maanantai 30. toukokuuta 2016

Kesän alku



Siis olenko katsellut tuntitolkulla uposen uusia valokuvia koneeltani, että voisin jotakin tuoretta lätkäistä lukijoitteni silmille tässä kevään viimeisessä bloggauksessani?
OLEN!
Räpsyttelin palantaasistamme  vaikka kuinka monta kuvaa eri kantilta. Nythän on kaikki niin nättiä ja vihreetä, joten senkin takia olisi ollut mukavaa, että olisitte kunnolla nähneet valoisia kuvia valoisesta periferiastamme, mutta kun ei niin ei.
Tietokoneessani on nyt uusi ohjelma. En löydä sen uumenista mitään. Uusi ohjelma on tietenkin se  Windows 10, vaikka tekisipä mieleni kirjoittaa Windows 4.
Okei myönnän, että vika on minussa. Mutta juuri sen takia en missään tapauksessa olisi halunnut uutta ohjelmaa omaan koneeseeni. Riittää, että se on Magnuksen päleessä. Minähän olen sellainen, kuten te kaikki tuhannet rakkaat lukijani muistatte, että minun mielestäni mikään ei saa koskaan muuttua. Kaikki pitäisi olla ja pysyä sellaisena kuin se sonni-vainaan aikanakin oli.
Nyt on vaan niin, että nykyajan härvelit eivät pas...siis mitään piittaa vanhojen mummujen pitämisistä ja tahtomisista.
Sunnuntaina, kun mieli seesteisenä printtasin koneeltani oikein paperille uuden uutukaista runoani, niin eikös rakkine ilmoittanut, että Windows kympin lataus alkaa justiin, eikä viidestoista päivä.
Onneksi olin tietoinen, että kone saattaa semmottista alkaa ihan omin lupineen tekeen, joten ei auttanut kuin nostaa paksut räpylänsä korkeuteen ja antaa periksi.
Nyt sitten en löydä uusia, tänään ladattuja, valokuvia mistään. Kaikki vanhat valokuvat tulivat kyllä kiitettävästi ja liukkaasti ruudulle näkösälle. Niitäkin olen muuten joskus hartaasti etsinyt, mutta en ole löytänyt. Kaikki löytyneet valokuvani ovat vuosien mittaan olleet näytillä luikuisiakin kertoja.
Niin myös ylläolevat. Kuitenkin lukijakuntani on lisääntynyt ainakin neljällä henkilöllä, joten laitan kuvat esiin, että saan joskus valmiiksikin tämän sepustuksen.
Ihan ylimmäisessä kuvassa Magnus pesee porakoneeseen (vai mikä se on) asennetulla wc-harjalla (uudella) uusia perunoita.
Idea on, mistäs muualta, kuin jonkun Facebook-sivulta. Konsti oli tosi kätevä. Jahka pottuja saa taas maasta ruveta noppimaan, niin samaa keinoa käytämme.
Viime viikolla Magnus istutti perunat. Kuin myös sipulit ja porkkanat ja mansikat ja kukat ja herneet ja...
Istutin minäkin tänään 15 krassinsiementä. Sen verran niitä paljaalla silmällä katsottuna siinä ostamassani krassinsiemenpussissa oli.
On ollut mukavaa istuskella puutarhassa ja ryypiskellä kahvia. Iloksemme myös kimalaiset pyörivät touhukkaasti kaikkien niiden kolmenkymmenen omenankukan ympärillä, jotka umppunsa omenapuissamme ovat aukaisseet.
Huivin ja Eerikin, meidän naapureiden,  omenapuut ovat taas ihan täynnä omenankukkia. Kuin vaahtoa olisi truiskittu oksille. Se on oikein hyvä se. Varmasti saamme taas monta pussukkaa omenia heiltä, koska piankos meidän kolmekymmentä omppua ovat rouskuteltu.
Toivon lisäksi hartaasti, että niihin kolmeenkymmeneen omenaan ei iskisi se sama muumiotauti kuin viime vuonna. Magnus pirskotteli varotoimenpiteenä muutaman litran rasvatonta maitoa omenapuihin aikaisin keväällä.
Maito se onkin sellaista juomaa, joka saa taudit ja röppörit  kaikkoamaan. Eipä kumma, että niin kovasti maidosta pidän.
Keskimmäinen kuva on muistaakseni toissavuoden telttapäiviltä. Siinä meikäläinen seisoo kintut ristissä kaffipöydän äärellä. Voit luulla, että eipäs näytä olevan tunkua teltillä, mutta erehdytte. Seurat olivat vasta alkamassa. Kaikki oli vaan hyvissä ajoin valmista.
Tänäkin vuonna on telttapäivät Isonkyrön keskustassa. Ikolan koulun pihalla. Tule sinne!

Alimmaisessa kuvassa on önäle, joka oli jossakin juomapullossa, josta olin ottanut mojovia kulauksia monta kertaa. Pullon ollessa siinä puutarhapöydällä auringonkilossa aloin ihmetellä "sattumaa", joka killui pullon sisällä. Jostakin terveysjuomasta tms. oli kyse.
En pystynyt enää juomaa juomaan, vaikka kaadoin sattumaklöntin pöydälle. Eipä siinä varmaan olisi kuinkaan käynyt, vaikka olisin klöntin liemen mukana vatsaani nielaissutkin.
Eikös hienoissa ravintoloissakin syödä etanoita? Etanan nimittäin ajattelin tuon limanuljaskan olevan.

Viime viikon kalenteriaukeama on todella ammottava. Ei yhtään merkintää missään kohtaa, paitsi tietenkin sunnuntain kohdalla Huutoniemi. Runo.
Olisi siinä keskiviikon kohdalla voinut lukea leivän leipomista, mutta sen muistin tehdä ilman merkintääkin.
Onkin ihan hyvä pitää taukoa kirjoittamisessa, kun kalentei on kalpea ja hirveät selostukset blogissa koskee moneen kertaan kerrottuja juttuja vanhoista kuvista. (Hohhoijjaa!)

No, sunnuntaina siis olimme seuroissa Huutoniemellä. Magnuksella oli puhe ja minulla runonlaus...luentaa.
Vein hyvissä ajoin pahvimukillisen täynnä vettä alttarikaiteen sivuun, josta se olisi helposti saatavissa, jos kieli käpertyy rullalle. Ei käpertynyt.
Sydänkin löi kuin könninkello kovaa ja hartaasti. Vatsalaukkua ei alkanut vääntämään missään vaiheessa. Menikö runonluenta siis hyvin? Uskon ja luulen niin. Siinä lukiessani nimittäin tuli taas se tuttu tunne, kuinka sitä ihmispolo toivoo, että jalkojen alla olisi luukku, joka aukeaisi ja saisi valua pehmustettua ränniä pitkin alakertaan ja kotiin saman tein.
Siinä lukiessani muistui mieleen, kuinka matkalla kirkkoon kerroin porukalle, että minulla on varattuna 9-10 runoa iltaa varten.
Charles pelästyi toden teolla ja sanoi, että älä hyvä ihiminen niin montaa lue!!! Ne on niin pitkiä ja tylysiäki! :D
Kirjoitan tähän loppuun uusimman runoni, jonka sunnuntaina kirjoitin ja leuat lotisten puhujapöntöstä sanelin. Ja kuten muistatte, seuraa nyt kolmen kuukauden paussi, mitä mhvv:n tulee.
Okein hyvää kesää kaikille!
T: Kaisa Krassipää-Pöljänder

Runo. Kirjoittanut yks Kaisa Jouppi

Armas ja kuuma aurinko paistaa koko täydeltä terältään.
Taivas on valkoinen ja sininen.
Puut, kukat, ruohokenttä, nokkoset ja kukkaset
rönsyävät.
Luonto on hieraissut silmiään ja herännyt.
On kesän ensimmäinen päivä.
Puutarhassa ihana  suloisuus ja rauha.
Kahvikuppi ja sokeripulla.

