maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulun aika auvoisa


Yläkuvassa kiiltelee karvainen uudenvuodenvieraamme nimeltänsä Lyllan (nimi muut.)
Haimme vieraan eilen samalla, kun muutenkin oli asiaa Nikolainkaupunkiin.
Muuna asiana oli tietenkin olla läsnä Huutonimen ihanassa kirkossa Sunnuntaiseuroissa. Tai siis, kuten useasti olen aiemminkin sanonut,  nimihän ei enää ole pitkään aikaan ollut Sunnuntaiseurat, vaan Kohtaamispaikka. Mutta koskapa molemmat nimet ovat hyviä molemmissa tapahtuu samanmoista hyvää ja ihanata asiaa, sallinette, että puhun Kohtaamispaikasta Sunnuntaiseuroina. Ne molemmissa kokoontumisissa, nimestä viis, tapahtuvat ihanat asiat ovat tietenkin puheet, laulut, virret, todistukset, rukoukset ja kahvin kittaukset.

Lyllanin on aina uutenavuotena paras tulla tänne maaseudun rauhaan. Täällä ei ammuta raketteja niin kauheasti ja kovaa kuin sen vakituisella asuinpaikalla elikkä Pyssykylässä.
Lyllan pelkää ihan hirvittävästi pauketta ja rytkettä. Kuitenkaan paukkeen ja rytkeen aikana sille ei missään nimessä saa mennä sanomaan, että kaikki hyvin, ei mitään hätää. Ainakaan sellaisella 1/2 valittavalla- ja surkuttelevan tekoiloisella äänellä. Saimme tästä kuulla opetusta oikein antaumuksella esitettynä Catherinen suusta.
Ja aivan oikein! Catherinen esittäessä kuinka EI saa tehdä, Lyllan jäykistyi välittömästi. Sen silmät nauliutuivat lasittuneina kattoon ja silkkiset lerppukorvat kohosivat juurestaan ylöspäin sen verran kuin lerppukorvat nyt pystyyn nousevat, eli muutaman millin verran.
-Sille pitää puhua tavallisella äänellä tavallisista asioista! opetti Catherine meitä. Ajattelin, että puhun Lyllanille samansorttisesti kuin kaikkina niinä vuosina, joina se meillä Hälävällä maanpaossa uusina vuosina on ollut. 
Aion tällä kertaa ostaa sille uudenvuoden luun. Sellaisen ison. Sitä jykertäessä eivät pienet paukahdukset sisälle kuulu ja vielä radio ja televiitsioni päälle, niin luulenpa, että hengissä selvitään taas tästäkin uudestavuodesta.

Sain joululahjaksi selättimen. Sillä kun selättelee, niin lähtee läskit, häipyy ilkeys ja lakkaa köyhtymästä. Tai siis...ymmärrättehän mitä tarkoitan. Selättimestä on apu kaikkeen.
Olen nyt vääntänyt sillä kahtena päivänä. Ohjeen mukaan vääntöä tulee tehdä aamulla ja illalla 5 minuuttia kerralla.
Ikinä ei 5 minuuttia ole kestänyt niin kauan kuin noina kertoina, joina kammarissa punaisen selätinlätyn päällä olen huhtonut.
Magnus on katsonut kellosta köökissä, kun minä olen peräkamarissa selättimen päällä horj...öh...viuhtaissut. Kun aika on kulunut hän huutaa STOP!
-Kattoksä sitä kelloo? oli minun pakko jossakin välissä huutaa. (Minulla on myös kilon punnukset käsissäni, kun lätyn päällä vääntelehdin.)
-Koko aijjan! Minen voi sille mitää, jotta minuuttien pituuret on vakioota!
Seuraavaksi aionkin hankkia kellon peräkamariinkin. Se pitää olla seinäkello, sillä rannekelloa vilkuillessa rytmi sekoaa ja voin pahimmassa keississä singahtaa lätyn päältä lattialle.
Ja kun on lahjoja alettu luettelemaan, niin kerrottakoon, että sain myös pontson joululahjaksi. Pontsossa on isoin ja komein savupiippukaulus ikinä ja niinpä erehdyin paperista repäistyäni ensi silmäyksellä luulemaan vaatetta hamoseksi. Sellaiseksi hamoseksi, jossa on pitkä, makea, kairaan kudottu helma.
-Kiitos! Onpa nasta hame! sanoin ja mietin, että minun on saatava ahterinseutuani kyllä pienemmäksi, että hamonen näyttäisi nätimmältä.
-SE ON PONTSO JA SIINÄ ON TORNIKAULUS! kiljaisi Catherine maalaisäidilleen.
-Siis onko makee!?  sain kuiskatuksi ja käänsin vaatekappaleen salamannopeasti toisinpäin.
Vaate on kyllä muuten tosissaan tavattoman makee. Kun se sunnuntaina oli ylläni seura-ja Lyllanin hakumatkalla, niin Catherine oli kretliininen kateudesta.
-Ei olis pitänyt antaa, hän huokaisi kaihoisasti.
Asia ei kuitenkaan ole niin vakava kuin saattaisi päätellä. Catherine on antelias ja kriepaisisi päältään paidan, jos toinen (lue äitinsä) siitä tykkäisi.
Sain niin ikään lahjaksi ihania suklaatryffeleitä ja Joonathanin hämähäkkikorvanapit.
Kyllä! Luit ihan oikein. Joonathan ei tykännyt niistä ja minä ilmoitin, että jos jostakin, niin hämähäkkikorviksista tämä mummu tykkää.  Niinpä minä myös ne sain, koska Magnus ei luvannu reikiä korvihinsa erelleenkää laittaa.
Hämähäkit ovat puoliskan nuppineulanpään kokoiset ja siitä siihen, että niissä oleva piikki ylettyi paksujen korvalehtieni läpi, mutta niin onnellisesti kuitenkin kävi.

