maanantai 28. syyskuuta 2015

Viiri- ja mitkuasiaa


Jos sen verran vielä palaisi männämännä viikon asioihin, että laittaisi kuvan juhlallisesta viirienjakotilaisuudesta Isonkyrön seurakuntatalolla.
Kuten näkyy, niin tuossa minä juhlallisesti pönötän viiri käsissä kolmantena vasemmalta lukien.
Olen ollut sitä mieltä aina, että en oikein haluaisi mitään merkkejä, enkä viirejä.
Päin vastoin olen ollut jopa sellaistakin mieltä, että mitalikin ainoastaan hengenpelastamisesta ja vain pelastetulle!
Noh, takki on tullut käännetyksi jo aikoja sitten tuossa viimeksi mainitussa keississä. Ilman muuta ansaitsevat mitalin he, jotka toisen hengen rohkeasti ja neuvokkaasti pelastavat.
Viiri-asiassakin olen kääntänyt takkini ajat sitten. Olikin niin mukava kopsutella lintalla olevia kengänkorkojaan kävellessään noutamaan viirtä (tulipa hassusti taivuteltua viiri-sana) ja oikein piispan ja kirkkoherran kädestä.
Tosissani kyllä itsekseni ihmettelen, mistä kaikesta hyvästä sen sain. Marjo (nimeä ei muut) sanoi, että just siitä, kun sanoin yleensäkkin vasta 10 vuotta olleeni näissä maisemissa. En ruvennut asiasta kuitenkaan enempää kyselemään, koska olisivat pian siepanneet minulta viirin pois.
Paitsi takinkääntöäni viiri&mitaliasioissa olen jopa ajatellut niin, että kaikki jaettavat mitalit pitäisi olla kultaisia. Aina!
Olisi kauheaa (kun panee omalle kohdalleen), kun juhlassa kuulutettaisiin:
-Kultaisen ansiomerkin hopeisin ruusukkein saaja tänä vuonna:
Brynolf Rantarisku!
Ja hopeinen ansiomerkki valkoisin nauhakkein: Saimi Laimi Kantakourapää!
Sitten... (kuuluttaja kääntelee konseptipapereitaan)...olikos vielä jotain? Juu ruost...anteeksi rautainen ansiomerkki karhunlankasolmuin MARJA KAISA JOUPPIIIII!

Olen ollut kymmenien ja taas kymmenien elinvuosieni aikana jokusissa juhlissa ympäri Suomenniemeä ja aina sympatiseerannut kaikkia rauta&pronssimerkkien saajia.
Siitä syystä aionkin laittaa aloitteen kaikkiin niihin yhdistyksiin ja toimikuntiin, joissa mukana olen, että kaikki merkit poistettaisiin, tai siis nyt, kun olen kääntänyt takkia, niin että kaikki  merkit kullattaisiin ja mainittaisiin vain kultamerkiksi.
Joku voi sanoa, että ajattelen, että happamia ovat jne, mutta ei pidä paikkaansa.
Olen nähnyt ja haastatellut sellaista (oli muuten lähisukulainen) (ei enää elossa), joka olisi kuulemma ollut paljon onnellisempi, ellei ikinä olisi saanut pronssista rintapinssiään huomionosoituksena silloisesta toimintayksiköstään. Muut olivat saaneet, kuka hopeaa ja kuka kultaa.
-Hopeamerkin saajatkaan eivät olleet hymyilleet yhtä leveästi kuin kultamerkkien saajat, kertoi edesmennyt sukulaiseni happamen näköisenä.

Sitten alempaan valokuvaan. Muistattehan, että epäilimme, että ruusukaalikorvakissillä on pennut jossakin? Noh tuossa ne sitten eräänä kauniina aamu olivat. Talomme itäpuoleen antavan kivijalan juuressa. Oli lämmin aamu ja emo oli kantanut muksunsa raittiiseen ilmaan.
Vielä seuraavanakin päivänä karvakaksoset oli raahattu samalle paikalle, mutta sen jälkeen emme ole niitä nähneet.
Ehdin jo huolestua ja hermostua, jos aikovat meidän plantaasiamme kotitanterenaan pitää. Ei muuten, mutta meillä ei ulkona tarkene missään. En kestäisi nähdä hytiseviä kissejä siellä sun täällä.
Ruokaahan niillä kyllä piisais piisalle asti (vrt. viiksivallut), mutta...
Onneksi sain mukavaa tietoa naapurin Huivilta (nimi muut.), mitä kissoihin ja juuri nimenomaa ruusukaalikissaan tulee.
Huivi kertoi, että sama kissa oli viimevuonna tehnyt pennut heidän ulkorakennukseen. Heti, kun pennut olivat pysyneet tassuillaan, oli emo roudannut ne oikeaan kotiinsa. Niin kuulemma kissat aina tekevät. Mukava tietää, että näin on nyt käynyt Tupulle ja Lupullekin. Tervetuloa vaan hiirenjaolle meidänkin pihaan, jahka hampaanne ja häntänne vähän vielä kasvavat. Kotikultaa älkää kumminkaan unehuttako.
Saimme naapurista, paitsi mukavaa tietoa, niin myös runsaasti hyvänmakuisia omenoita.
Niitä me olemme nyt syöneet posket pullolla. (Taidanpa mennä ottamaan tässä välissä parit omput ja ryypätä samalla kupin kahvetta).

