maanantai 25. huhtikuuta 2016

Lunta ja paistetta


On mukava aloittaa tämän maanantain mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) kuvalla, jossa näkyy rakas syntymäkaupunkini Vaasa.
Kuva on näpsäisty viimeviikolla kotikuusemme katveesta. Suurin piirtein keskellä kaukana horisontissa näkyvä talo on,  paitsi Magnuksen ensimmäinen opinahjo, niin jo kokonaan Vaasan puolella.
Voin hyvällä omallatunnolla sanoa rakkaasta Nikolainkaupungistani, että niin lähellä, mutta kuitenkin, ah, niin kaukana.
Alakuvassa ei ole Magnuksen sisarusparven vanha potta, joka on käytönpuutteen vuoksi päässyt ruostumaan, vaan pata, jossa keitettiin mm. mämmiä.
Mämmi on yksi meikäläisen tuhannesta suosikkisapuskasta ja niinpä pidän erityisesi tästä esineestä.
Kesäisin se on aina täynnä keltaisia samettiruusuja. Samettiruusut ovat ainoita kukkia, joita meillä ylipäänsä voi täynnä missään olla. Niitä ostamme uskollisesti joka kevät puutarhaamme somistamaan. Puutarhaamme somistavat myös luonnostaan useat itsestään kasvavat, eli luonnonkukat. Esim. puna-apilat plus kaiken muunkin väriset apilat, hiirenvirnat, kissinkellot, päivänkakkarat, jne, jne.
Samettiruusu on siitä ihmeellinen kukkakaupasta ostettu kukka, että sitä ei tarvitse kastella, eikä ruokota millään lailla. Tai, ainakaan minä en koskaan kastele sitä. Se kukkii kukkimistaan melkein jouluun asti.
Patavalokuvasta voi nähdä varsinaisen syynkin, miksi yleensä innostuin taas pikkasen filmaamaan meidän surkealla kameralouskullamme.  Tuon pikkaraisen kuusen vuoksipa tietenkin.
Siitä on ennenkin ollut kuva näillä sivuilla ja voitte nähdä, että huimaa edistystä on tapahtunut. Ainakin 59 uutta neulasta on siihen kasvanut ja tietenkin vartta mihinkä kiinnittyä.
Haravaa lukuun ottamatta  jätin muun työkaluröykkiön kuvan ulkopuolelle.
Sieltä löytyy tälläkin hetkellä pistosaha, joka nimensä mukaisesti on pistetty maahan (huojuu kivasti tuulessa) pensas-sakset, jotka ovat myös  maassa pystyssä (eivät huoju, eikä ole väliä, vaikka ruostuvat, koska niillä ei muutenkaan tee mitään),  ja kauniiksi lopuksi kottikärryt kaiken vieressä tuuskallaan.
Tarvekalut ovat siis käden ulottuvilla, jahka lumentulo ensiksi saadaan loppumaan.
Minua lumentulo ei haittaa pätkääkään.
Koska a) en tee puutarhatöitä. Joskus tosin voin poiketa käytännöstä, jos ei ole mitään muuta tekemistä (sohvalla rähmällään olokin lasketaan muuksi tekemiseksi).
B) on lumentulo parempi vaihtoehto kuin ydinvoimalan saastelaskeuma.
Lintujen selviytyminen lumipyryssä hiukan huolestuttaa, mutta kaitpa ne itse tietävät, koska tulla ja lähteä.
Toissapäivänä näin ensimmäistä kertaa elämässäni punarinnan! Tai siis ainakin oletin, että se punarinta oli. Linnulla oli tiilenpunainen rintavarustus. Punatulkku se ei ollut. Punatulkkukin kyllä omenapuun oksalla tänään keikisteli.
Tänä keväänä olen nähnyt monia sellaisia lintuja, joita en ennen ole nähnyt muuta kuin kuvina surkeassa lintukirjassamme. Minusta on siis tullut tahtomattani lintubongari.
Lintuja on kyllä mukava bongailla. En yhtään pane vastaan. Ehkäpä hankin uuden lintukirjankin.
Kevään ensimmäinen lumentulo viime viikollako se oli, aiheutti sähinää myös muurahaisissa.
Koko sokerimuurahaisten tuhansiin nouseva populaatio änkesi sisätiloihin lunta pakoon.
Siis ottiko hermoihin!
Yleensä keväisin niitä pas...siis muurahaisia on liikuskellut vain muutamia tusinoita vetelästi pitkin keittiön lattiaa ja nyt niitä kihisi silmienkin tasolla pitkin seiniä. Laatikon, tai kaapin kun  kun aukaisi  ottaakseen lautasen, tai pippurisirottien maustamaan vaatimatonta ateriaansa, niin eiköhän niitä kihissyt nokan edessä edestakaisin satoja, ellei tuhansia. (Muistutan tosin, että olen taipuvainen julmettuun liioitteluun ja ylilyönteihin, mutta ymmärtänette, mitä ajan takaa?)
Magnus tyhjäsi kaapit ja sen jälkeen myrkkyä pruutattiin antaumuksella joka paikkaan, missä kuviteltiin niiden kiehnäävän ja minne kuviteltiin niiden menevän jatkossa kiehnäämään.
Vaikka myrkkyjen käyttö ei ikinä ole ollut mielipuuhaani (miksi niiden pitää muuten haista "hajuvedelle"?), niin nyt niiden pruuttailu tuotti kyllä toivotun tuloksen. Eipä ole näkynyt yhtäkään murkkua sen koommin. Enkä kyllä kaipakaan, ei sen puolen.
Ei ole muuten näkynyt jokakeväisiä muitakaan lutikka-armeijoita. Esimerkiksi ne sellaiset suuret ja kaameat sinitakkisontiaiset, tai mitä kovakuoriaisia lienevät, sekä sellaiset viiruselkäiset paskiaiset loistavat poissaolollaan. Samoin ne vikkeläkinttuiset lihaksikkaat hämähäkit.
Auttoikohan se syksyllinen ja joulullinen myrkkyisä siivous asiaan?
Kuten sanottu, en pidä myrkyistä, mutta en liioin liikkuvista sarvipääsittiäisistä.
Olen sanonut niille, että seinien ulkopuolella on lääniä olla ja elellä. Ulos emme myrkkyjä kylvä.
Sisälle, jos ötökät eksyvät, niin se tietää takuuvarmaa lorun loppua. Paitsi ampiaisille ja mehiläisille. Ne me kiikutamme (tai siis Magnus yksin kiikuttaa, kun muute eivät uskalla) pyyheliinan sisässä ulos ja hellästi vielä tuuppaamme (Magnus tuuppaa) takalistosta niitä lentämään, jos ovat pyyheliinakäsittelystä hiukan tokkuroissaan.

