin laukustani jotakin, mitähän mahtoi olla, niin kas vain! Mikäs se siellä pohjalla loisti?
Aivan oikein! Valkosuklaalevyn valkoinen pakkaushan se! Nielaisin kuuluvasti itsekseni.
Pyysin kaikilta anteeksi raskaat epäilykseni ja syytökset. Lupasin myös olla tarkempi seuraavia syytöksiäni laukoessani.
Olisin voinut panna pääni pölkylle, että laitoin suklaalevyni kaappiin jemmaan. On näköjään hyvä, ettei mene vannomaan. Pysyy pääkin paremmin paikoillaan.

Viime viikon aukeama upouudessa kalenterissani on valkoinen kuin piimä tuossa vieressäni olevassa muumimukissa.
Mitään ei oikein vielä ole alkanut osallistumisrintamilla tapahtumaan.
Yksi vieras meillä käväisi torstaina. Vieraan käväisy aina piristää. Tulee siivottua ja keitettyä jotakin hyvää, kuten lohisoppaa ja sen sellaista.
Muistui tässä mieleeni se tälläkin hetkellä noudattamani  painonpudotus&vesisessio.
Olen onneksi saanut takaisin uumille kertyneet joulukilot karistettua pois, mutta se ei kyllä mitenkään ole norjistanut olemustani. Luulenpa myös, että mittanauha ei vieläkään ylettyisi ohkaisemmasta kohdastani ympäri. Hätinä silloinkaan, vaikka ohkaisimmaksi kodakseni laskettaisiin kaulani. Eli se osa, jonka yläpuolella kolmoisleukani syödessäni tärisevät. Kun puhun "ohkaisimmasta" kohdastani, puhun vyötiäisestäni. Vyötärön seutuvasta.
Olen kuitenkin onnellinen, että painoni ei ole enää kolminumeroinen, vaan tukevasti kaksinumeroinen. Uskon, että lopussa kiitos seisoo noudattamalla dieettiä "vähän ja harvoin". Tähän asti olen noudattanut uutterasti ja innokkaasti "paljon, paksusti ja usein" dieettiä.

Luulenpa, että di...siis maanantaibloggaus loppuu tältä maanantailta tähän. Muistan aina ja ikuisesti erään anonyymilukijani kommentin, jossa hän kirjoitti, että ei pidä kirjoittaa mitään, jos ei ole mitään kirjoitettavaa. Olin juuri kirjoittanut runon, jonka posket hehkuen julkaisin blogissani (vai oliko se olla Facebookissa). Niin oikeassa oli tuo kommentoija, mutta!...Nyt minulla on asiaa!
Luin, tai kuulin jostakin, että itsenäisyysjuhlavuoden kunniaksi eri runoilijoilta on pyydetty juhlablogiruno joka maanantaiksi. Sanottiin ja lueteltiin runoilijoiden nimiäkin, mutta niitä en valitettavasti muista.
Minun nimeäni luettelossa ei ollut, eikä minulta kukaan tietenkään ole mitään pyytänyt,  mutta minullapa ilmestyy blogi joka maanantai. Eli on asianlaita hiukan niin, kuten sillä miehellä joka löysi hevosenkengän. Häneltä ei puuttunut enää kuin kolme kenkää ja hevonen. Minulla on blogi, maanantai ja itsenäisyysjuhlavuosi. Puuttuu vain runo, eikä sekään kauaa.
T: Kaisa Festskogsjö-Hästängen

Juhlaruno Suomi sata vuotta. Kirjoittanut Kaisa Jouppi

Silloin, kun olit nuori, sa rakas Suomeni mun
uskalsi puroistasi ja lähteistäsi lipata vettä kouralla suuhun
ja juoda.
Uskalsi ammentaa vettäsi kannuun ja keittää kahvit.
Nokipannukahvit puroistasi ja lähteistäsi ammennetulla vedellä.
Uimaan järviisi ja poukamiisi uskalsi pulahtaa missä vaan. Noin vaan.
Eipä enää. Ainakaan joka paikassa.
Olet tullut nuhruiseksi. Vetesi samentuneet.
Vesiä ja sinua on jo alettu putsaamaan ja puleeraamaan. Suojelemaan.
Niin on oikein.
Olet kallisarvoinen ja ihana lahja meille
Taivaan Isältä.





