maanantai 26. syyskuuta 2016


Annas olla, kun maanantai saa, niin kaikki päleet prakaa! (So. eivät funksuneeraa).
Yläkerran pöksän kone käyttäytyy kuin täi tervassa ja alakerran kone kuin täi ruvessa.
Olen ravannut vintinrappusia ees sun taa, koneelta koneelle, pusertaen vaatimatonta pikku kalenteriani käsissäni, toivoen pääseväni kirjoittelemaan viikkotiedoitusta sankalle lukijakunnalleni. Pääkopasta pursuaa musta savu pelkästä raivosta.  Kirjoita siinä sitten jotakin ylevää, vaikka koneet joskus toimisivatkin. 
Noh, tämä alakerran KOMPUUTTERI tuntuu vihdoin pelittävän, joten ehkä savukin tästä hälvenee.
Ehkäpä saan, kun saankin kunnialla läpi tämän maanantain mhvv:n.
Edellisestä maanantaista ei muuten taatusti ole viikkoa kulunut. Niin huitaisemalla ovat päivät taas unholaan painuneet. Tämän päivän menot ja tulot muistan vielä hyvin.Ilman kalenterin plaraustakin. Vietin pitkästi yli puolipäivää rakkaassa syntymäkaupungissani Vaasassa.
Tuohon puolenpäivään riitti monenmoista tunnekuohua. Niin iloista kuin suruista. Elämä on.

Jos sitten tässä välissä, ennenkö alan retostelemaan kalenterin raapustuksia, selittäisin tämänkertaisten valokuvien sisältöä.
Näet ihan oikein! Yläkuvassa on tosiaan tyhjä taulunraami seinällä roikkumassa. Raami piti nostaa seinälle, koska se oli tiellä joka paikassa ja vaarassa vääntyä vintturaan.
Nykyään nuo samaiset raamit reunustavat komeata maalausta, eli kaikki on siltä osin kunnossa. Meillä sattui tyhjäraamin aikaan käymään vieras, joka kovasti pitkään katseli seinälle.
Itse katselin pääosin vain vierasta, enkä muistanut tyhjää täynnä olevaa taulua ollenkaan. Sitten hoksasin missä mennään ja selitin vuolaasti, kuinka asiat ovat. :D
Alakuva on siitä museokaupasta, jossa taannoin maaseutunaisten kanssa saimme vierailla.
Maaseutunaiset kokoontuivat myös viimetiistaina Sannun puutarhaan opettelemaan sipulikasvien istuttamista.
Minäkin ajelin paikalle, vaikka tiedän, että en tule koskaan istuttamaan yhtäkään sipulia mihinkään.
Illassa neuvottiin, että sipulit kannattaa istuttaa maahan! Heheheh...no ei vainkaan. Vitsi, vitsi!
Toki me kaikki maaseutunaiset tiesimme, ettei niitä puuhun istuteta, eikä siellä noin sanottu tietenkään ollenkaan.
Ajattelin mennä Sannun puutarhaan myös siksi, että saan hyviä vinkkejä kerrottavaksi Magnukselle. Perheemme innokkaalle hortonomille.
Päätin illan mittaan Magnuksen puolesta, että yksi plantaasimme kolmesta kukkapenkistä pitää ensi keväänä kääntää täydellisesti nurinniskoin ja istuttaa siihen ihan uudet kukat. Hiirenvirnojen, heinien ja puna-apiloiden on aika lähteä ja päivänkakkaroiden ja sellaisten kivojen pallopää-kukkien tulla tilalle.
Kyllä noista puutarhanhoitoilloista on hyötyä. Niissä saa aina mukavia inspiksiä toisille jakaa.