Tiistaina ajelimme Magnuksen kanssa Östermyraan. (Kyseessä ei ole meidän Magnus, vaan eräs toinen). KD:n piirihallitus kokoontui puimaan asioita, jos toisiakin.
Asiat saatiin tietenkin hyvään järjestykseen ja seuraavana onkin piirin kevätkokous, johon kutsun kaikki ihmiset mukaan.
Jaa missäkö ja koska? Noh, lauantaina 7.5 Orisbergissä klo 10.00
Meikäläinen on siellä. Olen se, joka on arpapöydän ääressä myömässä arpoja. Että tiedätte jos haluatte tulla moikkaamaan.
Voihan siellä olla muitakin siinä pöydän ääressä arpoja myömässä, mutta minä olen se paksumpi myyjä.

Keskiviikkona puolestaan olin kirkolla. Seurakuntatalolla. Kirkkoneuvoston kokouksessa.
Meikäläinen taas aukoili suutaan tiuhaan tahtiin. Oli niin paljon hyvää syötävää tarjolla. Täytekakkua ja kaikkea.
Toki avaan minä sanaisen arkkuni muulloinkin. Kokouksissa on kuitenkin hyvä, että pitää pyytää puheenvuoroa. Satun kuulumaan siihen ihmislajiin, joka vastaa, vaikka ei kysytä, puhuu, vaikka ei pyydetä. Sananvuorosta minun kanssani joutuu taistelemaan ja olen myös kova puhumaan ns. PÄÄLLE. Itse kumminkin saan ihan kauhean hermoromahduksen, kun teeveestä seuraan jotakin ihme paneelia, jossa kaikki paasaa kuorossa toistensa puheen päälle.
Olenkin hiukan yritellyt muuttaa itseäni, mitä suupalttiuteen tulee, mutta mihinkäpä sitä seepra raidoistaan pääsisi. Ei mihinkään! :(

Lauantai meni kotona istuskellessa iltapäivään saakka, jolloin lähdimme Nikolainkaupunkiin seuraamaan uintikilpailuja, joissa Viviannikin oli mukana.
Mauno oli kuitenkin ensin Köpingin TORILLA Tervajoki Palvelee-tapahtumassa. Magnus palveli myymällä Kaisan Kortit-tuotteita, jotka yllätys, yllätys ovat kortteja.
Nyt on kuitenkin repertuaaria hiukan levennetty ja korteista on teetetty myös isompikokoisia vedoksia. Niitä voi lätkäistä raameihin. Olen piirtänyt suojelusenkeleitä sängynpäähän vartioimaan, kun lapsonen nukkuu. Sellainen taulu sopii hyvin laittaa sen lapsensa ja lapsenlapsensa sängyn päätyyn. Tosiasia kuitenkin on, että suojelusenkeli on lapsen sängyn päädyssä silloinkin, vaikka koko taulua ei olisi mailla, eikä halmeilla. Ovat kuitenkin taulut aika somia, vaikka itse sanonkin. Kannattaa ainakin harkita ostaa sellainen.
Uimakilpailut menivät hienosti, vaikka pystejä ja prenikoita ei tullutkaan.
Tyytyväisinä lähdimme pois ja menimme serkkuni Elitzabethyn ja Göstallinuksen luokse käymään.
Joimme kaffit ja kun olimme järjestäneet omat ja suvun asiat ortninkiin lähdimme kohti Hälvän Vähäänevaa.
Lauantaille olisi ollut monenmoista menoa vielä illallakin, mutta ikävuosia on tässä viimeaikoina kiertynyt hartioille niin monia, että paras paikka oli oma punkka.

Sunnuntaina koitti sitten sen suuren juhlan hetki, jota varten piti kirjoittaa uusia runoja. Aiheena oli juoru ja tilaisuus Naisten kesken iltapäivä ja paikka Isonkyrön Pappila.
Sain kuin sainkin tästä mehevästä juoru-aiheesta väännettyä kolme proosarunoa.
Proosaruno on sellainen, joka on suoraa tekstiä, mutta sanotaan, että se on runo. Piste!
Lauseet, jakeet ja virkkeet voi kirjoitettaessa myös jakaa paperille sen näköisesti kuni runoissa tapana on. Esimerkiksi näin:

Tänään lähdin kirkonmäelle kauppaan
kotona kirjoitin pitkän listan
voipaperille
kaikista tarvikkeista,
jotka olivat päässeet kaapista ja hyllyiltä loppumaan.
Voita ei ollut enää
kuin pienen pieni kiiltävä nokare
ja riisiryynit vetelivät viimeisiään...

Kuuselan Jansku (nimi muut.) oli toisena runo-ja proosaniekkana kanssani. Oli se Janskun esitys sellainen, että harvoin näkee. Juorusta oli puhe siinäkin. Juoru muuttui esiintymisen aikana yhä mehevämmäksi ja mehevämmäksi (juuri niin kuin juorulla on tapanakin) ja yleisön myötäeläminen ja nauraminen äityi hervottomaksi.
Taputtamisesta ei ollut tulla loppua esityksemme jälkeen ja me kylvimme Janskun kaa suurissa ihailun ja hurraamisien virroissa ja sfääreissä.
Saimme illan mittaan muutenkin hyvää ohjetta ja osviittaa siitä, kuinka EI tule kertoa eteenpäin kuulemiamme kamalia asioita lähimmäisistämme. Meidän tulee olla kuuliaisia kahdeksannelle käskylle.
Kukaanhan meistä naisista ei tietenkään tunnistanut itseään esimerkeistä. Olimme vain kuulleet ja lukeneet joistakin esittämistämme räkeistä tapauksista jossakin. ;)
Oli siis kaiken kaikkiaan jälleen kerran hyvä Naisten kesken iltapäivä suussasulavine tarjoiluineen kaikkineen. Syksyllä peli jatkuu jLs.
Tänään on ollut aika ontto olo päänupissa. En ole osannut tarttua oikein mihinkään. Oltiin iloisia Magnuksen kanssa, kun ulkona satoi lunta. Säästyttiin siivoomisilta.
Tämän blogin kanssakin pakkasi olla vähän tavallista enemmän vääntöä, mutta sain kuin sainkin MUUTAMAN sanan paperille.
Kohta alkaa bloginkirjoittamisessa taas kesätauko. Kesä-, heinä, ja elokuussa maanantaisin ei ilmesty mhvv:tä lainkka. En usko, että se on kovinkaan murheellista, koska kesällähän on maanantaisin muutakin duunia, kuin lukea jonkun vanhahkon mumskin tuloja ja menoja.
T: Kaisa Mumstone-Blogskog
----------------------------------------------------
Psalmi 71: 1-4

