Yläkuvassa minä 17-vuotiaana.
Kuvasta näkee, että olen kova pönöttämään, kun filmataan. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä kauheammin on pönötys enennyt. Siitä syystä en ota selfieitäkään. Yhden ole ottanut joitakin vuosia sitten ja kun näin tuloksen, poistin sen heti. Mitä turhia säästää kuvaa, jossa pääosaa näyttelevät pönotys ja mustat sierainonkalot? Vastaus: Ei mitään.

Yläkuvassa olen siis seitsemäntoista vuotias. Olen Vieno-tätini luona kylällä. Vieno-tätini oli erittäin ihana (kuten kaikki tätini olleet ovat).  Hän oli innokas ottamaan valokuvia. Pitääkin kaivaa valokuvalaatikosta muutamia niistä esille ja laittaa näytille.
Yläkuvaa katsellessani muistuu mieleeni erään sukulaiseni sanat, jotka hän loihe lausumaan, kun oli ensin, about kymmenen minuuttia, tuijottanut minua hievahtamatta. (Tämä sukulaiseni ei ollut tätini. Tätini, joita oli 7, eivät ikinä sanoneet mitään negatiivista minusta. Päinvastoin!
Loihe lausuma:
- No, nyt on Kaisallekin tullut hiukan ilmettä silmään.
Lausuma oli tarkoitettu kehuksi, mutta minä synkistyin sen kuullessani. Ajattelin, että mimmonenkohan ääpsä minä olin ne kaikki seisemäntoista aiempaa vuotta ollut? Varmaan joku suu auki-toljottava, tyhjäkatseinen surkimusrääpäle? Vissiin.
Kehuminen ja kannustaminen on taitolaji.
Tiedän, että olen kyseisen "kehun" tänne ennenkin laittanut. Montakin kertaa. Siitä näkee, että ns.kehuminen voi iäksi jättää arpisen ja mätäisen haavan ihmisen herkkään ja pehmoiseen pikku sydämeen (pyyhkii salaa karvaita kyyneleitä).

Toinen kuva on takapihamme Vilpolasta. Ajalta, jolloin se kukoisti ja oli iltapäiväkahvien suosittuna estraadina. Ei ole enää. Joka tiiliskiven välistä pukkaa miehenmittaista epämääräistä kasvironttoa ja lintujen käyntikortteja on puolella jos toisella.
Ensi kesänä pitää hioa viikate ja ottaa paikka käsittelyyn muutenkin. Turha on pitää tuommoista paikkaa turhan panttina. Siellä maistuu kahvikin todella hyvältä. Samoin grillilihat ja makkara.

Taidepiiri oli tänään, kuten maanantaina aina. Sain valmiiksi joulukortin, jossa kolme punasilmäistä pupua keittää nuotiolla riisipuuroa. Pupujen tonttulakeissa on reiät korvien ulos tulla ja hangessa konottaa porkkanoita puuron kyytipojaksi.
Vaikka itse sanon, niin kortista tuli onnistunut.
Siinä piirrellessäni ja tussilla ääriviivoja vedellessäni minuun kuitenkin iski pitkästä aikaa itsesääli.
Tuo tunne vaanii taustalla aina, mutta erityisesti ääriviivoja vedellessä. Ahistaa, jos (ja kun) viivaan tulee katkos ja värähdys. Niin siinä käy, kun käsi, iästä johtuen, tärisee. Olkoonkin, että se tärisee vielä aika vähän ja vaan joskus, mutta se riittää. Se riittää itsesäälin pinnalle pulpahtamiseen:
Tässä minä vanha, paksu muori kädet täristen yritän raapustaa muka jotakin ja mistään ei tuu mitään ja kaikki menee aina pieleen ja...
Tunne kestää onneksi hyvin pienen hetken. En anna sen rakentaa pesää nutturan alle, koska jos mikä, niin itsesäälissä ryveskeleminen on turhaa. Se kuluttaa ja syventää naaman entisestäänkin syviä jurmuja.
On hyväksyttävä, että tussiviivat eivät joka kohdassa ole enää piikkisuorassa. Tällä ikää.

Männä viikolla ajelin Nikolainkaupunkiin Vanhan Vaasan pappilaan Naisten kesken-iltaan.
Naisten kesken illoissa on aina hyvä fiilis.
Miestenkin  kesken aamukahvilla olen ollut kerran (kaukana sivupöydässä tosin) ja täytyy sanoa, että hyvät fiilikset tuntui olevan sielläkin.
Jos siis olet mies, tai nainen, niin mene aina lajisi mukaan kyseisiin tilaisuuksiin.
Viime viikon tilaisuudessa kirjailija Maija Nymanin teemana oli "Sovinnon sillalla". Hieno teema ja hienosti puhuttu, mutta mitäs muuta tältä ihanalta Maijalta voi odottaakaan? Ei niin mitään.