Vihreälle pöydälle lennähtää lintu.
Pieni harmaavarpunen, tai mikä lie siepponen.
Se ei puhu mitään
tietenkään.
En ota sen pöydälle jättämää valkoruskeaa käyntikorttia
vastalausepuheeksi.

Pian se tulee taas.
Se ei ole veljeni. Missään tapauksessa.
Veljeni on taivaassa
Jumalan tykönä.
Aabrahamin helmassa.
Sinne ihmiset pääsevät kuollessaan.
Kaikki Jeesukseen uskovat.

Linnut ovat lintuja.
Eivät ne puhu.
En ota puheena linnun tuijotusta.
En anna sokeripullasta muruakaan.
Se saa luvan syödä kärpäsiä ja kirppuja.
Maan matosia.
Niitä kihisee meidän ympärillä.
On kesän ensimmäinen päivä.


maanantai 23. toukokuuta 2016

Aika hyvin tarkenee


Kamera kunnossa, mutta kuvaaja tiltissä.
Onneksi on näitä vanhoja hyviä matkakuvia, joita käyttää, kun uusia otoksia ei ole.

Moni tykkää kyttyrää (vrt. alimmainen kuva), eli ovat vihoissaan, kun MM-kisat menivät niin kuin menivät. Facebookissa saa lukea uskomattomia (ja epäoikeudenmukaisiakin) kommentteja eilisestä matsista ja sen lopputuloksesta. Ja samalla koko turnauksen lopputuloksesta. Kaikki voitot ovat unohtuneet menneisyyden sankkaan sumuun.
Itse kuulun siihen piskuiseen vähemmistöön, joka ei jännitykseltään ja heikkojen hermojensa takia pysty istumaan television edessä ja seuraamaan pelin tuoksintaa livenä, tai paremminkin suoralähetyksenä.
Istuin kaikkien pelattujen matsien (suomi vastaan joku) ajan kamarissa oven takana. Toki kuuloetäisyydellä. Ovi televiitsionihuoneeseen (köökki) oli kyllä kiinni ja kuuloetäisyys tarkoittaa oikeastaan huutoetäisyyttä. Kuulin aina, koska Suomi sai maaleja. Magnus karjui niin, että varmaan hiiret päättivät vihdoinkin muuttaa ulkotiloihin.
Koko kahden ja puolenviikon ajan tiesin, koska onnistuttiin. Epäonnistumisiahan ei ollutkaan. Ollenkaan. Iloitsin itsekseni siellä oven takana, kun niin monta kerta onnistuttiin. Voitto seurasi voittoa.
Sitten seurasi sunnuntai. Voi surkeutta, voi katkeruutta! Voi murheen mustaa mujua!
Ymmärsin hyvin, miltä pelaajísta tuntui. Maailma kaatui. Kukaan ei muistaisi niitä onnistumisia ja kaikki muistavat hautaan asti sunnuntaisen epäonnistumisen. Paitsi minä (ja on niitä varmaan joitakuita muitakin).
Kamalaa katsoa ja lukea niitä sättimisiä ja haukkumisia, joita hopeamitalin saaminen ihmisissä kirvoittaa. Hyvät hyssykät sentään!
Olisihan se kulta toki maistunut makoisalta ja kovasti olisin pelaajille sen suonut, mutta kun ei, niin ei. Mieleenikään ei kuitenkaan ole moljahtanut haukkua ja sätiskellä pelaajia. Päinvastoin.
Hyvä Suomi! (Huutaa vaimeasti ja yksin vinttipöksässä).

Vaimeaksi tunsin itseni myös eilen, vaikka olin suuressa ja hienossa juhlassa. Lapuan hiippakunnan 60-vuotisjuhlassa. Palaan tuohon vaimeuteen hetken kuluttua, jahka ensin kerron hiukan muuta.
Olimme Magnuksen kanssa siis arvokkaassa Lapuan hiippakunta 60v-juhlassa.
Juhlapaikalla, Lapuan komeassa tuomiokirkossa,  olimme myös  hyvissä ajoin tapamme mukaan. Tapanamme on tulla paikalle ennemmin kuin yksikään toinen ja lähteä myöhiten kuin ketään muu. Tuo viimeinen kohta ei nyt myöskään tällä kertaa toteutunut. (Palaan siihenkin asiaan myöhemmin).
Hämmästykseksemme kirkko oli pullollaan ihmisiä saavuttuamme.
Oli hauska katsella ympärilleen ja taakseen sitä ihanaa väenpaljoutta, joka  kerrankin kirkonpenkkejä oli hiertämässä. Ja voi sitä mahtavaa virrenveisuuta. Takanani kuului monien miesten jykevää veisuuta. Teki mieleni kääntyä ja näyttää kannatuspeukkua kaikille heille, mutta sain hillittyä, koska en tahtonut, että Magnus joutuu häpeämään eukkoansa.
Juhlajumalanpalveluksen aikana vihittiin papeiksi 5 teologia. Paljon pullollaan olevasta väenpaljoudesta koostui myös heidän omaisistaan ja tuttavistaan.
Meidänkin tuttumme, Juha (nimeä ei muut.), vihittiin myös tuohon jaloon virkaan. Iloitsimme Magnuksen kanssa suuresti loimme toisiimme riemullisia katseita tämän tästä ja tuon tuosta vihkimisen aikana.
Juhlajumalanpalvelus päättyi ja väkeä kutsuttiin syömään kirkon viereisen rakennuksen pihaan.
Olin jo kirkonmenojen lopussa hiukan tuntenut, että se kamala HOJAANTUMIS-syndrooma, josta laveasti olen teille aikaisemmin kertonut, teki tuloaan.
Asiaa synkisti se, että minulla oli toinen laukku mukana. Juhlalaukku, kun kerran juhlaan oltiin lähdössä. Laukkua kotona täyttäessäni ei siis todellakaan moljahtanut mieleenikään mitkään Siripiri-tabletit, enempää kuin hojaannuksetkaan. Vatsahan oli täynnä terveyspuuroa, joten ei vaivannut nälkäkään.Tärkeintä sillä hetkellä on, että muistaa ottaa kolehtirahan ja huulipunan laukkuunsa.
Jos joku ei tiedä, mitä Siripiri on, kerron, että kyse on hedelmäsokeritableteista. Sain kerran Anitta blogikaveriltani ohjeen ja neuvon näistä oivallisista avuista, jos on taipumusta verensokerin hyppelehtimiseen..
Huonot tuntemukset yltyivät yltymistään ja lopuksi siihen vihoviimeiseen tappiin, että pakko oli lähteä kotiin.
Kotiinlähtöpäätöstä lisäsi sekin, kun haalenneilla silmilläni näin, että ruokajono oli vajaan kilometrin pituinen! Laskin mielessäni, että  ennenkö olisin vellikupin ääressä, olisin jo puolipökiö.
Magnus sanoi, että hän ei jaksaasi kipiän selekänsä takia mua kantaa ruakapaikalle... no vitsi, vitsi! Ei hän nyt niin SANONUT, mutta varmasti ajatteli.
Lähdimme kovaa kyytiä kotiin ja selvisin kuin selvisinkin hengissä. Ei aikaakaan, kun makaroonilaatikko, ruispalat  ja puolilitraa maitoa, saivat elintoimintoni taas virkoamaan.
Sen opin, että ostan Siripiripötkön jokaiseen laukkuuni ja kassiini. Enää en aio missata mitään kivaa hojaantumisien takia.
Teitä lukijoitani on joitakin ihan uusia ja voi olla, että ette tiedä ihan tarkkaan, mitä  "hojaantuminen" itse asiassa pitää sisällään.
Siinä ihmisen jalat veltostuvat, näkökenttä pelaa vain nuppineulankokoisen pläntin alueella, sydän lakkaa lyömästä (tai ainakin tuntuu siltä), korvissa suhisee, suuta kuivaa ja maa jalkojen alla aaltoilee.
Tuossa lyhyt kuvaus kohtauksen kulusta. Voi olla, että siinä on jonkun verran liioittelun makua, mutta painotan, että ei paljoa.