Keskiviikkona lähdimme minä, Magnus, Ewe ja Mathew puolukkaan Orisbergiin.
Ewe ja Mathew sanoivat lähtiessämme, että heillä kotona joka paikka tursuaa puolukoita, joten he keräävät meille niitä. Vähäkö pyörrytti! Ja minä kun ehdin pelätä, että jäämme tänä vuonna ilman tuota punaista herkkumössöä, jota puolukkahilloksi kutsutaan. Kuten te kaikki muistatte, Magnushan näki viime vuonna marjareissullaan kihisevän kasan pieniä kyynpoikasenpätkiä ja ilmoitti, jottei ikänä enää mene mettähän pualukoota keräämähän!  Niin suurta tukkua ei rahaa löyry!!!
Yhtään käärmettä emme Orisbergin metsässä nähneet. Onneksi! En minäkään niitä rakasta. Mutta puolukoita rakastan.
Samalla retkellä saimme saunoa Ewen Ja Mathewin järvenrantasaunassa ja syödä makkaraa viihtyisässä pikku kodassa.
Kovasti kiittelimme ystäviämme, jotka näin ihanasti meitä hemmottelivat. Pitääkin oikein opetella keittämään ruispuolukkapuuroa ja kutsua heidät joku paukkupakkasilta syömään. (Puuro maistuu paukkupakkasilla erikoisen hyvältä).
Tai ehkä pitää keksiä jotakin muuta pikkupurtavaa, koska epäilen kamalasti, etten opi ruispuuroa valmistamaan. Sen maku väikkyy niin ihanana ja muutoinkin saavuttamattomana herkkuna kansakouluvuosilta, eli  kuusikymmentäkolmevuotta takaperin. Ei meikäläinen pysty, ehkä mitään lähellekään sen kaltaista, keittämään.
Huomasin muuten, että hirvikärpäset eivät tehneet minuun mitään vaikutusta, vaikka niitä pörräsi aika runsaastikin ympärillä. Aina, kun tunsin niiden kaakertavan jossain päin laajaa kruppiani, tartuin niihin tanakasti peukalo/etusormi-otteella ja viskasin pöpelikköön. -Adjö, kudnait!
Toista oli, kun palatessamme eräänä iltana saarna&runoillasta jostain päin maakuntaa, tunsin käden selkämykselläni kutinaa. Katsoessani näin siinä sellaisen pitkäkinttuisen hämähäkin. Päästin syvältä kurkustani veret seisauttavan kiljahduksen. Magnus säikähti niin, että hyvä ettei ajanut männikköön.
Kyllä hirvikärpänen nyt paljon kivempi nahkaa pitkin kuleksimassa kuin hämähäkki. 

Perjantaina olin teatterissa. En muista, koska olisin viimeksi teatterissa ollut. Meinannut olen monta kertaa, mutta meinaamiseen se on myös jäänyt.
Kuulun "Vaasalaiset teatteriin"-nimiseen ihastuttavaan ryhmään. Ryhmässä on myös ihastuttava Kirsti, joka hoitaa lippujen hankkimiset ja muut järjestelyt, joten mikä on mennessä.
Teatterikappale kertoi Topi Sorsakosken elämästä. Myös hänen aikoinaan esittämiä bravurikappaleita soitettiin useita.  Minusta ne ovat kauniita, vaikka pidänkin enemmän hengellisestä musiikista. Lauluesitykset toivat mieleen auvoisan nuoruuden, josta on kulunut jo niin kauan, ettei yhtään tehnyt huonoa hiukan verestää muistoja.
Menimme esityksen jälkeen syömään ja juttelemaan. Minä söin jäätelöä kahvin kanssa.
Jäätelö (3 herkullista pallukkaa. Mansikka, suklaa ja vanilja) tarjottiin pesuvadin kokoisesta astiasta. Ihan nauratti (iloisesti ja myötämielisesti) se koko niihin pallukoihin verrattuna.
Niin hyvää jäätelöä kuin ne pesuvatipallot olivat, en muista ennen saaneeni. Kahvikin oli maukasta. Hyvää makua lisäsi tietenkin hyvä seura. Menen kyllä seuraavallakin kerralla mukaan jLs.

Lauantaina ajelimme katsomaan Viviannin uimakilpailuja Vaasan uimahalliin. Tunnelma oli lämmin, mutta hikinen, kuten aina uimahalleissa tuppaa olemaan.
Vivianni oli voittanut hopeaa jossakin erässä ennen meidän saapumista paikalle. Ennen meidän saapumista paikalle oli hopeamitali jo ehtinyt mennä hukkaankin.
Tänään kysyin, että onko mitku löytynyt? Ei ollut. Sanoin, että mitali on löydyttävä!!! Pitää tyhjätä altaat, jos ei muu auta!!!

