tiistai 29. joulukuuta 2009

Lyllan availemassa toista lahjapakettiansa.
Se sai kaksi pakettia, joissa toisessa oli lakritsipötkö (meiltä hälväläisiltä)
ja toisessa puolenmetrin puristeluun kaikale ( Catherinelta ja niiltä).
Se iloitsi lahjoistaan niin, että me muut jäimme aivan hopealle, vaikka saimme monituisia lahjoja itse kukin.
Minä esimerkiksi sain yökkärit, ryppyvoidetta, joka KIINTEYTTÄÄ kussa VELTTOA ja SILOITTAA kussa JURMUJA.
Tälläisiä voiteita kun on myynnissä ollut jo vuosia (aina entistä ehompina koostumuksina) niin ihmettelempä vaan, miksi mualimassa silti aina joskus löytyy ryttynaamoja. Peilistä varsinkin sellainen tuijottaa tyhjin katsannoin joka aamu!
Itse kummingin menin taas lankaan ja ostin ko.rasvapönikän ITSE pukinkonttiin itselleni. (Varma on aina varmaa).




Olen ollut joulun jälkeen hivenen flunssainen ja yskinyt (varsinkin ÖISIN, jos Magnugseen on uskominen).
Näinhän se on aina.
Päivisin, kun ylhäisessä yksinäisyydessä rojuskelee seslongilla, niin ei edes rykäistä tarvitse.
Annas olla, kun ilta hipuu ja yö yllättävi, tai jossain korkeatasoisessa konsertissa istuupi, niin jo alkaa kurkunperiä repiä. Hmph!
Muutoinkin elo ja olo oli aika rähjäistä.
Eräänäkin aamuna sanoin Magnukselle hyvän huomenen jälkeen, että silmäni oli tarttunut tyynyliinaan!
Ei nostanut Magnus katsettaan raamatusta. Sanoipahan vaan NOTTEI NÄY TYYNYVAARU POSKELLAS RIIPPUVAN ENÄÄ.
" No, en tarkoittanut KOKO silmää. Alaluomi tietenkin vaan. EN MÄ NYT SENTÄÄN SILMÄT AUKI HORNAA...MINÄKÄÄN".
Näin kamalasti kuitenkin oli tapahtunut ja se selittää tautini laatua: räkäinen, nyhväinen ja ysköinen.
Nyt on olo jo parempi.
Olen ollut Nikolainkaupungissakin jo hoitamassa meidän ihania talttahampaitamme pari päivää.
Minulla oli ilmapatja mukana( se, joka ei ploosuunnu minunkaan alla).
Oli tarkoitus olla kaikki seuraavatkin yöt Nikolaikaupungissa, mutta oli pakko tulla kotiin käymään välillä.
Nimittäin minun oli tarkastettava eräs pöytäkirja, joka itseasiassa olisi pitänyt tarkastaa jo viime tiistaina.
Kokouskuorenpäällä oli kissinkokoisilla kirjaimilla ja numeroilla tarkistuspäivä ja kalenteriin oli merkattuna siistillä käsialalla:
PÖYt.KT. TI KN.TAL(Pöytäkirjan tarkastus kunnantalolla).
Senpä jälkeen en asiaa enää muistanut!
Sittemmin ajattelin asiaa paljonkin! Ajattelin, että enää en ota kontolleni minkään valtakunnan lautakunnan jäsenyyttä.
En ilmoisna ikinä.
Aija-Kanita tätini neuvoi, että laittaa MUISTILAPPO eteisen komuutin päälle.
"Kun asia on hoitunut, niin LAPON saa rytätä ja paiskata roskikseen" neuvoskeli hän omista hyvistä kokemuksistaan.
" Huono neuvo!" sanoin Aija-Kanitalle.
" En kestä minkäänlaisia lappuja missään! Vaikka lattialla olisi sentin kanahka ja näkkileipäpaketillinen muruja ja roskia ylt´ympäriinsä, niin LAPPUJA ja LIPPUJA, LEHTISIÄ ja PROGRAMMEJA ei saa olla näkyvillä."
" Kärsi sitten nahoissas" rohkaisi Aija-Kanita.
Se minun on tehtävä ja kieltäydyttävä kunnioista vast´edes.
Paras käyttää lautakunnissa istuminenkin runokaakin pystyyn yrittämiseen varsinkin tällä muistitikulla varustettuna.




Siis olin hoitamassa lapsukaisia.
Lähdimme eilen luistelemaan Huutoniemen jäille, sillä muutaman kymmenen metrin päässä olevalle luistinjääkentällä ei ole jäätä. (Tyytymätöntä murinata).
Olin varustautunut kylmyyttä ja tuiskua vastaan, kuin Himalajan valloitukseen:jaloissa kuomakengät superlämpösukkineen, sekä toppapöksyt ja haahkanuntuvatoppatakki ja alla puseroo ja slipooveriä.
No...kylmä ei todentotta päässyt iskemään ULKOISESTI, mutta SISÄISESTI hytisin, kun huomasin, kuinka eräät olivat varustautuneet.
Kentällä syöksähteli raketin lailla pikkupoika, jolla oli verkkarit jalassa ja ohkoinen kittana fleesetakki pikkuisten hartioiden peittona.
Toisessa verkkarin pultussa oli kunnioitettavan kokoinen palkeenkieli, jonka välistä vilkkui paljas polvi.
Huomasin, että meikäläisestä on tullut vanha!
Vanhat luut hytisten ja vanhat paikkahampaat toisiaan vasten kalisten untuvien ympäröimänä tämä asia minulle valkeni kylmänä ja kalseana: vanha, mutta kylmä. (Niiskaus).
En minäkään muinoin muistuttanut luistinjäällä heinäseivästä heinillä.
Toisin on nyt.







Ehdimme myös leikkiä lasten suosikkileikkiä: MYRKKYKÄÄRMETTÄ (!)
Tosin itseensä saa syyttää.
Olen ollut kehittämässä tätä työlästä leikkiä, enkä ymmärtänyt, että siitä tulee vuosien Top i Ten.
Leikissä lapset ovat siis kilttejä pikkukäärmeitä, joiden kiltteys on hieman venyvä käsite, koska he kiusailevat ISOA KÄRMESTÄ (minä).
Kun isokäärme kaikessa rauhassa etsiskelee marjoja vasuunsa ja lauleskelee, kuinka suloista on olla ja eleä ilman nuita kiusallisia käärmeenpätkiä, iskevät viimeksimainitut.
Isokäärme huutaa siinävaiheessa apuun ISOA MYRKKYKÄÄRMETTÄ joka alkaa hirmuisen takaa-ajojahdin (siis taas minä).
Tässä vaiheessa Lyllankin haluaa aina liittyä mukaan.
HOHHOIJAA!
En käsitä miten joku homma voi naurattaa niinkin runsaasti ja Lyllanin häntä heiluu niinkuin helikopterin ropelli.



Täytyypä mennä nukkumaan, että jaksaa.

perjantai 25. joulukuuta 2009

Vivianni ja Joonathan laulavat joululauluja tämänvuotisesta kauneimmatjoululaulutvihkosesta, joita oikein luvan kautta sai ottaa kirkosta mukaansa.

Hieman laajennan kuvakulman perspektiiviä ja kerron, että viereisessä tuolissa laulaa Eerikki ja viereisessä soffanpäädyssä laulaa Magnus. Viereisessä köökissä hyräilee Catherine.
Minä, Lyllan ja Charles emme pahemmin laulaneet.
Minulla oli yskää ja Charlesilla sika-tai ainakin porsasflunssa (omasta mielestään).
Lyllan ei osaa vielä laulaa, mutta Catherine sanoi, että se oli laulun AJAKSI lakannut nykertämästä viimekesäistä luunpalasta, joka löytyi pikkueteisestämme.
Lyllanin toiminta osoittaa kaikella tavalla, että sillä on musiikkimakua ja tilannetajua.
Charlesia ei tietenkään edes laulattanut. Kipiä kun oli.

