maanantai 30. tammikuuta 2012



Magnuksen viime viikolla ikuistama luontokuva 2x puolenhehtaarinmetsästämme.

En ole tuonne metsän "siimekseen" aikoihin kävellyt, mutta en ole kävellyt kyllä mihinkään muuallekaan.
Sen kerran, kun taas aloitan kävelysessiot, niin tuonne, tuon pikkukuusen kylkeen juoksaisen.
Mukaan otan termospullollisen kahvia ja nisu...äh...tarkoitan riisikakun jos toisenkin, joiden päällä on vähärasvaista reiällistä juustoa.
Kaikki on meillä tätänykyä niin maan vallltavan kevyttä ja koko huushollimme ja lähitienoon peittää kaalikeiton imelä tuoksu
Kiloa kevyempänä, edellämainituista seikoista johtuen, tätä teille kirjoittelen kuin viime maanantaina.
Sama kynttilä lepattaa vieressäni ja aina välillä ryystän kahvia muumimukista.
(Olen oppinut ryystään kahvia muumimukista.
Enää ei tarvitse olla kupposen ohutta porsliinia.
Väitän kuitenkin, että ohuvesta porsliinikupista kaffi, hiukan laihakin, k maistuu paremmalta).

Laihtumisesta ja innosta muutenkin vapisten koittelin aamulla PUNNITUKSEN jälkeen muutamia vaatekappaleita, joita olen Elloksesta tilannut, kun halavalla sai, vaikka eivät mahtuneet päälleni.
Toden totta!
Sininen ihastuttava jakku, jossa on kolme teelautasenkokoista nappia mahtui nyt paremmin kuin aiemmin MELKEIN ylleni.
Tepastelin Magnuksen edessä ja loin häneen voitonriemuisia katseita.
-On vähä, ku herra Aramssonin takki. Tilhettää takaa samanlaasesti, loihe Magnus lausumaan.
- Niin, tai P. Puupään takki takaapäin silmäiltynä, lisäsin minä.
Yhtään en hermostunut arvioinnista, koska osaan kyllä aina ottaa elämän realiteetit ja totuudet huomioon.
Siihen realiteettiarvioon, jonka Charles taannoin antoi pallohameestani, kimpaannuin.
-Mikä ihmeen etuoikeus teini-ikäisillä yksin on pallohameisiin? Pallohameet kuuluvat kaikille. Sopivat sitten, tahi eivät!
(Minun pallohameeni mahtuu ja sopii minulle oikeinkin hyvin.
Ostin niin suurta kokoa, että varmasti sopii).
Ihan nyt tässä kirjoittaessani huomasin, että pallohameiden valmistajakin on samaa mieltä kanssani, koskapa numerointi yltää ihan viidenkymmenenkin (50) YLITSE. Eihän nuorissa niin montaa pallokruppista löydy kuin meissä vanh...öh...varttuneissa.
Vaikkakin hälyttävää tietoa nuorison palloittumisesta saa lukea lehtien päältä usein ajoin.
Mutta viis pallohameistakin, sillä pian, ihan pian sininen nappitakki sopii ja mahtuu ylleni, eikä Adamssonneista, eikä Puupäistä ole enää näkyvillä hajuakaan.

Innoissani huventumisestani pengastin toissapäivänä netissä ajankulukseni Elloksen virtuaalivaatetankoja.
Lisäilin tuontuostakin ostoskoriini kaikkea ihanaa ja HALAPAA.
Loppulaskuksi kertyi kolmattasataa euroa. Alennusta siinä oli Elloksen kirjanpidon mukaan melkein tuplasti!
Elikkä ilman MAANKAATO alennuksia ostokset olisivat tehneet yli 600 euroa.
HALOO!
Vaatekerta vaatekerralta poistin tilauksesta vaatenyssyköitä ja lopputulokseksi tuli: säästöä kolmattasataa euroa.
En tilannut ensimmäistäkään klettua.

Muuten viikko on ollut varsinainen plättiviikko, jos kalenteria on uskominen.
Meikäläinenhän ei usko kalenteria, vaikka olisi merkintöjäkin.
Siitä kamalasta unohdukseta en muuten ole täysin toipunut vieläkään.
Aina, kun se moljahtaa mieleen, pukkaa jänissyndrooma ilkeästi pinnalle. Muistan myös, miten lapsena olin oikeastaan aika yksinäinen ja kuinka en saanut koskaan nukenvaunuja!
Tälläistä inhottavaa j-drooma aina tuottaa.

Keskiviikkona meillä oli mukava tilaisuus kylän eläkeikäisten (!) naisten kesken.
Joimme kahvia ja juttelimme.
Paitsi, että lausuin runojani kerroin kokoontulleille, että olen sukua melkein kaikille, jotka asuvat meidän kylässämme.
Sata vuotta (about) on kierähtänyt ja muutama litra Kyrönjoessa valuskellut ja meikäläisen sukua (so. minä)on taas juuttunut näille nurkille olemaan ja asumaan.
Syy, että kerron näitä syntyjä syviä kuulijakunnalleni, on haluni kuulua joukkoon.
Olen aina halunnut kuulua joukkoon, enkä tuntea olevani seinästä kiskaistu kummajainen, kummajaisine mielipiteineen ja kummajaisine ajatuksineen.
Silti tuon aina kuuluvalla äänellä muiden mielipiteistä raskaasti eroavan oman piteeni julki.
Varsinkin kotioloissa ja Magnuksen kanssa.
Charles kysyikin meiltä, että olemmeko me kaksi aina erimieltä joka asiasta?
EMME!
Uskonasioista olemme tismalleen samaa mieltä ja paaaaljon muustakin (kun nyt muistais mistä).
Charlesille sanoin, että ei kukaan kuolevainen jaksa olla viidettäkymmenettä vuotta kaikista asioista erimieltä ja silti säilyttää puhe- ja pusuvälit. 45 vuotta on selvä todistus samanmielisyydestä.