maanantai 2. tammikuuta 2017


Selostus kuvaan numero 2:
Magnus kävi ottamassa lintupatsaasta kuvia Vaasassa, että saan hiukan mallia, kun ehkä piirrän jonkun Vaasa-aiheisen kesäkortin. Vasemmalta laskettuna toisen pylvään nokassa oleva kasa on kotka. No haloo!!! Otti Magnus runsaasti  terävämpiäkin otoksia. Laitoin tämän vain siksi, kun se nauratti minua niin runaasti.  Jos mikä, niin musta epämääräinen kasa on helppo vangita paperille.

Vuosi 2017 on jo muutaman tovin raottanut auki rähmäistä silmäänsä. Sallinette näin proosallisen alun vuoden ensimmäiselle mhvv:lle. Ulkona on toki, rähmäisyydestä huolimatta kaunista. Ja on kuin olisi jo päivät hivenen pidempiäkin kuin jokunen aika sitten.
Ihan mhvv:n alkuun haluan sanoa kaikille, kaikille ja taas kaikille lukijoilleni Hyvää ja Siunattua Uutta Vuotta!
Olkoon se parempi kullakin kuin kaikki muut vuodet yhdessä ja erikseen! Vuosi tuo tullessansa aina kaikennäköistä. Anopilla oli tapana kirjoitella joulupapereihin, joihin  hän tarkasti kääri joulukoristeet odottamaan seuraavaa joulunaikaa, että mitähän tiedetään silloin, kun nämä paperit taas avataan?
Muutettuamme tänne tuli yläkaapeista esiin hänen joulukoristeitaan ja papereihin kauniilla käsialalla kirjoitettuja kysymyksiä.
Vaikka minä en kääri koriseita papereihin, vaan tumppaan ne sikin sokin plastiikka- yms. pusseihin, tulee minullekin aina mieleen, että mitähän tiedän silloin, kun taas otan takkuun menneet  kuusenkynntilät, lommoiset joulukuusenpallot ja taliset kynttilänjalat esille?
Luultavasti ei sen kummosempaa kuin vuosilustoja naamalla muutama lisää, muisti astetta hatarampi, pinna aavistuksen verran kireämmällä ja niin edelleen. Aivan, kuten muinakin vuosina ollut on.
Tuohon pinnan kireyteen mennäkseni, niin pelkäänpä, että minusta on hehkeytymässä kärttyisä vanha mummu, jahka jouluja vielä enämpi nähdä saamme.
Kerronpa teille tuoreen tapauksen, jolloin pinna ei ollut kireällä. Ei, vaan se oli löysällä, johtuen täydellisestä katkeamisesta. (Siitä juohtui mieleeni oma ennustukseni kärtsystä mumskista).
Tuli tässä päivänä muutamana postilaatikkoon lehtilasku. Laskuun oli präntätty osio, jossa vuolaasti kiitettiin tilauksesta. Siinähän ei sinänsä ole mitään pahaa, että vuolaasti kiitellään jostakin. MUTTA:  minä en ollut tilannut ko. lehteä. Jonkin tarjouksen kesällä kyllä, joka maksoi muutaman hassun euron ja jonka kylkiäisenä sai meikkejä, liinoja (sekä pöytä, että kaula), toisen lehden näytenumeroita muutaman uihan oman mieltymyksen mukaan, vuoden oikeus dollarihymyn ilmaiseen käyttöön kuljettaja kera, osallisuuden 50 000 euron arvontaan jne. jne. ja vaikka mitä jos ihan vähän liioitellaan. Se tilaus oli jo loppunut, enkä jäänyt kaipaamaan. Hivenen ihmettelin, kun ennen joulua vielä yksi numero laatikkoon kolahti. No eipä kummakaan, kun tilaus "jatkui". Grrr...
Siltä jalkojensijalta otin puhelun (minun ei koskaan pitäisi ottaa puhelua siltä jalkojensijalta).