Koko joulunaika oli onnellinen. Niin kuin vain Jeesuksen synttäriaika voi olla.
Tänä vuonna en asetellut kaikkia joulukoristeita seinille, enkä pöydille. Melkeinpä olen asetellut vain tekokynttilöitä muutamia johonkin (vrt. toinen kuva) ja enkelinpäitä kynttelikköjen alle (vrt. sama kuva). Joulukuusi pitää tietenkin aina olla (vrt. yläkuva) ja kuusessa, paitsi muovipalloja, niin myös suklaapalloja. Jälkimmäiset ovat jo suurelta osalta syöty parempiin suihin.
Mutta tänä vuonna emme syöneet jälkiruuaksi väskynäputinkia. Minä kyllä keitin sitä jo edellisenä iltana ja putinki puoli onnistui yli odotusten. Kauha pysyi siinä jämäkästi pystyssä eikä kattilan sisälmys  valunut pois, vaikka kattilan olisi kumonnut nurinperin ja joku olisi vielä pomppinut sen päällä. Eli kaikki hyvin, mitä koostumukseen tulee, mutta MAKU! Se oli tyrmäävä.
Kuivatut sekahedelmät olivatkin ilmeisesti käyneitä ja niin ollen väskynäsoppakin maistui lämpöiseltä kiljulta.
Tosin en ole koskaan maistanut lämpöistä kiljua sen enempää kuin kylmääkään, mutta voin kuvitella, että maku on samansuuntainen.
-Syödään niin paljon kaikkea muuta, ettei mahaan mahtuiskaan väskynäputinkia, Catherine sanoi reippaasti. Niin me myös teimme.
Syötyämme ja punnertauduttuamme pois ruokapöydästä Catherine huokaisi kaihoisasti, että olisi tässä nyt väskynäsopat vielä menneet ja kermavaahto!

Aattoillan suussa menimme sitten vuorostamme Vaasaan. Ensin siunauskappeliin kello kuudentoista hartaushetkeen, joka hetki tänä vuonna oli niin sydäntä voitelevan ihastuttava, että olin penkkiin sulaa. Krister-kirkkoherra osasi niin sydämeenkäyvän osuvasti tuoda esiin Jeesuksen rakkauden meitä ihmislapsia kohtaan, että ainakin minä sain tuta, mitä se tarkoittaa, kun lauletaan KÄY LÄMMIN HENKÄYS TALVISÄÄSSÄ...
Haudoille kävimme viemässä kynttilät. Minä piirsin sydämen hankeen haudan kohdalle, jos oli tilaa. Idean tähän sain Facebookista.
Joulu on hyvää aikaa ja hyvä aika ei lopu jouluun, vaan jatkuu arkeenkin, kun pyytää Jeesusta siihen mukaan.

Tämän kaiken teille piirteli joulutonttu Kaisa Pudding-Väskynäinen
---------------------------------------------------------------------------
Psalmi 103, jakeet 8-13

Anteeksiantava ja laupias on Herra.
Hän on kärsivällinen
ja hänen armonsa on suuri.
Ei hän iäti meitä syytä,
ei hän ikuisesti pidä vihaa.
Ei hän maksanut meille meidän syntiemme
mukaan,
ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet.
Sillä niin kuin taivas on korkea maan
yllä,
niin on Herran armo suuri
niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
Niin kaukana kuin itä on lännestä,
niin kauas hän siirtää meidän syntimme.
Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,
niin armahtaa Herra
niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