Perjantaina menimme Nikolainkaupungin torille, jossa oli kevätmarkkinat. Olimme Magnuksen kanssa lupautuneet Vaasan KD:n paikallisosaston teltalle pitämään puolueen lippua korkealla.
Paikalla oli toki myös muitakin, mutta aina näyttää paremmalta, kun on enempi väkeä kuin että vähempi.
Markkinaihmisiä pysähtyilikin juttelemaan ja oli mukavaa jaella karamellejä ja pyytää heitä samalla kunnallisvaaleihin ehdokkaiksi. Nimen omaa meidän puolueemme ehdokkaiksi. :D
Monta tuttuakin pysähtyi kojumme eteen ja saimme vaihtaa ajatuksia maailmanmenosta ja kertoa, mitä meille on tapahtunut viimmosen kymmenen vuoden aikan, kun olemme asuneet muualla kuin Vaasassa, jossa sentään ehdin minäkin 60 vuotta oleskella.
Torilta menimme Aija-Kanita-tädin luokse. Hän oli keittänyt kahvit valmiiksi ja tarjosi kyytipojaksi sitruunapullia. Niitä en olekaan syönyt kymmeneen vuoteen, eli koko sinä aikana, kun olemme Nikolainkaupungista poissa olleet.
Kyllä niitä herkullisia sitruunapullia täällä nykyiselläkin asuinpaikkakunnallamme saa, mutta pitää  olla aamusta, ennen sian ruppua, asialla. Aikaiset linnut korjaavat madot, kuten osuvasti sanotaan.Minulla menevät aamut seinää tuijotellessa ja nenää kaiv...hieroessa. Iltapäivällä kaupan sitruunapullahylly ammottaa tyhjyyttään.

Vain yhdessä kokouksessa viikolla olin ja sen yhden kokouksen pöytäkirjan kävin tarkastamassa tänään.  Samalla reissulla hain apteekista kuulokojeeseeni pattereita.
Valitin farmaseutille surkeana, kuinka en enää kuule kojeellani mitään.
MITÄ? huusin, kun farmaseutti pahoitteli asiaa.
Kerroin hänelle laajasanaisesti, että olen aikeissa mennä kuulotestiin ja kuinka aion vinkua uuden kojeen ja molempiin korviin. Leuka väpättäen kerroin myös, kuinka kauheaa on, kun ei kuule. -Tunnen olevani dementikko, vaikka en vielä ole. Kerroin, että minulla kuulon huononeminen huomattiin rutiinityöpaikkatarkastuksessa ja selitin laajasti käsiä heiluttaen, kuinka en kuullut testissä pienimpiä pinauksia ollenkaan ja suuremmatkin...
Farmaseutti ei vastannut mitään, tai en ainakaan kuullut. Hän loi vaan ystävällisen silmäyksen taakseni, jonne oli kertynyt asiakkaita. Minä vaan en ollut kuullut.
Mutta ei hätää.Täällä meillä ei ole väliä, vaikka hiukan myyjien kanssa jutteleekin. Perässä jonottajat eivät koskaan hermostu. Päinvastoin. He voivat ottaa osaakin keskusteluun. Sellainen käytäntö ei ollut mahdollista enää minunkaan postipuksuaikanani kaupungissa ja siitäkin on jo 17 vuotta. Asiakkaan kanssa ei voinut jutella muuta kuin kysyä, mitä asiaa ja onko henkkarit mukana.

Nyt tämä puksu lopettaa tämän kertaisen mhvv:n tähän. Ensi maanantaina vielä tavataan ja sitten 3 kuukauden paussi. Paussi voi taas kirvoittaa uudestaan kielen ja kynän kannan. ;)
-----------------------------------------------------------------
Psalmi 116:4-7
Silloin minä huusin Herran nimeä: "Herra pelasta minut!"
Herra on oikeamielinen ja laupias, meidän Jumalamme on armollinen.
Herra on avuttomien suojelija.
Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni.
Nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Hyinen takakevät


