maanantai 27. tammikuuta 2014

Ohi meni, eikä takaisin tule, eikä tarttekkaa!


Otsikko on hyvä menneestä viikosta ja se sopii kuin nenä päähän tämänkertaisiin alkuvalokuviinkin.
Yläkuvassa on maisema, joka meni ohi, eikä tule takaisin.
Siitä piti Mauno naapurin kaivinkoneella huolen tuossa loppusyksystä.
Täytyy kyllä sanoa, että tuota mahtavaa tunkioruusupuskaa tulee ikävä. (Ylempi valokuva.)
Kyllä! Niin hullulta, kun se kuulostaa, niin sitä tulee ikävä!
Oli mahtava ammuskella tunkioruusun siemeniä ylt´ympäriinsä.
Tai se itsehän niitä ammuskeli, kun pikkasen härnäsi.
Joka kerta, kun siemenkotelo pritkahti ja siemenet lennähtivät metrien päähän, piti tosissaan säikähtää. Oli se sen verran äkäistä touhua.
Missään en liioin ole noin muhkeaa tunkioruusupusikkoa ennen nähnyt.
Tietäähän sen, kun vanhassa muhevassa tunkiossa saa kasvaa, eikä kukaan ole tehnyt elettäkään sen poiskitkemiseksi.
Keväällä alkaa kuitenkin toinen tahti.
Yritän saada noille tunkioruusun paikoille juhannusruusua viihtymään.
Juhannusruusulla on minuun hiukan samantapainen vaikutus kuin tunkioruusulla.
Molemmat mykistävät ja jähmettävät sinut äärelleen pitkiksi toveiksi.
Jähmetyksen jälkeen tulee äkillinen halu hieroa naamaa kukkapuskaan. Juhannusruusuissa vaan on eräs ominaisuus, joka estää hieronnan.
Olen Magnukselta monasti kysynyt, eikö hänen tee mieli heittäytyä mahalleen, kun näkee esimerkiksi valkoapiloita, tai voikukkia kasvavan jossakin ja hieroa naamaa niitä vasten?
Ei kuulemma oo ikänä teheny niin miäli teherä.
Magnus sanoo aina lisäksi, jotta Lyllanihan aina kans paiskaa maate johonku myyrän paskakasahan ja pehtaroottoo siinä aikansa.
Hyvät hyssykät! Kyllä ruusut- sun muut kukkaset ja niihin naamanhieromiset on pikkuisen eri asia kuin myyränpaska.

Viikko siis meni taas, että viuhahti.
On aika kirjoittaa ylös mielenkiintoiset häppeningit varrelta viikon, eli mhvv:n.
Istun täällä "uutuuttaan" hohkaavassa kirjoituspöksässäni vinttihuoneessa.
Tässä yhdistetyssä nukkumis&kirjoittamispöksässä, eli alkovissa, muistattehan?
Siinä, jonka minä sanoin olevan alko-ovi?

Olen tänään kirjoittanut uuden runonkin, vaikka luulin jo etten pysty enää ikinä kirjoittamaan edes kauppalappua, saatikka runoa suoltamaan.
Monen moista on viikon aikana koettunna. Niin lempeää liplatusta kuin tyrskyävää myrskyäkin.
Tyvenet ovat paljoltakin osuneet siihen aikaan vuorokaudesta, kun on ollut nahkat silmillä.
Onneksi niin.
Luulen, että ei tulisi mitään, jos yölläkin, nukkuissaan,  pitäisi myrskyn mylvinnässä olla.
On sitäkin kyllä tullut koettua, ei sen puolen.
Mitä se muuta on kuin myrskyn mylvintää, jos unessa juoksee pakoon jotakuta, joka huitoo moralla ja aina onnistuu hiukan hilpaisemaankin?

Monen päivän kohdalta ovat uudenuutukaisen, vihreäkantisen kalenterin kohdat lumen valkoiset.
Mutta silti päivät ovat olleet täynnä toimintaa. Nimittäin aivotoimintaa.
On syntynyt runoja ja kertomusta pitkät pätkät.
Ennen puoltapäivää olen vintinpäälle kivunnut ja välillä kahville alas kongonnut.
Runoja on nyt kasassa 46. Edellisessä kirjassa niitä oli 44.
Siis painotan sanaa kasassa.
Sitä en tiedä, kuinka monta niitä on sitten koossa, kun lopullinen niitti päälle pannaan.
Uhosin aikanaan, kun aloin toista kirjaa kirjoittamaan, että kirjoitan tuplasti enemmän kuin ensimmäiseen eeppokseeni. Siis uuteen tulisi 88 runoa.
Joku sanoi minulle, että Erkkikään ei jaksa niin montaa runoa lukea.
Se joku oli varmasti oikeassa.
Minulla kun pakkaa olla runot vielä kaikenlisäksi pitkiäkin.
Luin männäviikolla yhden hyvän runon Facebookista. Valitettavasti en muista, kuka oli runoilija.
Runo kuului osapuilleen näin:

Talviruno.
Hitsit, kun on kylmä.! Loppu.

Tuohon pitäisi minunkin pyrkiä. eikä laverrella ja liverrellä montaa sivullista yhtä runoa.
Olen jo hivenen muuttanutkin käytäntöä. Aion sepitellä (ja olen jo sepitellytkin) joka toisen runon pitkän ja vastaavasti joka toisen lyhyvenlännän.
Sitten piirrän jotain tunnelmaan sopivaa joillekuille sivuille niin luulen, että se jaksetaan loppuun kahlata. Ainakin Magnus vannoo jaksavansa.

