Juhlapäivää

Yläkuvassa Vivianni istuskelee kuolleessa meressä.
Kuolleessa meressä ei kyllä oikein muuta voi tehdäkään, koska muuten pyörähtää ympäri. Suolaprosentti on 28, eikä ole kivaa, jos siihen tuuskallensa kaatuu ja pyörähtää. Ei ole ollenkaan kivaa, jos vettä, tai oikeastaan "suolaliuosta" menee silmiin ja suuhun. Olo on kuin tönkkösuolatulla sillillä pitkän aikaa.
Itse en taaskaan ja tälläkään kertaa mennyt Kuolleeseen mereen istuskelemaan. No mitä kun tuuli ihan mahdottomasti. Ei! Ei huiskauta Isonkyrön flikkaa äykeämmätkään tuulet, mutta laineet olivat ajoittain aika pontevia. Juuri ne laineet saavat ainakin meikäläisen tasapainon horjumaan ja ajatus tönkkösuolatusta sil...öh...siis hylkeestä ei miellyttänyt. Jotkut kaatuivat ja saivat ilkeän hiertmän kankkuunsa rannan suolapiikeistä.
Nuorten tasapainoahan ei horjuta mikään. Viviannikin kyllä hiukan valitti, että horjumattomuudesta huolimatta aalloista suuhun oli suolavettä truiskahtanut. Kuulemma ankarasti syljeskeltyään oli siitä selvinnyt. Kyyyyllä! Kyllä Viviannia vahdittiin kokoajan, mutta minä vaan olin hiukan ylempänä sannalla vahtimassa kaikkien uimassa olevien kalsareita ja kelloja, joten en aivan kaikkia neidin nielemisiä rekisteröinyt.
Alakuva on Karmel-vuorelta. Sieltä kuulemma näkyy suotuisilla ilmoilla käytännöllisesti katsoen MELKEIN koko Israel. Niin on pikkuruinen tuo ihastuttavan suloinen maa.

Tänään on minun ja Magnuksen kihlapäivä. Neljäskymmenesyheksäs.
-Onnia kulta, sanoi Magnus, kun aamulla rahjustin alakertaan ja hyyskään.
-Miks? kysyin kolkolla äänellä ja mielellä (aamuäänikäreys vaivaa vieläkin sen kamalan röppörin jälkeen, jota melkein joulusta asti olen potenut ja aamukolkkous on vaivannut minua koko aikuisiän, eli kuuskötvuotta).
-Tänään on meirän kihilajaaspäivä, sanoi Magnus iloisesti ja katsoi merkitsevästi korttia pöydällä.
(Magnus oli ostanut Kaisan Kortit-firmasta onnittelukortin ja se nojasi kukkavaasiin).
Veskissä ollessani ajattelin synkkääkin synkempänä, että minä en ole ansainnut tuollaista aviomiestä. En, en ja en!
Tukka pystyssä ja silmäpussit ja leuat lotisten kiiruhdin Magnuksen luo ja suutelin häntä niin tulisesti kuin vaan illalla viimeksi pestyllä hammasrivillä ja huulilla pystyy.
-Sinä se sitten...sain ykytetyksi.
-Hyvä, jos hääpäivän muistan...jatkoin ykyttämistäni.
Sen sijaan, etten muista aina heti kihlajaispäivän päivämäärää, muistan kuin eilisen päivän itse kihloihin menosession:
Ei ollut kulunut kuin viikko siitä, kun olin ilmoittanut Magnukselle erään hämmentävän asian (terveisiä vaan sinne Asevelikylään rakkaalle Catherine-tyttärellemme), johon hämmentävään asiaan Magnus oli rauhallisesti sanonut, jotta meirän pitää ny vissihin mennä naimisihin!
Eikä ollut myöskään kulunut kuin pikkuisen päälle viitisen kuukautta, kun olimme yleensäkään tavanneet ja tuonakin aikana vain kahdenkäden sormien verran rookanneet. Magnushan oli armeijan leivissä ja siihen aikaan ei iltalomia ja sen sellaisia ollut niin viljalti kuin nyt.
Oli 25:s päivä toukokuuta vuonna 1966 ja ruokatunti molemmilla.
Pikku Fiatilla karautettiin maasiltaa pitkin ja Magnus kysyy, jotta mistä mennähän ostamahan kihilat?
-Emmä vaan tiedä, kun olen niin harvoin mennyt kihloihin, vastasin.
-No emminäkää kovin useen oo menny, sanoi Magnus tuohtuneena. (Minä olin tasan 20 ja Magnus viittä vaille).
Niin vaan saatiin paikka sovittua. Sellainen paikka se oli, että kumpikin muistaa eri kultasepänliikkeen. Magnus muistaa, että liike oli pienessä atriumissa Kauppapuistikolla (on luultavasti oikea paikka)  ja minä muistan idioottivarmasti, että alatorilla sijaitsevasta kultasepänliikkeestä ne sormukset sormiin pujotettiin.  Olipa paikka mikä hyvänsä sormukset ovat pysyneet sormissa ja minä rakastan aviomiestäni sangen suuresti.
Hän on minulle rukousvastaus. Jotkut teistä luultavasti muistanevat kertomukseni siitä, kuinka olin huolissani, että olin ilman poikaystävää, vaikka olin jo ikivanha vanhapiika (melkein 20!). Noh, minä laitoin kädet ristiin ja rukoilin 1/2-ääneen:
-Anna mulle poikakaveri rakas Jumala! Aamen!
Ja niin siinä sitten oltiin puhtaine kauloineen pikkufiiatissa vuonna 1966 AD. Ja joku vielä sanoo, että ei rukouksia kuulla, eikä Jumalaa ole! :D