Herra, sinuun minä turvaan.
Älä milloinkaan hylkää minua.
Sinä olet vanhurskas,
pelasta minut, vapahda minut!
Kuule minun pyyntöni ja auta minua.
Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta.
Sinä, joka tahdot pelastaa minut,
sinä olet minun kallioni ja vuorilinnani.


maanantai 18. huhtikuuta 2016

Runoilua ja niistoa


Yläkuvassa yksityisen lenkkipolkumme (400m) kuvattuna loppupäästä ja alakuvassa tikkavainajan kaluamia käpyjä.
Käpyjä tikka ei tietenkään kalunnut vainajana, mutta kuva onkin vanha. Ei ole tullut taas useaan kuukauteen räpsittyä kuvia, joten täytyy käyttää näitä vanhoja moneen kertaan esillä olleita.
Mutta eikös se ole niinkin, että valokuvia aina katsotaankin moneen kertaan?
Meillä ne entisajan ihanat  irtovalokuvat ovat hiirenkorvilla ja rasvaläteissä, kun niitä onmoneen kertaan tutkittu ja haikeana muisteltu, kuinka ihanaa kaikki oli silloin, kun ne otettiin.

Käpykuvaan palatakseni, niin kerronpa hiukan ko. tikasta. Muistelisin, että en siitä ole kertonut vielä näillä plareilla.
Nauratti aina kovasti nuo juhlalliset käpykasat kotikuustemme juurella. Ilo vaan yltyi, kun tikka alkoi käydä lintulaudallammekin. Siinä sitä oli hauska läheltä seurata ja ihailla.
Se paukutti tarmokkaasti tarjolla olevia auringonkukansiemeniä pitkällä nokallaan päivät pääksytysten aamusta iltaan. Ihmettelimme kovasti sen ruokahalua.
- Mihinkä kupuun se oikein koko ajan syö? ihmettelin minä. (Minun olisi totisesti pitänyt ihmetellä enemmän itseäni kuin tikkaa. Terveisiä vaan samanlaiselta ja saman paksuiselta Kaisalta kuin viimeksikin).
Eräänä kauniina päivänä tikka otti ja lensi kauhealla mäiskeellä päin keittiön ikkunaruutua. Pari sulkaakin jäi lasiin kiinni.
Kurkottelin kaulaani ja kuikuilin ikkunasta, näkyisikö, mitenkä tikalle kävi? Oli sangen luultavaa, että  moisen tällin jälkeen nokka kyllä, ellei nyt katkea, niin ainakin menee hetkeksi vintturaan.
Ilokseni maassa ei näkynyt mitään ja ajattelin, että lintu oli lentänyt pesäkoloonsa potemaan hetkellistä päänsärkyään.
Seuraavana päivänä, kun  menin puutarhaan käveleskelemään ja ihailemaan kevääntuloa, näin kauhukseni, että tikka makasi kuolleena kuin kivi kivijalan vieressä.
Siitä siihen, etten pillahtanut itkuun. Tulin todella murheelliseksi ja alaleukani väpätti ja silmissä sumeni.
Sitten terästäydyin. Hyvät ihmiset sentään! Tässä minä seistä töklötän ja suren tikkaa niin kuin ihmistä konsanaan.
Terästäydyin ja ajattelin tekoreippaasti, että kyllä maailmassa tikkoja riittää. Niin kuin riittikin.
Iloksemme huomasimme, että lintulaudalla nakuttelee edelleen tikka. Ja ei vaan yksi, vaan KAKSI. Tyttötikka ja poikatikka.  Luulenpa, että Vähännevan tikkakanta on taattu täst´etiäppäinkin.
Tänä keväänä on plantaasillamme näkynyt monenmoista erilaista lintusta. Närhi esimerkiksi.
Lintukirjan kuvan perusteella emme ikinä olisi tienneet. että kyseessä on närhi. Lintukirjaamme kuvattu  närhi on kuin kakadu. Yhtä värikäs. Pitäisi ehkä satsata uuteen kunnolliseen lintukirjaan, jos niitä semmoisia on kirjoitettu. Sellainen kirja pitäisi löytää, missä tummahkon rusahtava ei ole yhtä kuin vaalean sinertävä.

Kirjasta juohtui mieleeni, että minä likka se aloitin kirjoittaa kolmatta runokirjaa männä viikolla.
Tai runojahan minulla kyllä on, mutta aloin hieman ruokota niitä. Poistella pahimpia kirjoitusvirheitä ja sen sellaista. Pilkkuja ja pisteitähän ei runoissa enää tarvita ja se helpottaakin tällaista vitosen kielitieteilijää rutkasti.
Kaikki lukijani varmaan muistavat, että tulevan runokirjani nimi on TULPPAANINIPPU. Eli niitä voi ostaa useamman jemmaan ja aina, kun menee kylään, eikä paikkakunnalla ole tulppaanikauppaa, voi viedä muassaan runokirjan. Suklaalevy vielä väliin, niin olen varma, että vierasemäntä ja/tai isäntä ilahtuvat. (Tässä tuli myyntipuhekin jo, vaikka en aikonut, koska tuotetta ei näy vielä mailla eikä halmeilla.

Torstaina olin Seinäjoella Eikun kanssa Naisten kesken illassa. Kuten arvata saattaa minä sain lukea runojani.
Tapahtui sellainen asia siinä lukemiseni tuoksinassa, jota ei ennen vielä ole sattunutkaan.
Ei, korppu-syndroomaa en tarkoita ja pumppukin kävi kuin vaarini taskunauris.
Mistään näistä ns.  vanhoista vaivoista ei nyt ollut kyse  ollenkaan. Esiin putkahti aivan uusi ja entuudestaan näkemätön tuskailun aihe: nenästäni lirahti kirkas tippa! Tunsin lausuessani, miten tippa jatkoi hitaasti kulkuaan kohti ylähuulta.
Yritin laskea kasvojani hiukan alemmaksi, ettei lampun valo olisi osunut ylähuulen tienoille paljastaen kiiltävän räk...nenävesivanan.
-Tämä se vielä puuttui kaikesta esiintymisen kauhuista, joita näinä kymmenenä vuotena lausuissani kokea olen saanut, nyyhkytin mielessäni samalla, kun luin.
Ei minulla siihen hätään ollut nenäliinoja hiasta vetää. En ollut ymmärtänytkään, että vesilasin lisäksi pitäisi myös nästyykit olla myöskin ulottuvilla.
Luin kahdessa osassa runoni ja toiselle kierrokselle osasin jo varautua. Onneksi ei nokka enää tippunut. Ei edes meinannut.
Paitsi kirkasvesikohtausta tunsin olevani suuri ja surkea, paksu ja kauhea, joten uskon, EI vaan tiedän, että kaikki meni nappiin. Runokirjojani haluttiin jopa ostaakin.
Ei minulta tavallisesti nenästä mitään lirahtele noin vaan ilman varoituksia. Syy moiseen oli siinä, että joitakin päiviä sitten, haravavoin puutarhassamme.  Auringon paistaessa (muuten en olisi haravoinutkaan, ellei aurinko olisi paistanut) ja haravaa heiluttaessa tulee hiki. Varsinkin, kun pitää yrittää pitää naamaa aurinkoa kohti ja kroppa vinossa kaapia lehtiä ja talventörröttäjiä kasalle.
Riisuin toppatakin pois ja sittenpä tuuli pääsi nappaamaan vanhan muorin luihin ja ytimiin.
Siinä työn tuoksinassa ei aina huomaa, mutta niin se on, että vaikka on kuuma, niin keväisin ei pitäisi uskoa, että niin on. Pitäisi aina muistaa, että sinun on salaisesti kylmä, vaikka luulet, että on kuuma. Vilustut ja niinpä klyyvarisi sitten vuotaa juuri silloin kuin ei pitäisi. Tätä totuutta en ole seitsemäänkymmeneen vuoteen oppinut ja tuskinpa enää opinkaan. :(