Sunnuntaina oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä. Minulla oli siellä vastuuta, joten en päässyt niihin muutamaan muuhun tilaisuuteen, joihin olisin mielelläni mennyt. 
Kuten usein ennenkin olen anonut ja sanon nytkin, niin joka paikkaan ei aina pääse, mihinkä kovasti tahtoisi. Ei, vaikka värkeissä olisi varaa revetä kolmeenkin osaan.
Vähänkyrön ilaisuuteen  muistin idioottivarmasti, että tehtävänäni oli kertoa minulle mieluisasta Raamatun naisesta, eli Ruutista. Kirjoitin innostuneena melkein neljä liuskaa tekstiä kyseisestä ihanasta naisesta.
Juupa juu! Paikallla selvisi, että tämän kertainen tehtäväni olikin toimia juontajana.
Se asia oli jo keväällä "linnassa sovittu", eikä ollut "Hovissa muuttunut". Taas kerran toivoin, että lattialuukku olisi niellyt minut. MINÄ JA MINUN MUISTINI!
Mutta onneksi olen juontajan tehtäviäkin pitkän ikäni aikana tehnyt ja onneksi saarnaajakurssilla opetettiin, että juontaja JUONTAA. Hän ei saarnaa, eikä lötise omiaan. Näin minä sitten toimin ja hyvin meni. Eikku kyllä etupenkissä yritti välillä kuiskia jotakin, mutta minä en kuiskintaa kuule. En tahdo kuulla karjuntaakaan. Pitäisi mennä vaihtamaan kuulokoje. Pitäisi ja pitäisi.
Sitä on meikäläiselle tullut vähän sitä ns. MANJANA-vikaa. Sitä SITKU-tautia.
Nyt loppuu tämän viikon mhvv, eikä varmaan yhtään liian myöhään, vai onko parempi sanoa aikaisin?
T:Kaisa Sitkuström
---------------------------------------------------
Psalmi 25:6-9

Herra, sinä olet laupias,
muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.
Älä muista nuoruuteni syntejä,
älä pahoja tekojani.
Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä,
älä unohda minua!
Hyvä ja oikeamielinen on Herra,
hän neuvoo syntiselle tien.
Hän hankkii sorretuille oikeuden,
hän opettaa köyhille tiensä.


maanantai 19. syyskuuta 2016


Eivät ole valokuvat sen kummemmin vieläkään lisääntyneet albuumiini, joten laitan jälleen vanhoja otoksia framille.
Tietenkään bloggauksen alussa ei tarvitsisi olla valokuvia ollenkaan, mutta kaikki te tuhannet ja taas tuhannet lukijani varmasti muistatte, että haluan asioiden pysyvän samanmoisena. Hamaan maailman tappiin. Ensin kaksi valokuvaa, sitten menneeltä viikolta asiaa (tai asian viertä).
Aina ei kaikkeen, eikä asioihin, voi vaikuttaa , mutta ne, joihin voin vaikuttaa, ne pysyvät.
Siis: Yläkuvassa istun taannoisen näyttelyni keskellä onnesta kaksin kerroin. 
Korttivedostaulunäyttely on juuri saatu pystyyn. Siitä johtuu kuvassa näkyvä pruustinnamainen pröllevyys olemuksessani.
Muistan olleeni aika ylpeä (terveellä tavalla) ja aika iloinen.
(Terveellä tavalla ylpeitä ollaan silloin, kun ihmetellään hiljaa omassa mielessä, että oonko minä osannu pitää ja pyörittää pännää kädessä nuinkin kivasti?)

