maanantai 30. joulukuuta 2013

Tämänvuoden viimmonen


Iloinen tamän vuoden viimeinen torven töröttely alkaa ja kuuluu täältä Vähältänevalta.
Ensiksikin iloinen töräytys upouudelle, lukijakuntaani liittyneelle, Marja-Liisalle!
Töttöröröttörötööö!
Tosi onnellinen olin ja mukavan sähköiskun taas sain, kun huomasin numeroluvun  taas pykääntyneen.:D
Kaikki "vanhat" lukijani ovat tietysti jatkuvaisia ilonaiheita, kuten niin monesti olen asian päältä  täällä koettanut vakuutella.

Vaikka vuosi ei ole vielä vaihtunut, minulla on jo vaihtunut jotain ratikaalisti.
Nimittäin n ollenkaan istu yhdistetyssä peräkammari&kodinhoitopöksässä tätä raporttia kirjoittamassa. En, vaan minä istun makuupöksämme alko-ovissa!
Tänne olen raivannut jo ajat sitten itselleni kirjoitussopen ja nyt se soppi on vihdoinkin käytössä.
Minulla on kirjoitussoppipöksästä  kuvakin, mutta Magnus ei ehdi laittaa kuvia koneelle ja minä en osaa. :(

Että tämä istuminen ja kirjoittaminen täällä on mahdollista johtuu siitä, että saimme joululahjaksi tietokoneen.
Nyt yksi kone  saa olla koko ajan alko-ovissa (kiva sana ja kiva taivutella) eikä tarvitse koko ajan hästätä olkapäänyli- kurkkijoita pois ja vielä parempi: saa Maunokin joskus kirjoitella omia kirjoitelmiaan.

Olen viimeaikoina  saanut jo useita runoja ruokottua ja kirjoitettua runokirja kakkoseen .
Runot kirjoitan toistaiseksi vielä sillä meidän oikein supervanhalla louskulla.
Lousku  köhisee somasti tuossa vieressä ja muistuttaa minua olevaisista.
(Olevaiset: runokirja pitäisi saada kesäksi valmiiksi).

Raportin alussa olevissa  kuvissa urkenee eteenne ne maisemat, jotka eteeni alko-oven pikkuisesta räppänästä näkyvät. Hiukan ylempää vain.
Magnus saisi tulla pesemään myös alko-ovin pikkuräppänän, koska sitä ei ole meidän aikanamme koskaan tehty.
Ainakin ikkunaan littaantuneet lukuisat kärpäset pitää kyllä poistaa, koska ne eivät näytä oikein runollisilta. -Päinvastoin, sanoisinpa melkein.
Senhän minä voin tehdä itsekkin ja etukäteen.

Joulu meni ihan jouluisasti. Joulun aikaahan on vielä kosolti jäljellä
Kuusi saa olla loppiaiseen saakka, eikä kukaan estä pitämästä kuusta paikoillaan kesään saakka, tai vaikka seuraavaan jouluun.
Niin en kuitenkaan aio niin tehdä, mutta se helpottaa haikeutta joulunajan tyssäämisestä, kun tietää, ettei ole pakko mitään kantaa mihinkään.
Muistan vieläkin sen kauhean ahdistuksen, kun pikkutyttönä kuulin joululaulun, jossa nyyhkytettiin: "Joulu loppuu, vaikkei kenkään sois, joulukuusi viedään pois, pois, pois....niisk...nyysk...

Moinen  tuskanmusta angsti joulun loppumisesta on hellittänyt minulla silloin, kun tulin uskoon.
 26 vuotta takaperin.. Siitä asti olen ymmärtänyt ja tiennyt, että mikään ei lopu ja kaikki kestää.
Jeesus on iankaikkinen. Ollut aina, on nyt ja tulee olemaan.
Joulukuusi ei fiilistä vie mukanaan.

Jouluna Catherine, Eerikki, Joonathan, Vivianni ja Lyllan tulivat klo 12.00 syömään.
Kuuntelimme höyryävien lihapatojen äärellä joulurauhanjulistuksen Suomen Turuust ja sitten Vivianni luki meille jouluevankeliumin, jonka jälkeen söimme  jouluaterian, jonka jälkeen hörpättiin joulukahvit.
Jouluateriasta sen verran, että tänä vuonna väskynäputinki (sekahedelmäkiisseli) löi kaikkien aikojen ennätyksen.
Se oli niin tiivistä, että tarvittiin taltta ja vasara, että siitä yleensä sai jonkinmoisen kipenön lautaselle.
-Maku on sama kuin ennen, yritti Catherine sanoa, sikäli putingilta sai suutansa auki.
Tähänkään saakka ei ole ollut pelkoa liinan söttääntymiseltä, jos sekahedelmäkiisselipilkkumi olisi syönnin tuoksinassa kaatunut ylösalaisin, mutta nyt...hohhoijjaa sanon minä.

-Kermavahrun kans son oikeen hyvää, meni Magnuskin vielä vakuuttelemaan, koska voi olla, että kyseinen putinki puuttuu ens joulun menyystä, ellei kehumisia tule runsaasti vielä lisää.

Maksalaatikossa sitten ei olisi saanut olla rusinoita.
Saanen huomauttaa, että näin aikamoisen vaivan kaivaessani putiikissa esille nimenomaa rusinaversion.
Minä tykkään rusinoista (ja taatusti Lyllankin, joille m-laatikkoa vaan olikin), mutta joku muisti, että koirien "kielletty syömästä"- listalla olisi ollut juuri rusinatkin.
Suklaan minäkin tiedän, ettei saa koirille antaa, mutta että rusinatkin?
Voi, kun muistaa niitä entisiä hyviä aikoja, kun koirat saivat syödä mitä vain.
Omalta (usein minunkin) lautaselta niille annettiin aterian lopuksi ruoka. Lautanen pestiin pesuvadissa hailakkaassa vedessä, kuten kaikki muutkin astiat.
Ei ollut allergioita, eikä muita röppöreitä. Ei koirilla, eikä ihmisillä.
No, ajat muuttuvat ja tietämys lisääntyy.
En toki enää laittais koirankuppia edes astianpesukoneeseen, saatikka samassa pesuvadissa huljuttelisin.

Jouluaattona ajelimme hartaustilaisuuteen Nikolainkaupungin hautausmaan siunauskappeliin.
Sen jälkeen kiersimme haudoilla.
Satoi lotisemalla vettä, mutta Ellokselta kahdellakympillä tilaamani  tekountuvatakki piti ihmeellisesti veden sisässään. Takki painoi Asevelikylään tultaessa kolmekertaa (tre gång) enemmän, kuin pakkauspussista ulos vedettäessä.
Onpa tullut tehtyä hyvä ostos. Takki pitää vettä, vaikka sellaisesta ominaisuudesta ei niskalapussa edes mitään puhuta.
Usein on elämäni varsitiellä käynyt niin, että tuoteselosteessa reteesti luvataan, että PITÄÄ VETTÄ, mutta läpi päästää, kun se paikka tulee.

Vettä lotisevina siis menimme Asevelikylään.
Joimme kaffit ja tumppasimme nisua ja sitten olikin aika joulupukin astua kehiin.
Magnushan on meillä vuosikausia pukinvirkaa toimittanut.
Muistanette, että minä lapsenlapsilleni aikoinani kerroin (ennenkö itse edes oikein vielä osasivat puhuakkaan), että joulupukkia ei ole olemassakaan.
Kerroin, että lahjat tulevat äidiltä ja isältä, kummeilta, mummuilta ja paapoilta ja loppujen lopuksi Jeesukselta.
Lasten puolelta ei ollut minkäänlaista ongelmata, eikä epäilystä. Muita piti hiukan rauhoitella. ;)
 Lapset osaavat eläytyä valepukkileikkiinkin samalla intenssiivisellä hektisyydellä, kuin muihinkin leikkeihin.
Valepukki Magnus sai vaan istua, kun lapsoset ketterät jakelivat lahjat sellaisella vauhdilla, että se oli tämän joulun toinen ennätys.

Minä sain joululahjaksi vihreitä kuulia, jotka eivät olleet vihreitä. Ne olivat keltaisia, punertavia ja vinertäviä (vinertävä= viininpunainen). Hyviä kuin mitkä.
Keittokirjan saimme myös. Yhteisen Magnuksen kanssa. "Maija keittää".
Muistan kotonani olleen samantapaisen.
Lueskelin jo siitä reseptejä ja tulin hyvälle tuulelle. Laitan joskus niitä maukkaimpia tännekkin. Muunmuassa karjalanpiirakoihin, joita taannoin ensimmäistä kertaa pelleille (siis pellien päälle) vääntelin, sain monta hyvää niksiä. Piirakoiden  teko ja resepti ei ole muuttunut vuosikymmenien ja taas kymmenien aikan miksikään.

Saimme Magnuksen kanssa yhteiseksi lahjaksi myös naama&käsipyyheliinoja 3 per lärvi.
Sitten sen tietokoneen, josta alussa jo kerroinkin.
Kun äimistyneinä istuimme kone sylissä, niin Catherine kertoi  rivien ja sanojen välistä ymmärtäneensä, että isänsä ei pääse tarpeeksi usein koneelle, kun äitinsä roikkuu siinä kaiken aikaa.
Siinä piilee kyllä osittainen, hatara totuudenjyvänenkin.
Magnus ei ole uskaltanut hätistää minua koneen ääreltä pois, ettei luomiskykyni kärtsäisi, vaikka en edes mitään luovaa kirjoittaisikaan.
Näin olen Magnuksen toiminnan tulkinnut ja toivon, että näin myös on.

Niin meni joulu ja huomenissa menee uusi vuosi.
Meillä on jo uudenvuoden vieraita kaksikin kappaletta. Toinen on iki-ihana Vivianni ja toinen karvanajolla oleva terapiakoira Lyllan. Iki-ihan toki sekin.
Huomenna illalla uutta vuotta vastaanottamaan tulevat Maikku ja Eerikki.
Kävimme Viviannin kanssa hakemassa pitsavärkkejä ja sipsiä.
Vivianni imuroi tänään ja Magnus LUUTUSI lattiat. Minä aion huomenna pyhkiä pölyt ja kerätä koppaan koirankarvat.
Uusi Vuosi saa tulla!
Toivotankin teille, rakkaat lukijani, oikein siunattua ja hyvää Uutta Vuotta.
Olkoon Herramme Jeesus Kristus teille armollinen.

T: Kaisa Karvano- Wufhau
------------------------------------------------------------
Martti Lutherin/ Olaus Svebiliuksen katekismuksesta, sen toisesta lukukappaleesta
uskontunnustuksesta ja evankeliumista:

Ensimmäinen uskonkappale
Isästä Jumalasta ja luomisesta.

7. Miksi sinä sanot: minä uskon?
Vastaus: Sitä varten, että se joka tahtoo autuaaksi tulla, hän ei saa luottaa muiden uskoon, vaan hänellä pitää itsellään oleman se oikea kristillinen usko, niin että hän taitaa sanoa Paavalin kanssa:
Minä tiedän kenenkä päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun uskotun tavarani, siihen päivään asti. 2 Tim. 1:12


maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulu on nyttemmiten


Letkutiellä on koti jouluisana.
Siivottukin on suurinpiirtein ja "kinkku" on uunissa.
Lainausmerkit kinkussa siksi, että se ei ole oikeaoppisesti sian takaneljännes.
Ei, vaan se on pikkuruinen  osista koottu kinkunkipale, joka kyllä syödään viimmosta murua myöden.
Se nimittäin ei ole kovin suuri. About 4kg.  Jos jää kinkunkohdalta huikoamaan, niin voihan aina ostaa toisen "kinkun" joulun välipäivinä. Kaupanpaapalla on paremmat säilytystilatkin kuin Letkutien jenkkijääkaapissa konsanaan on.
Lanttulaatikon tein eilen ja on siitä jäänyt vielä syötävää huomenissakin.
Porkkanalaatikon olen tehnyt jo pari viikkoa sitten. Perunalaatikkoa ehkä teen vielä tänään, ehkä en.
Maksalaatikon ostin minulle ja Lyllanille myös.
Olikin työlästä löytää maksalooda, jossa oli rusinoita. Rusinaton maksalaatikko on kuin ilta merenäärilaiturilla ilman iltaruskon auringonkiloa.
Molemmat vaihtoehdot siis kyllä menettelevät, mutta se ns.sisäinen hehku ottaa puuttuakseen.
No, löytyihän toki se rusinamakasalaatikkokin ja vielä sellainen isompi.
Me molemmat rakastamme maksaloodaa. Minä ja Lyllan. Ja Lyllanhan on tyttäremme ainutlaatuinen terapiakoira. Seropi rodultaan.

Viimeviikon merkkauksia on turha kaivella kalenteristani. Kyllähän se tuossa taas on, kuten aina, mutta kun kalenteria katselee, näyttäisi taas siltä, etten ole ollut missään, enkä tehnyt mitään.
Ja siinä kalenteri sanookin totuuden.
Aikalailla vetämättömänä olen ollunna. Muiden elämässä on tapahtunut  paljonkin, mutta asiat ja aika on silti soljunut eteenpäin.

Olemme saaneet kodin NÄYTTÄMÄÄN siistiltä ja tehneet (tai Magnus on tehnyt) kaikkensa, että se myös olisi siisti. Siis puhtoinen.
Minä puolestani olen kaapinut muutamista kaapeista ja laatikoista murut ja töhnät pois.
Muun muassa lusikkalaatikosta.
Minä kyllä ihmettelen, miksi lusikkalaatikossa on vuoden lopussa (voihan niin olla jo puolessavälissäkin vuotta, mutta en koskaan siivoa lusikkalaatikkoa puolessavälissä vuotta)...niin, siis ihmettelen, kuinka on mahdollista, että lusikkalaatikkoon kertyy ainakin satagrammaa kaikenmaailman murua?
Lusikkalaatikkoonhan tokikin  laitetaan myös haarukat ja veitset yms,  mutta puhtaina!
On tässä maailmassa tietysti kiperämpiäkin ihmetyksenaiheita, mutta moniin niistä löytyy onneksi vastaus. Tähän ei.

