maanantai 26. syyskuuta 2011


Tähän asti on tultu ja viikko on vilahtanut ohitse. Nopeasti kuni aamuruskon ensisäteet aamuautereen horisonttiin piirtyvissä puidenlatvuksien hiipeissä.
Paljon ehtii myös vettä virrata Kyrönjoessa, ennenkuin kaikki Israelin matkakuvat ovat näytillä blogissani olleet.
Varsinkin, jos ne laittaa useampaan kertaan esille, kuten kuvan kottaraisen (!) kanssa ehkä on päässyt käymään.
Tuo alkulause vaikuttaa kovasti runolliselta.
NIIN ON TARKOITUSKIN!
Täytyy vähitellen terästäytyä, mitä runojen kirjoittamiseen tulee. Uutta runokirjaa varten ei nimittäin vieläkään ole hehkeytynyt yhtäkään täysin uutta säeparia.
Jos nykyfiilikset eivät ota väistyäkseen, niin niitä ei ehkä kovin sankoin määrin ole näköpiirissäkään.
Tuo alku nyt tosin vaikutti jo aika lupaavalta ;) joten ehken se tästä.

Maanantai meni jahkaamisessa ja pahkaamisessa lähteäkkö Nikolainkaupunkiin, vaiko eikö lähteä?
"Eikö lähteä" voitti.
Maanantain kohdalla onkin sitten kalenterissani täysin valkoinen plätti. Ei mitään merkintöjä. Plättimäinen päivä siis.

Tiistaina porhalsimme Noyesin... (jo ennestään muutettu nimi muutettu, koska en muista alkuperäistä muunnosta. Alan muutenkin mennä hiukan sekaisin näiden muunteiden kanssa).
Tiistaina siis porhalsimme Noyesin kaa Jurvaan naistenkesken-iltaan. Illan nimeksi oli annettu "Naisen rosoinen onni".
En puhunut rosoisuudesta sanan palaa. Minulla ei ole koskaan ollut mitään rosoisuutta, mitä onneen tulee.
Se, että elämässäni ehdin päivän mittaan olla parikertaa onneni kukkuloilla, pudotakseni välillä mustiin mujuihin, ei ole rosoa.
Onneksi siis ymmärsinkin pitää kitani kiinni, tai onneksi en ehtinyt kirjoittaa mitään paperille, kuten ensiksi aioin.
Lausuin sensijaan muutaman runon runokirjastani.
Runoja pyydettiin äänekkäästi hurraten kuultavaksi useampiakin.
Olenkin ajatellut, että ellei runotamma pian ala laukata kiivaammin eteenpäin, ei ihmisien kohta kannata ostaa koko Runollista kirjaani, kun ovat kuulleet kaikki värssyt lausuttavan ja veivattavan niin usein, että osaavat kohta ne ulkoa.
Mitä sellaista ostaa, jonka jo osaa?
Paitsi lähetyskannatuksen vuoksi tietenkin. Tätä näkökulmaa revitänkin innokkaasti, kun kehoitan kirjan hankkimaan. Ja ainahan voi ostaa lahjaksi jollekulle toiselle, joka ei naistenilloissa ja seuroissa penkkejä hierrä.

Keskiviikkona Magnuksen veli Mauritzio tuli meille kylille.
Sehän tiesi sitä, että putsasimme koko pikku rintamamistalomme pölystä ja ikkunoiden välit kärpäsenraadoista.
Mauritzio tenttasi myös hiiritilanteen tarkasti. Kuultuaan, että hiiriä ei nyt viime TUNTEINA ollut jäänyt kiipeliin, suostui hän öitsemään yläkerrassa, eikä ilmapatjaa tarvinnut ilmata ja asettaa alakertaan.
Onneksi killerit eivät paukkuneet koko vierailun aikana. Sen jälkeen kyllä kiitettävästi :(
Sanoin Magnukselle, että minulla alkaa jo silmissä sameneen, kun ajattelen sitä siimahäntien KEKOA, joka syntyisi jos kasattaisiin kaikki 6 vuoden killerihiiret yhteen ja samaan kasaan.
- Mitä nuata yhtehen kasaa ja ittiänsä hermostuttaa. Parempiakin asioota voi yhtehen kasaalla ja laskia.
- Joo, mutta ajattele, mikä kaamee ällö-lihakasa!!! kiljuin minä.
- Minen tuallaasia viitti eres unisnani ajatella, loihe Magnus sanomaan syöden eilisiä perunamuusinloppuja.

Perjantaina olimme Lapualla urkufestivaaleilla.
Oikein kutsuvieraina istua näpötettiin melkein etupenkissä.
Turun kaupunginorkesteri oli koko komeudessaan esiintymässä. Täytyy sanoa, että konsertti oli hyvin vaikuttava.
Lupsautin silmäni kiinni, kuten aina teen konserteissa. En suinkaan vetääkseni tirsoja vaan nauttiakseni musiikista täydellisesti.
Jos pidän silmät auki katselen, mitenkä soittajien suut ja silmät pelaavat, kuinka hikikarpalot valuvat rintapielille (noin kuvaannollisesti) kuinka otsakiehkurat putoilevat silmille, mimmoset kläningit naissoittajilla on, kuinka mirrirusetit tärisevät strokien tahdissa ja niin edelleen loputtomiin.
EI! Pakko panna nahkalaput silmille. Niin kun toimii, niin alkaapa suloinen ilmalento kohti kirkon kupolia. Kohti tummaa syystaivasta, jossa kirkkaat iltatähdet sädehtivät hopeiset kyljet kiilävinä...
Luulenpa, että uusia runoja alkaa piankin syntyilemään.