Raamattupiiriin, joka oli tämän kevään viimmonen,  putkahti kuin putkahtikin kaksi ihmistä meidän lisäksi. Matthew ja Ewe!
Luulimme ja olimme melkoperäisen varmoja, että ihmisillä on niin jo kevättöitä ja siivouksia, etteivät ehdi piireihin tulla.
Meillä oli hyvä ilta, kuten raamattupiireissä aina tuppaa olemaan.
Hyvä ilta oli sekin, kun Maikku ja Eerikki tulivat iltakahville. Päivitettiin taas suvun kuulumiset.

Keskiviikkona matkustin junalla Nikolainkaupunkiin. Taas huimasi koko matkan. Se vauhti! Eihän noista vanhoista junista kovin korkealta katsele, joten siitä syystä ei niinkään huimaa. Niihin uusiin city- ja bendoliinojunien toisiin kerroksiin minua ei saa kuin köysissä, tai laudoissa.
En varmaan koskaan opi ymmärtämään, miksi junien pitää porhaltaa niin tuhotonta vauhtia asemien välillä? Tai oikeastaan i se vauhti niinkään, mutta pysähtymiset. Pelkään ja itse asiassa olen ihan varma ennen jokaista asemaa, että jarrut prakaa. Tuntuu kuin ne lyötäis pohjaan vain muutama sata metriä ennen lopputyssäystä. MIKS, MIKS, MIKS?
Nikolainkaupungissa, eli Vaasassa, meillä oli eläkeläispostilaisten kokoontuminen lounaan merkeissä Strampenilla.
Olikin taas ihan virkistävä kokoontuminen ja ruokakin oli ihan maittavaa.
Ehdotin kaikille hiukan ennen, kun minun oli lähdettävä pois, että josko saisin lukea omikirjoittamani runon?
No tietenkin sain. Eiväthän he olisi yksinkertaisesti KEHDANNEETKAAN kieltää, kun joku silmät vesikaljamalla ja yli-innokkaana runoja lausua haluaa.
Runo loppui (valitsin näin aluksi sellaisen lyhkäsemmän sorttisen) ja kaikki taputtivat ainakin iloisen NÄKÖISINÄ.
Seuraavan kerran tapaamme elokuussa samassa paikassa. Olen jo valinnut sinnekin runon. Eikä koskaan tiedä mennä sanomaan sitäkään, kirjoittaisinko ihanille työkavereilleni ihan uudenkin runon?
On se niin inspiroivaa porukkaa.