Eilen oli sunnuntai ja meillä oli postivuoro.
Täälä maaseudulla, jossa meillä on ilo yhdeksättä vuotta asua, kukin perhekunta aina omalla vuorollaan jakaa kaikille TÄMÄN MEIDÄN TIEN varrella oleviin savuihin sunnuntain sanomalehden. Muut päivät hoituvat Itellan toimesta. :D
Tai ei nyt ihan kaikkiin savuihin, vaan niihin, jotka siihen rinkiin mukaan ovat lähteneet.
Minäkin lupasin vapaaehtoisesti ja tavallisuudesta poiketen lähteä Maunon mukaan, koska jakaisimme joulukortit samalla kertaa.
Kuulit ihan oikein. Jakaisimme joulukortit.
Muistat myös ihan oikein, me emme lähetä joulukortteja.
Tämän tien ihmisillä on kuitenkin sellainen mukava tapa, että tuovat toistensa postilaatikoihin joulutervehdyksen. Siitä tavasta emme halua olla ulkopuolella.
Minä ostin kortit ja kirjoitin ne valmiiksi kieli suusta ulkona hyvissä ajoin ja laitoin ne oikeaan järjestykseen.
Eikös vain siinä jakotilanteessa kaksi korttia puuttunut! Vaikka kuinka plaras, niin kaksi (två) korttia uupui. Sama juttu viimevuonna. Muistan kuin eilispäivän sen julmetun kohun ja ihmetyksen, joka asiasta syntyi.
Kuinka voi olla mahdollista, että joulukorttien jako alkaa olla ylivoimainen tehtävä?
Hälävän momma ja paappa istuivat sysipimeällä kylätiellä ja olivat paksujen kysymysmerkkien näköisiä.
Kirjoitin tänään sitten uudet kortit ja kauppamatkalla syvän hiljaisuuden vallitessa pysähdyimme postilaatikkorivistön ääreen.
-En ollenkaan  välitä, vaikka kortit ovat hävinneet kuin ruppu Saharaan, mutta antaisin muutaman lanttisen ens eläkkeestäni, sille joka kertoisi MITEN ja MIHIN.
Kun minä puserran niitä kortteja aina rystyset valkoisina rintaani vasten, enkä paljon uskalla hengittääkkään, etteivät puuskutuksen voimasta pois lennähtäisivätten. Näin minä Maunolle selitin.
(Mauno ei puhu ikinä mitään, mutta näen hänen naamastaan, että hän ajattelee notta flikka pitää huanosti kii ja purotteloo ja paiskii niitä tahallansa ympäri lumperoosten).

Kuinka ollakkaan kaksi korttia löytyi auton etupenkin välistä. Toinen oli sellainen, jonka olimme VARMASTI jo ensimmäisellä kerralla laatikkoon pimeässä pudottaneet, toinen oli alunperinkin kadoksissa ollut. Yhtä kadoksissa ollutta ei penkinvälistä löytynyt.
HOHHOIJJAA! Jos nyt joku on tältä meidän postinjakotieltä saanut kaksi joulukorttia, niin olet ne kyllä ansainnut, mutta kerro, kun tavataan. :D

Me olemme saanett ilahduttavasti "oikeitakin" joulukortteja. Kesällä (joka pian taas saa) menen niiden ja kaffikupin kanssa ja rukoilen kaikkien heidän ja heidän perhekuntalaistensa puolesta, jotka niitä ovat lähettäneet.

Meidän pitovuoromme, Maunon kanssa, osui lauantaiseen virsipiiriin Laurilanmäellä.
Oli todella mukavaa, kun saimme laulaa jouluisia ihania virsiä. Lausuin omitekemän joulurunonkin, ekä yhtään jännittänyt. En muista moista tapahtuneen sitten koko toistakymmentävuotisen urani aikana.
Olin onnesta soikeana, kun tuo vuoro osui meille. Kaikki vuorot ovat mieluisia, mutta kyllä jouluvuoro on aina jouluvuoro. Vaikka voissa paistais.

Tänään olemme syöneet jouluriisipuuron ja käyneet joulusaunassa.
On sitten kaksi aatonvietto-ohjelmaa jo suoritettu valmiiksi. Ehtii paneutua niihin muihin numeroihin entistä ehyemmällä sydämellä ja ajalla.
Jouluriisipuuro maistui erikoisen hyvältä tänä vuonna.
Johtuiko se siitä, että puuronkeittäjä nukahti hetkeksi? Puuro sai kiehua kymmenisen minuttia enemmän kuin tavallisesti.
Ehkä, ehkä ei. Minä en tuo puurohutunkeittäjä ollut.
Pelkään aina, että riisiryynöset menevät rikki, jos niitä ylenpalttisesti pouhotetaan.
Minä nostan kattilan liedeltä mieluummin kymmenen minuttia ennen kuin jälkeen.
RIISIRYYNIT PITÄÄ OLLA EHJINÄ PUUROSSA! PISTE! Mutta tietenkin ryynien pitää kypsiä olla. Muutenhan ei ole eroa lusikoiko ne riisit  suoraan paketista suuhun ja kulauttaa maidot päälle.

Joulusaunakin (se toinen jouluohjelmanumero) oli niin metoinen ja tuoksui sulokkaalta, kun Magnus oli lautehet mäntysuavalla kluurunnu.

Huomenna Catherine tulee perhekuntansa- ja koiransa kanssa syömään ja illalla menemm vuorostaan heidän luokseen syömään (!)
Hartaustilaisuuteen menemme ilman muuta ja haudoille viemään kynttilät, ilman muuta.

Tähän lopetan joulualusviikon "mielenkiintoisten" häppeninkien setviskelyn ja samalla toivotan sinulle, rakas lukijani, Rauhallista ja ihanaa rakkaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa.
Hyvää Uutta Vuottakin toivottelen, mutta sitä vaihtumishetkeä ennen vielä kirjoittelen, jos Jumala suo.
T: Kaisa Korthufvud-Kinkkunen
----------------------------------------------------
Jesaja, luku 11, jakeet 1-5 

Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää.
Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki,
totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki:
hänen ilonsa on totella Herraa.
Hän ei tuomitse silmämitalla eikä jaa oikeutta korvakuulolla,
vaan antaa heikoille oikean tuomion ja ajaa vakaasti maan köyhien asiaa.
Hän lyö väkivaltaista sanansa sauvalla ja surmaa huultensa henkäyksellä väärintekijän.
Vanhurskaus on hänellä varustuksena ja uskollisuus vyönä hänen uumillaan.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Joulun odotteluviikko


Ylimmäinen kuva on meiltä ja pitää paikkansa tälläkin nimenomaisella hetkellä.
Alempi kuva on eräästä joulujuhlasta, eikä sapuskan osalta pidä enää paikkaansa. Muuten kyllä.

Yläkuvan ihana himmeli on nyt tasan vuoden riippunut keittiössämme ruokapöydän päällä ja toivottavasti tulee riippumaan vielä monet, monituiset vuodet. Vuosikymmenet!
Sen on Ansa (nimi muut.) meille tehnyt ja se on mielestämme kaunis. Oikeasta oljesta tehty.
Ei mistään limunaatipilleistä, vaikka nekin ovat kyllä kauniita.
Kirjastossa oli tehty himmeli vanhojen kirjojen lehdistä. Varmasti alla oli pahvitruuttuja. Näytti niin pönäkältä himmeliltä. Tosi metkalta. Jos omaisi vähääkään sorminäppäryyttä ja tietäisi missä myydään pahviholkkeja, niin tekisin kyllä sellaisen.
Tosin meille sellainen moderni himmeli ei mollaisi, mutta antaisin sen murheenkryy...öh...iloksi johonkuhun moderniin uuteen kotiin.
Mutta kenenkään modernin kodin omaavien ei tarvitse alkaa pelätä saavansa himmelin lahjaksi, koska en tosiaankaan omaa näppäriä sormia ja holkitkin ovat hakusessa.

Kirjastossa meillä oli runopiirin joulujuhla ja silloin näin nuo modernit himmelit.
Minulle ja Magnukselle oli kirjastoon tuotu lahjapakettikin. Siellä oli sisällä kirja. Sen tunsin heti.
Olin aika äimänkäkenä ja iloisesti pöllämystynyt. Ripukalla riittää tuota viittimismieltä tuoda kirjastoon ystävälleen ja sen miehelle kirjalahja.
Kirjoitin Ripukalle mielissäni kiitokset ja sanoin, että meillä ei pruukata lahjoja aukoa ennen joulua. Tuossa lahja nyt on pöydällä nokkani edessä ja odottaa pukinpussiin pääsyä. :D

Alimmainen kuva saa sylkyvesisuonet valtoimenaan tursuamaan suussa.
Toivonkin, että saan äkkiä suollettua jutuntynkää, että kuva jää piiloon.
Vasempaan etunurkkaan tekisi mieleni laittaa ihan teipillä paperi päälle. Niin on harmittavan herkullinen lohikasa siinä silmiä hivelemässä.
Magnus ei tykkää graavatusta lohesta.
- Kyllähän sitä syää, mutta minen tykkää raakasta kalasta, sanoo Magnus ja on myös sanomisensa takana.
Jospa hän tietäisi, mistä jää paitsi, niin hän söisi vaikka väkisin muutaman sipareen ja ihastuisi sen ihastuttavaan makuun.
Mutta, kun hän ei sitä tee, niin minun on "pakko" joka paikassa syödä aina hänenkin osuutensa.
Tuota kuvaa katsellessani, totisesti hiukan toivonkin, ettei hän ikinä graaviloheen menisi itseään liikaa totuttelemaankaan. (Kjiäh...kjiäh..kjiäh...)

Tässä tavanomaisella paikallani, takapöksäkammarissa, konetta taas naputtelen.
Keittiöstä kantautuu sieraimistoon juuripaistetun ruisleivän makea tuoksu.
Olen yhden lämpimäisen voikkuleivän niistä jo vääntänytkin.
Vääntänyt siitä huolimatta, että vatsalaukku alkaa vuorenvarmasti kumean kurinan, ynnä muunlaisenkin murinan.
Ruis on liian änkyrää sapuskaa hennoille suolenmutkilleni, mutta rakastan ruisleipää ja kestän urheasti kaikki pikku vastoinkäymiset, mitä  sen syömisestä juohtuupi.
Muilla voi olla hiukan vaikeampaa, mutta pakkoko on prängätä tänne kodinhoitohuoneeseen, silloin, kun minä olen täälä.
Tällä leipomakerralla leivistä tuli erikoisen makoisia, mutta myös erikoisen littanoita.
Ehkä laitoin hiivan liian kuumaan veteen. Mene&tiedä.

Joulua en ole ehtinyt valmistella vielä oikein paljoa mitenkään, muuta kuin tietenkin sitä odottamalla.
Iltaisin laitan  kynttilöitä  loimuskelemaan ja tunnelma muuttuu niin rauhaisaksi ja tunnelmalliseksi, etten jaksa räpyttää evääkään.
Sitäpaitsi onhan tässä aikaa.
Ikinä en muistaakseni ole näin joulutuulella ollut, tekemättä mitään.

Tai olenhan minä tehnyt. Olemme olleet joka paikassa ja monena päivänä.
Niitä hiukkasen valottelen ja raottelen teille tässä joutessani. (HUH HUH. Onneksi se ruokakuva meni peittoon viimein ja vihdoin).

Eräänä kauniina iltana olimme Hyllykalliolla jouluruokailussa. Kuinkas muuten?
Minulta oli pyydetty sinne runo ja sen minä pönäkkänä hopeakläningissä lausua naskautinkin.
Jos en olisi vuosien varrella oppinut, että sekä a) etukäteen, b) jälkikäteen, c) runoa lausuessani tuntuu hirveän, kaamean kamalalta, lopettaisin runoelemisen tähän paikkaan! Ja sassiin, mutta minä olen tottunut.
Hirveän, kaamean kamala tunne on sellainen, että tunnet olevasi vanha virtahepotar säälittävissä juhlatamineissa yleisön edessä, joka yleisö säälivästi hymyillen kuuntelee säälittävää sepustusta.
Niinhän asiat eivät tietenkään ole.
Olen enämpikin sarvikuonon oloinen ja yleisö ei paljoakaan hymyile.

No, joo! Turha noista tuntemuksista on oikeastaan puhua ja kuten sanottu kaikkeen on jo tottunut.:(
Paitsi sunnuntaina, kun lausuin runoa suuren ja sankan joulujuhlayleisön edessä. Tuntemukset tuplaantuivat, jos yleensä sellainen on mahdollista.
Nikolainkaupungissa nimittäin tapahtui se, mitä kaikki estraadeilla olevat aina vähän pelkäävät:
Runoa, joka oli kylmän nokkani edessä,  en ymmärtänyt ollenkaan. Siis, ihmettelin itsekseni, mikä tämä on ja kuka sen on tehnyt? (Jos hivenen suurentelee asioita).
KYLLÄ!
Kyllä se oli omikirjoittamani, mutta muistin , että se alkaisi erilailla ja loppukin, jota samein silmin vilkaisin toisesta paperista (runoni ovat aina vähintään kaksi plaria pitkiä) ei ollut mielestäni sellainen kuin muistin.
Runo alkoi jotenkin tähän sähtiin: Joulusiivoamisen alkaan aina hyvissä ajoin lokakuussa....
Pakko oli nielaista parikertaa olematonta sylkyä suusta ja kuiskata tuskin kuuluvalla äänellä:
...ja eikä se enempää tällä kertaa jatkukkaan!!!

Minulla oli Runollinen kirja mukanani. Se on aina mukana, jos joku yht´äkkiä pyytää lausumaan jotakin. (Rykäisy).
Magnus oli pyytänyt minua lukemaan nimenomaa Runollisen kirja- runon noissa juhlissa ja minä vaan jästipäisesti valitsin oman ajattelemani värssyilyn.
Selvisin tilanteesta suht´koht kunnialla ja sain kolme kirjaakin myötyä eteisaulassa.
Pattiin vaan pakkasi ottaa, mutta onneksi kahvi ja joulutorttu auttoivat tunneskaalan nousua aikamoisen harppauksen lähelle nollaa pakkasen puolelta.

11.12. 2013 olimme häissä Nikolainkaupungissa.
Klo kaksitoista söimme ihanan jos ihanan hääaterian ja kello 13.00 juoksaisimme seurakuntasalista kirkkoon.
Alttarilla oli meidän ihasteltavissa kaunis&ihana morsian ja komea&upea sulhanen.
Pirjo ja Timo. Ja he saivat toisensa. :D
Sitten kipaistiin taas yläsaliin kakkukahville. Ohjelma oli mukavaa. Suloista ja komeaa laulua.
Puheita ja maljoja.
Häät ovat ihastuttavia. Jo häävieraanakin, saatikka morsmaikkuna ja sulhona.
Toivotimme hääparille runsaasti Jumalan siunausta ja onnea ja iloa yhteiselle taipaleelle.

Eräs juhlapuhuja muisteli omia häistään papin puhetta niissä. Onnistuneesti hän ensimmäisen lauseen puoleenväliin saakka muistikin. Mutta ei tietenkään kumma, ettei enempää, koska häistä oli kulunut jo kuutisenkymmentä vuotta.
Minä yritin muistella, mitä rovasti Yrjö Soini minulle ja Magnukselle kirkkoherran viraston pikkuruisessa TOIMENPIDEhuoneessa häissämme sanoi.
En muistanut yhtäkään sanaa. En niin ensimmäistäkään.
Hyvät sanat hän varmaan sanoi, koska avioliitto on ottanut kestääkseen jo 47 vuotta.
Hääpäivän kulkua muistan senverran, että makasin pannumyssy päässä makuuhuoneessa ja muut trönäsivät kahvia ja äidin leipomia kakkuja ja pulleroisia.
Minulle iski migreeni ja silloin en pysy pystyssä hääjuhlissa. En edes omissa.
Migreenit ovat lientyneet ja loppuneet vuosikymmenien saatissa, mutta rakkaus omaan musupupeliiniini ei sitä ole tehnyt.

