maanantai 26. joulukuuta 2016


Joulunaika ihana sen kun jatkuu. Suuri pala siitä on jo kuitenkin vietetty ja niinpä alankin sitä vietettyä osaa teille kohta repostelemaan ja availemaan.
Vinttipöksässämme olevan  kirjoituspöydän oikeanpuoleisella nurkalla lepattaa punainen patterikynttilä. Vasemmalla syrjällä vanha tuttu kuluvanvuoden kalenteri. Kalenteri alkaa vetelemään viimeisiä, mitä mhvv:hen tulee. Yhden aukeamallisen vielä ensi maanantaina selostan. Silloin eletään jo uutta vuotta. Uusi kalenteri on jo laatikossa odottamassa ja on siihen jo toivorikkaasti joitakin merkintöjäkin raapustettu. Alkavat uudet mielenkiintoiset vinkeet ja kujeet. (Hohhoijaa sanon minä).

Tänä jouluna kokosin seimiasetelman taas muutaman taukovuoden jälkeen framille. (Kts. kuva numero yksi).
Kokosinkin seimen taukojen takia oikein kunniapaikalle, eli sinisen kaapin päälle. Tamuloin asetelman sisään pienen ledpatterilampun toiveena, että seimi oikein hypähtäisi huoneessa olevien verkkokalvolle, mutta idea sai porukalta surkean arvosanan.
Parhainkin lausahdus oli luokkaa: "Kaamea kuolonkelmeä valo", joten luovuin koko lamppuideasta. Kuvassa kuolonkelmeä lamppu tosin näyttäisi olevan paikoillaan, mutta todellisuus on toisenlainen. Aion kyllä valotella kaupoissa pieniä patterilamppuja täst´edes. Ties, vaikka löytyisi luonnollista leppalampuntapaista valoa näyttävä lyysy. Ostaisin sen heti ensi joulua silmälläpitäen.
Jospa selitän sitten kuva number 2 yksin tein.
Siinä minä istun Vaasan Rewellissä myyntipöydän takana myyskentelemässä lähetyksen hyväksi seimiä, sukkia, lapasia jne. Runokirjojanikin siinä on kaupan, kuten tarkkasilmäinen lukija varmaan heti huomaa. Runokirjoista saatu tulohan menee kaikki lyhentämättömänä lähetyksen hyväksi. Aina mennyt ja tulee aina menemään. Ensi kesänä pitäisi minulta ilmestymän uusi runokirja nimeltä "TULPPAANINIPPU" jLs. Ans katsoa. Vaikuttaa aika vetelältä runoratsun hirnunta tällä haavaa.

Kaikki kuvassa näkyvien ja myynnissä olevien tavaroiden ja tilpehöörien tuotto meni lähetyksen hyväksi. Asiakkaita kyllä kävi paikalla useampia kuin kuvasta päätellen äkkipäätä luulisi. Asiat eivät suinkaan menneet niin, että aamupäivällä joku kävi kysymässä paljonko kello on ja iltapäivällä oli vähän hiljaisempaa. Täytyy kyllä myöntää, että keskustan jouluinen väkimäärä on vähentynyt niinä seitsemänäkymmenenä vuotena, jona minä olen siellä pyörinyt. Noh, en varmaan ihan hevosenpäänkokoisena vielä, mutta ei paljon muutenkaan. Myyjänä en aiemmin ole ollut kuin kerran.Ihan tavallisena lahjojenostajatallaajana olen keskikaupungilla pyöriskellyt.  Oi niitä entisiä hyviä aikoja, jolloin keskustan liikkeissä tungeksi hiespäin asiakkaita ja kauppa kävi kuin siimaa. Kyllähän nytkin siimaa ja kauppaa vedetään, mutta kaupungin laitamilla. Kaukana keskustassa. Liike- ja kaupparysissä käy kyllä kuhina.

Muistanettehan, että olemme tehneet joulusiivouksia marraskuusta lähtien? Muutama neliömetri, laatikko ja kaappi per päivä? Syy moiseen on se, että Joulun alusta, noin parin kuukauden ajalla, on ainoaa sesonkia, jolloin meikäläistä huvittaa siivota.
Niinpä perjantaina kaikki oli ihan valmista. Ei mitään tekemistä, mikä haiskahtaisikaan siivoamiselta. Ajattelin illalla myöhään, tekemisen puutteessa, että varajääkaappiin (so. ulkoeteisemme) olisi soma hakea muutama kuusenoksa jouluista tuoksua ympäristöönsä lykkäämään. Tuumasta toimeen! Laitoin jalkoihini kuomat, kaulaliinan viisin kerroin kurkun ympäri toppatakin niskaan ja sakset taskuun. Pihakuusemme on valtava, joten yhtään ei haittaisi, vaikka siitä muutaman oksan irti nirhaisisikin. Kaksi oksaa ehdin nyrhiä, kun kauhukseni muistin, että lähistöllä lihnii se suurikinttuinen susi. Oikeastaan kuulin niiden lässähtelynkin saunan luona. Märkä maa litisee painon alla. Susimaista huohotusta olin myös kuulevinani. Juoksin, EI, vaan loikkasin sisälle. Ärtyneenä nurisin Magnukselle, että ei ole kiva kuljeskella kotipihassa, kun saa koko ajan pelätä joutuvansa suden raatelemaksi.
-Susi ei kuule mitää tee, eikä ihimistä raatele! Pelekää ennemminki!
-Kuuluisat viimeiset sanat! sanoin minä. -Että mun piti tämäkin päivä nähdä, että omalla kotitanhualla pitää pelätä susia!!!

Aattona kokoonnuimme susiluol...siis kotiimme Letkutielle, syömään aattoaterian.
Aattoateriaan kuuluivat tietenkin nytkin, kuten aina, laatikot ja loodat, sillit ja rosollit ynnä lapsen nyrkinkokoiset lihapullat. Ilahduin tässä joku aika sitten, kun luin, että Ruotsissa  jouluruokamenyyseen kuuluu myös lihapullat ja nakit. Jälkimmäistä pötnettä, luvalla sanoen, hieman ihmettelin, mutta että myös lihapullia!!! Olen aina pitänyt ruotsinmaalaisia fiksuina ja filmaattisina ihmisinä Ties, vaikka minussakin virtaisi hieman ruotsalaista verta? Vaarini isä kyllä ehkä on juurikin Ruotsinmaalta kotoisin. Jos hän nyt sitten on se, jota isäksi epäillään. Sukututkijamme (Charles) on ainakin kovin innoissaan asian päältä. Ruotsalaisten (ja nyt siis myös meidän perhekuntamme)viehtymys lihapulliin jotenkin mielestäni tukee faktaa, että Ruattista päin juuret tulee. Asia on  aikalailla vaiettu ja arkaluontoinenkin. Tai siis oli. Enää ei olisi. Päinvastoin.

Syötyämme ja nautittuamme aattona päivällä toistemme seurasta muutamia tunteja, lähtivät vaasalaiset järjestelemään ja odottamaan toista tapaamistamme illan suussa Asevelikylässä.
Minä ja Magnus menimme Isonkyrön Laurilanmäelle pitämään virsipiiriä. Lauloimme virsikirjasta monta jouluista virttä ja Magnus piti pienen puheen. Minä luin kirjoittamani joulurunon. En jännittänyt yhtään. Kieli irtosi kitalaesta sanojen jälkeen, kuten irrota kuuluu. Tunnelma oli hyvä ja harras. Niin kuin vaan jouluaattona voi kuvitella olevan.

Illan suussa lähdimme sitten  ajelemaan Nikolainkaupunkiin. Päätimme, että emme mene hautausmaille, koska haluan, että olkalumpioni pysyvät kuopissaan. Minulla on katkerat kokemukset lumpion irtoamisesta kaatumisen takia. On siitä nyt jo aikaa muutamia vuosia ja juuri näin joulunaikaan. Tosin kaaduin silloin vinttipöksän lattialla, mutta se ei muuta asiaa.
Hautausmaat olivat kuulemma niin jäätiköllä, että se, joka sinne lähti luistelemaan, teki sen omalla vastuulla. Varsinkin ilman piikkijalkineita. Minulla ei ole piikkikenkiä, eikä muillakaan perhekuntalaisillamme, joten pysyimme poissa. Tänään sen sijaan menimme. Liukkaus oli tipotiessä. Isäni, äitini ja veljeni haudalle tullessamme yllätyin suuresti ja iloisesti. Ihan pala tuli kurkkuun. Joku oli laittanut sinne uuden kauniin lyhdyn ja kauniita kanervia. Lyhdyssä oli risti ja sekös sai minut mahdottoman iloiseksi. Yritin poistaa haudalta vanhaa ränsistynyttä kynttilänlyhtyä, mutta sepäs ei suostunut inahtamaankaan. Pitää odottaa, kunnes maa sulaa.
Kiitos sinulle, joka kauniiksi laitoit haudan. Ilahdutit teollasi kovasti. Taivaan Isä runsaasti sinua siunatkoon!

Aatto vietettiin tavanomaisesti Asevelikylässä. Magnus oli joulupukkina, kuten ennenkin ja hyvä joulupukki olikin. Ei tarvinnut teeskennellä olleensa kiltti. Ei sitä kyllä kyseltykään. Ei sen puolen. Tiesi ja tunsi joulupukki muutenkin kipakan akkansa kiukkuilut. Tiesi senkin, että aina akka pyytää anteeksi ja yrittää ottaa lusikkaa kauniiseen käteen.
Lahjojen paljoudesta päätellen olen ollut tintti (Charlesin lapsuuden ajan kiltti-sanaa käyttääkseni).
Sain pukinpussista pontson, valko- ja ruskeesuklaalevyn, bodyrasvaa, mutanaamion ja puseron.
Muiden lahjoja en ala luettelemaan, paitsi tyttäremme Catherinen yksi lahja ansaitsee erikoismaininnan. Hän nimittäin sai meiltä lahjaksi perunankuorimaveitsen. Hyvän! Ei mitään pilipalia, vaan oikein Tupperwaren. Tiedätte varmasti jokainen, että Tupperin tavara on hopean arvoista ja myös hyvin laadukasta.
Ensimmäisenä joulupäivänä sain kuitenkin kipakan puhelun uudelta perunankuorimaveitsen-  kaikkea muuta kuin onnelliselta omistajalta.
-Tää veitsi ei leikkaa yhtää!!! Kuori pysyy ja pysyy vaan paikallaan, vaikka kuinka hinkkaa! huusi Catherine kännykkäänsä, jonka toisessa päässä olin minä langoilla.
Annoin kännykkäni äkkiä Magnukselle, koska hän meillä kuorii aina ja kaikki. Olen minäkin sen verran Tupperin kuorimaveitsellä kuoriskellut, että tiesin sen hyväksi ja Noopelin arvoiseksi keksinnöksi. Aikansa tyttärensä kanssa keskusteltuaan Magnus kysäisi, josko veitsestä on suojakuori poistettu?
-Jaa, onko siinä sellanenki?...joo näkyy olevan... ei olla poistettu..
-Varmahan onnistuu kuariminen paremmin, jos on suajalastiikat poikes, sanoi Magnus.
Niin varmaan onnistui, koska lisää tuohtuneita soittoja ei ole tullut.

Aattona Vivianni lähti mukaamme Hälvänmutkaan. Aika menikin hupaisasti Unoa, Mustaa-Pekkaa ja Salomo-peliä pelatessa.
Toteutin myös monivuotisen haaveeni mennä pimeällä Vilpolaan kynttilänloimeeseen juomaan kahvia ja syömään joulutorttua. Sain Magnuksen mukaani. Yksin en olisi sattuneesta syystä mennytkään ja kaksin on aina kaunihimpi muutenkin.
Jos tänne asti ikinä pääsit, niin toivotan sinulle Hyvää ja Siunattua Uutta Vuotta. Jeesuksen kanssa uskaltaa ja voi näytti maailma miltä hyvänsä! :D
T: Kaisa Svenskbulle-Wolfskog
-------------------------------------------------------------
Pyhän Matteuksen evakeliumi
1:18-23

Jesuksen Kristuksen syntymys oli näin:
koska Maria, hänen äitinsä, oli Josephiin kihlattu, ennen kuin he yhteen tulivat,
löyttiin hän raskaaksi Pyhästä Hengestä.
Mutta että Joseph hänen miehensä oli hurskas ja ei tahtonut häntä huutoon saattaa,
ajatteli hän salaisesti hyljätä hänen.
Kuin hän näitä ajatteli, katso, niin Herran enkeli ilmestyi hänelle unessa ja sanoi:
Joseph, Davidin poika! älä pelkää ottaakses Mariaa puolisoas tykös;
sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä.
Ja hänen pitää synnyttämän Pojan, jonka nimen sinun pitää kutsuman Jesus;
sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä.
Mutta tämä on kaikki tapahtunut, että täytettäisiin, mitä Herralta on sanottu prophetan kautta, joka sanoo:
Katso, neitseen pitää raskaaksi tuleman ja synnyttämän Pojan ja hänen 
nimensä pitää kutsuttaman Emmanuel; se on niin paljo sanottu: Jumala meidän kanssamme.
Kuin Joseph unesta heräsi, niin hän teki kuin Herran enkeli hänen käski ja otti puolisonsa tykönsä.
Ja ei tuntenut häntä, siihenasti kuin hän poikansa esikoisensa synnytti ja kutsui hänen nimensä Jesus.