Lauantaina lähdin taas vaihteeksi Nikolainkaupunkiin. Ihan iki-omalla Saabillani, jossa en pelkää pätkääkään olkoonkin, että on helposti vaarallisempaa kuin junassa matkusteleminen.
On siinä minulla kuitenkin sellainen kaara, että joka kerta tekisi mieli niiata, kun siihen astun ja pois punttaudun. Ei missään tunnu, että kaunotar on melkein yhtä vanha kuin omistajattarensakin (jos pikkasen liioittelee). Kaikki pelaa ja hyrisee kuin unelma. Ja entäs ne vaihteet, jotka automaattisesti itse itseään vaihtelevat?
Yhtään ei kauhistuttanut ajaa kaupungissa. Olkoonkin, että kyseessä oli vain laitakaupunki, mutta sielläkin ajeleminen on ottanut kovasti, mutta runsaasti hermoihin Saabia ennen.
Nikolainkaupunkiin menin siksi, että oli vuodeta taas se hetki, että runonkirjoittajaharrastajat kokoontuvat viikonlopuksi yhteen lukemaan runojaan ja kirjoittamaan uusia.
Minä riemuitsin, kun sain kertoa, että paitsi että olen runonrustaaja, olen nykyään myös korttimaakari. Sain luvan kautta myydä korttejani ja muutaman kymmenen niitä ostettiinkin.
Yhden hienon ideankin sain tuona viikonloppuna. Kerron siitä sitten, jahka saan jotakin äntiin.
Idea liittyy toki noihin nykyisiin harrastuksiini: piirtämiseen ja kirjoittamiseen.
Runoviikonlopun vetäjä Perkiön Pia antoi meille kaikille mukanaoleville pikkuruisen sukan. Kännykkäkotelosukan! Aivan ihania. Minun valitsemani sukka pääsi heti tehtäväänsä.
Kaikki uhosivat, että alkavat käyttää kännykkäsukkaa.
On kyllä varmaan veret seisauttava näky, kun kurssimme kaksi raavasta miestä kaivavat povitaskustaan sukat ja sieltä esiin älypuhelimet.
Pia sanoi, että mahdollisesti ja ehkä viikonloppu hänen kohdaltaan oli viimeinen, mutta minä ainakin toivon, että niin ei olisi. Niin paljon niitä aina odottaa. Onhan asia kyllä sitten niinkin, että kaikki loppuu aikanaan, MUTTA ONNEKSI ARMONSA EI MILLOINKAAN. :D
Olin yötä Asevelikylän kellarissa. Hyvin sain nukuttua. Sitä en tiedä kuinka talonväki sai nukuttua, kun eikös kellarissa ääni (lue kuorsaus) kuulu tuplana? Yksinkertaisenakin on kuulemma kestämistä.
Nyt on syytä lopettaa ja mennä keittämään väkevät sumpit, että saa kuors...öh...siis nukuttua.
T: Kaisa Korsander-Tuplanen
------------------------------------------------------
Psalmi 115, jakeet 3-7

Meidän Jumalamme on taivaassa.
Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.
Muiden kansojen jumalat ovat hopeaa ja kultaa,
ihmiskätten työtä.
Niillä on suu, mutta ne eivät puhu,
niillä on silmät, mutta ne eivät näe.
Niillä on korvat, mutta ne eivät kuule,
niillä on nenä, mutta ne eivät haista.
Niillä on kädet, mutta ne eivät kosketa,
niillä on jalat, mutta ne eivät kävele,
niiden kurkusta ei kuulu mitään ääntä.

Jotaki kummiski

Aurinkoista, mutta kolakkaa maanantaipäivää kaikille tuhansille ja taas tuhansille lukijoilleni!
Almanakan mukaan on kevät ja ilmassa leivokset leikkiä lyö, kuten rakas Kalle-isäni tapasi keväisin laulaa.
Tänään kannoin kevään kunniaksi kahvit ulos. Kahvit ja tomaattileivät (ei siis yhtään mitään muuta pinnalla  kuin 1/2 raakaa tomaattia). Puuttui voi, metwursti, nyhtöpossunöyhtä, salaatinlehti, 20% Gouda, tuorekurkku ja seesamin- ja auringonkukansiemenet.
Lienee tarpeetonta mainita, että kutistuskuuri meidän perhekunnassamme jatkuu.
Ulkosalla oli kumminkin taas niin kylmä, että kaksin käsin piti kupista pidellä kiinni, ettei hytistessä olisi kahvi läikkynyt rinnuksille.
Yritin hampaiden kalistessa muistella viimeviikolla lukemaani lehtijuttua.
Jutussa haastateltiin Vaasaan kuorofestivaaleille tullutta neljää naista (lauloivat kuulemma hienosti ja ovat ihan maankuulujakin, mutta minä en muista heidän nimiään, enempää kuin kuoronkaan nimeä).
Heiltä kysyttiin, että mitä tykkäävät, kun on niin kylmä?
-Ihanaa, raikasta, piristävää! olivat kuorolaiset huutanut yhdestä suusta. Heillä on kuulemma kotikonnuillaan aina kuuma ja hiki tippuu joka karvannenästä. Laula siinä sitten.
Tältä kantilta, kun asiaa ajattelin, sain kaffini ryystettyä ja leivän jyystettyä.