Sarjassa "surkeat, mutta mustanpuhuvat kuvat" näette nyt vihoviimeiset kuvat.
Tästä eteenpäin kuvista näkee, mitä ne ovat ja ketä ne esittävät. Korkeintaan muutama sanan tarvitsee osviitaksi kirjoittaa.
Ylläolevista kuvista pitää vielä selittää, koska ovat jo muutama viikko sitten otettuja, että ylimmässä pitäisi näkyä pihapiirimme toisen tikan einehtimät ja siemenistä tyhjät kävyt ja alakuvassa on näkymä peräkammariimme.
Käväisin perjantaina kirkkoherranvirastossa tarkastamassa pöytäkirjan ja muistin, kun muistinkin ottaa piirongin loodasta kameramme mukaan. Tiesin, että virastossa ymmärretään, paitsi lukuisten asioiden, niin myös kameroiden päälle.
Tarkastettuani pöytäkirjan, kiskaisin käsväskystäni vanhan Lumix-kameramme esille ja kysyin leuka väpättäen, voisiko joku paikallaolevista saada siitä pimennysverhon ylös.
Armin (nimeä ei ole muut.), seurakuntamme diakoni, sai Lumixia hetkisen käsissään pyöritettyään, asian klaarattua. Noin vain ilman pitkiä tuumauksia. Tekonsa vakuudeksi hän otti minusta kuvan.
Ihme ja kumma plus riemun kiekaus! Kuva oli ihan kirkas. Itse asiassa kamalan kirkas.
Jokainen näppy ja syvennys naamassani näkyi ja  loisti kuvassa kilometrin päähän.
Poskipäille kotona suditut punaiset täplät sädehtivät kuvassa kuin parhaiden jouluomenoiden kyljet.
Onneksi en kuvanottohetkellä sentään lusikoinut suu auki täytekakkua. Osuin, katsokaas, hyvään aikaan, eli kahvitauolla,  virastolle.
Tarjolla oli 5-vuotiaiden synttärijuhlilta jäänyttä ihastuttavaa pehmokarkkikermatäytekakkua. Se maistui hyvältä tällaisen, hiukan iäkkäämmänkin viisvuotiaan suussa.
Palatakseni vielä siihen valokuvanottohetkeen, niin olis ollut kauheata, jos suuni olisi tosiaan ollut apposen auki. Amalgaamipaikat olisivat näkyneet kiusallisen hyvin kirkastuneessa kuvassa ja hehkuneet mystistä elohopeavaloaan katsojan silmiin. Suuni on nimittäin täynnä elohopeaa. Tai siis suussa tönöttävät hampaat.
Minun ikäkauteni lapsien hampaat paikattiin amalgaamilla, jossa on elohopeaa varmaan enempi kuin lämpömittareissa. :(
Tässä jokunen vuosi takaperin asiasta syntyi kauhea haloo. Ihmisiä kuoli röykkiöittäin (sen mielikuvan kirjoituksista sai, kun luki terveyslehtiä vastaanottotiloissa).
Elleivät ihmiset nyt ihan kuolleet, niin ainakin tulivat vähintäin hulluiksi.
Minulla ei ollut (eikä ole) varaa poistaa ko. lämpömittariainetta hampaistani. Se ei ollut (ole) ihan halpaa puuhaa.
Muistan, että lukiessani vastaanottohuoneissa asian tiimoilta, kuinka ihan selvästi tunsin paksun elohopeavanan hitaasti virtaavan verisuonissani ja huokosissani  kohti aivokoppaani. Tunsin pääni elohopealla täytetyksi palloksi. Palloksi joka  räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä.
Pamauksen jälkeen hopeanväriset vikkelät palot pyörisivät vinhasti joka paikkaan kadoten lopuksi aivokappaleiden kera kosmiseen kyperavaruuteen.
Luin vastaanottohuoneissa myös heistä, jotka olivat poistattaneet amalgaamipaikat, mutta kuolivat kuitenkin. Ennemmin, tai myöhemmin. Amalgaamipaikat oli VÄÄRIN poistettu!
Poisto vaatii samantapaiset toimenpiteet kuin asbestilevyjen hävittäminen vanhojen saunojen kiukaiden takaa. Silti, toistan SILTI, potilailla oli päässyt muutama hippu asbes...tai siis amalgaamia verenkiertoon ja olivat kuolleet kuin kivet ja...noh, pyydän, että otatte huomioon taas liiallisuuteen taipuvaisen luonteenlaatuni, mutta näin minä asiat tulkitsin vastaanottohuoneissa.
Hikosin aikalailla ja ohut tukkanikin oli kauhusta pystyssä lukiessani niitä kauhukertomuksia amalgaamista ja sen synkistä seurauksista.
Päätinkin jossain vaiheessa tarrautua vihoviimeiseen oljenkorteen: rukoukseen.
Rukoilin kiihkeän hartaasti, että rakas Jeesus, siunaa niin, että lukuisista hammaspaikoistani ei irtoaisi amalgaamia pienen pientäkään pipenöä aivomassaani tuhoamaan.
Uskon, että rukous kuultiin. Olisi pitänyt rukoilla heti, eikä vasta katkerien kauhussa kihisemisien jälkeen. Meidän tulisi yleensäkin rukoilla heti, eikä vasta viidestoista päivä, kun kaikki muut konstit on käytetty. Rukous ensin ja sitten kaikki hyvät konstit päälle! Se on minun mottoni.
Miksi tämä hammaspaikka asia tuli näin väkevästi esitettyä, johtui paitsi kameran valotuksen korjaamisesta, niin myös siitä, että kävin ennen pöytäkirjantarkastusta hammaslääkärillä.
Olin tilannut vastaanottoajan, koska luulin, että pää on taas täynnä (tai siis hampaat).
Harjaaminen otti kipeää ja pientä jomotustakin yritti lyödä läpi, ennenkö ehti napsia tarpeeksi Buranaa.
Otettiin röntgeniä ja krassattiin rautapuikolla, mutta  EI REIKIÄ!  Sen sijaan ikenet ovat kuulemma kiertyneet rullalle ja paenneet  tulematta ikinä enää takaisin.
Hammaslääkäri sanoi minulle tuskin kuuluvalla äänellä:
-Kovin ruusuista tulevaisuutta minä en sinulle lupaa.
Punnersin itseni potilastuolista joten kuten pystyasentoon ja aloin hoippua ovelle.
-Jaa, että kovin ruusuisia tulevaisuutta ei ole näköpiirissä? tivasin kysyvän näköisenä oven suusta.
-Näin on näreet, sanoi lääkäri. Tai siis olin ainakin jotain tuon tapaista kuulevinani, mutta vaikeahan se on sanoa, kun ovi oli jo kiinni.
Nytpä olikin sellainen asia, että meikäläinen hoksasi ottaa rukousasian vakavasti. Tällä kertaa en jättäisi sitä vihoviimeiseksi oljenkorreksi. Heti autoon päästyäni ristin käteni ja rukoilin:
-Rakas Jeesus. Anna nyt näiden leegojen pysyä suussani elämäni loppuun asti! Varjele, etteivät ikenet mene yhtään enempää rullalle. Nosta nekin nahkat, jotka jo rullalla ovat!
Uskon vakaasti, että rukous kuultiin. Rukoukset kuullaan aina!!!

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on merkintä jokaisen päivän kohdalla.
Perjantain kohdan lyhytsanaisesti (rykäisee) teille jo kerroinkin.
Maanantain kohdalla lukee ksko nk Yhtään en tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta eipä väliäkään, kun olen vetänyt merkinnän päälle viivan.
Tiistaina köröttelin Vähänkyrön Vaasaan. Meitä kokoontui kolme tarmokasta ja intoapuhkuvaa naista suunnittelemaan syksyn Naisten kesken iltapäiviä.
Eikä siinä kauaa aikaa, eikä tupakkia mennytkään, kun jo saimme ohjelmarungot valmiiksi.
Tarkennuksena sanottakoon, että kukaan meistä ei tupakkia keuhkoihinsa kisko. On vain sellainen osuva sanonta tuo "ei mene kauaa aikaa, eikä tupakkia" jos joku asia sujuu jouheasti.
Kotimatkalla päätin kurvata lähikauppaan ja ostaa munkkipussin asian kunniaksi ja iltapäiväkahvia silmällä pitäen.