maanantai 19. joulukuuta 2016


Yläkuvassa peräkammarimme siivottuna ja puleerattuna. Tämmöisenä sitä näkee oikeastaan vain Jouluna ja Jussinpäivänä.
Tänä vuonna meillä on tehty niin, että olemme alkaneet putsaamaan ja puunaamaan kotiamme neliösentti neliösentiltä hyvissä ajoin. Yhtä huonetta kerralla. Ensiksi siivosimme keskikammarin.
Siitä oli mielekästä aloittaa, että saimme kuusen kannettua paikalleen. Minä ripsin seiniltä kaikki näkyvät ja näkymättömät hämmähäkinverkot, järjestin kirjakaapin. Ensimmäistä kertaa yhteentoista vuoteen. Siitähän täällä edelliskerroilla jo kovasti revittelinkin. Magnus pudisteli matot, imuroi ja KLUUTUSI, so. pyyhki lattian. Kuusen koristelin sitten samaan syssyyn.
Muutamisen päivää koristeluista kävimme peräkammarin kimppuun. Minä riivin tuttuun tapaan hämähäkit verkkoineen pölyhuiskaan ja Magnus pudisteli, imuroitsi ja kluuttusi. Nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, on riivittävänä ja kluuduttavana enää köökki, eteinen ja hyyskä.
Köökissäkin tosin on jo pölyt ripsuteltu ja uuden uutukaiset verhot ikkunoihin kauniisti laskosteltu. Päiviä on vielä kosolti jäljellä, että saadaan koti kaikkialta viimeisen päälle kuntoon. Ja jos laskelmat siivouksien loppuunsaattamiseen eivät pidä paikkaansa, tarkoitan, että ellemme kaikesta yrityksestä huolimatta ehdi siivota kaikkea suunnitelmien mukaisesti, ei hätää. Juhlatunnelmamme ei siitä pahemmin kärsi. Jos kärsii, niin valaistus pienemmälle ja kynttilät kehiin.
Paitsi siivosi, niin leipoi Magnus viikolla myös taatelikakun (kts. alempi kuva).
Ihmettelimme hiukan kakun rakenteellista koostumusta sitä syödessämme iltakahvin kyytipoikana.
Magnus sanoi kakkua mässyttäessään laittaneensa aineita juuri tismalleen reseptin antaman ohjeen mukaan. Ei grammaakaan enempi, eikä vähempi! Sitä, että kakkuun tuli suolaa niinkin paljon kuin kaksi teelusikallista, hän sanoi hiukan ihmetelleensä. Ei muistanut viimevuonna moista määrää ja ainetta alkuunkaan. Eipä kumma, ettei muistanut. Reseptissä luki sooda. SOODAA 2tl, ei suolaa 2tl.
Kyllähän kakut syötyä tulevat. Meidän perheessä kaikki tulee aina syödyksi. Likisatut mätkytkin.
Nyt on uudet taatelit ostettuna. Jopa uusi torvivuokakin, etteivät kakut onnistuessaankaan muistuta ulkonäöltään saaristolaislimppuja.

Tänään olimme, minä ja Magnus, Vaasan Rewellissä myymässä Isonkyrön seurakunnan lähetyspiiriläisten tekemiä ja tikkuamia tavaroita lähetyksen hyväksi. Villasukkia, lapasia, myssyjä ja puisia seimiasetelmia jne. Villasukat ovat kuumaa tavaraa nykyään. Eräskin nuorehko mies oli varta vasten lähtenyt villasukkaostoksille. Oli onnellinen, että sukkia sentään vielä sai ostaa. Hänelle oli omat rakkaat tätinsä aina sukkia  kutoneet ja lahjaksi antaneet. Nyt ei tätejä enää ollut. Harmitteli mies, ettei varmaan ollut tullut niin kiitettyä ja oltua kiitollinen kuin olisi olla pitänyt. Sitä piti vaan niin itsestään selvänä, että tädit ja sukat pysyvät ikuisesti. Ymmärsin miestä hyvin. Ymmärrän olla kiitollinen kaikille villasukkien kutojille. En tule toimeen ilman villasukkia. En yksinkertaisesti nukahda. Nuku siinä sitten, kun jalat ovat kuin kuolleet lahnat peitonpoimussa. Vaan annas olla, kun jalkoja peittää lämpöiset rasvahäntälampaanvillasukat, niin nukahdat jo ennen kuin silmäsi ehdit sulkea. Koitapas tätä konstia sinä, joka huonosti unen päästä kiinni saat.

Myyntipöydän äärellä ollessamme pakkasi meikäläisellä olemaan ruoka&kahvipaussi tuon tuostakin. Magnus sen sijaan seisoi paikalla ja työn ääressä kuin tatti. Juuri niin, kuten kunnon myyjän tulee tehdäkin.
Myyntihukimme loputtua menimme Aija-Kanitan tykö. Magnus tahtoi taas laulaa. Magnus ehdotti jo päivällä myyntipöytämme takana istuskellessamme, että alkaisimme laulaa jotain joululaulua.
-Ihimiset tykkää, ku lauletahan ja ne tuloo kuunetelemahan ja kattomahan. Ehkä ne huamaa tarvittevansa villasukkiaki...
-EN LAULA JA MUN RUUMIIN YLI ALAT LAULAMAAN SINÄKÄÄN!!! JOS SEN TEET, ETTÄ ALAT RUUMIINI YLI LAULAMAAN, NIIN SAAT OLLA VARMA, ETTÄ...(mitään karmivampaa en keksinyt kuin edellä mainitsemani ruumis, mutta onneksi se tehosi).
Magnukselle pitää aina tehdä kerralla selväksi jyrkkä ei, muuten hän tulkitsee sen myöntyisyydeksi, mitä asiaan tulee.
Kyseltyämme Aija-Kanitalta ja kaikilta saammeko laulaa, ehdotti Magnus lauluksi Jouluyö juhlayötä. Sanoin kiivaasti, että en osaa ko. biisiin sanoja. Jos haluaa, että laulu kuulostaa kauniilta, täytyy osata sanat. Voihan olla, että olisin osannutkin, mutta riski oli aivan liian suuri. Varsinkin, kun laulan altto-ääntä. En ole koskaan pystynyt oikein hyvin keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa. Keskittymään toiseen ääneen ja muistelemaan sanoitusta. Niinpä HELÄYTIMME jälleen kerran Maa on niin kauniin. Kukaan ei tullut katsomaan ovelta, eikä muutenkaan. Aija-Kanita tykkäsi kovasti, kuten aina, kun siskontyttönsä ja sen mies laulaa lurittavat.

Viimeviikolla osui meikäläisen kohdalle kolme jouluruokailua. Niistä ei ollut mitään huolta, mitä painonvartiointiin tulee. Entisaikojen napollisten sijaan meikäläinen pystyy syömään enää lusikallisia, kuten kaikki muistatte.
Seinäjoella oli viikolla myös KL:n jouluruokailu. Paitsi syödä, niin sain myös lausua (=lukea) omatekemäni joulurunon. Siitä olin iloinen. Varsinkin, kun kielikin pysyi irti kitalaesta. Ei korppuuntumista eikä muutenkaan sanottavammin jännittänyt. Oikeastaan päinvastoin.
Olin oikeinkin remsseä ja irti maasta. Johtui kaikista runsaista kehuista, joita minä ja hopealta siftaavat  farkkuni tuona iltana saivat.
-Sinähän olet kuin rokkimimmi, sanoi Annikin.
-Rokki mikä rokki, sanoin minä. Kerroin tietenkin, että hopeahousut oli Elloksesta tilattu, eivätkä maksaneet kuin pari euroa. Koskaan en opi ottamaan kehuja vastaan ilman, että lässäytän edes hiukan tunnelmaa.

Torstaina olimme Magnuksen kanssa kampaamo/parturissa. Pyysin Anne-kampaaja/parturia laittamaan kämmenkuppinsa pääni päälle ja rukoilemaan, että tukkani pysyisi elämäni loppuun asti päänahassa kiinni. Anne teki työtä käskettyä ja rukoili. Anne lohdutti kovasti minua muutenkin sanomalla, että hiukseni ovat hienosti aivan kuin tummuneet. Vastasin, että ehkä vesikuuri on alkanut vaikuttaa.- Tummissa vesissä ne kalat kutee, ajattelin minä, vaikka se ei sopinut siihen kohtaan ollenkaan.
Tähän kohtaan sopii, että laitan tämän kertaisen mhvv:n perään pisteen. Ensi kerralla onkin Tapanin päivä, joten toivotan kaikille teille rakkaille lukijoilleni Hyvää ja Siunattua Joulua. Vapahtajamme syntymäjuhlaa!
T: Kaisa Silverbyxa-Taateltort
-------------------------------------------------
Kirje filippiläisille 4:6-8

Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen
ja kiittäen Jumalan tietoon.
Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne niin, että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.
Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.

maanantai 12. joulukuuta 2016


Tässä alkuun kaksi valokuvaa, jotka ovat ties miltä vuodelta. Laitan ne näkösälle hyvällä omallatunnolla, koska jos kuvan kohteista ottaisi photograafit tällä sekunnilla, olisivat ne tismalleen samanlaiset. Jaa, mutta kuusenpallot ovat kyllä eriväriset tällä haavaa!
Ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen olen vaihtanut joulukuusemme punaiset pallukat hopean/kullan värisiksi. Se on aikamoinen jytky meikäläisen joulukoristelukaavassa. Minähän olen sellainen, kuten te kaikki sadat ja tuhannet lukijani muistatte, että mikään ei saa muuttua ja kaikki pitää junna...öh...siis sujua tismalleen kuin asiat melkein satavuotta sujuneet ovat.
Eli kuusenpallot (kaikki sata) pitää AINA olla punaisia, väskynäsoppa pitää AINA olla sakeaa kuin sementti, lihapullat AINA suuria kuin nyrkit, lanttulaatikko AINA siirapinmakeaa, maksalaatikossa AINA paljon rusinoita, kynttilät AINA punaisia ja vihreitä, sinappi AINA pomminväkevää ja niin edelleen ja niin edelleen.
Maksalaatikon kohdalla olen myös antanut periksi mitä rusinoihin tulee. Syystä, että Lyllan (terapiasessumme) ei saa syödä rusinoita. Muut kuin minä ja Lyllan eivät maksalaatikkoa syö.
On aika outoa, että nykyajan koirille ei saa antaa suklaata, eikä rusinoita. Ennen, vanhaan hyvään aikaan, koirille syötettiin mitä vaan. Ei moljahtanut mieleenkään, että se olisi vaarallista ollut.
Noh, vanhaan hyvään aikaan, suklaadia eivät ihmisetkään niin kovin usein saaneet. Ainakaan minun perhekunnassani. Sitten kun saivat, niin ei sitä malttanut niin kovin paljoa koiralle syöttää. Oma suu oli aina lähempänä. Koira kuolasi vieressä.

Tänään pääsin näihin kirjallisiin töihin kovin myöhään, koska olen ollut kovin myöhään liesussa (menossa).
Lähdimme aamupäivällä jo yhdentoista jälkeen Isonkyrön Kalliojärvelle jouluaterialle Kyrönmaan Kristillisten Eläkeläisten porukan kanssa. Sekä porukka, että ruoka oli hyvää. Aivan mahdottoman hyvää. Juhlahumussakin muistin kuitenkin kirkkaasti koko ajan, että tulen hirveän kipeäksi, jos syön sapuskaa yli äyräiden. (Yli äyräiden=pari saunanapollista kutakin sorttia).
Söin erittäin säällisesti, eli ruokalusikallinen kutakin sorttimenttoa (paitsi leipää, salaattia ja perunaa).
Niitä en jättänyt pois menyystäni siksi, etten olisi pitänyt niistä. Päinvastoin! Joulupöydässä on vaan niin paljon muuta. Sellaista, jota ei joka päivä saa. Sellaista kannattaa lautasellensa latoa.
Lohihan on myös kevyttä murkinaa ja sitä söinkin yhden vonkaleen verran. En yhtään hävennyt, vaikka lautanen lohta notkuikin. Jos joku olisi kalakasaani äimistellyt, olisin sanonut, että söin Maunonkin osuuden. Maunohan ei RAAKAA KALAA suuhunsa pistä. NIIN NÄLÄKÄ EI IKÄÄ TUUKKAA!
Kukaan ei ihmetellyt kala-annostani, mutta muun ruuan vähäistä määrää kylläkin. Selitin vuolaasti, miksi syön niin vähän. Ihmettelijä sanoi sitten, että pitäisikö mennä tutkituttamaan, mistä johtuu, että pienistä määristä paikat kipeäksi äyskähtää? Mutisin jotakin epämääräistä vastaukseksi ja tungin puhetta haittaavan määrän lohenpalasia kitaani. Siinä syödessäni kuvittelin lääkärireissun sieluni silmillä eteeni:
Minä: -Tohtori hyvä, mikähän mahtaapi olla vikana, kun niin vähäinen määrä einettä enää sopii vatsalaukkuuni ilman, että tuskan hikeä pökkää otsalle ja muuallekin?
Tohtori: -Onpa tosiaan outoa! Noinkin suuri laukku kun on kyseessä, mutta jos ei ole kuumetta, eikä muuta röppöriä vaivana, niin ei auta kuin kestää. SEURAAVA!

Joululounaalta menin Pappilaan seurakunnan taloudellisen jaoston kokoukseen. Kokouksessa panimme esillä olevat asiapykälät halki, poikki ja pinoon. Kyseinen jaosto loppuu jonkun ajan jälkeen tykkänään. Asiat hoituvat varmasti ihan hyvin muutenkin. Siitä ei ole epäilystäkään.

Taloudellisen jaoston kokouksesta kiiruhdin juoksu jalkaa, tai vanhalla Saabillani tietenkin, Kristillisdemokraattien ystäväkokoukseen kunnantalolle. Meitä oli tasan 4 ystävää kokouspöydän ympärillä. Söimme konvehteja ja joimme kuumaa glögiä rusinoilla ja pähkinöillä. Menimme huomisen kunnanvaltuuston asialistaa läpi ja laitoimme muutenkin eri asioita järjestykseen ja ojennukseen.
Virkistävä kokous. Virkistäviä kokouksia kaikki, joissa tänään sain olla. Ei tarvinnut ajatella, mitä kohtaa kodista  alkaisi putsaamaan ja puleeraamaan Joulua silmälläpitäen, mitä keittämään, tai paistamaan. Huomenna, jLs, teen lanttulaatikkoa. Olen ostanut sitä varten 9 kg lanttuja. Niillä pääsee ainakin alkuun.