Sunnuntaina meidän Perjantai-raamatupiirillämme oli paljon kaikkea mukavaa tehtävää jumalanpalveluksessa. Lauloimme, luimme tekstit ja rukoilimme esirukouksia. Minäkin lauloin urheasti mukana, vaikka ääneni oli kyllä kuin luolamiehellä. Pakko oli kuitenkin yrittää, kun olin briljeerannu, että osaan alton yhteen esittämäämme lauluun. Kuten myös osasinkin. Saundi nyt oli vähän sitä mitä se oli.
Jumalanpalveluksen lopuksi eräs nuori neitonen soitti viulua. Kanttori säesti flyygelillä.
Olen useasti kertonut, että kuullessani jotain hyvin ihanaa, minun on heittäydyttävä vaakatasoon kuuntelemaan.
Noh, kirkonpenkissä se ei oikein käy laatuun, koska aina on vieressä joku, mutta lentoonlähtöä ei vieressä istujat estä. Luulen, että leijailin kattoon. Siltä ainakin tuntui, kun silmät kiinni sitä ihastuttavaa soitantaa kuuntelin.

Illaksi ajelimme Nikolainkaupunkiin seuroihin. Kahviryhmä, johonka kuulun, oli tarjoiluvuorossa.
En tällä kertaa kaadellut kahvia, koska siinä työssä tarvitaan kahta kättä ja minä tarvitsin toista kättäni olemaan valmiina tarttumaan nenäliinaan, jos siltä olisi tuntunut.
Sanoin kaikille, että olen vain vilustunut. En flunssainen. Eihän vilustuminen tartu, ellei itse ole roikotellut?  Korjatkoon puheeni ne, jotka ovat lukeneet lääketiedettä enempi.

Tänään olimme iltapäivällä mukavassa seurassa. Nimittäin Krellin (Kristilliset eläkeläiset)kuukausitapaamisessa. Se oli tällä kertaa täällä Isossakyrössä. Laihialla seuraavan kerran.
Sain lukea runojani ja Magnus piti puheen. Minun mielestäni meni ihan hyvin, vaikka olen ehkä jäävi asiasta puhumaan. En jännittänyt kuin pari sekuntia ja nenässäkään ei kirnunnut ollenkaan. Ei kirkas, eikä sakea. Valtakunnassa kaikki hyvin.
T: Kaisa Sakkerstöm-Kirnunder
---------------------------------------------------
Psalmi 24: 5-13

Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua, sinä Jumalani ja auttajani!
Sinuun minä luotan aina.
Herra, sinä olet laupias, muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.
Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani!
Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!
Hyvä ja oikeamielinen on Herra,
hän neuvoo syntisille tien.
Hän hankkii sorretuille oikeuden,
hän opettaa köyhille tiensä.
Herran tie on hyvä, hän on uskollinen niille,
jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.
Herra, nimesi kunnian tähden
anna anteeksi suuret syntini.
Se, joka Herraa pelkää, oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan ja hänen jälkeläisensä perivät maan.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Juhlaa&runoa


Alakuvassa Vilpola.
Kuva on otettu muutama kesä takaperin. Ko. paikan nimi kuuluisi tänä päivänä olla Hikilä!
Senverran kamalia tuskatiloja se päässä aiheuttaa vaikka vain äkkiä juoksee sen ohi. Ja entäs, mitä Hikilä aiheuttaisikaan, jos sinne istuisi kahvia nautitsemaan? Peljättää pelkkä ajatuskin. Kaikensorttinen nautiskelu tuon kattokehikon alla ei tule enää kuuloonkaan.
Syystä että paikka on, paitsi täynnä sälää, niin myös ylt´ympäri linnunpaskassa. Paremmin tule ja sano.
On käsittämätöntä, kuinka paljon ja kuinka moneen paikkaan muutama harakanruipelo saa itsestään talvenmittaan puserrettua edellä mainittua ainetta. YÄK YÄK ja vielä kerran YÄK!
Minä en osaa tarttua mihinkään ja kaiken alkaminen on minulle hyvin vaikeata. Niinpä olen kevään mittaan vain muutaman kerran kulkenut Hikilän edutse kuin hieroja: kahta kättä heiluttaen, enkä mihinkään tarttuen (kuten järjestelyyn siivoamiseen tms.)
Kerran kävelin oikein sisään katoksen alle, jolloin kauhukseni rekisteröin kaikki ne 700 harakoiden käyttämää hyysikän kohtaa.
Magnus on hyvä tarttumaan tuumasta toimeen, silloin kun päättää niin tehdä. Odotankin tuota hetkeä innolla ja itsekin aion kantaa olemattoman korteni kekoon. Ainakin mitä voivottelemiseen ja valittamiseen tulee.
Hikilän sisuksissa seisoissani ihmettelin myös ihmistä. Tai ainakin meidän perhekuntaamme. On outoa ja kummallista, että aina, kun plantaasilla, tai sisätiloissa on joku tyhjä tila, niin ei mene kauaakaan, kun se on täynnä jotain outoa tavaraa. Tavaraa, josta ei tarkasti pysty sanomaan mitä se on, mistä sitä tulee. Sen pystyy kyllä heti sanomaan, että kukaan ei tiedä kuinka ja mihinkä niitä alkaisi hävittämään.
Hikilä on täynnä sellaista mystillistä koletta. Myös kaikki sisäkomeromme ovat tupaten täynnä samanmoista.
Minulla oli aikoinaan ystävätär (hän on jo taivaassa), joka oli siistijä ammatiltaan. Hänen kodissaan ei ollut MITÄÄN ylimääräistä. Keittiössä oli pöytä ja tuolit ja matto niiden alla. Kaikki keittiön tasot olivat putsplank. Ei kipon kippoa, eikä kapon kappoa missään.
Kammarissa oli soffa, nojatuolit, pöytä, pöydällä kukkavaasi ja lattialla matto. Makuuhuoneessa sänky ja sängyn päällä tyyny.
Usein teki mieleni pyytää saada katsoa komeroon, mutta sain hillittyä itseni. Uskon, että komeroissa oli ne 4:n vuodenajan vaatteet, joita välttämättä tarvitaan näillä leveysasteilla elettäessä. Ei yhtään mitään muuta. Luulen, että ystävättäreni oli ammatissaan oppinut, että mitä vähemmän sälää, sen siistinpää.
Aina silloin harvoin, kun siivoan, muistan rakasta ystävätärtäni. Olen Magnuksellekin kertonut hänestä. Magnus onkin kovasti kiinnostunut, sanotaanko nyt Liinuleenun, tyylistä, koska Magnus on se, joka imuroi ja KLUUTUAA lattian.
Minä puolestani taas tykkään, kun joka neliösentillä on jotain kaunista, tunnelmaa- ja kodikkuutta antavaa esinettä.
Tästä makuerosta meillä keskustellaan joskus aika suurinkin kirjaimin.
Sälä on taas ihan eri asia. Sen edessä minäkin olen sanaton ja neuvoton. Kaikki komeromme on tällä hetkellä täynnä pelkästään (tai ainakin puoliksi) sälää. :(