Lauantaina olimme taas vaihteeksi Nikolainkaupungissa. Viviannin koulun joulujuhlassa.
Oli todella hienot juhlat. Laulettiin tuttuja jouluvirsiä ja seimiasetelma oli juuri niin ihastuttava, kun se ikinä vaan voi olla.
Sunnuntaina sitten olikin se lausuntatapahtuma, josta jo teille revitinkin.
Näin kului viimeviikko ja ensi maanantaina kerron kuinka tämä viikko ottaa kuluakseen.
T:  Kaisa Hepovirta-Äimänen
------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 106-111
Olen vannonut valan ja valani pidän: minä noudatan sinun vanhurskaita päätöksiäsi.
Herra,  paljon olen joutunut kärsimään. Anna minun elää - tee sanasi mukaan!
Olkoon lupaukseni sinulle mieluisa uhri, Herra.
Opeta minut tuntemaan päätöksesi!
Kaiken aikaa henkeni on uhattuna, mutta minä en unohda sinun lakiasi.
Jumalattomat ovat virittäneet minulle ansoja, mutta minä en eksy sinun säädöstesi tieltä.
Sinun liittosi on ikuinen perintöni, siitä minun sydämeni iloitsee.



maanantai 9. joulukuuta 2013

Sinne meni viime viikko


Kesäiset kuvat kaikista lapsenlapsistamme.
Talvisia kuviakin taatusti olisi, mutta ei ehdi etsiskellä, koska ilta on pitkälle kulunut.
Ellei olisi Joulu aivan nurkan takana, äityisi mieli hyvinkin haikeaksi noita kuvia katsellesa.
Oi tuota suloista kesää ja oi noita suloisia mukuloita.
Mutta ei auta haikailu ja sitäpaitsi kohta taas alkaa päivä pitenemään.
Yht´äkkiä on tämä talvi tähän tupsahtanut.
Viimetingassa huomasimme, että omenapuiden hennot varret ovat vielä olleet ilman suojaa jäniksiltä ja muilta pupujusseilta.
Eilen nimittäin huomasimme jänön jäljet hangessa. Yhdet vaan, mutta ne olivat jo aika läheltä valkeakuulas-omppupuuta liipanneet.
Olisi ollut kaameeta, jos sen runko olisi rouhittu, koska tänä vuonna saimme ensimmäiset ihanat omenat sen oksilta. Kahdeksan vuotta se otti, mutta olivatpa kyllä sitäkin makeampia.
Tänään Magnus laittoi kanaverkkoa ynnä muuta estettä jäniksen ateriointia hillitsemään.

Istun peräkammarin pyöreän pöydän äärellä ja tunnen olotilanikin hyvin pyöräksi.
Söin nimittäin juuri nahkapitsan ja joulukorpputortun. (Röyh).
Lähdin alkuillasta kirkolle kokoukseen (seurakunnan lähetystyön johtokunnan kokous), jonka jälkeen ampaisin kauppaan ostamaan muutamat kilot kaikensorttisia jauhoja ja kaikensorttisia maitoja.
Aion leipoa vielä muutaman limpun ja muutaman kymmenen torttua lisää joulua silmälläpitäen.
Tänään kyllä jo leivoin torttuja.
Keitin myös napollisen luumuja ja rusinoita torttujen täytteeksi.
Tortuista tuli tavanomaisia. Sitkeitä ja kovia.
Aion, kuten jo sanoin, kuitenkin leipoa niitä lisää, koska joulunaikaan juuri nuo sitkeät ja kovat joulutortut tekevät kauppansa jostain kumman syystä.
Ne ovat juuri niitä torttuja, joista serkkupoikani Jape sanoi pikkupoika ollessaan, että saako hän toisenkin jouluKORPUN?

Kesken joulukorppujen teon meille soitti nainen, joka kysyi minun osoitettani. Hän tulisi oikein kotoani saakka ostamaan Runollista kirjaani.
Kurkkuani alkoi kuristaa. Ei voi olla totta!
Voi ovatko ne runot edes niin hyviä? Että niitä kannattaa täältä Hälävänmutkilta asti hakea?
Näin minä Magnukselle tuskailin pestessäni taikinaa pois käsistäni ja kyynärpäistäni.
-No kuinka ne ny olis huanontunu täs toises painokses, ku ensimmääseski noli samat värssyt ja noon menny hyvin kaupan?
Onhan se niinkin, mutta kyllä minä nyt yritän vakavissani pusertaa tähän toiseen kirjaan 1/2 parempia ja loppuhengollisempia sikermiä kuin tuohon ensimmäiseen.
Tämänhetkinen runosuonen pulppailun esteenä on se nimenomainen  tietokone, jolla osaisin parhaiten kirjoittaa.
Tuo 8- vuotias rekkule saa, muutenkin retaleiset hermoni mahdollisimman kauas runollisesta pulpahteluista.
Koneeseen ilmestyy nimittäin yht´äkkiä ja tuon tuosta, joku ihmeen mainosläpykkä oikeaan alakulmaan.
Magnus sanoi, jotta poista se heti kusse tuloo ja ilimestyy.
Kyllä, kyllä, mutta muuta en ehdi tehdäkkään. Raivokohtauksen ollessa päällä, en kyllä mitään kovin henkevää runoa pysty esiin suoltamaan.
Uudempaa konettamme en oikein hallitse, joten pitää ehkä mennä tietokonekauppaan ja kysyä, onko vanhoille mommille mitään simppeliä härveliä myynnissä?
 Onhan niitä kerran kännyköitäkin, niin miksei sitten tietsikoita.

Maanantaina siivosimme huushollimme Magnuksen kanssa.
Siivosimme sen saman kaavan mukaan, jota olemme noudattaneet 47 vuotta.
Elikkä Magnus imuroi ja pesi plaattiat, minä kanniskelin vaatteet tuolien karmeilta, sanomalehdet lattioilta, kaikki muut kamat asiaan kuuluviin paikkoihin asiattomista paikoista ja jynssäsin ovenpielet.
Meillä porukka kulkee huoneesta huoneeseen pidellen ovenpielistä kiinni. Huom. likaisilla, painomusteisilla käsillä.
Tiistaina kokoontui meillä lähetys/raamattupiiri.
Kävimme Magnuksen kanssa tämän piirin puitteissa ja puolesta lähettämässä joulupaketin merien ja mantujen taakse.
Laitoimme pakettiin kivikovaa ruisnäkkäriä kolme kiekkoa ja pussillisen lakritsia.
Jos joku suomalainen menee ulkomaille pitkähköksi aikaa, niin hänelle pitää aika-ajoin lähettää ruisleipää ja lakritsia.
Näin me teimme.
Laitoimme pakettiin vielä Yhyressä-yhdistyksen joulupuodista ostamamme rannekorun. Samantapaisia koruja on kyseisessä maassa, jonne se lähetettiin, varmaan pilvin pimein, mutta niissäpä ei ole samaa tunnearvoa.
Nyt saaja voi lakritsia mutustellessaan ajatella meistä lämpimäisiä ajatuksia samalla, kun katselee punahelmistä rannekorua.  SUOMESTA saatua ja tehtyä.

Kun olin postissa aikoinani töissä, niin äidit, isät ja koko suku lähetti Suomessa asuvalle rakkaalleen aina sen maan vakiojuttua, jota ilman ei kauaa elä.
Siis niin kuin suomalaiset eivät elä ilman ruisleipää&lakritsia.
En nyt viitsi mainita nimiä erikseen, mutta erään maan kansalaiset eivät tule toimeen ilman haisevaa juustoa.
Koko postin perähuone, korjaan: koko posti haisi aina homehtuneelle varpaanvälille, kun eräs tyttö sai kotimaastaan paketin.
Joka paikka haisi, vaikka me käärimme juustopaketin sadanlitran jätesäkkiin.
Oi, sitä ilon kiljahdusta, minkä neiti ilmoille päästeli, kun sai juustojätesäkkipaketin käteensä.
Pakettia sydänalaansa painaen hän psmotti meille jotain iloista ja elämänmyönteistä, josta emme ymmärtäneet sanaakaan.
Kyllä me postifrouvat ja neidit sitä ihmettelimme, mutta toisaalta ymmärsimmekin. Olimme me työsarkamme aikana niin monet ruisleipä/lakristipakettia etiäppäin vieraille maille matkaan auttaneet.

Viimeviikolla söimme Magnuksen kanssa taas jouluaterian.
Olimme Kyrönmaan Kristillisten Eläkeläisten joulujuhlassa. Oikein kutsuttuna.
Magnus piti puheen ja minä lausuin runoja.
Siinä lausuessani koin ihan uudenlaisen tunne-reaktion. Moista en koko lausujaurani aikana ennen ole kokenut.
Nimittäin silmänmunaskuuni tuntuivat noin neljänkymmenen PLUS celssiusateisilta ja olivat pullahtaa päästä poskelle.
Ei oikein mukava tunne, mutta parempi sekin kuin kielen kitalakeen kuivuminen.
Silmien kuivuminen ja korppuuntuminen ei haittaa ulosantia.
Nyt muistinkin, että eräs ihana runoystäväni pyysi, että kirjoittaisin  runon myös tänne blogiinkin.
Hän kirjoitti kortissaan, että aina niin eläväisesti kuvaan, kuinka kulloinkin kieli kuivuu ja sydän poukkoo, niin voisin yhtä eläväisen runonkin kirjoittaa siinä sivussa.
Oli mukavaa lukea sellaista ja ajattelenkin, että tämän toiveen toteutan piankin.
NYT en jaksa, mutta ensi kerralla katson, että alan aikasempaan bloggailemaan.

Runopiiriin kokoonnuimme torstaiseen tapaan. Päätimme, että vielä ensi torstaina kokoonnumme ja vietämme runopiirin joulujuhlaa.
Minä kissautan termariin kaffit, Ewe tuo torttuja ja kupit.
Ohjelmasta ja suorittajasta ei niissä pippaloissa ole pulaa. Kylli, Ewe, Nita ja minä pidämme siitä huolen.
Joulujuhlien päälle onkin kiva mennä kuntosalille huhtomaan ja puntteja paiskomaan.

Sunnuntaina vietimme Kristillisdemokraattien Isonkyrön osaston jouluista hetkeä metsästysmajalla Orisbergissä.
Meitä oli kokoontulleina yhteensä  kahdeksan immeistä ja yksi koira.
Joimme glögiä ja kahvia, söimme nisua ja makkaraa. Laitoimme kunnan ja maan asiat järjestykseen ja ajelimme tyytyväisinä koteihimme.

Tyytyväisenä aion seuraavaksi tintata pisteen tämänkertaiseen mhvv:hen.
Piste.
T: Kaisa Glögsten-Lakritsö
--------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 104-105

Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä.
Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä!
Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni., se on valo minun matkallani.


maanantai 2. joulukuuta 2013

Viikko vierähti

Kuvassa oleva mylly on menettänyt siivekkeensä jo viimevuoden myrskyissä.
Siivet lensivätkin melkein tuonne auton luo asti.
En muista, minkäniminen myteri mahtoi silloin olla kyseessä.
Sopivaa siivekevärkkiä ei ole ottanut löytyäkseen, mutta vinhasti ne pyörivät nuo kaksi jäljellejäänyttäkin.
Komea klonksutus kuului ja viuhuna vain kävi viikonloppunakin, kun tuuli taas ihan mahdottomasti.
Huh, huh. Oskari oli nimeltään.
Puolentunnin vaiva kiharapilven väännöstä haihtui sekunnissa tyhjiin. Ei jälkeäkään ensimmäisestäkään kiharakiehkurasta, jahka vain yhden askelen ovesta ulospäin otti.
Lauantaina en viitsinyt moista turhaa vaivaa nähdä ollenkaan, vaikka ihmistenilmoille silloinkin lähdin.
Tukka siirotti jo kotona kuin myrskyn jäljiltä.

Lukijakantani on pysytellyt viikon samana, joten töräytys kuuluu ny vain kaikille entisille kirjautuneille- ja tuhansille (rykäisy) kirjautumattomille lukijoilleni. TÖT-TÖT-TÖRÖÖ!

Meillä täällä Hälvänmutkalla on jo tehty monia valmisteluita joulua varten.
Olemme mm. laittaneet joulumatot lattiaan ja syöneet yhden rasiallisen isoäidin kookospalloja.
Jos käsittelisi ensiksi tuon ensinmainitun mattokohdan:

Meillä on ennestään julmetun suuri ja paksu punaisenkukertava räsymatto. Se on anopin jäämistöä ja ties, vaikka hänen kutomansakkin.
Matto on, täällä Letkutiellä asuessamme, aina köökinlattiaa jouluisin somistanut.
Magnus pesikin sen viimekesänä ja siitä tuli entistäkin ehompi, räsympi ja paksumpi.
Nyt maton rinnalle on tullut toinenkin räsymatto. Maikku antoi.
Hän on kutonut sen ihan itse kirkkaanpunaisista, kirkkaanvihreistä ja kirkkaankeltaisista matonkuteista. Matto on huumaavan ihana!
Se on kertakaikkisesti juuri sellainen, jota hurjimmissa joulumatto-unelmissani olen aina toivonut. Settiin kuuluu samanvärinen kynnysmattokin.
Nyt on murheena vaan, että emme saa pitää mattoa lattiallamme ehkä koko jouluakaan.
Maikku sanoi, että matot pitää laittaa eteiseen.
Maikku sanoi, että hän ei anna koko mattoja, jos ne laitetaan muualle kuin eteiseen.
Nyt vaan sitten pitää orientoitua, kun Maikku ja Eerikki tulevat joulun aikaan iltakaffille, että joudun itkua pidätellen käärimään matot tötterölle ja kantamaan ne raskain askelin heidän autonsa perätuhdolle.
Mutta siihen menee vielä tovi ja sen ajan käytämme nauttimiseen, iloitsemiseen ja ihailemiseen.
Charleskin, jolle on sama, onko huushollissa mattoja vai ei, sanoi näitä Maikun antamia  komeiksi.
Kovasti ihmetteli, ettei saa köökissä pidellä. Ehdottipa vielä, että laitetaan siksiaikaa tampuuriin, kun Maikku ja Erkki kaffeelle tulevat. ;)

Viimeviikon tekosia ja menosia muistellessani tulee ensimmäisenä mieleen karjalanpiirakat.
Ja miksei tulisi, kun niitä ensimmäistä kerta pitkän elämäni aikana pelleille väänsin.
Vääntää-verbi kuvaa tismalleen tuota.piirakanleipomissessiota.
En ymmärrä, minkä pula-ajan reseptin  oikein googletin?
Reseptejä olisi varmaan ollut, vaikka huru mykky, mutta stoppasin kiihkoissani heti ensimmäiseen.
Siinä seisoi ihan ymmärrettävästi vesi- plus jauhomäärä, mutta sitten reseptissä luki: öljyä.
Niin, se on selvää se, mutta kuinka paljon?
Napollinen? 1/2 litraa? Kaksi milliä?....
Ratkaisin arvoituksen laittamalla taikinan sekaan pari  fingerporillista rypsiöljyä ja sitten eiku taikinaa pulikoimaan.
Olen useasti näilläkin sivustoilla julkituonut, että olen onnellinen pulikan omistaja.
Pulikalla kaulitaan karjalanpiirakkataikinaa, jos joku ei satu tietämään.