Itsenäisyyspäivänä olimme Vaasassa viettämässä kirkossa  itsenäisyysjuhlaa suomalaisen messun merkeissä. Minulla oli kahvitusvuoro, joten en puheita kuullut, enkä laulujakaan. Kyllä kaiuttimissa oli nupit kaakossa, jotta olisi puheet voinut kuulla sinne kellarikerrokseenkin, mutta minullahan on tunnetusti heikko kuulo. Sitä paitsi minun täytyy keskittyä, kun kuunteen. Istua suu auki ja silmät kiinni tuolilla ja vaan kuunnella. Nyt piti kanniskella kuppeja pöytään ja suunnitella muutenkin tarjoilun kulkua. Ryhmässämme oli apukäsiä mukana, koska itsenäisyyspäivän suomalaismessussa on aina paljon ihmisiä. Samoin kahvilla. Hyvin me selvisimme, vaikka muutama porsliinikuppi kivilattialle kilahtikin. Rapatessa roiskuu.
Samalla reissulla kävimme Aija-Kanita-tädin tykönä tervehdyskäynnillä ja myös toisenkin kerran toisena päivänä Magnuksen kanssa. Magnus kysyi, että passaako tädille, että laulamma "Maa on niin kaunis"-laulun? Passasihan se. Ovella kävi kaksikin naista kurkkaamassa, että ketkä ihmeen KULTAKURKUT siellä meso...siis laulavat? Pääasia, että Aija-Kanita tykkäsi ja minäkin tykkäsin, että meni aika läheltä oikeata nuottia.

Viviannin uimakilpailuissa istuimme lauantaina hyvän tovin. Trooppisessa lämmössä kuppimuovituolissa, kun runsaan kolme tiimaa istuu tuhtisti puettuna, niin kyllä tietää istuneensa. Pelkäsin, että kuppituoli ei irtoa takapuolestani, kun nousen pystyyn,  mutta irtosi se.
Joku voi kysyä miksi pukea paksusti 40 asteiseen uikkahalliin?  Vastaan siihen, että sanoppa se!
Pitääkin luultavasti kaivaa kesäisiä teepaitoja ja suvisia lökäpöksyjä komeron takahyllyiltä framille seuraaviin kilpailuihin mennessä.
Nyt sen sijaan on tullut aika kaivaa framille yölökäpöksyt, pestä naama ja leegot ja mennä höyhensaarille. Hyvää yötä Jeesus myötä ja hyviä unosia jokahittelle.
T: Kaisa Lökänder-Bakhyllan
---------------------------------------------------
Psalmi 130:5-8
Minä odotan sinua, Herra,
odotan sinua koko sielustani
ja panen toivoni sinun sanaasi.
Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua,
hartaammin kuin vartijat aamua.
Israel, pane toivosi Herraan!
Hänen armonsa on runsas,
hän voi sinut lunastaa.
Hän lunastaa Israelin
kaikista sen synneistä.



tiistai 6. joulukuuta 2016


No, ovat tainneet ehtiä naapurin possut tekemään, röhkimään/ruppailemaan jo monenmonituista kertaa ja meikäläinen ei vielä mitään. Ja niin kuin minä eilen uhosin. Tehdä, tuoda, viedä tuoda, kirjoittaa, laskea, lukea ja ...Loppujen lopuksi kaikki uhoamiset ja meinailut jäivät vain meinailuiksi, mutta kirjakaappi on nyt siisti. Sen lasit hohtavat puhtoisina ja kirjat seisovat suoraselkäisinä ja ryhdikkäinä. Muistoesineet silmänsä pesseinä.
Siinä eilen kirjoja pystyyn nostellesani ajattelin, miten kaikki on katoavaista. Kruusattu joutsenmaljakko heitetään roskiin, taliset kynttilänjalat samaten. Armoa eivät tulevilta sukupolvilta taatusti saa tuohiruusut, enempää kuin kirjasta taiteltu koristepylpyrä. Entäs sitten kirjat? Tuli hännän alle, luulen minä.
Valtavan paksut, vanhat tietokirjat ovat jo nyt täynnä tietoa, joka nykyään hymyilyttää, jopa naurattaa. Otan pari havainnollista esimerkkiä anoppini, sisareltaan Allilta vuonna 1951, saamasta Joka naisen niksikirjasta:
Makkarat
Jotta makkaraan ei muodostuisi hometta, on leikattua pintaa vasten asetettava silavaviipale. Makkarat, jotka aiotaan paistaa, on sitä ennen pantava minuutiksi kiehuvaan veteen, tai maitoon

Jänis
Ajan säästön kannalta on ehdottomasti parempi ostaa jänis nyljettynä, mutta nylkemättömällä jäniksellä on taas se hyväpuoli, että siitä näkee helpommin, onko se äsken ammuttu ja nuori...
jne, jne, (Neuvot ja niksit jäniksen kohdalla jatkuvat puolen sivun verran, mutta ajan säästön kanalta on parempi, etten kaikkea teille kirjoita).

Tieto, taito, tavat ja ihmiset muuttuvat, mutta on hyllyssämme sellainenkin kirja, jonka tieto ja totuus ei ole muuttunut. Eikä muutu. Kaikki varmaan tiedätte, mikä se simmottis kirja on. Kieliasu tietenkin on satojen vuosien, minkä tämä kirja meillä suomalaisillakin on ollut luettavana, muuttunut.
Otan yhden esimerkin tästäkin (ja Raamatustahan tässä on kyse).
Korkia Veisu (Laulujen laulu, nyk.) 4. Luku jakeet 1-4

Katso armaani! sinä olet ihanainen, katso ihanainen sinä olet:
sinun silmäs ovat niinkuin mettisen silmät palmikkos välillä;
sinun hiukses ovat niin kuin vuohilauma, jotka ovat kerityt Gileadin vuorella.
Sinun hampaas ovat niinkuin laumat kerittyin villain kanssa, jotka pesosta tulevat,
jotka kaikki kaksitoista kantavat,
ei myös yksikään heistä ole hedelmätöin.
Sinun huules ovat niinkuin tulipunainen rihma, ja sinun puhees ovat suloiset;
sinun poskes ovat niinkuin  granatin omenan lohko, sinun palmikkos välillä

Ihastuttavaa luettavaa. Sulhanen siinä sydämestään kehuu ja ihastelee nuorikkoaan. Laitan loppuun nykyisen käännöksen (1992) tuosta samasta kohdasta.

Kuvista jos jotakin kertoisi, niin koska tässä hiukan vertaillaan vanhaa ja uutta muutenkin, niin ensimmäinen kuva on vaarini, Kustaa Wirtasen, tekemästä ja kehittelemästä mankelista. On ollut ennenkin ja vaarista selitetty aiemminkin, mutta joku voi olla, ettei ole ikinä lukenut.
Vaarini oli hyvin hieno ja edistyksellinen vaari. Hän toi aina meille lapsenlapsilleen appelsiineja. Ottakaa huomioon, että kyseiset hedelmät eivät olleet niin hirvittävän yleisiä tuhon aikaan kuin nykyään. Nykyäänhän appelsiinit ovat peruskauraa kaikkien mangojen, granattiomppujen ja avokadojen seassa.
Kustaa oli myöskin rakentamassa Iisakin kirkkoa Venäjällä. Joku koiranleuka sanoi minulle, kun oikein briljeerasin asian päältä, että nyt hänelle selkis, miksi rakentaminen otti niin kauan. Vastasin hänelle, että juuri siksi, että Kustaa-vaari oli sitä rakentamassa, se yleensä valmistui!
Noh, leikki sikseen, mutta vaari oli kyllä erikoisen hieno ihminen (kuten varmaan kaikkien ikiomat vaarit ovat).
Toinen kuvista on otettu itsenäisyyspäiväkaffipöydästä Vaasan kirkossa. TÄNÄÄN su 6.12 on samanmoinen kakkutarjoilu. Muun muassa minä olen kakkutarjoilemassa. Jos tulet paikalle ja kuiskaat tunnussanan: KAISAJOUPINBLOGI, niin voin siirtää kakkulapiota kakun päällä hiukan enempi!!! No vitsi, vitsi! Kakku on valmiiksi paloiteltu, kun vieraat saapuvat.
Siis TÄNÄÄN KLO 16.00 VAASAN PÄÄKIRKKOON SUOMALAISEEN MESSUUN JA SEN JÄLKEEN KAHVILLE JA TASAPUOLISESTI PALOITELLULLE TÄYTEKAKULLE!

Kun katselen kalenteriani menneen viikon kohdalta näkyy siellä kolme merkintää. Yksi merkintä on väärä. Heti alun alkaen. Kyseinen meno onkin vasta tulevalla viikolla. Onneksi olen merkinnyt asian myös oikeaan kohtaan.
Toinen merkintä on KD ruokailu. S-joki 17.30. Ruokamerkintöjä harvoin unohdan merkata ja niihin mennä. Niinpä en nytkään. Edes meinannut. Hyvissä ajoin varmistin kyydin Magnukselta (ei meidän Magnus) ja niinpä posotimme kokoukseen. Samalla pidettiin tietenkin kokouskin, jota olikin mukava myötäillä täysinäisellä kuvulla.
En syönyt liikaa. Lusikallisen kaikkia sortteja. Leipää ja perunaa ei ollenkaan, että mahtuu kunnolla graavilohta, jota söin aikamoisen kasan. Onneksi graavilohesta nypitään piikit pois. Ei tarvitse hävetä piikkikeon suuruutta lautasensa reunassa. Kerran ruotsinlaivalla söin katkarapuja niin kauhean määrän, että Magnustakin oli kuulemma vähän hävettänyt.
Lauantaina saimme olla Ilmajoella ihastuttavan ystäväpariskunnan uudessa kodissa kyläilemässä.
Virkistävä hetki kauniissa kodissa. Koti oli myös kooltansa miun maun mukkaan. Melkein 200 neliötä. Salaa ja julkisesti aina haikailen neliöiden perään.
-Kuinka sä sellaasta määrää huanehia jaksaasit siivuamahan alaata, ku et piänempääkää pöksää taharo viittiä? Magnus aina ihmettelee.
-Sinä siivoaisit, kun muutenkin aina meillä siivoat! on minun vakiovastaukseni.
-Älä kuule unta näje, vastaa Magnus joka kerta.
Joskus kyllä näen unta, että meillä on mahdottoman valtavan iso huusholli ja niin takussa ja sekaisin, että...siihen aina hiestä märkänä herään.
Nyt lähden alakertaan katsomaan, olisiko Magnus saanut ruuan valmiiksi.
T: Kaisa Hiespää-Sotkunder
---------------------------------------------------------
Laulujen laulu 4: 1-3
Mies:
Miten kaunis oletkaan, kalleimpani,
miten kaunis on katseesi!
Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi,
hunnun verhoamat.
Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien
lauma,
joka karkaa Gileadin rinteitä alas.
Sinun hampaasi hohtavat valkoisina
kuin vastakerityt lampaat,
vedestä nousseet.
Ne ovat kuin karitsat kaksittain,
eikä yksikään ole pariaan vailla.
Sinun huulesi ovat kuin purppuranauha,
suloinen on sinun suusi.
Kauniisti, kuin granaattiomena,
kaartuu otsasi hunnun alla.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Tänään, vaikka onkin maanantaki, ei mhvv ilmesty. Huomenissa sitten, vaikka on tiistai ja juhlapäivä. :D Yritän olla asialla heti aamusta. Illalla ei voisikaan, kun pitää ihailla kläninkejä.