Lauantaina Magnus lämmitti pihasaunan niin lämpimäksi, että hankikin sen ympäriltä melkein suli.
Oli mukavaa mennä kuumille lauteille verrytteleen aikaisemmin aamupäivällä punttisalilla venähtäneitä lihaksiaan.
Noh, ei ne lihakset toki tällä punttisalimenolla paljon nyrjähtele, mutta iloinen olen kumminkin, kun saan itseni salille pari kertaa viikossa komennettua.

Sunnuntaina ajelimme Charlesin kanssa Nikolainkaupunkiin Kansanlähetyksen seuroihin.
Magnuksella puolestaan oli tehtävänsä Östermyyrassa.
Minä ajoin mennen tullen ja kestin urheasti kaikki arviot ajotaidoistani- ja nopeuksistani.
Vaihteita ehdoteltiin vaihdettavaksi suuremmalle jo ensimmäisessä mutkassa.
Sanoin että Ooppelissa (tässä minun kaksikymmentävuotta vanhassa), on valitettavasti 5 vaihdetta, jotka ovat viimmosta niveltä myöden käytössä.
-Ai jaa? Kuinka se näin jurraa, vaikka vitosella...
- Vanhat autot ja vanhat mommat pakkaavat jurrailla, sihisin minä.
Vanhuus ei tule yksin. Se tuo jurrailut mukana. (Tuon aforismin keksin juuri nyt, joten en voinut sitä Charlesille sanoa, kun asia oli akuutti).

Nyt lopetan tämän viikkoraporttijurrailun tähän.
Palaan ensiviikolla asiaan ja toivottavasti entistä luihkeampana ja toivottavasti on raportoitavaakin ;)
T: Kaisa Jurri- Luihkerström
-----------------------------------------------

Psalmi 139, 1-6
Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi.
Herra sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin, sinä sen tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen, tai lepään, kaiken olet mitannut,
perinpohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni.
Sinä tiedät kaiken.
Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

maanantai 23. tammikuuta 2012



Istun ja kirjoittelen tätä viikkoraporttia romanttisesti kynttiläntuikkeessa.
Muutakin valaistusta toki on, koska läppärin näpykät eivät erotu muuten ja sokkokirjoitus on vuosien saatissa unehtunut.
Olin naapurissa torstaina kynttiläkutsuilla ja ostin kolme kynttilää, jotka tuikahtelevat pattereilla ja ovat silti steariinista.
Ihan oikeilta kynttilöiltä ne näyttävätkin. Olen niitä myös varovasti ihmetellen kynnellä hiukan rapsutellut.
On hyvä, kun saa oikein aamusta asti, joka päivä laittaa kynttilät "päälle", eikä Magnuksen OTA NOUKKAAN.
Tarkkamuistinen lukijani muistanee, että jo jouluna meillä tekokynttilät, jotka tein ns. hautakynttilöistä, lepattivatten?
Lepattavat kynttilät ovat ihania ja ovat omiaan laannuttamaan hermoja eilisten vaalien jälkeen ;D

Ylläolevista kuvista toisen, sen maisemakuvan, on näpsäissyt Charles.
Maisema avautuu silmäin eteen, kun kipaisee ulos porstuastamme ja katselee joelle päin. (Joki on tosin runsaan kolmen kilsan päässä tupasestamme).
Toinen kuva on porstuastamme sisältä ja sen olen ottanut minä.
Kuusi, joka töklöttää pikkuämpärissä saa minun puolestani olla paikallaan kesään asti.
Charles kehoitti jo pois viskaamaan, mutta hänenkin huoneessaankin on vielä puolenmetrin kuusi koristeineen pöydännurkalla lasivaasissa.Luultavasti myös ainakin ensikesään asti.

Tänä päivänä hain postista Elloksesta tilaamani köökinverhot.
Aloin raivoisan silityksen.
Verhot olivat ryppyiset ja toinen pari vielä toistametriä pitempikin kuin toinen pari.
Tunnin höyryhieromisen jälkeen verhot loppuryppyineen vihdoin kelpasivat minulle ja saavat luvan kelvata muillekin.
Charles sätti verhoja silmäillessään koko Elloksen maan putuihin, mutta minä palautin ko. kauppaliikkeen maineen.
Muistin, että olin itse tilannut kahdet verhot ihan eri kohdista, sillä ne näyttivät kuvissa niin samanmoisilta ja kun HALAVALLA sai.
Sellaista turhanpäiväistä asiaa kuin pituus,tai materiaali, en hoksannut syynätä. Väri on vöheriäänen molemmissa.
Jahka parikuukautta eletään ja maailma pyörii, niin saan laittaa myös valkoiset verhot keittiön ikkunoita somistamaan.
Ne olivat puolestaan aika kaposet, jos vihreät olivat leveät ja pituuttakin heissä löytyi kyllä hmmm...tarpeeksi.
- Eikö nua oo vähä ouron kapiat ja pitkuliaaset? kyseli Magnuskin, kun levittelin ostoksiani.
- Kesällä ei ikkunoissa tarvitse olla välttämättä verhoja ollenkaan, sanoin minä, vaikka olin liikuttavasti samaa mieltä asioista tälläkertaa.
Puolustuksekseni mainitsin, että myös ko. verhot SAI HALAVALLA.