Tänään olin keskipäivän vaiheilla keittelemässä kahvia Krellin syyskokouksessa Isonkyrön sydämessä. Siitä tehtävästä olin myös hyvin ylpeä.
Kokous meni hienosti ja kahvikin oli sopivan änkyrää, nisut maittavia ja keksit murenevia.
Tulin kokouksen tuoksinassa niin sanomattoman ylpeäksi, kun minua tituleerattiin taiteilijaksi.
-Joukossamme istuu taiteilija!!!!- kaikuu yhäkin huonokuuloisissa korvissani.
Tunsin itseni yhtä iloiseksi ja ylpeäksi kuin tuossa kuvassa. Kirjoitan noista erikoisista ja hyvistä tuntemuksistani siksi, koska useimmiten  tunnen olevani jo parhaat vuotensa nähnyt ja kuullut mummun lättänä.Ei siinäkään mitään pahaa ole, mutta vissi ero kumminkin.
Minulta tiedusteltiin kokouksessa myös, josko mummulla runoja onpi mukana?
Ei ollut! :(
Oli aikoja, jolloin pidin aina tukupussissani muutamat värssyt valmiina esiin riuhtaistavaksi, mutta sitten lopetin. Ei olisi pitänyt.
En minä kyllä olisi ollut oikein esiintymiskelpoinenkaan. Leninki oli lipimärkä koko vatsanseudun kohdalta kahvikuppien tiskauksen jälkeen. Lue siinä sitten jotain herkkää ja hempeää mätipuoli kauttaaltaan märkänä.
Noh toiaalta taas... eivät minun runoni toki olekaan herkkiä, eivätkä hempeitä, mutta...vettynyt vatsanseutu...ei hyvä.
Vatsanseutuni ihmetytti minua ko. tilaisuudessa muutenkin. Siis sisäinen vatsanseutuni. Ei siinä kahvia keitellessä, eikä tiskatessa, mutta siinä istuskellessani muiden joukossa kuuntelemassa kokouksen pykäläkäsittelyä saatuani tehtäväni tehtyä.
Mahani kurnutti kuin köhäinen kalkkuna. Hetken kurnutettuaan muuttui kalkkuna paksuposkiseksi maatiaiskissaksi. Suorastaan  KOLLIKISSAKSI! Naukuvaksi ja kehrääväksi.
Yritin painella palleaani, että elukat olisivat hiljenneet, mutta tuloksetta. (Tuli siinä metelissä mieleeni säkkipillikin. Reikäinen säkkipilli).
Kenelläkään en koskaan ole kuullut moista kurnutusta (eikä Magnuskaan).
En ehkä niin välittäisi, jos olisin hennompi varreltani. En hyyshäivää välittäisi, vaikkahan kuuluisi sian röhkimistä. Punkerona on vaikea saada ihmisiä ymmärtämään mielessään, ettei kurina johdu nälästä.
Kaikesta sitä ihminen saakin stressinpoikasta, kun  pallean purinasta! En voi mennä lääkäriinkään.
Magnus aina tosin kehottaa.
-Siälon reikä sun palleas. Montaki! hän mustamaalaa synkeänä.
En minä lääkäriin edes pääsisi. Hoitajahan kyselee heti siinä puhelimessa aikaa tilatessa, että mikä vaivaa?
-Minulla kuuluu kovaa kurnutusta, kehräystä ynnä jatkuvaa murinaa pallean seutuvilta. Painotan sanaa KOVAA! saisin itkultani kuiskattua. (Alkaan nykyään aina vollottamaan, kun minua ei ymmärretä mielestäni oikein. Usein jo  ennen, ennenkö olen mitään selittänytkään).
Ei, en siis usko, että pääsisin ikinä tohtorille asti, joten en siis edes yritä.
Noh, myönnän, että ihmisillä totisesti on suurempiakin murheita kuin kurnutuskurjuudet. Jopa minullakin on.
Silmälasiliikkeestä soitettiin silmänpohjakuvaustuloksista. Muistattehan, kun antaumuksella asiasta kerroin muutama aika sitten?
Ei ollut silmänmunosissa vikaa pahempaa soittajan mukaan.Lasiaisia ts. samentumia oli kuulemma pilvin pimein. Sen olisin tiennyt kertoa  ilman mittauksiakin.
Itse asiassa minulla on näitä samentumia niin runsaasti, että joskus pitää pyörittää silmiä vinhasti, että näen edes jotakin, jos pitää oikein tarkkaan nähdä
En osannut vastata soittajan kysymykseen, onko niitä paukahtanut viimeaikoina paljon lisää?
Niitä on minulla aina ollut ja en usko, että ne näin sataa vuotta lähestyttäessä ainakaan hälvenevät.
-Niin, vastasi ystävällinen silmälasimyyjätär langan toisessa päässä epäilyksiini.
-Jos niitä on tullut paljon VIIME aikoina, voi olla, että silmänmunien pohjissa on reikä. Jos ei ole VIIMEaikoina paljon mustuaisia lisää tullut, niin kahden vuoden päästä uusiin kuvauksiin.
Näin sanoin toimivani ja kiitin kaikesta.
Talvisin, kun lumi peittää maan, yllätyn aina silmieni sumiaismäärästä. Valkoista hankea vastaan kun katselee, niin ihmetelen, löytyykö silmäsamiaisten seasta enää silmämunia ollenkaan!?
Näin on ollut aina, joten siitä syystä en usko siihen reikäteoriaan.

Kun vilkuilen kalenteriani on siellä merkintää, muistutusta, yliviivausta, menemisiä ja tulemisia monen päivän kohdalla.
Niin itseni kirjoittamia kuin Magnuksenkin merkkauksia. Toki minua koskevia ovat Magnuksenkin kirjoittamat asiat. Itse asiassa ne ovat molempia koskettavia.
Kuten nyt keskiviikon kohdalla luki Magnuksen kirjoittamana: Nurmo.
Ihmettelen asiassa vain sitä, että mitenkä Magnus aina löytää minun  kalenterini sitä tarvitessaan.
Itse saan kääntää laukut ja laatikot nurin, eikä sittenkään aina löydy.
Nurmossa oli Kansanlähetyksen iltatilaisuus ja taas se samanmoinen marssijärjestys: Magnuksella puhe, mulla runo. Tai runoja. Suksee oli suuri ja sain myytyä 4 runokirjaakin lähetyksen hyväksi.

