Muutama bloggaus on jäänyt väliin, mutta eipä olisi ollut kirjoitettavaakaan, kun jäi kaikki menemiset ja tulemiset tekemättä taudin vuoksi.
Minuun iski rs-virus keuhkokuumeineen ja ylenpalttisine yskimisineen. Ei puhettakaan kirjoittamisista, eikä edes lukemisista. Yli viikon rojuin sairaalassa. Viime maanantain olin jo kyllä kotona, mutta en jaksanut kirjoitella. Facessa kävin jokusen sydämen ja peukun pistämässä, että eivät luule, että olen kuallu.

 Taudin nostaessa nuppiaan sinnittelin monta päivää buranan avulla ja ajattelin, että kyllä se tästä.   Sitten Magnus otti ohjat käsiinsä ja sanoi, jotta tua ei oo enää normaalia tua sun kakomises, eikä tua sun hengitykses liioon. Tualla lailla ei rohaja ja pihaja ku riiselveturit ja niitäkää ei enää oo.

Nyt lähäretähän terveyskeskuksehen!
Ja niin lähdettiin. Seinäjoelle. Ja sinne myös jäätiin, jahka tutkimuksia oli tehty puolelta, jos toiselta. Crp oli 320 ja kuume huiteli yli 39:n.

Sumuiseen mieleeni tutkimuksista jäi sellainen neljänkymmenensentin (ainakin, ellei pidempikin) ohut tikku, joka työnnettiin sieraimeeni. Ensin vasempaan, sitten oikeaan. Luulin kyllä, että tikku vääntyy pään sisällä ja tulee toisen sieraimen kautta ulos. Kyllä se niin kaamean näköinen roikama  oli. 

Sitä kun pyöriteltiin (!) aikansa ja labrassa tutkittaisiin  saataisiin selville, onko influenssa, tai muuta röppöriä krupissa sen rs-viruksen ja keuhkokuumeen lisäksi. Pitää joskus omakannasta mennä lukemaan, oliko. 

Oli, tai ei, niin NIIN kipeä en muista elämäni aikana olleeni kuin nyt. Paitsi silloin, kun minulla oli tulirokko. Jälkimmäisestä taudista on kulunut aikaa yli 70 vuotta.

Sairaalassa tulirokkoa potiessani muistan rääkyneeni tauotta koko ajan. Muistan myös, että huutamisestani ja rääkymisestäni ei tykätty. Hyssyteltiinkin, mutta minä huusin entistä kovempaa.

Muistan selvästi, että koko sairaalahuone, jossa yksin karjuin, oli täynnä hämähäkinverkkoja.

Tämänkertaisella sairaalakäynnillä kertaa huone oli täynnä banaanikärpäsiä! Muistan ajatelleeni, että eipä ne saa niitä näköjään lasaretistakaan pois hästättyä. Noh, kyllä ne siitä häipyivät, kun kuume laski ja tokeneminen alkoi.

Painotan, että hämähäkinverkot ja banaanikärpäset olivat tietysti kuumeesta johtuvia. Ei todellisia.

Olin tartuntavaaran takia aika monta päivää sairaalahuoneessa ypösen yksin. Lääkäri sanoi jossain vaiheessa, että kuinka, jos huoneeseen toinenkin potilas tulisi? Miltä tuntuisi?

Minä siihen, että minulle sopii, mutta sillä toisella voi olla vaikeaa.

Kerroin lääkärille ja vieressä seisoville hoitajattarille, että yskin yskimisestäkin päästyä, itken ja valitan ääneen, kun ottaa kipeetä, karjun, kun on niin kaameeta, kuorsaan suu apposen ammollaan ja piereskelen taukoamatta.

Lääkäri meinaili asian kuultuaan ja sitä pohdittuaan, että ehkä on hyvä vielä olla yksin. 