Viimeviikolla sattui sellainen krukoomi(suom. erehdys), että ei paljon tee mieli edes mainita.
Unohdin katsokaas, että minulta oli pyydetty lausumaan Eläkeliiton keskiviikkokerhoon viime keskiviikkona.
Oli oikein lehteenkin präntätty ja kaikkee.
Tai oikeastaan en unohtanut, mutta olin väärässä päivässä.
Olin huolellisesti merkannut tilaisuuden oikeaan paikkaan, mutta väärään järjestykseen. Alimmaiseksi, vaikka se oli senpäivän kolmesta tilaisuudesta ensimmäinen.
Autuaan tietämättömänä unohtamisestani, pallohame täristen lausuelin keskiviikko-iltana Kyrööntuvassa runojani ja join vielä kahviakin nisun kanssa.
Sieltä kaahasin yhteiskristilliseen rukouskokoukseen, jossa edustin luterilaista seurakuntaamme, eli lutskuja.
Sieläkin join tilaisuuden lopuksi kahvit hillopossun kera.
Joku voi ehkä nyt kysyä, kuinka se seitsemässadas laihdutuskuuri sujuu.
Hyvin! Tänään oli juuri laihdutuskerhomme (minä, Magnus ja Charles) punnituspäivä ja minulla oli paino vajunut 1.600 grammaa.
Muilla jäsenillä sujuu vähintäin yhtä hyvin.
Sanoin Charlesille, että kohtahan hän alkaa näyttämään livenäkin naamakirjansa kuvalta.
Minulta taitaa vierähtää ehkä hivenen kauemmin, että alkavat posket olemaan samaa kaliiperia kuin ajokortissani.
Ajokokorttini on myönnetty 23.12 1975. Se on sellanen pahvinen ja vaaleanpunainen ja siitä ei tunne minua minuksi kuuna päivänä.
Kortti on kumminkin voimassa vielä neljä vuotta, joten mitä sitä uusimaan.

Kun minulle selvisi, että EL:n tilaisuus on unohtunut,soitin kauhuissani s Kolmisoinnulle, joka minua oli lausumaan pyytänyt.
Pyysin ääni vapisten anteeksi erehdystäni.
Maikulle kerroin myöhemmin, että en tiedä sainko ihan oikeesti julkituoduksi, kuinka valtavan pahoillani ja häpeissäni olin asiasta.
- Uskoikohan Kolmisointu, että olen ihan KAAMEEN pahoillani ja allapäin? tivasin Maikulta.
- Minä ainakin uskon ja ymmärrän, sanoi Maikku.
Se helpotti valtavasti. Jos Maikku on vakuuttunut asiasta, niin taatusti myös Kolmisointu!
Suku on paras.
Maikku on kälyni.Edellyttäen, että olen ymmärtänyt, mikä käly on.
Sitä, onko minulla natoa, en ole pystynyt selvittämään.
Mikä ja kuka on jollekulle on nato? Enkä puhu nyt sotilasliitosta.
Olen joskus ennenkin blogissani haikaillut naton perään, mutta asia ei ole kirkastunut. Tai en ainakaan muista.

Tiistaina meillä oli Vähässäkyrössä Naistenkesken iltapäivän suunnittelupalaveri.
Lupasin tarjota karkit naisille.
Minulla on oma lehmä ojassa: voin ottaa rauhassa aika monta mälliä itsekkin. Ostan niin monta pussia, että piisaa ;)
Sunnuntaina 4.2 2012 klo 16.00 Vähänkyrön seurakuntakeskuksessa kirkolla on siis Naistenkesken Iltapäivä.
Onnistuimme saamaan sinne Saara Kinnusen luennoimaan.
Iltapäivän nimi on " Elämän suorittajasta unelmien toteuttajaksi".
Minullakin on runon paikka tuossa tilaisuudessa.
Aion ehkä luultavasti sommitella uposen uuden runon juuri tuota tilaisuutta varten.
Ongelmana on vaan se, että meikäläinen ei ole ollut koskaan mikään suorittaja.
Unelmia on ollut aina muutama leijumassa, mutta eipä ole aina ollut toteuttajaksikaan meikäläisestä.
" Elämän suoriutujasta taivaanrannan maalariksi" olisi ehkä iskevämpi ja oikeampaan kolahtava nimi meiksin kohdalla.
So What? Näillä eväillä mennään varmaan loppuun asti.
Tärkeintä on maalailla taivaita Jeesuksen myötä kuin, että tekee mitään.(Oma aforismini. Juuri keksitty.)

Perjantaina lähdimme Jyväskylään.
Siat olivat kerinneet rytkäytellä varmaan jo muutakin kuin ruppuja siihen aikaan. Lähtöhetkemme oli nimittäin klo 8 aamun koittaessa.
Charles oli saanut asuntonsa myytyä ja haimme muutaman tuolin ja pöydän kellarin kanakopista pois.
Samalla kävimme tietenkin kahvilla Äkun ja Tyllerön tykönä, koska he sattuvat samassa kaupungissa asustelemaan.