Perjantaina sain olla nälkäpäiväkeräyksessä mukana. Kaksi tuntia seisoin kirkolla kaupan kassojen vieressä lipas kädessä ja yritin hymyillä kauniisti. Oikeastaan en paljoa ehtinyt hymyilläkään, sillä suun piti oikeastaan olla pyöreänä hämmästyksestä!  Ihmiset ovat ottaneet tämän keräyksen sydämelleen.
Lapsilla on Isossakyrössä selvästikin perjantaina karkkipäivä. Ostettuaan hyväskät useat heistä tulivat tipauttamaan loput rahat lippaaseen. Niin hienoa nuorisoa meillä täällä Isossakyrössä on ja ihan varmasti muualla myös.
Kaksi tuntia lippaan kahvassa sujahti äkkiä ja jäi hyvä mieli.Sai kantaa kortensa kekoon tämän hyvän asian eteen.
Käytössä oli myös virtuaalilippaat. Pirautttamalla tiettyyn numeroon kännykällä  sujahti "lippaaseen" (siis lahjoitustilille) rahat. Kätevää.

Sunnuntaina oli meillä Pappilassa syksyn ensimmäinen Naisten kesken iltapäivä.
Minun tehtävänäni tällä kertaa oli kätellä jokainen vieras ja tietenkin hymyillä taas ystävällisesti ja iloisesti. Se ei ollut ollenkaan vaikeaa. Väkeä tuli runsaasti paikalle. Seuraava Nk ip on marraskuussa. Marraskuun 6 päivä. Siellä tehtäväni on lausua runoa. Toivottavasti onnahteleva runoratsuni piristyy siihen mennessä niin, että saan loihe lausuttavakseni uposen uuden, toivorikkaan, maailmaasyleilevän, elämän notkopaikkoja fylläävän ja murheita pois paiskaavan runon. Sellaista runoa minä nyt tarvitsen itse myös.
T: Kaisa Fyllsten-Sorrybärskog
------------------------------------------------------
Psalmi 19: 10-13

Herran sana on puhdas ja aito,
se pysyy iäti.
Herran säädökset ovat lujat,
ne ovat oikeita kaikki.
Ne ovat kalliimmat kuin puhdas kulta,
kalliimmat kuin kullan paljous,
makeammat kuin mesi,
maistuvammat mehiläisen hunajaa.
Ne opastavat minua, palvelijaasi,
niiden noudattamisesta saa suuren palkan.
Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä?
Puhdista minut rikkomuksistani,
niistäkin, joita en itse näe.



maanantai 12. syyskuuta 2016


Koska ei ole uusia valokuvia tämän koneen uumenissa., jolla maanantairaporttiani kirjoitan, laitan kuvia sisustuslehti "Kotikontu- ja kolo" aukeamalta. Sivuilta viis ja kuus.
No haloo! Ei vaitiskaan! Vitsi, vitsi!
Kaikkihan te tuhannen ja taas tuhannen lukijaani toki jo tiedätte, että molemmat kuvat ovat pienestä tupasestamme Letkutiellä. Ovat ne siksi monta kertaa jo jutunjuurena toimineet. Pakko ol taas vanhoja kuluneita kuvia käyttää, kun uusia ei kertakaikkisesti ole.
Valokuvaus ei ole kyllä meikäläisen nakki. Ensinnäkin tuntuu, että niitä pitäisi näpsiä yhtenään, että saisi joka maanantai uudet ja färskit fotot kehiin.
Muiden ottamia kuvia en lakkaa ihailemasta. Muut ovat aina paikalla, kun jotakin ihmeellistä luonnossa, tai maailmassa tapahtuu. Minulla kamera on aina muualla kuin siellä, missä tapahtuu.  Pitäisikin opetella ottamaan kännykällä kuvia. Eikä vain ottamaan kuvia, vaan myös opetella laittamaan niitä tietokoneelle, MUTTA... ei jaksa.
Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun ei oikein viitsisi opetella mitään uutta. Olen nyt siinä iässä. 
Ihmettelin nuorena flikkana työpaikallani kovasti kollegaani, erästä Eilaa, joka ei millään halunnut opetella tietokoneen käyttöä. Työpaikallani, postissa, siirryttiin konekantaan. Onneksi olin silloin nuori ja nätti. Intoa riitti koneisiinkin ja eikä minua tarvinnut opettaa yhtään enempää kuin muitakaan. Eila sai ilokseen siirtyä sivufiliaalipostitoimistoon, jossa asiat tehtiin niin, kuin ne aina ammoisista ajoista tehty oli.
Tietokonesanasto tuotti meikäläiselle hiukan vaikeuksia. Kun koneet tilttasivat, eli KAATUIVAT, kuten tuohon aikaan sanottiin ja kuten tuohon aikaan usein sattui, piti soittaa Postipankin tietokone-expertille Hälssinkiin.  Sieltä tuli asiantuntevaa ohjetta, mutta sellaisilla nimikkeillä, että aina piti tarkkaan varmistaa, että koski oikeaan namiskaan.
-Jaa tämä näpykkä, jossa on nuoli kiemuralla ja sen vieressä tippa ja tähti? kysyin minä ääni jännityksestä väristen luurin toisessa päässä olevalta.
-Juu, juuri se! vastattiin sieltä toisesta päästä asiantuntevasti. Heidän, jotka olivat siellä toisessa päässä, jos joidenkin, piti osata vastata kaikenkarvaisiin kysymyksiin.
Aina ne koneet kumminkin "nousivat".
En muista koskaan, että asiat eivät kumminkin sitten hoituneet, vaikka tilttasivat ja kaatuivat. Vanha kunnon käsipeli ja "sulkakynä"-konsti pelasti viimeiseksi, jos korput, tai lerput pettivät.
Näin ainakin muistaisin. Voihan olla, että aika on kullannut muistot. Kokonaan aika on kullalla peittänyt ne sättimiset, joita sai asiakkailta kuulla, jos kompuutterit yskivät. Eikä niitä sättimisiä usein tullut. Ihmisillä oli pitkät ja paksut hermot noihin aikoihin.

