perjantai 29. huhtikuuta 2011



En muista missä niistä käymissämme paikoissa tuo kuvasarjassa näkyvä kieltokyltti oli, mutta me pidimme kaikesta huolimatta tiukasti housut ja paidan päällämme ;)
Sarjakuvaston muut maisemanäkymät ovat näpsäisty Jerusalemissa hotellihuoneen parvelta aamulla heti silmien auettua.

Kirjaan tähän alkuun hieman myös muita asioita ennenkö käyn reportteeraamaan Israelin matkan jatkoa.
Tänään olin Östermyyrassa ortopedian poliklinikalla kuulemassa, mitä olkapäälle ehkä tehtäisiin.
EI KUULEMMA MITÄÄN!
Lääkäri kysyi kyllä mielipidettäni, mitä leikkaukseen tulee, mutta oli itsekin sitä mieltä, että paras on olla menemättä krökkyämään enempää.
" Sinullahan on hurja pala irti sielä!" totesi lääkäri. Minä nyökkäsin innokkaana.
Sanoi tohtori papereista saaneensa sen käsityksen, että kaikki on tohjona muutenkin.
"Niin olikin!" sanoin ääneen. Mielessäni jupisin itsekseni, että kovasti olisin kaivannut pikku operatsuunia jo silloin heti, kun lattialta meikäläistä ylös kammettiin :( ja kun kerran huomattiin, että isokokoinen läimäre oli olkakannastaan irronnut.
Toista on nyt. En enää herää, vaikka kyljehdin (siis kääntelen kylkeä), ja saan kohotettua käteni jo kutakuinkin korkealle kattoa kohden jumpatessani.
Kyllä se näköjään vanhankin kropsun kroppa vielä tokenee, kun jaksaa vaan odottaa, jumpata ja pureksia buranoita.

Toinen asia, mistä ehdottomasti haluan kantaa korteni kekoon ennen matkareportaasia ovat nämä HÄÄT.
Käskin Magnuksen antaa tolloa sitikalle palaillessamme sairaalasta, eikä pitää puhetta joka Zetorille, joka pellolla mennä pölisteli.
"PAKKO EHTIÄ HÄIHIN!" kiljuin.
Oikein olikin kaunista katseltavaa. TV-selostaja tiesi selostaa, että Williammi oli saatu suostuteltua antamaan suudelma morsmaikulle palatsin verannalle saapuessaan vilkuttelemaan.
SIIS HÄH? Luulisi, että tuossa vaiheessa ei tarvitse maanitella. Päinvastoin toppuutella.
Ainakin eilen illalla seuratessani Satuhäät-ohjelmaa TV:stä nuoripari ei lakannut suudelmoimasta toisiansa edes syönnin ajaksi (jos hivenen liioitellaan).
Kysyin Magnukselta alahuuli väpättäen suuteliko hän minua, kun meidät aikoinaan oltiin vihitty?
" Totta kai. Kuinketsä tuallaasta muista?"
Totta puhuen en muista häistämme muuta kuin kaikki viisitoista häävierasta ja yhden(1)sinisen täkin, jonka saimme häälahjaksi.
Toki saimme muutakin, mutta tuo täkki on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.
Sain omissa häissäni jännityksestä johtuen niin karmean migreenikohtauksen, että se pyyhkäisi kaikki muistijäljet tuosta juhlasta ikuisiksi ajoiksi unholaan.
Tai hetkinen...paikka oli kirkkoherranviraston pikkarainen kappelintapainen huone,ylläni oli luunvärinen liian pieneksi kissahtanut vanha jakkupuku, äitini leipomat tarjottavat, joita ei uskottu hänen leiponeen, josta äitini tulistui verisesti, sulhasen (so. Magnus) punainen huivi (sotilaspukuun juhlan aikaan kuuluva) ja jännittynyt hymy...
Kyllähän niitä muistoja muistuu mieleen, kun oikein mietiskelee. On vaan kulunut noista ajoista 45 vuotta, että silläkin on oma vaikutuksensa.