Ylistaroon ajelin renkaat moikuliaisina lauantaina.
Olikin hyvä ajella, kun ei satanut, eikä paistanut ja pakkanenkaan ei paukkunut.
Määrätyn paikan ohi kaahatessani muistin, että olisin hyvin ehtinyt käydä kuntosalillakin vetämässä tunnin salisession.
Arvaat varmaan, että ohitin Laurilanmäen, jossa kuntosali on.
Ennen joulua ja pitkin syksyä ajatuksissani ei muuta ollutkaan,kuin  kuinka osoittelisin matkan kirkolle niin, että samalla salilla kävisin.
Kotonakin kaappasin tämän tuosta eteisen tuolin alta kahvakuulan ja nostelin ja pyörittelin sitä niin, että lopuksi pääkin muistutti kahvakuulaa.
Punnuksia punnersin melkein aina, kun niiden ohi kuleksin. (Punnuksia pidän keittiön puuhellan päällä vanhassa perunakapassa).
Enää en ole muistanut koko kappaa, saatikka sen sisältöä.
Juuri nyt, kun alinomaa koneen ääressä istuu, niin pitäisi puntareiden heilua, eikä ala-ja yläleukojen.

Kirjoittajapiirissä oli taas hauskaa.
Saimme kirjoittaa muun muassa sanomalehden yleisönosastolle kirjoituksen.
Minä kirjoitin kuntauudistuksesta. En kuitenkaan ikimaailmassa sitä lehteen lähettäisi.
Oli se sen verran kantaa ottava. Puoleen jos toiseen.
Kirjoituksen loppuun lisäsin, että minulle ei ole nuukaa, mihinkä kuntaan minut liitetään. Eikä silläkään liitetäänkö pakolla, vai vapaaehtoisesti.
Kirjoitin, että minulle on tärkeää se, että olen saanut liittyä taivaanvaltaKUNTAAN.
Sen parempaa kuntaa ei ole olemassakaan, eikä tule. Nih!
Kotitehtäväksi tuli rustata kirjoitus toiseen muotoon. Aionkin rustata runon siitä kuntauudistus-yleisönosastokirjoituksestani.
Kukapa tietää, vaikka ihan kirjaani sen laittaisin. Onkohan kukaan runoa kuntauudistuksesta ennen väsännytkään? On se sen verran kinkkinen aihepiiri.

Sunnuntai koitti seesteisenä.
Ajelimme kirkkoon tapamme mukaan. Heti ovella oli kaksi rippikoululaista ojentamassa virsikirjan ja toivottamassa tervetulleeksi hymyilemällä niin iloisesti, että kristallikruunutkin näyttivät himmeiltä niiden rinnalla.
Rippikoululaiset olivat kirjoittaneet rukousaiheita, jotka he reippaasti puhujapöntöstä kävivät lukemassa, samoin he lukivat päivän epistolatekstit ja keräsivät kolehdin.
Hienoa oli katsella näitä nuoria.
Olisi ollut erityisen hienoa, jos enempi heidän vanhempiaan olis ollut kirkossa reipasta jälkikasvuaan ihailemassa ja ylpeyttä tuntemassa.
Lopuksi nuoret menivät alttarille siunattavaksi.
Herra! Siunaa rippikoululaisia, heidän omaisiaan, rippikoulun vetäjiä ja isosia. Aamen.

Sunnuntai-iltapäivällä oli Isonkyrön Pappilassa Naisten kesken iltapäivä.
Me järjestäjät ja tiiminaiset menimme paikalle hyvissä ajoin, että ehdittäisiin kissauttaa kahvit., koristella pöydät, sytytellä kynttilät ja kattaa tarjoilupöytä ja tietysti rukoilla.
Ehdimme tehdä tehtävämme loistavasti ja ehdimmepä vielä trönätä kaffitkin.
Kaikki oli viimmosta silausta myöden valmista.
Minulle oli täss Naisten iltapäivässä uskottu juonto.
Olinkin sitä mielessäni kotona harjoitellut ja tarkoin ajatellut, kuinka alkaa, kuinka pitää suuta ja missä paksuja käsiä.
-Ollos oikein erityisen paljon ja runsaasti tervetullut...
-Olkaa rakkaat naisihmiset suurenmoisesti, mutta lämpimästi sydämenpohjasta tervetuloa...
Minä sanailin peilin edessä nuppi tutisten.
Onhan niitä kaikkia hyviä tapoja ja tyylejä, mutta kaikki, jok´ikinen sana oli kuivuva huulille.
Syy: pääpuheenpitäjä ei ollut tullut, kun kello oli viittävaille kolme. Tilaisuus alkaisi kello kolme. Eikä pääpuheenpitäjä tullut, vaikka kello oli tasan kolme.
Hänelle soitettiin ja kuultiin, ettei oltu kutsuttukaan!

En muista, kuinka huojuin ja mihinkä, mutta sen muistan, että rääyin suoleni pellolle.
Eivät auttaneet mitkään lohdutuksen- eivätkä hillinnän-sanat.
Jaa, ettäkö oli ylilyönnin makua? Voin vakuuttaa, että ei ainoastaan makua, vaan myös hajua!
Päätin lopettaa kaikki. Niin kuin seinään.
Lyödä rasarauskat pöytään, enkä ikinä tulisi enää mihinkään. En, vaikka kuinka pyydettäs.
Ymmärrän, että sisaret hämmästyivät reaktiostani. Hepä eivät minua tunne sydänjuuritasolla.
Minä aina romahdan (pakko käyttää tätä muotisanaa) välittömästi, jos jotakin kamalaa kauheempaa tapahtuu.
En osaa suhtautua niin, että sanoisin, että noh.. pitipäs nyt sattua. Otetaanpas  suunnitelma b:ee kehiin.
Mutta onneksi muut osasivat.
Mary, Eikku ja Ancku pitivät kahdenminutin palaverin sillä aikaa, kun minä keittiössä vollotin ja kaduin syntymääni repien tukkaani.
Yleisö juo aina noissa iltapäivissä kahvit ensin, joten minulla oli hyvää aikaa rääkyä.
Asioiden laita ei minua laittanut rääkymään, vaan se, että minä olin UNOHTANUT.
Eikä oikeastaan sekään vielä olisi rääyttänyt, vaan se, etten edes muistanut saaneeni kutsujantehtävää.
On kaameaa huomata, ettei muista saaneensa tehtävää.
Jos muistaa tehtävän ja sitten huomaa unehuttaneensa sen suorittamisen ei tunnu miltään tämän rinnalla.
Jotenkin en saanut asiaa selitetyksi. En tietenkään, kun räkä ja kyyneleet lensivät ylt´ympäriinsä ja muutenkin puhuin, kuin olisin joutumassa vähintäin jalkapuuhun, saamassa sakot ja kuva vielä lehteen.