Aloin saada myös automaattisesti lääkefingerporiin kipulääkkeitä. Ei tarvinnut erikseen enää vinkua. Mikä oli yskiessä, kun ei ottanut kipeetä. Itkut ja karjumiset loppuivat siihen

Tervehtyminen alkoi. Nukuinkin niin sikeästi, että en herännyt, vaikka yöllä tulivat tuikkaamaan antibioottia suoneen.
Aikanaan sain sitten huonetoverinkin. Ihanan Lizzyn (nimi muut.). Lupasimme ottaa yhteyttä, jahka tervehdymme ja juhlapyhät on juhlittu.
Muutamana yönä huonekaverinani oli Itou (nimi muut.). Hänelle lauloin Jumalan kämmenellä-laulun ja tietenkin Joulupuu on rakennettu-joululaulun. Moneen kertaan.
-Kuinka sä pystyyt tualla lualamiähen äänelläs laulamahan, ku puhuminenki on vaikiaa? Mauno ihmetteli.
-Lauloin hiljaa ja matalassa äänilajissa. Ja kyllä Itou selvästi tunnisti ne. Ihan hiljaa kuunteli.

Oikein hyvin minua siis hoidettiin. Ei minkäänlaista valittamista. Minua kuunneltiin ja valituksiini vastattiin.
Sairaalapastorin käynnin jälkeen tervehdyimme monta piirua Lizzyn kanssa. Ikinä ei Maa on niin kaunis-biisi ole kuulostanut NIIN kauniilta kuin tuona joulukuisena aamupäivänä (vai mahtoiko olla iltapäivä) pastorin laulamana. Ikinä ei Herran siunaus ole niin sydäntä koskettanut kuin tuossa sairaalan sängyssä happiviikset nenällä rötköttäessäni.
Iloitsimme kovasti Lizzyn kanssa sairaalapapin vierailusta.

Sairaalareissulla selvisi myös, että ihminen on terve niin kauan, kunnes tutkitaan. 

Jotakin on vialla keuhkorustinkieni kohdalla. Olen itse tykönäni ihmetellyt hengästymistäni lähtiessäni kävelemään. Viidenkymmenen metrin päästä on pitänyt jo puuskuttaa. Olen ajatellut, että se johtuu sikahuonosta kunnostani, mutta...Magnuskin on vähintäinkin samassa kunnossa, eikä hänen tarvitse 50:n meeterin päässä puuskuttaa. Tuskin kilometrinkään päästä.

Asiaa aletaan tutkimaan. Sain jo mittarin kotiin, johon alan hönkäilemään, jahka tästä tokenen.

-Kuukauteen ei kannata puhaltaa, tiesi lääkäri. Potemani tauti estää oikeiden tulosten saamisen.

Jouluksi pääsin kotiin. Joulu oli erilainen siinä suhteessa, ettemme voineet viettää sitä rakkaittemme kanssa, kuten aina tähän saakka. 

Uuden vuoden aattokin täytyy kärvistellä ihan vaan hissukseen. Olisi ollut meidän vuoro pitää kalaasit tänä vuonna. Kuten kaikki muistatte, olemme viettäneet uudenvuodenaatot vuorotellen, joko meillä, tai Maikun ja Eerikin tykönä asemanseudulla.

Päätimme Maikun kaa puhelimessa, että vuodenvaihde vietetään myöhemmin. Kaksinkertaisella ilolla ja juhlamielellä.
Samoin olemme päättäneet viettää jouluaatonkin uudestaan. Onneksi on loodat syömättä ja kinkunkin saa kuulemma puoli-ilmaiseksi.

Toivotan kaikille lukijoilleni Jeesuksen siunaamaa uutta Vuotta. 

Kyllä se tästä. 

T:Kaisa Kurttupää-Palkeenkieli

-----------------------------------------------

Psalmi 18:2-3

Minä rakastan sinua, Herra,

sinä olet minun voimani.

Sinä päästit minut turvaan, sinä olet vuorilinnani.

Jumalani, sinuun minä turvaudun,

sinä olet kallio, olet kilpeni,

sinulta saan avun ja suojan.

TÖT...TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!

Kauhukseni (ja tietenkin ilokseni) huomasin, että en ole huomannut, että lukijakuntani on karttunut kahdella uposen uudella lukijalla. 

orventöräytykset ovat tyystin jääneet töräyttämättä. 

Aina, kun saan uusia lukijoita on tapanani ollut töräyttää ilmatrumpetilla komeat töräykset.

Parempi myöhemmin kuin ei ollenkaan: 

Tervetuloa joukkoon tummaan Tuija ja Johanna. Olkoon alkutöräys kuuluvampi ja kirkkaampi kuin ikinä! TÖTTÖRÖÖ! :D

Kuvista huomaatte, että meillä eletään jouluisissa tunnelmissa. Kuvat ovat tosin viimevuodelta, mutta lopputulos tänä vuonna tulee olemaan tismalleen samanmoinen ja näköinen. Joulukuusikuva on sitä jo nyt. Köökinpuolelle tulee hiukan muutoksia. 