Jouluaatto siis valkeni ihanana ja kauniina kuten aina.
Kaikki kuusikymmentäkolme joulua, joita vanhimpia en kovin hyvin muista, OVAT AINA VALJENNEET KAUNIINA oli sitten lunta maassa tai puussa tai vain toiveissa.
JOULU on JOULU satoi tahi paistoi.
Tänävuonna onnistuin välttämään stressinkin kutakuinkin hyvin.
Kaikki oli valmiina jo paripäivää ennen joulua.
Myös valkosipulilihapullat ja parit ropeelliset lanttu-ja porkkana laatikkoa.
Selvisimme Magnuksen kera kutakuinkin ilman riitojakin.
(Tosin vihoviimeisellä-ja ainoalla jouluruokatarvikehakuostosreissulla Nikolainkaupungissa lähti tulla mehevät sanailut jo ensimmäisellä ostospisteellä).
"Minen lähäre Vaasasta asti rehaamahan omenoota ja maitua, ku niitä saa kylältäki!" ilmoitti Magnus ja tuijotti minua lievästikkin sanottuna raivoisasti.
Minä jään harvoin, jos koskaan toiseksi tuijotteluissa ja sanoin jääpuikkojen kalistessa äänensävyissä: " MINÄ en aio jalallanikaan astua minkäänkarvaiseen putiikkiin tämän joulun aikana. KAIKKI tavarat, tarvittiin niitä tai ei, hankitaan TÄMÄN PÄIVÄN MITTAAN! Aikaa on tästä (kello oli yhdeksän aamulla) iltaan kello kahteenkymmeneen yhteen. PISTE ja PAUKAUS!"
En ole varma, mutta minusta meillä oli jo yleisöäkin siinä seuraamassa.
Jonkun aikaa harhailimme käärmeissämme sinne sun tänne tyhjien kärryjen kanssa.
Yritin keksiä jotain myrkyllisiä repliikkejä piristämään ankeaa hiljaisuutta, kun muistin sopimuksemme autossa.
Olimme sopineet lähtörukouksessa juhlallisesti, että tällä kauppareissulla emme riitele. Muistelimmepa rukouksen päälle naureskellen erästä jouluostosreissua, kun kassajonossa riitelimme.


Magnus sai sitten tapansa mukaan itsensä koottua ja sanoi ritarillisesti:"Okei! Rupia kokuamahan manrariinia, minä hajen omenoota. Mitä sorttia otetahan?"
" Okei! kuiskasin. "Anna anteeksi, kun heti hertsasin!
Ei ole ompuilla väliä. Ei ole värinkään väliä!"



Saimme kun saimmekin ostokset tehtyä. Kiersimme hiukan maakunnankin putiikkeja, mutta silti olimme Letkutiellä jo kello 17.00




Aattoiltana näyttämö siirtyi sitten Nikolainkaupungin Asevelikylään.
Kävimme sitä ennen Magnuksen kanssa hartaustilaisuudessa siunauskappelissa.
Unehutin, että minulla on yskää ja aloin laulaa kokoposkella ihanaa jouluvirttä.
Yskimiseni yltyi sellaisiin svääreihin, että katsoin parhaaksi lopettaa laulamisen.
Nojasin päätäni kylmään seinään ja hiukan häpesin, kun muistelin ajatuksiani sellaisista ihmisistä, jotka mielestäni TAHALLAAN yskiä köykyttävät yleisillä paikoilla ja tilaisuuksissa.
" Mikseivät pysy kämpillään? Onko pakko lähtee rykimään ja kakomaan ja muitten juttuja pilailemaan. Häh?"
Sain sentään hillittyä ysköksiäni kaulahuivin uumeniin.
Hetki oli muuten ihana. Oli kiva katsella ihmisiä, varsinkin niitä paljonpuhuttuja NUORIA, jotka niin tosissaan ja hartaasti mukana lauloivat.







Tänä aamuna mieleeni juohtui se runokilpailu.
Olin sen joulujuhla-aikana tyystin välillä unehuttanutkin.
Etsiessäni googlesta Keravan srk: runo- osoitetta, näin jo kihelmöiviä otsakkeita: FINALISTIT VALITTU!
Vapisevin sormin kohdentelin osoitetta ja ankarien etsintöjen jälkeen sain osuman.
JA MINKÄLAISEN OSUMAN! SYDÄN SIINÄ PYSÄHTYI!
MINUN NIMIMERKKIÄNI EI LÖYTYNYT LUETTELOSTA!
Ei löytynyt, vaikka kolmeen kertaan rimssun läpi luin.
Nimimerkki "Varma nakki" loisti possaolollaan.
Hmmphhmhy!
" Kekkä siälä on ollu raarissa?"kysyi Magnuskin tuohtuneena.
"Kyllä mielestäni ihan asiantuntevaa joukkoa!" valehtelin minä.
Tunsin, miten runoratsuni korisi puhdistamattomassa pilttuussaan.
Koskaan se ei sieltä enää nousisi!
Koskaan sen himmeät lautaset eivät enää tulisi kiiltelemään.
Sen takkuinen harja tuskin enää hulmahtelisi...niisk...nyyf...byäää!
Näihin hieman surullisiin tunnelmiin jätän teitit rakkaat ja varmaankin harvat lukijani, mutta palaan varmasti taas jonkun ajan kuluttua.
Nimittäin runoratsunhoitajana ymmärrän, että hevonen olisi hyvä, jahka se saadaan taas pystyyn!!!







Vielä muistin erään asian:
Aattoilta meni myös hyvin, mitä lahjojenjakoon tulee.
Ei tullut etukäteen pelkäämääni tupelikkoa siitä, kuka SAA OLLA JOULUPUKKINA.
Joonathan nimittäin olisi kovasti halunnut.
Vivianni laittoi julkiset kammat moiselle ajatuksellekin.
" MÄ EN TAHDO PIÄNTÄ JOULUPUKKIA!"
Onneksi Magnus sai hoitaa pestin taas kunniakkaasti ja kokonsakkin vastaa ihan mielikuvaa joulupukista. Varsinkin jos joulunajan syöminen vielä kauan jatkuu).
Sanoin jo silloin, kun asiasta kiivaasti väiteltiin lapsille, että paras tapa olisi, että lahjat laitettais jo VIIKKOA ennen kuusen alle.
Viikon kun sormet syyhyis ja kihelmöitsis, niin EI OLISI VÄLIÄ MINKÄKOKOINEN JOULUPUKKI ne kävis sieltä huitelemassa.(Mieluimmin ei minkäänkokoinen, jos minulta kysyttäisiin. Mutta minultahan ei tunnetusti kysytä mitään).

Illalla juhlinnan päätteeksi tuotiin Charles Letkutielle ja lähdimme viemään kynttilöitä myös Laihian hautausmaalle ja Isoonkyröön.
Mieli oli hyvä ja lämmin ja hellä.

Jeesuksen syntymäpäiväjuhla oli lähellä.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009