Paluumatkalla joimme tietenkin kahvit myös "Shellin baarissa".
Charles tarjosi kauppojen kunniaksi.
Eihän niistä voinut kieltäytyä kuin ei myöskään pizzoista, jotka tarjosi Magnus.

Eilen menimme tapamme mukaan sunnuntain jumalanpalvelukseen kirkkoon.
Menkää kirkkoon pyhäaamuisin ihmiset. Tulette huomaamaan, että se kannattaa. Jos saarnat eivät ole mieleen, niin menkää keskustelemaan papin kanssa ja antakaa hyviä neuvoja.
Kiitosta voi myös jakaa rajattomasti, jos on vähänkään aihetta :)
Iltapäivällä sitten Nikolainkaupunkiin KL:n seuroihin ja senjälkeen Asevelikylään tervehtimään "kipsityttöä" ja tietenkin samalla muitakin.
Sitten hurautimme sallittua nopeutta takaisin Hälvälle vaalivalvojaisiin.
Yö siinä sitten melkein menikin valvoessa :(

Tähän päättyy jatustelu Hälvänmutkalta tältä erää, jatkuakseen taas yhtä miälenkiintoisena ensi maanantakina, jos Luoja suo ja eletään.
T: Kaisa Pöpperssön-Kalkkerus
--------------------------------------
Psalmi 72 jakeet 11-14

Kaikki kuninkaat kumartakoot häntä ja palvekoot häntä kaikki kansat,
sillä hän kuulee köyhän avunhuudot ja rientää turvattoman auttajaksi.
Hän säälii kurjaa ja avutonta ja pelastaa köyhät ahdingosta,
lunastaa heidät väkivallan ja sorron alta
ja jokaisen henki on hänelle kallis.

maanantai 16. tammikuuta 2012


Purppurainen kuva on talomme nurkalta pariviikkoa sitten näpäisty.
Lähdin oikein jantusissani kuvaa ottamaan, koska se oli niin upea näky, enkä olisi sanoilla osannut sitä selostaa.
Miltä kuulostaisi:
" Pariviikkoa sitten huomasin, kun loin katsantani taivaanrantaa kohden, että olipas taas taivahalle räiskäisty färiä varsinkin paletin punasesta napista...
Ette olisi taatusti saaneet oikeata kuvaa mieleenne. Vai kuinka on?
Toinen kuva on Viviannin kädessä olevasta kipsistä.
Neitihän katkaisi kätensä pulkkamäessä toissa sunnuntaina.
Nythän on niin, että en muista kirjoitinko tapauksesta SEIKKAPERÄISESTI maanantairaportissani.
Olen selostanut (ja kirjoitellutkin) asiasta about viiskyt (50) kertaa jokapuolelle oikeinkin seikkaperäisesti, enkä jaksa muistaa kenelle ja mihin.
Vielä enemmän en jaksa lukea edellistä postaustani, kuinka asia makaa.
Täytyy todeta vaan, että vääjäämättä lähestytään aikaa (ja on jo saavutettukin), jolloin ystäväni, joiksi lasken kaikki lukijanikin, saavat kuulla ja lukea asiat moneen kertaan.
Aina tosin olen tykännyt kertoa asioita useampaan kertaan ja useammalta kantilta. Lisäten ja värittäen asiaa joka kerta.
En kuitenkaan haluaisi vielä viikonvanhaa asiaa kertoa UUTENA juttuna.
Äitini kertoi vuosien mittaan asioita nuoruudestaan ainakin parisataa kertaa jokaisen.
Minä en koskaan sanonut, että joo, on kuultu joskus ennemminkin.
En sanonut noin, koska kohta yksi: en uskaltanut,
kohta kaksi: mitä väliä, kuinka monta kertaa asian kuulee? Varsinkin, jos se on kutakuinkin hauska?
No, tämä kipsi-asia ei ole hauska. Päinvastoin!
Tapaus aiheutti tarpeettomasti kärsimystä ja kipua pienelle tytölle liian kauan.
Sunnuntaina, jolloin vahinko sattui, ei kipsaus toimi (en tiedä kuinka silloin, jos olisi käsi kokonaan eri palasena pulkassa pyöriskellyt).
Ei ollut liioin mukavaa, ainakaan Viviannista, että ensin köörätään toiseen, sitten toiseen paikkaan ja vielä kotiinkin aiotaan lähettää, ennen avunsaantia :(
Neiti ei kuitenkaan muista pahalla lasaretissa oloaan. Olisi vieläpä halunnut toisenkin yön sairaalassa viettää.
Hymyilytti hiukan, kun muistaa niitä ihmisten katkeria natkutuksia, KUN EIVÄT PÄÄSTÄ KOTIIN TOHTUURIT MENEMÄÄN!