Keskiviikkona oli  Kristillisdemokraattien ystäväkokous palokunnan kerhohuoneessa.
Kavutessamme kerhohuoneeseen siellä oli jo koolla monta innokkaan oloista miestä. Kiljahdimme (minä ja Magnus, jotka olimme ensimmäisenä paikalla), että mahtavaa, kun KD on saanut nuin monta uutta ystävää!!!
Mutta eivät olleet meidän uusia ystäviä, vaan olivat kuulemma Zetori-miehiä.
Magnus kertoi miehille, että meillä ei ole Zetoria, mutta Zetorin ohjekirja löytyy lipaston laatikosta. Ymmärsin, että siinä olisi miesten mielestä ollut ihan riittävästi, että kerhoon olisi voinut liittyä.
Zetori on traktori, jos joku teistä lukijoista sattuu olemaan sellainen, ettei tiedä. En kyllä usko, että sellaisia on, jotka eivät tiedä.
Me pyysimme sitten vastavuoroisesti ja kohteliaasti jokaista heitä liittymään KD:n ystäviin.
Oli mukavaa, ettei kukaan ainakaan alkanut äänekkäästi vastaan panemaan. Eräs mies sanoi kivasti, että niin, meillähän on sama Johtaja! Sitä pienellä hauskalla ja hyvällä sanomisella saa paljon iloista mieltä aikaseksi.
Harmittaa, kun ei ole aikoinaan tullut opeteltua traktorilla ajoa. Magnuksen kotona olisi sellainen menopeli kyllä löytynyt.

Seurakunnan taloudellinen jaosto kokoontui torstaina. Suuta auoin taas tapani mukaan ainakin silloin, kun juotiin kahvia ja syötiin nisua.
Seurakunnan emäntä oli leiponut piirakan, jonkalaista en muista ikinä ennen syöneeni. Siis oliko hyvää?! Pitäisi ihan välttämättä saada resepti.
Toivon, että emäntä muistaa, kun kinuan reseptiä tavatessamme, että no siitä piirakasta, jonka hän pyöräytti meille taukotuvalle. En tarkoita nyt niitä satoja muita piirakoita, joita hän pyöräyttelee koko ajan muihin tilaisuuksiin. Tämän nimenomaisen piirakan resepti on ihan helppo muistaa: Taukotupa ja persikkaklunssit.

Lauantaina laulatimme Laurilanmäellä Magnuksen kanssa asukkailla virsiä. Oli meidän hukimme vetää virsipiiriä. Taas seurasin hämmästyneenä (minkä omalta sanojen lukemisiltani ehdin), kuinka ihmiset osaavat virsiä ulkoa. Minä en osaa kuin kolme virttä ulkoa. 1) Ystävä sä lapsien, 2) Jumalan kämmenellä ja 3) Herraa hyvää kiittäkää.
Niitä tuleekin sitten suihkussa aina hoilattua.

Sunnuntaina menin kirkkoon ja Magnus jäi kotiin viimeistelemään puhetta, jonka pitäisi illalla Teuvalla. Minun ei tarvinnut viimeistellä mitään, koska lausuisin vanhoja runoja. Tosin tiesin, että teuvalaiset eivät niitä ole vielä kuulleet. (Tai eivät vielä ole oppineet ulkoa).
Sunnuntaina oli myös kaatuneiden omaisten päivä. Sen tilaisuuden puhe pidettiin tietenkin sankarihautausmaan vieressä ulkona.
Hain kirkkoon lähtiessäni vintinkomerosta rusahtavan pitkän toppatakkini ja muutenkin tylttysin lämmintä ylle ja alle. Eipä liioin ollut pätkääkään kylmä. Itse asiassa minulla ei sisätiloissakaan ole niin lämmin kuin siinä ulkona kirkkoon nojatessani ja kuunnellessani puhetta.
Täällä vinttipöksässä on lämmin. Patteri hehkuu jalkojen vieressä. En minä kylmässä, sormet ja pää kontassa pystyisi mitään kirjoittamaankaan. Tosin, kun ajattelen tämänkin mhvv:n pituutta, voisi olla hyvä hiukan laskea lämmön määrää. Vaikka 22:een 25: sijasta. Tulisi hiukan lyhykäisempiä stooreja
T: Kaisa Hothelle-Toppbyxun
----------------------------------------------------------------
Evankeliumi Matteuksen mukaan 9: 27-31

Kun Jeesus jatkoi sieltä matkaansa, hänen peräänsä lähti kaksi sokeaa. He huusivat:
"Armahda meitä, Daavidin Poika!"
Ja kun Jeesus tuli perille, sokeat tulivat sisälle hänen luokseen.
Jeesus kysyi: "Uskotteko te, että minä voin auttaa teitä?"
"Uskomme, Herra", he vastasivat.
Silloin hän kosketti heidän silmiään ja sanoi:
"Tapahtukoon teille niin kuin uskotte",ja heidän silmänsä aukenivat.
Jeesus varoitti heitä ankarasti:"Katsokaa, ettei kukaan saa tietää tästä".
Mutta lähdettyään sieltä he levittivät hänestä tietoa koko sillä seudulla.