Sitten Israeliin.
Oli siis nukuttu ensimmäinen yö Jerusalemissa hotellin muhkeassa vuoteessa.
Hapuilevat aamutoimet seurasivat kankeasti toinen toistaan. Kaikki oli hukassa pakattuna joihinkin satoihin lokeroihin ja nyssyköihin.Selvisimme kuitenkin aikalailla sävyisinä aamupala-osastolle.
Aamupala salpasi melkein hengen: Kymmeniä eri sorttia kaikkea ja runsaasti! Ainakin meikäläinen oli ällikällä lyöty, joka on tottunut aamuisin muutamaan paahtoleipään, ilman paahtoa, jotain ihme terveysgeeliä pinnalle sipaistuna.
Pisteenä iin päälle oli oikein livenä paikanpäällä paistetut munakkaatkin, mutta en voinut syödä niitä!
Ei, silloin ei kenraali Hägglund ollut vielä antanut lausuntojaan lihavista naisista.
Syynä syömättömyyteen oli se, että en voinut mennä odottamaan munakkaan valmistumista, koska mies vislaili samalla kun paistoi niitä.
Minä saan hepulin viheltämisestä. Varsinkin heti AAMUSTA viheltämisestä :(
Niinpä "tyydyin" vain kaikkeen muuhun murkinaan ja ihan vapaaehtoisesti.
Vatsa polvilumpioiden kohdalla roikkuen (terveisiä vaan kenr. Häggllyndille) kampesin odottavaan linja-autoon.
Menimme Länsi- Jerusalemiin juutalaisvainojen museoon (Jad Vashem).
Museo oli todella vaikuttava. Aikaa siellä oloon oli aivan liian vähän. Jos kaikkeen olisi pystynyt perehtymään, olisi pitänyt varata pari päivää pelkästään siellä olemiseen.
Matkamme jatkui Jeesuksen ajan- Jerusalemin pienoismallin katuja ja taloja ihmettelemään. Kaupunki oli rakennettu kahden miehen voimin suhteessa 1:20. Minulla on sieltä kuviakin, joita varmasti tulette sarjakuvissa näkemään kantilta-jos toiseltakin, jahka kaksi vuotta on kulunut ja uusia kuvia taas tilalle tullut.(Ennakoiva säästökampanja on jo aloitettu).
Pienoiskaupungista jatkoimme Jerusalemin temppelialueen kaivauksille. Seisoimme hetken myös kivetyksellä, jota Jeesus on kulkenut. Ihmettelimme hakattuja kivenlohkareita, joita oli temppelin hävityksen jäljiltä näkyvissä. Niistäkin seuraa sarjakuva myöhemmässä vaiheessa.
Kävelimme sitten Länsimuurille, eli Itkumuurille.
Vein omani ja Viviannin kirjoittamat pienet rukouslaput muurinkoloon.
Paikalla vietettiin useampiakin juutalaisperheiden 12-vuotiaiden poikien "miehen ikään tulo"-juhlia.
Kateudesta keltaisena seurasin isojen sukulaisporukoiden iloa ja yhdessäolon riemua. Vasut ja korit täynnä kaikenmaailman herkkuja he nauroivat, tanssivat ja lauloivat pienimmästä suurimpaan ja nuorimmasta vanhimpaan.Miehillä kipat tarkasti pinneillä päässä kiinni.Sankarit (miehen ikään päässyt) loistivat omiensa keskellä onnesta mykkyräisenä ja kaikkien huomion keskipisteinä.
Lähdimme seuraavaksi Getsemaneen.
Minäkin sain sukukateuteni nieleskeltyä ja keltainen väri alkoi haihtumaan hennon punerruksen tieltä poskipäilläni.
Ehtoollista vietimme Puutarhahaudalla.
Turisteja oli kaikissa paikoissa paljon enemmän kuin edellisellä matkallamme kolme vuotta sitten. Se ei haitannut pätkääkään. Päinvastoin. Oli mukava seurata, miten vierellä kulki ihmisiä kaikista roduista ja kaikista kansanheimoista.
Puhuttujen kielten melskakin oli melkomoinen. Laulua kuului jokapuolelta. Ihan tuttuja säveliäkin olin kuulevinani.
Mekin lauloimme kaikesta sydämestämme ehtoollisen nautittuamme : Herraa hyvää kiittäkää, iloiten ylistäkää, luodut kaikki laulakaa Luojan suurta kunniaa!
Pääskyset suhauttelivat taitolentäjien tarkkuudella otsaluittemme ylitse ja mustarastaat lauloivat kupu kaarella lehvistöissä.
Ajattelin, että siihen paikkaan kun olisi voinut rakentaa majan ja asettua olemaan.
Onnellisina pakkauduimme autoomme ja ajoimme hotellille.
Ehdimme olla vatupassiasennossa tovin, ennenkö menimme illalliselle. Selittäisin mielelläni teille syömiämme eri ruokalajeja ja nauttimiamme gourmeita, mutta en tiedä mitä ne mahtoivat olla. Eivät tienneet muutkaan. Sekä edessäni ja takanani ruokajonoissa kuului jatkuvana soittona: "Mitähän tää on?"
Kaikkea maistettiin kumminkin, vaikka emme tienneetkään "mitä tää oli".