Torstaina olimme neitiä helssaamassa ja samalla hoidimme muutamia asioita.
Haimme muunmuassa Nikolainkaupungin Prismasta nisupossut ja suklaatuutit tuliaisiksi.
Possut maistuivat pyörryttävän suloiselta. Siltikin, vaikka olen syönyt viimeaikoina melkein vain pakastepussivihanneksia, olin jälleen vankkumattomasti sitä mieltä, että hillopossuihin puserretaan liikaa hilloa.Yhden desilitran asemesta vähempikin piisais!
Vivianni on näissä hillosika-asioissa mummunsa kanssa samoilla linjoilla.
-Anna mä syän, jos nuan tihkaasoo, sanoi Magnus.
En antanut.
Magnus sensijaan antaa aina Lyllanille makupalan omastaan. Niin nytkin.
Lyllan ei muiden luokse menekään kuin Magnuksen, jos se makupalaa kärttää.
Lyllan ei liioin tirsmuile hillon kanssa.
Vierailun lopuksi kirjoitimme Viviannin kipsiin MUMMU ja PAAPPA kirjoitti MAGNUS (nimi muutettu, kuten tavallista), koska -Viviannilla on toinenkin paappa, selitti Magnus. Sitten lähdimme kotiin.
Paluumatkalla haimme laihdutuspussipaketin laihdutuspussikaupasta.

Laihduttaminen sujuu meiltä kaikilta kolmelta hyvin.
Itseasiassa oikeinkin hyvin tähän aamuun asti.
Vaihdoimme aamulla puntaria nimittäin ja kuusi (6) kiloa paukahti kaikille "lisää painoa".
Minä olen osannut suhtautua valehtelevaan puntariimme läpi sormien ja anteeksiantaumuksella ;)
Charles on pitänyt pahaa mekkalaa vanhoista puntarinpräiskistä ja niinpä Catherine antoi digivaakansa meille.
Otimme innoissamme kaukosäätimestä lisäpatterin ja jo muuttuivat painot ja lukemat.
Hohhoijjaa.
Kyllähän totuus on joskus kohdattava, vaikka se hiukan ahistaakin.
Ja kyllähän totuus on näkynyt päällepäinkin ihan kiitettävästi.
Viimeksi eilen.
Satuin syntymäpäiväkahvijonossa osumaan kokovartalopeilin eteen pitkähköksi aikaa.
Olin sonnustautunut asiaankuuluvasti lurexpuseroon ja anopin perintöpampulahuiviin. Näky peilissä oli niin tyrmäävä, että sain välittömästi jänis-syndroomakohtauksen.
Onneksi kohtaus hellitti kaffipöytään päästyäni.
Se iski ilkeästi taas, kun kahvi oli ryystetty.
Kaikki tutut istuivat toisissa pöydissä, enkä saanut äänneltyä sananpalaa vieressä istuvalle.
Olin siis "yksin" monensadan ihmisen seassa.
Paitsi jänis-syndroomaa, pukkas päälle myös norsutrauma, sekä hivenen oireili myös ISVVK. (ISVVK=itsesääliviluväristyskohtaus).
Magnus, joka hoitaa suvereenisti keskustelun tuntemattomienkin kanssa, ei päässyt tulemaan kahvitilaisuuteen.Hän oli sensijaan Huutoniemen kirkossa puhumassa.
Syntymäpäiväkonserttiin hänkin pääsi.
Herbert (syntymäpäiväsankari) piti nimittäin oikein konsertin Isonkyrön kirkossa.
Oli niin ihana konsertti.
Kirkko tupaten täynnä meitä, jotka tuon tuostakin lehahdimme penkeistä yläilmoihin (noin kuvaannollisesti sanottuna).

Viime viikolla aloitin taas salilla punnertamisenkin.
Tein kaikissa prässeissä ja muissa härveleissä varovaisesti vain yhden kierroksen, ettei luut ja lihat säikähdä.
Jalka on pysynyt omantuntuisena edelleenkin. Uskonpa vieläpä, että ihan pääsen zumpailemaankin ensi syksynä.

Kun silmäilen kalenteriani, niin viikko on näennäisesti ollut PLÄTTIPÄIVÄ-viikko.
Kuitenkin moni seikka on klonksahtanut paikoilleen ja muutama solmu auennut ja asioita on ottanut suttaantuakseen.
Kiitos tästä kaikesta kuuluu Jeesukselle. Hän näkee, kuulee ja auttaa.

Siunausta kaikille tuhansille ja taas tuhansille lukijoilleni! ;)
T: Kaisa Klonksten-Suttander
----------------------------------------------------------
Virsi 37, 5:s säkeistö
(Tämä virsi laulettiin yhteislauluna eilisessä syntymäpäiväkonsertissa).

Sydämeeni,Herra, paina
armon tunto elävä.
Rauhasi suo siinä aina
säilyä ja syvetä.
Omaiseni, perheeni,
kaikki lähimmäiseni
huolenpidossasi kanna,
armon suoja heille anna.

maanantai 9. tammikuuta 2012



Kuvat kuvaavat taas jälleen mielialaani ja tunnetilaani tällä hetkellä.
Pyydän saada kuitenkin kehottaa teitä katsomaan enemmän alimmaista tunnekuohu-ikuistusta.
Siinä valo jo loistaa selvästi :D
Asiasta vielä toiseen, ennenkö alan kertoa menoistani ja tuloistani plus oloistani:
Tiedän, että tuohon hymiö (:D)lauseeseen pitäisi aina pilkkuja ja pisteitä laittaa, eikä vain hymiöö yksin printtailla.
Tarkkana ja tunteikkaana esteetikkona (rykäisy) en voi silläviisiin toimia! Kas, kun minun mielestäni aina yksi hymiö parit pilkut ja pisteet voittaa. Piste.