Lauantaina menimme Palvelutalolle Magnuksen kaa pitämään virsipiiriä.
Magnus aloitti virret niin korkeasta äänilajista, että piti varpailla seisoa, että osui edes hivenen oikean nuotin syrjään kiinni.
-Miltä tuntuu laulaa noinkin lähellä oikeaa nuottia? tapasi veljeni usein kysyä minulta. Nyt jouduin kysymään sitä itseltäni itsekin.
Magnus piti viidenminutin pituisen puheenkin. Eräs mumma kysyi kuuluvalla äänellä, että eikö tänne oltu laulamaan tultukaan? :D
Kyllä me lauloimmekin. Sydämen pohjasta lauloimmekin.
Minä en oikeastaan tiedä parempaa laulumusiikkia kuin virret.
Virsissä on niin valtava sanoma joka säkeistössä, ettei niihin ikinä kyllästykkään.
Suihkussakin laulan aina virsiä. Joskus harvoin ehkä: MISTÄ TUNNET SÄ YSTÄVÄN?

Ennen virsipiiriä meillä oli seurakuntatalolla ns. VISIOINTI-päivä.Koolla oli niin työntekijöitä kuin meitä luottamushenkilöitä.
Minä olin äänessä omine visioineni niin, että pari päivää tulikin hävettyä.
Onneksi saimme välillä maittavaa lohisoppaa ja paakelsikahvit, että meikäläisenkin oli pakko olla hiljaa.
En minä niinkään puheitani hävennyt, vaan sitä, että muut saivat tuskin suunvuoroa.
Ellen ole jänissyndrooman kourissa, niin sitten pälätän kuin paikalleen juuttunut gramahfooni :(

Eilen Öpe täytti vuosia Nikolainkaupungissa.
Lähdimme kirkonmenojen jälkeen (menkää kirkkoon pyhisin te kaikki kynnellekynttäävät. Jumalan syvähoitoon!) Vaasankaupunkiin ja ehdimme kun ehdimmekin pizzerian eteen juuri kun se avattiin.
Pussikuurista johtuu, etten saa ahdettua itseeni enää kunnon määrää syömistä. Jäätelön olen jo joutunut jättämään kokonaan pois pizzeriamenyystäni.
Noh, enpä ole asiasta oikein murheellinen. Itseasiassa päinvastoin.
Rakastamiani kanankoipipalasia pystyn onneksi syömään entisen määrän: 15!(Ellei ihan 19).
No, ne ovat sellaisia pikkusia, peukalonpään kokoisia vaan.
Ostimme Öpelles ynttärilahjaksi mustikkasuklaata ja aurinkokuivattuja tomaatteja.
Mustikkasuklaa ja a-kuivatut tomaatit ovat lahjoja, joita minäkin haluan, kun seuraavan kerran täytän vuosia.
Ilmapuntari ja kobeliini, jossa vuorikauriit seisovat piirtyen auringonlaskua vasten, ovat puolestaan lahjoja, joita en halua saada sinä ilmoisna ikinä.
Tähän ilmoitukseen lopetan tälläerää.

T: Kaisa Seinänen- Koibelin

Ps. Koipeliinistani senverran, että perässä tuntuu pysyvän, vaikka toisen omalta aina vaan tuntuukin.
------------------------------------------------
Psalmi 12, jakeet 7-8
Herran sanat ovat todet ja puhtaat,
kirkkaat kuin seitsemästi puhdistettu hopea, joka hohtavana juoksee sulattimesta.
Sinä Herra suojelet meitä,
sinä varjelet meitä joka hetki tämän pahan ajan keskellä.

maanantai 19. syyskuuta 2011


Uusien tuoreiden kuvien puutteessa laitan vaihteeksi Israelin kuvamateriaalia, joka on aina färskiä ja tuoreutta tiukkuvaa.