Iltahartauksen jälkeen menimme nukkumaan.
Tai siis ainakin minä ja Magnus menimme.
Kyllähän moni lähti vielä käveleskelemään Jerusalemin iltaan ja sulattelemaan syömisiään.
Hälvän mummu ja paappa eivät olisi pystyneet ottamaan askeltakaan suuntaan, eikä toiseen. Vanhuus ei näköjään tule yksin. Se tuo eläkkeen ja rapakunnon muassaan :(
Seuraavan matkan aikana pidän huolen, että juoksen citymaratonin joka illallisen päälle (tai ainakin PUOLI-sellaisen).
En varmaan päässyt "levolle lasken Luojani"-rukousta puoleenväliinkään, kun kiihkeä kuorsaus kiiri hotellin parvekkeelle ja siitä Israelin tummalle tähtitaivaalle.
Selostus jatkuu jokusen päivän kuluttua.

T: Kaisa Ärjy-Vislukokkeli

--------------------------

Psalmi 25 jakeet 6-8

Herra, sinä olet laupias, muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.
Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani!
Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä,
älä unohda minua!
Hyvä ja oikeamielinen on Herra,
hän neuvoo syntiselle tien.

tiistai 19. huhtikuuta 2011


SHALOM ystävät rakkaat, kalliit ja hyvät!
Terveisiä Israelista :)
Ylläolevasta kuvasarjasta saa kalpean kuvan kaikesta.
Ylläoleva kuvasarja saa myöhemminkin jatkoa ainakin seuraavat kaksi vuotta. Sen jälkeen menemme näpsimään UUSIA sarjakuvia (jos Luoja suo ja elämme ja maapallo pyörii ja pudjetti sallii).Suluissa oleva viimeinen ehto on se kaikkein huonoimmin toteutuva ;)
Eilinen päivä meni kaikenlaisia sielun- ja mielen haavoja nuoleskellessa (itselläni) ja tämä aamu kuorsatessa pitkälle päivään saakka.
Puhelimet eivät ole jostain syystä pirisseet, eikä kukaan ole käynyt.
Tai siis melkein kukaan ei ole käynyt. Käviväthän Mathew ja Eve (Magnuksen vaalipäälliköt :) ja soittelivatkin ystävällisesti.
Söimme heidän kanssaan korvapuusteja ja halvaa, jota jälkimmäistä toin Israelista.
Lapsena sain maistaa koulukaveriltani halvanpalasen. Hänellä oli sitä aina pussukassaan varalla.
Maistelimme vaalipäälliköiden kanssa myös häviämisen kirpeähköä kalkkia (paitsi Magnus, joka ei katso hävinneensä mitään) ja muistelimme juuri tekemäämme Israelin matkaa ja mieliala nousi sitämukaa, kun matka muistoissamme eteni (paitsi Magnuksella, jolla mieli ja näköalat eivät olleet laskeneet edelleenkään, kuten ei koskaankaan).

Israeliin jäi minulta taas, paitsi takahampaan irronnut paikka, sydämestä muutama kammio edellisten jäämien lisäksi.
Ihana, suloinen maa! Sinne tekisi mieli, ah, ihan asustamaan jäädä.
Pitäisikin tointeolla alkaa sukututkimusta tehdä, että nuinko suonissa virtaisi piskuisen juutalaista verta, kun niin kovasti tuo maa kiehtoo.
Tätini suoritti aikoinaan (olen sen varmaan about viisisataa kertaa aiemminkin kirjoittanut) sukututkimusta, mutta intonsa laantui, kun eteen tökkäs Hallin Janne-niminen velikulta petyykien lehdiltä.