maanantai 9. toukokuuta 2016

Kesä alkoi, mutta kärpäset vielä ei


Viimeviikon kalenteriaukeama ammottaa tyhjyyttään. Maanantain kohdalla on merkattu kaksikin menoa, mutta niistä minä teille edellisessä bloggauksessa silmät kierossa jo kirjoitinkin.
No, nehän olivat ne taloudellisen jaoston ja naistoimikunnan miitingit, kuten kaikki te, tuhannet ja taas tuhannet, bloginlukijani muistattekin.
Lauantain kohdalla lukee huterilla kirjaimilla KD:n kevätkokous. Orisberg. Peter tulee.
Kevätkokous oli ja Peter (Östman) (KD:n kansanedustaja) tuli myös.
Kevätkokous sujui kaikin puolin juohevasti ja mikä ettei. Magnus toimi kokouksen puheenjohtajana.
Minä, Heluna (nimi muut.) ja Bär-Lisbet (nimi muut.) hoidimme arpajaispöytää.
Kyseiseen pöytään kertyikin runsaasti hyviä palkintoja. Jokainen arvan ostaja sai palkinnon ja me myyjät kuulimme monia riemunkiljahduksia, kun arvonnan päätteeksi arvanostajat kävivät tsekkaamassa osuiko oikeaan ja tuliko voittoja.
Kuitenkin ihan hiljaiseksi ja valkoiseksi äljähti  eräs rouva, joka sai ostamallaan arvalla isonkokoisen suklaatalon suklaapihoineen kaikkineen.
Suklaapihassa kasvoi suklaakasveja ja suklaapolkujen varrella oli suklaapenkkejä.
Rakennelma oli kyllä mykistävän herkullisen näköinen. Eipä kumma, että tämä muuten puhelias ja vilkas arpavoittaja ei pystynyt muutamaan minuuttiin muuta, kuin puhaltamaan ilmaa ulospäin suustaan.
Allekirjoittanut seurasi myös tarkkaan arpajaisvoitoksi antamansa ja piirtämänsä kissitaulun voittajan ilmettä. Ilme oli kyllä riemastunut ja ilahtunut. Se ilahdutti arpalahjan antajaa.
Menkää muuten ihmeessä kaikki käymään Orisbergissä, jahka kiiruiltanne  ehditte.
Se on ihmeellisen kaunis paikka tekojärvineen ja kartanoineen. Siellä ihan järven vesirajassa on kaunis kellotapuli (ei seiniä, mutta komeat pylväät ja katto). Siinä tapulin katveessa Sibeliuksen Janne on kihlannut Aino-morsiamensa.
Elikkä varsinkin, jos aiotte mennä kihloihin tässä lähiaikoina, niin ajelkaa sinne. Paikka on hyvin romanttinen ja aivan kuin tehty kihlauksia varten.
Jos taas aiotte mennä naimisiin, niin Orisbergin iki-ihana, pikkuinen ja kaunis kirkko on myös kuin tehty naimisiinmenoja varten.
Itse olen mennyt naimisiin jo viisikymmentä vuotta sitten, joten en ko. paikkaa siihen tarvitse, mutta te kaikki muut, jotka olette vain odottaneet sopivaa paikkaa.
Harmi, kun minulla ei taaskaan ollut kameraa mukanani. Olisin saanut laittaa upeita kuvia mainospätkän viereen sanojeni todennukseksi.
On tuossa juttuni alussa hienoja kuvia kyllä nytkin. Ei sen puolen.
Eilenhän oli äitienpäivä, kuten jokainen, hiukankin ajankulua seuraava, tietää.
Äitienpäivän aamulla, kun rahjustin silmät osittain kiinni ja suu kokonaan auki, alakertaan keittiöömme, oli siellä kahvi keitettynä, kortti ja äitienpäiväleivät pöydällä.
Magnus oli laittanut oikein kellon herättämään, että ehtii varmasti laittaa kaikki kuntoon, ennenkö päivänsankaritar konkoaa alakertaan.
Tottahan meillä tietenkin äitienpäiväkakkukin oli.( Kts. alussa olevaa toista valokuvaa).
Kielsin edellisiltana Magnusta ankarasti vohlaisemasta siitä palaa. Ei edes minun lautaselleni, saatikka omallensa. En tykkää, jos pöytään pitää vieraiden silmien alle kantaa valmiiksi korkattu kakku.
-Esteettisyys pitää olla rikkumaton! puolustelin kakunkorkkauskieltoa.
Minusta kakku olikin tänä vuonna harvinaisen esteettinen. Ainoa asia, joka harmitti, oli sisäsyntyinen pihjuisuuteen taipuvainen luonteeni. Ostin koristeita taas ihan liian niukasti.
Koristeet sattuivat olemaan harvinaisen hyvänmakuisiakin. Olisi ollut niin kiva laittaa niitä ihan täyslaidallinen kakun päälle ja samalla syödä moosata niin paljon kuin suuhun kerralla mahtuu. Ja se ei ole ihan vähäinen määrä se.
Ensi vuonna, jos elän, ostan ko. karkkeja kilon. Pussi on silloin jauhosäkin kokoinen, koska karkit ovat vaahto-sellaisia, eivätkä paina mitään. Vaahto kun ei kerran mitään paina.
Söin siinä sitten äitienpäiväleipiä tyytyväisenä, mutta synkähkön hiljaisuuden vallitessa. En koskaan aamulla puhu kenellekään mitään ja vaikutan valitettavasti muutoinkin hiukan synkeähköltä.
Magnus tosin tietää viidenkymmenen vuoden kokemuksesta, että en vain vaikuta aamuisin synkältä, vaan myös olen hivenen synkkä. Ainakin, jos pitää vastailla, tai aukoa suuta muuta kuin syömistä varten. En kertakaikkisesti käsitä, kuinka jotkut avioparit alkavat puhua välittömästi ja sillä sekunnilla, kun nostavat nahkat silmiensä päältä. Kaikki setvitään juurta jaksain alkaen muinaisista roomalaisista, päättyen nyky-yhteiskunnan epäkohtiin ja tulppiin
Venäjän matkoilla mukana  retkikunnassamme oli tällainen pariskunta. Synkkänä, mutta kateellisena kuuntelin heidän jutteluaan seinän takana.
Miksi minä en ole samanlainen? Miksi Magnus on niin erilainen? (Magnus juttelisi mielellään ja laulaisipa aina pienen virrenpätkänkin lauseiden väliin sinne tänne).
Syödessäni siinä niitä ihania äitienpäiväleipiä ja ryystäessäni kuuluvasti kahvia, rohkeni Magnus iloisella äänellä kysyä, että olinko huomannut, että paprikat olivat sydämenmuotoisia?
OLIN HUOMANNUT! Ajattelin, että kehun ihanat leivät, jahka olen ne ensiksi syönyt ja veren sokeri kavunnut normaaliksi. Niin kuin kyllä teinkin.
Meillä ei ole tapana ostaa toisillemme lahjoja. Eikä varsinkaan äitien- eikä isienpäivinä.
Meillä on vaan sellainen tapa. Sen voi aina halutessaan rikkoa, tai olla rikkomatta. Sen tavan.
Ehkä, jos vietettäisiin valtakunnallista mummu-, ja paappapäivää, voisimme ehkä tehdä poikkeuksen ja ostaa jotakin kivaa lahjaksi. Kuten ryppyvoidetta, tai jalkatalkkia.
Nykyäänhän vietetään kyllä kaikennäköisiä päiviä, että ties, vaikka mumski- ja paappulipäiviä jo vietettäisiinkin. En ole vaan huomannut. Näin vanhana menee moni asia ohi hoksottimien.
Emme siis osta lahjoja, mutta kahvitarjoilu ja joku kiva sydämeenkäypä yllätys, meillä on tapana toinen toisellemme juhlapäivinä järkätä. Kuten nyt tänä vuonna Magnus väkersi ne paprikasydämet. Sellainen on kivaa, söpöä ja romanttista. Minä ajattelin kirjoittaa ens isänpäiväleipälautaselle alustaksi runon.
AH, IKIOMA PIKKU MUSU PULUSENI
OOT, PAITSI KOMEE YNNÄ REHTI, NIIN ISKÄ PARAHIN LAPSITTEMME.
KERTAAKAAN EN KATUNU OO ASIANTYNKÄÄ,
KUN PAPIN ETEEN KÄVELIMME KÄSIKYNKKÄÄ.
SUA TAHDON AINA KOVASTI JA SYÖMMESTÄIN MA ARMASTAA.
ELON PÄIVÄN ILTAAN SAAKKA TULISESTI RAKASTAA.
(Voi olla, että runoon tulee vielä säkeistö, jos toinenkin, mutta siitä sitten lähempänä isienpäivää).