Tänään on aurinko läsöttänyt aamusta lähtien. Niinpä sonnustauduin ulos minäkin ja keitin vihreän termarin täyteen kahvia. Magnus kantoi Hikilästä pienen pyöreän muovipöydän ulos. Tuoleja ei vielä kannettu, koska ajattelimme, ettei vielä tarkene istuskella. Eikä ehdikään, kun on tehtävä puutarhatöitä.
Minä puin vaatteita vankan varteni ympärille kuin etelänaparetkelle.
Ulkona ja varsinkin siinä kohtaa, jossa joimme kahvia, olikin kauhean kuuma. Piti alkaa riuhtomaan toppatakkia, kaulahuivi ja pipoa pois.
Kahvit juotuani tartuin laiskasti haravaan, jota ensin etsittiin puolitiimaa. Meillä on monta mahdollisuutta säilyttää kaiken näköistä ja Magnus saa päähänsä kuljettaa tarvekaluja aina kaikkiin niihin moniin mahdollisuuksiin.
Kun tästä hänelle mainitsin, seurasi siitä aikamoinen meuhkaaminen. Minä en jää koskaan toiseksi, mitä meuhkaamiseen tulee.
-Kuinka sä aina joka kerta, kun viet haravaa pois, keksitkin ihan eri säilytyspaikan kuin mitä kuuluu? kysyin riitaa haastavalla äänellä.
-No siihen paikkahan mä viän, mikon lähimpänä. Mä rupia kävelöhön ympäri markkia monikertoohin harava käres...
Hyvän aiheen pilasivat ne kaksi kevätvirkkua ampiaista, jotka pistimet tanassa hyökkivät minua kohti. Tuntui, että ne olivat Magnuksen puolta, mikä kyllä oli ihan oikein.
Lisäksi oikean käteni peukaloon meni sentin syvälle kova oljenkorsi, kun putsasin takkuista kukkapenkkiämme talventörröttäjistä. Verta tursusi ja kipeetä otti. Puutarha-intoni ei kyllä päässyt entisestään nousemaan pätkääkään. Pakkasen puolella se on aina ollut, on tälläkin hetkellä ja tulee aina olemaan. Mutta ilma oli ihana aurinkoineen ja tuoksuineen.
-Suhun oikeen otti päivä, ku on niin punaaset posket, Magnus sanoi myöhemmin, kun olimme tulleet sisälle.
-Tairat sitävarte vaan ulukona ollakki, jotta ruskettuusit, hän jatkoi tietäväinen (ja oikeassa oleva) virne naamallaan.
-En suinkaan! On niin mahdottoman mukavata tuo puutarhahomma, että siitä syystä mä olin! yritin minä väittää. -
Näin laajaan alueeseen (vrt. naama) päivä ottaa niin helposti, sanoin, koska haluan aina sanoa sen viimeisen sanan.

Tiistaina matkustin junalla Nikolainkaupunkiin. Minulla oli ilo saada olla puhujana ja runoilijana Päivärukoushetkessä, joka aina Vaasan pääkirkossa uskollisesti järjestetään.
Sinne kirjoitan oikein puheenkin, eikä vain runoja. (Olen ollut useammahkon kerran tuossa tilaisuudessa).
Kaikki meni hyvin ja iloisella mielellä kävelin kirkosta lähellä asuvan Aija-Kanita-tätini tykö.
Trönäsimme kahvia ja juttelimme kaikenlaista ja koko ajan.
Lähtiessäni täti antoi minulle mukaan kaksi rasiaa kotletteja. Hän tietää, että saan suorastaan hepulin kotleteista ja hän halusi näin ilahduttaa parasta siskontyttöään.
Menin Aija-Kanitalta torin varressa olevaan Keskusmarkettiin ja silloin iski mieleen suuri tietämättömyys! Mihinkä minä laitan kotletit? Lokerikkoja ei enää tuossa putiikissa ole. Niinpä otin jonotustiketin ja pääsin infoon kysymään, mitenkä saisin Aija-Kanita-tädiltä saamani kotletit kassan läpi kunnialla?
Ystävällinen infoneitonen kirjoitti minulle lapun, jossa vakuutettiin, että kotletit ovat minun.
Huojentunein mielin menin kotletteineni etsimään itselleni juhlakostyymiä sen Magnuksen yllärin vuoksi. (Voi kauheaa, kun tästä tulee pitkä jatustelubloggaus taas).
Ei ollut rekeillä yhtäkään sellaista vaatetta, mitä etsin ja minkä sieluni silmissä näin.
Sieluni silmien näky: erittäin tyylikäs, kaunis ja halpa, liehuva ja sininen. Joko pusero, tai läninki.
Menin vielä muutamaan muuhunkin vaateputiikkiin, mutta ei löytynyt.
Niinpä menin rautatie-asemalle ja yritin ostaa automaatilta lippua. Ei onnistunut. Ostin limsapullon ja Tuplan. Se onnistui.
Hiukan ennen junan lähtöä marssin taas automaatille ja seisoin hajasäärin ja kädet puuskassa sen edessä. Ajattelin, että onhan nyt kumma, jos en yhtä tikettiä saa automaatista ulos!  Olen sentään ollut postissa töissä, jossa piti osata kaiken näköisiä lippuja ja lappuja suoltaa monen moisista härveleistä.
Paikalle osui konduktööri ja hänen suosiollisella ja ysävällisellä opastuksellaan aparaatti sylki kuin sylkikin lipun kouraani. Matka oli kallistunut aika lailla sen jälkeen, kun ovat halpuuttaneet matkoja ja sulkeneet piljettikonttorit. Mutta mitäs tuosta. Kaikkihan nykyään nousee. Lapsilisätkin. ;)
Kyseessä oli pikajuna! Vaunu oli kuitenkin sellainen vanha ja kodikkaasti kitisevä lousku, kuten aina ollut on.  Juuri vanhan ja uuden yhdistelmä  (veturi oli uusi ja luihkea) minua ihan kauheasti pelottaakin. Ei ole ollenkaan varmaa kestääkö se vanha sellaista menoa. Varmaa on, että pahaa jälkeä tulee, jos uusikin vaunu ja veturi törmää johonkin, kun jarrut ei pidä. Rukouselämäni ainakin elpyy kaikissa tapauksissa. Se on varmaa se!
Eipä aikaakaan ja pikajuna oli jo huitaissut Laihialle. Siitä muutama minuutti ja jarrut kirskuivat pysähtyäkseen Tervajoen asemalla. Kyseessä oli tosiaan PIKAjuna. En osaa kuvailla sitä pelon&kauhun tunnetta, joka sydänalaani korvensi. Onneksi matka ei tosiaan kestänyt kauan.
Tekipä mieleni tuuskahtaa polvilleni ja moiskauttaa maata päästessäni jälleen kunnialla kotikulmalle, mutta en tietenkään toteuttanut mielitekoani. Sen verran nuoriso (ja vähän vanhemmatkin) platformille syleksivät odotellessaan junia. Syleksiminen, jos joku, on omiaan hillitsemään maanpussaushaluja.