Viime viikolla meillä kävi vieraita ympäri Suoma. Nimittäin Jyväskylästä Äkku ja Tyttityllerö ja Seinäjoelta Jukkis Laurentius (kaikki nimet muut.)
Vierailut ovat aina mukavia. Ensinnäkin tulee huushollista kaavittua pois pahimmat lökämöykyt ja paneuduttua hiukan enämpi myös ruuanlaittoon.
Yritin myös listiä vierailujen ajaksi pois kaikki parisataa kärpästä, jotka ketarat pystyssä näin syksyisin tukkivat ikkunoittemme väleihin. Ruokapöytämme puoleinen ikkuna (kts. kuva 1) on erityisen kovassa huudossa kärpästen keskuudessa. Syö siinä sitten vieraiden kanssa valmuskaputinkia ja väskynäsoppaa.
Mauno sanoi, kun suureen ääneen tuskailin kärpäspaljoutta, jotta haje myrkkyä kaupasta, niin kyllä lähtöö henki ja loppuu pörinät kärpääsiltä.
No, se on totta, mutta en malta laittaa kymmentä ekua päivässä kärpäsiin. Kympin (ainakin melkein potullisen saisi pruutata joka päivä koko syksyn ajan. Jouluun saakka. Ei sellainen lyö leiville.
Ei, parempi on lätkiä kärpäsiä sanomalehdellä ja liiskata kankeimpia ikkunanpesurättiin. Tulee halvemmaksi ja itsellekin terveellisemmäksi.
Eikä meillä mitään valmuskaputinkia, eikä väskynäsoppaa ollut tarjolla. Rehellisiä lihapullia ja punaherukkakiisseliä.
Punaherukkakiisselin kanssahan on pakko olla kermavaahtoa. Muuten ei mistään tule mitään.
Muistin viime tipassa kauhukseni, että kermavaahtovispiläkone on rikki.
Edellisellä kiisselikerralla, kun ankaran vispaamisen jälkeen olin poistamassa vispilöitä irti koneesta nuollakseni niistä vaahdon, sain ilkeältä tuntuvan tällin käteeni. Oli kuin ranteeseen asti olisi lyönyt sisäinen (ja oikeastaan ulkoinenkin) tulinen lieska.
Sanoin Magnukselle, että en ole ihan 100 prosenttisen varma, tuliko tälli vispilästä, vai katkesiko kädestäni joku ihme hiussuoni. Minua ei kyllä huvita kokeilla vatkaajaa, että lähtikö se siitä. Jää pian viimeiseksi kokeiluksi. Minkään kanssa.
Olihan vatkainvispilällä jo ikääkin. Anoppia se oli palvellut kunniakkaasti vuosikausia ja meitäkin kohta 12 vuotta.
Magnus vaahdotti siis kermavaahdon tavallisella vanhanaikaisella ruismoottorivispilällä. Ja hyvin vaahdottikin. Keittiömme oli ylt´ympäriinsä pienten vaahtokikkaroiden peitossa. Kehoitin ottamaan vatkaamisen hiukan iisimmin.
-Mitä sellaasesta piänestä flätkyttehestä on hyätyä? Pitää vispata reiruhun, jos kerran meinaa saara vahruksi, sanoi Magnus ja oli oikeassa.
Sovimme kuitenkin, että hankimme uuden FLÄTKYTTEHEN heti, kun olemme sellaisessa pakassa, mistä niitä saa halavalla ostaa. Mahtaako olla KIKANTTI?!