maanantai 28. marraskuuta 2016


Hyvää ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeistä ensimmäistä maanantaita.
Aina vähä tylsää aloittaa samalla äimistyksellä, että TAAS ON YKSI VIIKKO HOLAHTANUT UNHON SUOHON NIIN ÄKKIÄ, ETTEI PERÄSSÄ OLE PYSYNYT, EIKÄ USKOISI,  mutta pakko se on. Kiihtyvää on ajan kulku. Ei voi mtn.
Siitä huolimatta, että flunssan ankarassa kourassa (no ei nyt niin mahdottoman ankarassa ollenkaan, että mainita kannattaisi) on kärvistelty, on aika kulunut hulppeasti
Eilen iltayhdeksästä yli puoleen yöhön sen sijaan tuntui, että aika seisahtui tykkänään.  Kärvistelin nimittäin liikasyömisen takia vatsanvääntelyn ja rinnanpuristuksen kauheissa pyörteissä. Vaikka koska tuskissaan vilkaisi kelloa, ei sen viisarit olleet inahtaneetkaan mihinkään suuntaan (tai siltä ainakin tuntui).
Antakaas, kun valotan asiaa hiukan enemmän. Keitin riisipuuroa siihen aikaan, kun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kauhan heiluttamisen asemesta pöyhiä tyynyä nukkuma-asentoon. Sitten, kun  puuro oli valmista söin sitä ahneuksissani ainakin parin saunanapollisen verran. Santsasinkin, vaikka syvällä harmaiden aivosolujen uumenissa oleva varoituskello vaimeasi yrittikin piristä.
Kaikki te ihanat tuhatkunta lukijaani varmasti muistattekin, että en pysty nykyään syömään kuin vähäisen määrän kerrallansa? (Valitettavasti syön niitä vähäisiä määriä hiukan liian usein. Paino hupenee aika hiljaista tahtia).
Riisipuuroa vaan jotenkin pääsi luiskahtamaan soppatorvestani alas ihan liian paljon ja seuraukset olivat kauheat.
Kankeasti kapusin vinttihuoneeseemme yöpuulle, mutta...koittakaapas yrittää nukkua sadan kilon riisisäkin päällä! Meikäläinen oli vielä pahaksi onneksi ja kaiken kukkuraksi KIINNI siinä säkissä. Kipu ja kaikenmoinen tuska äityi niin kamalaksi, että pakko oli kongota alakertaan potemaan ja valittamaan, ettei Magnus hermostu. Pimeässä kämpässä aloin kiertää ympäri huoneistoa. Eteinen, peräkammari, keskikammari, köökki, eteinen, peräkämmari, keskikammari, köökki...
Tuolla viisiin taivalsin kaksinkerroin kuin linkkuveitsi, kunnes alkoipyörryttämään se samaan suuntaan kulkeminen. Vaihdoin linkkuveitsen suuntaa: köökki. keskikammari, peräkammari, köökki...Siinä linkkuillessani ajattelin, että oli hyvä, että saan tällaisen ennakkovaroituksen hyvissä ajoin ennen Joulua. Joulusyömiset kannattaa jakaa minimaalisiin paloihin ja jättää muutama kattaus väliinkin.
Siinä kärvistellessäni oli hilkulla, että en mennyt sanomaan Magnukselle, että ambulanssin soittaisi, mutta ajattelin, että ei olisi kivaa selittää kipukohtauksen syytä. Tai Magnushan sen olisi kailottanut jo vastaanottohuoneessa:
-Vaimo (Magnus sanoo minua aina vaimoksi, kun kertoo asioistani vieraille. Siitä kiitos, suudelma ja kumarrus) söi riisipuurua yli äyrähien ja nysson niin kipiä, jotten pysty viärestä kattomahan!
Ajattelin sitten muutenkin, että mitä kannattaa mennä ensiapuun? Mitä ne siellä voisivat tehdä? Halkaista mahan? No, sehän on hyvää vauhtia halkeamassa jo kotonakin. Toinen kauheampi (ja todennäköisempi) vaihtoehto olisi, että sanoisivat, että tuon ikäisen momman luulisi jo oppineen, kuinka syödään! Tosin näyttää siltä, että ei ole edes opeteltu!  (Sieluni silmillä näin, kuinka kaikki valkotakkiset nauraisivat kovaan ääneen ja puistelisivät päitään).
EI! Kärsin nahoissani ja nuoleskelen itse haavani. Keittiö, keskikammari, peräkammari, tampuuri, köökki... Kuinka kauan kaksi litraa riisipuuroa kestää sulaa ihmisen pötsissä? KAUAN!
Ei sitä puuroa nyt ihan kahta litraa sentään ollut, mutta että saisitte asioista oikean kuvan, niin hiukan liioittelen.Tänään olen ollut kevyemmillä linjoilla. Vesisatsi heti aamulla ja sen jälkeen jotain ihan pientä ja vähän.

Flunssan takia peruuntui kohdallani joitakin mukavia juttuja, mutta ei voi mitään. Onneksi loppuviikosta tokenin niin paljon, että pääsimme Magnuksen kanssa Vaasaan Lähetyssoppeen myymään käsitöitä ja askartelujuttuja lähetyksen hyväksi. Jos et osaa itse kutoa villasukkia suvullesi, niin mene ihmeessä Kauppapuistikon Lähetyssoppikauppaan ostamaan valmiita.

Lauantaina sain mennä hyvän ystävättäreni Bärttan (nimi muut.) 70-vuotispäiville. Niin isoa ja niin hyvää kakkua kuin niillä päivillä oli, en muista hetkeen saaneeni. Aimo vonkaleen kellautin sitä lautaselleni, mutta kun en ollut syönyt muuta, enkä loppupäivänäkään syönyt, ei siitä ollut mitään vakavampia linkkuveitsiseuraamuksia.
Aija-Kanitan luokse menin samalla reissulla myös ja hänen kanssaan muisteltiin suvun iloisia- ja mukavia toilauksia lukemattomien vuosien ajalta vuoden ajalta, eli siltä ajalta, jonka jaksan muistaa. Hevosen päänkokoisesta asti minulla on muistijälkiä Aija-Kanita-tädistäni ja hänellä minusta 70 vuotta. Asia on aika merkittävä siis.
Lauantaina olin Magnukselle luvannut mennä hänen kanssaan Laihialle Nuorisotalolle Kaisan Kortti-kortteja myyskentelemään. Edellisiltana kuitenkin pyörsin lupaukseni. Minun pitäisi kirjoittaa uutta asiaa ja korjailla vanhaa sunnuntain vastuita ja esiintymisiä silmälläpitäen. Se oli totta se. Sitä paitsi  Magnuksella on muutenkin enämpi myyntikauppiashenkeä kuin minulla. Jouluakin pitäisi valmistella ja kaikkea sellaista. En nyt millään voisikaan lähteä myyjäisiin. Hiukan oli ilkeän tuntuista perua lupauksiaan, mutta sain kuin sainkin kirjoitettua puheen sunnuntaiksi ja Joulua valmistelin sytyttämällä kynttilän ja tuijottamalla sitä kauan ja hartaasti (ainakin sivusilmällä).

Sunnuntaina olisi omassa seurakunnassa ollut kaikenlaista ihanaa ja hienoa, mutta velvollisuudet kutsuivat muualle, eli Vöyrin kirkkoon. Magnus sai saarnata ja minä sain lukea epistolatekstit. Sain myös lausua  omitekoisen runon jumalanpalveluksen jälkeen järjestetyssä lähetystilaisuudessa. Yhtään en tiedä sanoa, kuinka meni. Kovasti en kyllä jännittänyt ja kielikin irtoili liukkaasti kitalaesta. Olen ehkä lukenut kyseisen runon samanlaisessa juhlassa, samassa paikassa ennenkin, koska kenenkään ilme ei värähtänytkään. Kaikki tiesivät, kuinka runossa käy: HYVIN, kun alkaa seuraamaan Jeesusta.

Vöyriltä kaahasimme tuhatta ja sataa Hälvälle hakemaan Charlesia kanssamme Vaasaan Ristinummen toimintakeskukseen seuroihin. Kiirusta vähän piteli, mutta ehtisimme, jos...
Ollessamme sadan metrin päässä pihaamme johtavaa pikkutietä Charles viestitti, että hän ei ole tulossa. -Menkää te vaan suoraa  sinne Ristinummelle.
Noh, suoraan Ristinummelle olisimme päässeet Vöyriltä. Hyvin kuitenkin ehdittiin, vaikka Hälvän kautta koukattiin.

Ristinummella minulla oli oikein puheenpitovuoro. Ei runoa lainkka! Olin kyllä varannut yhden runonkin väskyyn, jos sattuu, että en saa mitään puhutuksi. No kyllähän sitä saa, kun kirjoittaa kaiken kotona valmiiksi. Paikkaa ja aikaa myöden. Vuosiluvuksi olin kirjoittanut 216, joten aika vanhan puheen sai seurayleisö kuulla. ;) Ja, jos ei saa mitään sanotuksi, vaikka olisi paperilla nokan edessä, on minulla takataskussa (noin kuvainnollisesti) vielä yksi neuvo, jonka joku saarnamies aikoinaan opetti:
-Jos ette muuta saa pöntöstä puhutuksi, niin sanokaa nimenne ja se, että uskotte Jeesukseen.
Siinä on kuulemma se villakoiran ydin.

Alun valokuvista sen verran, että alemmassa kuvassa olen minä tulossa lenkiltä. Muistan, kun annoin Magnukselle ohjeeksi ottaa kuva, jossa näytän pieneltä pisteeltä lakeuksien keskellä. Aika suuri piste olen, mutta tuossa näkyy yksityisen pururatamme alku aika hyvin. Muistutan taas, että minä vaan sanon sitä yksityiseksi pururadaksemme. Siinä ei ole heinänkorttakaan meidän omaamme.
Toinen kuva on köökin ikkunamme joulusotisovassa. Vuoden parin vanha kuva, mutta ei olennaisia muutoksia tämän vuotiseen kuvaan, jos sellainen olisi otettu ja  estraadille lätkäisty.
T: Kaisa Risgryn-Stormagen
--------------------------------------------------------
Jeremian kirja (Raamatusta) 33 luku, jakeet 2-3

Näin sanoo Herra: Minä olen luonut kaiken.
Minä päätän ja toteutan kaiken tahtoni mukaan, sillä minä olen Herra.
Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle.
Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita,
joista et mitään tiedä.

maanantai 21. marraskuuta 2016


Sarjassa "vanhoja kuvia, kun ei uusia ole" näette herkän asetelma otoksen(sikäli mikäli patterikynttilää voi herkäksi sanoa ja kesäiset lättykestit Hälvänmutkalla.  Lättiskestikuva on edelliskesältä.
Viime kesänä emme enää niin paljoa lättyjä ulkona paistelleet. Syynä oli se, että kymmenen (tio) vuoden kuluttua vasta oikein huomasin, että en tykkää ulkona paistetuista lätyistä. Siihen puolestaan on syynä se, että ulkona kaasupullon päällä paisteut lätyt ovat kuivia kaikaleita ja maistuivat hiileltä. Kyllä Magnus laittoi pannulle jokaista lättyä varten vähintäinkin sata grammaa, mutta sittenkin lopputuloksena oli kasa kuivia isoja kärpäslätkän tapaisia nahkanpaloja. Hiilenmakua kärpäslätkiin  tuli siitä, kun kaasupullon päällä oli liian kuuma liekki. Magnus sanoi, että hän ei halua kuutta tuntia jollakin ihme säästöliekillä lättyjä paistella. Kuusi tuntia siinä menisi, jos laimeammalla lieskalla paistelisi. Noh, emme sitten paistelleet ollenkaan. En todellakaan voi ketään sellaiseen pinhuusiin pakottaa. Syksyllä, tässä taannoin, paistelin sisätilassa räiskäleitä.  Iski niin kauhea lättyhimo porukalle päälle. Ja sehän siitä himosta oli seurauksena, että rasvankäry piinttyi viikoksi koko huusholliin. Maakuopasta kattoparruihin. Sen me toki tiesimmekin, koskapa liesituuletinta ei ole.
Olen nähnyt kaupoissa myytävän valmiiksi paistettuja lättyjä. Pitää vissiinkin siirtyä niihin. Ei tässä näytä muu hyvivän.

Jo toistaviikkoa kestäneellä vedenjuonnillani on ollut vaikutuksia. Aivan tuntuu siltä kuin olisin  hivenen pirteämpi aamuisin. Magnus ei ole huomannut mitään eroa. Noh, sellainen ei huomaa, joka itse on kuin keväinen kettu jo viidestä asti ja haluais laulaa (jos annettais) virsikirjan alusta loppuun ja toisin päin.
Enää 6.5 dl kittaaminen ei yökötytäkään melkein juuri lainkaan. Olen innoissani juonut myös päivänmittaan hiukan enemmän kuin muuten koko eloni aikana ikinä. Innoisani odotan vaikutuksia (vrt. silmäpussien poistuminen, ihon kuulavoituminen, särkyjen ja kolotusten kaikkoaminen jne.)
Vedestä tulikin mieleen, että nenäni on tällä hetkellä kuin kaksiputkinen vesikraana. Ellei pidä varaansa, lorahtaa putkista ainetta rintapielelle. Kyse ei tietenkään ole vedestä, vaan niin kutsutusta räästä. Magnuksella oli flunssa viimeviikolla ja vaikka emme suudelleet kertaakaan tuona ankeana aikana, tarttui se minuunkin. Eilen vielä ajattelin, että kyllä tämä tästä ja sain hoidettua oman ihanan osuuteni Vähänkyrön naisten kesken illassa. Illan päälle ehdin vielä karauttaa Isonkyrön kirkkoon Bluesmessuun.
Jos joskus näette seurakunnallisissa programeissa ilmoituksen Gospelmessusta, niin menkää ihmeessä! Voin vakuuttaa, että pois tullessanne ette ole enää samoja ihmisiä kuin sinne mennessänne. Olette iloisempia, onnellisempia, tyytyväisempiä, luottavaisempia ja kiitollisempia kuin ennen. Puhun kokemuksesta!
Toki näitä kaikkia olette silloinkin, kun tulette pois tavallisista jumalanpalveluksista. Varsinkin, jos saarna on osunut kohilleen ja on Raamatun mukainen. Jos jossain päin Suomenniemeä kirkossa ei näin ole, niin rohkeasti vaan sakastiin papin pakeille. Näytä etusormella Raamatusta kohtaa ja sanot, että kuinkas, kun tässä seisoo näin ja sä sanoit nuin? Asiat selviävät kysymällä, kuten kylän löytäminenkin.
Pitää vielä palata tuohon mainitsemaani ihanaan osuuteeni Naisten kesken iltapäivässä.
Meillä on ollut Vähässäkyrössä syksyn teemana Raamatun naisia. Saimme, me vetäjät, valita omat naisemme ja minä valitsin Ruutin. Luin ällätikun kanssa Raamatusta Ruutin kirjan ja eläydyin tämän ihastuttavan naisen elämään, menemisiin ja tulemisiin niin, että kirjoitin muka hänen lähettämänsä kirjeen (vanha postipuksu kun olen) sille toiselle miniälle, joka palasi takaisin Moabin maahan. Ruuthan seurasi anoppiaan Israeliin.
Kun olin eilisessä tilaisuudessa räkä nokassa kurnuttaen lukenut ääneen  kirjeen, kysyivät kaikki, että koska seuraa jatkoa?  Koska Ruut kirjoittaa toisen kirjeen?
Se on yksi ihastuttavimmista palautteista, joita olen "esityksen" jälkeen saanut.
Oli kuitenkin pakko sanoa, että Ruut ei enää toista kirjettä ikinä lähettänyt. Siinä oli kaikki. :D

Huomisen menon joudun myös jättämään väliin räkätautini tähden. Olisi ollut Nikolainkaupungissa runojen nauhoituksia Deistä ulos suollettavaksi. Vahinko, etten pääse äänittelemään, mutta ei tällaista luolamiehen ääntä jaksaisi erkkikään  kuunnella saatikka siitä pikkusenkaan nauttia.