Seuraavana päivänä oli lähdettävä tosissaan etsimään keväisempää kolttua, koska kalenteriini ei torstain kohdalle ollut ilmestynyt henkseleitä.
Ajelin toivorikkaana Laihialle ja siellä Billig-Halliin. Hallin valikoima ei taaskaan pettänyt. Löysin liehuvahelmaisen puseron, jossa luki rintapielessä PARIISI. Jotain muutakin siinä luki, mutta ranskankieltä taitamattomana en tiedä mitä. Tuskinpa mitään paheksuntaa herättävää ainakaan.
Pusero oli beesvärinen ja löysin kuin löysinkin sen kanssa sopivat pöksyt: siniset farkut.
Eikä minkämoiset tahansa vaan sellaiset, jotka venyvät! Sain ahdettua ihan lellusti itseni niihin. Nämä sanat sanoin Magnuksellekin, joka heti ko. asiaa tiedusteli, kun onnesta mykkänä uutta vaatekertaa hänelle kotiin tullessani esittelin.
Juhla-asuni oli siis beessi lusupusero ja venyvät farkut. Juuri passeli 7- kymppisen mummun sotisovaksi.
Ratkaisevaa oli vielä hinta: yhteensä 55 euroa. Kengät ostin vielä lisäksi 29:llä erolla.
Kengät yrittävät matkia käärmeenahkaa, mutta ainakaan minä en ole koskaan nähnyt vaalean beigeä käärmettä ja totta puhuen en ikinä halua nähdäkään.

Torstaina koitti sitten se paljonpuhuttu ja kerran ylivedetty juhlapäivä.
Hyvissä ajoin kävin suihkussa ja pakkeloin kruppuisen pärstävärkkini. Kysyin siinä yhdentoista pintaan, että noinko ottaisin ja paistaisin meille hiukan eilen keitettyjä perunoita?
Kuten arvasinkin, niin kielto tuli tarpeettoman kovalla äänellä ja äkkiä.
Arvasin, että minua viedään syömään. SITÄ en arvannut, että pihaamme kaarsi klo 12 kaksi autoa, joissa kussakin istui pariskunta. Nämä kaksi pariskuntaa nousivat autoista ja lauloivat minulle ihanan syntymäpäiväonnittelulaulun ja ojensivat minulle ihanan ja suuren kukkakimpun.
Olin täydellisesti töötti otsassa.
Varmaan seisoin siinä koivun alla kuin öö aapisen laidassa ja suu apposen ammollaan. Onneksi ei tikka ollut siinä lähipuussa ja paiskinut kaluamansa käpyä alas, koska se olisi voinut mennä minulla väärään kurkkuun.
Menimme siis syömään ja rouvilla oli pöytäliina, valkovuokkoja (teko-sellaisia, koska vuokot eivät vielä kuki) ja kaiken sekaan kylvettiin karamelleja runsaasti ja näyttävästi. Eli pöytä laitettiin omasta takaa koreaksi.
Siinä syödessä oli hauska rupatella ja parantaa maailman asiat täydellisesti uusiin puihin.
Päivästä jäi todella ihana ja hyvä mieli. Ajattelin, että olen kyllä onnenpekka omistaessani tälläsiä kavereita ja tollasen aviomiehen.

Torstaina kokoustettiin Pappilassa seurakunnan asioiden puitteissa ja niitäkin yritettiin järjestää, jos mahdollista uusiin puihin. Joskin ne hyvissä puissa ovat tälläkin hetkellä, mutta joskus on vaan pakko. Ainakin ennakoida ja suunnitella. Asiat nyt vaan muuttuvat ja meidän on muututtava mukana, mutta itse seurakunnan ydintehtävä pysyy aina samana. Aivan kuten Jeesuskin. Hän on ollut sama aikojen alusta ja on sitä ikuisuuteen saakka. Ugh!