Sen sijaan tuoreita (onkohan tässä nyt kyse ns. aasinsillasta ?)omenoita olemme viime aikoina syöneet Magnuksen kanssa kilpaa.
Tai ei oikeastaan kilpaa, vaan pitämällä tarkkaa lukua siitä, ettei vain toinen meistä jää vähemmälle (rykäys).
Olin muutamia aikoja sitten syvästi huolestunut, kun en saanut päähäni kuka oli hän, joka viime syksynä kehoitti seuraavana syksynä hakemaan heiltä omenoita.
Olin tietenkin tapani mukaan itkenyt omaa laihaa omppusatoamme, jolloin ko. tuntematon henkilö kertoi puolestaan kanniskelleensa muutaman tuhat omenaa kompostiin. Sen muistan kirkkaasti.
" Kun ei kukaan huolinut ja kaikilla tursusi joka paikka täynnä hyydykkeitä ja hillokkeita", muistan sen jonkun sanoneen.
Mutta ei hätää. Saimme kun saimmekin näitä himoitsemiani kotomaan hedelmiä Maikun ja Eerikin pihaomenapuista ja sitten myös pari plastiikkapussukallista Even ja Mathewin ansarista.
Omenoita mäyhätessäni olen tutkaillut blogiani ja todennut, kuinka oikeaan osuva on sanonta: vale, emävale, tilasto.
Nimittäin blogini yleisessä tarkasteluosastossa profiilinäkymiä on kirjautunut pikkasen yli 7000. Omissa, salasanalla aukaistavissa tilastoissa luku on 19526!
Mene siinä sitten ja tiedä.
Minulla on sitäpaitsi ÄLÄ LASKE OMIA KÄYNTEJÄSI-ohjelma päällä tuossa salasanaosastossa. Epäilen ns. laskurin toimivuutta raskaasti.
Koetpa, rakas lukijani, kuuluvasi tuohon 7000:n bloginkävijämäärään, tai sitten peräti tuohon 19526:een (johon epäilyttävän varmasti itsekkin kuulun) on kivaa, että kuulut ja olet.
Oletko muuten koskaan ajatellut, että bloginkirjoittajalla (so. meikäläisellä) ei ole mitään mielipiteitä asioista ja mualiman nykymenosta, politiikasta, taiteesta, kirjallisuudesta, radio-ja tv-ohjelmista, kirkon tilasta jne, jne ?
Oletko ehkä ajatellut, että aina se kirjoittaa niistä omista menoistaan ja tuloistaan, jotka ovat yhtä yllätyksellisiä kuin lihapullaresepti?
Voin iloksesi kertoa, että mielipiteitä löytyy asiaan kuin asiaan. Kaikkiin radio-ohjelmiin ja tv-ohjelmiin otan aina kova-äänisesti kantaa. Myös lehtien seurantani on aika äänekästä kun posmotan omat OIKEAT seikat ja asioiden laidat esille, olinpa sitten yksin, tai yhdessä.
Tuntien ja tietäen oman kärkkäyteni olenkin päättänyt tässä blogissa kertoa suurinpiirtein vain omista toilahduksistani (ja joskus pikkasen Magnuksen ja muiden) koska niistä ei niinkään kukaan voi hernettä nenään vetää. Enemmän kuin herneitä toivon, että blogini ilahuttaisi ja olisi toiveitakin antava.
Seuraavaksi seuraa siis kiintoisa lihapullaresep... siis viikkoraportti, jossa pääroolissa minä.

Keskiviikkona kaahasin pakoputki rullalla Nikolainkaupunkiin.
Menin Asevelikylään ensiksi kahville ja vein varmuuden vuoksi pullapussin mukanani.
Catherine sanoi "ilahtuneesti" juuri menneensä päiväunille ja kerinneensä jo ihanasti nukahtaneensakkin, mutta että tottakai hän nyt kahvit keittää.
Lyllan nukkui myös, mutta vain koiranunta ja tervehti ylenpalttisen ylitsevuotavasti.
Lapsosia ei meinannutkaan nukuttaa, koska olivat jo koulussakin sinä päivänä olleet. Siellähän sitä ainoastaan nukuttaa, jos missä. Ainakin meikäläistä aikoinaan.
Asevelikylästä suuntasin kenkäkauppaan.
Minähän en tietystä syystä voi enää korkokengillä kuljeksia, joten päätin ostaa parit kunnon syysläskikengät :(
Katselin ja hipelöin maailman ihanimpia piikkareita ja olisin tirauttanut kyyneleitäkin, jos olisin kehdannut.
Siirryin aikani niiskuteltuaninäennäisen reippaasti läskipohjahyllyjen väliin.
Löysinkin ihan mukiin...tarkoitan jalkoihin menevät URHEILULLISET fläskpohjaiset kävelykengät. Minusta ne kyllä näyttivät pikkasen norsun aamutohveleilta.
Seuraavaksi minun täytyi löytää JUHLAläskipohjakengät. Alennushyllystä silmiini pisti kuin pistikin kanootinmalliset (ja melkein kokoisetkin) "ballerinat".
Löytämieni kenkien pitkien nokkien päässä oli viehkot nahkakukat. Huoaten laitoin kukkakanootit ostoskärryyni.
Hyvästi korkkokengillä keikkuilu! Tervetuloa matalamelonta!
Okei, on sitä toki maailmassa vakavampiakin asioita ja kaikenlaista heilahtelua. Senpä tähden en otakkaan asiaa enempää vakavasti.

Torstaina menin kirjastoon runopiiriin. Meitä oli tasan kolme runotarta koolla.
Suunnittelimme osallistumisia kilpailuihin ja esiintymisiin. Kilpailussa lupasin toimia taas kuiskaajana, kuten ennenkin.
Kuiskaaja ei enää nykyään kuiskaa. Hän sanoo unohtuneet repliikit niin kuuluvasti, että laipiossakin istuvat kuulevat ne.
Minun ei kylläkään ole muistaakseni tarvinnut kertaakaan "kuiskata" mitään. Toivottavasti ei täst´edeskään.
Illalla ajelin seurakuntakeskukseen kokoukseen, jossa suunniteltiin marraskuista isäinpäivä lounasta.
Lupauduin taas talkooporukkaan. Talkoissa oleminen on mielipuuhaani. Olen jo lupautunut ensikesän Herättäjäjuhlillekin talkoisiin. Niin sanottuun "roskaporukka"-tiimiin.
Roskaporukkatiimiläinen opastaa mihinkä säkkiin tipautetaan kertakäyttölautaset, kuhunka ruuantähteet ja semmoset. Varmasti muutakin kuuluu tähän roskisdyykkari-pestiin ja jäänkin innolla odottamaan ensi kesää.