Viimeviikolla ei flunssat, eikä köyhyys, enempää kuin ilkeyskään vaivannut, eikä haitannut menemisiä. Sain muun muassa olla kirjurin ominaisuudessa laittamassa puumerkkiä anomuksiin, joilla haetaan avustusta Rukoushuone Rauhan katon ja seinien maalaukseen.
Mikäs siinä oli nimeänsä lätkiä, kun paperit olivat hyvin täytetyt ja järjestyksessä.
Minulla on ollut vuosia jo tapana kirjoittaa nimeni vanhanaikaisella kaunolla ja niin selvästi, että koneella präntätty nimenselvennyskin näyttää epäselvältä aitoon nimmariin verrattuna. On hauska ajatella niitä kymmeniä tutkijoita, jotka sadan vuoden kuluttua arkistojen uumenissa tutkivat papereita, näkevät, että KAISA JOUPPI on ollut asialla.
He kiittelevät mielessään ja keskenäänkin briljeeraavat, että saavat selvää jonkun nimestä.
Vuorenvarmasti he keskustelevat keskenään, kuinka tämä KAISA JOUPPI oli varmaan tarkka, säntillinen, järjestyksen ja ortningin nainen. Ei ihminen, joka nuin nimensä kirjoittaa, voi muuta olla.
Sitten he raapivat päätään jonkun Rubxzwxzy Bdzqrxbzzq:n kohdalla. Mikä lie naisiaan tuo tuommoinen?! Ei saa nimestäkään minkäänlaista tolkkua.
Avustushankepapereiden ja nimenkirjoitusten jälkeen menimme Jaakobin kanssa juomaan möhnäpullakahvit.

Viimeviikolle mahtui KD:n ystäväkokousta, ja kirkkovaltuustokokousta. Edellisessä laitoimme kunnan ja maailman asiat ortninkiin ja jälkimmäisessä söimme riisipuuroa, väskynäsoppaa plus torttukahvit.
Jälkimmäisen kokouksen jälkeen teimme myös mielenkiintoisen yhteistehtävän. Meidät jaettiin syntymäkuukauden mukaan neljään ryhmään. Ryhmissä alkoikin sitten sellainen setvintä, että enpä moisesta ennen oikein untakaan nähnyt.
Nimittäin: Kotimaa-yhtiöt on tuottanut "työkalun", jonka ideana on luokitella (segmentoida, jos hienosti halutaan sanoa) suomalaiset arvojensa ja elämäntapojensa perusteella eri ryhmiin. Ei vain ikäryhmien perusteella, kuten ennen kuulemma on kirkolla ollut tapana tehdä.
Ryhmät ovat:
IRRALLISET (löyhä side uskoon, osallistuvat vähän seurakunnan toimintaan, kirkolla ei juurikaan merkitystä).
MALTILLISET (perinteiset käsitykset uskosta, kokevat olevansa kristittyjä, osallistuvat seurakunnan toimintaan, kirkon tulisi keskittyä hengellisiin tehtäviin).
AVOMIELISET (liberaali suhde uskoon, kokevat olevansa humanisteja, uskonnollisesti liberaaleja, kirkon tulisi olla suvaitsevaisempi).
USKOLLISET (perinteinen käsitys uskosta, korostavat kirkon oppeja, kokevat olevansa luterilaisia kristittyjä ja uskovia, kirkon tulisi keskittyä hengellisiin tehtäviinsä).

En ihan jokaista kohtaa noihin ryhmiin kirjoittanut kirjoittanut vaan ihan sen keskeisimmän.
Meikäläinen joutui AVOMIELISET-ryhmään. Kehoitettiin eläytymään oman ryhmänsä ihmiseen. Sanoin avomielisesti ja kuuluvasti, että oli sikavaikea ladata aivonystyrät jauhamaan avomieliset-ryhmän tyyliin. Piti miettiä, mitä annettavaa meillä semmoisilla olisi kirkolle. Minulla ei noussut mieleen mitään. Ilmoitin vaan, että olen rautakankiuskis ja hiukkasen käärmeissäni äidille, kun maaliskuussa minut meni aikoinaan pyöräyttämään, että minä semmoseen ryhmään nyt sitten jouduin kuuluvaksi.
Siihen minulla olisi ollut jotakin ideanpoikasta, jos olisi ollut tehtävänä kuinka ilmoittaa kirkon asioita ja arvoja  avomielisille. En nyt kuitenkaan  alkaa niistä paas...öh siis kertomaan.
Kirkon tutkimuksissa on selvinnyt kyseisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset aika tarkkaan. Ryhmittymät tiedetään kuulemma kaupungeittain, kirkonkylittäin ja kylittäin. Tarkasti. Kysyin ohimennen, että kuinkas Yryselänkylä. Miltä sen segmentit näyttävät? Tiedän kyllä mitä Letkutien varrella meikäläisen segmentti sanoo. Se sanoo, että olen uskollisen avomielisen maltillinen ja joskus vähän  irrallinen.
T: Kaisa Segmentos-Galluppos 
----------------------------------------------------------------------
Psalmi 51:10-12

Suo minun kuulla ilon ja riemun sana,
elvytä mieli, jonka olet murtanut.
Käännä katseesi pois synneistäni
ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni.
Jumala, luo minuun puhdas sydän
ja uudista minut, anna vahva henki.asetelma otoksen


maanantai 14. marraskuuta 2016

Eilen oli Isänpäivä. Meillä päivänsankari, eli lasteni isä, kärvisteli flunssan kourissa.
Niinpä suuremmat juhlallisuudet lykättiin hamaan tulevaisuuteen. Jolloinkin eilinen juhla vielä vietetään. Se on varma asia se. Yhtäkään juhlaa, joka koskee isiä, ei kannata jättää juhlimatta.
Jo yksistään siitä syystä, että saa syödä kermahillokakkua mielin&määrin. Ja tietenkin se tärkein syy on isä itse. Isät on aina juhlan arvoisia, vaikka ei olisi isänpäiväkään. Kuten myös kaikki äidit.
Vaikka ei KUNNON isänpäiväjuhlia voitu eilen viettääkään, niin kyllä nytkin syötiin kakennäköistä - ja sorttista ja paljon. Kotona verotimme juhlan kunniaksi lusikkaleipälaatikon sisältöä hivenen laskien tarkasti, että joulupöytään jää monta lusikallista. 
Asevelikylässä, jonne Charlesin kanssa menin seurojen jälkeen, oli tarjolla mutakakkua.
Nimi ei ollenkaan vastaa tuon kakun makua. Ulkonäkö ehkä kyllä.
Mutakakkujen mauissakin on näemmä eroa. Tämänkertainen mutis oli viedä sekä kielen, että tekohampaat mukanaan. Yhtään eivät jääneet  joulutortutkaan toiseksi. Joulutortut eivät ikinä jää toiseksi, vaikka ne olisivat mimmosia tahansa. Ne olivat ensimmäiset joulutortut tulevaa joulunaikaa ajatellen ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa meikäläisen torttuhana aukesi tuosta hetkestä.
Kuten kerroin lasteni isä rojui taudin kourissa Hälvänmutkalla, kun me muut trönäsimme kaikenmoisia herkkuja.
Catherine ei olisi Catherine, ellei hän ajattelisi oman isänsä parasta ja niinpä saimme mukaamme mutakakkua ja joulutorttua potilaalle annetaviksi. Sekä tietenkin lahjat:  kravatin, huumaavanhyväntuoksuisen saippuan ja rasiallisen vihreitä kuulia.
Charles antoi isällensä isänpäivälahjaksi taulun. Tulikin hyvään tarpeeseen (kts. kuva). Charles mainitsi vielä antamansa lahjan hinnankin. 1200 euroa! :D

Vaikka täällä taas hehkutankin muta-, kerma-, sun muista tortuista, itseni kutistaminen on kyllä koko ajan vireillä. Kutistus seuraa linjaa "vähän, mutta harvoin".
Ensimmäinen kohta kyllä toteutuu jo aika hyvin (ainakin joskus), mutta jälkimmäisessä linjasopimuskohdassa  on vielä viilaamista.
Luin muutama päivä sitten netistä, että jos juo aamulla ensimmäiseksi 6.4 dl vettä, häipyy kaikki maalliset vaivat ja röppörit, köyhyys ja ilkeys mukaan luettuna. Myös hiukset alkavat kasvaa ja tulevat kiiltäviksi kuin Jolkan viikate. Turvotus, sun muu pöhötys ovat jonkun ajan kuluttua vain järkyttävä muisto.
Nimenomaa tuossa kohtaa kiinnostukseni heräsi. Kaikkihan teistä muistavat, kuinka olen surrut suortuvieni perään jo vuosikausia kananmunanpuoliskan kokoisista silmäpusseista puhumattakaan!
Nytkö olisi mahdollisuus saada nuttura takaisin ja pussit pellolle?
Mutta päätin heti, että 6.4:ää desilitraa en juo. Menee jo henkimaailman puolelle tuommoiset mitat. Sitä paitsi minun pötsini ei noteeraa noin tarkkoja mittoja. Ole ikinä noteerannut. Ei! Minä juon 6.5 desilitraa! On sen verran laajakantainen mahalaukku meikäläisellä.
Uskon kyllä MUUTEN tuohon vesijuttuun. Vanha kansa (johon minäkin olen jo usean vuoden kuulunut) on aina tiennyt, että vesi on vanhin voitehista. Aina on myöskin puhuttu veden terveellisyydestä ja kehotettu juomaan sitä rutkasti.
Eilinen aamujuontini, eli ensimmäinen kerta, meni ja onnistui  hulppeasti. Tunsin jo orastavaa virkeyden ja toimeliaisuudenkin tunnetta, jota artikkelissa runsaasti lupailtiin.
Tänä aamuna fiilikset olivat, jos mahdollista, enemmänkin kuin päinvastaiset. Rintapieltä kolotti hörppimisen jälkeen ilkeästi ja aloin jo pelätä tautia nimeltä ilmarinta. Sellaisestakin olen kuullut.
Olin jopa ihan varma ilmarinnastani. En sanonut Magnukselle mitään, eikä hän ihmetellyt, miksi vaikutin kalalta kuivalla maalla. Tiedättehän sen sellaisen kalan? Jokainen on sen verran varmaan elämässään ongiskellut. Noh, kyllähän se ilmarinta siitä sitten otti laskeakseen ja olo helpottui.
Huomenna otan iisimmin juomissession. En sitä paitsi pysty enää nopeammin juomaankaan. Siksi paljon kyöläytti jo aamullinenkin tahti.
Yritin luultavasti senkin tähden hörppiä nopeasti, koska halusin mahdollisimman pian päästä haukkaamaan aamiaisleipiäni. Vedenjuonnin päälle pitäisi odottaa puolituntia aamiaisleipien haukkaamista, mutta minä en pysty niin kauan odottamaan. En, vaikka silmäpussit tuplaantuisivat.

Koko viimeviikon kalenteriaukeama hehkuu kelmeätä, valkoista tyhjää valoa. Ei mitään koko viikolla.
Perjantaina sentään yksi meno. Tärkeä sellainen. Rukoushuone Rauhan johtokunnankokous.
Minä toimin kyseisessä johtokunnassa kirjurina. Hohhoijjaa! Minä, joka en osaa kirjoittaa pykäläkelpoista tekstiä ollenkaan. Osaan kirjoittaa vain ontuvia runoja.
Tässä, kun tätä osaamattomuus- asiaa näpyttelen, muistan joskus lukeneeni miehestä, joka kirjoitti pöytäkirjat runomuotoon. Pitäisiköhän meikäläisenkin alkaa? No haloo? Ei ehkä sentään.

Lauantaina olisi ollut mielenkiintoinen ja mukava meno Kauhavalle. KD:n syyskokoukseen. Mutta niin se vaan on, että joka paikkaan ei pääse, vaikka tahtoisi. Se vaan on niin.
Lopetan löpinät tällä kertaa tähän. Menen alakertaan lämmittämään kahvia ja syömään toisen palan Magnuksen tekemästä kaurapaistoksesta.
Alkaa räkätauti näköjään irrottamaan otettaan.
-Molosin leipaassu rätiköötä, muttei ollu jauhoja, Magnus sanoi iloisena.
Hetkisen mietin, mitä vesileili mahtaa tästä yllätyksestä sanoa, mutta sitten päätin, että sanokoot, mitä tykkää.
T: Kaisa Vattenleili-Löngström
----------------------------------------------------------------
Evankelimi Matteuksen mukaan 6:9-13

Rukoilkaa te siis näin:
-Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä
niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä
jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille velkamme anteeksi,
niin kuin mekin annamme anteeksi
niille, jotka ovat meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.






maanantai 7. marraskuuta 2016

Oppia ikä kaikki


Tänä maanantaina, paitsi että on uuden mhvv:n aika, on myös alkanut talvi. Palelluin melkein 1/2-kuoliaaksi ollessani Lyllanin kanssa lenkillä Nikolainkaupungissa. Olisi ollut mukavaa ja Lyllanin mielestä oikeinkin mukavaa käveleskellä hiukan enempikin, mutta...
Nyt sitten sätii ja suhisee päässä, kun ilman lakkia kuljin lasit huurussa koiraneidin kanssa noin parinkorttelin verran.
Silmät alkoivat vuotaa kuin seula ja tuntuupa kurkussakin outoa pistelyä.
Ehkä menen tässä välissä, ennenkö alan enemmän retostelemaan viikon häppeninkejä, kiehuttamaan teevettä ja ehkäpä otan särkypulverinkin. Kolottaa ja särkee joka neliösenttiä krupissa ja se ei totisesti ole vähän se!

No niin, ehkäpä tämä tästä ja kyllähän se niin on, että tyhmyydestä saakin sakottaa. Toivottavasti opin näiden kokemusten perusteella pukemaan oikein. Tosin "näitä kokemuksia" on kyllä seitsemänkymmenen talvenalunajan jo kertynyt, mutta...(hieroo vuotavaa nenäänsä).
Aija-Kanitaa menimme tervehtimään Catherinen kanssa autolla. Siitäkin huolimatta, että matkaa oli tuskin kivenheiton verran. Mutta kun ei tarjennut, niin ei tarjennut.