Joonathanin koulun kuusijuhla.
Oi, mikä ihana viikonloppu.
Saimme olla Magnuksen kaa kahdessa kuusijuhlassa.
Sydän oli pakahtua onnesta katsellessamme lasten riemua.
Molemmissa kuusijuhlissa, joissa saimme olla mukana, luettiin jouluevankeliumi ja esitettiin joulukuvaelma.
Seimissä lepäili ihana Jeesus-vauva ja Mariat ja Joosefit olivat froteepäähineineen asiaankuuluvan totisia ja tosissaan.
JOS selässäni olisi ollut siivet, niin olisin lähtenyt leijailemaan Nikolainkaupungin kirkkaalle taivaalle pelkästä ja silkasta onnesta.
Oli todella mahtavaa, että kutsu juhliin oli kuulunut meille mummeleille ja paappuleillekkin, äideistä, isistä ja sisaruksista puhumattakaan.
Kun Joonathanin juhlissa musiikkiluokka lauloi kynttilöiden valossa sen MÄ SYDÄMEENI JOULUN TEEN.... ja jossa lauletaan JEESUS-lapsesta, niin selkäpiihini poksahti, kuin poksahtikin lopuksi siivet.
Olisin taatusti lennähtänyt kattoa kohti, mutta sain pideltyä penkistä kiinni.
Menimme sitten koko lössi Magnus, Eerikki, Catherine, Charles, Vivianni , Joonathan ja minä Raxiin pizzalle.
Minun kohdallani pizzeriassa käynti tulee kalliiksi tätänykyä.
En jaksa syödä, kuin kaksi palaa pizzaa.(ennenvanhaan söin perhepizzan verran, jos Magnuksen arviointikykyyn on uskominen).
Onneksi kananpalasia ja muuta sörlssessöniä uppoaa vielä kunnioitettava määrä, mutta PIZZAA EI UPPOA KU KAKS VAIVAISTA PALASTA.
Onneksi muille näkyi uppoavan, ettei ihan liiaksi voitoksi pizzafirmalle meidän vierailumme koitunut.
Eerikki säästi pehmiksen keksikuoren Lyllanille.
Taisi siellä pohjalla olla hivenen pehmistäkin jäljellä. Lyllanin kauniit silmät olivat smaragdin vihreät sen lipoessa kiitollisena tuliaista.
Lyllan on taas tipauttanut joka ainoan karvansa ja kasvattanut tilalle entistä ehomman talviturkin.
Kaamea offensiivi ja pari kertaa vuodessa tuo karvojen pudotteleminen.
Parikertaa vuodessa Catherine etsii kataloogista rankkurin puhelinnumeroa.
Lapset tulivat sitten meille yhdeksi yöksi.
Heidän täytyi ilokseen nukkua ilmapatjoilla, sillä Charles tarvitsi sänkyä omaan huoneeseensa, koska hänen vakiopunkkansa on Joensuussa.
Viviannin patja oli, kuin ploosu aamulla.
Sanoin hänelle, että miksei hän herättänyt Magnus-paappaa pumppaamaan patjaan ilmaa?
" Oli niin ihana tunne lellua!" vastasi Vivianni.
Jahka arki saa, niin täytyy lähteä sänkykauppaan.
Olin tänään lausumassa lähikunnassa seurakunnan joulujuhlassa runoja.
Eteisessä siinä poislähteissämme, eräs mies sanoi, että hänen mieleensä tuli Seli Kehtonen, kun hän oli minua kuullellut.
Oi, miten vaatimaton pikku itsetuntoni sai ihanan kolauksen.
(Itsetuntoni kolmonen (max 10) käväisi hetkisen kolmessa- ja puolessa).
Olin itsekseni juuri ajatellut, mitä meikäläisen runoilu noin ylipäätään kannattaa.
Katselimme Maikun ja Eerikin luona nimittäin "Runoraatia" televitsioonista.
Yleensä emme teevetä katsele heillä vieraillessamme, mutta nyt Runoraadissa esiintyi sukulaispoikamme.
Hän lausui siinä salskeassa nuorukaisporukassa, joka Suomen Heinolasta oli kotoisin.
Mielestämme heidän osionsa oli aivan liian lyhyt ja oli se meidän mielestämme myös ohjelman parasta antia.
Minua jäi myös krassaamaan ne ohjelmassa muiden, kuin Heinolalaisnuorukaisten runot.
Minusta ne olivat aika "taiteellisia".
Pitäisikö minunkin yrittää samantapaisia vai jatkaisinko tällä karvalakkilinjalla?
Näin sielustossani raatilaisten numeroläpykät, jotka olivat, kuin huonekaluliikkeen tuolimainoksia, kun minun runoani olisi lausahde´eltu.
Noh..ehkäpä on niin, että televiitsioniin runoni eivät koskaan eksykkään ja
niin muodoin minun ei tarvitse hikoilla numeroitakaan.
Huomenna aiomme taas siivota tupasemme torninjuuresta alimpaan lattiaflankkuun, vaikka sentapaista jo viimeviikolla teinkin.
Ylihuomenna haemme muutamia joululahjoja, sekä valitsemme huolella joulukinkkusemme.
Lahjaksi yritän ainakin Joonathanille löytää punaruutuisen flanelliyöpyjaman.
Tietääkö kukaan, mistä sais ostaa punaruutuisia flanelli yöpyjamia?
Lähti tulla kaamee riita, kun lapset olivat täällä ja Vivianni halusi laittaa ko. yökköset päälleen.
Niitä oli vain yhdet!
Ne yhdet olivat löytyneet joulusuursiivouksessa komeron perimmäisestä nurkasta.
" Ethän sinä ole tähänsaakka halunnut pitää yökkäreitä!" yritin sovitella hirmuista taistelua.
" JOO, MUTTA NYT MÄ PITÄISIN. MÄ ISTUN NYT SITTEN KOKO YÖN ALAKERRASSA ENKÄ NUKU OLLENKAAN!" ilmoitti Joonathan huulet truutulla.
Magnus ehdotti Joonathanille omia flusuyökkäreitään ja oli kovasti ihmeissään, kun näille nykyajan kakaroolle ei kelepaa mikään.
Onneksi Joonathan ei ole kovin pitkävihainen ja häneen tehoaa jo puolentunnin sovittelu aika tehokkaasti.
Lupasin ostaa hänelle samanlaisen asun joululahjaksi.
Phhhymmmph! Yöasu on varmaan ostettu kaupasta joskus Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden aikaan.
Taisin luvata liikoja. Onko enää FLANELLIAKAAN myytävänä?
Joulupukkileikkiä leikimme sydämenpohjasta myöskin monta tiimaa ja jos nauru pidentää ikää, niin meikäläinen tarvitsee aikanaan kalliin hoitopaikan aika pitkäksi ajanjaksoksi.
Vivianni varoitti minua, että en saa heidän naapureilleen Pepperiinalle ja Emminotalle paljastaa, että pukkia ei ole olemassa.
Äitinsäkin oli vakavasti varoittanut tästä kauhuskenariosta kuulemma.
Lupasin olla sanomatta jos ei kysytä ja uhkasin kertoa jos kysytään, sanoin ja mitään välimuotoa en luvannut edes harkita.
Vivianni kihisi, mutta ei keksinyt asiaan mitään lieventävää hänkään.
Keskustelimme sitten siitä, kuka meillä on joulupukkina. Hänkö, Joonathan vai paappa?
Vivianni sanoi, että hän ei tykkää pikkusista joulupukeista.
Paapan pitää olla joulupukkina, hän on tarpeeksi kokolias.
Nytpä ei muuta, kuin hyvää joulun odotusta.
Jeesus on joulun Herra!