Perjantaina olin aamupäivällä paikallisessa marketissa nälkäpäiväkerääjänä. Vähäkö hymyilytti. En ole kyllä kovin nälkäisen näköinen ;)
Noh, eihän siinä itselle mitään kerätäkään.
Sitäpaitsi sain hyvin punaisenristin punaisen liivin sivutarrat kiinni tänä vuonna. Viimevuonna piti jättää tarranauhat auki roikkumaan, kun niin kinnasivat.
Tämä edellinen lause vihjatkoon laihdutuskuurin sujumisesta. Hyvin pyyhkii. Ensivuonna voi olla niin, että koko kerääjäliivi holahtaa lattialle, kun on hartiat ja maharustinki niin olemattomiksi huvenneet.
Minulla se muuten pelasi ihanasti huolto siinä keräystä suorittaessani.
Rosina oli vartavasten lähtenyt tuomaan minulle viinirypäleitä kotoaan :)
Jokaista rypälettä maiskuttaessani ajattelin lämpöisiä ajatuksia Rosinasta.
Tälläisiin rakkaisiin ihmisiin sitä saa blogien kautta tutustua. Ei totisesti ole blogigaan mikään turha keksintö.
Kultainen ruusu nauhakkeineen vaan tämänkin keksijälle :)
Kultainen ruusu stimangikoristein myös sinulle, joka tänne asti olet kahlannutja mukana jotenkuten pysynyt!

T: Kaisa Liivistö- Holanne
---------------------------------------------
Sananlaskujen kirjan luvusta 3, jakeet 3-8

Älä unohda laupeutta, älä uskollisuutta-
Kiedo ne kaulaasi, kirjoita sydämesi tauluun,
niin saat rakkautta ja kiitosta sekä Jumalalta, että ihmisiltä.
Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas;
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke, joka pitää koko ruumiisi terveenä
--------------------------------------------------------------
Sinä, joka luulit, että bloggaus loppui jo, erehdyit (kuten minäkin).
Huokaus.
Lauantaina oli Merikaarron Siltarannassa (Vähäkyrö) Naistenkesken iltapäivä.
Hain syötävää ja juotavaa ja hyvissä ajoin ajoin paikalle kahvia kissauttelemaan.
Sain lausua runojakin ja esitellä kirjaani. Myötyäkin sain kymmenen kappaletta.
Valittelin Kylläsekälle, että ovat naiset kuulleet runokirjan runoja niinkauan kuin naistenkesken-iltapäiviä on järjestetty.
-Samat runot taas sitten kirjassakin, minä tuskailin
- EI NIITÄ KUKAAN MUISTA, lohdutteli Kylläsekä.
- Anna palaa vaan!

Siltarannasta pyyhälsin Elomaahan. KYLLÄ! Luit aivan oikein. Kotipaikkani nimi on, paitsi Vähänevä, niin myös Elomaa.
En olisi ikinä uskonut, että vieläkin löytyy uusi nimi tälle plantaasille kaikkien 45-vuoden kuvioissaoloni jälkeen, mutta näin iloisesti pääsi taas käymään :)
Virallisesti asun siis Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähännevan Elomaalla. Tietenkin lisäksi vielä Letkutien ja Runoilijattarenpolun yhtymäkohdassa. Nämä kaksi mainittua ovat epävirallisia, mutta niilläkin posti tulee ja osaa perille.

Meitä oli kutsuttu saunomaan Maikun ja Eerikin mökille.
Magnuksen ja Maikun Äkku-veli oli myös paikalla. Olivat kaataneet puita mökin ympäriltä niin paljon, että ammattimetsurikin olisi taatusti viheltänyt, jos olisi tullut paikalle.
Ihmettelin itsekseni, että noinko saivat nämä harrastajametsurit ruotonsa suoraksi seuraavana päivänä?
Grillasimme kaikenlaista ja söimme muutamat yrttivalkosipulipatongit parempiin suihin.
Mielestäni yrttivalkosipulispatongin keksijä ansaitsisi myös kultaisen ruusukkeen valkoisin nauhakkein.

Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kirkkoon. (Menkää hyvät ihmiset sunnuntaisin kirkkoon. Kirkot ovat niin lähelläkin. Niitä kun ei ole vielä lakkautettu).
Kirkossa saarnasi ystävämme Tampereelta.
Ehdotin Magnukselle, että viedään ystävä syömään lähikaupungin paikalliseen ravinteliin.
Minulla oli vähän oma lehmä ojassa, sillä tiesin, että meidän kurmeemme olisi perjantainen lohisoppa.(Söimme toki tänään sitä ja hyvää oli 4 päivää mujuneenakin).
Illalla menimme seurakuntatalolle raamattupiiriin.
Raamattupiirissä oli niin iloinen ja korviahuumaava keskustelun kailotus, että jos oventakana olisi ollut salakuuntelija olisi hän varmaan syöksynyt sisälle ja huutanut:
- Pullot pois!
Kuinka joku voi sanoa, että uskikset on vannepäisiä tiukkiksia ja kireenutturaisia itkuiikkoja?