Sain vihdoin pitkähkön maksullisen odottelun jälkeen jonkun langanpäähän (minun ei pitäisi koskaan saada ketään kiinni maksullisen odottelun jälkeen). Sanoin PÄIVÄÄ hyytävällä äänellä. Sitten nimeni, osoitteeni, asiakasnumeroni ja LASKUN numeron samaan hyytävään tyyliin.
En kuunnellut vastatervehdystä, vaan annoin välittömästi tulla kaikki patoutumat, jotka tämä asia sisuksissani aikaan sai (ja kuten terapeutit ja psykiatrit vakuuttavat, niin monien muidenkin asioiden patoutumat itse sitä tiedostamatta).  Taisin mainita paska-sanankin kerran, jos toisenkin. Langan toisessa päässä oleva henkilö ei liioin säästellyt äänijänteitään, mutta paskasta hän ei sanonut sanaakaan. Sen sijaan hän sanoi, että kyllä pitäisi lukea tarjoustilauksen maksulaput hiukan nuukemmin. KAIKKI tilaukset KAIKILLA lehdillä ovat kuulemma AINA sellaisia, että tyhmänkin pitäisi YMMÄRTÄÄ, että ne pitää itse lopettaa.
-Ja paskat!  Niin se ei varmasti ole. Te vaan siellä yritätte höynäyttää meikäläistä vanhaa ämmämuoria ja toivotte, että kyllä se maksaa, kun ei muista, että on tilannut. Minä muistan idioottivarmasti, että teiltä kaupattiin jotain paskan jatkotilausta, mutta en tarttunut kieroon paskatäkyynne ja olenkin vaan odottanut, koska paskatarjoustilaus loppuu ja...
Siihen loppui myös puhelu, mutta ehdittiin luvata tilauksen loppuminen sillä siunaamalla hetkellä. Menin rauhoituttuani hivenen varmuudeksi vielä netin kautta lopettamaan lehden tulon, mutta se tosiaan oli kuin olikin lopetettu. Pettymyksekseni peruutussivulla ei ollut kohtaa, jossa olisi voinut kirjoittaa muutamia totuuksia vielä entisten jo sanottujen lisäksi. Onneksi, sillä  minulla oli täysi työ kestää jo nekin häpeän ja katumuksen syöverit ja aallokot, joita puhelinkeskustelussa jälkeenpäin sisikunnassani syntyi. Ajattelin jo, että soitan uudestaan ja pyydän anteeksi käytöstäni. En kuitenkaan olisi saanut oikeaa henkilöä kiinni. Ellei nyt sitten hän olisi tehnyt kehotukseni mukaan ja sanonut (myös kirjallisena versiona) koko konsernin henkilökunnalle, että tämän nimiselle ämmälle ei ikinä, tässä ajassa, saa kaupata, lähettää, ehdottaa eikä soittaa enää kuuna kullan valkeana.
Minua hävetti sekin, jos kyseinen lehtitoimistosihteeri jossakin kirkollisessa toiminnassa sattuisi näkemään nimeni, niin hän varmasti  heti muistaisi puhelindiskuteerauksemme. Hän ajattelisi, että kaiken maailman munsterimuijia sitä kirkkoihin päästetäänkin runoja ryiskelemään. 
Siksipä pyydänkin tässä nöyrästi anteeksi ja yritän, siis todella yritän taas tehdä parannuksen asian päältä. Onneksi olen monen monta kertaa aiemmin jopa onnistunutkin, vaikka itse sen sanon. Nyt asia tuli liian äkkiä puskista (postilaatikosta), enkä muistanut laskea tuhanteen ( kymmenen ei olisi riittänyt alkuunkaan), kuten hyvä neuvo kuuluu. Mitään oikeutettuja puolusteluja minulla ei kyllä ole. Sivistymättömästi käyttäydyin. Se on selvä se.