torstai 17. joulukuuta 2009


Saarnanpitäjät eräässä Jumalanpalveluksessa eräänä kesänä eräillä kesäjuhlissa.
Istun täällä Letkutiellä suloisen hajun ympyröimänä.
Lanttulaatikot ovat valmiita uunista ulos kiskaistavaksi.
Päivällä istuin puolestaan sitävastoin porkkanalaatikon tuoksussa.
Lähdimme sitten Magnuksen kaa VASTUURYHMÄN miitinkiin Laalaan tykö.
Suunnittelimme loppiaisen jälkeen pidettävää Laulavan Joulukortin konserttia.
Sitä samaista, johon niitä kortteja alkusyksyn ajan väkersimme.
(Tervetuloa vaan konserttiin ilman mitään korttiakin)!
Kirjoitimme tarkkaan ylös petyykeihin, kuka ojentaa mitäkin missäkin ja kuka kaatelee kahvia, kuka juontaa, kuka tervetulotoivottaa jne.
Kaikille jaettiin myös resepti, että tietävät leipasta samansuuntaisia mokkaruutuja kukin konsertin päälle tarjottavaan kahvitilaisuuteen.
Pikkuisen jännittää se leipominen, ettei vaan taas tulisi sellaista kalarysän merkiksi sopivaa kimpaletta (siis sellaista styroksin tapaista, joka pysyy veden pinnalla) kuten aikoinaan tuli eräästäkin täytekakkupohjastani.
Toivotaan, että kaikki osuu kohilleen ja että kirkkosali täyttyy konserttiyleisöstä.
Fräkäämiämme kortteja on myyty nelisensataa ja jos kaikki tulevat perhekunnittain, kuten kutsu kuuluu, niin kirkkosali on varttia vaille täynnä.
Haimme Charlesin asemalta kokouksen jälkeen.
Charles kysyi huolestuneena, että ONKO RUOKAA?, kun kuuli, ettemme tulleetkaan suoraa Letkikseltä.
" Ei hätää, eikä kuura-aamua! Olen jo seitsemältä aamulla noussut väsäämään makaryynilaatikkoa" lohduttelin nälkäistä matkalaista.
Huomenaamulla lähden Nikolaajevitsinkaupunkiin.
Aikomuksena on vierailla taas ihanan Aune-tätini tykönä.
Illalla menemme Viviannin joulujuhliin ja lauantaina Joonatanin joulujuhliin. Lasten koulujen joulujuhlat ovat mahtavia.
Pala nousee kurkkuun, kun katselee sitä intoa ja iloa, mikä lapsosista huokuilee.
Ainakin viimevuonna saatiin nähdä oikein seimikuvaelmakin.
Toivottavasti myös tänä vuonna ja kaikkina tulevina vuosina, niinkauan kun maapallo pyörii.
Olen laittanut kotimme joulukoristeet jo esille kuusta myöden.
Charles kysyi hetimmiten sisään tullessaan, että onko kaiken pakko olla punaista? Punaiset matot, punaiset verhot. punaiset liinat, punaiset kukat, punaiset kynttilät, punaiset silmät...
" ON!" vastasin. " En halua sotkea monia värejä, niin että paras on, KUN KAIKKI ON PUNAISTA! PISTE!" vastasin posket punaisina.
Myönnettäköön, että ylilyönnin vaara vaanii sangen lähellä, mutta siitäkös tämä tyttö viis veisaa.
Ajattelin sensijaan kirjoittaa runon (tulevaa sunnuntaitakin samalla punasilmälläpitäen)
Runo (rykäisy)
Otin sen seimijutun taas
sieltä yläkaapista.
Se oli laatikossa. Siististi ympärillä nyörit.
Tänä vuonna
en laittanutkaan asetelmaa peräkamariin.
Ei sitä kukaan sieltä ikinä nähnyt.
Tänä vuonna laitoin sen köökkiin, ikkunalaudalle.
Siitä sen huomaa.
Se osuu silmiin, kun aattona syödään
maustesilliä ja majoneesia.
Kinkkua ja luumuputinkia kanelitangoilla,
muhennosta ja imelää,
kuorrutetta ja äitelää.
Ei niitä kielletä nauttimasta...tietenkään.
Mutta...
on mukavaa ajatella ja tärkeää, että Jeesus sinä
synnyit tänne maapallon päälle
maailman tappiin: Israeliin.
Ajatus ja tieto tuo
lämmittää ja viehättää erityisesti.
Ai siis, että...ihan tottako se on niin?
Sinäkö elät?
Sinäkö annat joulun? Joulumielen hyvän?
Kyllähän nämäkin kaikki...joulukorut, ruuat
laulu, soitto...
hyvältä tuntuvat.
Ovat nekin sinulta. Loppu viimeksi,
mutta... Sinä... silloin siinä seimessä!
Ristillä.
Kiitos Jeesus.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Taiteellinen kuvakulma KKPHM:ssä.( Kaksikertaa Puolenhehtaarin Metsä)
Magnus kun laitteli kuvia tiedostoomme, ihmetteli "Mikä kauhia risukasakuva sulloli vahingos tullu mukahan? Mä vahingos panin sen mukahan tiarostoohin!"
"Se oli tarkoituksella ja hartaudella valittu kuvakohde", vastasin kärsivällisesti ja ystävällisesti.



Etsin viime lenkilläni joulurekvisiittaa kotiimme.
Sellainen mahdottoman naavainen känkkyrä siinteli mielikuvissani.
Juuri tuo kuvankaltainen oksa sopi yksi yhteen kuvitelmani kanssa, mutta en malttanut katkaista oksaa.
Koko oksan jos olisin ottanut mukaani koristeeksi, niin en edes uskalla ajatella Magnuksen primitiivistä reaktiota.
Naava ei tule oikeuksiinsa kuvassa.
Kamalata, kun kameramme varmaan pitää sisällään kaikki hiuksenhienoudet, mutta meikäläinen se räpsii, kuten ennenvanhaisella laatikkokameralla zoomauksista puhumattakaan.
Ei näy naavat, eikä muutkaan ornamentit. PAH!



Eilen illalla olin LIIKUNTA-ja VAPAA-AJAN LAUTAKUNNAN kokouksessa.
Minä kuulun oikein äänivaltaisena jäsenenä em. lautakuntaan.
Nyt jo uskallan katsoa muita jäseniä silmiin, kun minäkin jo hiukkasen liikun ja harrastan liikehdintää.
Vapaa-ajan puolestahan minulle kuuluisi oikeastaan parikin ääntä yhden sijaan.
En tarvinnut suutani muuta, kuin tortun pupeltamiseen.
Magnus sanoi, että PITÄÄ SANUA MIÄLIPITEENSÄ, EIKÄ ISTUA TUPPISUUNA! SAATHAN SÄ KIITETTÄVÄSTI SUUS AUKI TÄÄLÄ KOTONAKI!!!
" OLIN TISMALLEEN TOISTEN KAA SAMAA MIELTÄ ASIOISTA", puolustauduin minä äänekkäästi.
" Olisiko pitänyt pyytää aina puheenvuoroa ja sanoa: " Herra puheenjohtaja. Pyytän kunnijoittaen tuoda ilmi ja samalla julki, että etellinen ja sitäkin etellinen puheenvuoro oli, kuin minun suullani sanottu.
Kannatan ehtottomasti, että jokaiselle uimarille laitetaan jo ulkoeteisessä pelastusliivit ja snorkkeli ja että uimahousut jaetaan talon puolesta valmiiksi lämpimällä vedellä kostutettuna ja ...ja sitäkö sä meinaat?" kysyin tuikeasti Magnukselta.(Tarkennettakoon, että esimerkkipykälät oli täysin tuulesta temmattuja).
Täytyy kyllä skarpata ja ottaa asioihin kantaa. Jahka tässä alkaa lookki hiukankin liikunnalliselta näyttää, niin sitten...



Olen tänään siivonnut. Ajattelin noudattaa rakkaan tätini Aija-Kanitan neuvoa: huone pari kerrallaan. (Tosin se huone pari kerrallaan on hänelle JATKUVA OLOTILA).
Päivittäin, vuodesta toiseen, vuosikymmenien ajan Aija-Kanita on siivonnut aina huoneen pari kerrallaan.
Lienee turha mainasta, että siinä huushollissa on aina siistiä (riippumatta mikä huonepari on menossa).
KOSKAAN ei Aijan tarvitse kalveta, jos ovikello soi, niinkuin meikäläisen.
Siivousinnon lisäksi, veivasin ämpärillisen pullataikinaa uunin viereen nouseskelemaan.
Aion pyöräyttää tässä vielä muutaman kymmenen (70) rusinapullaa ja kuunnella joulumusiikkia.
Minulla on kuusikin jo paikoillaan.
Sain kun sainkin taas tukittua ne arviolta sata kappaletta punaista pallukkaa kuusen hennoille teko-oksille.
Huh, huh. Kymmenen metriä klitterinauhaa jätin tänä vuonna pussiin, (siis tyydyin vain viiteen meeteriin),ettei vaikuta liian tuppuselta kuusiparka.
Otan siitä kuvan, jahka kerkeen.





Minulla on alkanut Raamatun lukemisessa sananlaskut.
Laitankin hyväksi lopuksi tähän sananlaskuista kohdan:
Poikani (ja ihan varmasti myös tyttäreni. Oma huomautukseni).
jos otat minun sanani varteen ja kätket mieleesi minun käskyni,
niin että herkistät korvasi viisaudelle
ja taivutat sydämesi taitoon-
niin, jos kutsut ymmärrystä ja ääneesi huudat taitoa,
jos haet sitä
kuin hopeata
ja etsit sitä kuin aarretta,
silloin pääset ymmärtämään Herran pelon
ja löydät Jumalan tuntemisen.
Sillä Herra antaa viisautta ja hänen suustansa lähtee tieto ja taito.