maanantai 22. joulukuuta 2014


Yläkuvassa rekvisiittaa Marian ja Joosefin rooliimme tässä taannoin.
Alakuvassa joulukortti teille kaikille sadoille ja taas tuhansille ihanille ja rakkaille lukijoilleni.
On tullut aika toivottaa Hyvää- ynnä Siunattua Joulua kaikille teille, jotka täällä aina näitä juttuja lukemassa jaksatte piipahdella..
Facebookissa on tullut toivoteltua Hyvää ja Siunattua kyseistä juhlaa jo niin monta kertaa, että alkaa jo pikkasen aivoissa harmaat klimpit sakkaantua. Ei niin, että kyllästyttäisi, mutta se epäilyksen häivä, että onko kaikille varmasti hyvät joulut tullut toivoteltua.
Noh, tahallansa ei kukaan hyviä toivotteluja toivottelematta jätä!
Jännä juttu tuo Facebook. Samoin tämä blogi. Juhlien aikaan samaa asiaa tulee luettua ja toivoteltua satoja kertoja.
Muistan, että hieman sama juttu oli aikoinani ihan livenäkin, kun olin töissä Suomen Postissa. Iltaisin tuppasi jäädä  grammari päälle omista ja asiakkaiden sanomisista.
-Hyvää Joulua, hyvää Uutta Vuotta, Hyvää Ystävänpäivää, Hyvää Pääsiäistä, Hyvää Juhannusta, Hyvää Vappua, Kyllä on ruma ilma, Aina sataa, Kyllä on törkeen kuuma, Kyllä on karseen kylmä...jne, jne.
Jotenkin kotiin lähtiessä kaikki tuntui viimeisen päälle tuplasti sellaiselta, mitä koko päivän oli hokenut.
Kumminkin, kaikitenkin ne olivat hyviä aikoja, vaikka samaa asiaa päivät pääksytysten hoettiinkin. Kaihoten niitä muistelen  ja olen hieman joskus kaduskellutkin, kun jäin niin aikaisin työelämästä pois. Noh, nythän minä jo olisin muutoinkin eläkkeellä ja vellitalo häämöttää, mutta kuitenkin.
Mutta nyt on joulu, eikä tätä hienoa juhlanaikaa kannata pilata märehtimällä menneitä.
Rakasta kalendääriäni vilkuillessani huomaan, että tämän viikon sivuaukeama  on vitivalkoinen viikon jokaisena päivänä. Ei rasvaplättejä enempää kuin kaffiplättejäkään edes.
Näyttää siis ihan siltä etten ole ollut missään, enkä tehnyt mitään. Minulla on sentään joskus tapana  örmiskellä muistiin jotain pikkutekemisiäni, kuten esim. piimävellin keitto, turvenaamio ja sen sellaista, mutta nyt on kalenteriaukeama siis typötyhjä. Ihanat naapurit kyllä kävivät meillä omenahillokahvilla. Lupasin syksyllä, että kutsun Huivin ja Eerikin kahville, kun antoivat meille monta pussillista omenoita, joista keitin hilloa kaurapuuron sekaan lusikoitavaksi. Tiistaina sitten sain äntiin lunastaa lupauksen. Ihania naapureita meillä ja liian harvoin tulee tavattua ketään heistä.
Oikeastaan siinä voisikin olla hyvä uuden vuoden lupausaihe: Kutsun naapureita silloin tällöin sumpille.
Olen myös kyllä myös leiponut joulua varten viimeviikolla, vaikka sitä ei ylös olekaan merkkailtu. Pötkökeksejä.
Sama pötkölinja jatkuu näköjään tällä leipomispuolellakin kuin kutomispuolella.
Keksipötköt tosin kypsyttyään kyllä leikataan viistoon pikku pätkiksi, joten yhtä hyvin voisin sanoa, että olen leiponut pätkäpiskettejä.
Magnus leipoi taatelikakun samana päivänä, joten joululeivonnaiset ovat meillä valmiina.
Lanttulaatikko hais...öh...paistuu par´aikaa uunissa. Porkkanalaatikon tein jo paripäivää sitten, kuten myös joululihapullat.
Joululihapullat ovat samanlaisia kuin lihapullat aina. Ne vaan jouluna muuttuvat joululihapulliksi.
Rusinatonta maksalaatikkoakin ostin tänään, kun olimme kirkolla. Minä pidän kyllä suunnattomasti paljon enemmän rusinallisesta maksalaatikosta, mutta Lyllan (toinen minun lisäkseni, joka jouluisin haluaa maksalaatikkoa) ei saa syödä rusinoita. Se kuulemma kuolee välittömästi, jos yksikin rusina sen kitusiin pääsee luiskahtamaan. Ainakin, jos Catherineä on uskominen.
Viime vuonna Catherine nyppi pinsettien ja loopin kanssa Lyllanin koirankupista rusinoita pois.
Onneksi tänä jouluna muistin asian ja löysin kuin löysinkin rusinattoman version. Halutessani voin ottaa rusinapaketin lautaseni viereen ja syödä lusikallisen rusinoita joka maksalaatikkolusikallisen perään.
Luulen kyllä, että en niin tee, koska en ole turhan kronkeli sapuskoiden suhteen.
Huomenna siivoamme tupasemme puts plank, keitämme riisipuuroa ja lämmitämme pihasaunamme.
Aattona onkin sitten kaksi mukavaa, mutta aikaa vievää tapahtumaa suoritettu jo edellispäivänä.
Sitä paitsi saunomisen jälkeen minä olen, jos mahdollista, entistäkin vetelämpi.
Jokunen vuosi takaperin aloin epäillä, että ei ole ihmisen tarkoitus olla heti aattoaamusta kuin nukutusnuolen takalistoonsa saanut virtahepo. Niinpä siirsimme saunomisen aatonaattoon.
Napollinen riisipuroa on omiaan vaikuttamaan myös ihmislapsen yleiseen kankeuteen ja vireystilaan. Niinpä syömme riisipuuronkin pois kuleksimasta jo edellispäivänä.
Tahdon olla virkeä ja viriili koko aaton ajan ja aattoyönä haluan mennä yömessuun ja pysyä siellä koko ajan hereillä.
Joulun aika on ihanaa aikaa. Jotenkin ilmakin on helpompaa hengittää. Lapsena ihmettelin itsekseni, mistä se tunne ja fiilinki oikein tulee.
Jotenkin tiesin aina, että se kelmeänaamainen meluisa piippalakkipää ei sitä saa aikaan. Koska eräänkin kerran näin sellaisen maata rötköttävän vuotavan rännin alla ja huitovan "iloisena" kättään meille tervehdykseksi. Tunsin syvää myötähäpeää ja hitusen pelkoakin. Juhlatunnelmasta ei ollut tietoakaan.
Tietenkin perheen yhdessäolo ja lahjat tekivät iloiseksi, mutta siihen TUNTEMATTOMAAN viehättävään ja ihanaan tunteeseen nekään eivät olleet oikea selitys..
Joskus, kun menimme lapsena joulukirkkoon (oikeastaan muistan vain kerran olleeni perheeni kanssa lapsena joulukirkossa) tunsin, että nyt ollaan jonkun erikoisen asian kanssa tekemisissä.
Niin kuin tietysti oltiinkin: Jeesuksen syntymän. Koulussa sain kuulla asiasta enemmän. En saanut estoja, enkä traumoja.
Jeesuksen syntymä vaikuttaa koko ihmiskuntaan. Halusi, tai tiesi se sitä, tai ei. Oli se niin suuri tapahtuma. Ulkonainen loisto ja määrä ei vaikuta asiaan himpun vertaa.
Näihin mietoksiin lopetan menneen viikon menemisien ja tulemisien setvimisen ja haluan koko sydämestäni toivottaa sinulle Hyvää ja Siunattua Joulua. Vapahtajamme syntymäjuhlaa!
Vielä me tänä vuonna tapaamme, jos Luoja suo. :D
T: Kaisa Leverlåda-Russin
------------------------------------------------
Jesaja 9, jakeet 1-5

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.
Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.
He iloitsevat sinun edessäsi,
niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan,
niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.
Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan,
valjaat, jotka painavat olkapäitä,
ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat,
niin kuin murskasit Midianin vallan.
Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,
kaikki veren tahrimat vaatteet
poltetaan,
ne joutuvat tulen ruoaksi.
Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.



maanantai 15. joulukuuta 2014

Viikonverran elämää ohi

Nyt pääsi käymään niin kamalasti, että en saa tänne kuvia. Tai siis, sain kyllä kuvia, mutta ihan liikaa. En saanut poistettua niitä kuvia, joita en tahdo tänne (enkä kyllä muuallekaan). Piti sitten alkaa kirjoittamissessio sellaisesta kohdasta, ettei mene kuvanlaittosivulle ollenkaan.
Esimerkiksi joulukuusestamme ottamani kuva oli tullut napattua videokuvana! Ja minä, kun edes osaa ottaa videokuvaa! Kuva, kuten arvata saattaa, heiluu ja tärisee ja ellei tietäisi, että kuvassa on joulukuusi, luulisi, että siinä on joku fatikoolilainen filmannut  hyvin syttynyttä juhannuskokkoa, jonka ympärillä on klitterinauhaa plus vielä tähti keon päällä.
Voin luottamuksella kertoa teille, että humöörini on tällä hetkellä aika alhaisissa lukemissa. Oikeastaan humööriä ei nyt meikäläisestä löydy ollenkaan, ei, vaikka tongeilla kiskois.
Ei pitäisi mommien alkaa bloggaileen, eikä valokuvia otteleen. Grrrr....