Jaa, että ketäkö ylläolevissa kuvissa on?
Toista en tunne, mutta toisen kanssa olen pitänyt jalkoja saman pöydän alla jo paria kuukautta vaille 49 vuotta. Tuolla samaisella toisella on myös minun ihka uusi hellehattuni päässänsä.
Luulimme matkalle lähtiessämme, että hän saa oman hellelätsän lentokentältä, kuten kaikilla matkoillamme ihastuttavaan Israeliin tähän asti on tapahtunna.  Ajat kuitenkin tuppaavat muuttumaan. Auringon kilotus ei kuitenkaan muutu. Se paahtaa ja polttaa otsanahan karrelle, ellei ymmärrä suojautua. Sain tehdä aikamoisen työn maanitellessani Magnusta laittamaan tuon helleräysäni päähänsä.
Paremmin räysä mielestäni Magnukselle sopii kuin minulle!  Ja olisiko ollut kivaa kantaa pistoksen saanutta velttoa matkanjohtajaa pitkin katuja? EI, sanon minä ja varmaan muutkin matkalaiset.

Minä sen sijaan sain jonkun sortin pistoksen lauantaina. Ei kylläkään auringosta ja onneksi vasta kotona.
Kohtaus eteni seuraavasti: Silmissäni sumeni ja veret plus kaikki  muut nesteet tuntuivat valuvan polviin. Lapa tärisi ja henki tuskin pihisi. Pyörrytti ja ellotti.
Tiesinhän minä, mistä moinen johtui. Olin syönyt liian vähän!!!
Lähdimme aamusta, melkein ennen sianruppua,  Östermyraan seuraamaan tyttären ja hänen aviomiehensä pojan salibandymatsia.
Söin kotona aamiaiseksi kaksi leipää, joidenka päältä puuttuivat taas nuo aiemmin luettelemani herkkuainekset.
Perillä urheilukeskuksessa yhden matsin seurattuamme söimme puokkiin noin metrinpituisen sämpylän ja päälle äykeät kaffit. Myöskin suklaajäätelötötteröt urheilujuhlan kunniaksi söimme makoisiin suihimme.
Aika humpsahti huomaamatta puoli kolmeen. Siihen mennessä oli yksi peli hävitty ja kaksi voitettu.
(Loppujen lopuksi joukkue sai turnauksen kultapotin!) (Yrittää vaikuttaa vaatimattomalta).
Noh, me menimme kauppaan ennen Vähällenevalle paluuta ja siihenkin tuhraantui aikaa, kun joka purnukka piti erikseen etsiä oudossa putiikissa
Kotikynnyksellä alkoi tuntua ilkeältä.
Syöksyin kaapille ja tein itselleni hätäpuuroa.(Hätäpuuro: mukiin Alkupuuroryynejä, maitoa ja sekoitetaan lujasti). Ei auttanut!
Seuraavaksi söin lusikallisen hunajaa. Ei auttanut!
Sitten kasan  näkkäreitä päällä runsaasti rasvaa ynnä jälkiruuaksi kaksi rasvarinkulaa ja jo alkoi olotila toeta. Veret sun muut nesteet lorisivat hitaasti, mutta varmasti paikoilleen ja päässäkin kirkastui jonkin verran. Silmänmunosista puhumattakaan.
Hyi olkoon, että oli kamalaa!
Nauratti, kun Catherine sättäili seuraavana päivänä ja kyseli tapahtuneesta huolestuneena, että oonko muistanut syödä? Kaikki, jotka vähänkään minua ovat nähneet, tietävät, että muistettu on!
Tuo kertomani juttu oli kyllä ihan vahinko minulta, mutta sitä se urheilu teettää. Jopa pelkkä katsominenkin.

Olimme Magnuksen kanssa karvarissakin tässä päivänä muutamana. Oma tukkapehkoni tuli taas hienoksi omasta mielestäni, mutta Magnuksen lookki on liian lestiä myöden jyystetty. Ei tokikaan  Magnuksen mielestä. Hän tykkää ja nauttii.
Jos minä saisin määrätä hänellä olisi poninhäntä!!! Määräysvaltani rajoittuu vain hellehattuun (ja siihenkin harvoin) ja sekin ainoastaan ulkomailla. :(

Keskellä viikkoa oli Kirkkoneuvoston kokous. Kokoukset ovat aina kivoja ja mielenkiintoisia.
Avasin suunikin muutaman kerran: tarjolla oli hyviä leipiä, ihania donitseja (samanlaiset korvakilluttimet veljentyttäreni lähettää minulle lähipäivinä Hälssingistä). Tarjoilulautasella oli vielä myös  suussa sulavaa kuivakakkua. Ainakin 50 kertaa oli suu välttämättä avattava. Ei! Ei mennyt läskiksi sen päivän laihduttamiset. Olin syönyt hedelmiä ja sen sellasta. Niitähän saa syödä litratolkulla.