Alkukuvan äitienpäiväkakun pohjan leipoi Magnus. Kakun olisi kuulemma pitänyt olla tasainen pyörylä, mutta siitä tuli saunanapon mallinen.
Mielestäni kakun malli oli ihan hyvä. Jatkuuhan koristemällien malli samankaltaista muotoviivaa ja rytmiä.
Kello kaksitoista asevelikyläläiset tulivat äitienpäivälounaalle. Äitienpäivälounaan  menuu oli tismalleen sama kuin se aina ollut on. Eli lihapullia, pottuja, kasvisgratiinia ja RAIKAS salaatti. Jälkkärinä mustaviinimarja-raparperikiisseliä.
Ravintoloiden ja kauppojen mainokset RAIKKAASTA salaatista saa aina paksun vereni kuohumaan. Kuka hullu ummehtunutta salaattia tarjoaisi saatikka möisi?
Ruuat ja raikkaat salaatit syötyämme menimme ulos heittämään tikkaa. Oli tikanheittotaidot meikäläiseltä pahasti päässeet ruostumaan. Magnuksella oli tänään olkapää ruosteessa. Särki ja jomotti.
Täytyypä meidän kumpaisenkin aina autotalliin mennessä paiskia parit tikat sei...siis tauluun, että seuraavan kerran, kun tulevat Asevelikyläläiset kylille, pesemme tikanpaiskimisessa heidät kaikki. Ilman ruostetta.

Äitienpäivän iltana ajelimme Nikolainkaupunkiin, Euroopan ihanimpaan kirkkoon, eli Huutoniemelle.
Seurojen päälle oli tarjolla, kuinkas muuten, täytekakkua.
Lautasille oli valmiiksi laitettu isoja vadelmakakunvonkaleita. Oli tosi hyvää. Melkein yhtä hyvää kuin Magnuksen ja minun tekemä vaahtomällikakku.

Tähän loppuu tämän kertainen mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon). Menen katsomaan, josko alavooningissa saisi kahvia ja mällitäytekakkua.
T: Kaisa Hjärtpaprik-Mällkackell
----------------------------------------
Johanneksen evankeliumi 8: 12-16

Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi:
"Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa
minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."
Fariseukset anoivat hänelle:
" Sinä todistat itse itsestäsi, ei sinun todistuksesi ole pätevä."
Jeesus vastasi: "Vaikka minä todistankin itsestäni,
todistukseni on pätevä, sillä minä tiedän, mistä olen tullut
ja minne menen. Te sitä vastoin ette tiedä, mistä minä tulen
ja minne menen.
Te tuomitsette niin kuin ihmiset ainakin, minä en tuomitse ketään.
Ja, jos tuomitsenkin, minun tuomioni on pätevä, sillä minä en ole yksin,
vaan kanssani on Isä, joka on minut lähettänyt.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Marssia ja laahustelua


Tänään on oltu kahdessa kokouksessa illalla. Siksi venähti bloggailu hiukan myöhäiseen.
Joku tarmokas tyyppi olisi tietenkin kirjoittanut bloginsa jo ennen ensimmäiseenkään kokoustamiseen menoansa (ensimmäinen kokous alkoi klo 16.00), mutta minä en ole tarmokas tyyppi.
En ole ollut tarmokas tyyppi oikein koskaan ja sitä paitsi olen tullut siihen ikään, jos päivässä on yksikin meno, niin kaikki muu jää tekemättä. Minulla sentään oli jopa kaksi menoa.
Kauhulla odotan sitä aikaa, että en osaa muina päivinä tehdä mitään, jos yhtenä päivänä VIIKOSSA on joku meno. Sanotaan nyt esimerkiksi vaikka kampaajalle. Sitä vaan valmistautuu siihen yhteen menoon jo etukäteen ja tapahtuman jälkeen kerää loppuviikon takaisin tapahtumasta aiheutuneita voimain menetyksiä. (Hengittää raskaasti).
Toivotaan, että sellainen aika on vielä kaukana tulevaisuuden tietymättömissä hämärissä.
Kokoukset, jotka tänään halvaannuttivat kaiken muun toiminnan (paitsi syömisen) olivat seurakunnan taloudellisen jaoston-  ja Naisten kesken naistoimikunnan suunnittelukokous.
Molemmat kokoukset menivät oikein hyvin. Paitsi, että jouduin jälkimmäisessä (siinä naisten kesken jutussa) koko ajan kyselemään, että MITÄ? HÄH? ANTEEKSI? KUINKA?...
Todella ahdistavaa, kun ei kuule. Ei, vaikka on kuulokojemikrofoni korvassa. Pakko vissiinkin on tilata kuulontarkistus ja pyydettävä, että josko saisi molempiin korviin laitteet, jotka toimivat 100 desipelin voimakkuudella.
En tahdo jäädä asioiden ulkopuolelle. Vellitalossa on sitten aikaa olla korvat tukossa ja silmät ummessa. Kaiken ulottumattomissa ja kaikkensa kuulleena. Niisk!
Ei voi sanoa, ettenkö olis ollut jo ennenkin asialla. Valitin, että en kuule kuulokojeellani sen kummemmin kuin omillanikaan. Korvat kuunneltiin ja mittareilla mitattiin ja sanottiin, että kyllä sinä kuulet.
Nyt en suostu myöntämään, että kuulen. En, vaikka kuinka mittarit niin sanoisivat.
Pakko on koko ajan hokea TÄH? TÄH? TÄH? Niin en suostuisi tekemään, JOS kuulisin.
Aion sanoa kuulotarkastajalle joka asiaan TÄH? Ja mitäpä minä muuta sanoisinkaan, kun en kerta kuule.

Toissapäivänä oli Vappuaatto. Niinpä minäkin innostuin leipomaan muutaman rasvareiän (kts. kuvaa). Olisin tehnyt simaakin, mutta osuuskaupassa ei ollut sima-uutetta. Minä en osaa tehdä simaa ilman sima-uutetta.
Ostin sitten paripottua valmissimaa. Sitäpä ei kyllä simaksi olisi tunnistanut muusta kuin etiketistä. Etiketissä luki selvästi, että SIMAA. Pakkohan se oli uskoa ja minä en ole turhan kranttu.
Rasvarinkelireiät olivat myös aikamoisia ja varsinaisia yllätysreikiä. Yritin nimittäin tehdä rinkuloista mahdollisimman hyviä ja ostin erikoisvehnäjauhoja. Niitä sellaisia, joidenka kyljessä on kakkuformun kuva.
Taikina kyllä maistui hyvältä, mutta kun rinkelin lätkäisi rasvaan keittymään, imaisi se itseensä ihraa sellaisella mittakaavalla, että vaikuttaa kuin purisi kookosrasvaklönttiä.
Paistamisen jälkeen kattilanpohjalla kiilteli rasvaa jäljellä vain muutama milli. Tavallisesta taikinasta väännettyjä rinkuloita olisi paistanut sillä rasvamäärällä tupla-annoksen.
Taas vanha viisastui. Ikinä en kakkujauhoista enää rinkeleitä tee. Ties, vaikka en tekisi rinkuloita enää ikinä mistään jauhoista. Niin kovasti otti pattiin.
Vappuaattona lämmitettiin myös pihasaunakin. Se hiukan liennytti kiukkua.