Lauantaina minulla oli ihastuttava kunnia ja ilo olla Nikolainkaupungissa vietetyssä Naisten päivässä.
Siellä oli meitä kuuluisuuksia (köhii niin, että muka jotakin olisi takertunut kurkkuun) monesta sortista. Minä puhun vain itsestäni taas, koska sen puolen tunnen hyvin ja siitä tyk...tarkoitan, että onhan tämä sivusto minun menemisistäni ja tulemisistani muutenkin. Tulisi jutut vieläkin pitemmiksi, jos muistakin alkaisin kirjuuttelemaan (vaatimattomuuden puna leviää hitaasti kaulaa pitkin naamataulua kohti).
Sain siis lukea kaksi edellispäivänä kirjoittamaani runoa.
Ihme ja kumma, niin Koiviston korppu syndrooma pysyi poissa. Vettä hörppäsin vain kerran runojen välillä. Silloinkaan en korppuisuuden takia. Join vettä siksi, että yleisö tietää, koska ensimmäinen runo loppuu ja toinen alkaa. Runoillehan ei ole enää muotia antaa nimeä.
Sydän sen sijaan muljahteli ennen esiintymistä ilkeästi. Ensimmäistä kertaa elämässäni ja runonlukusession aikana tunsin, minkä kokoinen kyseinen elin on. On totta, että se on kunkin ihmisen oman nyrkin kokoinen.
Tämän nyrkin muljahdellessa rintalastani alla, ihmettelin, että onko runonlukeminen edes terveellistä? Kauheaa, jos se "nyrkki" lakkaa puhumasta! Ajattelin sitä hirveää verimäärääkin, joka sydämen läpi sytkytti sen paukuttaessa 200 minuutissa. Aloin pikkasen voida huonostikin, koska veren ajatteleminen ja näkeminen pakkaa aina yököttämään.
Hyvin kaikki kuitenkin taas meni ja sain jopa iloisia ja hyväksyviä olalle taputuksia jälkeenpäin. Ne innostivat ja niiden muisteleminen toivottavasti laittaa runoratsun kavioita taas kuoputtamaan maata ja lähtemään laukkaan.

Sunnuntaina oli seurakuntamme jumalanpalvelukseen kutsuttu kaikki 70 ja 75 vuotta tänä vuonna täyttävät. Minä kuulun tuohon populaatioon, vaikka kovasti aina toivonkin, että kirkonkirjoihin olisi päässyt puikahtamaan virhe. Ennen vanhaanhan papit tekivät runsaasti virheitä, kun kirjasivat seurakuntalaisten tietoa kirjoihin ja kansiin. Näin on Charles minulle kertonut. Hän on sukututkija ja sukututkijat, jos ketkä tietävät vanhoista kirkonkirjoista paljon.
Kun sitä joukkoa, joka sitten seurakuntatalolle soljui kakkukahville, katseli, niin näytti totisesti siltä, että kaikkien kohdalla olisi numerointi mennyt sekaisin. Niin nuorekkaita me kaikki olimme ja fiinejä ja filmaattisia.
Minä olin saanut tuossa juhlassa kunnian lukea omatekemäni runon. Minun mielestäni onnistuin aika nappiin.
Noudatin Magnuksen neuvoa:
-Puhu hitahasti ja verä henkiä välillä!
Sydämeni löi lukiessani tasaisesti kuin upouusi taskunauris ja kielellä maistui juuri nautittu raikas vadelmatäytekakku. Korppuja en muistanut olevan olemassakaan.
T: Kaisa Korprooth-Vattula
-----------------------------------------------

Kirje roomalaisille 8: 31-34

Jumalan rakkaus

Mitä voimme tästä päätellä?
Jos Jumala on meidän puolellamme,
kuka voi olla meitä vastaan?
Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan
vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme,
kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?
Jumala-  mutta hän julistaa vanhurskaaksi!
Kuka voi tuomita kadotukseen?
Kristus - mutta hän on kuollut meidän tähtemme
ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista,
hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!



maanantai 4. huhtikuuta 2016


Tähän aikaan vuodesta iskee yleensä kauhea kaukokaipuu.
Siis aina, kun lumet ovat puutarhasta sulaneet pois ja alta on paljastanut kaikkea sellaista, mitä sinne syksyllä myöhään jäi. Sellaista kaikkea töpäskää, lehtiä, juuria sun muita, mitä ei kertakaikkisesti ehtinyt lumentulon takia "valitettavasti" siivota pois, niin on selvää, että silloin alkaa ihmisen tehdä mieli muualle. Toisiin maisemiin.
Olisikin mukavaa, jos vois matkustaa jonnekin, esimerkiksi tuonne suolameren rannalle (yläkuva), tai Tiberiakseen (alakuva) ja tulla takaisin vasta, kun kaikki töhnä ja möhnä on armeliaasti peittynyt vihreän ruohon sekaan.
Mutta ei! Ei sitä joka vuosi pääse todellisuutta pakoon. Tietenkään ja haravoimaan on piakkoin vääntäydyttävä, vaikka kuinka tympis ja ottais pattiin.
Kaikki teistä lukijoistani varmaan muistavat sen ainoan puutarhaharrastukseni, jota innolla teen, mutta koska olen saanut ilokseni taas ihka uuden lukijan ALLUN (fanfaarit torventöräytykset), niin sanonpa sen tässä jälleen kerran:
Lemppari puutarhatyöni on juoda kahvia lepotuolissa päivänvarjon alla.
Ihmettelen sydämeni pohjukasta heitä, jotka sanovat, että heidän sormensa oikein taas syyhyvät, että pääsisivät möyrästämään mullan sekaan. Käsittämätöntä!
Tässä muutama päivä sitten yllätin kuitenkin itsekin itseni ja Magnuksen sanomalla, että sellaiset pienet  puukehikot (hiukan niin kuin lasten hiekkalaatikot) olisivat mukavia jossain kohtaa suurta palantaasiamme ja niihin eri sallaadilajeja istuttaa!
Magnus innostui heti. Maatalon poikia kun on.
-Sellaaset hankitahan!
Viime vuonna Magnus istutti salaattia ihan maahan vaan. Ilman minkäänlaisia kehikoita ja hyvää salaattia tuli.
-Istutamma kehikkoohin sitä samaa salaattia, ku viime vuannaki, Magnus sanoi.
-Haluan sitä sellaista salaattia, jossa on repaleiset reunat! sanoin minä ja jatkoin:
-En yhtään mitään muunlaista. Jaa, mutta pari kaalinpäätä olisi kans kiva laittaa ja...
-Mihinkä niiren toukkien kans joutùu ja kuka niitä noppii? Et sinä ainakaa, tuohtui Magnus.
-Kuinka kukaan yleensä istuttaa kaalinpäitä, jos niihin aina tulis tonneittain matoja? Miksi niitä yleensä myydään. Voishan sensijaan kaalinpääsiemenppussissa lukea MATOJA! HYVÄ ITÄVYYS!
-Ja luulis nykyaikana sellasia  myrkkyjä löytyvän, joilla...jatkoin minä, koska haluan aina sanoa viimeisen sanan.
Ajatus myrkykaalinpäistä ei kuitenkaan kiehtonut niin paljoa. että olisin riid....keskustellut asiasta enempää.
Salaattikehikon aion kuitenkin hankkia ja tumppaan sen niin täyteen salaattia, ettei yksikään rikkaruoho, tai mato saa siinä jalansijaa.