Viime viikolla meillä täällä Hälävänmutkalla kokoontui ryhmä, joka suunnitteli kerran kuukaudessa pidettäviä sunnuntaiseuroja. Seurat pidetään Tervajoen Ystävyydenkulmassa ja niihin kannattaa tulla läheltä ja kaukaa. Puhujia, korjaan: HYVIÄ puhujia, on laidasta laitaan ja aina lopuksi ryystetään kahvit. Ensimmäiset seurat ovat ensi sunnuntaina 6.10 2019 klo 18.00.

Lauantaina minulla oli ilo ja kunnia saada toimia nälkäpäivä-kerääjänä. Seisoin keräyslipas tanassa  kymmenestä kahteentoista kirkonkylän Ässä-marketissa.
Kansan käsi oli taas karttuisaa. Ihan samaan sähtiin kuin kaikkina niinä vuosina, joina olen kerääjänä saanut olla, tulivat ihmiset iloisina pudottamaan rahaa keräyslippaaseen.
Minua pakkasi joskus, siinä keräyslipasta pidellessäni hymyilyttämään. Olen kyllä ulkoiselta habitukseltani aikalailla erikoinen NÄLKÄpäiväkerääjä (vrt. vyötärömitta ja kaikki kaksoisleuat).
Noh, enhän minä rahoja itselleni kerää. Silloin ei ole haittaa mitoista, eikä painoista.

Sunnuntaina olimme  Catherinen luona kahvilla. Mukavaa oli myös jutella reippaan jääkärin kanssa puolustusvoimien touhuista ja tehtävistä. Joonathan on puolustuvoimain harmaissa par aikaa.
Paapalla ja tyttärenpojalla on keskusteltavaa. Siinä vertaillaan toimintoja nyt/runsas puolivuosisataa sitten. Paljon on muuttunut, mutta runsaasti on pysynyt samanakin. Hauskaa kuunneltavaa.
Tyttären luota kiiruhdimme pohjoisen pallonpuoliskon komeimpaan kirkkoon Huutoniemelle seuroihin ja sieltä iltakahville Leilan ja Maurin tykö Teeriniemelle.
Kotiin päästyämme piti vielä seurata hieman urheilua, jonka jälkeen kapusin silmät puolitangossa vinttikamariin. Eipä aikaakaan, kun tienoon täytti äänekäs, mutta tasainen hengityksen korina.
Krooh pffff krooh pfff…
T:Kaisa Krohsten-Pfifferskog
---------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 16:1-3

Ihminen suunnittelee mielessään,
mutta sanat antaa Herra.
Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään,
mutta Herra punnitsee ajatukset.
Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen,
niin suunnitelmasi menestyvät.

Olen kyllä jo ottanut kuvia uusvanhalla höyrykamerallani, mutta tänne ja tälle koneelle en niitä ole vielä onnistunut saamaan. En ole kyllä yrittänytkään, koska en ole saanut oppia siihen. Tiedossa onkin muutama hikinen oppihetki. Sekä oppilaalla, että opettajalla.
Noh, eiköhän se onnistu. Opin kyllä aika äkkiä, mutta kun muutama hetki on mennyt, en enää muista pätkääkään, mitä neuvottiin. Nimenomaa tämä seikka aiheuttaa hikoilua. Kaikki on niin monen mutkan ja näppäimen takana.

Yläkuvassa olen 1700-luvun markkinoilla asiaan kuuluvassa sotisovassa. Kuva on edellisvuodelta ja on ollut useaankin kertaan näytillä. Mutta eikös se niin ole (ainakin ennen vanhaan oli), että kuvia plarataan ja katsellaan moneen kertaan. Aina, kun ollaan koolla (ainakin ennen vanhaan) katsellaan samoja vanhoja valokuvia ja kerrotaan, muistellaan ja nauretaan samat jutut ties kuinka monennen kerran. Se semmoinen on hirveän hauskaa. Ainakin perhekunnan kesken. Vieraille jos kuvia näytetään, niin voi olla toinen juttu (haukotus).
Edellä selostamastani syystä  rohkenin laittaa esim. markkinakuvan esille. Sille voi vapaasti hieman naureskellakin.

Alakuvassa on joulukortti, jonka piirsin jo viime vuonna. Aion muuttaa sitä sillä viisiin, että piirrän tuon kannon kohtaan punaisen pikku pulkan ja sen päälle raitaisen pikku kissan.
Teen muutoksen siksi, että ei ole kivan näköistä, kun joulukortissa näkyy kaadettu puu ja kanto on jätetty konottamaan pystyyn muistuttamaan kaadosta.
Tekemieni muutosten jälkeen kaikki ajattelevat, että kyseessä on tekokuusi. Ja tietenkin keksin ja piirrän tuon moottorisahankin tilalle jotain muuta. Ehkäpä joululahjapakettipussin.