Eve lohdutti myöhemmin puhelimessa (ja toiset Pappilassa) sanoen rauhalliseen ja vakaaseen tyyliinsä, että asiassa on käynyt niin, että kukaan ei erehdyksessä ollut saanut erikoisesti tehtäväkseen kutsua puhujaa.
Oli vaan päätetty, että Sipe (nimi muutettu) kutsutaan. Piste.
Oli häneltä joku joskus aikoje alussa kysynyt, että tulisiko hän ja hän mielellään sanoi tulevansa.

Asioista on tapana jokaisen aina selviytyä. Jotkut a) paremmin, jotkut b) huonommin.
Minä kuulun näissä tehtävissä tuohon jälkimmäiseen b-joukkioon.
Työrukkaset riippuvat alhaalla, maata vinistäen, vielä muutaman päivän. Ehkä sitten taas kiskon ne käsiini, kun vettä hiukan ensin virtaa Kyrönjoessa merta kohden. :D

Illalla myöhään, itkun nikotusten vielä ruumistani ravistellessa, tulivat miehet Nikolainkaupungista.
He olivat käväisseet Asevelikylässäkin ja Catherine oli lähettänyt minulle purkissa porkkanan-, kurkun-, ja paprikan palasia ja näkinkenkähapankorppuja.
Dippikastiketta oli myös purkissa mukana.
Lisäksi vielä pussillinen kaikkia ihania koruja, kun oli eurolla halavalla saanu.
Uusi iso, ihastuttava rannekoru ranteessa istuin hämärässä keittiössämme ja dippailin vihanneksia.
Ei enää itkettänyt ja lämmöllä ajattelin tytärtäni.
-Onkohan tämä nyt sitä lohtusyömistä? kuiskasin itsekseni värisevästi huokaisten.
Oli se varmaan, mutta olipa ainakin terveellistä ja vähäkalorista lohtusyömistä.
Kiitos Catherine, kiitos tytöt, kiitos Herra! :D

Niin ja piti vielä sanomani, että saimme illasta runsasta kiitosta.
Minulle sanoi eräs rouva, että minä juonsin hyvin. En kyllä muista itse kuinka ja mitä!
---------------------------------------------------------------------------
Herran siunaus

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne
ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.Aamen.





maanantai 20. tammikuuta 2014

Äkkinäinen suhahdus


Pitää vaan taas äimistellä, kuinka äkkiä aika on viimemaanantaista tähän maanantaihin mennessä ja päästessä suhahtanut.
Ihan ilman mitään muuta sen kummempaa tekemistä ja tapahtumista kuin ehkä palelemista ja fiiliksien ylö&alas menemistä.
Yläkuvat kuvaavat hyvin fiiliksiä menneeltä viikkorupeamalta.
Yläkuvassa on jonkun meidän porukasta ottama kuva. Oletan, että siinä yritettiin saada ihastuttavaa, iloista ja värikylläistä taivonrantaa vangituksi.
Ihan hyvin onkin siinä onnistuttu. Yhtään ei roskiskatos roskiksineen, eikä kuistin ränninpätkä ylhäällä keskellä, värejä samenna.
Kuvassa näkyy toiveikkuus, odotus, runsaine tulevaisuuden suunnitelmineen (vrt. kottaraisenpöntön silhuetti oikeassa laidassa). Kuva kuvaa hyvin ajoittaista mielentilaani alkuviikosta.

Alakuvassa on kuvattuna takapihalla, tai siis entisellä takapihalla, nykyisellä Vilpoetula (uus nimi taas keksitty) rönöttävä entisen paskahuussin ovi.
Itse huussia ei enää ole jäljellä, eikä mitään muutakaan siihen kuuluvaa, mutta tuo ovi on.
Se kuvatkoon  mielialaani tässä päivänä muutamana.
Vika ei tietenkään ole kenessäkään, eikä missään muussa kuin itsessäni ja ainoastaan (blott, endast, bara) itsessäni.
(Syvä, raskas huo´ahdus).