Puuron piirakoihin olin keittänyt aamupäivällä valmiiksi ja kauniin suklaanruskeana se kattilassa odotteli ruisripsutusta ympärilleen.
Miksihän laktoosittomaan maitoon keitetystä  riisryynipuurosta tulee aina Fatserin sinisen väristä?
Noh, se ei ainakaan minua haittaa ja läiskin sitä runsaasti kunkin piirakkataikinalättysen päälle.
Minä tykkään, kun piirakoissa on puuroa kyllälti. Tykkään, kun  piirakat muutoinkin ovat valmiina kahvilautasen kokoisia, eikä sellaisia 2 euron kolikon kokoisia.
Kaikki meni loistavasti, ellei ota huomioon, että sitä öljyä oli taikinassa liian vähän.
En saanut reunoja pysymään ehjinä. EN OLLENKAAN!
Reunat rispaantuilivat ja olivat niinkuin Brysselinpitsiä pulikoinnin jälkeen.
Rypytä siinä sitten.
Tuloksena olikin  tuohivirsun näköisiä ihme nyssyköitä. Yhtä koviakin ne olivat.
Mutta maku! Se oli hyvä ja niinpä teinkin päätöksen, että piirakkaura saa jatkua.

Yhdet puurojuhlat tuli jo myös männäviikolla juhlittua ja ensimmäinen joulutorttu korkattua.
Samaisen päivän iltana tuli ensimmäinen joulujuhla vietettyä ja siellä kinkku&kaikki mahdolliset loodat&rosollit sun muut korkkailtua.
Joulujuhla oli Isonkyrön Alapään maaseutunaisten, johon minulla on ollut ilo ja kunnia kuulua jo kahdeksan (åtta) vuotta.
Maaseutunaisten joulujuhlassa koin sellaisenkin ihmeen, että sain virkkuukoukulla väkerrettyä ihan itse villalangasta lumihiutaleenmallisen koristuksen.
Siis, jos olisin edellispäivänä kuoleentunut, en olisi ikinä tullut tietämään, että sellaisen osaan ihan itse virkata.
Ohjeita lukemalla en olisi koskaan osannutkaan.
Onneksi vieressäni istui Malla. Malla selosti millimilliltä mitä tehdään ja kuinka.
"Hiutaleet huovutetaan lopuksi pesemällä ne tavanomaiseen tapaan muun pyykin seassa", luki ohjeessa.
Minulla on juuri huovutus- vaihe käynnissä.
Oikeastaan kone jo lopettikin  pouhottamisen, mutta minä en mene vielä kantta availemaan, etteivät kuivahda myttyräksi. Hiutaleet.
Olen aika onnellinen, että minäkin saan nyt lisätä käsityöaikaansaannoksiki myös lumihiutaleet.
Tähänastiset saavutukset kun ovat olleet:  pötkyläpuolihame, pari patalappua (jotka näyttivät pipoilta) ja parimetriä ketjusilmukkaa.
Oppia ja edistystä ikä kaikki! Huomaan ilokseni ma.

Ohi kiitäneeseen viikkoon mahtui uuden kirjan esittelytilaisuus Naistenillassa Vaasassa.
Huom!  Ei minun kirjani. Se kirja ei ole vielä ollenkaan kirjoissa, eikä kansissa.
Jouduin lähtemään kaiken kesken pois, kun hovikuskilla oli kiire.
Viehättävä lämminhenkinen tilaisuus ja salaa toivon, että minäkin voisin samanlaisen pitää...
Tilaisuudessa oli nuoria kauniita naisia kuulijoina. Tietysti, kun aihe koski mm. lastenkasvatusta.
Ajattelin, miten äkkiä kolmisenkymmentävuotta on kohdallani luiskahtanut. Noin vain ja hupsista keikkaa!!! Lapseni ovat jo keski-ikäisiä ja äitinsä vanhuusiässä. 65- vuotiasta tituleerattiin jossain lehdessä vanhukseksi.
Jos, koskaan, niin esitelmää kuunnellessani suonikohjuja kutitti ja rasvalätti rinnuksillani suorastaan huusi olemassaoloaan.
Huomasin pari muutakin fläkkiä eripuolilla villaröijjyäni päällysvaatteet riisuttuani.

Sain kuitenkin kivan idean vieressäistuneelta naiselta. Ehdotuksen kirjoittaa runo nimeltä
VENYTETTY JOULU.
Runo on kirjoitettu ja kertaalleen jo lausuttukin oikein yleisön edessä.

Ylistaroon ajelin tuhatta- ja sataa vuoden viimeiseen kirjoittajapiiriin lauantaina.
Tällä kerralla opettajalle luettiin tekstejä, joita olimme kirjoittaneet ja hänen piti arvata, kuka hengentuotteen takana olisi.
Neljästä kirjoitusnäytteestä opettaja arvioi puolet oikein ja puolet pieleen.
Minun kirjoitukseni arvauksessa, jonka Saga (nimi muut.) ansiokkaasto esitti, opettaja osui oikeaan.
Yritin ihan hirveästi muuttaa TYYLIÄNI, että se ei paljastaisi mitään.
Ei onninut. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee.
Keväällä kirjoituskurssilla pidetään vielä sellainen arvauskilpailu, että me oppilaat arvuuttelemme toistemme hengentuotteita. Opettaja lukee.
Alan jo nyt kirjoittaa, siis niin tuntematonta pränttiä, etten itsekkään arvaa sitä, kun toisen lkemana kuulen.
Palkintona lauantaina oli ylimääräinrn suklaamälli voittajille.


Pappilassa pidettiin runomatinea sununtaina ja siellä minä leuat louskuen sen "Venytetty Joulu"-runon takellellen luin.
Runo oli taas niin uusi, etten itsekkään sitä oikein ymmärtänyt, mutta nimi oli ainakin hieno.
Hohhoijjaa! Mutta hyvin asiat ottivat venyäkseen.
Kielikin kääntyili sulavasti suussa, eikä sydänkään noussut Aatamin omenaa korkeammalle.
Huomenissa pääsen lausumaan venytys-runon uudestaan. Uudelle yleisölle.
Ehkäpä kirjoitan vielä tänään uudenkin runosen. Who knows?

Joonathan oli meillä viikonloppuna.
Hieno nuori miehenalku. 13v on hieno ikä.
Keittelin hienon miehenalun mieliruokia: makaroonivelliä, muusia, lihapullia ja köyhiä ritareita.

Viikko päättyi Nikolainkaupunkireissuun.
Siellä Euroopan ihanimpaan ja kauneimpaan kirkkoon Sunnuntaiseuroihin, tai mikä niiden sunnuntaiseurojen nimi nykyään on?
Hyvät seurat kumminkin.

Näihin kehuihin lopetan löpinät tällä haavaa. Peli jatkuu ja kirjoitukset jatkuvat ensi maanantaina.
Siihen saakka adjö täältä Letkikseltä.
T: Kaisa Snöhiutale-Virkkunen
----------------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 99-103

Olen oppinempi kuin kaikki opettajani, kun tutkin sinun liittosi säädöksiä.
Olen viisaampi kuin kansan vanhimmat, kun noudatan sinun säädöksiäsi.
Pahan poluille en jalallani astu, minä tahdon totella sinun sanaasi.
Sinun päätöksistäsi en poikkea syrjään, sillä sinulta minä olen oppini saanut.
Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi.
Ne maistuvat hunajaa makeammilta.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Menneen katsantaa

Torvet raikuvat ja kastanjetit helimöitsevät. Tättärättätäää!
Tervetuloa Eija! Upouusi lukijani näillä sivustoilla! :D
On aina positiivinen sähköisku, kun huomaa, että numeroluku on muuttunut oikeassa yläkulmassa.
Positiivista sähinää aiheuttavat kaikki entiset muutkin numerot.
Mitäs muuten tässä kannattaisi istua ja tanssittaa kahta etusormea kirjaimistolla?
Ei mitään!
Mutta, kun tietää, että 59 kappaletta ihmislasta varmasti tulee tänne mhvv:tä tutkailemaan, niin johan juttua alkaa suollattamaan. (mhvv= mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Sitäpaitsi tiedän, että on teitäkin, jotka ette minkään numeron alle ole kirjautuneet. Sekin tieto on omiaan elvyttämään kirjoitusintoa.

Ylläoleva kuva on taatusti ollut näillä sivustoilla ennenkin.
Näette siinä pohjoismaisen muotovalion kaikilla mittareilla mitattuna, eli terapiakoira Lyllanin.
Lyllan on kuuluisaa seropi-rotua.
Se seisoo tuossa kuvassaVilpolan tiiliskivilattialla kuin uljas sfinksi, joka se muuten myös onkin.
Lyllan hallitsee hermonsa sfinksimäisesti joka tilanteessa, aina ja kaikkialla.
Muistelisin, että tuossa kuvanottohetkellä Magnus grillasi juuri makkaroita ja se vahtikoira vahti urhoollisesti, etteivät naapurin kissit tule liian lähelle plantaasimme rajavyöhykettä.

Kuvista puheenollen, Charles sanoi tässä päivänä muutamana, että minulla on blogissani ja facebookissa käytössä koko ajan ne samat, iänikuiset 42 valokuvaa.
No, niin onkin! En saa esille muita.
Kaikki 8:n vuoden aikana räpsimäni kuvat ovat sitäpaitsi toisella koneella.
Ikinä en kahden maanantain välisenä aikana muista siirrättää uusia kuvia tänne.
Lisäksi, kun olisi joku maikea kuvakohde näköpiirissä, niin kamera on peilipiirongin vasemmassa loodassa.
Kännykällä en osaa kuvia ottaa. Kaikki siinä olevat kuvat ovat, joko pöytälevystä, tai kengänkärjistä.

Tuosta kuvasta tämänkertaisesta vielä senkinverran, että siinä on se paljonpuhumaniVilpola.
Se, jonka eteen tulee ensikesänä uima-allas. (Minusta muuten tuntuu nyt, että alan yhä enemmän ja enemmän muistuttaa, paitsi  ulkonäöltä, niin myös puheissanikin Hyacinttia).
Uima-allas  on tosin vain sellainen puhallettava&pumpattava, yhdenihmisen lilluttava (tai ehkä kahden), mutta allas, mikä allas.
Jos meidän uima-altaamme pitää olla kahdenlilluttavaa kokoa, on se käytännössä oltava 4-5 ihmisen vetoinen, koska minä ja Magnus vastaamme 4:ää ihmistä. Emme tiedollisesti, emmekä taidollisesti, mutta ruumiillisesti.

Tänään olin syntymäpäivillä Nikolainkaupungissa. 67-vuotispäivillä.
Rakas ystävättäreni Bärtta oli sankaritar. Vein lahjaksi suklaadilevyn ja patterikynttilän.
Vien aina lahjaksi sellaista, kuta itsekkin haluaisin saada.
Koska syntymäpäivääni on viela jokunen rupeama, aion ostaa itsellenikin samanlaisen  kynttilän. Etukäteen ja lahjansaamisen varmistamiseksi.  Patterikynttilän siis.
En mielelläni käytä muita kuin p-kynttilöitä.
Niiden palamaan vahingossa jääminen säästää hermoja, kilometrejä, huolen tuskaa ja ilmanlaatua. Toisin kuin OIKEAT kynttilät.
Oikeita talikynttilöitä ei mikään voita kauneudessaan, mutta kauneus on haihtuvaa.
Rumuus eikun lisääntyy.
Sain Bärttan synttäreillä elämäni parasta täytekakkua. Ja enkä todellakaan kursaillut kakkuveitsen siirtämisissä. Ehkä söin taas sellaisen saunanapollisen verran tuota ihanaa suloisuutta.
Saunanappo on yleisin mitta meikäläisen syömisissä.

Ajattelin mennä samantein vielä erästä toistakin henkilöä tervehtimään, mutta liikenneruuhka huumasi heti ensimmäisessä mutkassa juhlasta lähtiessäni ja käänsin auton nokan kohti Hälvän suloista ja rauhallista mutkaa.

Viikolla meillä oli taas ihana serkkutyttömiitinki-kokoontuminen. Kokoonnuimme Pläälun kotiin tällä kertaa. Kaikki, me viisi tavanomaista tyttöä olimme päässeet paikalle.
Olin itse paikalla kolme tuntia.
Muutkin olivat joutuneet lähtemään, pian minun jälkeeni.
Kuulin valitusta jälkeenpäin, että niin vähän aikaa olimme kerinneet kokoontuneina olemaan.
Olen tismalleen samaa mieltä!
Kolme tuntia ei riitä alkuunkaan. Emme ehtineet muistella kenestäkään sukulaisesta paljon mitään.
Valokuvia emme ehtineet plärätä ensinkään.
Sovimmekin, että ensi kerralla jokainen varaa 1/2 päivää kokousaikaa ja jokainen katsokoon kohdallaan, ettei sittenkään  ole mitään kiirusta kotiin.

Lähetys&Raamattupiiri kokoontui meillä tiistaina, kuten se tulee kokoontumaan jatkossakin.
Joka toinen pariton tiistai meille voi tulla sadan kilometrin säteellä Raamatun äärelle.Kello 18.30.
Jos joku haluaa tulla kauempaa kuin 100 km säteellä, se on ihan sallittua ja suotavaakin.

Kristiinankaupungissa käväisimme Kristillisdemokraattien EP:n piirin syyskokouksessa
Magnus (ei meidän Magnus), Ewe ja minä.
Oli siellä tietenkin muitakin. Oikein kaksi kansanedustajaakin. Ahvenjärven Sauli ja Östmannin Peter.
Mielenkiintoinen kokous. Niinkuin kokoukset aina. Siis määrätyt kokoukset. Enkä minä epämääräisiin kokouksiin osallistukkaan. Niinkuin ei varmaan kukaankaan.