Tänään meinasin melkein mennä Nikolainkaupunkiin, mutta asioihin tuli muutos. En osannut sitten tehdä yhtään mitään, paitsi tietenkin kirjoitella tätä blogia.
Huomenna menen, jos Luoja suo, fysioterapeutille jalkani kanssa. Se kun tuntuu edelleen jonkun muun kintulta :(

maanantai 12. syyskuuta 2011


Nuorna vitsa väännettävä, ettei vanhana tule käännettävä.(Oma juurikeksimäni aforismi).
Kuvat ovat Vaasa-tyttöjen liikuntaesityksestä muutama kuukausi sitten.
Vivianni on tytöissä mukana. Ylemmässä kuvassa hän on, joko oikealla tai vasemmalla, mutta hän on. Alakuvassa Vivianni taivuttelee ihan etualalla.
On hyvä, että lapset saadaan innostumaan liikunnasta jo ennen kuin kykenevät edes kynnelle. Eivät ehkä ole sellaisia lonttopolvia sitten "vanhana" kuten eräät ;)
Muistan kauhulla kouluvoimistelun about puolivuosisataa sitten (ettei vaan enemmänkin sitten).
Piti yrittää kekkuloida jollain ihme kuolleelta hevoselta näyttävässä vempeleessä, tai ottaa sik&sak askeleita korkean telineen päällä (vieläkin niskavillat pörhistyvät), tehdä kärrynpyöriä, vaikka hätinä permannolla seisomassa pysyi ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ainoa liikuntamuoto, josta pidin oli polkupyöräily. Sitä ei ikinä harrastettu ainakaan meidän koulussamme.
Vapaa-ajalla taas ei muuta tehty, kuin pyöräilty. Kesäisin kyllä uitiin. Ainoastaan yöt oltiin kuivalla maalla.
Olen onnistunut kuitenkin olemaan aikalailla liikkumaton näihin päiviin asti :(
Ellen nyt muuta tapojani, en kohta enää pääse liikkumaan, vaikka EHKÄ haluaisin.
Mutta eipäs liikuta asioiden edelle...

Ihan tähän melkein aluksi toivotan mahdottoman iloisena uuden ja uutukaisen lukijani tervetulleeksi tänne blogiini.
Tervetuloa Leena!
Jälleen kerran kiittelen tietenkin myös teitä "vanhoja" lukijoitani olemassaolostanne. Olette ylitärkeitä. Tulee tunne, että en tyhjään bittiavaruuteen näitä tekstejäni suolla.

Tämän viikon tiistai meni potiessa ja surkeillessa, joten siitä ei sen enempää.
Ei minulla tiistaipäivästä ole mitään muistikuviakaan, joista kirjoittaa, vaikka jotain muuta olisi tullut tehdyksikin, ei sen puolen.

Keskiviikkona meillä oli serkkutapaaminen Nikolainkaupungissa. Meitä oli neljä serkkua paikalla. Pläälu oli loukannut olkapäänsä, eikä päässyt miitinkiin.
Minä ajaa rutuutin itse paikalle, vaikka polvi oli kuin tyhjä potkupallo. Buranaa vaan kitusiin ja eikun menoksi.
Katselimme vanhoja valokuvia tiimatolkulla ja olimme liikuttavan yksimielisiä, kuinka hyvään sukuun olimme syntyneet.
Ihailimme komeita esivanhempiamme. Toinen toistamme silmäillen totesimme, että omenat olivat putoilleet meidän tapauksissamme harvinaisen lähelle puita.
Meillä serkuksilla on oikein komea vaari(tai hän on jo tietenkin kuollut, kun mekin olemme jo ikien "paremmalla puolella").
Iso-isoäitimme muistuttaa kuvassa upeasti Sibeliuspatsasta (sitä pääpatsasta nimenomaa).
Kaikien mielestä minä olen ilmielävä isoäitimme. Minä olen kaksoiskopio Hilda Dagmar-mummustamme kyllä omastakin mielestäni.
Omasta mielestäni muistutan myös iso-isoäitiäni aikamoisesti. En varmistanut asiaa serkuiltani, koska syvällä sisimmässäni en ole varma haluanko muistuttaa herra Sibeliusta. Tiedän kokemuksesta, että Elitzabethy olisi ollut liian hanakasti kanssani samaa mieltä.
Hän se oli se, joka lähetti 50-vuotiskortin minulle, jossa luki:
Onneksi olkoon viiskymmentävuotiaalle! Et näytä päivääkään yli kuuskymmenvuotiaalta!
Ulkonäöltäni siis olen ehkä kuin mummojeni kolmoispaino , mutta sisähenkisesti en.
Tokkopa isoäitini rääkyivät joka asiasta, tuijottelivat tuntitolkulla horisontteihin, äksyilivät, tai hermoraunioisesti asioihin suhtautuivat, tai siirsivät kaiken, minkä ikinä voivat, huomiseen?
Olen päinvastoin kuullut kautta pitkän elinaikani, kaikkia suuria viisauksia ja aforismeja joita esimerkiksi Hilda-mumskimme keksi asiaan kuin asiaan.
-MALTTAA KÖYHÄ KEITTÄÄ, VAAN EI JÄHYTTÄÄ, on yksi miltei päivittäin käyttämäni Hilda-viisaus.