Tänään taidekurssilla piirsin ihka uutta joulukorttia. En saanut sitä vielä valmiiksi, mutta seuraavalla kerralla saan. Piirrän tulevaa joulukorttisesonkia varten 5-6 uutta korttia. Laitan niistä kuvat esille tänne ja Kaisan Kortteihin ja sieltä (ja täältä) niitä saa tilata.
Ennen Joulua ajelen usein ympäri lumperoisten siellä sun täällä. Minulla on aina mukana pieni pahviloodallinen kortteja, joten voit pyytää minua näyttämään niitä ja jopa ostaakin, jos sille päälle satut.

Viime viikko mennä hurahti ohi vauhdilla. Se on ihmeellistä siitäkin syystä, että kalenterissani ei ole kuin yksi merkintä ja senkin tilalle tuli toinen meno.
Aina, kun joutuu perumaan jonkun merkittynä olevan menon jonkun toisen menon takia, aiheuttaa se hirveää mielipahaa ja ahdistusta. Niin kävi nytkin.
Olin unohtanut keväällä (!) merkata muistiin tärkeän jutun ja luvannut sitten myöhemmin muistamattomana tehdä erästä  toista tärkeää juttua. Kun asia selviää, ei siinä auta muu kuin hävetä ja kieriskellä itsesäälissä aikansa, pyytää anteeksi ja ottaa suunta kohti uusia epäonnistumisia. Näin minä teinkin.
Sunnuntaina olin siis juontamassa Naisten kesken iltapäivässä, vaikka olisi pitänyt olla kaatelemassa kaffia Nikolainkaupungissa.
Olen aikoinani käynyt julistajakurssin, jossa opetettiin myös juontotehtävässä toimimista.
Opetettiin, että juontaja ei saa lötistä omia juttujaan. Juontaja sananmukaisesti juontaa. Ei muuta. Minä tein muutakin. Ymppäsin joka väliin runon rohkaisuruno-sarjastani. Sen verran minulla on tilanne- ja tyylitajua, että lausuin vain lyhyenläntiä runoja ja nekin hivenen nopeampaa kuin tavallisessa runonlausuntatilanteessa olisin tehnyt.
Tosin aikaa kyllä suttaantui hiukan enemmän, koska jouduin huuli pyöreänä ja silmät päästä pitkällä tavailemaan ja arvailemaan sanoja, jotka muistipaperille olin örminyt. Olin kirjoittanut konseptini käsin ja täytyy sanoa, että ei ole jälki enää semmoista kuin ennen vanhaan, jolloin kirjoittelin kaikkea pelkästään käsin.
Hirveätä harakanvarvastekstiä oli teksti paikkapaikoin. Ole siinä sitten kuin joku Ella Eronen.
Onneksi sentään kieli pysyi kohtalaisen vetreänä ja sydänkin sykähteli pysähtyilemättä ja kurkkuun hyppimättä.

Lauantaina olimme Nikolainkaupungissa viettämässä Joonathanin synttäreitä. Pöydässä oli tarjolla muiden herkkujen lisäksi myös käpykakkua. Käpykakku (ja samoin banaanikakku) ovat yksiä parhaimpia kakkeleita joita maan päällä on tarjolla. Elleivät parhaita.
Jossain juhlan keskivaiheilla ojensi Catherine minulle juuri ostamansa silmäripsivärin.
-Saat tämän!
Hän oli kuulemma sitä kokeillut ja se oli ollut ihan hirveää. Viviannikin oli sitä ripsiinsä sivellyt ja tulos oli ollut kuulemma kauhea. Molempien ripset olivat "jötköttäneet alaspäin sikakauheesti".
-Minun pitkät ja kaarevat ripset eivät ikinä jötkötä alaspäin, sanoin ja sujautin tyytyväisenä ripsarin käsväskyyni.
Tänään sitä kokeilin ja aivan oikein: silmät ripsineen olivat kuin kirkkoveneet. Upiat ja komiat.
Vivianni ja Catherine sanoivat löytäneensä myös hajuvettä (ja ostaneetkin sitä). Olivat keskustelleet ja todenneet, että hajuvesi  tuoksui ihan mummulta (so. minulta ja minulle passaavalta).
Haistelin pullonsuuta ja tuoksu oli ihana. Tulin syvästi liikutetuksi. Ihanaa, että tytär ja tyttärentytär yhdistävät minut ja hajuni johonkin noin suloiseen. Taidan olla aika style muori. ;)
T: Kaisa Styleskog-Ripsfärg
-------------------------------------------------

Johanneksen evankeliumi 1:1-5

Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Meikäläinen kuvissa (vanhoissa)  poseeraamassa. 