Nyt äkkiä alakertaan. Taikina voi olla tulossa vastaan pitkin muurinkuvetta.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009


Minä singahtamassa alas Kaksikertaa Puolenhehtaarin metsiköstä johtavaa pikku mäkystä.
Tätä mäkeä juoksen...NO OKEI: KÄVELEN kiivaasti ylös ynnä alas aina kaksikertaa perätoukuria kullakin lenkkikerralla.
Nyt en tietenkään ole singahdellut mihinkään yli viikkoon, koska minä olen ollut sairaana.
Kuten aiemmin kerroin, potemani tauti aiheutti muutaman kilon laskeuman, mitä painokäyrääni tulee.
Kaikki on taas kuitenkin ennallaan Ryttylän reissun jälkeen.
En voi käsittää, että mitätön määrä luumukinkkurosollilanttuporkkanaperunalaatikkolohisiikasillipuljonkiputinkia voi vaikuttaa painon nousua (no taisimme me edellisiltana popsia jokusen joulutortun ja matkalla doublehamburgerin), mutta ei muuta!
Huomenna taas jatkan tutulla menyyllä: yksi läpikuultava ruisleivän pala, vettä ja kupillinen kahvia.
Oli ihanaa ajella melkein puolen Suomen läpi katsellen kauniita jouluvaloja.
Onneksi ne kirkkaat neonvalopötkynauhat eivät sittenkään ole saaneet kovinkaan suurta jalansijaa jouluvaloina.
Tai...hieman varovaisesti kyllä sanon tämän.
Magnusta lainatakseni: kaikki värit ovat Herran värejä.
Eräskin sisustussuunnittelija puolestaan myös sanoi, että mitä kukaan on arvostelemaan toisen makua kodin sisustamisessa ja pihapiirin koristamisessa.
"Jos joku haluaa kotiinsa tuhannen eriaikaan räpsyvää kirkuvankirkasta valopylpyrää, niin hänelle se suotakoon" sanoi tämä viisas suunnittelija.
"Jokainen laittaa kotiinsa ja pihapiiriinsäkauneinta, mitä hän tietää."
Minä en parhaalla tahdollanikaan niistä kirkkaista färinauhoista tykkää ja lupsautankin nahkat heti silmille, kun SIVUSILMÄLLÄKIN huomaan neonnauhapötkylän näköpiiriin änkeävän.
Toisin siis Magnus. (Ja se sisustusarkkitehti).
Ryttylässä rahjustin lähikauppaan ostamaan arpajaisvoittoja, ettei jäisi viime tinkaan, kun arpajaiset ja myyjäiset olisivat seuraavana päivänä.
Tänään oli kaikille puljuille avoin myyjäispäivä Pohjankyrö-talolla Isossakyrössä.
Ostin sellaista, mitä itse toivoisin voittavani arpajaisissa: paksun punaisen kynttilän, kinkunpaistomittarin ja pikkuisen rasian, joka ei vuoda, vaikka kuinka hölskyttää.
Asiakkaita ei myyjäisiin oikein tullut.
Laalaa meinaili, että lama on kadon syynä.
Tämä tautinen aika voi kyllä ehkä olla enemmän syypää siihen, ettei väki ollut liikkeellä.
Saimme kuitenkin myytyä runsaasti arpoja.(Itsekkin ostin muutamia, koska voittoina oli kinkunpaistomittari, kyntteli.... ja ihana nallukka, jota oikein erikoisesti itselleni halajin).
Tuntien ja tietäen arpajaisonnenkantamoiseni, OSTIN pari kakkua.
Toisen kakun nimi oli "SUKLAASUUKKOSIA".
Sen ajattelin ojentaa Magnukselle. Hän ei ole katsonut voivansa suudella minua yli viikkoon, koska hänen mukaansa potemani tauti on ollut "sikaista laatua".
Suklaasuukkokakku olisi ilahduttanut häntä varmaan muutenkin enemmän,kuin meikäläiseltä saatu tavis luomunahkasuukko, jonka epäilyn myrtsinä hänelle ääneen julkitoin.
Olimme "Kauneimmissa joululauluissa" illalla . Minä ja Magnus, sekä valtaisa joukko muita ihmisiä. Ei ollut minkäänlaista lamaa, eikä taudinpelkoa iskenyt ihmisiin.
Hyvin tihkuisasti sain itse luuni liikkeelle, mutta onneksi sain.
Oi, miten kauniilta kuulosti, kun suuri joukko lauloi kirkossa.
Tekipä mieleni vain heilutella höpliä ja kuunnella.
Kovin on aina piskuinen se lauma, joka sunnuntaisin penkeissä virsiä pinisee.
Riemullinen ilta lauluineen rukouksineen kaikkineen.
JEESUS ON HERRA!
Huomenissa alkaa sitten Letkutiellä pölypunkkien ja villakoirien lahtaus.
Paitsi, että pölypunkkejahan ei ole oikein enää muutenkaan olemassakaan.
Pari yksilöä on ehkä tavattu jossain käsivarressa Pohjois-Suomessa.
Sen jälkeen, kun heinäpolsterit heivattiin, niitä ei yksinkertaisesti enää ole syntynyt tähän matoiseen maailmaan.
Ajatelkaa! Turhaa on meikäläinenkin rehannut täkit ja petauspatjat, muista alustoista nyt puhumattakaan ulos pakkaseen! ETTÄ PUNKIT MUKA KUOLIS! Pphhmmph!
Kaikkea se media saa meikäläistäkin tekemään.
Enää en ikinä hilaa MITÄÄN pakkaseen. Imurointi (sekin kevyt sellanen) riittää!
Sovimme Magnuksen kanssa työjakoa ruotiessamme, että minä ripsin seinät, hän ropsii lattiat. Yhdessä suoritamme märkänihkeäpyyhinnän ja THAT´S IT! (Saniteettitilojen ruokkoaminen jäi vielä sopimatta).
Charleskin saa luvan kantaa kortensa kekoon, jahka saapuu tänne Letkutielle.
Hän varmaan tiputtelee taas tähtiä hotellimme tasosta, mutta ei auta.
Viimeksi ei muistaakseni ollut enää kuin puolikastakaan tähtöstä jäljellä, kun hän täältä lähti.
Joululahjoja aion hankkia tarpeellisen määrän ens viikolla.
Olen lukenut lehtien palstoilta julkkiksien (!) lahjatoivelistoja.
Minäkin laitan tähän omani, eli TAVIKSEN listan:
Hajuvesipullo (sisältää mielellään h-vettä)
Kaksoisleuan kiinteyttäjä (mielellään yhdeksi)
(lista jatkuu...huomenna)