Söimme serkkukohtaamisessamme Lillin loihtimaa lohikasvisgratiinia, sekä vadelmia jossain ihanassa kräämissä jälkiruoaksi.
Kyllä siinä kielenkannat irtosivat entisestäänkin, jos mahdollista.
Suku oli taas parhain ja kaunein ;)

Torstaina menin lääkäriin sen kituliaan vasemman jalkani kanssa.
Varoitin lääkäriä, että voin pillahtaa itkuun kertoessani sairaskertomustani. Onneksi sain pidäteltyä pahimmat itkunturskaukset ja ainoastaan ääneni oli parikertaa sortua. (Jänis sisälläni pysyi onneksi myös aisoissa).
Pääsin kuvaukseen Östermyyraan saman tien. Magnus tuli mukaani henkiseksi-ja ruumiilliseksi tueksi.

Kuvauspatjalla piti kääntyillä suuntaan jos toiseen.
- Mene vasemmalle kyljelle ja laita oikea jalka tyynylle. Kuului hoitajan suusta hiljaa. Hiljaa ehkä siitä syystä, että kuulokojeeni oli Hälvällä.
-OIKEA JALKA ? Vasen jalkahan se tässä prakaa, ajattelin kauhuissani.
- LAITA OIKEA JALKA TYYNYLLE JA MAKAA VASEMMALLA KYLJELLÄ! hoitajattaren käsky oli jo niin äänekäs, että meikäläiselläkään ei ollut vaikeuksia kuulla sitä.
Ymmärtäminen olikin eri asia.
Mielessäni kävi juttu, jossa kerrottiin, kuinka potilaan väärä jalka oli amputoitu.
Onneksi kysymyksessä ei nyt ollut sentään niin vakavat asiat, mutta eikös joltakin ole leikattu sappikivetkin, vaikka niitä ei ollut alunperinkään olemassa. Paperit sekoittuneet...
- LAITA OIKEA JALKA VASEMMAN YLI TYYNYLLE, kuului jo niin selvästi, että jos ihmiset niin selvästi puhuisivat, kuulokoje olisi turha kapine.
Sanojen myötä oikeanpuoleinen jalkani pökäistiin haluttuun asentoon, kuin valmiiksi kohonnut hiivataikina leivinlaudalla konsanaan.
Yritin maata niin, ettei pupujussukan korvat, eikä liioin töpöhäntä olisi liikaa huiskuneet.
Huiskuivat ne kumminkin :(
Miksi meikäläisellä kestää sanomiset niin kauan mennä piuhalle? Miksi en heti käsittänyt, että oikea jalka piti SEN TÄHDEN heittää vasemman yli tyynylle, että vasuria päästään filmaamaan oikeasta suunnasta?
Miksi ajattelen tuhansia asioita sensijaan, kun pitäisi toimia?

Magnukselle selostin autossa myrtsinä kuvaus-sessiota.
- Minen usko tuata. Aina sulle teherään kaikenlaasta. Sä varmahan kirmuseerasit siälä jo heti mennessäs ja huurit ja vaarit ja äyskiit.
- En varmasti sanonut halaistua sanaa. Tein vaan, kuten käskettiin. Sitten kun älysin MITÄ käskettiin.

Tänään lääkärin piti soittaa tuloksista ennalta annettuun ajankohtaan.
Paljoakaan liioittelematta makasin aamusta asti puhelimen päällä, enkä irroittanut katsettani siitä kuin syödessä, etten vaan unehuttaisi asiaa.
Säntillisenä ihmisenä tarkastin jossain vaiheessa vielä soittoajan.
Se oli jo mennyt menojaan!
Lääkäri oli soittanut ajoissa, mutta minä likka olin lauleskellut suihkussa.
Lääkäri sai, kun saikin minut sitten langan päähän ja ilmoitti, että polveni on siinä jamassa, että siihen pitää tuikata kukonhelttauutetta.
Kulumaa siellä sun täällä.
- En uskalla, sanoin, mutta lupasin kuitenkin ajatella asiaa.

Olen nyt ajatellut asiaa loppupäivän ja tullut siihen tulokseen, että EN uskalla!
Kaikki ne vertahyytävät jutut sivuun, pieleen ja "väärin" pistetyistä polvipiikeistä saa suonissani virtaavat verihiutaleet hyytymään.
En uskalla, en, en ja en.
-Sä et siis ole oikein tarpeeksi kunnolla kipiä? kysäisi Maikku, kun soitin sille tilannetiedotuksia. Hhmmm?