 Kuvat on otettu muutama vuosi sitten. Nykyään otettuja kuvia ei ole, eikä tule, vaikka uusivanha kamerakin jo on. Mitä turhaa ottaa kuvia, kun asento on näköjään aina sama. Naama vaan kurttaantuu kerta kerralta ja vuosi vuodelta. Tuo ylimmäinen kuva on otettu Isonkyrön Kesteriikin pihasta. Tänään olimme samaisessa paikassa Krellin (Kristilliset eläkeläiset) kokouksessa. Pihlajapuu, joka kuvassa näkyy hentona ja pikkaraisena oli jo aika lailla levennyt, kuten myös minä, jos nyt olisi uusi  kuva olisi otettu. 

Alakuvassa poseeraan pihanurmikollamme ja josta poseerauksesta on myös jo vuosi, jos toinenkin ohi lipunut. Magnusta kovasti aina naurattivat nuo ylläni olevat haaremihousut. (Enpä oikeastaan ihmettele, sillä kyllä ne aika naurettavat ovat). Pidin noita naurunaiheita paljon ja lopuksi ne sitten hajosivat saumoista makeuttaan ja heitin ne riekaleisina ja hyvin palvelleina  roskikseen.

Männäviikko vierähti ohi nopeaan, vaikka mitään ei oikeastaan tapahtunut. Ainakaan, jos kalenterin merkintöjä on uskominen. Merkintöjä on tasan kaksi. 1) KD:n piirihallituksen kokous  Östermyrassa tiistaina ja 2) J 19v. perjantaina. 

Kokous sujui jouhevasti, eikä mikään kumma, koska sen aikana sai syödä pupeltaa kaikkia herkkuja, joita kukin kokoukseen oli mukanaan tuonut. Tarjoilu pelaa aina nyyttäriperiaatteella. 

Tämän kokouksen aikana minä auoin suutani vain syödessäni. Muulloin ei tarvinnut. Olin nimittäin tismalleen samaa mieltä kaikesta kuin muutkin. Mitä sitä asioita toistelemaan.

J (eli Joonathan) täytti sunnuntaina 19v, mutta kakkukahvit päätettiin juoda viikon kuluttua. 

Alustavaa juhlaa Joonathan ja Vivianni (ihastuttavat lapsenlapsemme) tulivat lauantaina fiiraamaan meille.  

Paistoin ruuaksi lihapullia (ullatus, ullatus) ja jälkkäriksi rapalperikiisseliä (jälleen ullatus).

Sitä aina jotenkin nuortuu ja koukkuselkä suortuu, kun saa lapsenlapset kylään. Monenmoista kivaa keskustelua käytiin läpi vierailun aikana ja lopuksi rukoilimme Isä meidän rukouksen. 

Sydän oli pullahtaa rinnasta ulos pelkästä onnesta, ilosta ja riemusta.

Tänään alkoi taidekurssi. Minä olin aloittelemassa sitä jo edellisenä maanantaina, mutta onneksi tarkistin asian varmalta taholta. (Varma taho: kurssin vetäjä Masa-Etias).

Meitä oli koolla kiva asiasta innostunut ja sille vihkiytynyt sakki. Eräältä heistä sain hyvän aiheen joulukorttiin, joita aion muutaman taas piirtää. Kurssikaveri ehdotti piirtämään poron. Ikinä en olisi itse hoksannut niin mukavaa aihetta. Sain kortin jo hyvälle alulle. Nenän väritin ensimmäiseksi. Se on kirkkaanpunainen. Siitä on hyvä ensikerralla jatkaa.

Tänään alkoi taas makkarissamme myös hiirikausi. Päivällä oli killeriin erehtynyt tökkäämään viiksensä tämän syksyn ensimmäinen hiiri. Kovasti näytti pullealta ja kiiltävältä ainakin äkkiä vilkaistuna. Ihmettelin kylmää rauhallisuuttani kävellessäni killerin ohi kirjoituspöydän ääreen maanantaiblogia skriivaamaan. Ehkäpä olen näinä neljänätoistavuotena jo turtunut kuolleisiin viiksivalluihin? Voi olla. Niin turta en kuitenkaan ole, että olisin ottanut valluraadon pois loukusta ja paiskannut ikkunasta ulos. Ei, vaan sen teki Magnus, joka juuri kömpi tänne vinttipöksään nukkumaan. Taidan tehdä saman tempun. 

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää yötä, Jeesus myötä! Ensi maanantaina nähdään jLs.

T: Kaisa Valluskog-Raatoperä

------------------------------------------

Psalmi 145:13-14

Sinun valtakuntasi on ikuinen,

sinun herruutesi pysyy polvesta polveen.

Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,

uskollinen kaikissa teoissaan.

Herra tukee horjuvia,

maahan painetut hän nostaa jaloilleen.