On ollut niin mahtavaa, kun olemme saaneet pitää lapsenlapsiamme (kaikkia kahta) vieraanamme tämän joulun aikana. Ensin oli Vivianni, sitten Joonathan. Onni on omistaa lapsenlapsia. He ovat maailman kauneimpia, komeimpia, viisaimpia ja ihanimpia maan päällä. Ihan niin kuin kaikkien muidenkin mummujen, mummien ja vaarien ja ukkien lastenlapset ovat.
Tuli taas pelattua erilaisia pelejä ja syötyä joka välissä, lopussa ja alussa.
Niinpä tänään, kun nousimme puntarille Magnuksen kanssa havaitsimme, että laitoihimme on tarttunut kaiken maailman syömisiä  noin kolmen kilon (vähän alle) verran. Ei auttanut, vaikka otimme vanhan höyrypuntarimmekin soffan alta kehiin digitaalisen sijaan.
Tänään aloin piimäkuurin. Korjaan: piimä ja rusinakuurin. Rusina&piimäkuuri on sellainen, että piimää niin paljon kuin pystyy (minä pystyn hieman yli litran) ja rusinoita kourallinen aina, kun alkaa heikottamaan.
Kuuriin kuuluisi vielä mandariinitkin, mutta niitä ei nyt ole, enkä lähde mistään hakemaan. Ei haittaa, vaikka paino ei nyt niin kaamean nopeasti laskekaan. Onneksi takaisin kurottavaa ei sentään ole enempää. Olen nimittäin kyllä HIUKAN joulunaikaan tarkkaillut syömisiäni. En ole paasannut kaksin käsin, kuten muina vuosina. On mahalaukku sisältäpäin hiukan pienentynytkin päätellen siitä, että sinne ei enää mahdu kerralla niin paljon kuin vanhoina kauheina aikoina. Charles totesi tosin, että luulisi, että se näkyisi jo ulkoisestikin se mahan pieneminen. Kyllä se joskus näkyykin. Muutama on sanout kerran, että olet pikkusen siltä näyttäis, että olet laihtunut. Olen ottanut sen kehumisena ja tullut iloiseksi, mutta onnelliseksi.
Kehumisesta puheen ollen Magnus sanoi eilen, kun olimme lähdössä Nikolainkaupunkiin, että minä olen ylvähännäköönen mumma!
-Mumma? toistin minä kolkossa äänensävyssä kohotellen kulmakarvojani.
-Eiku mummu! korjasi Magnus.
-Mummu? toistin minä ja jääkapulat sinkoilivat suustani ja kulmakarvat aaltoilivat kysyvästi.
-Anteeksi ROUVA! älysi Magnus vihdoin sanoa.
-Niin, mikä se olikaan se adjektiivi? kysyin minä lauhtuneena ja vaikka ylvähännäköistä ei niin vaan edes unohdeta. Oli niin somaa kuulla se uudestaan palavasilmäisen ihailijan sanomana.

Uusi vuosi vastaanotettiin Tervajoen asemanseudulla Maikun ja Eerikin tykönä. Syötiin iki-ihanaa valkosipulikeittoa. Aion kysyä reseptiä. kun rookataan taas. Oli kyllä niin maukasta. Vesi herahtaa vieläkin kielelle. Rusinat eivät kelpaa kyytipojaksikaan, mutta niitä nyt vaan täytyy taas pureskella korvikkeeksi.
Uuden vuoden vieraskin meillä oli (ja on vieläkin). Katso kuvaa numero 1. Vaikka se on tummanpuhuva kuva, niin siitä käy ilmi, että Lyllanhan se siinä. Terapiakoira Lyllan från Vasa!
On muuten ihme piski. Herättää meidät muutaman kerran yössä. Joskus juomaan (siis koira juo) ja joskus pissalle (siis koira käy pissalla). Kotonansa kuulemma ei koskaan öisin tee moista.
-Se tiätää, jotta täällä lähäretähän konkuamahan alakertahan heti, kusse vähäki vikisöö, Magnus sanoi tyttärellensä. Tytär vastasi, että koira ei ikinä yöllä vikise kotona.

Nyt taitaa olla viisainta lopettaa. Viikon päästä uudet kujeet ja vinkeet jLs.
T: Kaisa Ylvänder-Mummskog
------------------------------------------------
Uuden ja erittäin vanhan raamatunkäännöksen mukaan:

Sananlaskujen kirja 16:3
Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen,
niin suunnitelmasi menestyvät.
-------------------------------------
Sananlaskut 16:3
Anna Herran haltuun sinun työs,
niin sinun aivoitukses menestyy.