No niin. Eilen iltapäivällä Catherine soitti ja sanoi Viviannin loukanneen kätensä pulkkamäessä.
Vivianni oli lasketellut kavereiden kanssa Edvininpolun viereisessä jättimäessä.
Sellaisessa JUNAMUODOSTELMASSA laskiessaan porukan kanssa oli Viviannin käsi oli jäänyt kaverin alle, kun oli tömähdetty alas. Olkavarren luut rusahtivat poikki.
Askeltakaan ei Vivianni suostunut ottamaan (tiedän hyvin tuntemukset, koska vuosi sitten olin samankaltaisessa pinhuusissa).
Eerikki (isänsä)oli paikalle hätytettynä pulkalla vetänyt neidin sellaiselle alueelle, johon ambulanssilla pääsee, koska neitiä ei saanut suostutelluksi kävelemään autoon (tiedän hyvin senkin tuntemuksen).

Ambulanssi oli kuskannut potilaan TK:hon, jossa oli odoteltu aikamoinen aika.
TK:sta sitten lasta kuljetettiin oikein sairaalaan, koska kovasti tuntui kipuja olevan(!).
Sairaalassa odoteltiin kuvaukseen pääsyä taas aikamoinen aikarupeama, jolloin sitten kuvista todettiin, että poikki ovat luut.
Kipsaus tehtäisiin seuraavana aamuna klo 8.
Kotiin kehoittivat menemään, mutta poikkiluinen tyttöpä pani poikkiteloin.
Sai sitten äitikin jäädä lasarettiin tytön tueksi.
Onneksi Viviannille annettiin lääkitys, koska "hänellä kovasti kuului kipuja olevan" :(
Tänään aamupäivällä Catherine soitti sairaalasta ja kertoi, että jahka kipsi hiukan jämähtää, pääsevät kotiin.
Vivianni jo hymyilikin kuulemma ja sanoi tahtovansa jäädä toiseksikin yöksi. Niin hyvin kuulemma hoidetaan.
Hyvin varmasti, mutta kovasti pitkän kaavan mukaan.
Klo kahdesta iltapäivällä seuraavaan päivän aamuun on minun mielestäni tarpeettoman pitkä aika pienen ihmisen kärsiä.
Luut pitäisi saada kasaan mielestäni aikalailla nopeampaan tahtiin.
Vivianni ei tuntunut katkeruudella kipuaikaa muistelevan, mutta mummunsa onkin pitempimuistisempi.
Hmmpfff!

Keskiviikkona ajelimme Östermyyraan.
Meillä oli kolme asiaa hoidettavana. 1)Mennä syömään Piikkiin (Pizzeria), 2) viedä kuulokoje korjattavaksi,
3) roudata Essayahin Sari Isoonkyröön vaalitilaisuutta pitämään, (kun hän ensin pitäisi sellaisen Seinäjoen Epstorilla).
Kaikki tehtävät hoituivat loistavasti.
Korvakuulokkeen olisin kuulemma minäkin osannut korjata.
Pikkaraisen mikrofonin työntäminen sillekuuluvaan koloon, ei tosiaan vaatinut suurempia kuulokoje-insinöörin taitoja. Kuulokoje oli näetsen levinnyt kahteen osaan.
Mutta ovat niin pikkaraisia ja hienojakoisia nuo nykyajan vempaimet, että minä en ainakaan uskaltanut edes yrittää.
Jos olisi "korjaamiseni" epäonnistunut, niin en olisi voinut valehdella, ETTÄ MÄ EN TEHNY MITÄÄN. SE ITTESTÄÄN VAAN RÄTKES JA LAKKAS KUULUMISET!
Lapsenahan aina levitettiin silmät jälkiruokalautasen kokoiseksi ja vannottiin käsi sydämellä, etten se mä ollut.
Nyt siis, jos olisin korva-önäleeni rikknäisemmäksi saattanut, olisin luultavasti saanut sakot, kuvan lehteen ja maksamaan kaikki kulut korkoineen. Ainakin pelkäsin näin käyvän.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tänään oli Isonkyrön vaalitilaisuudesta juttukin paikallislehdessä. Minua ei kuvissa näy, vaikka minussa pikkasen on linssiluteenkin vikaa muiden vikojen päälle.
Sarihan se tietenkin tärkein oli, mitä näkyväisyyteen tulee.
Siinä paikallislehdessä oli etusivun sisäpuolella kuva tyhjästä pienestä kopasta.
Kopassa on lappu, jossa lukee: Sarin vaalityön tukemiseen vapaaehtoinen lahja.
(Kuva on AJANKUVA-otsikon alla. Siihen saavat lukijat lähettää hyviksikatsomiaan näpsäyksiä ajasta ja menosta).
Täytyy sanoa, että minä en oikein tykännyt ko. ajankuva-kuvasta.
Sitäpaitsi se ei pitänyt kokoaikaa paikkaansa.
Lähtiessäänhän vasta ihmiset laittoivat koppaan kolikoita. Useat laittoivat paperirahantöhnääkin.
Näin omin silmin, miten koppa, jos nyt ei ihan tursunnut, mutta pohjapeitto kumminkin, euroista.
Pitää kyllä kinajatella positiivisesti ja valoisasti (kuta seikkaa toinen blogini alkukuvasta yrittää valaista).
Ehkäpä tyhjä kori avaa meikäläisten kukkaron liitinkejä hiukan liukkaammin.
Vapaus kaikessa ja kaikella on kumminkin taipumus suttaantua vaihtelevalla tavalla.