Sunnuntaina meillä oli vientiä. Vöyrin kirkossa oli Magnuksella saarna ja illalla Teuvalla puhe.
Minulla oli runoja lausuttavana molemmissa paikoissa.
Molemmissa paikoissa tapahtui vielä sellainen maankaatoihme, että en jännittänyt esiintymistä niin törkeästi kuin yleensä. Panee toki hiukan laittaan epäileen, kuinka runot meni?
Vanhasta tottumuksesta lutkutin runojen välissä vettä, vaikka kieli oli ja pysyi koko ajan märkänä kuin tappajaetana.
Ihmeellistä! Kiva oli lausua runoja ilman, että pelkää kokoajan sydämen seisahtuvan ja sen myötä myös ajan!
Tänään lähdemme illalla Nikolainkaupunkiin. Olisi taas tiedossa draamaa. Minun osanihan on aina ollut se "suuressa väkijoukossa oleminen". Niin luultavasti nytkin. Toivonpa kuitenkin, että joukko kasvaisi edes viiteen!
T: Kaisa Draamskog-Kvinnaberg
-------------------------------------------------------
Psalmi 65, jakeet 10-14

Sinä pidät huolta maasta ja annat sille sadetta,
sinä teet sen hedelmälliseksi.
Jumala sinun virtasi on vettä täynnä.
Sinä kasvatat sadon ihmisille,
pidät maasta huolen.
Sinä kastelet vaot,
tasoitat kynnetyn pellon,
pehmität sen sateilla ja siunaat maan kasvun.
Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi.
Missä vaunusi liikkuu, siellä maa tiukkuu runsautta.
Autio aro viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun.
Niityt ovat lammaslaumojen peitossa,
laaksot lainehtivat viljaa.
Koko maa riemuitsee ja laulaa.

Ysköksiä aina vaan

Tämänkin kertainen bloggaus vois alkaa samanmoisesti kuin edellinen, eli ysk...ysk...ysk...(rohinaa)...köyk...köyk...köyk (rohinaa)...
Hyvin tuntuu pitävän kutinsa kaikkien, taudin jo kunnialla läpikäyneiden, kertomukset ja ennustukset: Tauti kestää yli kolme viikkoa ja siitä jää soppatorveen pysyvät ruvet (tuo viimeinen taudinkuvaus oli kyllä omani). Korvia alkaa myös vuorenvarmasti särkeä jossain vaiheessa. Joko taudin alussa, keskivaiheilla, tai lopussa. Minulla toteutui tämä viimmonen vaihtoehto.
Tunnen itseni aina vaan hyvin raihnaiseksi, vanhaksi ja vähemmän miellyttäväksi ihmisraunioksi. Kaiken lisäksi kaikkia jäljellä olevia hampaitani on alkanut kolottaa ja ruimia inhottavan kamalasti.
Pitäisi tilata hammaslääkäri, mutta kun ei tiedä mistä ja kenet.
Lääkärin pitäisi olla sellainen, joka ei hätkähtäisi edessä olevaa työn määrää, eikä varsinkaan puudutellessaan ja poraillessaan huokisi kuuluvasti.
Edellinen lääkäri (kunnallinen) ei kyllä näin tehnyt, mutta hänelle on vaikeahko päästä ja silloinkin vain akuuttitapauksessa. Nyt tosin on kyllä akuuttitapaus, mutta...
Noh...huomenna painelen vapisevin sormin erään hammaslääkärin puhelinnumeron, jossa serkkuni Maya on kunniakkaasti käynyt ja hyväksi ja kiltiksi tohtorin todennut. Eikä kuulemma huokailekaan ollenkaan. Noh, Mayalla on kyllä alkaa päällekin ja jo lähtökohtaisestikin  paremmat leegot kuin meikäläisellä.