Olimme Magnuksen kanssa äänittämässä taas myös radio Deihin ohjelmaa. Magnus hartauksia, minä runoja.
Samalla kävin rakkaan tätini Aija-Kanitan tykönä. Minulla oli kudin mukana.
Joku voi muistaa, että kudon, jo kerran alkamiani säärystimiä, uuteen uskoon.
Nyt valmisteilla on puserontapainen tekele. Tekeleessä on kaikki puseroon tarvittavat elementit jo hyvin hahmottumassa.
Nämä elementithän ovat päänreikä ja hiha-aukot.
Reikiä ja aukkoja ei tarvitse, eikä tietenkään voikkaan kutoa, ainoastaan niiden ympärystät ja  ne ovat tosiaan jo hyvällä mallilla.
Sitten terveysasiaa:

Olen tasan kaksi viikkoa kerännyt rohkeutta tilata aikaa hammaslääkäriin.
Asia olisi vaatinut rohkeutta jo viikkoja ennen joulua, mutta ajattelin, että ei niillä siellä hammaslääkärissä kumminkaan ole aikoja niin vaan jaella.
Ajattelin, että vuosikin on hyvä vaihtua ja sitten tilata pätkäsen ajan, että paukahtaa.
En ole saanut pätkästyä.
Ei, en minä pelkää. Pyydän aia puudutuksen jo ennenkö sanon edes päivää (ja ne muutamat vapisevalla äänellä lausutut lauseet säistä).
Minua yksinkertaisesti hävettää mennä aukomaan kitaa ja väläyttelemään kiillottomia amalgaamikasoja, jotka suussani niiden paikoilla, joita hampaiksi kutsutaan, sojottavat.
Tai minullahan ei ole enää paikkojakaan, kun ovat alkaneet tipahdella pois. Juuri sen takia lääkäriin pitäisi mennäkkin (synkkää jupinaa).
Eivät näy kestävän amalgaamit kuin juuri ja juuri puolivuosisataa.
Sitten ne tippuvat kuin käskystä kaikki yhtäaikaa (entistä synkempää jupinaa).
Huomenna ehkä kerään olemattoman rohkeuteni ja tilaan vastaanottoajan.

Nikolainkaupungissa asuessani totuin, että hammaslääkäriltä aina lappu lähdetettiin, josko sopisi mummun tulla väkäleukojaan aukomaan.
Sekä hammasgygienisti, että lääkäri lappusen lähettivät.
Mutta nyt,  täällä nykyisellä kotitantereella, ei tule lappuja, eikä kutsuja.
Ei, vaikka olen kyllä aina joskus pyytännäkin.

Jos sitten hiukan viime viikkoa vielä setvisi ja uutta kalenteria selaisi, niin merkintöjä on muutamia ja muutamia merkintöjä puuttuu, vaikka on jotakin tapahtunutkin.
Leivoskellut olen yhtenä päivänä. Leipää ja sämpylöitä.
Molempia lajeja ehdin jo muutaman pussukan kaupanhyllyltäkin ostaa, kun loppuivat omatekoiset.
Olivatkin tosi hyviä ne kaupasta ostetut.
Aikamoinen jauhopeukalo pitää olla, että yhtä hyviä saa itse leipomalla.
Minä olen poropeukalo enempi kuin jauhopeukalo.
Onneksi Magnus tykkää omitekoisista leivonnaisista, vaikka ei erottaisi, onko kyseessä pulla, vai leipä.
Saan edelleen harjoittaa poropeukaloani.
Mutta on minulla, sivumennen sanottuna, jauhopeukalo vävy. Eerikki.
Olimme sunnuntai-iltana Asevelikylässä seurojen jälkeen ja vävy se siellä parhaillaan leipoi pullaa.
Ihan mahottoman hyviä olivat.
Pulleroisten väliin laitettiin vielä kermavaahtoa ja hilloa, niin kyllä maistui mellevältä.
Teki mieleni ottaa toinenkin, mutta sain hillittyä itseni.
Minulla on taas meneillään pienet painoindeksin alentamiskampanjat ja tiedän, että eivät laske indeksit laskiaispullia moosaten.

Joonatanin säbämatsissa olimme Östermyyrassa.
On hauskaa katsella innokkaita nuoria miehenalkuja pelin tuoksinassa.
Oi sitä intoa ja oi sitä ketteryyttä ja vikkelyyttä!
Tosin olin huomaavinani, että ns. rumat otteet ovat nuortenkin peleissä oudosti lisääntyneet. Toista tuupattiin kaksin käsin kumoon ihan tarkoituksella.
Ihmettelen mistä tuommoinen trendi johtuu? Ovatko aikuisten pelit esimerkkinä ja nuoret luulevat, että pelien kuuluu olla tuommoista? Mene ja tiedä. Sapetti katsella kuitenkin. :(

Raamattupiirikin oli meillä taas tiistaina, ollakseen taas ensiviikolla uudelleen.
Ainoastaan heinäkuussa on raamattupiiri olematta. Meille voi tulla joka parillisena tiistaina kello puoli seitsemäksi.
Ensiksi juodaan kaffit ja sitten tutkitaan Raamattua.

Kirjoitellut olen viikonmittaan myös ahkerasti  runoja. Pitkiä ja lyhyviä.
Kohta alkaa kirjallinen olla valmiina. Loppuruokkous vaan ja kuvien piirtämisiä joihinkin runoihin. Ainakin joihinkin runoihin. Kaikkiin runoihin en ehdi, enkä osaakkaan.
Minkälaisen kuvan sitä osaisi  piirtää esimerkiksi tälläiseen runoon?

Ah, kuink´ kaunis auer eessä silmäin ja katsannan siinteleep?
Se hiukee kuni hori&sonttiin ja piirtyy utuun uksen sinisen.

Noh, en tarkoita, että uuteen kirjaani nyt juuri tuollaista runoa tulisi, mutta kirjoitin sen, että ymmärtäisitte, mitä tarkoitan.

Sunnuntaina sain mieluisaksi tehtäväksi kaadella kahvia kirkonmenojen jälkeen.
Tiskikoneen puhtaassa päässä otin myös vastaan koneesta tulevaa puhtoista tiskiä.
Joka niksaus piti kysyä, enkä käsittänyt, mitä vastattiin, enkä osannut vastata, mitä kysyttiin.
Toisinsanoen apu lapsesta: kalan perkaa, kaksi syö.
Hohholihoijjaa!