No niin. Paras kun hörppää eväänsä, eli vesilasillisen tyhjäksi ja nieleksiä viimeisetkin sämpylänmurenot kitusiinsa ja alkaa kertomaan, mitä kaikkea HAUSKAA viikon varrella on tapahtununna.
Mitä joulusiivouksiin tulee, niin niitä ei ole tapahtunut ollenkaan. Tänään tosin melkein meinasin järjestellä sinisen keittiönkaappimme purkit ja purnukat järjestykseen ja ojennukseen, mutta meinaamiseksi se jäi. Lähdimme kirkolle niittaamaan "miesten aamupala"-mainoksia ilmoitustauluille ja minä käväisin kaupassa ja jakamassa nimmarit muutamaan Runoratsukko-kirjaan.
Uskon kuitenkin, että se sininen kaappikin tulee tällä viikolla siivottua. Ensinnäkin kaappi on aika hyvässä järjestyksessä jo nyt, sotkuisenakin ja se on ainoa kaappi, jota en koskaan ole joulunalusviikkoina jättänyt siivoamatta. Kaappi on sen verran pienikokoinen, eikä siinä ole kuin kaksi laatikkoa ja muutama hylly.
Muu siivoaminen (komerot ja kaapit, ynnä taustat ja hyllyköt) ehkä jäävät vähemmälle tänä vuonna. Ehkä ihan kokonaan.
Sen siitä saa, kun kuusi kannetaan tupaan kuukautta ennen joulua. Joulutunnelma on jo korkealla. Sitä ei tarvitse hiissata enää korkeammalle siivoamalla.
Joulusapuskat ehdin keittää hyvin jouluviikollakin. Enkä voi mitään ruokia, enkä laatikoita ennakkoon tehdäkään, koska molemmat pikkuruiset pakastimemme ovat piripintaan täynnä marjoja ja omenahilloa.

Viime viikolla ajelimme Östermyyraan asti jouluruokailemaan. Kansanlähetyksen työntekijöiden ja vapaaehtoisten jouluruokailuun ja joulujuhlaan.
Uutuutena joulupöydässä oli katajanmarjamarinoidut silakat. En nyt muista, oliko nimi juuri noin kirjoitettuna Menu-listassa, mutta katajanmarjaa oli silakoihin makua antamaan käytetty.
Oikein olivat hyviä. Katajanmarjasilakat. En ole kyllä koskaan katajanmarjoja maistanut, mutta voin kuvitella, että se määrätty hyvä aromi oli juuri niistä.
Meillä on pihassa kasvamassa kataja. Linnut ovat sen siihen LEVITTÄNEET. Kataja on nyt sellaisen saunavihdan kokoinen ja mallinen, mutta jahka se siitä pöhääntyy, niin varmasti alkaa oksillensa myös marjaa pukkaamaan.
Aion kerätä omasta puskasta aikanaan katajanmarjoja ja ostaa nelikon silakkaa ja tehdä samanmoista herkkua kuin nyt tuolla jouluruokailussa oli.
Maugnuskin maistoi ko silakasta varovaisesti kymmenen sentin kolikon kokoisen palan ja sanoi, jotta kyllä tätä syää, jonsei muuta oo!
Se oli paljon sanottu Magnukselta se! Häneltä, joka on sitä mieltä, jotta marinoirut kalat ja sillungat on raakoja.

Keskiviikkona seurakunnan Päiväkuoro, johon minulla on nyt ilo kuulua, kokoontui Kyrööntuvalle laulamaan joululauluja.
Samainen kuoro lauloi myös sunnuntain jumalanpalveluksessa kirkossa.
Korossa laulaminen on mukavaa ja terapeuttista. Vielä, kun muistaisi hankkia nuottikansion, että olisi nuotit järjestyksessä. Tai...meikäläisen puolesta nuotit voivat olla ikuisesti hukassa, mutta sanat, laulettavien laulujen sanat, niiden on syytä olla järjestyksessä.
Nuoteista, kuten niin usein ennenkin olen sanonut, en ymmärrä hölkäsen pöläystä, muuta kun sen, etteivät ne saa kastua.

Viikolla olimme taas karvarissakin. Minä ja Magnus yhdessä. Siihen alkaa jo tottua, että aviosiippa on kampaajalla mukana. Hänen vuorollaan kampaamo muuttuu vaan parturiksi, minun ollessa vuorossa, olemme kampaamossa.
Siihen en ikinä totu, että Magnuksen ihastuttavat niskakiehkurat tipahtelevat parturin lattialle. Jos minulta kysyttäisiin Magnuksella olisi liehuva kiharainen poninhäntä niskassaan. Ehkä kuitenkin on hyvä, ettei minulta mitään kysytä.

Lauantaina olimme Viviannin koulun joulujuhlassa. Oi, mikä ihana tapahtuma! Tummansininen esirippu aukesi ja ihana jouluseimikuvaelma alkoi. Saimme nähdä omin silmin, kuinka Jeesus nukkuu seimessä, kuinka Joosef ja Maria häntä hellien hoitavat ja kuinka paimenet iloitsevat.
Me mummut, paapat, isät äidit, sisarukset ja kummit saimme laulaa mukana "Enkeli taivaan" koko poskella.
Viittä vaille, etten lähtenyt liitelemään kattoa kohti taas. Huomasin aika äkkiä, että koko poskella ei, ainakaan siellä takaosassa, laulaneet muut kuin meikämummu. Magnus olisi taatusti laulanut myös, mutta hän oli valitettavasti estynyt juhliin tulemasta.
-Kumma, kun ei näin isosta porukasta lähde kovempaa ääntä, sipisin minä vieressä istuvalle nuorelle naiselle.
-Meikäläinen vaan yksin jollottaa...jatkoin sipisemistäni.
-Ei se haittaa, sanoi vierustoverini ja hymyili ystävällisesti.
Eikä se sitten haitannutkaan. Aina, kun sanat heijastettiin skriinille, niin tämä likka veisasi ja lujaa!

Sunnuntaina illansuussa oli Nikolainkaupungissa Vaasan Kansanlähetyksen joulujuhla. Minä istuin kortti-ja kirjapöydässä, joten ihan kaikkea en pystynyt kuulemaan.
Sen sijaan lasten riemukasta juhlintaa sain ilokseni kuunnella mielin määrin. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä aina, kun on juhla. Hiljaista tuli vain silloin, kun istuttiin lattialle tutkimaan lahjapussin sisältöä. Jokainen muksu sai ihanan pullean ja raskaantuntuisen paperipussin isosta kopasta käteensä.
Muistelin lapsuuden joulujuhlia, joita Vaasassa Strömbergin tehtaalla työntekijöiden lapsille järjestettiin. Isäni oli aina joulupukkina.
Pussi, joka joulujuhlassa lapsille jaettiin tuntui kädessä aina mahdottoman suloiselta. Sitä piti kauan aikaa vain varovasti käsissään puristella ja haistella, ennenkö sen malttoi avata.
Muistan, että sisältönä oli aina omena ja pikkarainen rusinapaketti. Mahtoi olla piparkakkukin ja kiiltokuva ja muutama suklaakaramelli. Kaikki ainakin mahdottoman ja ylenpalttisen ihanan makuisia. Sen muistan varmasti.