Sunnuntaina iltapäivällä oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä.
Sielläkin trönättiin täytekakkua. Sekin kakku oli parasta, mitä ikinä olen saanut.
Vohlaisin taas aikamoisen loiskareen lautaselleni. Lohkaisen aina aikamoisen loiskareen lautaselleni, kun tarjolla on täytekakkua.
En voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät pidä t-kakusta. Varsinkaan kerrrrmatäytekaakusta.
Olen nähnyt sellaisia, jotka pyörivät kakun ympärillä ja voihkivat, kun eivät voi ottaa mistään reunasta sitä pikkuriikkistä palastaan, kun on niin paljon kermaa ja kräämiä joka paikassa.
-Voi, kun olisi hedelmäliivatehyytelökuorrutuskakkua pistaasipähkinävoilla tursutettuna, he itkevät vuolaasti.- Ei aina kermakakkua joka paikassa, he jatkavat vollotustaan.
Olen kyllä omin korvin näin kuullut itkettävän.
Minä pidän kyllä heidänkin haikailemastaan kakusta, mutta kermavaahde on aina kermavaahdetta! Piste. Nih!
Pränkäsin runoineni estradille Naisten kesken illassa, vaikka sopimus ei oikein kuulemma ollut ollut senkaltainen.
Minä taas puolestani muistin, että sopimus nimenomaa oli senkaltainen.
Runon aikana takeltelin pariinkin otteeseen, vaikka kieli kyllä lepatti kosteena ja notkeana kitalakea vasten.
Kesken lausumisen muistin myös kengänkärjessä olevan palkeenkielen.
Toivoin myös hartaasti, että raitahamoseeni nokahtanut salaatinkastikeplätti ei näkyisi rintapieluksessani. Oli siitä siihen, että pysyin lausuessani oikealla rivillä.
Myös  tuttu "tyhmä, mutta surkea"-fiilis nosti myös päätään lausunnan tuoksinan aikana,  mutta tiesin, että kaikki sujuu hyvin. Niin hyvin kuin näillä resulsseilla on yleensä mahdollista.
(Resulssit: vanha huononäköinen&muistinen mummeliini).
Sydäntäni lämmitti myös Keltikin (nimi muut.) kuuluvat sanat ennen tilaisuutta:
-Tarvitsen Kaisaa ja sen runoja puheeni ponneksi.
Keltikka piti sen illan puheen ja alustuksen. Aiheena oli RAKKAUDEN MONET KASVOT.
Keltikka olisi tahtonut, että lausuisin "Miäs"-runon, mutta se ei ollut valitettavasti mukana.
Ilahduin koko miessukukunnankin puolesta, että tätä runoa pyydetään ja se muistetaan.

Pidimme tilaisuuden loputtua palaverin tulevista kevään Naisten kesken tilaisuuksista.
Peli jatkukoon tällä rintamalla. Sitä mieltä me palavasti olimme.

Nyt sensijaan tämä rouva on palavasti sitä mieltä, että tämän pelin ei enää tällä kertaa passaa jatkua,
joten tinttaan pisteen tähän kohtaan.
T: Kaisa Tintstop-Slutskog
--------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 94-98

Minä kuulun sinulle . Pelasta minut!
Sinun säädöstesi mukaan minä tahdon elää.
Jumalattomat väijyvät minua tuhotakseen minut, mutta minä tutkin sinun liittosi säädöksiä.
Kaikelle tulee loppu. Sen olen nähnyt, mutta sinun käskysi ovat ikuisesti voimassa.
Kuinka rakastankaan sinun lakiasi! Kaiken päivää sitä tutkin.
Sinun käskysi ovat alati ohjeenani, ne tekevät minut vihollisiani viisaammaksi.




maanantai 18. marraskuuta 2013

Jokusen aikaa sitten tapahtunutta


Oikein hyvää, mutta mukavaa maanantai-iltaa kaikille teille 58:lle numeroidulle lukijalleni ja myös teille tuhannelle (yskäisy) muulle numeroiden ulkopuolella olevalle lukijalleni.
Mukavaa, että teittiä on. (Torvien toitantaa)...
Kiinnostaa tämä kirjoittelukin huomattavasti enempi.

Kuvat alussa ovat Letkutien varressa olevan talomme pihapiiristä.
Meillä on tasan kolme kukkapenkkiä. Ellei suurta vuorenkilpipenkkiä lasketa kukkapenkiksi.
Tuossa näette niistä kukkaispenkeistä siis kaksi. Ne vaan ovat olemassa, kasvattavat niihin juuttuneet kukkasensa, kuollakseen taas syksyllä uudestaan keväällä noustaksensa.
Erikoisen ilahtunut olen nämä kahdeksan vuotta, jotka täällä olen majaillut, tuosta pyörökukkapenkistä. Yläkuvassa.
Pyörökukkapenkkiin on ihanasti alkanut nostaan nuppiaan puna-apila.
Kaikki luonnonkukat saavat pääni pöperöiseksi onnesta.
Kaikkihan teistä muistavat, että en ole mikään hortonoomi, enkä viherpeukalo nyt ollenkaan.  Tykkään tehdä puutarhassa vaan istumista, kaffinjuomista, taivaallekatselemista ja lukemista.
Mutta niin on kuitenkin pihapiirimme rakas ja kaunis, että ihan itkua vääntää, kun noita kuvia katselen ja ihailen. Maunohan siellä toki ruokkoaa ja ajelee ruohikkoa ja joskus kastelee niitä kolmea penkkiä. Ja ruukuissahan meillä kukoistaa aina samettiruusuja. Että kyllä meillä Maunolla puutarhointia piisaa.
Ellei olisi Joulu tulossa, niin itkisinkin, kun noita kuvia katselen, mutta mitä hulluja. Joulun jälkeenhän alkaa taas pukata kevättä.
Sitäpaitsi minä olen syys&talvi&kevät&kesä ihminen. Ja kaikkia siltä väliltä.

Olen myös leipomus ihminen.
Tänäänkin olen leiponut 70 pullaa. Vajaat puolet korvapuusteja ja enimmät puolet margariinisilmäpullia.
Leipätaikina on ämpärissä par´aikaa liinan alla nousemassa. Taikinasta tulee kahdeksan leipää ilman reikää.

Ehdin nyt kuitenkin teille mielenkiintoisia menemisiäni hiukan kerroskella, ennenkö taikina nousee yli reunojen.
Joskus taikina ei nouse ollenkaan, tai hyvin hitaasti, joten voi olla, että ehdin kertoa kaikki nipusta näppyyn, perusteellisesti ja pitkästi.

En muista pätkääkään (eikä taatusti kukaan teistäkään) kerroinko viime maanantain menoni?
Siispä kertaan ne uudelleen, koska minulla ei ole yhtäkään merkkausta annakan syrjässä menneeltä viikolta, muuta kuin tuon maanantain ja tietenkin sunnuntain kohdalla, jossa on kaksi örmintää.
Enää ei tule edes kahvikupin renkaita kalenteriin, tai rasvarinkuloita, että vois edes ne mainita, jos ei muuta menoa ole ollut.
Ei, en ole lopettanut kahvinjuomista, enkä voikkuleipien syömistä, mutta tässä koneen lähellä olen pyrkinyt minimoimaan kaiken sellaisen.

Viime maanantaina olimme siis Tervajoen aseman lähellä olevassa Ystävyydenkulmassa raamattupiirissä.
Raamattupiirin nimi on Sananen. Siellä meikäläisellä on vaikeuksia päästää suustaan vain sananen, mutta hieno piiri se on.
Sanasesta ajoimme kirkolle toiseen raamattupiiriin.

No niin! Siinä se oli! Sitten seuraakin kalenterissa  5 valkoista päivää.
Ei mitään missään, eikä ketään kussaan.
Paitsi tietenkin torstaina Kirjaston runopiiri ja kuntosali.
Runopiiriin tuli uusi jäsenkin. Anitta (nimi on aavistuksen verran muutettu). Uusi tulokas piristää aina ja runotkin soljuivat tavallista suloisammin kaikilta.
Minä olen alkanut soljuilemaan facebookin runoilijoissa ja lähetän päivittäin runojani kaikkien nautittavaksi (pieni, merkitsevä yskäisy) ympäriinsä, mihinkä ikinä vain keksin. Jakelen niitä sinne sun tänne ja toivon, että muutkin jakelisivat.
Minä olen siinä toiminnassani mielestäni ihan normaali. Kuka kirjoittaja haluaa, että kukaan ei koskaan saisi tietää, mitä hän ylös kirjoittaapi?
Niin, no...kyllä. Onhan niitä pöytälaatikkorunoilijoita. Varmaan paljonkin.
Minä ehdotan kaikille heille sellaisille, että esiin vaan! Runot kehiin laatikostoista!

Sain kantaa omia runojani kehiin sunnuntaina ihan kahdessa eri paikassa.
Laihialla ja Isossakyrössä.
Laihialla oli rovastikunnallinen naistenpäivä ja minua oli pyydetty sinne lausuilemaan omitekemiä runojani.
Samana päivänä oli meillä Isossakyrössäkin Naisten kesken iltapäivä, mutta laskeskelin innoissani, että ehdin hyvin kaahata Laihialta Isoonkyröön tilaisuuksien välissä.
Niinkuin ehdinkin.
Perjantaina, kun ajelin kirkolle perunoita ja sen sellaista ostelemaan, niin ajattelin siinä tyyrätessäni, että muistavatkohan naiset Pappilassa Naisten kesken iltapäivää varten tehdä sitä ja hakea tätä?
Nyt, kun minä en olisi alkuvalmisteluissa mukana tällä kertaa.
Silloin, siinä hetkessä, iski niinsanottu pommi vasempaan pikkuaivolohkooni leviten savuamaan koko aivomössööni.
Olin itse unohtanut hoitaa ilmoituksen antamisen seurakuntailmoituksiin paikallislehteen!
Se on minun tehtäväni ja on aina ollut. Olisin mukana, tai en.
Siitä siihen, etten tyyrännyt kauhuissani koslaani ohivirtaavaan Kyrönjokeen.
Onneksi meillä seurakunnassa on hoksusta kotoisin oleva sihteeri, joka oli laittanut lehteen, että tilaisuus yleensä ON!
Kyllä asiat on niin, että asiat hoituvat hyvin, ilman erästä mommaa Hälävänmutkalta.

Runoilu meni hyvin molemmissa.
Vesihörppyjä piti tosin ottaa runojen välissä ja olisi ollut otettava joskus lauseidenkin välissä, mutta se ei tahtia haitannut.
Eikä sekään, että ääni värisi hivenen liikaa, kun ottaa huomioon runojen luonteen, mutta mitä väliä?
Olisin saanut myytyäkin kaksi runokirjaani, mutta kuten muistatte painos on loppu.
Voi ehkä hivenen olla niin, että kirjasta otetaan lisäpainos, mutta se ei ole vielä lopullisesti selvää, joten revittelen siitä myöhemmin.
Tunsin itseni myös estraadilla näpöttäessäni typeräksi/tolloksi/rumaksi ja paksuksi, joten uskon vakaasti, että onnistuin hyvin lausumisessani.
Kynsinauhojen nyppiminen ja järsiminen on myös ottanut laantuakseen. Harkitsen jopa hankitsevani jotain uutta kynsilakkaa ja sen päälle jotain ihania blinblig-tarroja.
Jotain sähäkkää kumminkin tuon veresliha-ajan muistonkin eliminoimiseksi.
Elämä on laiffii!

Ja kyllä minä olin kirkossakin sunnuntaina. En vapaaehtoisesti jätä kirkossakäyntiä ikinä väliin, niinkauan kuin henki pikkasenkaan pihisee.
Laihian naistenpäivä alkoi jumalanpalveluksella.

Tähän tyssää tämäkertainen raportointi jatkuakseen ensi maanantaina, jos rakas Jumala suo.
T: Kaisa Aivander-Mössyksten
--------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 90-93

Polvesta polveen pysyy totuutesi.
Sinä panit paikoilleen maan ja se pysyy.
Sinun päätöstesi varassa on yhä kaikki, koko luomakunta palvelee sinua.
Ellei lakisi olisi ollut minun ilonani, olisin menehtynyt kurjuuteen.
Milloinkaan en unohda sinun säädöksiäsi, ne antavat minulle elämän.



maanantai 11. marraskuuta 2013

Tähän saakka tapahtunutta


Ihana päivä ulkona. Raikas pikkarainen tuulenhenkäys sillöin tällöin oksistossa värähtääpi ja aurinko loistaa koko komeudessaan taivaan suloisessa sinessä.
Näin runollisesti alkaa tämänkertainen mhvv:n päivittely.
Mikäs täällä peräkammarissa on istuskella ja kerroskella teille viikonvarrella koettua ja nähtyä.
Enkä minä varmaankaan ulos olisi mennyt, vaikka en kirjottelisikaan. Sisällä istuisin ja tietenkin kärsisin pistäviä, mutta syyttäviä omantunnon tuskia, kun pitäisi, pitäisi, pitäisi ulos mennä. Terveellistä, raitista ilmaa hengittämään ja ruumiinliikuntaa suorittamaan.
Minä itseni kuitenkin tunnen. Olen tullut tutuksi minun kanssani tämän jo melkein sadanvuoden matkan aikana ja varrelta.
Sisällä minä istuisin ja kynsinauhoja nyppisin.
On taas muuten menossa kynsinauhojen nypintäkausi. Ne ajat tulevat aina. Senkin olen lyhyenlännän elämänläntäni vieriessä oppinut huomaamaan.
Postissa, kun olin töissä, niin kehittelin tavan, jota käyttämällä sain vereslihaiset sormeni piilotettua asiakkaiden katseilta.
Näpyttelin tietokonetta kaikki muut sormet koukussa sisäkämmenen sisälle, paitsi etusormet, joita vain osasinkin kirjuuttaessa käyttää. Etusormissa oli ihonväriset laastariläpykät.
Kurja tapa on nypiskely. Kieltämättä.
Jos pystyisi pitämään rakennekynsiä, en koskaan nyppäisi yhtäkään kynsivallin pipenöäkään irti, mutta kuten muistatte, rakkaat lukijat, rakennekynsien pito ei meikäläiseltä onnistu.
Perhekuntani jäsenet (eivätkä varmasti muutkaan) eivät tuntuneet ilahtuvan, jos piti olla varuillaan, että suuhun jäisi pyörimään rakennekynsi mutusteltaessa minun leipomiani korvapuusteja.
No, tälläistä ei onneksi päässyt koskaan lyhyen rakennekynsikäyttöni aikan tapahtumaan, kuten monet teistä muistavatkin.
Todistettavasti löysin jok´ikisen pudonneen kynnen ja ihan muualta kuin taikinoista.

Sitten selostan tämänkertaiset valokuvat.
Alakuvan rautalankataideteos löytyy Vilpolan oikeanpuoleiselta seinämältä.
Siinä on yhdistettynä Sirkkelin vääntämä rautalankaenkeli, omavääntämäni rautalankasydän, rautakoukku ja ihan tavallinen rautalankavyyhti.
Yläkuvassa seisomme Paola (nimi muut.) ja minä maailman toiseksiupeimmassa kirkkorakennuksessa. Nikolainkaupungin pääkirkossa.
Minä olen kuvassa tuo oikeanpuoleinen ja Paola niin ollen vasemmanpuoleinen rouvashenkilö.
Mauno näpsäisi kuvan, kun olimme arkipäivän rukoushetkessä Vaasassa taannoin. Magnuksella oli puhe ja minä olin hiljaa. Paola toimi juontajana.