Ainakin pöytätuukin suhteen. Se palvelee jo muussa tehtävässä. Onneksi on pöytään panna tilalle hieno kalastajalangasta käsin virkattu sängynpeite. 

Kyseistä kalastajalankasängynpeitettä emme sänkyymme tarvitse, koska meillä jo ON käypä peite. Äitini isoäidinneliöistä virkkaama. 

Sitäkään emme oikeastaan tarvitse, koska emme sijaa vuodettamme ikinä! (Jaa, no jouluisin kyllä). Äitini virkkaama peite on niin mahdottoman komea ja jouluinen, että pitää edes kerran vuodessa näkösälle se laittaa.

Tuohon sängynsijaamiseen mennäkseni, niin mitä hullua sijata, kun pimeässä huoneesta lähtee ja pimeässä huoneeseen menee? Vastaus: Ei mitään. 

Pölypunkkejakin ottaa aivoon, kun eivät pysty peitteen alla hillumaan. Olen muuten kuullut, että vuodetta ei saisi heti petatakaan, kun sieltä aamuisin ylös konkoaa.

Tämmöiset neuvot tarttuvat minulle heti mielihalulla ja auliisti olen niitä heti kuultuani noudattamassa. Jopa enempikin (vrt. jättää aina ja kokonaan petaamatta)

Olen muuten lukenut sellaistakin, että pölypunkkeja ei ole olemassakaan! Sen tahdon uskoa! 

En erityisemmin tykkää ajatuksesta, että jotakin ihme punkkeja kutee joka lakananmutkassa ja tyynyvaarun käänteessä.

Ja, kun luin, että niitä ei ole olemassa, lakkasi kutittamasta ja syyhyämästä. Kertaheitolla!

Mitä tulee joulunvalmisteluihin, niin luulisi, että ovat meillä jo loppusuoralla, koska niin ajoissa niihin tartuin. Sanotaan, että ennen luultiin, nyt tiedetään. Se pitää nytkin kutinsa. 

Eivät ole loppusuoralla valmistelut. Ei. Tuskin keskivälissäkään, mutta mitä väliä? 

Joulunvalmistelut ovat hauskoja, vaikka ne eivät ikinä valmiiksi tulisikaan. Kunhan välttämättömimmät.

Välttämättömimmät joulunvalmistelut ja niiden nykytila:

Kuusi keskikammariin. (X) 

Kyntteliköt aakkunoille (X) 

Keskikamari siivottu (X) 

Lusikka yms. yms. järjestettynä (X) 

Lanttu+porkkanalaatikot tehtynä (X) (Osasta jo syötynäkin).

Lahjat hankittuna (-).

Siivoukset siivottuna (-).

Paljon tekemättä (X)

Paljon jää tekemättäkin (X)

Haittaako? (Ei).

Joulumieli (+-) Vastaus +

Pinkki kalenterini alkaa vedellä viimeisiään. Uusi pinkki kalenterini sytkyttää ja sädehtii tuossa vierellä. Mitähän tiedämme, kun se alkaa viimosia vedellä? En tiedä, mutta nou hätä, kun saa turvata Jeesukseen. Pitää lujasti kättä hänen kourassaan (sydän, sydän). 

Ei tarvitse tulevaisia peljätä, eikä olevaisia kavahtaa, kun turvaa Jeesukseen. Häneen, jonka synttäreitä me niin innolla valmistelemme.

Tiistain kohdalla vanhassa pinkissä lukee: Virsiä. Kuoppala. 

Keräännyimme isolla joukolla Nikolainkaupunkiin, sen erääseen kaupunginosaan laulamaan joululauluja. Kaupunginosaan, jossa minäkin pienenä pilttinä asustelin. 

Kokoonnuimme laulamaan joululauluja, mutta myös virsiä. Virret nyt kerta kaikkiaan ovat niin ihania, että niitä on pakko laulaa aina, kun johonkin kokoonnutaan.

Siinä sitten hartaasti tämänvuotista kauneimpia joululauluja 2019-vihkosta läpilaulaessamme, lähdin t leijailemaan kohti kattoa. 