torstai 10. joulukuuta 2009


Magnus valmistautuu pitämään puhetta sankalle kuulijajoukolle.
Tässä kuvassa toteutuu sanonta: väkeä oli yksi ihminen mustana etupenkissä.
Kyllähän niitä kuulijoita sitten muitakin paikalle valuskeli.
Magnus haluaa vaan aina olla AIJJOOS paikalla.
Ensimmäisenä tulemme ja viimeisenä lähdemme. Ihan hyvä tapa, mutta joskus talviaikana ottaa nutturaan istua kylmässä autossa odottelemassa vahtimestareita availemaan lukkoja ja salpoja seuratupiin sisälle astua.
Huomautettakoon vielä, että vahtimestarit tulevat tismalleen silloin, kun kuuluukin!
Magnus vaan haluaa varmuuden välttämiseksi olla HEITÄKIN ennen. Siis aijjoossa AIJJOOSSA. Hhmpphh!
Tästä ajoissa olemisesta on käyty väkeviä keskusteluja koko tulisen avioliittomme ajan.
En minäkään pidä kiireestä, enkä jämptille jättämisistä, mutta joku tolkku se pitää ajoissaolemisissakin olla.
Minä olen tervehtynyt!
Kiitos esirukouksista!
Taudista huolimatta tunsin oloni hyväksi ja hui hai ajattelin siivoamisista ja jynssäyksistä.
Olenko muuten maininnut, että minulla on sellainen vika, että kun siivoan, ajattelen koko ajan: EI TULE PUHDASTA! EI TULE PUHDASTA!?
Magnus sanookin, että PITÄÄSKÖ JOKA KERTA VUALLA KERROS PUUKOOLLA POIS, ETTÄ TULIS PUHRASTA?
Se voisi olla minun kohdallani valitettavasti ainoa tehokas keino.
Kaiholla ajattelen niitä aikoja, jolloin tuvan lattiat hierottiin hiekalla rystyset verta tiristen putipuhtaiksi (huokaus).
Meidän tupamme korkkimatto ei vaan taida kestää moista santakäsittelyä.
Maton alla tosin on lautalattia, mutta se on maalattu harmaaksi, niinkuin kuuluukin.
Lattia on muuten ainakin kerran maalattu MINUN takiani.(Ettei vaan peräti ensimmäistä kertaa?)
Se maalattiin siksi, että Magnus toi minut, färskin kihlattunsa, ensimmäistä kertaa kotiväellensä näytille tänne Hälävänmutkalle.
Sydämessäni aaltoilee lämpöiset laineet ajatellessani asiaa.
Tuleva anoppini kertoi myöhemmin iki-ihanat ajatuksensa minusta, kun ensikertaa näki minut suoristauduttuani pikkufiiatista ulos keltaisessa kotelokostyymissäni.
En käy hänen ensivaikutelmiaan ja ajatuksiaansitä tässä toistelemaan, koska joku voisi ajatella, että anopin olisi pitänyt vaihtaa useammin silmälaseja.
Lyyli-mummuni siivousarsenaaliin kuului linkkuveitsi ja jonkun muun sukulaiseni (en valitettavasti muista kenen heistä) hammasharja.
Täytynee kokeilla. Tosin jo nyt tiedän, että "EI TULE PUHDASTA!"
Pääasia on kuitenkin, että taudin kourista on selvitty.
Siivoamiset ovat aika kaitainen asia siihen verrattuna.
Katselin lehtien sivuilta kuvia Linnanjuhlien pukuloistoa.
Viimevuonna olimmekin Catherinen ja Eerikin luona niitä oikein televiitsionista syynäämässä, kun meillä ei sitä televitsuunia ollut, eikä edelleenkään ol.
Tai MINÄ ja Catherine syynättiin.
Magnus sanoi, ettei TIÄRÄ MITÄÄ TYLYSEMPÄÄ, KU TUTKAALLA JOIRENKUIREN TANTTUJA JA VIÄLÄ SELLAASIA, JOISSA JÄRJESTÄÄN ON KANGAS LOPPUNU KESKEN.
Tänä vuonna minun mielestäni se punainen ihanuus, jossa oli valtavia ruusuja helmassa, oli iki-ihana!
Samoin pidin siitä "dalmaatialaisesta".
Kaksikertaa olen itsekin saanut pukeutua oikein JUHLALLISEEN mekkoon.
Toisella kerralla istuimme pöydässä juomassa kahvia ja syömässä paakkelssia minä, Magnus ja joku tuntematon mies.
" Onko tua sun akka?" kysyi tuntematon.
" On!" vastasi Magnus.
" Sulla on hyvä maku!" sanoi se ikuisesti tuntemattomaksi jäänyt Magnukselle.
Minua nipistelivät nutturakampauksen pinnit ja olo tuntui kantakirjalehmämäiseltä, mutta aika iloinen olin.
Olihan kiva tietää, että MINUN valitsemallani siipalla oli vielä hyvä makukin kaiken muun ihanuuden lisäksi.
Aikaa on kulunut tuostakin kohta neljäkymmentävuotta.
Nutturat ovat lässähtäneet ja varret versonneet, mutta jotain kestävämpää on minulla sydämessä: Jeesus.
Kirjoittamani jouluruno oli eilisessä Pohpiipelissä.
Samoin kuva, jonka olin piirtänyt.
Laitan sen tänne blogiin, kunhan kerkeen.
Huomenna lähdemme ajaa nytkytteleen Ryttylään.
Magnuksella on KL:n Liittohallituksen kokous viimmosta kertaa.
Kokouksen jälkeen on joulupäivällinen ja joulujuhla.
Otan ehkä vahingossa runoni mukaan.
Voin lausua sen, jos hyvin käy. Tai sitten en.
Itsenäisyyspäivärunoa ei sitten tarvinnutkaan löytyä, koska en sattuneesta syystä päässyt koko juhlaan mukaan, vaan sensijaan lahnailin lämpöpullojen seassa Letkutiellä.
Onpahan sitten seuraavaa kertaa varten runo-alustelma valmiina...siellä jossain.
Laihialle saan mennä lukemaan joulurunoja kahdeskymmenes päivä.
Suvi ja Janne Dahlstenkin lapsosineen tulevat samaan juhlaan ihan Afrikasta asti.
Näin Suvin Nikolainkaupungissa tässä pariviikkoa sitten.
Suvi oli NIIN nuoren näköinen, että luulin, että siinä eteen tupsahti nuorin sisarussarjasta, joka tietysti puolestaan on NIIN nuoren näköinen, että...
Äitinsä on myös, kuin samaa tytärsarjaa, siis niin nuoren näköinen!
Ihmeelliset geenistöt ovat valloillaan tässä perhekuntapiirissä.
Kaikki johtuu muuten geeneistä!
Sekin, että olen pullukainen varreltani, johtuu GEENEISTÄ.
Hetken olin jo huolissani, nuinko haarukalla ja veitsellä lapioimillani herkkupalasilla olisi syytä moiseen, mutta no hätä!
Geenit, geenit!
Geenit ovat vaikuttaneet sen verran sairauden aikana, että parikiloa on huvennut liitingistä (lue:vyötärö) pois.
Sen ovat saaneet aikaan VASTAGEENIT, uskon minä.
Jeesuksen veren suojaan! Uskalla rukoilla!
T: Kaisa von Againstgeeny.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Täällä minä makaan uppeluksissa Letkutiellä makuuvinttikamarissa.

Olen kipiä!

Kuumetta ja onho olo.

Minulla on pitkähiainen pusero, fleesehousut, villatakki, kolme peittoa ja kaksi lämpöpulloa arsenaalinani taudin kulkua vastaan.

Lämpöpullot= kaksi puolentoistalitran kevytcocispulloa täynnä tulikuumaa vettä.

Jouluradio soi taukoamatta hiljaisesti korvan juuressa (paitsi, kun tulee se JOULUAJOULUAOIKEENHYVÄÄJOULUAJOULUAJOULUAJOULUAJOUL

UAOIKEINHYVÄÄJOULU...ainkin seitsemänsataa kertaa)

Minä en nyt taida jaksaa kirjoittaa jokuseen aikaan.

Sulkeudun rakkaaseen suosioonne ja esirukouksiinne.

Terveisin Kaisa.

Jk. Tuo kortti ei ole minun piirtämäni.

Piirsin siihen vain kakkulat ja hiustupsut ja villa-angoraisen kaulahuivin.

Jk. Viestejä saa laittaa.
Pyydän että henkilökohtainen riakonini lukee ne minulle tuodessaan juotavia ja syötäviä vuoteeseeni.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Kaunis kuvauskulma lenkkipolkuni varsistosta.
Auringon kilo ilkamoi kuusien piikkisillä oksasilla, levittäen kultahohdettaan pehmyeen sammaleen alla olevalle ikiaikaisen kiveysten
pinnoille...
Arvaattekin varmaan, että aion ruveta etsimään äskettäin alkamaani runoa tietokoneemme tiedostoista.
On pakko virittäytyä runolliseen tunnelmaan, jos sitä ei löydy.
Siitä johtuu tuo harvinaisen tunnelmallinen ja nappiinosuva alkulauseeni.

Tuttu näverrys vatsalaukussa ilmaisee, että itsenäisyyspäivä on huomenna, jossa juhlassa K. Joupilla on runon esitys ja jota runoa ei ole vielä ole lopullisesti olemassa.
MIKÄHÄN AILA MERILINTU SÄ OIKEIN MUKA LUULET OLEVAS-fiilis pökkää väen vängällä pintaan ja itsesäälin synkät säikeet kovertavat syöntäni.
Oikein yskittikin alkuillasta ja raisteli kaameat vilunväreet niin, että tuikkasin kuummemittarin kainaloon.
Ei noussut elohopea, tai mitä spriitä lienee, edes kolmeenkymmeneenkuuteen asteeseen.
Magnus heti myötätuntoisena sanoi, että sulla on selevästi alilämpyä.
" Se on totta, aivosolukko jääkaappikylmää ja runo kirjottamatta!" ajattelin minä.
No, olo HIVENEN petraantui, kun otin nokoset kolmen peiton alla.
Ehdin nähdä jotain ihme taistelukohtauksia, mutta PAINAJAISIA ne eivät missään tapauksessa olleet.
Se nyt vasta myrkyn lykkäisi, jos päivälläkin niitä uneksuisin.
Kyllä yömöykkäämiset riittää!
(Lohdutukseksi kaikille huolestuneille (!) en ole öisinkään nyt liiemmin moisia katsellut).
Rukoilen aina iltarukouksessani, että SIUNAA RAKAS JEESUS NIIN, ETTEN NÄE PAINIKSIA! EI EDES NIITÄ KEVYTVERSIOITA!
Kyllä rukoukset on kuultu.