Nyt urkee uksi sängyn, tälle frouvalle. Päivän työt on päättyneet ja kirjoitukset kirjoitettu.
Kirjoitin päivällä myös pätkän siihen  meneillään olevaan toiseen kirjoitusprojektiin.
Saa nähdä, mitä siitä tulee. Tänään tuntui, ettei mitään.

Olimme tänä iltana, Magnus, minä ja muutama muu nokka kokoontuneina yhteen ja suunnittelimme kevääksi Kansanlähetyksen seuroja Isoonkyröön.. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!!!
T: Kaisa von Horisont-Hiukander
---------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 118-122

Sinä hylkäät ne, jotka hylkäävät sinun määräyksesi-
turhaan he punovat juoniaan.
Kuin kuonan sinä heität pois jumalattomat, siksi sinun liittosi on minulle rakas.
Koko ruumiini värisee kauhistavan mahtisi edessä,
pelko täyttää minut, kun ajattelen sinun tuomioitasi.
Minä elän niin kuin oikeus ja vanhurskaus vaatii- älä jätä minua sortajieni armoille!

maanantai 13. tammikuuta 2014

Viikko vilahti


Kuten otsikosta jo ilmi käy, viikko on viuhahtanut upotakseen ja unohtuakseen menneisyyden pohjattomaan huhmareeseen.

Tuon alkulauseen keksin väenvängällä pusertamalla.
Siitä tulikin ihan hyvä, mutta valheellinen.
Huhmar katsokaas ei koskaan voi olla pohjaton. Huhmareessa, jos missä, pitää olla pohja.
Huhmareen pohjaahan vasten juuri hierretään kaikkia, mitä pitää saada pieneksi, tai suorastaan jauhoksi.
Meillä oli kotona....hep, hep, hep!!! Onkohan muuten huhmare sama kuin mortteli?
Joka tapauksessa meillä oli lapsuudessa kotona mortteli ja sitä tarvittiin melkeinpä päivittäin johonkin. Jonkin murskaamiseen.
Kaikki on nykyään valmiiksi tehty murskeeksi, koskapa minä en ikinä tarvitse morttelia enää missään.
Kerran meinasin tarvita. Olin vahingossa ostanut kardemummapussukan, joka sisälsikin kokonaisia mummuja.
Noh, minäpä muistin anopin ohjeet ja teot: Puhdas tiskipyyheliina pöydälle, sen yhteen kulmaan kasa kardemumman palasia, liina myttyyn ja ankara paukutus vasaralla ja mytty auki.
Dadaa!!! Simsalapim!
Edessäsi on kardemummaa jauhettuna. Tai siis paukuteltuna. Jos tulos on liian karkeaa, niin uusintakäsittely ja thats´it.
Kardemumma on ihana mauste. Tuossa paukuttelusessiossa on vielä sekin hyvä puoli, että huumaava kardemumman tuoksu leviää ylt´ympäriinsä huoneistossa joka paikkaan.
Pyyheliinakin tuoksuu vielä muutaman pesukerrankin  jäljiltä hyvältä kaardemumskilta. Ainakin minun pyyheliinani.
Minä en saa koskaan mitään pyykkiä oikein puhtaaksi ensimmäisellä pesukerralla, enkä usein toisellakaan.
Isäni ei pitänyt kardemummamausteesta tippaakaan.
Hän sanoi, että kukin voi laittaa mummansa pieneen kupposeen ja pullaa syödessään ripotella siitä joka suupalalle niin paljon kuin ikinä tahtoo.
Minä ihmettelin moista. Minusta kardemumma sopi ihanasti pullaan. Ihan samoin kuin omenahillo munkkiin. Nykyään munkkeihin vaan valitettavasti laitetaan pipetillä pieni hillorupsaus.
Ja onpa sellaisiakin kauheuksia, ettei ole hilloa ollenkaan.
Mitä se semmonen meininki on? Ei, kyllä munkkiin hillo ja pullaan kardemumma. Piste.

Olen muuten, mausteissa pysyäksemme, luultavasti keksinyt yhden uuden mausteen, jota aion laittaa tästä lähtien kaikkiin leivonnaisiin ja keitoksiin, mitä käsistäni lähtee.
FARIINISOKERIN!
Aivan, se on ikiaikainen maustesokeri ja keksitty ajat sitten, kuten ruutikin. Kyllä! Mutta tähän saakka olen luullut, että sitä voi laittaa vain vappusimaan.
Vappusimaa en ole tehnyt vuositolkkuihin.
Kaikki alkoi siitä, kun ostin erehdyksessä fariinisokeria. En muista, mitä se oli, kun piti sen tilalla ostamani, mutta fariinipussi oli pussissa, kun sitä kaupasta tultuani tyhjäsin.
Sitten tarina jatkuu... Unehutin kerran ostaa siirappia ja leipään ja sämpylöihinhän tarvitaan tujaus siirappia. Näiltä nurkilta ei noin vain lähdetä hiivanpalaa, tai mitään muutakaan, siitä paikasta noin vaan, ostamaan.  Kekseliäänä flikkana laitoin fariinisokeria leipäleipomukseen siirapin asemesta.
Tuli maikean makuista leipää ja samanmoista sämpylää.