Männä viikolla minulla oli kaksi kokousta KD:n tiimoilta. Toinen Östermyrassa ja toinen kirkolla.
Joka kerta ilahdun, kun näissä kokouksissa kuljen. Mukavaa porukkaa ja hyvä puolue, vaikka itse sanon. Ikinä en ole ajatellut takkia  kääntää näiden neljänkymmenen vuoden aikana, jona kyseistä puoluetta olen kannattanut. Tässä nyt tuli vähän väkevää propakandaakin kirjoitettua, mutta haitanneeko tuo? Jokainen meistä kehuu ja nostaa omaa puoluettaan ja käy uurnalla vetasemassa viivan sille.

Eilen oltiin Nikolainkaupungissa pitsalla. Se on jokavuotinen traditio naapurien kanssa.
Minun kupuuni ei valitettavasti sovi enää kuin murto-osa entisistä p-määristä.
Olen tästä urputtanut ja valitellut ennenkin, mutta juuri pitsansyömisen kyseessä ollen, en voi lakata urputtamasta.
En pysty enää syömään mitään sillä siivolla kuin ennen vanhaan. En lihapullia, enkä kiisseliä. Luulisi, että paino tippuisi tiuhempaan alas, mutta ei. Se on toisaalta ihan hyväkin asia. Ikääntyvän ihmisen nahka ei enää kutistu laihetessa. Se jää epämiellyttävästi lepattamaan luiden ympärille. Hitaasti laihtuminen auttaa hivenen asiaa ja siksipä tyydyn tähän vauhtiin.
Magnus on laihtunut saman määrän kuin minä. Hänelle ihmiset jo ihastuneesti siitä mainitsevatkin. Potkupallo Magnuksen vatsakumpareelta on potkaistu  tipotiehen. Magnus ei ole ikinä mistään muualta ollutkaan punkero, kuin vatsalaukun kohdilta. Toisin kuin minä, jolla fylliä on paksulti joka neliösentillä. Olen minäkin laihtunut 10 kiloa. Saunassa kysäisinkin Magnukselta, kun hän pesi selkäpiitäni, että ei kai siellä vaan jo luut kolise?
-Ei oo pelekua! Pitkähän aikahan! sanoi Magnus iloisesti (ja totuudenmukaisesti). 
Olen ennenkin asiaa tiedustellut ja saman iloisen vastauksen saanut.
T: Kaisa von Luuberg-Stenhufvud
------------------------------------------------------------------
Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.
Minun ajatukseni oat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia,
minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Jeremias 29:11.

maanantai 5. syyskuuta 2016



Hyvää iltaa te rakkaat, mutta ihanat blogini lukijat ympäri Tellusta. Kesä on nyt sitten kesitty! 
Yläpuolella näet kirpeän haikeita alkukesän kuvia plantaasiltamme.
Alkukesä on aina muutenkin niin hirveän haikeaa aikaa, saatikka sen muisteleminen syksyn tunkiessa kylmiä sormiaan selkäpiitämme pitkin. 
Se on sitä siksi, kun sen tietää niin lyhyveksi. Keväällä sitä ihmislapsen tekisi mieli vain istua 24/7 muovituolissa ja tuijottaa kaikkea luonnossa tapahtuvaa ohikiitävää ihanaa.
Myönnän, että pitäisi istumisen sijasta kitkeä, perata, multia, istuttaa ja möyhiä, mutta semmoista minä en tee. En ole koskaan tehnyt, enkä koskaan tule tekemäänkään, kuten useassa kirjoitelmassani olen ponnekkaasti uhonnut.
Mauno meillä möyhentelee, multii, siistii, perkaa, tasaa, istuttaa, noukkii, kerää, ruokkoaa...jne.
Mikäs siinä.En halua olla esteenä. Hän sanoo vieläpä tykkäävänsä siitä. Tänäkin keväänä hän hikikarpalot otsalta valuen ja kuokanvarresta tukea ottaen, sydäntään pidellen näin vannoi ja vakuutti.
Minä siis vaan ihailen ja sydämessä ei tunnu kuin kirpeältä.
Näin syksyisin (jota sitäkin istun ja ihailen) tekisi mieleni muuttaa johonkin, jossa on kevät koko ajan. Mutta tiedän, että ei se keväisissä oloissa oleminenkaan loppujen lopuksi niin valtavan kivaa ehkä olisi.
Olen nimittäin varma, että jahka olisin saanut kapsäkit purettua siellä uudessa maassa, alkaisin kaipailemaan Suomen rapaisia syksyjä ja tuulien tuiverruksia.
Kesänalkukaiho ei onneksi kestä meikäläisellä kovin kauaa. Syyskuu suhahtaa äkkiä ohi ja lokakuun litinöissä alan odottaa Joulua ja se saa lopullisesti kaihot unehtumaan. Jouluahan  ei voi missään muualla viettää kuin Suomessa. (Jaa no, ehkä Israelissa kyllä).