Kolmen peiton alla nähdyt unet voivat johtua hektisestä päivästäni.
Olin niissä boccia-kilpailuissa yhdeksästä viiteentoista tänään.
Hävisimme kolme matsia, mutta voitimme myös saman mokoman .
Minulla taas hiiriranne muistutti olemassa olostaan.
Siitä siihen, ettei nahkapallukat pyörineet vieruskentälle, kun niitä omalla vuorollani sain sihtailla.
Niin olivat kaluumet (lue:ranteet) kipsissä ja kipeinä.
Pallot olivat tosi hyviä. Juuri sellaisia, jotka somasti mossahtavat, kun osuvat lattiaan.
Lattia oli hyvä. Se ei ollut pyöreä, eikä kalteva, kuten harjoituspaikassamme. (Siis pyöreä ja kalteva silloin, kun ei mene niinkuin meinaa).
Olin varautunut kaikinpuolin päivän koitoksiin: laukussa oli suklaalevy ja vesipottu ja päänkivistyspillereitä.
Mitään edellämainituista en tarvinnut, mutta pelaajaparini Ripukka joutui ottamaan pillerin.
Oli se vaan niin pal jännittävää!
Maikku ja Ässäkin voittivat ja hävisivät, samoin miesjoukkueemme.
Uskon, että vastapelurimme ja koko boccia kansa, panivat merkille, että Isonkyrön El: ykköset vielä tulevat.
Nostatimme aikalailla pelifiilistämme Ripukan kans.
Kovalla äänellä kuulutimme, miten olimme lähteneet hakemaan.
pisteitä pilvin pimein ja voittoa!!!
Mietimme myös, mihinkä alamme keräämään niitä kiiltäväkylkisiä palkintokuppeja, jahka niitä rupee sateleen.



Eilen olin paikallisessa myymälässä myymässä Laulavaa Joulukorttia.
Yhtäkään korttia ei mennyt kaupaksi.
Hivenen haikailin niiden eurojen perään, jotka kilahtelivat taukoamatta viereiseen peliautomaattiin.
Kuvittelin haaveellisena, kuinka minun pikkaraisen korttipöydän viereen olisi kertynyt samanlainen jononpoikanen, jossa ihmiset odottaisivat raha kourassa vuoroaan saadakseen itselleen sinisen enkelikortin.


Eilisen illan vietimme kyliemme (Palhojainen ja Yryselä) joulujuhlassa Ystävyydenkulmassa.
Tupa täyttyi juhlijoista ja kaikki halukkaat saivat kaksi (2) joulutorttua.
Minä olin halukas.
Minä rakastan joulutorttuja. Mitä rasvaisempia, sen parempi.
Myös mitä enemmän PÖLYsokeria päällä, sen ihanampia.
Ei haittaa, vaikka järjestään joka tortun syönnillä, hotasen sitä pölyä väärään kurkkuun.
On pelkästään ilo yskiä niin, että vieressäistujatkin kaikkoaa.
Magnus luki jouluevankeliumin ja minä lausuin joulurunon sifonkihame täristen.
Eerikki-pappi puhui Jeesuksen vastaanottamisesta sydämeen.
Oli hyvä, lämmin ja hellä ilta.


Nyt alan etsiä tosissani sitä hengentuotettani huomiseksi ja toivotan teille kaikille oikein juhlallista itsenäisyyspäivää!
Jeesukselle kiitos ja kaikki kunnia ihanasta Isänmaastamme!

torstai 3. joulukuuta 2009


Saunarustinkimme viime talvena kuvattuna.
Tänä talvena ei lunta ole vielä nuin paljoa tainnut ollakkaan, että olisi voinut tälläistä tunnelmakuvaa napsaista.
Tänään sen sijaan oli tunnelmaa iltalenkillä, jonka tein kello kahdenkymmenenyhden jälkeen.
Puut olivat kuurassa ja kuu mollotti ja valaisi tienoon helisevään, mutta hopeaiseen vaippaansa.(Kröhöm! Tulipas kaunis vertaus, vaikka tavallista aioin).
Ihailin maisemaa, vaikka pakkasilma kovasti tuntui kitusissa.
Yritin pitää kättä suun edessä, ettei niin kovasti kylmäisi kurkun perässä, mutta sitten vasta maisemat alkoivat "hopeoitua" ja pyöriä silmissä.
Ei! Pakko oli hengittää ja huahottaa, vaikka kurkkua kuristi.
Ihmettelin, mitenkä lenkit onnistuu, kun pakkasta todella pukkaa vaikka kahteenkymmeneen?
Aina on näköjään jonkin sortin vaikeuksia ja hyviä tekosyitä, ettei tarvitsisi urheilla.
Milloin on liian kuuma, milloin sataa, milloin tuulee, milloin on paarmoja ynnä muita hörhelöitä, milloin jalat puutuu, milloin nilkat naskuu, milloin varpaat on katketa, milloin kynnet irtoo jne...
Olenkohan tullut vanhaksi?
Luulen kyllä, että vuosien soffan nurkassa istuminen ja ämittäminen on tehnyt tehtävänsä.
Mutta periksi en anna! Päinvastoin!
Olen päättänyt erään asian ja lyönyt itseni kanssa kättä päälle.
Aion mennä punttisalille viikoittain, jahka vuosi uudeksi on vaihtunut.
Joulun jälkeen ilmoittaudun punnertajien pariin punttisalille kirkolle.
Se maksaa, mutta on tämä kehonrakennus tullut tähänkin saakka maksamaan.
Eilen aloitin joulusiivoukset.
Löysin myös sen ihanan kanavan, josta tulee joulumusiikkia KOKO AJAN.
Kiitos vaan Anita, kun ilmoittelit asiasta. Voi joku muukin saada idean siitä.
Kauniin musiikin innoittamana pesin köökin klasit sisäpuolelta ja laitoin ne paljon puhutut verhot.
Vai oliko se jo toissapäivänä?
Siitä en varmaankaan maininnut, että imuroin parisataa grammaa kärpäsenraatoja ikkunoiden välistä! Hmmpph!
Olen jo tehnyt saman tempun alkusyksystä.
Tuntui siltä, että kaikki Hälävän kärpäset änkesivät juuri Letkutiellä sijaitsevan rintamamiestalomme ikkunaruutujen väliin.
Nyt on ollut niin lämminkin, että ovat ötökät pörränneet näihin päiviin asti virkeinä, kuin keväiset ketut.
Varmistin Magnukselta, että tarvitseeko niitä vielä kärpäslätkällä silitellä, ennenkö imuroin ne?
"Etteivät vaan sitte virkoa pölypussissa ja lähde ulos sieltä? kysyin nahka kananlihalla.
" Ei oo pelekua. Kun niillä on ketarat pystys, ne on vainajia.Sen ku imuroottet."
Tänään siivosin myös vanhan perintökaapin ylähyllyt. (Hyvin pikkuruiset).
Tätä menoa jos jatkan, kerkee joulu tulla ja mennä, ja paikat pysyä olevaisessa suloisessa sekasotkussa.
Ei sen tietystikkään ole väliä, myönnän sen auliisti.
Mutta kun joulunaika on AINOA HETKI, KUN MEIKÄLÄISTÄ HUVITTAA RUOKOTA PAIKKOJA.
On ikävää, jos missaan tuon ajan.
Maaseutunaiset kokoontuivat tänäiltana jouluruokailuun Kotiseututalolle vanhan kirkon kupeeseen.
Oli maittavaa ruokaa.
Tälläkertaa en syönyt itseäni ähkyisäksi, kuten viimeiset parikymmentävuotta on tullut tehtyä, oli sitten joulu-tai tavallinen ruokailu kyseessä.
Graavilohta sen sijaan luiskahti suuhun yhden kalasen verran ja niinpä olen saanut lutkuttaa vettä jo monta pilkkumillista. (Taidanpa nytkin käväistä kraanalla, ennenkö jatkan).
Huomenna menemme harjoittelemaan bocciapalleroisten paiskontaa.
Aion kerrata säännöt myös huomenillalla lauantaista koitosta silmälläpitäen.
Kauhistuttaa hieman, kuinka pysyn träillä, koska on minun vuoroni heitellä.
Minulla on traumaattiset muistot kouluajoilta joukkuepallopeleistä.
Ensiksikin, kukaan ei olisi HALUNNUT minua puolelleen.
Oli nöyryyttävää seistä viimmosena jalkateriään mittaillen ja odottaa, että VIHOVIIMEISENÄ JOUTUU (ilman valintaa) joukkueeseen AA tai BEE.
Noh..en ollut kyllä mikään erikoisen välkky pelaaja.
Joskus en nimittäin siellä takimmaisella rajalla seisoskellessani, edes huomannut, että pelivuoro oli vaihtunut.
Huomenna minun on myös kirjoitettava itsenäisyyspäiväruno, joka minulla on kunnia itsenäisyyspäivän iltana täällä Isossakyrössä lausua.
Onneksi olen jo vähän unohtanut niitä runoja, joita kuulin eilen,kun olimme Eläkeliiton joulupuurolla seurakuntatalolla.
Ilmajokinen nainen lausui todella kauniisti ja kauniita runoja.
Ihmettelin, että kannattaako meikäläisen ollenkaan prängätä estraadeille runoineni?
Olen aikoja sitten aloittanut itsenäisyysrunoa (en ole vielä onnistunut löytämään sitä tallennuksistani. Kyllä se löytyy, kun laitan ison vaihteen päälle).
Runon löytyminen ei ole se suurin huolenaiheeni.
Huolenaiheeni on se, kun MUISTAN miten se alkoi.
Jotenkin niin, että...KOTIPIHAMME POIKKI OLI KÄVELTY.
JÄLJET LUMESSA IHAN SELVÄSTI NÄKYIVÄT.
SELVÄ, KUIN PLÄKKI ( jne jne.)
Enpä taida etsiäkkään mokomaa. Varsinkaan, kun kuulin ne runot siellä puurojuhlassa. Hm...
Minulla oli kyllä tietty idea, muistan kyllä ko runoa rustaillessani:
Pihan ylitystäkään ei sallita, kuntien yhdistymisistä puhumattakaan, vaikka isämme yhtenä rintamana puolustivat hiukan isompaa "pihaa" meidän kaikkien tallata.
Ähh...silmät lupsuvat. Taidan mennä nukkumaan.
Huomenna saan lausua kylän joulujuhlassa JOULURUNOJA! Ne ovat
tallella ja niissä on jonkinmoista tolkkuakin (testattu on).
Hyvää yötä Jeesus myötä.