Jo ihan pikkasesta ripakintusta (silloin vielä ripaset, nyt pötkyset) lähtien olen ollut Israelin maan vankkumaton kannattaja ja ihailija.
Muista , miten itsekseni noin 7vuotiaana ajattelin HILJAA mielessäni, että no hyvänen aika, jos itte Jumala on jollekin kansalle määrännyt jonkun pikkusen plätin täältä maapallon päältä asuaksensa, NIIN KYLLÄ SE SILLE KUULUU.(Tämänkin olen varmasti jo aiemmin kirjoittanut, mutte tämä sietäis kirjottaa joka kerta).
Hiljaa mielessäni siitä syystä, että ääneen ei kakaroitten saanut mielipiteitään sanoa,varsinkaan, jos ne mahdollisesti poikkesivat vanhempien mielipiteiden suunnasta.
Lähdimme siis 9:s päivä kuluvaa kuuta, klo 22.00 Letkutien mutkasta nytkyttelemään kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää.
Lento Israeliin lähtisi klo 6.00 aamulla (haukotus).
Matkalla pysähdyimme kaksi kertaa tankkaamaan, ei niinkään autoa, vaan itseämme. Olin oikein iloinen, kun huomasin, että vuorokaudessa on näköjään hetkiä, jolloin meikäläisellekään ei lasehdi ruoka! YÖLLÄ ei näköjään maha kurni, mutta siitäpä huolimatta tungin soppatorveeni viinerin, jos toisenkin :(
En nukkunut pihaustakaan, kuten ei arvatenkaan muutkaan (ainakaan kuskeina toimivat).
Siitäkös jo tavallisessakin olotilassa oireileva kiukkusuoneni piristyi.
Olin yhtä "iloinen", kuin murmeli, jolta hitaasti kihnuttaen on nypitty joka karva irti kuonosta peräpäähän asti.
Lentomatka hiukan rauhoitti olotilaani.
En ole tainnut mainita aikaisemmin, että ainoa kulkuneuvo, jossa en pelkää, on LENTOKONE!
On sanoinkuvaamattoman mahtavaa, kun lentsikan vauhti on jo siinä kiitoradan alkumetreillä viisisataa per tunti (mikäli monitooreihin on uskominen).
Mahtava tunne on myös, kun kone irtaantuu maasta ja vatsa suolineen kliistrautuu selkänojaan kiinni!
Sensijaan junissa ja autoissa vauhti saa pupillini kauhusta laajentumaan ja siitä siihen, ettei suolet tyhjene pelkästä pelosta :(
Olen nyttemmin keksinyt, että huudan kuskille, että liika faartti (kaikki, mikä menee yli kahdeksankympin) saa oksennustruuttuni oireilemaan ja löysäilemään. Se tehoaa yleensä aina, ainkin hetkeksi, ja on sitäpaitsi melkein tottakin.
Sen verran menen jo raportoinnissani kotiintulolennon puolelle, että kerron siitä hivenen. Nimittäin nukkumispuolesta.
Koska en lentokoneesa pelkää pätkääkään, urvahdin tulomatkalla oikein uneen toviksi.
Heräsin, kun Magnus hellästi tökki kylkeen ja sanoi, notta sullon suu auki, ku sä hornaat.
Olin hyvin onnellinen, että Magnus tuntee minut niin hyvin, että tietää, etten tahdo esiintyä kitarisat ja amalgaamit vilkkuen MISSÄÄN, enkä varsinkaan käytäväpaikalla, jonka ohi kaikki 250 matkustajaa kulkevat vähintäin kolme kertaa ohitse jatkuvana, ehtymättömänä virtana.
"Mä ajattelin, notta on pareet uskaltaa sohaasta kusiaaspesähän, ku kertua, että sä nukuut tämän näköösenä :O (havainnollinen havaintoesitys) siinä viaruspenkis", kutisi Magnus korvaani. Hän oli oikeassa, kuten aina.
Saavuimme Israeliin puoli 11.
Emme vieneet hotelliin kimpsujamme, emmekä kampsujamme, vaan ajelimme meitä odottaneella bussilla suoraan Scopos- (onkohan oikein kirjoitettu? Pitäisi kirjoittaa hepreaksi, niin ei saisi Eerikkikään selvää, onko oikein, vainko väärin) vuorelle.
Koko ihana vanha kaupunki levittäytyi silmiemme eteen ja siitä alkoi se eufoorinen olotila, joka jatkui koko matkan ajan).
Seuraavaksi menimme Getsemaneen.
Ajattelin sinne tullessamme kauhuissani, että mitenkä on onnistuttu munklaamaan paikat ihan uudelle mallille. Paikat näyttivät erilaisilta kun viimeksi siellä käydessämme.
Mutta ei ollut hätä sen näköinen. Tulimme paikalle eri suunnalta ja kantilta. Puistossa on oliivipuu, joka on luultavasti 2000 vuotta vanha. Minulla on siitä kuvasarjassani kuva ja laitan sen joskus otollisella hetkellä näkyviin.
Valokuvista ja kamerasta vielä tähän matkakuvauksen väliin muutama sananen.
Hankkimamme kameramme on voittanut testeissä kaikenmaailman sertit ja arvoplakaatit.Sitä en uskalla sanoa, onko testaajina ja asialla olleet kameratehtaan omat miehet. Jokatapauksessa meikäläinen ei osaa käyttää kyseistä vehjettä ollenkaan. Kuvausosaamiseeni kuuluu vain ON, tai OFF, objektiivitruuttu enemmän ulos, objektiivitruuttu ei ollenkaan ulos.
" Mitä näis kuvis on ku sumua jokahittes, vaikka aurinko helootti melekeen yälläki?", kyseli Magnus laittaessaan filmikuvia koneelle.
"Jos se johtuu siitä, kun otin kuvat aurinkolasit päässä!" ehdotin myrkyllisesti.