Katonrajasta minä loihe lausumaan, että tämänvuotinen joululauluvihko on paras ikinä! Aina ne ovat hyviä olleet, mutta tämä tämänvuotinen on sikahyvä! 

Laulu raikui ja katonraja kimmelsi. Sydäntälämmittävä tilaisuus. 

Aluksi trönäsimme kahvia ja söimme piparkakkutorttuja ja jotakin, en edes tiedä mitä, suussa sulavaa kuivakakkua. Mikä oli kulkusten  kilitä ja laulu helistä. 

Tuo kattoonkohoaminen on ihastuttava tunne. Soisin se olevan kaikilla. Ja varmaan se monella onkin. En minä mikään superpoikkeus kattoonkohoamisien kohdalla ole.

Myös voikukkaniityn nähdessäni minulle tulee erikoinen fiilis. Minun tekisi mieli heittäytyä kukkien sekaan makaamaan ja hieroa naamaa mahdollisimman moneen kukkaan.

-Tuleeko sinulle semmoista tunnetta ja halua, kun näet ihastuttavan kukkaniityn, että haluaisit paiskata itsesi sinne sekaan makaamaan ja hieroa kukkasia  naamallasi? tiedustelin Magnukselta monta, monta vuotta sitten

-No, täytyy kyllä sanua ja toreta, jotta ei oo moliahtanu miäleenkää ittiänsä maahan paiskata. Eikä liioon oo teheny miäli naamaansa kukkiihin hiarua. Ainakaa tähän asti.

Pitääkin kysyä, onko mieli muuttunut? Jahka kukkaniityt taas puhkeavat loistoonsa.

Saman päivän iltana, eli tiistai-iltana, meillä oli Alajärvellä KD:n piirihallituksen (uuden ja vanhan) jouluruokailu. 

Ruoka oli maistuvaa ja sitä oli riittävästi. Otin ruokalusikallisen jokaista sorttia ja siitä siihen, etten tullut kipeäksi. Itseasiassa tulinkin. 

Magnus ihmetteli jälleen kerran järkeni ja ikäni suhdetta.

-Ekkö sä ikänä opi? Luulis tuanikääsen jo tiätävän määränsä.

Kyllä minä tiesin: 1rkl lohta, 1rkl silliä, 1rkl rosollia, 1rkl sienisalaattia, 1rkl muuta salaattia, 1rkl porkkanalaatikkoa, 1rkl lanttulaatikkoa, 1rklperunalaatikkoa, 1 rkl kalkkunansiivuja, 1rkl kinkunsiivuja. Perunoita en ottanut ollenkaan. En, vaikka näin yhden miehen (ei meidän porukasta)ottavan kolme suurta pottua. Rakastan perunoita, mutta niitä saan syödä päivittäin, kaikkea ihanaa joulyhyväskää vain kerran vuodessa. En ala missään tapauksessa perunoilla vuoraamaan vatsalaukkuani, jos pääsen "ulos" syömään.

Eihän nuo miehen kolme perunaa ollut mitään sen määrän kanssa, jonka kerran ruotsinaivalla erään miehen lautasella näin: valehtelematta kuusi isoa pottua. :D 

Siitä siihen, etten mennyt sanomaan, että elä, elä hyvä mies nuilla mahaasi täyteen tumppaa, kun on kaikensorttista muuta herkkuva saatavilla. 

Keskiviikkona oltiin Magnus ja minä Kaisan Korttien ja taulujen kanssa lähikunnassa markkinoilla. Tilat olivat loistavat, henkilöstö samanmoista ja tunnelma niin jouluinen, niin jouluinen, mutta...asiakkaat puuttuivat.

Myyntitulos meni miinusmerkkiseksi, kun ostin itselleni ihanan joulukoristeen: heinäseipäästä tehdyn tikapuun. Siinä on ihana punainen puusydän ja suloinen valonauha kiertää sitä ylt´ympäri. 

Alimmalla porrasaskelmalla (niitä on kolme) seisoo tonttu. 

Minä pyysin, että tonttu otettaisiin  pois, koska en oikein tykkää tontuista joulukoristeena. 

Ajattelin, että saa myyjä laittaa tontun jollekin toisen ostamille tikkaille. Sellaisen tikkaille, joka tykkää tonttukoristeista.