Nyt on aika lopettaa ja sanoa taas kaikille, että hyvää yötä Jeesus myötä.
Ihana joulu saa, vaikka et yhtään stressaisi millään. Se on myös yksi, mikä on varmaa.
T: Kaisa Stressander-Salet

----------------------------------------------
Psalmi 115, jakeet 13-16

Herra siunaa niitä, jotka
häntä palvelevat,
niin pieniä kuin suuria
Lisätköön Herra kansaansa,
teitä ja lapsianne, polvesta polveen.
Siunatkoon teitä Herra,
hän, joka on tehnyt taivaan ja maan.
Taivas on Herran, maan hän on antanut  ihmisille.

maanantai 8. joulukuuta 2014


Kuvat ovat vanhoja, kun uudet ovat vielä kamerassa, joten ei näistä sen enempää.
 
 
Viime maanantain ja tämän maanantain välissä ei taatusti ole ollut täyspitkiä päiviä. Niin on viikko taas nopeasti ohitse viuhahtanut. Sinne meni, eikä ikinä enää takaisin palaa.
Tässä istun vinttipöksässä maitolasi toisessa ja ruisrööti toisessa kädessä ja aina välillä toista haukkaan ja toista ryyppään. Pian ovat syötynä, joten voin käyttää molempia käsiä maanantai-illan pääasiaan: kirjoittamiseen.
Kaiken kaikkiaan, kun oikein ajattelee, ei kyllä pitäisi nälkä olla. Niin on tänäänkin lihapatojen ääressä tullut istuttua. Aamupäivällä olimme Isonkyrön Kalliojärvellä viettämässä Kyrönmaan kristillisten eläkeläisten joulujuhlaa. Söimme ihastuttavan ja kielen mukaansa vieneen jouluaterian ja lauloimme joululauluja. Ateria täytti vatsalaukkuni sulkijalihasta myöden, vaikka en ottanut perunoita (niitä saa kotonakin), enkä leipää (sitä saa kotonakin). Sen sijaan mohelsin niitä kaikkia muita jouluun kuuluvia loodia pari napollista kutakin. Niitä kun ei saa kotona kuin kerran vuodessa.
Tuohon nappomittajuttuun palatakseni, niin siitä on kulunut jo jonkun aikaa, kun olen napollista ruokaa pystynyt sisuksiini ahtamaan. Hyvä nykyään, jos kunnon kauhallisen saan niellyksi. Tulen nimittäin ankaran kipeäksi, jos syön entiseen sähtiin ruokaa. Ihmettelenpä, koska ruokasatsien pienennys alkaa näkyä ulkoisessa habituksessani. Ehkä silloin, kun vähennän myös syömäkertoja! Ei se tyyli, että "vähä, mutta koko ajan" tietenkään saa laihtumista aikaan. Muutenkin olen taas kerran sitä mieltä, että lisää arkunkantajia kehiin (sitten aikanaan) kuin että yrittäisin laihduttaa itseni kuuden kantajan pirtaan sopivaksi. :(
Magnus sanoi, jotta jos hän tulis nuan sairahaksi nuan vähästä syämisestä, niin hän menis lääkärihin.
Minä en mene! Tiedän tasan tarkkaan, että tutkimustuloksissa kävisi ilmi, että olen terve kuin tyskälihainen Saimaan norppa. Ja sehän on yksinomaa hyvä asia se.
Tänään illalla sitten olin puuropatojen äärellä Isonkyrön seurakunnan kirkkovaltuuston kokouksessa. Kutsuttuna kuunteluoppilaana. Ensi vuoden alusta sitten 4 vuotta itse pelissä mukana.
Söimme kokouksen aluksi riisipuuroa ja väskynäsoppaa. Minä taas eri lautasilta, kuten viimeksi kerroin aina tekeväni ja jonka seikan te kaikki myös takuuvarmasti muistatte. Riisipuuroa ja väskynäsoppaa ei toki ole joka kokouskerta. Vain jouluisin.

Tiistaina olimme Nikolainkaupungissa seurakuntakeskuksessa syömässä eläkeläisten jouluateriaa.
Kaikki seurakunnan eläkeläiset kautta kaupungin olivat lähteneet liikekannalle.
Meille sanottiin ovella, että saliin ei mahdu enää yhtäkään ruokailijaa. Noh, me jäimme eteisen penkille istumaan, koska meillä oli esiintyminen Magnuksen kanssa samassa rakennuksessa ja ovet sinne olivat vielä säpissä.
Odotimme toivorikkaina, että hätäisimmät lounehtijat lähtisivät pian pois ja me saisimme kuin saisimmekin paikan syödäksemme.
Jonkun ajan kuluttua tultiin huutamaan, että paitsi paikat, niin ruokakin on ehkä pian loppu. Se oli jo vakavampi viesti.
Vahtimestari oli kantanut hiespäin pöytiä ja tuolia eteiseenkin. Ikinä eivät kinkunpalat, salaatti, porkkana&peruna&lanttulaatikko ja rosolli ole niin herkulliselta silmiin siintäneet kuin siinä eteisessä lähelläni olevien syöjien lautasilla. Seurasin silmilläni jokaista haarukan heilahdusta.
Loppujen lopuksi kävi niin hyvin, että lippukassat kaivettiin uudestaan pöytien alta ja saimme kun saimmekin ruokaliput ostettua. Ruokaa riitti piisalle asti ja se maistui tasan tarkkaan niin hyvältä kuin se eteisessä oli näyttänytkin.
Siinä sapuskaa massuttaessamme kuulimme sivukorvilla, että koskaan ei jouluruokailuun ole näin paljon ihmisiä tullut. Keittiöhenkilöillä oli kaikilla punaiset täplät poskilla, josta päättelin, että koskaan ei seurakunnan keittiöhenkilökunta ole näin lujilla ollut.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ehkä sekään mummu, joka uhkasi erota kirkosta, kun ruokapaikat loppuivat, ei sittenkään uhkaustaan toteuta. Ehkä hänkin sai lopuksi syödäksensä, kuten mekin Magnuksen kanssa.