Kalenterissa on kuulakärkikynää käytetty viimeviikon aikana melkein jokaisen  päivän kohdalla.
Torstain päällä on kokeiltu, pelaako kuulakärkikynä.
Kynä näyttää pelittäneen hyvin, mutta kyllä muutakin sinäpäivänä tapahtui.
Runopiiri ja kuntosali ovat vakio häppeninkejä torstaiden kohdalla.
Tänään oli sanomalehdessä Tekstaten-palstalla (palstalle saa lähettää kehumisia, urputuksia ja valituksia), kuinka joku runopiiri oli jättänyt jonkun piiriläisen sivuun jostakin. Kovasti käskettiin moisesta tempusta häpeämään.
Meidän runopiirissämme on sääntö numero ykkönen, että emme koskaan jätä ketään sivuun.
Olemme aina kaikki kolme yhdessä rintamassa ja muutenkin tuemme toinen toistamme tyvenessä ja allikossa. Kyllikki, Ewe ja minä.

Erään viimeviikon päivän kohdalle on pieneen tilaan tukittu kaksikin tilaisuutta.
Tärkeitä, hyvin tärkeitä, molemmat.
Taaskaan en voinut valita kuin vain toisen, vaikka sitä paljonpuhuttua värkkiä kyllä löytyisi kumpaiseenkin, jos voisi kahtiarevetä.
Olin ihan kokonaisena, koko komeudessani läsnä meillä kotona pidettävässä lähetys-ja Raamattupiirissä.
Posket punaisena laitoin pöytään leipomiani öörfiilareita, lettuhillopiirakkaa ja kaurakeksejä.
Jälkimmäisille olisi paremminkin sopinut nimi kaurapuuropalaset.
Minä ja minun reseptinlukutaitoni. Tai, kyllä minä lukea osaan, mutta en koskaan oikein usko ja luota, mitä niissä sanotaan.
Lisäsin ronskilla kädellä kaurahiutaleita kulhoon, koska  taikina vaikutti liian vetelältä.
Noh...tuloksena oli  kaikkea muuta kuin vetelät kaurakeksit. Tuloksena olivat oikeammin sanottuna kaurapuuropallukat.
Hiukan sydänalassa helpotti, kun Catherine sunnuntaina sanoi kahvia juodessaan ottavansa toisenkin kaurapuuropallukan syödäksensä.
Lullan ainakin tykkäsi niistä kp-pallukoista Jopa enemmän kuin vihreän kuulan puolikkaasta, jonka syömistä se teetteli pitkään.

Keskipaikkeilla viikkoa istuimme Magnuksen kanssa karvarissa nykyisen tapamme ja käytäntömme mukaan.
Kampaajalla yhdessä näpöttäminen on tullut tavaksi täällä maaseudulla asumisen myötä. Matkat ovat näes pitkiä ja monia hiilijalanjälkiä ei saisi tulla. ;)
Kun oli Magnuksen vuoro istua saksittavaksi, minä itkin hiljaa sivustalla.
Jos minulta tosissaan kysyttäisiin, niin en antaisi leikellä Magnukselta yhtäkään fiunua. Noh, ehkä päänkupuralta hiukan.
(Pienenä tarkennuksena mainittakoon, että päänkupuralla ei ole vuositolkulla kasvanut juuri ensimmäistäkään hiussuortuvaa).

Lopuilta viikon ampaisin aamusta heti seurakuntatalolle isänpäivälunchi-talkoisiin.
Kuorimme muutaman säkillisen porkkanoita, sekä punajuuria.
Meitä oli isohkon muovisen tynnyrin äärellä neljä tomeraa naista, Syvän hiljaisuuden vallitessa kuorimme porkkanat ja punajuuret.
Yritin kuumeisesti keksiä jotain puheenaihetta, mutta jos jotain mielestäni keksin, niin en voinutkaan sitä esille julkituoda, koska en olisi kuullut, mitä minulle vastattaisiin.
Kuulokoje oli unohtunut pianon päälle ylioppilaslakin alle.
No, ei sentään, vaan se oli unehtunut vakiopaikalleen mikron päälle.
Kamalaa, kun ei aina muista ottaa tarpeellisia varaosia mukaan. Onneksi hampaat sentään vielä pysyvät mukana.
Silmälasitkin tulevat mukaan jo vanhasta tottumuksesta, kun ovat nenänpäällä yli puolivuosisataa keikkuneet.
Seuraavana talkoopäivänä sain ihan ypösen yksin kuoraista säkillisen palsternakkoja.
Palsternakkaa ei meikäläisen tule ikinä ostettua, vaikka Huivi sanoi, että sopat mitkään eivät ole mitään ilman palsterinakkoja.
Seuraavan kerran, kun soppaa keitän, niin lisään muistilappuun: osta palsternakkaa, että tulis hyvää soppaa!
Sain talkoissa myös latoa juomakupposet sopivaan kekoon.

Talkoopäivän lopuksi sain vielä olla keittiön salamannopean tiskikoneen ääressä peseskelemässä kaikensorttista kippoa ja kappoa.
Jos jostakin, niin talkootyöstä olen onnellinen. Eläköön talkootyöt ja talkootyöntekijät mahdollisimman kauan.
Tosin meikäläisen talkootyöt ovat aika rajoitetut. Käsityötalkoisiin en pysty osallistumaan ollenkaan.
Syy: peukalo keskellä kämmentä ja vielä päällypuolella kämmentä (eikä aina siinäkään).

Kökkäpaikasta lähtiessäni käänsin ooppelin, molemmilta puolilta hieman rytyssä olevan, nokan Ylistaroa kohti. Siellä kokoontui meitä innokkaita kirjoittajaharrastajia taas yhteen.
Teimme erillaisia kirjoitustehtäviä ja minä sain omalla vuorollani lukea ääneen omitekoisen runon.
Kirjoituskurssin aikana saisi antaa kirjoituksiaan porukan ruodittavaksikin, mutta minä en ole siihen vielä lähtenyt mukaan. En usko, että lähdenkään.
Kuten tarkkasilmäiset ja korvaiset lukijani ehkä muistavatkin, en kestä ruodintaa. Heikot hermot ja kiihkeä tunneasteikko plussasta miinuksen puolelle katsokaas.
En ollenkaan epäile, ettenkö saisi rakentavaa, hyvää, varteenotettavaa, uuttaannuttavaa ja inspiroivaa palautetta, mutta...
Tiedän, että olen suorastaan tyhmäkin kieltäytyessäni tämän asian kanssa, mutta ei. ei, ei, ei!
Viime kerralla ruodimme erään kirjoittajan kirjoitusnäytteen.
Kirjoitus oli osa suuremmasta kokonaisuudesta. Mielestäni siinä pienessäkin näytteessä oli oikeaa otetta ja  lukemaansa tempautui heti mukaan.
En aina tiedä tempaavatko minun runoni mukaansa. Osaan ne kuitenkin niin lukea, että ne ehkä sitäkin hiukan tekevät.
Nyt tänään kuulin sellaistakin puhetta määrätyltä taholta, että Runolliseen kirjaani tilattaisiin  hiukan lisäpainosta.
Se olisi ihan mukavaa, varsinkin kertoa sille yhdelle, joka kirjaa on jo kysellynnä.

Sunnuntaina oli isänpäivä, kuten kaikki muistavat.
Tänä vuonna emme nyt sitten menneet seurakuntatalolle lounaalle, koska Catherine sanoi, että Lyllan haluaisi tulla mukaan juhlintaan.  Hyvä olisi kuulemma saada senkin yksioikoiseen elämään hiukan virikettä joskus.
Olin samaa mieltä, vaikka seurakunnan diakoni sanoi, että kyllä koiran saa ottaa mukaan.
-Mitä rotua se on? diakoni kysyi.
-Seropi. Se osaa puhua melkein pari lausettakin kovan paikan tullen, revittelin minä.
En kumminkaan uskaltanut mennä ihan valalle asti lupaamaan, että Lyllan pysyisi pöydän alla koko atrian aikaa, joten sanoin, että emme nyt tällä kertaa valitettavasti pääse tulemaan.
Yritin tehdä meille hivenen samansuuntaista sapuskaa  Letkutien köökissä kuin srk:n talollakin tarjottiin. Ei kuitenkaan ihan mennyt kuin Strömsössä ja varmasti seurakuntatalolla.
Magnuskin pouhotti perunoita niin julmetun kauan, että vain muutama pottu säilytti luonnollisen pyöreytensä. Muut menivät muussiksi.
Kaikki söivät kuitenkin kupunsa täyteen ja päälle nautittiin täytekakkukahvit.
Magnus sai lahjaksi villatakin ja vihreitä kuulia.
Kuulat paukuteltiin loppuun samantien. Pois kuleksimasta ja pyörimästä.

Isänpäivän iltana ajelimme vielä Nikolainkaupunkiin seuroihin.
Seuroilla oli taas se vihellettävä nimi, mutta se ei tahtia haitannut. Seurat, mitkä seurat. Ei nimi miestä pahenna.

Lopetan asiain raporteeringin tähän ja jatkan, jos Luoja suo, viikon päästä.
Olen tämän raporteeringin välissä ollut Sanasessa (eräänlainen Raamattupiiri tässä lähistöllä sijaitsevassa Ystävyydenkulmassa) ja toisessa eräänlaisessa Raamattupiirissä Ewen ja Matthewin kotona kirkolla. Siksi venähti taas niin myöhäseksi.(Äänekäs haukotus).

T: Kaisa Vässynen
-------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 84-89

Kuinka kauan annat palvelijasi odottaa? Milloin langetat tuomion vaioojilleni?
Röyhkeät kaivavattielleni kuoppia, nuo, jotka eivät piittaa sinun laistasi.
Sinun käskysi ovat oikeat. Auta minua! He vainoavat minua syyttä.
He ovat miltei tuhonneet minut, mtta minä en hylkää sinun säädöksiäsi.
Anna minun elää, sinä uskollinen, niin olen kuuliainen sinun liitollesi.
Herra, sinun sanasi on ikuinen.
Sen luja perusta on taivaassa.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Kokonainen viikko mennyt


Tässä ollaan. maanantaissa, taas.
Paikka: yhdistetty kodinhoito&peräkammarihuone.
Nyt on kuitenkin valaistus hivenen enempi kohillaan kuin viimeksi.
Pimeänä ei ole kuin kaksi lamppua tässä pääni päällä. Viimeksihän ei ollut kuin yksi lamppu toiminnassa. Magnus kävi lamppukaupassa hakemassa lamppuja, koska meillä alkaa tiistaina lähetys- raamattupiiri ja pitäähän tulijoiden nähdä missä ovat.
Sellasia spotteja ei kuitenkaan ole vielä keksitty, että meikäläinenkin näkisi kunnolla.
Yksi kunnon spotti (aurinko) ei ole tänäänkään silmäänsä raotellut ainakaan näillä Hälvän raukoilla rajoilla.
Tähän asti olen lueskellut ja kirjoitellut asioita ilman silmälaseja. Nyt alkaa tulla totaalista toppia siihen asiaan.
Lukiessani ja koneella ollessani minun pitää siristellä niin ankarasti, että pakkaa jo lopuksi vetää suonta silmäluomista ja nenänvarresta.
Silmieni kalvoilla vaeltelee outoja plättejä sinne&tänne, jotka estävät myös näkemistä. Ne PLÄTIT voi kyllä silmiä pyöräyttämällä HEITTÄÄ syrjään, mutta ne palaavat pian takaisin entistä ehompana.
Olen alkanut hiljalleen pelätä, että nämä sumiaiset (vai mitä ihmeen lasiaisia ne ovat) peittävät kohta koko pullosilmieni pinnan.
Kyllä! Minulla on kaksiteholasit. Kyllä!  Minä tiedän, että on olemassa pullosilmälääkäreitä.
Pitääpä katsoa.

Torvet eivät tänä maanantaina törähtele, paitsi tietenkin kaikille teille 57:lle ja muille, jotka eivät ole itseänsä mihinkään lisäilleet.
Torvi voi kyllä oikeastaan soida, sillälailla vertauskuvallisesti, tänäänkin koska sain eilen ihkauuden muutenvaan-lukijan. Helleenin.
Helleeni kertoi, eilen seuroissa kaffeella ollessani, löytäneensä blogini ja lukeneensa sen viimmosinta sivua innolla.
Kerroin hänelle,  että juttuja on blogissa vielä kolmesataa lisää. Minusta näytti, että Helleenin käsi hiukan tärähti, hänen siinä kaffia kaadellessaan.
Uskon kuitenkin, että innosta. ;)

Yläkuvassa on liiteristämme, ynnä muista pelukopeista löytyneitä, työkalujen rautaosia.
Taitaa siinä rivistössä olla yksi hevosenkenkäkin ja koukku.
Ne sopivat minusta, olivat sitten, mitä ikinä olivatkaan, hyvin tuohon Vilpolan lankun päälle.
Hevosenkengästä juohtui mieleeni, että kuulin eilen (tai toissapäivänä se taisi olla) televisiosta, että joku kilpahevonen juoksi ilman kenkiä.Se oli joku raviohjelma , jota katsoin.
Asia tuli minulle täydellisenä yllätyksenä.
Tiedän kyllä, että hevosella ei syntyessään ole kenkiä, mutta että se voi juosta ilman niitä, tuli lievähkönä sokkina.
Eiko sen kaviot kulu polviin asti, kun se juoksee kilparadalla?  Tietenkin ne kynsikkäät kasvavat uudestaan, mutta...
Muistan kyllä takavuosien ihmis-kilpajuoksijan, joka paljain jaloin radalla kirmasi, mutta, mutta...
Ehkäpä tämä hevoskenkä-asia  minulle vielä selviää.
Olisi mukava mennä hevoskilpailuihin seuraamaan paikan päälle, kuinka paljasjalkaiset hevoset siellä kilpaa kirmaavat, mutta en tiedä pystynkö?
Muistan, kuinka joskus aikojen alussa olin Vaasassa raveja seuraamassa, mutta hermostuin totaalisesti niistä  piiskojen sivalluksista, joita kilpajuoksijoiden lautasille läiskittiin.
Kuulemma meno on muuttunut ja sakkoja saavat, jos lyövät. Mitä niillä piiskoilla sitten tehdään ollenkaan? Minä vaan kysyn.