Tähän alkuun kaksi vanhaa valokuvaa.
Ylimmässä kuva sienilajista, joka  vuodesta toiseen sankkana sienimetsänä  putkahtaa pihanurmikollemme. Myös kärpässieniä pihanurmellemme nousee sieltä sun täältä ja joku outo ryppyinen ja ruskea rihmasto, jota en tunne, enkä tiedä. Toivon aina, että se olisi joku syötävä lajike, mutta ulkomuodosta päätellen se ei sitä ole.  Päinvastoin. Vatsalaukkua vääntää jo pelkkä katseleminen. Tosin, eihän mustesienikään mitenkään hemaisevalta vaikuta, mutta on kuulemma oikeinkin oiva ruokasieni.
Alempi kuva on meidän köökistä. Verhot, pöytä ja tuoli ovat ajan saatissa toisenlaisiksi muuttuneet. Ei kyllä mitenkään sen kummoisemmaksi, tai erimoiseksi. Pöytä ja kuus (kuvassa viis) tuolia edelleen, verhotkin on. Kuosi vaan erimoinen.
Kuvat ovat siis vanhoja ja moneen kertaan varmaan näytillä olleet. Uuskuvattomuus on johtunut siitä, kun ei ole ollut ehjää kameraa.
Nyt,  onneksi, asiat ovat muuttuneet siihen suuntaan, että minulla pian taas on mahdollisuus asentaa  uusia kuvia blogiini. Siitä jo varmaan täällä revittelinkin? Tai, jos en, niin jossain ainakin. Olen saanut uuden kameran.
Kirjoittelen vähän sinne sun tänne, enkä aina pysy träillä minne mitäkin. Se on huono se. Varsinkin, kun muutenkin pakkaan nykyään unohdella ja söösätä asioita.
Tuo kuvien nähtäville laittaminen on vielä muutamien, minulle liian korkeiden esteiden, takana. Kamera siis jo on (ja siinä kolme-4 uutta kuvaakin), mutta niiden koneelle siirtäminen ei minulta onnaa. Epäilen hiukan, että noinko ilman itkua onnistuukaan, MUTTA asiassa on yksi hyvä puoli:  kamera on parikymmentävuotta vanha!  Kaikki päleet, jotka ovat kaksikymmentä, tai sitä vanhempia ovat suht koht helppoja käyttää.
Kaksikymmentävuotta vanhoja vehkeitä osaa käyttää sellainenkin, joka muuten ei osaa mitään.
On erikoisen tuntuista elää semmoista vaihetta elämässään, että ei osaa käyttää mitään, vaikka tähän asti on osannut. Nykykoneita en osaa käyttää. Ainakaan kovin hyvin (enkä kuulemma tule ikinä oppimaankaan, sanoo poikamme Charles).

Kylmä hiki otsalla odotan hetkeä, jolloin meille tuodaan uusi tiskikone. Vanha tiskikone, joka nyt on todella rikki (yksikään ropelli ei pyöri, kaikki ritilät lengollaan, ritilöiden kaikki kuusitoista (!) rengasta haljenneet)  kesti 14 vuotta. Sitä osasin käyttää. Lellusti.
Koneessa oli tasan kaksi ohjelmaa: on ja off (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Se pesi, kun painoi pese-nappia. Muuna aikana se oli tekemättä mitään (paitsi haisi, jos likaiset astiat unehtuivat sinne liian pitkäksi aikaa. 

Nykyiset tiskikoneet ovat sellaisia, että niissä on sen seitsemän eri hipaisuohjelmanappia ja monenmoisia pesuvariaatioita tahdoit, tahi et. On esipesua, varsinaista pesua, kuivatusta, höyrytystä, virutusta, lurutusta, säästösuihkutusta jne. 

En tykkää sellaisista koneista. Ennemmin, tai myöhemmin nämä sen seitsemät ohjelmat prakaavat ja varaosia ja korjausta et saa. Uuteen pitää vaihtaa ja entistäkin kimurantimpaan.

Minä tarvitsisin vain sellaisen masiinan, joka pesee astiat puhtaiksi. 

Mutta ei niin kamalaa, että ei myös jotain outoa: Minusta on tietämättäni kehkeytynyt himotiskari.
Nyt sen huomasin, kun tiskikone ei inahdakaan. Kuljen pesuharja kädessäni ja odotan, että lavuaariin ilmestyisi jotain tiskattavaa. Toista oli ennen. Olen oikein kuuluisa siitä, että likaiset tiskivuoret hipoivat kattoa. Sen takia minä tiskikoneen aikoinani hankinkin. Tosin se ei estänyt niitä vuoria aina silloin tällöin kohoamasta, mutta KÄSINtiskaamisen se esti.
Vanhemmiten ihminen näköjään muuttuu. Sitä alkaa tekemään kaikennäköistä turhaakin.