Menimme sitten ruokailusta viereiseen tilaan, jossa Vaasan kristillisillä eläkeläisillä oli joulujuhla.
Minua ja Magnusta oli kutsuttu joulukuvaelmaa esittämään. Kaikkihan tietävät, että joulukuvaelma on se Maria&Joosef ja Jeesus-juttu.
Puimme takahuoneessa esiintymisvaatteet yllemme ja Jouluyö-laulun kaikuessa astelimme hitaasti estraadille. Minä istahdin tuolille vauva sylissäni ja Magnus seisoi Joosefina vieressäni. Sitten Sepedeus (nimi muut.) luki jouluevankeliumin.
Täytyy sanoa, että esityksen aikana sisikunnassani vellovat tuntemukset olisivat saaneet heikomman ihmisen putoamaan penkiltä. Pitkin pituuttaan. Kuin kuolleena (tai vähintäinkin pyörtyneenä).
Ikinä en ole tuntenut itseäni niin vanhaksi, surkeaksi, paksuksi ja typeräksi, paitsi tietysti niinä kahtena muuna kertana, kun olemme näin vanhoina ja varttuneina Maunon kaa Joosefia ja Mariaa esittäneet.
Pikkuisen siinä sitten rauhoituin ja tyynnyin, kun supisin äänettömän rukouksen Herralle:
-Apua, apua, auta, auta!!!kuului tuskaisa pyyntöni, jos olisin sen ääneen voihkinut.
Tuijotin suonenvedonomaisesti Viviannin vanhaa nukkea ja tapahtui niin, että nuken naama näytti aavistuksen verran vieläkin iloisemmalta kuin muuten. Sekös rauhoitti.
Ajattelin, että koskapa nukkeakin hymyilytti, niin ei tämä ehkä niin kauheaa olekaan. Ehkäpä päässäni oleva harsohuivi peittää ainakin osan tuplaleuoistani ja ehkäpä pulleat sormenikaan eivät Jeesus-nuken ympärillä olevan froteepyyheliinan alta niin näy. Näin varmasti tapahtuikin.
Kaiken kaikkiaan puhutteleva Nikolainkaupunginreissu taas meikäläisellä. Kävimme Aija-Kanitaakin tervehtimässä, mikä sekin oli omiaan piristämään matkaa.

Tiistaina olisi pitänyt taas olla kahdessa paikassa. Valitsin toisen, eli raamattupiirin Letkutien varressa.
Magnus kantoi yläkerran komerosta tekokuusen kammariin ja minä ripustin kaikki sata punaista joulupallukkaa sen muovisille oksille. Myös sen vommustamani pötkyläkranssin saimme loistamaan ikkunalle ja niinpä tupasemme tunnelma muuttui ihastuttavan jouluiseksi.
Menimme raamattupiirissä jouluevankeliumia läpi ja se, jos mikä antaa sen aidon ja syvältäkouraisevan joulutunnelman. Näin ihana lahja meille ihmisille on annettu. Ota ja aukaise!

Tampereelle matkustin keskellä viikkoa Sirkkeliä helssaamaan. Hän on minun rakas koulutoverini Tipulan ajoilta.
Jännää, vaikka emme usein tapaa, niin jutut vaan jatkuvat siitä, mihinkä ne esimerkiksi pari vuotta sitten jäivät.
Illalla porhalsin hurjaa vauhtia kotiin  Pendoliino-junalla. Se juna ei turhaan pysähtele asemilla, mutta onneksi sentään Suomen Tervajoella. Asemalla junan ovi ei meinannut aueta. Onneksi asialla oli pari salskeata nuorukaista. Minä jos olisin yrittänyt ja Magnukselle siitä kertonut, niin hän olisi taatusti sanonut, että soot vaan noloo. Kyllä ne aukiaa!
Noh, annas olla, kun nuorukaiset olivat hypänneet junasta pois ja tuli minun vuoroni, niin platformille oli pudotusta ainakin  metrin, ellei kaksi. Yritin hapuilla kahvoja, mihinkä tarttua ja sitten pudottautua alas, mutta mitään kahvoja ei ollut!
.MITÄÄN KAHVOJA EI OLLUT. KYLLÄ MÄ KATTELIN! huusin Magnukselle, joka sanoi, jotta kyllä junis ovis rivat on. Ei niin hianua penroliinua okkaa, jottei niis sellaasia oo.
Joka tapauksessa jouduin rojahtamaan alas oikealle kintulleni sillä seuraamuksella, että lihakset tärähtivät sentin alaspäin ja luut muusaantuivat syltyksi ainakin hetkellisesti.
Oikeastaan vasta tänään on helpottanut kipu ja ruimiminen.
On kyllä hirveetä, että joutuu näistä lähtien raahaamaan mukanaan omaa astinlautaa, jonka paiskaa ensin maahan, ennenkö itse uskaltaa edes ajatella maahan laskeutumista.
Onneksi minulla ei Tampereelta tullessani ollut kantamuksia muuta kuin käsväsky ja vaaleanpunainen roskapussi, jossa oli puristinpurkki. Sain puristinpurkin Sirkkeliltä. Aion tehdä siinä hapankaalta. Sirkkelillä oli kahdessa purnukassa kyseistä superherkkua mujumassa ja valmistumassa, mutta se ei ollut vielä valitettavasti valmista. Hapankaali on yksi minun lukuisista superherkuistani ja en voi oikein vieläkään uskoa, että tästä lähin sitä on saatavilla aina.