Matkaselostus jatkuu: seuraavaksi menimme itkumuurille.
Ihmisiä oli runsaasti liikenteessä. Tällä matkakerrallamme oli mielestäni enemmän turisteja, kuin kolme vuotta sitten. Tai ehkä nyt vaan sattui olemaan sama aikataulu kaikilla. Ei se mitään haitannut. Päinvastoin. Sai rauhassa vahdata ihmisiä, eikä kukaan pannut merkille paksua maalaismummua, joka tämän tästä jässähti vahtaamaan suu auki (vrt. lentokoneessa nukkuminen) ULUKOMAAN ELÄVIÄ.
Nautin katsella erimaalaisia ihmisiä ja ihailla, miten kauniiksi Jumala on kaikki luonut.
Itkumuurille päästyämme (Magnuskin huolittiin taas miesten turvaportin läpi, vaikka edelliskerralla puikkelehti meidän naisten krinnistä),vein muurinaukkoon Viviannin antaman rukouslappusen, johon hän oli kirjoittanut jonkun tärkeän asiansa. Laitoin mukaan myös omikirjoittamani kirkkaankeltaisen lapun. Herra hyvästi kaikkiin vastatkoon!

Ajelimme sitten bussilla Jerusalemissa sijaitsevaan hotelliimme (Kings Hotel)ja asetuimme taloksi.
Purkasin matkakapsäkkimme vain huomatakseni, että väärät vaatteet oli taas kerran tullut otettua mukaan (paitsi Magnuksen mielestä hänen omansa).
Väärän kokoiset, väriset ja paksuiset :(
Jerusalemissa oli nimittäin kylmä. Tuuli puhalsi luitten ja ytimien läpi. Toppahousut, joista toivorikkaana luovuin Hälvänmutkalla lähtöyönä olisivat olleet enemmän, kuin tarpeeseen.
Puoli seitsemän aikaan, illalla, astuessamme ruokasaliin toppahousut häipyivät mielestä.
Ihanaa kaikkea oli ylenpalttisen runsaasti. Vaikka ei millään olisi enää jaksanut syödä yhtään mitään, niin piti pakosta maistella jälkiruokapaakkelsseja, hunajakakkuja ja kermakerrostahnasylttyjä ja hedelmiä ja jäätelöitä.
Tuli myös testattua ja todeksi koettua kuten lapsilla aina, että EI MILLÄÄN JAKSA SYÖDÄ ENÄÄ "OIKEETA" RUOKAA, MUTTA JÄLKKÄRI LASEHTII AINA.
Syömisen jälkeen pidimme vielä yhteisen iltahartauden.
Vyöryin hotellihuoneeseen ja kellahdin kyljelleni. Ulkoa kantautui autojen ääniä. Israelilaiset myös "keskustelevat" toisille autoilijoille äänimerkeillä innokkaasti ja ahkerasti.
Tööttäily ei minua häirinnyt. En olisi saanut nukuttua muutenkaan.
Kuitenkin olin tietenkin nukkunutkin, koskapa näin unia.
Näin sellaisia unia, joita ihminen näkee, kun vatsalaukussa on parinpäivän sapuskamäärä yhtenä iltana sisään ahdettuna.
Olotila oli muuten suloisa. Sai olla maassa, joka on Jumalan silmäterä. Sai tuntea ja tuta, että meidän Herramme Jeesus Kristus elää ja tarkkailee meitä pieniä matkaajia siunaten, huoltapitäen ja rakastaen.

Tässä nyt, kun näitä tapahtumia eteenne piirtelen, huomaan, että jos olisi ollut järkevä, olisi tehnyt pikkaraisia muistiinpanoja, missä kulloinkin mentiin ja kuinka.
Tunnetusti en kuitenkaan ole kaikkein järkevin ihminen näillä leveysasteilla, joten kerron, kuinka asiat ja paikat muistan.
Korjaukset ja asiavirheet saa oikoa ylimielellään blogini kommenttiosastolle.
Joku päivä matkakertomus jatkuu...

T: Kaisa Kita-Rissanen

----------------------------

Jeremian kirja 17 7-8

Siunattu on se mies (ja tietenkin nainen. Oma huom.),joka luottaa Herraan
ja panee turvansa häneen.
Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen.
Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä.
Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää,
silloinkin se kantaa hedelmää.