Tontunpoisto osoittautuikin vaikeaksi toteuttaa. Olisi kuulemma pitänyt olla melkein kirves (puukko nyt ainakin) työkaluna, että tontun saisi irroitettua.

-No, olkoon siinä! sanoin minä. Ajattelin, että joulun jälkeen pitää ottaa kirves kehiin. Aion nimittäin pitää heinäseivästikkaita lopun elämääni tuossa puuhellan päällä. Kesät talvet. Punasydän vaan laatikkoon ja jouluna taas esiin.

Magnukselle ei olisi mikään konsti tehdä samanmoista koristetta ja ilman tonttua, mutta ei ole seipäitä. Vanhassa navetassa luultavasti voisi EHKÄ muutama löytyä, mutta niissä on niin vätky haju, että sitä ei kestä erkkikään. 

Vaikka ottaisi seipäät ulos ja pitäisi niitä kymmenen vuotta sateessa, tuulessa ja tuiskussa, niin haju ei lähtisi mihinkään. Pykääntyisi vaan.

Vaasan kirkossa vietettiin suomalaista messua itsenäisyyspäivän kunniaksi. 

Ryhmälle, johon minä kuulun, osui kahvitusvuoro. Meitä oli toki kaksi ryhmää häsyissä, mutta silti pakkasi pitää kiirusta.

Huomasin, tai kyllä minä sen näiden vuosikymmenien aikana olen tullut toki jo ennenkin tietämään, että mitä kaameampi kiire, sen hitaammaksi liikkeeni ja ajatukseni käyvät. Ainakin kahviryhmässä.

Toista se oli ennen. 

Ja oikein toista se oli silloin ennen vanhaan, kun posti oli posti.  Mitä kiireemmäksi hulina kävi, sen riuskemmiksi otteeni, ajatukseni ja toimintani muuttuivat. 

Se oli ihanaa aikaa. 

Pois ovat mielestä huuhtoutuneet asiakkaiden kipakat sanat, kun joutuivat jonottamaan. Mutta pakkohan se oli virkailijan luukulta ainakin sen verran poistua, että pääsi vessassa käymään. Ei sitä osannut vaippoja pitää, vaikka tiskin takana jonottavat sitä mieltä olivatkin.

Syömisestä ei uskaltanut mainaista halaistua sanaa. Kunnon postilaisen olisi pitänyt olla vessatta, syömättä ja juomatta. Välillä käydä kotona uneen urvahtamassa ja taas jatkaa paahtamista.

Ne olivat hauskoja aikoja. Totisesti.

T: Kaisa PostfröökynVaippanen

---------------------------------

Evankeliumi Luukkaan mukaan

2:5-10

Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa joka odotti lasta.

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika,

ja hän synnytti pojan, esikoisensa.

Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, 

koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa.

Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.

Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää pelätkö!  Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.

Viikkoaukeama pinkissä kalenterissani näyttää siltä, että aivan kuin ei olisi missään  oikein oltu, eikä paljon mitään tehty. Se ei pidä paikkaansa. Paljon on tehty ja jossain myös käyty. Kaikkea ei vaan ole merkattu kalenteriin.
Jos tekemisistään aloittaisi, niin siivoukset ovat edenneet hitaasti, mutta varmasti Magnuksen pikkuruisen garderoopin kohdalle. Tällä viikolla tiputtelen sieltä kaikki vaatteet lattialle ja ne, joita ei  neljääntoista vuoteen ole käytetty, päätyvät armotta laskuojan partaalle viritettävään nuotioon. Laskuojan varrella olevassa nuotiossa minunkin poistovaatteet viimeviikolla kärysivät.
Tiedän, että nykyään suositaan kierrätystä. Omalle kohdalleni on myös aina kiertynyt (ja tulee kiertymään) yhden sun toisen naisen antamia vaatteita ja se on hyvä se.
Olen aina ollut tykästynyt sellaisiin vaatteisiin, joita ei ole minun maullani valittu, eikä ostettu. Silloin, jos koskaan, oppii huomaamaan, että on muillakin hyviä makuja kuin minulla. ;)
Tässä on taas hyvä sauma mainita, että aikoinani työelämässä vaikuttaessani (Suomen Posti) työkaverit oppivat sanomaan:
-Oho, onpas Lizzy-serkkusi taas antanut sinulle hienon puseron, hameen, housut, takin jne.
Hyvät vaatteet, joita en enää pidä, kiikutan vaatekeräyspisteeseen. Minä kyllä pidän vaatteeni niin tyystin loppuun, että keräyspisteellä ei ole tarvinnut enää moneen aikaan käydä. Niin kulahtaneita kaikki hylkäämäni rytkyt ovat olleet.
Magnuskin pitää tarkkaan ja kauan vaatteitaan. Niin kulahtanutta ei olekaan, etteikö hän sitä pahan päivän varalle jemmaisi. Uskonkin, että kyseisen karderoopin tulevasta kaseeraamisesta koituu mielenkiintoinen episodi. Kirjoitan siitä sitten tarkemmin.