Olimme tänään illalla raamattupiirissä ja sieltä menimme Maikun ja Eerikin luokse omenapiirakkakahville.
Otimme puolet tavanomaisesta määrästä piirakkaa, koska olemme laihiksella. Aika suuret palat niistä puoliskoistakin tuli ;)

T: Kaisa Kukkonen-Heltta
-------------------------------------------
Psalmi 16, jakeet 1-3

Daavidin runo.
Jumala pidä minusta huoli,
sinuun minä turvaan.
Minä sanon Herralle: "Sinä olet minun valtiaani,
sinulta saan kaiken hyvän!"
Pyhille, jotka maan päällä ovat
hän osoittaa ihmeellistä rakkauttaan.

maanantai 5. syyskuuta 2011


Tämänkertainen yksinäinen kuvake kuvastaa tuntemuksiani tällä hetkellä. Tai sanotaanko kuvan värimaailma.
Itse kuvassa, usko tai älä,on pihallamme alkukeväästä käväissyt supikoira. Se sama, jota Magnus luuli mäyräksi.
Minä olen kipee.
Aloitan alusta: viime tiistaina tulimme siis Venäjältä ventteinä ja onnellisina.
Seuraavat pari päivää tärisytin sitten pyykkikonettamme yhdistetyssä suihku&hyysikässämme.
Muistan aina erään kirjan (nimeä ja kirjailijaa sitävastoin en muista) jossa kirjailija kertoi perheestä, jonka pyykkikone tärisi ja heilui ihan mahottomasti. Kone täristeli aikojen saatossa ulos kylppäristä kadulle. Pian, pian se saavutti kaupungin laita-alueen jatkaen siitä kulkuaan valtakunnan rajalle. Tällähetkellä pyykkikone on luultavasti jo pohjoisnavan tietämillä.
Minulle tulee aina mieleen tuo juttu meidän pesupulsaattoristamme. Kaitpa sekin olisi jo Letkutien päässä pomppimassa, elle siitä pideltäisi kiinni linkoamisen aikana.
Perjantaina lähdimme Eve, minä ja Magnus H. täältä Isosta-Kyröstä Suomen Ryttylään (Riihimäen kupeessa)Kansanlähetyksen vastuunkantajien retriittiin.
Östermyyrasta tuli lisää porukkaa mukaan ja tunnelma oli vähintäinkin katossa.
Otin runokirjalaatikonkin mukaan ja ajattelin myydä muutaman kirjan siinä samalla, kun kuuntelisin retriitin ohjelmaa.
Pyysin ujosti, että kirjaa mainostettaisiin tauoilla. Ujohkosti esitin myös olevani valmis itsekkin kertomaan kirjasestani muutamalla harvalla ja valitulla sanalla.
Asia hoitui ja sain mukavasti kerättyä lähetystyön kirstuun kilisevää.
Tämä asia ei kylläkään mieltäni saanut synkeäksi, vaan kuulkaapa kun kerron seuraavaa.
Meille oli Ryttylän kristillisestä kansanopistosta, jossa retriitti pidettiin, varattu kahdenhengen huone.
Evelle ja minulle.
Olin tilatessani jo kirjoitellut viestiä, että MINULLE ei ole väliä, vaikka meidät majoitettaisiin 15 hengen yhteistilaan, mutta niille neljälletoista muulle voisi tulla AVOIMET SILMÄT-retriitti vastuunkantajaretriitin sijaan. Eivät saisi nukuttua. Kahdenhengen sviitissä valvoisi vain yksi:Eve.
Asiat menivät hyvin siltäkin kohdin, eikä Evekään kuulemma joutunut paljon yhtään valvoskelemaan. Uskon häntä, koska Eve ei koskaan laskettele palturia.
Illalla kömpiessämme huoneeseen kitisin vasenta kinttuani. Sitä jomotti ja sillä askeleita kun otti, niin ilikiästi vihlaisi.
Perjantai-ilta kului somasti istuessa ja kuunnellessa ja kirjoja myyskennellessä.
Eräs hieno, jo hieman varttunut herrasmieskin osti kirjan ja sanoi odottavansa, josko saisi ihan sävelen johonkin runoon.
Minulta oli mennä purukummi väärään kurkkuun.
- Öhhh, kuiskasin minä. -Ehkä näihin riimeihin ei oikein helposti...jatkoin epäillen ja purkka oli jo todella syvällä väärässä kurkkusessa.
Vai mimmosen sävelen sinä, rakkahin lukijani, saisit esimerkiksi seuraavaan kirjassa olevaan runoon?
(Esimerkkipätkä runosta "Tapaturmavakuutuksia")

....
Entä varkaus, rouva?
Onko varastettu, tai omine lupineen otettu tavaroita?
Onko tuli niellyt orsipartta, saunaa, mökkiä?
Ovatko hirvet juosseet eteen, onko autokultaa pökitty?
Onko kaatuiltu?
Onko veri tirrannut?
Onko luut säröilleet?
Onko kuoltu?
Vakuutuksia olis tarjolla, katsokaas rouva
entäpä jos...