Eilen opin autontankkaamisen jalon taidon. Ehkä oli jo aikakin, kun ottaa huomioon, että viimeisestä itsetoimitetusta tankkauksesta on nuljahtanut, sanotaanko että melkein about neljäkymmentä vuotta.
Eilen alkoi myös tämäntalvinen hullun koiranlailla paleleminen sitä tankkausta opetellessa. Katkerasti ja kantapään kautta sitä meikäläinen oppii. Niin tankkauksen kuin niin monet muutkin asiat. Eilen oli vuoden viimeinen Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Siihen tilaisuuteen ajellessani huomasin, että tankki jo vilkutti ankarasti punaista ja tiesin, että ikinä en pääsisi kotiin sillä määrällä menovettä. Minun olisi päästävä myös Laihialle Magnusta hakemaan viikonlopun Ryttylän matkalta. -Kääk, ajattelin minä. Mikäs nyt neuvoksi?
Pappilassa kyselin Eveltä, että tapaako hän tankata autoa ja kuinka se on ottanut onnistuakseen?
Oli tavannut ja oli onnistunut. Hyvä! Pyysin huojentuneena Eveä kanssani tankkaamaan, jahka Naisten kesken iltapäivätilaisuus olisi ohitse.
Minulla oli jälleen kunnia ja ilo laus...lukea runojani tuossa juhlatilaisuudessa. Lukeminen sujuikin suht´koht hyvin. Olihan suuri murheenkivi kierähtänyt pois sydämeltä. En juonut runojen välillä välillä vettäkään. En, vaikka se olisikin liottanut irti kieltä, joka pakkasi pikkuisen takertumaan kitalakeen. Yhden runon luen nykyään jo aika liukkaasti, mutta nyt sain lukea toisenkin ja kaksi runoa putkeen on aina siinä  kuivumisen rajoilla, mitä kielenkääntelyyn tulee.
Kirjoitin eilen ihka uuden runon tuohon tilaisuuteen. Siitä tuli hiukan ontuva ja ehkä myös väkisinväännetyn makuinen, mutta eipähän ollut ainakaan kukaan aiemmin kuullut.
Nykyään runoni tuppaavat olla sellaisia, että odotan joka hetki, että yleisö alkaa lausua kuorossa mukana. Niin tuttuja ne osiltaan jo ovat.
Mutta hyvin meni kaikki. Päätellen siitä tavanomaisesta jälkitunneryöpystä.
(Jälkitunneryöpyt jälkeenpäin:  olipa mölö runo ja itsekin olet supermölö, olipa tyhmä runo ja itsekin olet supertyhmä ja paksu ja tollo muutenkin).
Naisten kesken tilaisuus loppui ja loppujärjestelyiden jälkeen ajoimme Even kanssa tankille.
Osasin laittaa kortin koloon (kun Eve neuvoi), osasin painaa nappuloita, (kun Eve neuvoi) osasin laittaa bensapyssyn tankinkoloon, (kun Eve neuvoi).
Yhdessä mietimme, mitä mahtaa tarkoittaa, kun pitää näpytellä, ottaako bensaa a) ykkösestä, vai b) kakkosesta? Tulimme siihen tulokseen, että se tarkoittaa bensaletkupistoolia. Niitä oli kaksi. Oli kolmaskin, mutta se oli naftaa ja me tiesimme, että sillä ei bensa-auto kovin pitkälle pääsisi.
Valitsimme bensapistooli numero kakkosen. Sätimme kovasti henkilöä, joka ei ollut vaivautunut merkkaamaan kunnolla letkujen päälle kumpi letku on YKKÖNEN ja kumpi KAKKONEN.
Noh, kummastakaan olettamastamme numeroletkusta ei herunut piskoakaan. Ei, vaikka kolistimme pistoolia kuuluvasti Saabin bensareiän suulla.
Minuun iski salainen kauhu, että tililläni ei ole katetta. Ei debetin- sen kummosemmin kuin kreditinkään puolella. Kuiskasin pelkoni Evelle.
Niinpä Eve laittoi oman korttinsa likoon. Valitsimme taas letku numero kakkosen. Ei minkäänlaista vaikutusta. Missään päin. Eve lähti hakemaan Mathewiä häsyihin (so. apuun, jos joku lukijoistani ei osaa murretta).
Ajoimme Mathewin neuvosta tykkänään toiselle automaatille. Sielläpä sitten tapahtui niin iloinen asia, että minunkin kortilla saatiin tankkiin lurutettua bensaa niin paljon, että selviäisin ajoista ja hiukan enemmästäkin. Mathew neuvoi vanhan opettajan taidoilla niin hyvin, että tämmönen kutosenkin oppilas tajusi, missä mennään. (Oli se tajunnut Evenkin opetuksen).
Selvisi, että ensimmäisellä asemalla se ykkönen ja kakkonen tarkoittivat tankkia. Ei letkua.
Olimme sählänneet ykköstankilla, vaikka olisi pitänyt kakkospuolella olla. Viisas kone ei liioin antanut mitään ja kun kuittia lopuksi tarkastelimme, ymmärsimme, ettei veloituksiakaan ollut tileiltä mennyt. Fiksuja koneita. Asia selvisi minulle lopuksi elämäksi ja niin varmaan Evellekin. Numerot ovat tankkeja varten, ei letkuja!
On oikeastaan pieni huoli se, että jäädyin munaskuitani myöden tankkaussession aikana.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla ei ole muuta merkintää kuin kirkkoneuvoston kokous.
Oli taas niin hyvää piirakkaa, mutta en kehdannut pyytää reseptiä. Olen niitä koko ajan vinkumassa. Perjantaina näin emännän ja rohkenin sittenkin piirakkareseptiä pyytää. Ajattelin, että mitä sen on väliä, jos vähän aikaa pitää hävetä, kuin että joutuu lopun elämäänsä katumaan. Iloisesti lupasi emäntä reseptin antaa, jahka taas nähdään.
Kotosalla olen tehnyt kaikenmoista pientä. (Paino sanalla PIENTÄ). Olen kudoskellut lappuja ensimmäisessä kuvassa näkyvään lappuliiviteelmykseeni. Ystävättäreni on pyynnöstäni virkannut  liiviprojektiani varten nuo ihanat kukkavanat. Ne innoittivat kutomaan uusia lappuja muutaman lisää ja innoittavat jatkossakin. Kyse on samanlaisesta asiasta kuin jos sinulla on yksi hevosenkenkä, niin et tarvitse enää kuin kolme kenkää ja hevosen (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?)
Sieluni silmillä näen liivin valmiina ylläni ja ihailevat katseet polttavina niskassani.
Lappusia kutoessani suunnittelen mielessäni, mihin kohtaan liiviä neulon kukkaisketjut. Toisen kiinnitän luultavasti jotenkin puolihuolimattomasti olkapään seudulle ja toisen ehkä  ryöppyämään rinnalta vinosti sivuun alas...
Liivistä tulee hieno ihan varmasti, vaikka itse sanon. Hieno siitä tulee, vaikka en sanoisikaan. Jahka vaan nyt saisin sen joskus valmiiksi.
Koristelin viikolla myös pihapiiriämme viemällä kannonpäähän lyhdyn (kts. toinen kuva).
Hankin siihen vielä toisenkin lyhdyn, jahka löydän sopivan. On sen verran suuri kanto kaskessa kysymyksessä. Yksi lyhty ei riitä.
Nyt luulen, että tämän kertainen jatustelu riittää ja laitankin tähän kohtaan pyöreän ja lämpöisen pisteen. Voi hyvin rakas lukijani. Sinä olet minulle tärkeä.
-------------------------------------------------------------------------------

Psalmi 116: 1-7

Minä rakastan Herraa.
Hän kuulee minua, hän kuulee hartaan pyyntöni.
Kun huudan häntä avuksi, hän kuuntelee.
Kuoleman köydet kiertyivät ympärilleni.
tuonelan kauhut ahdistivat minua,
minut valtasi tuska ja murhe.
Silloin minä huusin Herran nimeä:
-Herra! Pelasta minut!
Herra on oikeamielinen ja laupias,
meidän Jumalamme on armollinen.
Herra on avuttomien suojelija.
Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni.
Nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen.




maanantai 31. lokakuuta 2016

Rikkinäisiä kaaroja


Taas vanhat kuvat tervehtävät teitä uuden maanantaibloggauksen alussa. Kuinkas muuten?
Olisi minulla pari tärkeää uuttakin kuvaa esiteltäväksi, mutta ne ovat kamerassa. En muista pätkääkään, milläviisiin ne ladataan tänne koneeseen. Olen minä toisella silmällä seurannut, kuinka se tapahtuu, mutta nyt ei ole aikaa ruveta kokeilemaan. Muutenkin on taas päivä pitkällä, vaikka siitä tunti pois otettiinkin.
Tuossa yläkuvassa on kuvattuna se paljonpuhuttu yksityinen pururatamme kutakuinkin näihin aikoihin viime-, toissa, tai sitä edellisvuotena. Joka tapauksessa talvella ainakin.
Muistan vieläkin, kuinka nauratti, kun lenkkipolkua oli aurattu ainakin sata meeteriä alusta.
Polkuhan on 400 metrin pituinen ja muistutan vielä, että kyseisestä ihanasta polkusesta ei meillä, (so.minulla ja Maunolla), ole sentin senttiä meidän omaa. Kuhan nimesin polun yksityiseksi lenkkipoluksemme, kun huomasin, että se siinä aivan kuin sitä varten oli.
Tänäänkin spurttasin sitä pitkin kaksi kertaa. Letkutie, jonka varrella mökkimme on, on 100 metrin pituinen. Sen tryykäsin kaksi kertaa päästä päähän. Yhteensä siis kaksi kilomeeteriä on tullut harrastettua ruumiinkulttuuria tänään. Ilma oli ihana kuin morsian ja kaikki maisemat niin kaunista kuin vaan syksyisin voi. Lämmin oli myös Joku ihme hankisääskilajikekin oli innoissaan herännyt ja pitikin yrittää pitää suuta visusti kiinni, etteivät tuki suuhun.. Ensimmäisen neljänsadan metrin kävelyn jälkeen on työlästä pitää kitaansa kiinni. Oli pakko puuskuttaa. Ja puuskuta nyt kita kiinni!
On se kamalaa, kun kunto on kuin kapisella koiralla. Tosin, kun oikein tarkkaan muistelee, ennen lenkkeilysessiotani, hengästyin jo pukiessani. Nyt menee jo paljon paremmin.

Toisessa kuvassa on kolme erilaista suojelusenkelitaulua. Omipiirtämiäni. Laitoin valokuvan framille  siksi, että joulu on tulossa. Voit ostaa lapsillesi, tai lastenlapsillesi, tai sukulaistesi lapsille, tai naapureiden lapsille, tai tuttaviesi lapsille, tai tuiki tuntemattomien lapsille suojelusenkelitaulun joululahjaksi.
Ennen vanhaan hyvään aikaan kaikkien lapsien sängynpäädyssä seinällä (ei kyllä minun) riippui suojelusenkelitaulu. Minusta se olisi kiva tapa ottaa jälleen käyttöön. Kovasti sitä toivon ja onhan  tässä omakin lehmä ojassa. Se on ilman muuta selvä se.

Viime viikon kalenteriaukeama on toivottoman tössyinen. Kovasti on merkintää joka päivälle ja kovasti on menojen päälle vedelty viivaa ja kirjoitettu uutta. On myös joitakin täysin väärä merkintöjä, joita en ollut muistanut yliviivata. Juuri siitä viivaamattomuudesta johtui, että muut ystävällisesti siirsivät etukäteen sovitun tilaisuutensa toiseen iltaan, jotta minäkin pääsisin mukaan.
Hohhoijaa sanon minä itsestäni, viivauksistani ja niiden puutteesta.
Hiukan lohdutti, kun kuulin, että itseasiassa kaikille sopikin paremmin se uusi tilaisuusilta.
Kyse on Kotiseutyhdistyksen kiitosillasta. Minulla oli kunnia ja ilo saada oikein kutsuttuna lukea omatekemiäni runoja. Se on minulle aina mieluinen tehtävä. Siitäkin huolimatta, että (ja kaikki te sen muistanettekin), jännitän esiintymistä ihan hirvittävän sikamaisesti.
Ja mitä enemmän jännitän, sitä enemmän suollan ennen runojen lausuntaa kaikkinaista outoa pulputusta. Kotiseutuilta ei tehnyt minkäänlaista poikkeusta. Melkeinpä sanoisin, että päinvastoin.
Retostelin ennen lausumistani juureni äitini puolelta olevan näiltä aukeilta. Juuret ovat niitä Ritareita ja Kuljuja. Kaikkihan "Kuljun sisarukset Kyrööstä" tietää ja tuntoo. On sukukirjankin nimenä.
Kehuskelin, kuinka kuljulaisista sanottiin, että muut tekee mitä osaavat ja kuljulaiset, mitä tahtovat.
Tuli aika hiljaista ja niinpä aloin rinta rottingilla paasata runoani. Olin kirjoittanut sen muutamaa tuntia ennen tilaisuutta ja piti olla tarkkana lukemisen kanssa. Runo loppui ja istuin tyytyväisenä odottamaan seuraavaa runonlukuvuoroani. Siinäpä istuessani minulle iski morkkis retosteluistani.
Nyt luulevat, että minä olen sellainen, joka teen ihan mitä tahdon, koskapa Kuljun puljuun kuulun.
Niinpä, ennenkö aloin posmottaa toista runoani, kerroin laveasti, mitä kaikkea en osaa, vaikka tahtoisin. Kerroin, että olisin aina tahtonut oppia nuotit. Mutta ei! Niin on kovaa luuta pääni, että opettajan sankarillisesta puurtamisesta huolimatta, opin vaan erottamaan, koska nuotit on väärinpäin edessäni ja koska taas oikeinpäin. Villasukkiakaan en ikinä, katkerista kyynelistä huolimatta, oppinut kutomaan. Lyyli Amalia- mummuni kutoi ne ainoat hikiset tekeleeni valmiiksi. Toisen sukan jopa ihan alusta loppuun. Sain niistä numeroksi kuutosen (sex).
Ikinä en Lyyli Amalia-mummulle numeroa kertonut. Hän oli taitava sukantekijä. Olen tämän katkeran sukka-asian moneenkin kertaan kertonut, mutta toivon, että katkeruus ja kipu hellittää, kun sen usein ilmoille ennätän. Puhuminen helpottaa. Ja tässä tapauksessa kirjoittaminen.
Mielestäni yleisökin helpottui, kun huomasi, että runonlukija onkin ihan tavallinen tallaaja. Ei mikään superolio, vaikka kuljulainen onkin.;)
-Kyllä sinä sitten tuon runonkirjottamisen taidat! sanoi joku eteisessä, kun teeteltiin kotiinlähtöä.
-Noh, ne nyt on sellaisia... enkä minä oikein sitten muuta, kuiskasin minä yrittäen näyttää vaatimattomalta. Tunsin, miten vanha kunnon kuljusmaisuus pukkelehti sydämenseudulla ja ihan jo  päässäkin.