Jos yläkuvassa on työkaluja, joita appifaarini on käyttänyt ja tarvinnut, on alakuvassa ovenkrivat, joihin oma vaarini on eläessään usein tarttunut.
Kuulin vaaristani taas uusia tiedonmurusia, kun olin Ewen ja Matthewvin luona syömässä omenapaistosta ja jäätelöä lauantaina.
On valtavan ihanaa kuulla kaikkea mukavaa omasta vaaristaan ja ikäänkuin tutustua häneen paremmin.
En usko, että vaaristani mitään vähemmän mukavaa kerrottavaa oliskaan, mutta enpä niitä haluaisi  kyllä kuunnellakkaan.
Minun lapsenlapsienilapsienlapset (!) joskus, kun näitä kirjoituksiani lukevat, niin toivottavasti ajattelevat, että olipas säyseä ja mukava muori.
En alkaa tänne huonoja hetkiä, enkä todellisia karvoja paljastelemaankaan, koska uskon, että eivät niitä haluaisi lukeakkaan.
En kerro, kuinka isoisoisoisomummunsa  joskus paiskoi kiukuissaan peltimukeja (mielellään täynnä maitoa tms.)  pitkin tiskipenkkejä, tai karjui suoria sanoja heidän isoisoisoisopaapalleen, tai mitenkä mummu  sanoi madonluvut kaupanmyyjättärille ja puhelinlehtikauppiaille...
Kuka semmosta haluaa lukea? Ei kukaan!
Saakoot he siis tietoonsa vain kaikki säyseydet ja muut  mummunsa rakkauvvet ja riemastukset.
Sitäpaitsi pyydän aina anteeksi elleskaappini, joten ei niitä tarvitse enää muistella mustaa valkoisella.:D

Jurvassa olimme Eikun kanssa viime viikolla eräänä kauniina iltana.
Mainittakoon, että reitti on tullut meille niin tutuksi, että pimeässäkään emme edes meinaa enää eksyä. Niin tuppas aina alkuaikoina käymään.
Eikulla oli puhe ja minulla runoja.
Lausuin yhden muutaman viikon vanhan runon ja yhden samana päivänä örmityn runon.
Edellinen meni kutakuinkin hyvin. Korppusuuhunkin avun toi vierssä pöydällä hyvin saatavilla oleva punainen mehu.
Uusin värssysikermä meni puolestaan penkin alle. Totaalisesti.
Ensinnäkin luulin lausuvani ihan toista hiljakkain sepittämääni runoa ja toiseksi en käsittänyt pätkääkään, mitä olin runossa ajanut takaa.
 (No, en tietenkään, kun luulin ajavani takaa ihan muuta, kun luin).
Sanoin runon lopuksi. että yleisöllä ei ole mitään syytä huolestua, jos eivät ymmärtäneet mitään, koska itse tekijäkään (so minä) ei ymmärtänyt.
Itse tekijä sitävastoin  toivoi taas, että Jurvan pappilan salainen lattialuukku olisi auennut ja klopsauttanut minut perunakellariin perunoiden päälle huohottamaan ja lepäämään.
Se on tämä taiteiden tie joskus aika muhkuraista.
Sain kuitenkin myytyä lopullisen viimeiset kirjani. Kaikesta huolimatta.Nyt niitä ei enää ole yhtäkään.

Torstaina kokoontui tietenkin, kuten aina torstaisin,  Isonkyrön kirjaston runopiiri.
Kaikki piiriläiset olivat koolla. Kylli, Ewe ja minä.
Paitsi runoista, me keskustelemme aina muistakin korkeakulttuurisista asioista.
Meillä on aina hauskaa ja hyvä olla tuossa piskuisessa piirissä.Kaikki asiat tulevat ortninkiin lempeää kritiikkiä käyttäen.
Sinne runopiiriin ovat  kaikki tervetulleita. Se ei ole mikään sisäänpäinkääntynyt umpilopiiri, vaan avarakatseinen pirtelöpiiri.
Ota hyllystäsi mielirunokirjasi mukaan ja tule joukkoon tummaan. Joka torstai klo 14.00

Magnus oli viikonlopun Ryttylässä miestenpäivillä.
Niinpä pieni hiirikin sai rohkeuden tulla makuuhuoneemme nurkkiin kuikuilemaan ja viiksiään värisyttelemään.
Se ei innoissaan huomannut killeriä ja niin siitä tuli entinen rohkea hiiri. Ilman värinää koskaan enää.
Minä aloin taas suunnitella talon myynti-ilmoitusta. Kuten aina teen syksyisin ja kylmien tulon aikana. Se aika on nimittäin juuri hiirien kansainvaelluksen aikaa.
Onneksi Charles heitti värinättömän viiksivallun ikkunasta ulos.
Muuten olisin taas joutunut nukkumaan sen kanssa samassa huoneessa. Vaikka olenhan minä nukkunut viikonkin kuolonjäykän liruhännän kanssa.
Tarkkamuistisimmat ja vanhimmat lukijani varmaan muistavat. Yäk, yäk, örk, örk...

Pyhäinpäivänä meillä runopiiriläisillä oli Orisbergissä taas hetki runolle-tilaisuus. Jokavuotuinen ja jo traditioksikin tullut.
Nyt emme olleet kirkossa juhlaa pitämässä, vaan huvilassa.
Neljä lausujaa oli kutsuttu mukaan kuntarajojemme ulkopuolelta, samoin puhuja.
Seurakunnan Päiväkuoro lauloi kanttorin säestämänä. Kauniisti lauloivatkin!
Yritin myös koko juhlaa edeltänen päivän pusertaa uutta pyhäinpäivärunoa, mutta ei onnistunut.
Monenmoista värssyä kyllä olisi pukannut, mutta ei mitään herkkää.
Ehkä se johtuu siitä, että meikäläinen on yhtä herkkä kuin järvilahna.
Lausuin sitten runon, jonka olen kirjoittanut jo joku vuosi sitten.
Lausuminen meni aika hyvin.Meiltä kaikilta.

Sunnuntaina menin Isonkyrön kirkkoon jumalanpalvelukseen klo kymmeneksi.
Istuin penkissä ja iloitsin, että minulla on niin hyvä kotikirkko.
Niin hyvät kaikki ja niin hyvää kaikki.
Seurakuntasalin keittiössä  oli keitetty ohraryynipuuroa ja puolukkakeittoa ja kaikkia kirkkovieraita kutsuttiin syömään.
Söin hyvällä ruokahalulla ja runsaasti. Olisin syönyt vielä enemmänkin, mutta mahaani mahtuu vai pari saunanapollista kerralla.

Illalla sitten menimme Nikolainkaupunkiin seuroihin Huutoniemen suloisenihanaan söpöskäkirkkoon (sydän, sydän, sydän).
Seuroista Asevelikylään. Eerikki- vävy teki pitsaa. Niin hyvää pitsaa, kun Eerikki-vävy tekee, on vaikea saada mistään. Itse asiassa sellaista ei saa mistään.
Näihin makoisiin tunnelmiin päätän raportoinnin tähän. Olisi varmaan pitänyt päättää jo hivenen aikaisemmin, mutta päätä itse jaksatko tänne asti.
T: Kaisa Ohranen-Vellington
------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 81-83

Minun sydämeni ikävöi apuasi, sinun lupaukseesi minä panen toivoni.
Minun silmäni ikävöivät sinun sanaasi, minä kysyn:
"Milloin rohkaiset minua?"
Vaikka olen kuin savun käpristämä leili, en unohda sinun käskyjäsi.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Lyhykäinen viikonväli


Nyt, jos ikinä, viikko on tuntunut lyhyen lännältä.
Maanantaista maanantaihin on tavallisestikkin kuin pikkuruinen hujaus ja nyt viikko, elikkä mhvv:n kirjoitusväli on vain muutama päivä. Superpikkuruinen hujaus.
Hohhoijjaa!
Onkohan sitä ylikeski-ikäisen naisen päivyriin kertynytkään niin montaa raapustusta, että saa blogiin jokusenkin rivin örmittyä?
Enpä tiedä, mutta luomurakennekynnet ovat ainakin tuntuneet kasvaneen niin pitkiksi, että pakko on mennä niitä lyhyvemmiksi viilaamaan.
Kestää muutoin tämä kirjottaminen liian kauan. No mitä, kun saa kirjoittaa kaikki puukstaavit neljä kertaa (edellinen, jälkimmäinen, päällä- ja alla oikean kirjaimen oleva kirjain), ennenkö tulee oikein.
No, niin! Nyt on kynnet teroitettu so. leikattu lihaa myöden lyhyviksi.
Outoa muuten (aina vaan), että kalkkitabut kun jätin nielemättä (niiden maun takia (kyöl, kyöl), niin alkoivat kynnet kasvaa ja liuskottuminen loppua.(?)

Minulla on taas käsittämätön ilo toivottaa tervetulleeksi KAKSI (twå) uutta lukijakuntalaista!
Tattaratattaratatarataa! Tattaratattaratattaraa! (Torvien toitontaa!).
Tervetuloa Ritva Korpi ja Tuula Lehtola!
Toivottavasti pystyn tekemään teittiä edes varttiakaan niin iloiseksi, kun te teitte minut.
Ilonläikähdykset kaikista muistakin lukijoistani on tietenkin yhtä tulisia aina vaan.
Enkä ole unehuttanut toki niitä  kymmeniäkään, jotka ovat suusanallisesti sanoneet oikeastansa kuuluvansa lukijanumeroihin, mutta eivät ole siihen konkreettisesti merkkautuneet.
Ilahdus on suurta myös teitistä. :D

Kuvista  sanoisin sen verran, että molemmat ovat syksyn hiljaiseloa viettävästä Vilpolasta.
Kuusenoksat, jotka ovat alemmassa kuvassa, ovat Joulua odottamassa vesiämpärissä.
Valokuva ei tee ollenkaan oikeutta niiden tuhteihin ja tuuheisiin ja runsaskäpyisiin varsiin. Ei alkuunkaan, eikä sinnepäinkään.
Aion pruutata käpyihin tekolunta ja laittaa osan ulkotampuurin komutin päälle, sekä sirotella niitä purkkeihin myös pihapiiriin. Esimerkiksi siihen heinäseiväsaidan viereen ja sitten ehkä porraspäähän.
Vilpolaankin aion pari käpyoksaa säästää. Tottakai!
Aion nauttia jouluaattoriisipuuron Vilpolassa. Satoi, tai paistoi. Runsaassa tekokynttilöiden loimeessa.
Myös joulutorttukaffit käyn ryystämässä siellä. Ehkä useammankin kerran.
Tänäänkin istuin Vilpolassa  runsaisiin, mutta  paksuihin vaatteisiin turnustettuna. Hörppäilin kahvia mukista ja katselin mietteliäästi ympäristöä.
Hoin itsekseni: Syksy ei ole surkea vuodenaika. Puut eivät ole kaljunnäköisiä.  Maisema ei ole liian harmaa. Ihan sama paistaako auurinko. Vesisade on yksinomaa kivaa. Se rummuttaa mukavasti kattoa. Sata naakkaa vastaa hyvin paria pääskystä jne. jne.
Melkein jo uskoinkin itseäni.

Tänään illansuussa olimme Magnuksen kanssa Ystävyydenkulmassa raamattupiirissä, jonka nimi on Sananen.
Minunkin pitäisi ottaa oppia siitä nimestä. Sananen silloin, sananen tällöin. EI sanasta sanasen perään. Solkenaan.
Meitä oli koolla 13 innokasta sanantutkijaa ja tunnelma ja olotila oli lämmin ja mukava. Kokoontuminen yhteen, Raamatun ääreen, kannattaa aina.
Meilläkin alkaa täällä Hälvänmutkassa kokoontua raamattupiiri. Lähetysraamattupiiri. 5.11 klo 18.30 on ensimmäinen.
Tervetuloa! Ei tänne niin pitkä matka ole ja kunnon tie perille asti.

Perjantaina Magnuksella oli miestenilta Kurikassa.
Yllättäin minäkin pääsin mukaan, koska Kurikassa oli myös naistenilta. Se oli tällä kertaa järjestetty Ropsussa.
Hauska nimi ROPSU ja hauska paikka muutenkin. Sisustusliike, jossa on myös kahvila samassa.
Sain lausua runon. Minulla on "sattumalta" aina runokirja väskyssä.
Lausuin runon  eräästä kuuluisasta, loppuunmyydystä runokirjasta (vaatimatonta, mutta äänekästä yskintää).
Voitteko uskoa, että meikäläisen kieli, EI, VAAN KOKO SUU, oli taas kuiva kuin beduiinin sandaali?
Lausumani runo on kirjani pisin, mutta pakko oli vaan muodostella sanoja ja yrittää antaa runon SOLJUA, vaikka se oli todella työlästä paikkapaikoin.
Pitkästä aikaa toivomus jalkojen alla aukeavasta luukustakin äljähti mieleeni.
En voinut pyytää vettä. En olisi voinut juoda sitä.
Enkä ole koskaan kuullutkaan lausujasta, joka vaatisi saman runon värssynväleissä vettä kurkkunsa kostukkeeksi.
Pääsin kuin pääsinkin runon kunnialla loppuun ja kovasti minulle kyllä hurrattiinkin. En pystynyt kunnolla kiittämään ablodeerauksesta, koska kieli oli vielä osittain takertuneena alaleukaan.
Pitää vissiinkin ottaa sama käytäntö kuin sillä eräällä entisellä papilla oli.
Hän piti puheensa aikana pastillia suussa ja kun se oli sulanut hän tiesi, että saarnalle on sanottava aamen.
Kerran sitten saarna jatkui ja jatkui. Loputtomiin. Hän oli laittanut suuhunsa vahingossa napin.
Koska pappi pystyi puhumaan nappi suussa niinkin pitkään, niin varmasti minäkin pystyn lausumaan
sen pitkänkin runon ja toisen vielä taputusten päälle ylimääräisenä.

Lauantain päälle on kalenterissa kaksi menomerkintää, mutta toinen peruuntui.
Menimme Maunon kanssa siihen toiseen:  Pekan ja Tarjan (nimiä ei ole muuteltu) 120-vuotissynttäreille.
Veimme maitolaseja ja kaksi kävelykeppiä lahjaksi. Kävelykepit olivat karkkia ja about 15 sentin pituisia, joten oikeinpaljon niihin ei kannata tukeutua.
No, nämä sankarit eivät kyllä tukikeppejä tarvitse muutenkaan. Ovat kuin keväisiä kettuja molemmat.
Ajattelin, kun ikänsä kuulin, että kirkonkirjoihin on tullut virhe.
Kuka tietää, vaikka näin olisi käynytkin.

Sunnuntaina tietenkin kirkkoon kymmeneksi, kuten aina.
Vierailevana kuorona jumalanpalveluksessa laulamassa oli Pohjois&Etelä-Euroopan jaetulla ensimmäisellä sijalla oleva kirkkokuoro: Huutoniemen kirkkokuoro.
Se toinen jaetulla sijalla oleva kuoro on tietenkin Isonkyrön kirkkokuoro. Se lauloi myös.
Oli ihastuttavaa kuunnella laulantaansa ja haikailla aikaa, jolloin minäkin Hutskin kuorossa ääntäni revittelin.
Sydänalaa korvensi ja silmiin meni roska toisensa jälkeen. (Nyysk).
Miksi en aikoinani oppinut nuotteja oikeinpäin lukemaan?
Nyt voisin olla köörissä, vaikka minulla kuulokoje onkin. Kuulokojeella en kuule niin tarkkaa OIKEATA nuottia, kuin alttoa laulavan pitää, mutta voisin lukea nuoteista oikeat saundit.
(2x kunnon niiskaus).