Eilen oli sunnuntai ja Vähässäkyrössä oli Naisten kesken iltapäivä. Aiheena oli "Kauneuden kaipuu".
Ei siis kaukokaipuu, josta äsken oli puhetta.
Me kaikki naiset saimme samalla, kun joimme hyvää emännän keittämää kahvia hyvine lisukkeineen, pienet laput eteemme, joihin pyydettiin kirjoittamaan, mitä "KAUNEUDEN KAIPUU" saa itse kunkin mieleen nousemaan. Hyvin lyhyesti, parilla sanalla vaan, oli lupa kirjoittaa, eikä siihen pienen pieneen klipareeseen toki olisi enempää mahtunutkaan.
Hyvää keksiä mäyhätessäni mieleen nousi paljokin kaikkea kaunista, mutta niitä en kirjoittanut, koska niitä kaikkeahan minulla oikeastaan on. Näin järkeilin. Näenhän ihanata luontoa, kaunista taivasta, upeaa jokivartta, runollista merenpoukamaa, koska vaan.
KAIPUU- sana ja se, että en ikinä tahdo valehdella, vaan kertoa totuuden, kirjoitin vakaalla kädellä omasta kauneuden kaipuustani:
 että pärstävärkkini olisi kaunis. Vielä näin vanhanakin. (Loppukaneetin ahdoin todella pienillä kirjaimilla ja sain kun sainkin sen siihen sopimaan).
Ei voi mitään! En millään voisi ajatellakaan sellaista kauneudenkaipuuta, kuten suloisia kissankelloja maariankämmäköiden seassa, tai aamuruskon herkkä häive haarapääskyjen liverrysten kruunaamana, kuten moni lappuunsa kirjoitti. Ei! Kaunis naama on numero yksi minun kauneudenkaipuu-listallani.
On sitten aivan eri asia, vaikka kaipuu ei koskaan toteutuisi, mutta sitähän ei kysytty.
Painotan ja alleviivaan, että jos kaipuuni ei koskaan toteudu, so what? Mitä väliä?
Minä vaan kerroin omaan kauneuden KAIPUUN villakoiran ytimen.
Rehellisyydestä johtuen tunsin itseni koko Naisten kesken illan ajan erilaiseksi vanhukseksi.
Tätä kalvavaa tunnetta oli omiaan lisäämään runonlausumisenikin, jota sain taas tehdä ko. tilaisuudessa. Ehkä lausuminen meni ihan jees, kuten tapana on, vaikka pari kertaa vain takeltelin ja kerran ryystin vettä. Koiviston korppu-syndroomaa ei tällä kertaa tullut.

Viikonlopun ajan saimme pitää Viviannia vieraanamme. Sellaiset viikonloput, joina saa pitää lapsenlapsia vieraanansa, ovat kultaakin kalliimpia ja lyövät laudalta kaikki maailman kauneudenkaipuut!
Vivianni innostui maalaamaan enonsa ohjauksessa taulun. Taulusta laitettiin kuva Fb:iin, kuten asiaan kuuluu. Taulua pyydettiinkin melkein heti ostaa.
Keskustelimme Charlesin kanssa, missä me teemme virheen, kun olemme laittaneet monia taulujamme näytille siellä sun täällä ja ostohalukkuutta ei niin hirveän paljon ole leijunut ilmassa (jos sitäkin tietenkin on tapahtunut).
Yhtään emme kuitenkaan olleet kateellisia. Charles oli oikeinkin ylpeä, että oli osannut niin hyviä neuvoja antaa siskontytölleen ja minä siitä, että ilman minua ei koko neitiä, eikä niin ollen tauluakaan, olisi edes olemassa.

Viime postauksessani revittelin, että minulla olisi tällä kertaa paljon raportoitavaa, koskapa Magnus oli kirjoittanut minun kalenteriini torstain kohdalle: klo 12.00 pyhätanttu päälle.
Noh, perjantaina Magnus oli vetänyt paksut henkselit ko. viestin päälle ja alla luki:
siirtyy 6.4 mahdollisesti.
Olin ehkä pullean kysymysmerkin näköinen katseltuani kalendääriäni ihan muissa asioissa.  Magnus ehätti sanomaan, jotta mitään et kysy ja mitään et utele, koska minen sano mitään.
-Toimi vaan aijallas ja tee niin. ku siihen on kirijootettu, hän jatkoi.
Elikkä ensi maanantaina minulla on ehkä enemmän kirjoitettavaa siitä asiasta, mihinkä minua pyhätantussa köörätään.
Aion muuten mennä etsimään itselleni uuden pyhätantun. Siitäkin huolimatta, vaikka olis taas henkselit asioiden päällä, eikä köörättäis mihinkään.
Minulla ei yksinkertaisesti ole mitään päälle pantavaa enää. Villavaatteet alkavat näyttää hätävarjelun liioittelulta ja viimevuotiset kevätvaatteet...niitä ei yksinkertaisesti ole.
Pakko (!) hakea jotakin, kun on sentään tulossa monta varteenotettavaa tilaisuutta, joissa joudun nousemaan estraadille ja nypläämään leningin helmaa lausuessani runoja.
On television syy, että minulla ei ole mitään päällepantavaa. Sieltä nimittäin tuli ohjelma, jossa kehotettiin ottamaan joka rytky omasta vaatekaapista ja tuijotettava sitä hetkisen. Sitten kehotettiin miettimään, tuliko vaatetta tovin tuijotettuaan a) hyvä olo?, vai b) huonohko olo?
Minulla tuli aika häijy olo melkein kaikkien vaatekappaleiden kohdalla. Varsinkin niiden, jotka olivat jo useamman vuoden vanhoja.
Siispä tungin ne muovipusseihin ja siitä ajan mittaan köörään ne auton takakonttiin. Takakontista johonkin kierrätyspömpeliin. Eiköhän huumori ala nousemaan, kun saa vaatteet pois silmistään lopullisesti. Olisinpa jo ennemmin tiennyt, että paha olo johtuu vanhoista vaatteista, eikä yleisesti ottaen maailman menosta.
On se tuo TV vaan aika hyödyllinen olemaan olemassa.
Tähän lopetan kirjoittelun tällä kertaa.
T: Kaisa von Pömpel-Klädskog
------------------------------------------------
Psalmi 113: 5-8

Onko ketään, Herran, meidän Jumalamme vertaista?
Hän istuu valtaistuimellaan korkeuksissa,
mutta näkee alas maan syvyyksiin.
Ei ole taivaassa, ei maassa
ketään hänen vertaistaan!
Hän nostaa köyhän tomusta,
hän kohottaa kurjan loasta
ja asettaa hänet ylhäisten joukkoon,
kansansa ylimysten vierelle.