Nyt sitten olen laittanut sekä, siirappia, että fariinia, koska molempia on kaapissa nyt runsaasti..
Marjakiisseliinkin lisäsin pikkasen f-sokeria ja siitä tuli niin hyvää, että jopa minä pystyin syömään sitä.
Tarkkaavaisena lukijana teistä usea muistaa, että en pysty syömään ruokia, joita vieraille keittelen.
Tietenkin nyt sen verran, ettei vieraat ihmettele, että mitä ihmeen keitoksia heille syötetään, kun ehtoisa emäntä ei pysty nielemään pipenöäkään.
Fariinisokeri antaa ihastuttavan maun myös sämpylöihin. Tähän saakka sämpyläni ovat maistuneet (ja osin näyttäneetkin) seinäntilkkeeltä, mutta nyt ne vain osittain näyttävät.
Kiitos fariini-imeläkiven!
Olivat tänäänkin sämpylät hyviä kuin mitkä.
Itse uskon vakaasti f-sokerin vaikutukseen ja tujaukseen. Odotankin innolla lihapullien tekoa.
Niitä nyt on vain on vielä pakkasessa joulusta jäljellä, mutta jahka ehtyvät, niin pyörittelen uusia fariinisokerilla terästetystä taikinasta.
Rakas, rakas isä-vainaa teki usein lihapullia ja aina innoissaan kyseli, että maistammeko me mitään erikoista tekemissään lihapullissa?
Me arvuuttelimme kaikenlaista ja usein emme osuneet oikeaan.
En muista, että isäni olisi koskaan maininnut fariinisokeria yllätysaineena pullissa.
Olen näköjään perinyt häneltä kokeilunhalua. Minulle se pukkaa esiin  valitettavasti vain silloin, kun jotain valmistusainetta puuttuu.

Kuvia, joita alkuun olin laitellut voin selostaa tässä vaiheessa.
Tuntuu, että koko ajan ovat kuvat loppu. Siis sellaiset kuvat, joita voisi blogiin laittaa.
Olen filmannut varmaan jokaisen nurkan sisältä ja jokaisen kolkan ulkoa. Ei niitä voi montaa kertaa näytille laittaa.
Mitään ei kukaan siinä häviäisi, vaikka en mitään näytille laittaiskaan, mutta on mukava aloittaa kuvilla, eikä kuivakiskoisella kerronnalla heti.
Muuten en tykkää vaihtaa blogin ilmettä yhtään piirua mihinkään suuntaan. Ei väripohjaa, ei sivu/ylä/ala kuvia, eikä kuvioita. Ei mitään!
Jututtujen vaihtuminen olisi kyllä mukavaa ja että ne muuttuisivat viikottain, mutta...
Voi olla, että pitää alottaa neljäkymmentäluvulta jauheskelemaan niitä samoja omia bravuurinumeroita, jotka jo on usealla eritaholla jauhettu ja luettavaksi kirjattu.
Vanhuus tulee ja häppeningit laimentuvat, lässähtääkseen lopuksi hissuksensa jonnekkin sinne morttelin pohjalle.

Äidilläni oli myös jotkut bravuurinumerot, jotka hän aina kertoi, jos juttu vähänkin sinnepäin liippasi.
Esimerkiksi hänen ja vaarini välisiä (vaari oli äidin appivaari) hauskoja tapahtumia kuulin ainakin kaksisataa kertaa äitini eläessä.
Ne eivät tosin kyllä olleet mitä tahansa juttuja ja ainakin kaksisataa kertaa niille nauroin. Eikä tarvinnut edes teeskennellä. :D
Ai ,niin siis kuvat.
Noh, ensimmäisessä kuvassa on enkelikokoelmastani osa.
Toinen osa on kuvassa olevan kaapin päällyställä, joka ei tietenkään mahtunut kuvaan ja  muutama enkeli liihottelee alakerrassa.

Alakuvassa on Vilpolan peräseinä ja sen ikkunasta urkeneva maisema.
Tuo maisema on nyt totaalisesti muuttunut.
Tunkioruusu, joka peräikkunan takana rehevänä pursuilee on menettänyt kasvualustansa.
Entinen vanha paskatunkio on tasattu samalla, kun Magnus muutenkin heilui kaivinkoneen kanssa takapihallamme.
Takapiha-sanaa toivon myös, etten enää koskaan kuule. Takapiha on tätänykyä ja jahka se saadaan oikein kukoistuksen kukkaan TAKAPATIO! Ettäs sen lähisukulaiset kaikki tiedätte.
Sinnehän tulee se uima-allas ja muutama lepolasse sivutarjoilupöytineen.
Eihän se sovi seinillekkään, että mennään TAKAPIHALLE uimaan ja lepolassen päällä limonaadia juomaan.

Huomaatte varmaan, että en ole paljoa liikkunut ja ollut missään.
Ei siis ole mitään suunkorppuuntumis- yms juttuja revitettävänä tällä kertaa.
Olen kirjoittanut Runollinen kirja N:o 2:sta päivittäin. Yhden proosajutun olen laittanut usiamman  suudelman ja rukouksen saattamana etiäppäin ja kolmatta projektia väännän myös, kun aika antaa periksi.
Siinäpä ei paljoa muuta tehdä kuin istuta yläkerran alkovi-pöksässä sormet koukussa näppäimistöllä.
Minulla on kyllä hyvä apu: Magnus.
Jos sanon, että EI, PITÄIS TÄSTÄ MENNÄ KIRJOTTELEMAAN, MUTTA PAINAA TUO SIIVOUS JA SEN SEMMONEN NIIN ILKEÄSTI NISKANPÄÄLLE, ETTÄ (huokaisu ja teeskenneltyä nenän niistoa)...niin Magnus sanoo:
-Meessä kuule vaan kirijoottohon. Mä voin siivota. Ihan niinku tähänki saakka, vaikket oo kirijoottanukkaa!
Magnus on Magnus, vaikka vois paistais.

Sunnuntaina olin Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivässä.
Minä sain keittää kaffit ja kaadellakkin sitä, mutta pääasiassa join kahvia ja olin kuulijan paikalla.
Ihan mukava pesti sekin.