Loppiaisena olimme sitten niissä kihlajais-tupareissa, joihin juhlatamineet yllä yritimme jo kuukautta aiemmin itseämme tuoda tykö.
Lukuisa joukko lähisukua oli kokoontunut uudenuutukaiseen kotiin juhlimaan.
Uusi koti on aina uusi.
Paikat klenssaavat niin, että silmiä häikäisee.
Eihän vanhan kodin tietenkään tarvitse olla KLENSSAAMATON. Mutta meikäläisen kotise yllätti taas kerran :(
Äkku ja Tyllerö tulivat meille ennen juhlien alkua vaihtamaan, paitsi vaatteita, niin myös kuulumisia.
Vaatekertojen vaihto suoritettiin meidän kakkoskamarissa (tulevassa sänkykamarissa).
Tänään sitten, kuinka ollakkaan silmäilin huoneessa muutakin kuin läppärin ruutua ja katosta ja lampussa roikkui muhkeita hämähäkinverkkoja.
Verkkojen muhkeus johtui siitä, että ne olivat myös aikalailla pölyhiukkasten ympäröimiä.
Toivoin mielessäni, että vieraat eivät olisi huomanneet noita paksuja kauneusvirheitä.
No joo, se siitä. Onneksi hiiriä ei ole sen kauhuviikon jälkeen näkynyt viiksikarvankaan vertaa. Kaikki killerit (8 kpl) konottavat tyhjinä.

Eilen lähdimme koko porukalla (johon porukkaan kuuluu nyt jonkun aikaa minun ja Magnuksen lisäksi myös siis Charles) Nikolainkaupunkiin.
Menimme Suvilahteen seuroihin, mutta menimme myös Minimaniin.
Olimme muutama päivä sitten perustaneet laihdutusfirman nimeltä HÄLVBRIGDE.
Siihen kuuluu kolme maksamatonta jäsentä.8Minä, Magnus ja Charles).
Haimme Minimanista pari Nutrilettepakettia.
Charles käski minun mennä ostamaan ne, koska kaikki heti kuulemma ajattelisivat, että paketit ostetaan yksinomaa hänen syötäväkseen.
- Kaikki moomma sitä kaliperia, notta kaikki heti tiätää, notta nualle ne tuloo, sanoi Magnus.
Magnus oli oikeassa, kuten aina.
Hain paketit siis yksin ja vilkuilin eteen, taakse ja sivuille, näkyykö tuttuja ja valitsin kassajonon, jossa oli vähintäin yhtä tuhteja asiakkaita kuin meikäläinenkin.

Aamulla tänään sitten kaikki jäsenet menivät vuorollaan puntarille, vähintäin yhden tiimiläisen tarkan katseen alla.
Listaan kirjoitettiin päivämäärä ja paino. Alla seuraa pötkössä 14 maanantaita, jolloin kaikki hypähtävät puntarille ja merkkaa painonsa ylös muiden silmien alla.

Olin kyllä ylityytyväinen, että painoni oli vain kilon noussut pussikuurin jälkeen Joulun aikana, jolloin syötiin usein yötäkin myöten.
Tästä on hyvä taas alkaa. Nyt varsinkin, kun saan kuulua porukkaan, jonka tulen peittoamaan mennen tullen ja palaten.

Lopetan täältä tähän.Asiaa olisi luultavasti tursuillut lisääkin, mutta koneelletulijoista tuntuu olevan tunkua.
Oikein hyvää kaikkea kaikille lukijoilleni, kuta ikinä olettekin!
T: Kaisa Pussinen-Pumpsson, Hälvbridgen vs.aluegoordinaattori.
(nimenomaa g:llä).
--------------------------------------------------------------
Jesaja 41:13

Sillä minä, Herra. sinun Jumalasi,
tartun sinun oikeaan käteesi.
Minä sanon sinulle:
-Älä pelkää, minä autan sinua.

(Kortista, joka on minulla Raamatun välissä kirjanmerkkinä).

maanantai 2. tammikuuta 2012


Hyvää tätä vuotta ja muutenkin.

Aluksi hiukan alkukuvien valotusta:
Olen käyttänyt tänä jouluna ensimmäisessä kuvassa näkyviä kynttiläntapaisia kynttilöitä kotikolomme pöydillä ja aakkunoilla.
Ne ovat patterilla lepattavia hautakynttilöitä.
Kaupanmyyjä sanoi iloisesti, että ihmiset kruopaisevat kannen pois ja...simsalapim...hautakynttilästä tuleekin pöytäkotikynttilä!
Kuten myös tapahtui.
En muutenkaan miellä plusmerkkiä (+) ja nollaa (0) mitenkään erityisesti haudoille tuleviin kyntteleihin mitenkään erityisesti kuuluviksi. Tälläiset merkit niissä "hautakynttilöiden" kansissa nimittäin oli.
Tosin en miellä ristiäkään vain hautakynttilöihin kuuluvaksi. Ristihän on ELÄMÄN merkki.
Vaihdoin siis kynttilän plussakupukannen tuollaiseen hienoon raitaiseen lasikupuun, jonkalainen minulla oli ennestään.