Tämän virkistävän valitusvirren jälkeen onkin hyvä käydä asiaan, eli setvimään mennyttä viikkoa.
Ensimmäiseksi tulee mieleen tietenkin eilinen. Äitien päivä.
Äitien päivä on sellainen, että tekisipä mieleni aina nukkua se ohi jossain pienessä, pimeässä ja kalseassa komerossa. Oma äitini inhosi äitienpäiviä. Hän vihasi (omien sanojensa mukaan) äitienpäiväruusupuskia ja, jos joku edes ajatteli vievänsä hänelle sellaisen sinisen pallomaisen ( on niitä muunkin värisiä) vanhanaikaisen kukan, jonka nimeä en nyt kuolemaksenikaan muista, mutta sellainen, joka aina äideille kautta aikojen on viety, sanoi hän heittävänsä sen välittömästi seinään.
Selitykseksi sanottakoon, että äitini oli hyvin persoonallinen ihminen. Välttämättä hän ei olisi nuin ikävästi toiminut, jos olisimme me lapset (2kpl) sellaisen sinisen pallokukan hänelle jostain syystä vieneet. Äidillä tosin oli taito jo  pelotellakin asian päältä niin, ettemme unissammekaan hänelle moista kukkaa olisi vieneet.
Emme liioin niitä pienikukkaisia äitienpäiväruusuja, joiden päällä äiti (jälleen omia sanojansa  lainatakseni) olisi hyppinyt, jos sellaisia olisimme hänelle erehtyneet ostamaan.
Emme koskaan erehtyneet.
Sen sijaan ostin hänelle aina jonkun puseron. Äidin mielestä olin hyvä ostamaan puseroita. Hän sanoi aina, että ei ikinä olisi ymmärtänyt itse niin tyylikästä ostaa. Äiti laittoi aina kaikki uudet saamansa (tai itse ostamansa) vaatteet hakaneuloilla kiinni seinäryijjyyn. Siinä hän niitä muutaman viikon ihaili, ennenkö alkoi niitä päällään käyttämään.
Uudet kengät olivat aina, joko ruokapöydällä, tai television päällä. Siihen aikaanhan televisiot olivat kuin pöytiä. Niiden päälle sopi hyvin paritkin kenkäparit ja kukkapuskat, vaikka moisesta toiminnasta kyllä ankarasti varoiteltiin.
Erään kerran kirjoitin äidille äitienpäivälahjaksi runon. Silloin ajattelin, että äiti tukehtuu siihen paikkaan. Hän nauroi niin, että lopuksi ei kuulunut kuin pientä sihinää ja minusta kasvotkin alkoivat sinertyä uhkaavasti. Niin hyvää lahjaa en ole koskaan sen jälkeen kenellekään onnistunut antamaan.
Minä tunsin äitini. Kuten sanottu hän oli aika erikoinen.
Olen nämä aiemminkin jo kertonut, mutta sietävät tulla uudestaankin kerrotuksi, koska aina voi olla joku, joka on alannut vasta äsken juttujani lukemaan. Tiedän heitä olevan, eivätkä he millään jaksa lukea kaikkia yli kolmeasataa stooria läpi tähän hätään.
Jos minä tunsin äitini tuntevat minun lapseni myös minut. Tytär tietää, että tykkään myös puseroista, lapsenlapsi tietää, että tykkään itsetehdyistä korteista ja poika, että tykkään tauluista. Tykkään, kun kodin seinällä on joka neliösentillä taulu!
Toisin kuin äitsykkäni ,tykkään myös kukista, enkä menisi ikinä hyppimään niiden päällä.
Kuvissa, jotka tuossa alussa on, näette koko lahjarepertuaarini tälle äitienpäivälle. Kun lahjoja katselen ymmärrän, että olisi tyhmää sulloutua komeroon, vaikka kuinka tuntee sisusklasuissaan, ettei täytä äidin mittaa.
Äidin mitta: lempeä, rakkaudellisen jalomielinen ikipuurtaja ja pullanleipoja. Ymmärtäväisen  puhdassydäminen ja uhrautuvaisen avokätinen hiljainen himpukka!
Totuus meikäläisen kohdalla on kyllä ihan jotakin muuta.
En nyt lähde asioita repostelemaan, mutta Magnus sanoi, jotta ens vuaren äitienpäivänä sitte ostetahan joka ikinen eines ja suupala kaupanpaapalta!  Sain nimittäin ainakin viisi hermoromahdusta keittämisen ja muiden tehtäväkenttien suorittamisessa. Siitäkin huolimatta, että Magnus teki puolestani melkein kaikki!
Olisihan seurakunnassa tänäkin vuonna ollut tarjolla aivan mahtavava äitienpäivälounas lähetyksen hyväksi, mutta kun sinne ei saa ottaa Lyllania!

Kalenterissa on viime viikon aukeamalla vain yksi kynällä merkattu örmintä ja se on tiistain kohdalla: Ansku klo 19.00
Se tarkoittaa sitä, että suunnittelimme suunnittelutiimin kanssa Naisten kesken iltapäiviä vuodeksi eteenpäin. Ja mikäs siinä oli suunnitellessa, kun tarjoilut kirvoittivat kielenkannat kaikilta ja oli huipputiimi muutenkin asiaa etiäppäin viemässä.