tiistai 1. joulukuuta 2009


Hääkuva vuodelta 1966.
Minä ja Magnus siinä hymyämme enemmän tai vähemmän jäykästi.
Mutta sydämen rakkavus leimuaa. Sen jotenkin näkee kuvastakin.
Sytämmien kohdalla on pelkkää kuumaa sätettä!
Pikkasen voi vaikuttaa tietenkin kuvauskulma ja lasipinnan heijastelu, MUTTA EI PALJOA.
Sydämen säteet olivat hyytyä tänään, kun vaihdoin verhoja.
AINA, kun verhot vaihtuvat (jouluna ja juhannuksena) tietää se sitä, että Letkutiellä puhutaan suurilla kirjaimilla.
Niin tänäänkin!
Raivoa kihisten juoksin vinttikamariin.
Blogissani oli Ellulta viisas lause, että Jeesuksen varassa ja armossa me saamme elää tämänkin päivän iltaan asti (ja tietenkin siitä myös etiäppäinkin).
"Niinpä", ajattelin. Ja meikäläinen oli vaan olin hiertänyt riitaa jo AJATELLESSANIKIN verhojen vaihtoa.
Laitan muuten taas ne ilman reunarimssuketta olevat viistoistavuotta vanhat, pesemättömät jouluverhot ikkunaan.
Huomasin, että tarvitsen uudet nilkkurit, kun kahdenkymmenen sentin piikkinokkakengät eivät ole enää trendikkäät, ja on esiintymisiä kaikenlaisia yltympäri paikkakuntia.
Siispä ajattelin, että verhot ovat IHAN HYVÄT, eivätkä nyt niin likaisetkaan.
Hiukan AJAN PATINOIMAT ehkä ja sävy hivenen syventynyt korkeintaan.
Juoksin blogini kommentit luettuani liukkaasti alakertaan ja pyysin anteeksi rumaa käytöstäni.
Onneksi Magnus ei nyt sanonut, että olisi syytä tehdä välillä parannustakin, eikä aina pyytää anteeksi. ( Totta kyllä. Yritän seuraavalla verhovaihdolla pitää varani. Ehdotan, että Magnus hoitaa yksin koko spektaakkelin).
Verhonvaihtoepisoodin jälkeen , kävelimme jälleen sydämien säteet sädehtien Kaksikertaa Puolen Hehtaarin Metsikköön katselemaan kuusta.
Oli tarkoitus löytää sellainen pikkiriikkinen kuusennysä, joka mahtuu kukkavaasiin.
Sellainen löytyi ja aion suihkuttaa siihen tekolunta ja pikkulillin pään kokoisia pallukoita kaikiin oksan päihin (6kpl)
Se saa olla meidän porstuassa toivottamassa tulijoita meidän RAUHAN POUKAMAAMME joulun ajan.
Muuten meidän kuusemme on muovia, koska Magnuksen NOUKKA menee tukkoon aidosta kuusesta.
Se ei ole mikään ihme, sillä kuusesta lehahtaa suunnilleen miljarttin verran kaikennäköisiä ja kokoisia ötököitä, kun se tuodaan sisätiloihin, jos lehtien kirjoittamiin tietoihin on uskominen. Ja miksi ei olisi?
Toisten klyyvarit eivät ole kommoonansa. Sieraimet eivät nytkähdä puoleen, eikä toiseen.
Toiset taas ovat herkkiä (Magnus) ja valittavat, että kinkkukin maistuu aaltopahvilta. Siis ei miltään!
Olin eilisen päivän Tampereella Sirkkelin tykönä.
Sirkkeli on koulukaverini vuosikymmenien takaa.
Muistelimme kaikki kolhut, mitä olimme saaneet sydänaloihimme kouluaikoina.
Muistelimme myös kaikkia metkuja, mitä olimme änkyröineet tuolloin.
NIITÄ EI PALJOA MUISTUNUT MIELEEN.
Oli mukava päivä.
Sirkkelin kotia ihmetellessäni ja ihaillessani, päätin mielessäni päästää sisimmässäni väenvängällä vangittuna olevan hamsterin irti, jahka palajan kotikonnuilleni.
Olen aina halunnut kerätä kaikenlaista ja olen aina halunnut laittaa esille kaikenlaista joka nurkkaan ja hyllylle.
Olen kuitenkin uskonut, kun lehtien palstoilla kovasti on tööttäilty SELKEISTÄ LINJOISTA, YKSINKERTAISISTA PINNOISTA, TERÄSPINTOJEN TAITEELISUUKSISTA ja miten MINIMALISTISTA ja NIUKKAA kaiken olla pitää.
OKEI! Saa olla. Ihan jees.
Sen sijaan Letkutie 365:ssä koittaa uudet TRENDIT:
joka neliösentille jotain. Pystiä (olen aina halunnut sen Rebekka kaivolla patsaan) ja purnukkaa sinne ynnä tänne ja paljon!
Ei mitään kallista tietenkään.
Kivanmuotoiset kivet, kävyt ja käkkärät esimerkiksi eivät tunnetusti ole kalliita (Magnus näyttää aika kalvakkaalta. Kun ei vaan flunssa iskisi).
Catherine soitti ja sanoi olevansa huonokuntoinen. Epäili sikaflunssaa.
Rukoillaan hänen ja kaikkien puolesta, jotka sairastavat.
Lähden naapuriin harjoittelemaan NAISKUORON (kerran esiintynytkin kylän jumalanpalveluksessa) joulujuhlaesiintymistä varten.
Minä laulan alttoa jos vaan muistan KUINKA SE MENI.
Siunattua iltaa kaikille, kaikille blogini tutkailijoille.
Uskoo ja toivoo Kaisa Hamsteerius.