Toinen kuva yrittää esittää erikoista kuvakulmaa pihalla killuvasta kynttelilyhdystämme. Siinä kuvauksessa varmaan on onnistuttukin, jos vain vielä tuloksen näkisi.
Kuva kuitenkin kuvaa hyvin meikäläisen mielenlaatua tällä hetkellä, tämän kuluvan uuden vuoden uuden sarastuksen hetkellä :(
Nimittäin: kirjoitin illalla myöhään jutun erääseen lehteen. Sanoja sai olla niukalti, mutta onnistuin mielestäni parilla lauseella hahmottamaan asian sisäistämisen, ynnä tunteiden kuohut.
Lähettämiset ja jutun mukaanliittämiset eivät sitten enää menneetkään kuten Strömsöössä (kuten tämä raikas ja harvoinkäytetty vertaus kuuluu).
En saanut tunnekuohultani liioin sitten oikein hyvin nukutuksikaan (lue:kuorsatuksikaan).
Sitten, kun onnistuin jotenkuten uneen ryyppäytymään, niin Vivianni kiljui unissaan, että ÄITII, SE ON MUN LÄPPÄRI!!!

Nyt aamusella sain vihdoinkin, Magnuksen avustuksella, juttuni lähtemään täältä kamarinnurkasta yläilmoihin ja sen jälkeen vastaanottajalle.
Aloin kirjoittaa tätä blogiagin jo kutakuinkin lauhtuneena.

Blogiinihanhan pyrin aina alkuun saamaan korkeatasoisia valokuvanäpsäyksiäni sieltä sun täältä, mutta nyt ei tahtonut onnistua sekään. Ei sitten niin millään.
Siitä seikasta juohtuu siis tuo tummanpuhuvan kuvakkeen valinta.
NYT sen kuvan voisi jo vaihtaakkin.
Esimerkiksi kuvaan, jossa on kuvattuna häälähjamme, tuskanpunainen desilitranvetoinen ja lommoinen mittamuki.
Olkoon asiat nyt kuitenkin näin.
Sitäpaitsi olen siitä lommomukista jo varmaan kuvan tänne laittanutkin halutessani briljeerata ptkällä avioliitollani (jonka pituus 45v johtuu yksinomaa toisesta osapuolesta. Saa arvata kummasta).

Viikon aikana ei ole tapahtunut mitään. En ole tosin löytänyt kumpaakaan kalenteria. En uutta, enkä vanhaa. Josko niihin voipuneena joitan merkintöjä olisin raapustanut.
Vuosi tietenkin otti ja vaihtui ja sen muistan ilman kalenteriin tuijottamistakin.
Lauantaina olin Magnuksen kaa Laurilanmäellä palvelutalossa pitämässä virsipiiriä.
Maikku ja Eerikki tulivat sitten illalla uuttavuotta vastaanottamaan tänne Hälvänmutkalle.
Paistoin uudenvuodentarjoiluksi kolme pitsaa. Yhden tonnikalapäällysteisen ja kaksi jauhelihapäällysteisen.
Jauhelihaa meni kilo ja 200 rammia ja tonnikalaa yks purkki.
Pitsanpohjaresepti on idioottivarma ja vävyn ylöskirjaama. Idioottivarmasti tuloksena olikin taas kolme painimatonpätkää.
Pitsoista tuli 10 sentin paksuisia (about)ja syöminenkin onnistui, jahka saatiin niistä paloja irtoamaan.
Mainittakoon selvennykseksi, että vävyn pitsat ovat aina kuin suoraa superherkkupizzerian vitriineistä hankittuja.

Vivianni (hänet me siis otimme eilen yökylään mukaamme Nikolainkaupungista) sanoi suureen ääneen, että AI, TÄSSÄ ON SIENIÄKI!!!
Iltapalaksi oli, yllätys, yllätys, eilisiä pitsanjämiä.
Hän suostui reippaana neitinä urheasti maistamaan ja syömään kaksi nuppineulankokoista sienenpalasta.
Samalla tavalla on opeteltu paistetun sipulin-ja homejuustonkin syönti.

Vivianni pränkäsi siis mukaamme, kun olimme Catherinen syntymäpäiviä fiiraamassa eilen.
Tänään on OIKEA syntymäpäivä-päivä. Onnea rakas Catherine!

Charles olisi halunnut Lyllaninkin följyyn tänne landelle "vaivoiksi", kun kerran muutenkin elo vaivallisoituu kuulemma, mutta emme kumminkaan Lullua mukaamme ottaneet.
Nyt neiti V vielä nukkuu (kello on 10) mutta lopetan raportoinnin kumminkin tähän ja alan suunnitella toimintatehtäviä.
Neiti otti joululahjaksi saamansa keittokirjan mukaan, joten arvailen hieman, mitä tuleman pitää.
Jo autossa hän kysyi: -Mitä on marsipaani?
- Se vihreä kakku, se Prinsessa-kakku, on marsipaania ja sammakkopaakkelssit myös, vastasin asiantuntevasti.
- ONKO NE MARSIPAANIA? ilahtui neitokainen, tietäen heti mistä puhun.
Keittokirjassa on kuulemma ohje marsipaanilistikuille.
Minä en osaa marsipaania tehdä, joten suuntaamme tänään ehkä marsipaanikauppaan, ellei joku muu resepti käy.
Tikkuja kyllä on piha pullollaan kaikkien näiden myrskyjen jälkeen.

T: Kaisa Lipstik-Marsipaanen
-------------------------------
Jesaja 33:6

Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllinkyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.