Viimeviikolla oli syksyn ensimmäinen kirkkoneuvostonkokous. Kokouksessa avasin taas monta kertaa suuni. Yhden kerran pyysin puheenvuoron ja muina kertoina haukatakseni palasia ihanasta möhnäpullasta, joita kokouslaisia varten tarjolle oli laitettu.

Puolenviikon jälkeen meillä oli vieraita. A ja T. Puhumista riitti ja niissä puheissa tuli järjestettyä niin maan kuin kirkonkin asiat oikeisiin raameihin. Meiltä kannattaa kysyä, kun haluaa tietää kuinka on oikein ja kuinka väärin.

Perjantaina olimme Catherinen (nimi muut. ja ei meidän Catherine) kanssa Laihialla Yhyres-yhdistyksen 20-vuotisjuhlassa.
Kuten kaikissa hyvissä juhlissa, niin myös näissä, pidettiin runsaasti hyviä puheita soitettiin haitaria. Haitari on yksi lemppareistani. Ihan kärkipäästä. Haitarinsoittoa pystyisi kuuntelemaan päivän syömättä ja juomatta.
Kaksi isokyröläistä veljestä "revittelivät" yhdessä näppäinhaitareitaan niin, että pois tieltä risut ja männynkävyt! Todella taidokasta ole meno ja soitto komeilla soittopeleillä.
Olisin aina halunnut osata soittaa haitaria. Se vaan on minun kohdallani ollut täysin saavuttamaton taito ja tulee aina olemaan. Syy on nuoteissa. Kuten kaikki muistatte, en koskaan koulussa oppinut niitä ja senkin muistatte, että opettaja katsoi minua kauan ja hartaasti ja loihe lausumaan:
-Noin viisaan näköinen ja noin tyhmä!
Opettajan lausuminen on ajan saatissa vahvistettu usealtakin taholta, joten vastaan ei käy pullikoiminen.
Joskus tämä totuus vaivaa ja ahistaa, mutta joskus pystyn sen jo unohtamaankin (kuten paljon muutakin, kuten tähän ikään kuuluu).
Tarjoilut tuossa juhlassa olivat myös aivan ihastuttavia. Saimme mm. sanomalehteen käärittyä rieskaa, jonka välissä oli jotakin kintut alta ja puolet kielestä vievän hyvää möhnää (kalasta ehkä).
Tumma kasvispiirakka vei toisen puolen kielestä ja niin hyvää juustokakkua kuin tuossa kyseisessä juhlassa, en tule ikinä enää saamaan.
Catherine ja minä edustimme kutsuttuina kunniakkaasti rukoushuone Rauhaa, joka sai Yhyre-yhdistyksen avulla rahat katon ja ulkoseinien maalaushankkeeseen.

Lauantaina minun oli määrä kirjoittaa runoja, mutta sen sijaan istuin ja tuijottelin takaseinää (ja välillä tiskasin, jos oli aihetta) ja muutaman jakson tuijottelin morsiuspukuohjelmaa.

Sunnuntaina lähdin kirkkoon, jossa vietettiin  Eläkeliiton kirkkopyhää ja hyvä pyhä olikin.
Lopuksi pappi luetteli eri tilaisuuksia, joita pitkin pyhäpäivää seurakunnan eri paikoissa vietettäisiin.
Kuuntelin tarkasti ja aivan oikein. Yksi tilaisuus jäi vahingossa kuuluttamatta!  NAISTEN KESKEN ILTAPÄIVÄ! Se alkaisi samaisena sunnuntaina kello 16 pappilassa!
Onneksi sain sanaisen arkkuni auki huidottuani käsilläni ensin kuin entinen koristetuulimyllymme hyvinä päivinä konsanaan. Kiljuin tilaisuuden nimen ja pappi vielä kuuluvalla äänellä sen toisti.
Oikein mukavasti pappilaan porukkaa sitten ilmaantuikin.
Siivosin tilaisuuden alkamista outellessani rakennuksen palkongin ja rappuset edustoineen (ja osan ruohikkoakin) äidin pikku mussukoiden jäljiltä. Tyhjiä kaljatölkkejä, karkkipusseja, valmisaterialoodia, tulitikkuja, röökintumppeja, purukummeja, paperisilppua, kertakäyttöaterimia, pahvilautasia, pahvitölkkejä, omenanraatoja, sylkyklönttejä, räkää....
MINÄ olen opettanut lapseni ja lapsenlapseni pihasiisteiksi. Mitään ei saa heittää luontoon.
Täytyy tunnustaa, että pureksitun purukumin viskasin aina johonkin pöpelikköön. Tosin niin, että se ei näkyisi. Ajattelin, että se kyllä maatuu. Nyt en ole sitäkään tehnyt enää moneen vuoteen. Näin kaamean kuvasarjan, jossa purkka takertui jonkun pikkuelukan suuhun&nokkaan, eikä se saanut syötyä ja kuoli kitumalla nälkään. Semmoiseen en tahdo olla osallinen.
T: Kaisa Fairywater-Tiskersson
-----------------------------
Psalmi 8:4-10

Kun minä katselen taivasta,
sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
-mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon,
seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.
Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi,
asetit kaiken hänen valtaansa:
lampaat ja härät, kaiken karjan,
metsän villit eläimet,
taivaan linnut ja meren kalat,
kaikki vesissä liikkuvat.
Herra, meidän Jumalamme,
suuri on sinun nimesi
kautta koko maailman.