Aamusella jalkani tuntui entistä kivuliaammalta, mutta niin sitä vaan kongottiin aamupalalle ja juhlasaliin. Lauantai päivä vietettiin taas vaihteeksi istumalla tiivistunnelmaisessa retriitissä, kuten monina vuosina aiemminkin.
Sunnuntaina vasen kulkuneuvoni tuntui jo jonkun toisen omalta. Hyvin sairaalta sellaiselta.
Hitaasti kuin kohmeinen etana kaakersin majatalomme aulaan. Istahdin aulan kiviselle portaalle ja purskahdin surkeaan itkuun. Meikit valuivat pitkin paksua kaulaa, joka seikka sai täydellisen jäniskohtauksen aikaan (ei- haluais -olla -näkyvissä fiilis, maustettuna hirveällä itsesääliannoksella, tiedättehän?)
Olisi ollut mahtavaa revitellä jänisjuttua enemmänkin, mutta pelko pusersi suun tukkoon. Veritulppa! Saletisti kintussa muhii hirveä, verinen tulppa. Verenihän on paksuakin kun Aija-Kanitan keittämä sinappi.
Paikalle tuli seurueeseemme kuuluva mies. Hän kauhistui tietenkin kollottavaa kanssasisartaan. Hän kumminkin rukoili luottavaisesti Jeesusta apuun ja rukous auttoikin siinä hetkessä.
Paikalle tuli myös helsinkiläisnainen (ihana sisar Herrassa) joka tiesi vuosien sairaanhoitajakokemuksella sanoa, ettei kyseessä nyt ainakaan tulppa ole. Sen verran lötköt kuulemma olivat lihakset. (HÄN ei tietenkään asiaa tuollaviisiin ilmaissut).
Nuo avuliaat, myötätuntoiset ihmiset siitä sitten lähtivät, kuka minnekkin ja jäin yksin rötköttämään aulan sohvalle.
Pieni jänis sisälläni alkoi jälleen heiluttaa töpöhäntäänsä.
YKSIN OLET SINÄ IHMINEN. KAIKEN KESKELLÄ YKSIN...
Aulassa oli hirveän kylmäkin, kun ovia pidettiin sepposen seljillä tuuletuksen takia.
Tirautin jälleen vuolaan kyynelvanan kaulalleni.
Soitin Magnukselle ja selostin itkuisella äänellä koko kauhuskenarion kuullaksensa.
- Jaa-a! No saikko kirijoja palijo myytyä? loihe Magnus lausumaan.
Kerroin entistä itkuisemmin senhetkiset hektiset kuulumiset.
- Jaa, saikko montaki kirijaa kaupan?
Kolmannen seikkaperäisen selostuksen jälkeen en muista kirjoista enää lukua pidetyn, jos en kyllä muutakaan.
Ajattelin itsekseni, että minulla on ehkä liian teatraalinen tapa ilmaista itseäni.
Magnus kuuluu siihen viisaaseen ja rauhalliseen lajityyppiin, joka tietää, että jos joku huutaa ja rääkyy kovasti jonkun krukoomin sattuessa, on se hyvän merkki. Paljon vakavampaa olisi, jos asianomainen olisi kuoleman hiljaa.
Joka tapauksessa jänis oli ja pysyi puskassa so. minussa :(
En voinut kävellä juhlasaliin jumalanpalvelukseen. Kylmässä viimassa siinä seslongilla rukoilin muutamien tärkeiden asioiden puolesta ja tapahtui niin, että sain pikkasen vaivuttua jonkinasteiseen horrokseenkin.
Magnukselle ajattelin kertoa vaipuneeni HORKKAAN.
Lähtöhetken tullessa könysin autolle.
Vaikeroin porukalle sitä yksinolemistani siellä hyisessä hallissa.
Eve sai hirveän piston sydämeensä, kun ei "ollut pitänyt parempaa huolta minusta"
- Haloo, sanoin.
Lohdutin Eveä, että hänhän oli autuaan tietämätön jalkaparkani pahemmaksi äitymisestä.
Olinhan sitäpaitsi sanaa sanomatta ja Eveä edes esiin kaivelematta lähtenyt nuoleskelemaan haavojani toiseen rakennukseen.
- Eihän meidän tarvitse koko ajan silmäillä missä joku menee. Tarkoitin, että sitä ihminen on vaan loppujen lopuksi niin luisevan, hyisevän yksin tässä matoisessa maailmassa, ja luultavasti vain pahensin rakkaan Even turhia itsesyytöksiä.
Toisaalta minä kyllä olinkin väärässä. Jeesukseen uskova ei ole koskaan yksin. Minä varsikaan en ollenkaan.
Minulla on Magnus ja lapset, lapsenlapset, sukulaiset, ystävät jne, jne, vaikka kuinka pitkästi.
Jänisrutto vain joskus iskee ;)

Vyöräydyimme kunnialla kotiin.
Yöllä tulin sitten selästäkin kipeäksi. En päässyt inahtamaankaan vuoteellani. Minulla ei ikinä ole ollut selkä kipeä aikaisemmin. Se oli sellainen kokemus, etten halua tämän jälkeenkään moista kokea, mikäli minulta kysyttäisiin.
Olin tietenkin kävellyt jalan takia kierossa ja klinkussa, josta leveä selkämykseni otti nokkiinsa.
Maikulle selostin puhelimessa sairauteni ja hän antoi ohjeeksi pitää parempia kenkiä.
- Kengät minulla ovat Minni-Hiiri lookkia. Ei se siitä johdu, puolustauduin minä kiihkeästi.
Hiljaa mielessäni ajattelin, että juuri siitä se kipu juuri voikin johtua.
Hyvästi korkkikset ja "tervetuloa" Martta-läskärit.

Tänne, jos jaksoit rakas lukijaiseni, niin olen kiitollinen ja iloinen!
T: Kaisa Marttanen-Fläsk
---------------------------------------
Psalmi 119 jae 9
Miten nuorukainen pysyy oikealla tiellä?
Siten, että noudattaa sinun sanaasi.

(Ylläoleva pätee tietenkin meihin vanhempiinkin ja keski-ikäisiin myös).