Yläkuvassa on keskikamarimme joulutämmissä viime vuonna. Jos nyt kuvan ottaisi, olisi se tismalleen samanmoinen lukuun ottamatta kuusenkynttilöitä kuusessa ja kukkaa pöydällä.
Kuusenkynttilät olivat kesän aikana lemmehtyneet, eikä niihin syttynyt minkäänmoista kipinää.
Magnus näki kauhean työn asetelessaan ne kuuseen vain todetakseen, että ei pelaa! Tästä lähin kannattaakin kokeilla toimivuutta vielä, kun ovat vyyhdissä viime joulun käytöstä. Kaksikymmentävuotta kynttilät ne kestivät.
Kuvan kukka kesti melkein kesään saakka. Tällä viikolla aion hakea pöydälle valkoisen joulutähden. Se on nätti ja kestää meikäläisenkin tasoisen hortonomin hoidossa hyvin joulun yli ja pitemmällekin.

Alakuvassa on vaarini (isänisä) pykäämä talo Vaasassa. Taloa on hiukan muutettu ulkonäöltään. Portaat siirretty eri paikkaan ja sen semmoista pientä.
Vaarini oli taitava rakentaja. Ties kuinka monennen kerran briljeeraan sillä, että hän oli rakentamassa mm. sitä kuuluisaa Iisakin kirkkoakin.
-Jaa, nyt selvisi, miksi sen kirkon rakentaminen kesti niin kauan, totesi minulle eräs mies, jonka nimeä en nyt muista.
-Sen takia se tuli yleensäkin valmiiksi, sanoin minä. En hetkeäkään epäile, etteikö näin olisi.
Vaaria ja isoäitejä on mukava muistella. (Ja tietenkin isiä ja äitejä myös). Pitäisikin kirjoittaa enemmän muistiin kaikkea, mitä he tekivät, kertoivat ja puhuivat nyt, kun vielä itse muistaa.
Meikäläinen on kirjoittanut kaikenmoista tänne blogiin. Hauska ajatella, mitä jälkipolvi, esim. lapsenlapsenlapsenlapset ajattelevat meikämuorista, kun aikanaan täältä juttuja lukevat.
Veikkaan, että ajattelevat, että olipas jännä muori. Eipä kumma, että meistä on tullut näin fiksuja. (Yskii ja niistää).

Tiistaina oli Eläkeliiton Isonkyrön po:n joulujuhla seurakuntatalolla.
Kuten kunnon joulujuhlissa aina, tarjolla oli riisipuuroa, sekahedelmäsoppaa ja torttukahvit.
Paitsi, että puuro oli hyvää, niin erikoisesti ilahduin siitä sekahedelmäkeitosta. Siinä kaikki ihanat hedelmät ja muut makupalat olivat KOKONAISINA. Päärynän- sun muut palat, isoina lotkareina. Että piti olla hyvää!
Meikäläinen klippaa soppaa keittäessään saksilla kuivahedelmät millinpaloiksi.
Tosin meikäläisen soppa onkin putinkia! Sehän on sellaista, että vaikka pilkkumin kaataa kumolleen, sieltä ei valu mitään pöydälle. Ei, vaikka pitäisi kulhoa viikon kumollaan.
Siinä lusikoidessani sitä ihanuutta suuhuni mietin, josko tekisi tänä vuonna poikkeuksen? Keittäisikin sekahedelmäkeittoa, jossa killuisi suuria hedelmänloiskareita seassa?
Tänä vuonna olen tehnyt poikkeuksen jo porkkanalaatikon kohdalla. Ostin värimix-sekoitus-porkkanoita. Osa porkkanoista oli mustia kuin lakritsipötköt. Valmis porkkanaseos näytti tervalta. En ole vielä maistanut, josko myös maistuu siltä.
Minulla oli myös suuri ilo ja kunnia saada lausua neljä runoakin kyseisessä juhlassa.
Tunsin itseni  mahdottomaksi möhköfantiksi kongotessani puhujapönttöön.
Pitkään aikaan ei myöskään kieli ole tuntunut niin Koiviston korpulta, niin Koiviston korpulta kuin nyt tuntui heti  muutaman värssyn jälkeen. Ylähuuli kiertyi rullalle ikenen päälle ja kuivi siihen (siltä se ainakin tuntui ja siltä se varmaan myös näytti).
Sain lausua kahdessa otteessa ja toisen otteen tullessa varasin vesilasin viereen, josta sitten vapisevin käsin runojen välissä ryyppäsin.
Hyvin kaikki kuitenkin meni ja kyllä tällä ikää saa joskus mennä vähän heikomminkin.