Keskiviikkona pääsin kuin pääsinkin Luovan kirjoittamisen piiriin, kun sainkin vetää viivan sen menon päälle, jonka luulin sinä päivänä olevan. Kalenterissa oleva meno oli siirretty jo puolivuotta sitten. Minä en vaan ollut kruksannut yli.
Luovan kirjoittamisen piirissä kirjoittelimme kaikenlaista ja nopeassa tempossa. Sai antaa mielikuvituksen laukata ja kirjoittaa, mitä sylki suuhun toi. Aiheeksi annettiin korvan ja kuuleminen, (tai ainakin jotain sinne päin) Se oli hauskaa. Luimme kukin vuorollaan kirjoituksemme ja sekin oli hauskaa.
Setvimme illan mittaan myös edelliskerran kirjoitustehtävää, joiden marginaaleihin ohjaaja oli "korjannut" ja merkkaillut innostavia ja ohjeita-antavia neuvoja.
Minun tehtäväkirjoitukseni ei ollut käsittelyssä ollenkaan. Ei tietenkään, koska olin ilmoittanut, etten pääse tulemaan, enkä ilmoittanut, että ei vaitiskaa!
Kun kaikkien kirjoitukset oli menty läpi, ilmoitin, että minä en kestä minkäänkarvaista arvostelua. En, en ja en. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Siihen ei kenelläkään ole sanomista, eikä liioin nokan...
Kaduttaa hiukan, että  noin menin sanomaan. Silti, vaikka se totta hiukkasen onkin. Ensinnäkin kurssilla ei ARVOSTELLA ollenkaan. Nurjasti ei sanota ensimmäisestäkään kirjoituksesta. Ei sanottu tuossa illassa, eikä ihan varmasti tulevissakaan.
Minä yritin humöörimielellä ilmoittaa, että en halua kuulla sanomista siitä, jos kirjoitan hengellisistä asioista. Haluan nimittäin aina kirjoittaa jotakin tästä nimenomaisesta aiheesta.
Olen joskus, (kauan kauan sitten, ihan ensimmäisellä kirjoituskurssillani, about kolmekymmentä vuotta sitten, saanut arvostelua juuri siitä minun hengellisestä aspektistani. Oli kuulemma lapsellisen naivia. Noh, mene ja tiedä. Suottaapi se sitäki olla. Mutta sanotaanhan Raamatussa, että ellette tule lasten kaltaisiksi... jne.
Tähdennän vielä, että sen jälkeen ei kukaan ole asiasta maininnut. Varsinkaan mitään negatiivista.

Perjantaina oli illalla mukavaa odottaa pääsyä raamattupiiriin. Iltapäivän mittaan  roikuskelin Facebookissa ja sieltäpä kauhukseni huomasin, että minähän olen lupautunut melkein vuosi sitten menemään joululahjakääriäistalkoisiin Vaasaan. Tiimi, nimeltään "Romantikot" on hankkinut pitkin vuotta tavaraa, jotka pakattaisiin kenkälaatikoihin ja lähetettäisiin edelleen Romaniaan. Hanke on valtakunnallinen Patmos-yhdistyksen organisoima. Tämä tapahtuisi perjantaina ja minä olin kirjoittanut sen lauantain päälle. Pääsin kuin pääsinkin paikalle pakkailemaan.
Saimme illan mittaan pakatuksi 114 pakettia. Joimme väliajalla kahvia, söimme leipää ja täytekakkua, kuuntelimme yksinlaulua ja runonlausuntaa (arvatkaa vaan kuka lausui ja kenen runoja).
Ensi vuonna päätettiin kokoontua taas ja koko vuoden keräisimme jemmaan  paketteihin pantavaa.
Sukkia, lapasia, pipoja, hammastahnaa, hammasharjoja, saippuoita, värikyniä, kumeja, lyijykyniä, teroittimia, penaaleja, leikkikaluja, puseroita, vihkoja ja makeispusseja.
Asiasta saa tietoa mm. googlaamalla nimellä Joulunlapsi.
Minä myöhästyin sovitusta alkamisajasta noin viisitoista minuuttia.. Myöhästyin, vaikka ajoissa olin erehdykseni huomannutkin.  I hate myöhästymistä. Siinä menee maha ilkeästi sekaisin, kun ottaa niin hermoihin ja hävettäminen saa posket, jos mahdollista, vieläkin tuskemman punaiseksi kuin ne poskipunalla ryyditettyinä ikinä ovat.
Minulla oli kyllä alibi. Bensa oli loppua ja loppua ja minun piti mennä pyytämään kesken matkan vävyä kanssani tankkaamaan. Olen viimeksi tankannut itse vuonna 1978. Magnus on aina tankannut, mutta hänkin sattui olemaan Joensuussa, joten...

Lauantaina illansuussa istuin keittiönsohvalla täydessä sotisovassa (sotisopa=lurex-legginssit, hörhelöpusero, naama pakkeloituna ja huulet punattuna) odottaen, että Magnus viheltää pilliin..
Olimme päättäneet mennä Ylistaron kirkkoon ylistämään.
Kuinka ollakaan Catherine soitti, että heidän autostaan juoksi vedet pitkin moottoritietä. Magnus lähti päästämään heidät pälkähästä. Moottoritiellä ei ole suotavaa seisoskella ja niinpä soitettiin hinausauto hätiin. Sitikalla jatkoivat tiellejääneet matkaansa ja minä hain Magnuksen Saabilla Laihialta Hälvänmutkalle.
Kuinka ollakaan 20-vuotias Saabi-vanhukseni päätti myös sanoa yhteistyö- ja avunantosopimuksen poikki ja emme päässeet lukuisille menoillemme koko viikonloppuna. Istuimme kotona kuin tatit. Minä nyppien kynsireunoja ja Magnus sohvalla maaten ja kuor...siis ajatellen syntyjä syviä.
Tänään on sitten autoja rempattu lähisuvussa oikein urakalla. Uskon, että kohta alkavat taas maisemat vaihtua. Paitsi, että kalenteri näyttää aika valkoiselta. Muutama meno on (jos nyt sitten pitävät kutinsa).
Tähän lopetan jatustelun tältä erää, vaikka olisihan tuota juttua vielä tursunnutkin, vaikka ei missään ole ollutkaan.
Esimerkiksi siitä olisin voinut kirjoittaa pitkästi ja ihmetellä, että hiiriä ei ole tänä syksynä tukkinut makuukammariimme kuin muutama. Nekin ihan loppukesällä. Liekkö vanhoille asuinsijoille palannutta pöllöä kiittäminen, vai mitä? Oli miten oli, niin aivan mahtavaa, ettei niitä viiksivalluja ole liiemmälti näkynyt. Sen sijaan toivottavasti pöllö tekee liudan uusia poikasia hiiriä hävittämään.

T: K. Tursander-Pölmoss
-----------------------------------
Jesajan kirja 55: 6-7

Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää,
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä!
Hylätköön jumalaton tiensä
ja väärintekijä juonensa,
kääntyköön takaisin Herran luo,
sillä hän armahtaa,
turvautukoon Jumalaan,
sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kalpea kalenteri


Eilen oli lähteä kuppi kaatua nurin Majatalo-illassa täällä kotikunnailla.
Vähän siihen malliin kuin rautapata tuossa alimmaisessa kuvassa.
Rautapatakuva on ennenkin taas näillä estraadeilla ollut, kuten ympyräkatseiset leppäkertutkin, mutta ne sopivat tähän postaukseen ja uusia kun ei ole. Kuinkas voisikaan, kun en edelleenkään edes tiedä, kussa kameramme on. Ja vaikka tietäisinkin, että se on peililipaston vasemmassa yläloodassa, en ole sitä esille kaivanut. Pitäisi iskeä kohti kunnon  kuvanottokuume. Olletikin nyt, kun  kuvaaminen olisi  kivaakin, kun kuvat eivät tule mustanpuhuvia kirkkaalla päivännäölläkään. Kiitos Arminin taannoisen korjausliikkeen.

Majatalo-ilta on hengellinen ilta, jossa puhutaan hengellisiä ja soitetaan ja lauletaan hengellisiä. Juuri niin kuin pitääkin.
Minä sain monen vuoden paussin jälkeen pitää pyhäkoulutuokion lapsille.
Mikään ei estäisi minua edelleenkään pyhäkoulua pitämästä ja tekisin sitä taatusti, jos vain saisin selvää nykymukuloiden puheesta. Nykymukuloiden puhe on niin nopeaa ja niin hiljaista, että en saa siitä minkään valtakunnan selvää.
Aikoinaan lopetin opettajanaolon, koskapa jos neljännen kerran opettaja kysyy TÄH? niin johan siinä hermostuu Erkkikin, saatikka muksu. Löin pyhäkouluopettajan pillit pussiin ja sillä siisti.
Joku neuvoi, että älä kysy niiltä (so lapsilta) mitään! Puhu koko ajan ja päälle, jos jotakin yrittävät sanoa korota ääntäsi.
Hyvä neuvo, mutta on se niin mukavaa jutustaa pikkuihmisiä. Ja minulla oli aina pyhäkouluhetken päälle tapana kehottaa kysymään jotakin. Jotakin, mikä askarruttaa luetusta kertomuksesta, tai jostain muusta uskonnollisesta asiasta. Lupasin vastata parhaan taitoni mukaan ja jos en osannut, kysyisin joltakin, joka tietää.
Kerran sitten eräs pikkutyttö viittasi ja kysyi, että onko taivaassa ihmisillä silmäpusseja?
Kyseisiä pussukoita ei sen sunnuntain pyhäkoulukertomuksessa mainittu, mutta ehkäpä työlle juolahti asia mieleen, kun katseli opettajattaren kuutta (sex) silmäpussukkaa pöydän toiselta puolelta. (Olen tainnut tämänkin kertoa jo ainakin kuusi (sex) kertaa).
-En tiedä, mutta toivon totisesti, että ei ole ole, huoahdin kaihoisasti. Vastaus tyydytti pientä neitiä.
Luin eilen lapsille lastenraamatusta luomisesta. Sekä maapallukan, että ihmisen.
Näytin kirjasta myös kuvaa, jossa Adam (jonka nimen eräs ihastuttava pikkuneiti jo tiesikin) ja Eeva näpöttivät lehtevän pensaan takana.
Ennenkö aloin lukea lapsille Raamattua, kerroin, että kenenkään ei tarvitse kuunnella, mutta hiljaa pitää olla, jos vaikka joku haluaa kuunnella. Sitten kerroin, että kysyn lopuksi kysymyksen luetusta kohdasta ja joka ei tiedä, jää luokalle!!!
No, heh heh! Aina heti perään lohdutan, ennenkö kukaan ehtii saada traumoja, että kysyn niin lellun helppoja, että kaikki pääsee taatusti luokalta. Jopa pääsevät hyppäämään monen luokan ylikin!
Tämän kertainen kysymykseni oli, että kuka loi ihmisen ja maapallon, plus kaiken sen ympärillä?
Syntyi hyytävä hiljaisuus...kukaan ei vastannut mitään.
-Mahtoiko se olla Jumala? kysyin. Kaikki nyökkäsivät. Kaikki tiesivät. Kaikki pääsivät hyppäsemään monen luokan yli ja opettaja hyrisi tyytyväisenä.

Näistä asioista kohdallani kuppi läikkyi yli. Ilosta!
Nurin se oli mennä (ja menikin), kun eräs rouva tuli viereeni kahvia juomaan ja ilmoitti iloisesti, että hän on aina pelännyt minua. Minä olen pelottavan ja vihaisen näköinen.
Suussani pyörivä Karjalanpiirakka munavoita kyljessään oli mennä vääräänkurkkuun (ja menikin).
Suuni vääristyi, jos mahdollista, tavallistakin enämpi alaspäin ja kyyneleet valuivat valtoimenaan paksuille poskilleni.
-Mä...mä olen tämän näköinen. Mun ulkonäkö on tämmönen, niiskutin minä ja tungin Karjalanpiirakkaa turpaani. Ruokahalu ei meikäläiseltä katoa,vaikkahan sanottaisiin rupirotaksi.
-Jos olisin niin rikas kuin olen köyhä, menisin pumppauttamaan suupieleni ajokoiranjuonteet sileäksi ja kinnauttaisin muutenkin suupieliä enämpi taivaita kohti, minä vollotin.
Sitten iski kauhu. Oli pakko kysyä, että onko hän pelännyt, että käyn kimppuun? Sain tiedusteltua asiaa tuskin kuuluvalla äänellä haukaten samalla omenapiirakkaa suun täyteen. (Karjalanpiirakan olin nyyhkytellessäni jo saanut mahaani moosattua).
-No, en toki, mutta...
Asiat setvittiin ja puhuttiin sitten perinpohjin. Mitään ei jäänyt hampaiden väliin. Minulla ainakaan. Päinvastoin. Oli mukavaa tutustua tähän rouvaan ja jatkossa tutustumme vielä paremminkin, koska meillä on samat intressit.
Koko illan tunsin itseni kuitenkin aika munsteriksi. Peiliin katsoessani näytti, että siellä kuikuili Notredamen kellonsoittaja, eikä runoilijatar Kaisa Jouppi. 