Illaksi menimme Nikolainkaupungin pääkirkkoon. Konserttiin.
Vivianni lauloi musiikkiluokista kootussa kuorossa sydäntäsärkevän suloisesti.
"Maan päällä paikka yksi on"...laulusta oli laulettu vain muutama säie ja silmäni olivat taas täynnä roskia.
Konsertissa esiintyivät myös Sekakuoro Sirpaleet, Vaasan Ylioppilaskuoro ja urkuri Valtteri Tuomisto.
Pääteoksena laulettiin Urmas Sisaskin messu Eesti Missa.
Meikäläinen oli konsertista niin lumoutunut, että en pysynyt penkillä, vaan kävin leijailemassa parikin kertaa kirkon  kauniiden kattokruunujen yläpuolella.
Mitään niin kaunista en ole hetkeen kuullut. Tovottavasti ei mene kovin montaa hetkeä, kun kuulen lisää.

Näihin tunteikkaisiin fiiliksiin lopetan raportoinnin tältä erää.
Toivottavasti sinun silmissäsi ei ole hiekkaa, niin että pystyt lukemaan, että näitä sinulle maalaili:
Kaisa Fiili-Sandöga
--------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 77-80

Ole minulle laupias, silloin jaksan elää.
Sinun lakisi antaa minulle ilon.
Joutukoon häpeään röyhkeät - syyttä he vainoavat minua!
Minä tutkistelen sinun säädöksiäsi.
Tulkoot luokseni ne, jotka palvelevat sinua ja tietävät, mitä sinun liittosi vaatii.
Kunpa noudattaisin vakaasti sinun määräyksiäsi!
Silloin en joudu häpeään.


torstai 24. lokakuuta 2013

Etelässä käynti


Taaspa saan alkaa tämänkertaisen bloginkirjoittamisen iloisella torventöräyksellä.
Tattaraa, tattaraa, tattaraa!
Tervetuloa yhä sankempaan lukijakuntaani Ulleriina!
Tosi iloinen olen ja kuten muistatte saan aina lievän sähköiskun, kun sivusilmällä huomaan numerolukusarja muuttuneen. :)
Tarkempi tutkailu aiheuttaa tietenkin ison, mutta  iloisen sähköisen jytkyn.
Jytkyjä aiheutatte toki tietenkin myös te kaikki entisetkin lukijani. Ei ole ollenkaan samantekevää onko lukijoita tai ei.
Kiitos myös teittille, jotka sanovat aina lukevansa mhvv:n, vaikka eivät ole kirjoissa eivätkä kansissa, eivätkä edes näkyvästi kommenteeraa mitään. Tiedän teitä olevan ja siitä ilakoin myöskin.
Kiitos myös rakkaalle Elitzabethy-serkulleni, joka sanoo, että hän heti liittyisi lukijakantaani oikein numeraalisesti, jos suinkin ymmärtäisi ja osaisi. (Silmänisku).
Uskon, että eräänä päivänä saan töräytellä myös Elitzabethylle. On hän senverran hyvä oppimaan.

Seuraavaksi selitänkin sitten taas alkuvalokuvia.
Ensimmäisessä kuvassa siintyy silmienne eteen ikkuna, jonka kautta kansallisrunoilijamme Runeberg on katsellut kaihoisasti suloista suomalaista maisemaa ja ehkä samalla sikeröinyt uutta runosikermää  sulkakynää pureskellen.
Ikkuna on nimittäin Runebergin kesämökiltä, jossa sain käydä viime kesänä.
Vieläkin muistelen sitä ihanaa ja runollista havinaa. joka mökissä mielestäni oli ja tuoksui.

Alemmassa kuvassa on erään tuntemattoman maaseuturunoilijan, nimeltä Kaisa Jouppi, liiterin seinässä oleva ikkuna, jonka läpi ei oikein voi katsella, eikä runoja samalla rustailla.
Ikkunakarmit ovat Magnuksen lapsuuskotikanalan&possulan ikkunan karmit.Muita ikkunoita ei siinä ollutkaan. Ja ovat ne ainoa osa, mikä muutenkaan on koko rakennuksesta jäljellä.
Magnus oli saada hermoromahduksen ja kohtauksen, kun vaadin häntä ripustamaan pokat liiterin seinälle. EHJÄNÄ.
Karmit olivat niin haperot ja lahot, että niitä kootessa piti olla hengittämättä.
Pokien taakse muutamat rautaläpyskät lisäämällä hanke onnistui, kun onnistuikin.
Mielestäni ne ovat hienot ja tulevat Magnuksen madonlukuennusteluista huolimatta varmasti kestämään koko sen ajan, kun me täällä Letkutiellä asumme. Toisin sanoen kolmekymmentä vuotta.
Olemme silloin 97 vuotiaita. Se on tismalleen sopiva ikä asua jossain johonkin saakka.

Sitten selostus tämänhetkisestä mhvv:n  kirjoituspaikasta:
Istun tutusti ja turvallisesti peräpöksämme pyöreän pöydän ääressä. Pöydän yläpuolella tillittää yksi kahdenkymmenenviidenkynttilän lamppu (viisi mahdollisuutta olisi, jos lamput niissä toimisi) ja kyynärpäiden alla fliiraa perintöpitsiliina vaikeuttaen kirjoittamista.
Mutta olen sangen onnellinen työskentelyolosuhteista huolimatta.
OLEN KOTONA OMAN PYÖREÄN PÖYDÄN JA KONEEN ÄÄRESSÄ!
Toki oli  mukavaa olla olematta minkään härvelin äärellä sunnuntaista tähän torstai-iltaan saakka.
Puhelin tietenkin oli mukana, mutta minä en käytä sitä muuhun kuin puhumiseen ja sekin käyttö jäi kovasti vähille tuona aikana.
Olimme Magnuksen kanssa Ryttylässä. Lähetyskoulussa Teologia elämään-koulutuksessa.
Ryttylä kuuluu Hausjärven kuntaan ja on yhdentoista kilometrin päässä (suuntaan jos toiseen) Riihimäestä, joka kaupunki on varmasti, ainakin nimenä tuttu kaikille.
Opetus ja luennot olivat  mielenkiintoista. Koskaan en elämässäni ole ollut noin kauaa yhtäjaksoisesti Raamattuopetuksessa.
Unohdin kaiken ulkopuolisen elämän. Uutisia en katsonut kertaakaan, enkä  roikuskellut netissä, enkä lukenut sanomalehtiä. Luulenpaa, että suunikin oli apposen ammollaan suurimman osan aikaa luennoilla.
Jotenkin on nyt sitten kaiken ihanuuden tuloksena päässä ja vatsassa putsaantunut olo. En nimittäin syönytkään tavanomaisia hevossatseja, vaan pikkuisia näykiskelyjä, kuten viisaat ihmiset tekevät aina. Voipi siis olla, että vatsanseutuni litistyi muutaman millin näiden päivien aikana, mikä sekin on hyvä asia.
Tapahtui myös sellainenkin maankaato ihme, että en eräänä iltana mennyt iltapalallekkaan  ollenkaan. Se, jos jokin on ihmetyksen paikka, tietävät ainakin ne, jotka minut paremmin tuntevat. (Ensimmäisenä tulee mieleeni aviomieheni Magnus).
Nukkumaan kello 20 ja herätys klo 6.30.  Siitä tulee melkein kellon ympärys uneskoa palloon.
Eipä siis kumma, että tunnen oloni aika pirteäksi ja toimeliaiseksi.
Jos löytyisi maanpinnalta kahva, niin siitä vääntäisin ja maapallukan pari senttiä ylöspäin nostaisin.
Niin on olo ja elo hyvänlaatuista tällä hetkellä.

Meitä oli Ryttylän opistolle kokoontunut teologiaa kuuntelemaan ja opiskelemaan yli kuusikymmentä innokasta ihmistä ympäri Suomea.
Itse olin niin innoissani, että luulenpa olleeni luentojen aikana siinä etupenkissä istuissani suu apposen ammollaan.Ihminen on usein suu auki tullessaan määrättyyn ikään (vanhaksi) ja ollessaan innostunut. Minä täytän molemmat kriteerit.

Etupenkkiin minun piti mennä kyllä kuulonikin takia.
Kuulokojeen patterit jäivät tietysti kotiin ja uusia ei koskaan saa mistään ensihakemalla.
Minun kuulokojeeseen käyvät patterit ovat  nuppineulanpään kokoisia (tietenkin latuskaisia) eikä  sellaisia kuulokojeita tunnu olevan muilla kuin minulla.
Minulla kyllä on eriskummallinen kuulokin.
En kuule ässää ollenkaan. En omaani, enkä muiden.
Myös muiden konsonanttien kuulemisen kanssa on määrätynlaisia vaikeuksia. Ne eivät jotenkin kulkeudu kuuloluuhun asti ollenkaan ja haihtuvat olemattomiin jo huulilla.
Ota siitä sitten selvää, jos joku sanoo:
- yä iää o aui uoa uoa ia!
Eihän sitä tuosta tiedä uskaltaako myöntää, vai kieltää ja uskaltaako nauraa, tai edes hymyillä. Esimerkkilause oikein kuultuna, jos jotakin kuulisi:
-Kyllä pitää olla kaunis Luojan luoma ilma!

Pattereita ei siis tietenkään ollut Ryttylän apteekissakaan. Ystävällisesti lupasivat tilata, mutta minä sanoin urheasti yrittäväni sitkutella ilman.
Magnus onneksi suostui tulkkaamaan kuulumattomat kohdat.
Kerran sitten kuulijat ja puhuja nauroivat ihan mahdottomasti jollekkin ja kiihkeästi tivasin Magnukselta, että mitä se sanoi?
- Minen liioon kuullu, mitä se sanoo! kuiskasi Magnus.
-NO,  MIKSI SÄ SITTEN NAURAT, sihisin minä.
-Mua naurattaa niiren nauru!
-Hmpfff, sanoin minä, eikä minua edes hymyilyttänyt.

Viime viikolla meillä oli valtava ilo saada pitää Viviannia ja Lyllania vieraanamme.
Kouluissa oli syysloma.
Oli todlla hauskaa pelata hullunkurisia perheitä (siis sitä M-Pekkaa), kätkeä avainta ja paistaa kauralastuja.
Meillä oli ilo pitää vierainamme myös Tyttitylleröä ja Äkkua, paitsi minä en ollut kotona.
Se on, kun on "suosittu runoilijatar", niin pyydetään yhtenään sinne sun tänne ja silloin osuu päällekkäisyykiä, vaikkakin minussa tosiaan olisi varaa ja ainesta  revetä kahteenkiin paikkaan, niin se ei vaan onnistu.
Olin Härmässä lauantaista sunnuntaishin Naisten virkistysviikonlopussa.
Meille pidettiin luentoa kiltteydestä. Vääränlaisesta kiltteydestä. Minä en ole ollut vääränlaisesti kiltti. En ole ollut oikein kiltti ikinä.
Meitä "kilttejä" naisia oli koolla melkein viisikymmentä.
Minä sain illanvietossa lausua runoja. Mielestäni onnistuin tällä kertaa kohtalaisen hyvin. Kieli ei muuttunut korpuksi, ei tarttunut kitalakeen, eikä sydänkään pyrkinyt rinnasta ulos kumpaakaan varatietä. Ei suunkautta, eikä muunkautta.
Olin kuulevinani kehaisuihin viittaavia kommentteja sieltä sun täältä ja ajattelin, että ehkä vihdoinkin voin alkaa säi´itellä uusia ehoja runoja.

Viime viikolla kävimme Nikolainkaupungissakin. Magnuksella oli nimittäin puhe Arkipäivän rukoushetkessä Pohjoismaiden toiseksi suloisimmassa kirkossa.
Ensimmäiseksi suloisinhan on Huutonieen kirkko, kuten kaikki varmasti muistavat.
Minä kävin ennen tilaisuuden alkua viemässä lähiapteekin farmaseutille suklaalevyn.
Hänen antamansa vinkin ansiosta  hermoja raastava, vuositolkulla kestänyt korvien kutina on ottanut  loppuakseen.
Menin nimittäin joitakuita viikkoja aiemmin ko. apteekkiin lämmittelemään ja kun ei ollut mitään ostettavaa, kysyin asioikseni, että löytyisikö korvienkutitustippoja?
Selitin asian ja oireet tarkasti tarkkaan kuuntelevalle farmaseutille. Kerroin, että kutittaa siihen sähtiin, että tekisi mieli kääriä virkkuukoukku santapaperiin ja tökätä se korvakäytävään ja juur syvälle.
Farmaseutti sanoi, että tippoja ei ole, mutta olenko kokeillut antihistamiinia?
No, en ole ja ei se kutiseminen nyt sellaista ole. Ei mitään allergista,estelin tuohtuneena.
Meni sitten jokunen päivä ja ajattelinpa yht´äkkiä kokeilla, kun siitä ei kuulemma mitään vaaraakaan ole.
Meni taas muutama päivä, ehkä viikko, kun havahduin huomaamaan, etten ollut kaivannut virkkuukoukkua, enkä santapaperia kertaakaan.
Olo oli ihmeellisen kummallinen.
Sanoin Magnuksellekin, että voiko sitä ihmislapsen korvat olla näin kutittamattomat?
Sen tietää sanoa vain sellainen, jonka korvia kutittaa ja jonka korvat lakkaavat kutittamasta!
Ikinä ei suklaadilevy ole mielestäni mennyt oikeampaan paikkaan.
Toivottavasti levyn suloinen maku kertoi edes hivenen siitä kiitollisuudesta, jota sen syöjää kohti tunsin.
Kohta alkaan puolittamaan antihistamiini tabletin ja yritän olla aikoja ilman,
mutta, jos hivenenkin alkaa kutiseen, niin eikun uudestaan taas.

Tänään kotimatkalla Ryttylästä, pysähdyimme Juustoporttiin kahville.
Maiskuttelimme juustomaistiaisia (jotkut laadut kahteen kertaan) ja ostimme kokonaisen natinajuuston ja pikkaraisen lakkahillopurkin tuliaisiksi. Sellaisen lakkahillopurkin, jossa on siemenet mukana.
Vaikka lakkahillosiemenet menevät hampaankoloihin, eikä niitä tahdo saada sieltä pois, niin se siemenetön vaihtoehto ei ole sama asia. Ei! Lakkahillossa pitää olla siemeniä.
Puoli juustoa on jo tuulensuojassa ja toisen puoliskan  laitan kesäkeittoon, jota keitän ylihuomenna.

Nyt lopetan raportoinnin tähän. Jos jotain tapahtuu sellaista, että siitä saa revittyä juttua, niin maanantaina tavataan, Jos ei, niin torstaina tavataan.
T: Kaisa Kutinen- Hiemensilloke
----------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 73-76
Sinun kätesi ovat minut muovanneet.
Anna myös ymmärrystä, että opin käskysi!
Sinun palvelijasi iloitsevat, kun näkevät minut, sillä minä panen toivoni sinun sanaasi.
Minä tiedän, Herra, että sinun päätöksesi ovat oikeat-
oikein oli, että panit minut nöyrtymään.
Anna armosi lohdutukseni, niin kuin olet palvelijallesi luvannut.