Itsenäisyyspäivänä Vaasan kirkossa oli suomalainen messu. Sinne mentiin jo siitäkin syystä, että minulla oli kahvitarjoiluvuoro. Tarjolla oli myös mustikkatäytekakkua, jossa oli koristeena mustikoiden lisäksi komea marsipaanista tehty Suomen lippu. Kakku oli hyvää, kuten arvata saattaa. Mustikoita priiskui pöytäliinoille, mutta niin olisi priiskunut vadelmiakin, jos kyseessä olisi ollut vadelmakakku.
Messusta menimme Asevelikylään katsomaan Linnanjuhlia. Oli mukavaa tällä kertaa seurata vieraita, koska meidän kylältämmekin (tai ihan melkein vierestä) oli Maija K. oli saanut kunnian osallistua juhlaan. Tai paremminkin sanoisin, että juhlilla oli kunnia saada Maija K. vieraakseen. Kauniilta hän näytti arvokkaassa lottapuvussaan. Meillä varmasti venähtää Sananen-raamttupiiri ensi kerralla aika pitkäksi, kun setvimme Maijan kanssa kaikki kokemukset alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Hauskaa oli seurata naisten pukukavalkaadia. Minä tykästyin Elomaan Kiken tanttuun. Se oli tyrmäävän ihana ja sopi kantajalleen kuin nenä päähän. Joku muotiASIANTUNTIJA sanoi Kiken kampauksen rikkoneen muutoin hienon asuKOKONAISUUDEN, mutta minä sanon, että kampauskin oli kuin piste iin päällä. Jos olisin puolet vähemmän paksu ja parikymmentä vuotta vähemmän elänyt, niin tuollaisen kläningin haluaisin päälleni pukea. Ei tarvitsisi olla kyseessä edes linnanjuhlat. Muukin tilaisuus kelpaisi. Ihana!
Vävy paistoi itsenäisyyspäivän kunniaksi pitsaa. Minä en ole ikinä saanut niin hyvää pitsaa, kun vävyni tekee. Nytkin tätä kirjoittaessa sylki valuu tuubikaulahuivilleni.
Pitsanteon aikana alkoi keittiöstä kuulua palovaroittimen äänekästä piippausta.
-No niin! Pitsat ovat valmiita! sanoi Catherine äänen kuullessaan. Me kaikki nauroimme. Varsinkin minä. On tullut tytär äitiinsä. Uunin pohjaa ei ole edellisen ruuan ylitursuamisen jälkeen vissiin muistettu kaapia puhtaaksi. Sitten vasta, kun savuaa, niin muistaa, että ai joo...
Näin minulla käy aina.
-Et sitten kirjoita tästä mitään blogiis. Aina saa peljätä ja varoa kaikkee, sanoi Catherine tuohtuneena.
-No, en tietenkään kirjoita. Ja jos kirjotan, niin jääköön se lukijoiden ja minun väliseksi salaisuudeksi! sanoin minä ja ryystin kuuluvasti Coca-Colaa.

Hyvää yötä, Jeesus myötä.
T: Kaisa Maria Tjochand-Gyllenbögel
--------------------------------------------------
Psalmi 130 jakeet 1-4

Matkalaulu.
Syvyydestä minä huudan sinua, herra.
Herra, kuule minun ääneni,
tarkatkoon sinun korvasi rukoustani.
Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,
Herra, kuka silloin kestää?
Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi,
että me eläisimme sinun pelossasi.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Aikamoinen viikko


Minulla on ilo tähän alkuun, paitsi toivottaa kaikki lukijat tervetulleiksi mhvv:tä lukeman, niin esitellä oikein valokuvin kaksi pötkylätuotostani.
Tuossa ylempänä olevassa kuvassa on kuvattuna se pötkylä, josta jo viime maanantaina teille hehkutin. Siitä tulee huivi, joka sädehtii kilpaa silmieni kanssa joulun kaikissa ihanissa juhlissa, kuten teille teelmystäni kuvasin. Siitä, minkä vuoden joulun ihanissa alusjuhlissa näin tulee käymään, ei ole tietoa. Ainakaan tänä vuonna ko. huivia  ei kurkkuni ympärille kietaista. Niin on hidastempoista lankaa ja aika vähissä, kun on monenmoista rientämistä. Jo ollut ja tuleva on. Kuvasta ei oikein hyvin käy ilmi huivin sädehtiväisyysefektin runsaus, mutta voin vakuuttaa, että se on äimistyttävän suurellista.
Entäs sitten tuo tuo toinen sädehtivä pylpyrä tuossa alempana olevassa kuvassa?
Se on joulukranssi! Tarkemmin vielä: Valojoulukoristekranssi! Ikinä en ole tiennyt, että nekin tehdään pötkylämetodilla. Antakaas, kun kerron.
Torstaina oli Isonkyrön Alapään maaseutunaisten, johon kunniakkaaseen puljuun minulla on onni kuulua, joulujuhla. Se pidettiin Helmessä Tervajoella tänä vuonna.
Isonkyrön Alapään maaseutunaisten joulujuhlassa syödään aina hyvin pidettiin ne sitten missä ikinä. Niin myös tänäkin vuonna.  Mutta paitsi että syödään,  juhlissa tehdään myös aina jotakin hyödyllistä, hyvää ja hienoa. Viime vuonnahan, kuten kaikki teistä muistavat, virkattiin lumihiutaleita, jotka sitten huovutettiin kotona kukin omassa pesukoneessaan. Paitsi minun ei olisi tarvinnut oikeastaan huovuttaa, koska hiutaleet filttaantuivat hikisissä ja kuumissa näpeissäni väännellessäni virkkuukoukkua kieli suusta pitkällä.
Tänä vuonna juhlailtapuhteena vommustettiin siis koristekranssi. Tai siis muut kutoivat, minä vommustin. Paperinarusta.
Valitsin itselleni sellaisen paperinarun, jossa oli kiillettä mukana ja se teki narusta ihan hivenen ohuen rautalangan tuntuista. Vasemman etusormen päällyspuolelta oli kutoessa nahka lähteä, kun naru sitä pitkin kulkeutui kankeasti heiluvien puikkojen päälle.Mutta nahkasta viis, kun vaan kranssia pukkaa.
Ennenkö olimme ollenkaan aloittaneet kutomista, näin valmiin kranssin ja ajattelin veret seisahtuneena, että mitenkä minä ikinä osaan tuollaista tehdä? Kauhistuin, kuinka kaikille selviää, mimmonen tumpelo maaseutunaisiin on päässyt ujuttautumaan. Ajattelin hetken, että eroan koko puljusta, kun minusta ei ikinä ole mihinkään. En osaa kutoa kuin pötkylää ja virkata muuta kuin ketjusilmukkaa. Näin heti, että ketjusilmukoista kranssia ei oltu tehty. Sitä paitsi työkaluinakin olivat puikot. Ei virkkuukoukut. Ne minä sentään kutakuinkin jo erotan.
Syötyämme ohjaaja sitten kehotti valitsemaan sopivan ja itseä eniten miellyttävämmän paperivyyhden. Minä siis, kuten jo sanoin, valitsin sen kiiltävän rautalankamaisen. Huojennuksekseni ja ilokseni kuulin systeemin, mitenkä pylpyrä kudotaan ja niinpä olinkin saanut puikolle jo muutaman kerroksen, kun jokunen vasta keri paperinarua rullalle. Luulivatpa muut varmaan, että olen oikea käsityömestari, kun eivätpä arvanneet, että en muuta osaakaan kuin pötkömodellia.
Minusta valmis pötkötulos on hieno. Pikkasen se ehkä muistuttaa jotain leipomotuotetta. Jotain jättiläisdonitsia. Sidon ehkä donits...ei kun kranssin päälle jonkun silkkinauhan ja kauniin rusetin. Rusettipäällysteisiä donitseja en ainakaan minä ole koskaan nähnyt.
Samaan aikaan, kun olivat nuo maaseutunaisten joulujuhlat, oli Isonkyrön Kristillisdemokraattien paikallisosaston syyskokous. Ehdin sielläkin olla runsaan tunnin. Ikävää on, kun samalle illalle on useampi mieluinen tilaisuus. En ole ikinä ollut KD:n syyskokouksesta pois. Tämä oli ensimmäinen kerta ja myös viimeinen. Maaseutunaisten joulujuhlaan menin mielelläni myös siksi, että sain esitellä korttisarjaani.
Toivon, että lähipäivinä saan esitellä sarjan teillekkin.