Tänään iltaäivällä olin vuorostani Vähänkyrön Naisten kesken iltapäiviä suunnittelemassa.
Hyvät suunnitelmat saatiin kasaan sielläkin ja kaffin avulla myös. Kuinkas muuten.
 -Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo vanha kansa.
-Hyvin pyhitty on puoliksi pesty, sanoi rakas veljeni aikoinaan ja oli silloin noin 5-6 vuotias.
Näihin hienoihin aforismeihin lopettelen raportoinnin täältä Hälvän mutkalta ja alan suunnitella ja etsiä rekvisiittaa kesän puutarhahommiin. Niin somasti jo ruoho vihertää ja vanhat kukkapenkit narsissia pökkäävät.
Puutarharekvisiitta: Kalle Päätalon kaikki kirjat aikajärjestyksessä esille, jotta voi alkaa luku-urakan lepolassessa löhöten.
Voin minä ehkä taas krassia puuliiterin edustalle istuttaa ja parit herneensiemenet maahan piilottaa, jahka Magnus saa penkit tehtyä ja möyhennettyä. On kuulemma hidasta hommaa käsipelillä. Samoin kuin mansikkapenkkienkin ruokkoaminen. Enpä tiedä sanoa, kun en koskaan ole moista tehnyt!

T: Kaisa Jordgubbeälv- Ärtpalko

Ps. Olinhan minä Huutoniemellä seuroissakin eilen illalla. Siellä neuvottiin pyytämään suuria Herralta ja rukoilemaan täsmärukouksia. Niin minä tänään olen sitten tehnyt.
---------------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 3, jakeet 5-8

Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, niin pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas;
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke, joka pitää koko ruumiisi terveenä.

Ysköstä ysköksen perään

Ysk...ysk...ysk...köykyn...köykyn..ysk...ysk...NIISK...TRÖÖT...ysk..ysk....
Siinä oikeastaan kaikki mitä kuluneelta viikolta olisi kirjoitettavaa, koska niimpaljo sitä on tukkoisest olost kärssi saanut.
En muista, että tämmöstä flunssaa olisin koskaan ennen, koko pitkän elonkaareni aikana potenut.
Palleatyrä on taatusti venynyt tupalukemiin ja kylkiluut irtoavat hetkenä minä hyvänsä selkälistosta.
Magnus muistaa kyllä, että kerran ennenkin ollaan yhdessä podettu ja maattu kuin kuolonkankeat lahnat vuoteen omana. Jopa kaksi viikkoa yhteen jytkyyn. Joskus Asevelikylän aikoihin. Saattaapi olla. Tuota aikamäärettä en kyllä oikein usko. Magnukselle on tarttunut minun tapani suurennella ja paisutella asioita, mutta ehkä taudinkulusta hiukan muistankin, kun oikein pinnistelen.
Kuka muuten sanoo, että miehet on huonoja sairastamaan? Ei meillä ainakaan. Meillä päinvastoin on akka huono sairastamaan.
Valitin ja tuskailin kaiken valveillaoloni aikana koko ajan ja suureen ääneen. Yksikään vihlaisu ja vaimallus ei taatusti jäänyt paikallaolijoille tietoon tulematta. (Ainoa paikalla olija useimmiten ja koko ajan: Magnus).
Kyllä! Kyllä Magnuskin oli sairas, mutta ei taatusti NIIN sairas kuin minä, koska en ainakaan kuullut mitään valituksia mistään taudin raistellessa selkäpiitään.

Monta viikon kalenterimerkintää jäi myös toteutumatta.
Esimerkiksi serkkutapaaminen!
Elitzabethy kirjoitti viestissään, että ikinä ei ole ollut niin kivaa ja mukavaa kuin juuri viime viikon tapaamisessa. Uskon sen varmasti ja sen tähden niin kovasti hermoihin ottaakin.
Noh, ei voi mitään. Pakko vaan laulaa, että voi jospa oisin saanut olla mukana.

Myöskään emme päässeet Magnuksen kaa Isonkyrön Wapputorille.
Kristillidemokraattien paikallisosasto on useana Wappuna myynyt arpoja Wapputorilla, joksi kunnantalon parkkipaikka aina vappuisin muuttuu.
Olemme Magnuksen kanssa aina kährästäneet rasvarinkeleitä kalakopallisen myytäväksi yhdistyksen hyväksi, mutta tänä vuonna emme päässeet mukaan. Rinkuloista puhumattakaan.
Oli hivenen natku mieli, koska juuri se markkinahumu tuntuu hauskalta ja se hyvä yhteishenki ja tekemisen meininki.