Paitsi, että kesä, niin näytästäisi vähän siltä, että myös muisti on mennyt tältä muorilta.

Yritin puolitiimaa (jos kohta pätkänmatkaa toistakin puoltatiimaa) muistaa ja painella valikkoon blogini tunnussanaa. 

Aikani yritettyäni  metodilla "tämä se on, vaikka ei mee läpi" aloin tuskastuneena etsimään eri vihkosten kulmauksista muistiapua. Ihme ja kumma muistin, että olin sen JOHONKIN ylös  kirjannut. Oikein muistinkin, mutta se oli unehtunut, että olin hiukan muunnellut sanaa seuraten ohjetta, että koskaan ei kannata kirjoittaa tunnuslukuja- ja sanoja sellaisenaan ylös.

Ennen kuin tämä ohje oli minulle, talipäälle, kirkastunut olin niin raivoissani, että bloginjatkaminen oli todella totaalisesti katkolla. Tietenkin se oli katkolla siitäkin syystä, että en päässyt sitä kirjoittamaan, mutta ainahan olisi voinut tekaista uuden blogin. Esimerkiksi "Hattarapään huterat muistot ja muistikuvat varrelta vuosien". Hhmmvv. Ei enää mhvv.

Kaikeksi onneksi savuava ja heikosti kytevä muistiaivonystyrän kohta alkoi kuin alkoikin toimia.

Muistin ovelan erheyttämiskikan, joka oli tosi ovela. Se erehdytti jopa itse tilin omistajankin. So. minut.

Muisti palautumisesta joskin enemmän kuin pätkittäin, innostuin ja sain taas bloginkirjoittamisfiilistä takaisin. Päätinkin reippaasti jatkaa bloggausta hamaan siihen saakka, kun en muista enää yhtään mitään.

Kyllä kirjoittaminen kumminkin on se minun nakkini. Sillä olen elämäni aikana päässyt, ainakin hivenen, loistamaan ja briljeeraamaan.  

Oli sydäntälämmittävää, kun koulutoverit kouluaikoina (about puolivuosisataa sitten)  huusivat yhteen- ja suureen ääneen suomenkielentunneilla, että Kaisan ainetta ei ole vielä luettu! 

Oli tapana, että opettaja ainekirjoitusten palautustunnilla luki pari ainetta ääneen. Malliksi ja opiksi otettavaksi. Tytöt (kävin tyttökoulua) tunsivat tyylini ja tiesivät heti, jos ainettani ei luettu. He halusivat sen ehtottomasti aina kuulla ja opettaja toteutti toiveen.

Noh, se oli sitä aikaa ja ovat nuo lukemiset ja kuuntelemiset omiaan nostamaan mieltä.  Ohi niiden kolhujen ja tuntojen, joita kouluaikoina aina pakosta silloin tulee, kun ei lueta läksyjä ja ollaan tyhmiä joissakin aineissa, vaikka olisi lukenutkin. (Itsestäni puhun).

Kouluaika muistui mieleen eilen. Hyvät puolet tälläkin kertaa, vaikka ei ollut kirjoittamisista kyse, vaan  piirtämisen tiimoilta. Piirtämisestä sain aikoinaan oikein stipendinkin. Kirjan, jonka nimi oli "Opi piirtämään".

Piirustusnumerokin  singahti tuona stipendikesänä monta piirua ylöspäin. Kuutosesta yhdeksään! Muistaakseni. 

Tuolloin en tiennyt, että kuudenkymmenenvuoden päästä piirtelisin kortteja ja niitä torilla kojussa myyskenneltäisiin. Jos olisin ajoissa tämän ymmärtänyt, niin olisin ollut myös ajoissa asialla. 

50 vuotta sitten läheteltiin paljon kortteja ylt´ympäriinsä. Minä sen tiedän, kun olin ammatiltani postifröökynä (sittemmin postifrouva).

Nykyään kukaan ei lähetä enää mitään. Ei ainakaan kortteja. Someen pannaan onnittelut ja surunvalittelut. Se on harmi se. Ainakin näin korttimaakarin kantilta katsoen.

kin

Koulun piirustustunnit ja se ihana stipendi muistuivat lämpöisenä mieleen, kun olimme eilen Tikanojan taidekodissa käymässä. Kohde oli valittu yhdeksi kohteeksi KD:n paikallisosaston kesäretkeen.