Viikolla naapurissa oli Tupperware-ilta ja sinne sain kutsun ja sinne myös menin.
Menin, vaikka en hopeanhintaista muovia malta oikein ostaakaan. En, vaikka kyseiset tuotteet ovat hyviä, kestäviä, kauniita ja käteviä. Niissä voi säilyttää ruokaa, vaikka muovirasioissa muuten ei suositella ruokaa säilytettävän (Luin tämän juuri jostakin. Kehotettiin lasipurkeissa ja teräsastioissa ylijäämäsyltyt ja soosit säilyttämään).
Mukavaa, että saa taas alkaa keräämään niitä isompia kurkku-ja sillipurkkeja. Niissä on hyvä ylijäämäsapuskaa säilyttää. Olen huoletta paiskonut lasipurkit lasikeräykseen, kun "muovipötit ovat niin käteviä". Eivät kuitenkaan taida niin käteviä ollakaan. Niistä irtoo kaikenmaailman jäämiä. Kuulemma. Eivät tee hyvää ihmisen suolenmutkille, eikä muuallekaan.
Menin Tupperikutsuille perunankuorimaveitsen takia. Tupperwaren kuorimaveitsi, tai eihän se veitseltä näytä pätkääkään, on maailman paras. Se kestää ja kestää, eikä tylsy.
Ostin kyseisen veitsen joululahjaksi. Nyt on jo kahdelle rakkaalle lähiomaiselle lahja melkein paketissa. Toiselle puolitusinaa kalsareita ja toiselle pk-veitsi.

Raamattupiirissä olimme perjantaina. Tämä piiri kokoontuu aina perjantaisin. Kesät talvet, juhlat arjet. Jos joskus mietit, mihinkä mennä perjantaina, tule seurakuntatalon raamattupiiriin. Isoonkyröön. Voit tietenkin mennä muuhunkin raamattupiiriin jonnekin muualle, jos lähistölläsi on sellainen. Jos ei ole, perusta itse. Ei se sen kummosempaa ole. Ei niissä hullummaksi tuu. Melkeinpä sanoisin, että päinvastoin. Puhun kokemuksesta.
Lauantaina olin Nikolainkaupungissa Aija-Kanita-tädin luona ja sieltä menimme seuraamaan Joonathanin salibandymatsia Botniahalliin. Väliajalla joimme kahvia ja vävyn tekemää iki-ihanaa pitsaa. Vanhemmat vievät aina vuorotellen tarjottavaa peleihin ja niistä kertyvät rahat menevät tietenkin tuon hienon lajin harrastuksen hyväksi.
Tuli iloinen mieli, kun katsomosta näki, kun joku kulki vävy-Eerikin tekemä pitsaläiskäre lautasellaan. Ovat ne niin hyviä. Ne läiskäreet. :D
Kaikki matsit, ovat ne sitten kuinka hyviä ja mitä tahansa, pakkaavat olla meikäläiselle liian jännittäviä. Otan kaikki aina niin mahdottoman raskaasti ja tosissani. Kotona TV:stä matseja katsellessa voi aina mennä kamariin ja kuunnella ovenraosta, mutta katsomossa istuessa pitää vaan hermoilla ja nyppiä kynsinahkoja.

Taiteellisella rintamalla minulle kuuluu parempaa kuin huonompaa. Lähetin Luovan kirjoituksen kurssille kotiläksyrunon. Pitkän sellaisen. Ei sanallisesti pitkää, mutta muuten. Rivivälit olivat ainakin viissenttiä, kuten kauhukseni sitä lähettäessäni huomasin. Silloin kuitenkin kaikki oli jo myöhäistä. Lähtenyt, mikä lähtenyt.
Itse en kirjoitus-iltaan keskiviikkona valitettavasti pääse, mutta puhukoon runo puolestani.
Lisää taiteellista iloa elämääni tuo kaksi upouutta joulukorttia. Tänään haettu  painosta ja niitä  voi kohlakkoin tilata korttialbumi sivuilta. Myös niitä vanhoja. Aihehan niissä ei ole muuttunut mihinkään päin. Yhtä tuore vuosituhannesta vuosituhanteen.

Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu siis hyvää ja tähän on hyvä lopettaa. Voikaatte paksusti!
T: Kaisa Pakssten-Pillitter
-------------------------------------------------------------------------
Psalmi 94: 9

Hän, joka on luonut korvan-
hänkö ei kuule?
Hän, joka on tehnyt silmän-
hänkö ei näe?

maanantai 17. lokakuuta 2016


Kaikki varmasti muistatte, koska niin usein olen asiasta puhunut, että jos meikäläinen saa jotakin päähänsä, se siellä myös pysyy. Niin hyvin, että en koe ikinä tarpeelliseksi lähteä lähemmin tarkistelemaan, onko asiat niin kuin ajattelen, vaiko eikö.
Tämmöinen varma muistamistapaus sattui taas  myös männä viikolla.
Olin edellisviikon lopputunneilla vilkaissut kalenteriani ja tuleva viikko (siis viime viikko, josta nyt teen selontekoa) näytti ihan valkoiselta. Ei minkäänkarvaista merkintää minkään päivän kohdalla.
Koska jämpti oli niin, innostuin ja sain huikean inspiraation piirtämään muutaman uuden uutukaisen joulukorttiaihionkin entistä vanhaa korttirepertuaariani täydentämään. Joulukorttejapa tietysti, koskapa joulu on ihan tuossa tuokiossa. Huomenna viemme aihiot painatukseen.
Noh, sitten siihen kalenterin valkoisuuteen palatakseni. Tapahtui niin, että torstaina mussuttaessani kaikessa rauhassa jotain pienoista välipalaa, ennen vetäytymistäni vinttipöksään piirustamaan, soi Magnuksen puhelin. Magnuksen puhelin soi tuon tuosta, joten siinä ei sinänsä mitään kummallista ole, mutta jäykistyin kuuntelemaan hänen puheitaan:
-Joo, kyllä soon kotona! Jaa, jotta Talourellisen jaoston kokous meneillänsä? Joo, kyllä se tuloo, sei vaan oo huamannu, jotta...
Enempää en jäänyt kuuntelemaan. Salamana (sikäli meikäläisen liikehdinnästä nyt voi niin väkevää sanaa käyttää) syöksyin vaatenaulakolle ja riuhtaisin jonkun kauhtanan niskaani ja luiskahdin ovesta ulos. Repäisin autoni oven auki ja vääntäydyin ratin taakse.
-Muista, että kaahaamisella ei voita kuin minuutin ja senkin ennenaikaiseen kuolemaan, huusi Charles ystävällisesti perääni.
-Joo, joo, sanoin ja rytkäytin auton käyntiin. Sitten ykkönen silmään ja radio Ruotsiin...
No, ei. Minä olen maltillinen ja hidasliikkeinen safööri. Sitä paitsi rakas 20-vuotias Saab Turboni on automaattivaihteinen. Siinä mitään ykkösiä ole. Radio minulla ei ole autossa ikinä päällä.
Matkalla, ensimmäisen kurvin suoraksioikaisun jälkeen, minuun iski tuttu ja kauhea  Mikäihmeluuletolevasi-syndrooma. Toisen kurvin jälkeen syndrooma helpotti, mutta tilalle tuliVellitalokutsuu-syndrooma. Se se vasta kauhea on.
Surkimus&tollero-syndroomahan minulla on jatkuvasti päällä, joten ei siitä sen enempää.
Kauaa ei kulunut k, kun olin kaah...öh siis ajellut perille ja astelin Pappilan kokoustilaan.
Pyysin kamalasti anteeksi ja istuuduin kahvi&kokouspöytään kuin häntäänsä pierryt koira.
Kun olin saanut sumpit ja nisut syötyä, aloin pontevasti keskittymään kokouksen tuoksinaan. Kokous eteni hyvin. Minullakin oli jotakin tärkeää sanomista asiaan, jos toiseenkin.
Kuitenkin sen verran olin toliltani, että kynsinauhani olivat jälleen  kovilla. Kokouksen jälkeen niitä ei enää ollut. Oli vain vereslihaiset reunamat.
Koskahan tuokin kauhea nyppimis- ja takapajulatapa jää minulta pois? Varmaan sitten, kun opin lukemaan kalenteria, enkä uskomaan silmien antamiin vääriin luulemuksiin. Siis ei koskaan. :(
Joka tapauksessa tuosta kokouksesta on historia kirjoitettu.
Onnittelin itseäni kokoukseen kaahatessani, että oli ollut pakko mennä kauppaan aamupäivällä. Naama oli siis pakkeloitu valmiiksi. Siihen ei tuhraantunut yhtään kokousaikaa.Vaikka toisaalta, ei minulla naamanpuunaamiseen kauaa mene. Äkkiäkös sitä puuteria klyyvarin kanteen tupruttaa ja huulipunaa höpliin vetelee.

Valokuvia en ole edelleenkään räpsinyt. En moneen viikkoon. Siispä jouduin taas laittamaan vanhoja otoksia katseltavaksi.
Ensimmäisessä kuvassa on kuvattu yksi nurkka kotipaikkani, Tervajoen,  asemarakennuksesta. Tuon asemarakennuksen edessä minulla on tapana seistä ja odottaa junan saapumista. Siis silloin, kun matkustan esim. Nikolainkaupunkiin.
Asemarakennuksen keskipaikkeilla on aivan ihanat rappuset, joita ei kuvassa näy, mutta joilla minä aina kesäisin istun ja ihailen sitä maalaismaisemaa, joka eteen levittäytyy. Kuin lapsena ennen, vaikka kaupungissa asuinkin.
Tervajoen asemalta näkyy monen kilometrin päähän saapuvan junan valot. Ne ovat kauheat. Valojen näkymiseen aina loppuukin meikäläisen haaveilut ja muistelut kuin seinään. Tilalle tulevat pelkäämiset ja jännityskauhut. Muistanette, kuinka suhtaudun junien kulkunopeuksiin ja jarrujen kunnossaolemis- epäilyihin.?
Yhtään eivät tilannetta auta "rauhoittavat" puheet kuinka maanteillä omalla autolla matkustaminen on tilastollisesti paljon vaarallisempaa kuin junalla porhallus.
Linja-autoon en liioin, ilman välttämätöntä pakkoa, nouse enkä vapaaehtoisesti istu.
Linjapiilit ajavat myös niin tuhottoman lujaa ja ovat kaatua ja kaatua joka sekunti. Tai siis siltä minusta tuntuu.
Ei! Ainoat turvalliset menopelit ovat oma pikku auto ja lentokone. Niissä ei tarvitse pelätä. Voihan toki onnettomuuksia sattua niissäkin istuessa, mutta ei tarvitse pelätä ja jännittää, josko niin käy.

Alakuvassa on veljeni, serkkutyttö Elitzabethy, minä, ja serkkupoikani Tapio.
Kuva on otettu runsaan parinvuoden kuluttua siitä rippikuvasta, joka edelliskerralla somisti mhvv:n alkua. Sitä, jossa näpötän vessapaperilla tehtyine kiharoineni vakavan näköisenä ja oloisena (joita totisesti olinkin).
Muistan erittäin hyvin, kuinka eräs kaukainen sukulaisnainen sanoi minut nähdessään, että no nyt on Kaisankin silmiin tullut vähän ilmettä. Hän oli edelliskerran nähnyt minut rippi-ikäisenä ja sitten tuon toisen kuvanoton aikoihin.
En muista ilahtuneeni tästä sukulaisnaisen kehusta. Muistan päinvastoin hiukan suuttuneeni. Ihan omassa hiljaisessa mielessäni vaan. Kynsinauhojen repiminen ei kuitenkaan saanut tuosta alkuaan. Muistan sen alkaneen jo eka luokalla koulussa, koskapa vieläkin ruimivat vilunväreet selkäpiissä muistaessani, kuinka kädet piti levittää PUHTAAN nenäliinan päälle ja opettaja kulki hitaasti kaikkien ohitse tarkastaen, että kynnet ja nästyyki olivat kunnossa. Minulla ei kynnet (varsinkaan niiden sivut) olleet timmissä oikein koskaan. Nenäliinankin kanssa taisi olla sii ja soo.

Sunnuntaina olimme Isonkyrön kirkossa. Tapamme mukaan. Juhlallista oli ja sykähdyttävää kirkonpenkissä istua ja uskoa.
Lauloimme Magnuksen kanssa (ja tietenkin koko kirkkokansan kanssa) virren Jumala ompi linnamme. Siinä sitä on virsi, joka koskettaa luita ja munaskuita myöden. Ei ole ns. "maallisesta" musiikista semmoisten kiksien antamiseen. Tämä on tietenkin minun mielipiteeni ja makuni ja niistä ei ole kiisteleminen. Enkä semmoiseen tahdo sekaantuakkaan. En, en ja en.

Tänään olimme Laihialla Krellin ystävätapaamisessa. Krel on yhtä kuin Kristilliset eläkeläiset.
Trönäsimme kahvia ja söimme nisua. Minä sain oikein luvan edestä ja ennalta sovitusti esitellä korttejani ja nehän ovat aina  myös myytävänä ja joku niitä myös ostikin.
 Kortteja voi myös ostaa netin kautta (vrt. joulukorttien lähettelyaika lähenee). Laitan sitten tänne vielä tujumman mainospläjäyksen, kun saan ne kaksi uuttakin joulukorttia  uunista ulos.
T: Kaisa Reklamsten-Kortberg
--------------------------------------------------
Psalmi 121

Matkalaulu.
Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.