Nyt loppuu tämänkertainen kirjoitusbloggaus, jatkuakseen ensi maanantaina, jos Jumala suo.
T: Kaisa Farin-Sockersjö
------------------------------------------------------------------------

Psalmi 119, jakeet 112-117

Olen taivuttanut mieleni täyttämään käskysi, aina ja tinkimättä.
Mieltään muuttelevia minä vihaan, mutta sinun lakiasi rakastan.
Sinä olet minun suojani ja kilpeni, sinun sanaasi minä panen toivoni.
Kaikotkaa pahantekijät! Minä tottelen Jumalan käskyjä.
Ole tukenani lupauksesi mukaan, niin saan elää. Älä vie toivoani.
Taluta minua, pelasta minut, niin pidän määräyksesi aina mielessäni.

maanantai 6. tammikuuta 2014


Vuosi 2014 on lähtenyt valumaan kohti loppuaan ja on sen alku, mitä bloggaukseen tulee, alkaa se jälleen iloisella torven toitannalla:
Töt...töt...töt...tttöttöröööö!!!
Tervetuloa joukkoon tummaan mukaan  Mirva Havula! Aiheutit iloisen sähköiskun, kuten aikanaan kaikki te muutkin. :D
Numero oikealla ylhäällä on nyt 61 ja on teitä kohta yhtä PALJON kuin ikävuosilustojani.
Noh, onhan siihen ikälustolukuun toki vielä matkaa, mutta kiitos teistä jokaisesta. :D
Vuosia saisi kyllä harteilla olla runsaasti vähemmänkin kuin lukijaluku, mutta minkäs teet?
Muistanette ehkä aikaisemmista valituksistani, että en oikein tykkää, kun ikää karttuu?
En tykkää, kun kurttuja karttuu, enkä muutenkaan tykkää mistään, mikä ikävuosiin liittyy. Niitä liittymiä ovat: silmänaluspussukat, muut pussukat, monikerrosleuat, lihaslöyhäilyt, muistin köyhäilyt, näön hupenemiset, kuulon laskenemiset... ja onhan niitä.
Juu, kyllä tiedän, että kaikelle ei tarvitse antaa lupaa tulla, mutta minkäs teet sillekkään, jos olet velton luonteinen ja vanhemmiten velttoilu vaan ottaa lisääntyäkseen?
Aion kyllä taas pikkasen  laittaa kampoihin veltostumisiin, mutta nyt olen hauskan puuhan ääressä, enkä ajattele mitään tympeetä velttoontumista, enkää taantuilemista.
Olen mielisuosiopuuhassani: kirjoittamassa blogia ja katsokaa yläkuvasta missä.
Valokuvassa eteenne avautuu uusi kirjoittamiskopperoni, josta jo viimekerralla revittelin.
Huomatkaa sänky siinä ihan tuolin takana.
Voin paiskata välillä maata, jos jutunjuuri tyrehtyy ja mielikuvitus ehtyy.

Alakuvassa puolestaan on joulunajan jääkaappini ikkuna.
Harvoin sitä saa nuin suurta jääkaappia jouluisin pitää. Juuri jouluisinhan sitä ihminen tarvitsee tuhannenlitran jääkaapin.
Vieläkin kannoin sinne kapallisen keitettyjä perunoita odottamaan huomista lunchi-aikaa.
Yleensä on ollut niin kovat pakkaset, että ulkotampuuriin ei ole voinut jättää edes karvahanskoja. Nekin olisivat umpijäässä tarvittaessa.
Nuo jääkaapin joulukoristukset korjaan pois ehkä jo tänään, tai ainakin heti aamulla, kun saan silmäni auki.
Olen jo hiukan koristeita pöydiltä ja akkunalaudoilta pois roudannutkin.
Kuusi on vielä paikallaan ja kynttelikkö yhdellä akkunalla.
Ennenmuinoin, kun Magnus ei ollut allerginen oikealle kuuselle, pidin joulukuusta joskus niin kauan, että verhot piti pitää kiinni vuorokaudet läpeensä, etteivät ohikulkijat näkisi.
Kerrankin oli jo huhtikuun loppupuoli ja meillä vielä kuusi konotti vesijalassa.
Kynttilät ja muut tilpehöörit toki oli kannettu yläkomeroihin, mutta itse kuusta ei meinannut millään malttaa viskata pois.
Enkä siis viskannutkaan. Se kasvoi ja siihen tuli kukkia ja kaikkea sen sellaista.
Olihan siitä sitten luovuttava, mutta kamalaa se oli.
Nyt, kun tielle olisi senverran matkaa, että ohikulkijat eivät erottaisi kuusta nurkasta ja sitä voisi pitää, vaikka seuraavaan jouluun, niin ei voi, koska Magnuksen noukka vuataa.

Uusi vuosi otettiin vastaan riehakkaasti Letkutiellä kaikkien meidän- ja vieraiden kesken.
Meitähän on minä, Magnus ja Charles ja vieraina saimme pitää Maikkua, Eerikkiä, Viviannia ja Lyllania. Jälkimmäinen pudotti kaikki puolitoistamiljoonaa vanhaa karvaansa ylt´ympäri taloa ja lähti Nikolainkaupunkiin uusi kiharainen, kiiltävä turkki niskassaan.
Mutta muutama kilo karvoja suussa ja jokapaikassa on pieni haitta sen riemuisan ilon rinnalla, mitä se piski meille tuottaa.

Kuten muistatte pelkäsin kamalasti, että joudun kerimään Maikun antaman ihanan maton rullalle ja kantamaan sen heidän autoonsa ja kiittämään ajasta, jonka se oli meidän köökin lattialla.
Muistanette, että Maikun nimenomainen tahto oli, että vain ja ainoastaan eteiseen, tai kokonaan pois?
Mutta ei! Saimme pitää maton.
Kysyin Maikulta, kun jännitys oli hellittänyt, josko hän voisi toisen samanlaisen maton meille paukutella?
-Ei löydy enää noin kauhianvärisiä kuteita, sanoi Maikku päättäväisesti.
Minä ajattelin, että alkaan kyselemään matonkudekaupoista, missä heitä ikinä onkaan, löytyisikö heillä kauhianvärisissä kuteissa?