Olen ollut kaiken kaikkiaan kolmessa (3) joulujuhlassa viime viikolla. Keskellä viikkoa oli Eläkeliiton joulujuhla Isonkyrön seurakuntatalolla. Kuten kunnon joulujuhlissa aina, tarjolla oli riisiryynipuuroa ja sekahedelmäkiisseliä (tai sekahedelmäsoppaa, kuten minä aina sanon. Magnus sanoo SEKAHERELMÄLIIRUMIA).
Minä otin kaksi lautasta käteeni seistessäni puurojonossa. Toiselle lautaselle mojautin napollisen puuroa ja toiselle äyskäröin saman verran soppaa.
En nimittäin pysty sekoittamaan noita ihania herkkuja samalle lautaselle. (Senkin seikan olen jo aiemminkin jossakin näissä vajaassa neljässäsadassa edellisessä bloggauksessa esille suureen ääneen tuonut.)
-Kuinka meinaat, että pysyvät erillään vielä vatsassa? kysyi Herbert toisessa viimeviikolla pidetyssä joulujuhlassa, joka viime viikolla pidettiin, josta kirjoitan muutaman sanan vähän tuonnempana ja jossa juhlassa oli samat tarjoilut kuin tuossa edellisessä.
-Se onkin tässä se vaikein puoli, mutta uskon, että erillään pysyvät, kun ei hotki, vastasin minä viisaasti suu täynnä kanelisokerilla peitettyä puurosatsia.
Sain jo kansakoulussa syödä erikseen sopan ja puuron, kun alahuuli väpättäen keittäjälle kuiskasin, etten tykkää syödä niitä SEKASI.
Myös makkarakeiton sain syödä ilman makkaraa kotona lapsena. Tai siis halusin oman makkaraosuuteni kylmänä. En tykännyt lämpöisestä makkarasta. Mistään muusta syömisestä ei koskaan kohdallani, eikä liioin veljeni kohdalla, ikinä poikettu.
Ruokaa ei saanut koskaan moittia. Se on minusta kyllä ihan oikein. Minäkään en anna ikinä sanoa mistään ruoasta halaistuakaan negatiivista sanaa. Maistui sitten vaikka seinäntilkkeeltä. Erään kerran, kun asetuin syömään hiukan myöhemmin kuin Magnus, kulautin ihan aluksi puolilasillista maitoa kurkusta alas.
-Tämä maitohan on hapanta, sanoin naama vintturalla.
-Joo, nii on, mutta ku ei tohori sanua mitää"! Magnus kuiskasi.
Olen varmasti tämän jo ennenkin kertonut, mutta aina voi olla joku, joka ei ole lukenut, tai ei muuten muista.

Se toinen joulujuhla, jossa tarjoiltiin puuroa ja josta lupasin muutaman sanan kertoa oli sunnuntaina jumalanpalveluksen päälle oli seurakunnan vapaaehtoistyössä mukana oleville ja sen sellaisille. Juhla  vietettiin se seurakuntatalolla. Lauloimme vuoden 2013 joululauluvihkosista joululauluja ja seurakunnan työntekijät esittivät meille ohjelmaa. Jouluevankeliumikin luettiin neljällä eri murteella. Kaikki ymmärsin hyvin. Ne kohdat, joita en ymmärtänyt, arvasin, koska niin tuttu se evankeliumi on. Riemullinen ja ihana murteella kuin murteella. Kerran olen kuullut sen luettavan myös stadin slangilla ja silloin oli arvattava melkein joka sana, mutta ymmärrystä se ei estänyt!!!
Seurakunnassamme on myös maanmainioita näyttelijöitä ja näyttelijättäriä. Tonttu-sketsi naurattaa vieläkin. :D

Sunnuntain Jumalanpalveluksessa oli kirkossa innokasta väkeä runsaasti hevosenpäänkokoisista meihin vähän pitempiin ja leveämpiin ja kaikkea siltä väliltä. Riemullinen hetki oli Hoosianna laulaa. Nostin oikein kädet korkealle, vaikka muuten kuulun ehdottomasti ns. rautakankiuskovaisiin. Rautakankiuskovaiset ovat tunnettuja siitä, että ylistäessään heillä ei liiku kuin alaleuka.
Kiitin siinä käsiä huiskuttaessani sydämestäni omasta seurakunnastani ja siitä, että vielä saan siihen kuulua. Jeesus Suomen kirkkoa ja kansaa armahtakoon. Ian joka iikkaa, pappia ja piispaa.

T: Kaisa Järnsticka-Surmjölk
--------------------------------------------------
Psalmi 131

Osaansa tyytyvän rukous

Matkalaulu. Daavidin psalmi.
Herra, sydämeni ei ole korskea
eivätkä silmäni ylpeät.
Minä en ole tavoitellut suuria,
en pyrkinyt liian korkealle.
Ei, olen löytänyt rauhan,
mieleni on tyyni.
Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä,
niin on minun mieleni levollinen.
Israel, pane toivosi Herraan
nyt ja aina.