Taidekodin seinällä armoitetun piirustuksenopettajani, Tanu Manisen, jota sanottiin Näläksi, maalaama kaunis taulu. 

Kaikki retkeläiset tulivat tietämään, että taulun tekijä  oli opettajani. Yritin ykyttää myös stipendistä, mutta opas kiirehti porukkaa jo seuraavaan huoneeseen. 

Tikanojan  taidekotiin Nälkä meitä oppilaita usein vei taidetta ihastelemaan. Hieno opettaja. 

Iltaisin hän ajeli pyörällä tarkastamassa, että Tipulan tyttöjä ei kuljeskellut liian myöhään kaupungin kaduilla hortoilemassa.  Maasillan kupeessa oli myös joskus pystytettynä ns. HUMPUUKITELTTA. Teltan ovelta Nälkä kailotti, että kaikki tyttölyseolaiset ulos ja sassiin kotiin lukemaan läksyjä ja nukkumaan.

Niin myös tehtiin. Aina ja mukisematta.

KD:n kesäretki oli muutenkin kertakaikkisen hyvin onnistunut. Kävimme tutustumassa Vaasan kristilliseen kouluun, josta kaffit juotuamme ja omenapiirakkaa syötymme kiiruhdimme Raxiin syömään "muutamat" pitsanpalaset. Sieltä sunnuntaiseuroihin Huutoniemen kirkkoon (joka on muuten pohjoismaapallon yksi komeimmista ja kauneimmista kirkoista). 

Jos sitten kertoisi hiukan kesänmittaan tapahtuneista menemisistä ja tulemisista, ynnä tekemisistä.

Tekemisistä ei kovin pitkää liuskaa synny. Sen verran, kun nyt ulkona istuskeluun, kahvinryystämiseen ja nisuntoppaamiseen päivittäin voi aikaa ajatella tuhraantuvan

Kovin pitkää litaniaa ei liioin menemisistä ja tulemisista saa kirjoitettua. Emme ole käyneet missään ja paljon kukaan ei ole käynyt meillä. (Poikkeuksen tekee yläkuvassa näkyvä karvainen komistus, jonka nimi on Veeti).

Kaiken kaikkiaan kesä on ollut ihana. Ilmat ja säät eritoten.  Ukkosia ei ole ollut ollenkaan. Ja sehän on niin mahtava juttu meikäläisen ollessa kyseessä, että ei mitään laitaa.

Muistatte varmaan, että pelkään ukkosta niin, että siihen ei suomenkielen sanasto ei yksinkertaisesti riitä. Niin kauheita sanoja ei ole keksitty, jotka kuvaisivat sitä fiilistä, jonka ukkoseniili meikäläisessä aikaansaapi.

Tänä kesänä ei totisesti ole tarvinnut pelätä.  Se yksistään tekee kesästä ihastuttavan ja hyvän, vaikka ei mitään tapahtuisikaan, eikä mihinkään menisikään.

Piirtämisestä sen verran vielä piti kertomani, että sain tehdä kuvituksen erääseen lasten runoja ja kertomuksia sisältävään kirjaan.

Myös ihastuttavalla taideleirillä Orisbergissä sain viikonverran fiilistellä. 

Olen myös taas toivorikkaasti ilmoittautunut jokavuotiselle taidekurssille. Kurssilla aion tapani mukaan taiteilla puuvärikynillä ja tusseilla. Pallopäitä tietenkin. Mihinkäs sitä ihminen pallopäistään pääsee? Ei mihinkään, kuten ei seeprakaan raidoistaan.

Vielä yksi juttu.  Kun sen hirmuisen yrittämisen ja erehdyksen kautta pääsin blogiini sisälle, en muistanut, oliko SEURAAJIANI keväällä 80, vai tuo 81, joka lukema upeasti oikeassa yläkulmassa seisoo?

Muistaisin, että 80 olisi se oikea, mutta koska tuskin kesän aikana on uutta lukijaa tullut, on se varmasti väärä. 

Joka tapauksessa isot rutistukset jokaiselle "vanhalle" ja "uudelle" lukijalleni. Olette ihania ja teittin takia minä jaksan ja taistelen salasanaviidakossa voittaakseni ja voitokkaasti jatkaakseni.

Tuus Kaisa Onttopää-Klökkerssön

--------------------------------------------------

Psalmi 19:10-13

Herran sana on puhdas ja aito,

se pysyy iäti.

Herran säädökset ovat lujat,

ne ovat oikeita kaikki.

Ne ovat kalliimmat kuin puhdas kulta,

kalliimmat kuin kullan paljous,

makeammat kuin mesi,

maistuvammat mehiläisen hunajaa.

Ne opastavat minua, palvelijaasi,

niiden noudattamisesta saa suuren palkan.

Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä?

Puhdista minut rikkomuksistani,

niistäkin, joita en itse näe.