Tein uudenvuoden kunniaksi vieraille ja meille  pitsaa.
Kyllähän sitä söi, mutta niistä valui uuninpohjalle rasvaa ja koko huusholli oli sankan savun peitossa. Ja se käry ja haju! Vieläkin se tulee jostain nokkaan, vaikka viikko on asianpäältä kulunut.
Tänään Magnus pesi uunin, koska meille tuli uusi vieras, jolle ajattelin tarjota siansisusfilettä ja sitähän pitää kypsyttää uunissa.
Rasva oli ensin pohjalle valuessaan palanut niin raivokkaasti siihen kiinni, että vaikka Magnus laittoi myrkky-ökömönttiä (uuninpuhdistusainetta) kaksi (två) kertaa (kanku), niin se ei kaikki lähtenyt pois.
On kestävää ainetta jauhelihasta tirisevä laardi. Ei voi muuta sanoa.
Sitähän kannattaisi käyttää talonrakentamiseen sitkeytensä-, kestävyytensä- ynnä pysyvyytensä takia.

Mutta minulla sitä pitsaa syödessäni ja  joka muutenkaan en pysty syömään vieraille "loihtimiani" keitoksia kuin muutaman pipenön, oli tulla edellisenkin päivän keitokset ulos siitä hajusta- ja surkeesta olotilasta juohtuen.
Hauskaa meillä kuitenkin kaikesta huolimatta oli. Pelasimme Unoa.
Minäkin opin jotenkuten sitä pelaamaan.
Säännöt opin kaikista hitaimmin ja minua jouduttiin neuvomaan joka kerta, kun tuli minun vuoroni jotain pelinkulkuun vaikuttaa.
Hyvin minua neuvottiinkin, koska en edes hävinnyt. Ainakaan pahasti, enkä joka kerta.

Televisio ja radio oli päällä koko aatto-illan.
Olin lukenut lehdestä ohjeet, kuinka tehdä, jos koira kovasti pelkää uuden vuoden räiskettä ja paukuttelua.
Edellämainitsemani  toosat pitää pitää päällä, eikä saa surkutella ja voivotella, kun koira pelkää ja tärisee.
Näillämain ei paukutella ihan ikkunan alla, joten kaikki meni hyvin. Paljon paremmin kuin kaupungin humussa olisi mennyt.

Vivianni ja Lyllan innostivat olemaan torstaihin saakka meidän ilonamme.
Palautimme heidät sitten omistajilleen ja samalla reissulla ostin itselleni kahdet kengät.
Pitkävartiset ja lyhyempivartiset.
Kummatkaan eivät mahtuneet kinttuihini.
Silmämääräisesti niin olisi kyllä pitänyt käydä. Molempiin varsiin olisi mielestäni mahtunut puhelintolppa juuresta hulppeesti, kun kaupassa niitä käsissäni tiirailin.
En ottanut huomioon, että meikäläisen sääret ovat kuin TURVONNEET puhelintolpat.
Asia korjaantui tolppieni kohdalta, kun olin vuorokauden nektariinilla ( jos aamupalaa ei lasketa).
Kamala turvotus otti häipyäkseen ja sain pitkävarsisaapikkaat puserrettua paria millimetriä vaille umpeen.
Nuo pitkävarsisaapikkaat ovat ensimmäiset minulla miesmuistiin. Niissä on kantaakin.
Ne jalassa tunnen itseni tyylikkääksi sadankilon keijjuksi ja se minä myös ne jalassa olen.
Matalampivartiset eivät ihan vielä mene nilkasta kiinni, mutta olen vuorenvarma, että pian menee.
Nektaria on senverran keitettynä ja lisää värkkiä on pakastimessa.

Sunnuntaina entäydyimme kirkkoon.
Magnus tuli 1/2 yhdeksän kysymään, jotta mennähänkö kirkkohon?
-Tottakai, sain sanotuksi, vaikka suu oli kuiva kuin peduiinin sandaali.
Kirkossa oli erikoisen hyvä olla. Sanankuulijoita oli penkeissä mukavasti ja kirkon  kaunis jouluinen koristelu hiveli silmää. Kuoro lauloi ihanasti urkuparvelta.
Artturi oli saarnavuorossa. Hän saarnasi  ihan mahdottoman hyvin ja sydämeenkäyvästi.
Kun saarna loppui Magnus huusi AAAAMEN!!!!
Siis niin kovalla äänellä, että kirkontornikin taatusti  nytkähti sentin johonkin suuntaan.
Minulla, joka istuin tiiviisti Magnukseen nojaten, veret seisahtuivat pariksi minutiksi ja tunsin kuinka naamakin äljähti valkoiseksi poskipunan alla.
-Sun pitää aina varottaa mua, jos meinaat karjasta, sain jotenkuten kuiskattua.
-Oli nii hyvä saarna, jottei keriinny varoottelohon, Magnus sanoi ja kyllähän hän oikeassa olikin.

Tähän on syytä lopettaa tämänkertainen mhhv. Jatkoa seuraa viikon kuluttua, jos Jumala suo.
T: Kaisa Karjunen- Gröngran
---------------------------------------------------------

Martti Lutherin katekismuksesta:

Mitä on: pitää Jumalan sana pyhänä?

Vastaus: Se on pitää sitä sielun parhaana aarteena. ei niinkuin ihmisten sanaa,
vaan niinkuin Jumalan sanaa, sitä mielellänsä ja nöyryydessä kuulla ja lukea,
pyhässä sydämessä kätkeä ja elämänsä sen mukaan ojentaa.