Lauantaina olimme Laihialla joulumarkkinoilla myömässä Kaisan Kortteja ja Charlesin tauluja.
Sanoisin, että jos avioliitto kestää joulumarkkinoilla myömisen, niin sitä ei riko mikään.
Markkinoilla sopu säilyy aina sen hetken, kun on ostajia pöydän edessä särkyäkseen sitten, kun asiakas kuuloetäisyyttä etäänpänä alkaa kauhea tappelu. Kaikki johtuu minusta. Minä olen vaikea joulumarkkinakaveri. En itsekään tahtoisi olla moisen kanssa saman myyntipöydän takan.
 Magnus onkin sanonut arviolta kaksikymmentä- tai kolkytkertaa, jotta ikänä minen sun kans enää markkinakaupoolle lähäre! En ikänä. Niin kauniisti et pyyrä!
Niin vaan taas mennään ensi keskiviikkona Vähäänkyröön joulumarkkinoille Kyrölään. 17-20. Tervetuloa!
Olen ajatellut yllättää Magnuksen iloisesti. En purnaa, väykytä, marmata, säti, kiukkua, arvostele, hauku, enkä vingu mistään. En koko myyntisession aikana, enkä liioin ennen, enkä jälkeen!
Kirjoitan sitten, kuinka meni. Onnistuinko suunnitelmissani ja hyvissä aikeissani.

Sunnuntaina olimme kirkossa laulamassa koko poskella Hoosiannaa.
Isonkyrön kirkkokuoro vietti 90-vuotisjuhlaa ja menimme tietenkin kirkonmenojen päälle seurakuntatalolle täytekakkukahville. Sielläkin kuoro lauloi niin mukaansatempaavasti, että tekipä mieli nousta ylös ja alkaa ylistystanssi yksin tein.
Kirkkokuorossa laulaminen nuorentaa, kaunistaa, viisastuttaa ja vetreyttää. Minä, jos joku sen tiedän. Lauloinhan kirkkokuorossa kaksikymmentä vuotta. Sitten piti lopettaa, kun jouduin ottamaan kuulokojeet. Niillä ei "metelissä" pysty kuulemaan oikeaa nuottia. Varsinkaan alttoäänen oikeaa nuottia, jota minä laulan.
Nuoteista en ymmärrä muuta kuin, että ne eivät saa kastua.
Kaikkihan te muistatte sen surullisenkuuluisan jutun minun nuottien oppimisesta? Sen "noin viisaan näköinen ja noin tyhmä"-jutun?  Uskon, että muistatte, koska olen sen niin useasti täällä kertonut ja siitä seuranneessa traumassa rypenyt.

Sunnuntai-illalla meillä oli seurat Ystävyydenkulmassa. Oli hyvät seurat, kuten seurat aina.
Nytkin sain lausua runon. Jälkeenpäin eräs kuulija sanoi runon vaikuttaneen alussa sekavalta, mutta että siitä olikin loppua kohden kehkeytynyt aivan loistava!  Mikähän runonkirjoittajalausutaiteilija minusta oikein kehkeytyykään, jos elää saan ja maapallo jatkaa pyörimistään? Varmaan vaikka mikä!
T: Kaisa Harmaja-Grönskogstrand
--------------------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan 2:1-4

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano.
Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhalijana.
Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten
Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.