MUTTA! Nyt on kesä ohi ja uudet tunteet pinnalla. Tänään alkaa taas mhvv- bloggaus ja se seikka toivottavasti on mahdollisimman monille iloksi. Edellyttäen tietenkin, että yleensäkin iloitsee seittemänkymppisten mummujen menoista ja tuloista! (Värisevä huokaus).
Meikäläinen ainakin iloitsee. Sehän on vähän pakkokin, kun kerran sattuu olemaan sen ikääinenkin. Toivottavasti myös jotakin tapahtuukin, että on, mitä kirjuuttaa.
Viime viikolla Catherine mainitsi, että pian minulta loppuu loma!
-Mikä ihmeen loma? äimistelin minä. Työstä postipuksuna on jo hulahtanut pitkästi toistakymmentä vuotta.
-No kirjoitusloma! Catherine selitti iloisena.
-Jaa niin joo!!! äkkäsin minäkin ja tunsin, miten ilon pinet pisarat pirskahtelivat sydänalassa.
Ainakin yksi innokas lukija on tiedossa. On myös olemassa toinenkin: rautalintu! Se on kommentoinut ihanasti moniin, moniin vanhoihin bloggauksiini ja näin ilahuttanut vanhaa sydäntäni. 
Tietenkin teittiä innokkaita lukijoita on monia ja monituisia ja tahdonpa teitä taas oikein sydämestäni ilolla tervehtää ja torventöräyksen ilmoille päästää.

Jos parilla sanalla mennyttä kesää, ettei vaan kevättä, muistelisi, niin tämä kesä on ollut yhtä juhlaa. On täytetty vuosia ja on oltu naimisissa puolia vuosisatoja! 
Juhlat on juhlittu perhepiirissä. Puolta vuosisataa vietimme häissä. Olli ja Lissu menivät naimisiin!
Sanoin häissä, että me olemme hyvänä esimerkkinä nuorelle parille.
-Vai mitä Magnus? kysyin minä ja räpyttelin mascarasta taturaisia silmäripsiäni.
-Joo, sanoo Magnus ja katsoi minua syvälle silmiin, juuri niin, kuten olimme kotona asiasta sopineet.

Kesän mittaan olemme kierrelleet maakunnassa telttakokouksissa. Minä olen lukenut moneen kertaan kaluttuja runojani ja Magnus pitänyt uusia ja tuoreita saarnapuheita.
Magnus on myös istunut torien reunoilla myyskennellen KAISAN KORTIT-kortteja. Minä, korttimaakari, olen tehnyt kotona milloin mitäkin (yleensä en yhtään mitään).
Muutaman hikisen runon olen kirjoittanut, mutta sitäkin enemmän haaveilllut ja rakennellut pilvilinnoja.
Olen muun muassa suunnitellut koneeni uumenissa uinuvan, nuorille (10-13 v) suunnatun kirjan uudelleen munklauksesta. Lähetin sen aikoinani johonkin kilpailuun. Ikinä siitä ei muuta vastausta, eikä kommentsuunia tullut kuin että posti on sen heille perille toimittanut.
Aion alkaa parannella kässäriä ja etsiä sille oikolukijan. Sellaisen oikolukijan, joka ei ottaisi mitään palkkiota, koska palkkion voisin maksaa vasta sitten, kun kirja ilmestyisi ja siitä kustantamo riuhtaisisi heti toisenkin painoksen. Eli selkokielellä: ei ehkä koskaan.
Aion myös piirtää joitakuita uusia korttimallejakin joulusesonkiin. Elikkä selkokielellä: tekemistä riittää, kun vaan saisi koneen käyntiin.
Kesän jälkeen kaikki on aina niin kauheen tahmeaa.
T: Kaisa von Tahmander-Kässärberg
-----------------------------------------------
Psalmi 112, 1

Halleluja!
Hyvä on sen osa, joka pelkää Herraa
ja rakastaa Herran käskyjä.