Muuten Vappu ei minulle ole koskaan ollut mikään oikein iloinen juhla. Päinvastoin.
Juuri Vappuna tulee, ainakin minun, vakavoiduttua ja mietittyä syntyjä syviä. Elämän katoavaisuutta ja sen semmoista.
Jotkut teistä muistavat, kuinka isäni aikoinaan, minun ollessani 15-vuotias, kuoli 40-vuotiaana juuri toukokuun ensimmäisenä päivänä.
Vappuaattona illalla isä ja äiti iloisena juhlivat tuttavaperheen kanssa kotonamme ja aamulla äiti tuli sairaalasta ja kertoi, että isä on kuollut. Sydäninfarktiin.
Toki, vaikka minulla ei Vapusta olisi minkäänlaista ikävää muistoa, en ole mikään riemusta repeejä muutoinkaan.
Serpentiinit ja vappunenä eivät kertakaikkisesti saa minua hyppimään tasapökkää riemusta.
Toki kyllä suostun nenän oman ison nenäni kannelle laittamaan, jos johonkin kutsuttaisiin, jossa nimenomaa haluttais, että vieraat näin tekisivät. Siinä ei mitään ongelmaa, mutta suusta nenän alla ei kyllä naurua kuplisi enämpää kuin pulppuilisikaan.
En ymmärrä, että hassut vaatteet + nenä saavat jotkut nauramaan.
Niin kuin nyt esimerkiksi Catherine nauroi minun sotisovalleni Israelissa otetussa yhteiskuvassa.
Aluksi hän ei tosin löytänyt minua kuvasta ollenkaan.
Näytin sormella tuhtia mummua, jolla oli musta turbaani päässä, uimarengas puseron alla ja naama kuin halkaistu vesimeloni (ainakin mitä väriin tulee).
-Sähän oot ihan satavuotiaan näköinen! sai Catherine naurultaan sihistyksi.
-Pitää paikkansa ja kunto oli myös satavuotiaan, sanoin synkeästi.
Sitten aloimme nauraa Magnukselle, joka kuvassa killisteli minun kesäreuhkani päässään.
Nytpä huomaankin, että naurua näköjään irtoaa hassuista vaatteista, jos ne ovat TOISEN päällä. Ei niinkään ittensä. ;)
Yhteiskuva otetaan aina tuon kirkon pihassa, josta kuva alussa ylimpänä. Kaikkien kansojen kirkko.
Illalla, kun olimme palanneet Asevelikylästä kotiin, lähetti Catherine viestin:
Et sä näyttänyt sata vuotiaalta siinä kuvas ja livenä sä et näytä yhtään 69-vuotiaalta.
Minulla on hieno tytär ja melkein uskoinkin, mitä hän äidilleen kirjoitti!

Koko viikko on siis tullut podettua ja nukuttua päivät pääksytysten, paitsi eilen sunnuntaina.
Lähdimme juhlimaan Nikolainkaupunkiin Etelä-Pohjanmaan Kansanlähetyksen piirijohtajan Perhapsin (nimi muut.) 50-vuotisjuhlia.
Niitä juhlittiin sattuneesta syystä viikon myöhässä, mutta se ei tahtia haitannut.
Sitä paitsi me saimme Israelissa viettää juhlaa ihan oikeana ajankohtana ja muistattehan, että sain siellä lausua sankarille ihan varta vasten hänelle väsäämäni runon?
Eipä mitä! Minulle suotiin kunnia lausua sama runo uudestaan tässä viimeisimmässäkin juhlassa.
Notkuvin polvin ja syltyssä olevat hopealegginssien puntit tutisten harpoin mikrofonin ääreen, kun minun vuoroni arvovaltaisten puhujien keskellä.
Olin kurluttanut tuon tuostakin vedellä kuivaa kurkkutorveani ja sain kuin sainkin yskimättä luettua koko värssyn.
Moisella luolamiehen äänellä ei taida syntymäpäivärunoa ennen lausutunkaan. Ellei nyt satu olemaan luolamies. Minä en satu. Pääasia, että sankari tykkäs. :D
Juhlista menimme vielä Asevelikylään, josta jo tuolla kerroinkin jotakin.

Tänään olisi ollut kirkolle menoa pöytäkirjaa tarkistelemaan, mutta soitin, että jospi saisi huomenissa tulla, kun ei muuta asiaa oikein olisi ja saisi vielä tämän päivän nukkua jota sitten teinkin, koska sopihan se.
Huomenna on pakko terästäytyä. Kuume on poissa ja kolotukset vähäisiä. Ei muuta kuin pystyasentoon! Illalla on kokouskin Naisten kesken iltapäivien tiimoilta.

Kiitos, että luit
T: Kaisa von Walborg -Rinkelmunk
-----------------------------------------------------------------
Voit itteksesi rukoilla näillä psalmin 143 jakeen 8 sanoilla:

Sinuun minä turvaan-
osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta!
Sinun puoleesi minä käännyn-
opeta minulle tie, jota kulkea!