Vappupäivänä matkustin yksin Nikolainkaupunkiin.
Viime junamatkan jälkeen muistan urputtaneeni, tai ainakin ihmetelleeni, kuinka matkan hinta oli kolminkertaistunut. Vahingosta viisastuneena ostin piljetin netin kautta. Hinta oli kolme euroa. Vain  neljäkymmentä senttiä tyyriimpi kuin ennen. Sen nyt vielä kärsii. Junassa ei näköjään kannata lippua ostaa. 
Magnus puolestaan lähti vappupäivän aamuna Evijärven kirkkoon. Hän sai pitää siellä saarnan.
Yleensä olemme Magnuksen kanssa vappupäivänä heränneet ennen sianruppua ja ruvenneet paistamaan rinkeleitä (kunnon jauhoista) KD:n vappupöytään Isonkyrön vapputorille.
Nyt käytäntö tänä vuonna oli siis hiukan toinen. Minä olin päättänyt lähteä Vaasaan ja marssimaan. Kymmenen vuotta oli hujahtanut edellisestä Jeesus-marssista.
Kaikki teistä varmaan muistavat, että minä rakastan marssimista. Vaikka joka niveltä ja lihasta särkisi ennen marssin alkua, niin ensimmäinen vingahdus, kun kaiuttimista kantaa korviin, kaikki kolotukset ja murheet haihtuvat. On vain musiikki, marssi ja Jeesus. Askel on kevyt kuin keväisellä ketulla ja mieli korkealla ja huulet hymystä messingillä.
Luin Facebookista joidenkin ihmisten kitkeriä kommentteja, kuinka heidän mielestään Jeesus-marssijat olivat näyttäneet vahingoniloisilta ja voitonvarmoilta. En tiedä, minkä näköinen minä olin vaappuessani rivissä muiden muassa punainen ilmapallo käsväskyyn sidottuna. Suu varmaan konotti ammollaan ainakin puolet matkasta, mutta niin  tämän ikäisillä tuppaa innostuessa käymään. Vahingoniloinen en kyllä ollut. En sitten pätkääkään, eikä taatusti marssijoista kukaan muukaan.
Tänä vuonna marssimme päätyi Vaasan kirkkoon. Kirkonpenkissä istuin jonkun aikaa. Rukoilin siunausta jokaiselle iikalle ja koko kaupungille ja lähdin seuraavaan suunnittelemaani etappiin: Tellun (nimi muut.) synttäreille!
Tervehtiessäni kerroin Tellulle, että hän saa luvan odottaa lahjaansa KD:n Etelä- Pohjanmaan kevätkokoukseen saakka, eli ensi lauantaihin.
-En millään viitsinyt reuhtoa lahjaa marssilla mukanani, selitin Tellulle vuolaasti.
Tellu sanoi hyvin ymmärtävänsä.
Syntymäpäiviltä lähdin Aija-Kanitan luokse. Aija-Kanita on rakas tätini. Soitettuani hänen ovikelloansa about 50 kertaa, ymmärsin kaivaa puhelimen käsilaukustani. Aivan oikein. Sieltähän selvisi, että täti oli useaan otteeseen yrittänyt parasta siskontyttöään tavoittaa ilmoittaakseen, että ei ollut kotona. Kovasti pahoitteli, että ei ollut.
Minä lohduttelin parhaan taitoni mukaan, että näinhän me Vaasan linnassa sovittiinkin. Että, jos jotakin menoa tulee, niin siitä vaan. Aina pitää mennä, kun on tilaisuus.
Aija-Kanitan asuintalossa on sopivasti pitseria ja sinne minä luiskahdin syömään, vaikka vatsa pullotti vielä syntymäpäivätarjoiluistakin.
Istuin pitseriassa niin kauan, että tulivat jo suurieleisesti pyyhkimään pöydästäni näkymättömiä murusia ja siirtelemään maustelaatikkoa puolelta toiselle.
Ymmärsin, että on korkea aika pyytää kuljetuslaatikkoa ylijäämäpitsalle ja lähteä etsimään toista kutupaikkaa Magnusta ja Charlesia odotellessa.
Paikka löytyikin erään talon edustalta. Olivat onneksi kantaneet penkit ulos taloyhtiön varastoista. Siinä minä sitten istuin särkevine kinttuineni.  Hirveä itsesäälintunne laskeutui tukeville hartioilleni kuin märkä rätti ja liian pieni yo-lakki alkoi kiristää ohimoilta todella ilkeästi.
Alaleuka väpättäen katselin mitään näkemättömin silmin jonnekin. Kaivoin vesipullon laukusta ja lutkutin aimo kulaukset samalla, kun nieleskelin itkua. Ajattelin murheellisena, miltä olin näyttänyt ohi kulkiessani sen erään näyteikkunan lasista heijastuneena:
Paksu mummoke, jolla ihan liian pieni yo-lätsä, päällä miesten osastolta 20 vuotta sitten ostettu takki, jalassa liian pillit housut kantajansa kokoon nähden ja kädessä vanha käsilaukun räyskä,  johon oli kymmenellä umpisolmulla tumuloitu piskuinen ilmapallo.
Kynsinauhatkin olivat jo aika vereslihalla, kun joku pieni, vanha mummu köpsötteli rollaattorilla viereeni ja kysyi:
-Anteksi, mutta saako me istu tähän ja?
-Olkaa hyvä vaan! Kyllä tähän mahtuu!
Ja siitä alkoi mukava keskustelutuokio meidän välillämme. Jopa jo naurattikin, kun ajattelin, mistä mummu oli päätellyt, että olen suomalainen. Noh...ehkä tuo edellä kuvattu habitukseni antoi hänelle hiukan osviittaa.
Pian saapuivat noutajani paikalle ja ajelimme saman tien Huutoniemen kirkolle sunnuntaiseuroihin.
Seuroista tietenkin Asevelikylään. Sielläkin oli syntymäpäiväsankari. LYLLAN!
Lyllan täytti 9 vuotta. Veimme lahjaksi lakritsipötkön. Kiitollisempaa lahjansaajaa harvoin näkee. Jos koskaan.

Viime viikon kalenterisivu on aika tyhjä. Pari kokousta oli, mutta niistä ei sen enempää kuin, että hyvin menivät ja asiat laitettiin poikki ja pinoon.
Eipä kannata liioin enää enempää jatustella, että pääsette nukkumaan.
T: Kaisa Pömpelsson-Nukkunen
------------------------------------------------------
Psalmi 17: 6-8

Minä huudan sinua avuksi, Jumala,
ja sinä vastaat minulle.
Kuuntele minua,
kuule, mitä puhun sinulle.
Osoita minulle ihmeellistä hyvyyttäsi!
Sinä pelastat väkevällä kädelläsi kaikki ne,
jotka etsivät sinusta turvaa
vihamiesten uhatessa.