Jos sitten viikonvarrelta jotakin kertoisi, niin ainakin sen, että taas tuli päällekkäisyyksiä menemisissä ja tulemisissa.
Tiistaina olisi pitänyt olla Östermyrassa, mutta minulla oli luvattuna jo kevään kukoistuksessa, että menen Jurvaan Runon ja laulun iltaan. Ei liene epäselvää kumpaako tekemään.:D
VÄÄRIN! Tein kumpaakin! Lauloin toisten mukana, kun kerran yhteislauluja olivat. Runoja luin sitten minä vaan. Ja hyvin luinkin. Ei kieltentakertumisia, eikä sydämenpysähtymisiä.

Keskiviikkona luin runoja Eläkeliiton keskiviikkokerhossa. Magnus piti puheen.
Minulla ei taaskaan edes meinannut kieli kuivua. Tuskin tunsin koko loiskaretta olevankaan.
Ajattelin, että noinkohan on, että beduiinin sandaalifiilikset ovat osaltani kertakaikkisesti ohi?
(Palaan asiaan tuonnempana).

Lauantaina ajelimme Nikolainkaupungin uimahallille. Siis nyt paukahti mieleeni, että eikö Nikolainkaupungin uimahallilla tosiaan ole muuta nimeä kuin uimahalli?
Meidän Isonkyrön uimahalli on nimeltään Pärske. Kurikan (?) uimahallin seinässä muistan nähneeni myös jonkun hauskan nimen, mutta en kuolemaksenikaan nyt muista mikä se oli. Sen vaan muistan, että nauroin itsekseni ja ajattelin, että kyllä joillakin sätii.
Siis ajelimme Vaasan uimahallille seuraamaan uimakilpailuja. Vivianni ui kuin rasvattu hylje.
Sitä oli isoäidin ja isoisän mukava katsella. Pronssiakin tuli viestissä.
Uimahalleissa, oli sitten nimi mikä hyvänsä, on aina kuuma ja kostea ilma.
-Nyt loppuu happi tällä siunaamalla, valitin Magnukselle ja haukoin henkeä kuin kampela kuivalla maalla.
-Joo niin teköö. Iliman kosteusrosentti on sata, vastasi Magnus rauhallisesti, eikä katsonut päällekään.
-Ei riitä! Se on kaksisataa!!! ajattelin minä ja katsoin Magnuksen päälle myrkyllisesti.

Uikkahallista menimme Aija-Kanitan luokse kahville. On hienoa, että on täti, jonka luokse voi mennä kahville ja kysellä ja kertoilla asioita.

Sunnuntaina olin Vähänkyrön Vaasassa Naisten kesken iltapäivässä.
Nyt ei ollut runoa esitettävänä, vaan tehtäväkseni olin saanut kertoa jostakin Raamatun Uuden Testamentin naisesta. Minä kerroin Lyydiasta. Hän oli purppuranmyyjä.
Lyydia on minua kiinnostanut aina, koska koen, että hän on sukulaissielu (tykkää kankaista ja varmasti niistä tehdyistä vaatteista).
Lisäksi minä pidän tästä Lyydiasta siksi, että hän kun kuuli julistettavan evankeliumia otti ja uskoi saman tien. Minä olen tehnyt aikoinani samoin.
Koulussa kun kerrottiin uskontotunnilla Jeesuksesta ja näytettiin isoa kuvaa, jossa hän riippuu ristillä, tämä likka uskoi heti. Huitelin kumminkin MUALIMAN teillä aika kauan, ennenkö älysin, että stop tykkänään!
Opettaja sanoi meille lapsille näyttäessään sitä pahvitaulua Jeesuksesta, että Jeesus on tehnyt tämän meidän ihmisten vuoksi. Meidän syntiemme edestä, että me pääsisimme taivaaseen uskomalla häneen.Tuliko traumoja? (Olin 8-vuotias).
Voin vakuuttaa, että ei tullut. Monesta muusta asiasta kyllä, kuten täällä joskus olen itkeä turskinut, mutta ei tuosta. :D

Niin sitten siihen kielenkantakuivumiseen!!!
Kun siinä Naisten kesken ip:ssä sitten luin juhlamekko (vanha ja ainoa tällä hetkellä) lepattaen sitä kertomustani Lyydiasta, kuivui kieleni ja koko sisäinen turpavärkkini ensimmäiseen suolenmutkaan saakka. Muistutin kuivaa ruutitynnyriä ja puhe oli sen mukaista. Pientä pussahtelua ja kuivaa nassutusta.
Onneksi Eliisa (nimeä ei muut.) toi vesimukin. Koskaan ei vesi ole ollut niin hyvää ja tervetullutta.
Kyllä oli kamalaa ja se siitä suun sylkysenä pysymisestä.

Nyt täytyy niellä sylkynsä ja lähteä piirustuskurssille.
On minun vuoroni viedä fleetu.
T: Kaisa von Fleetu-Curkbichler
----------------------------
Apostolien teot 16: 14-15

Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia,
jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla.
Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan sen, minkä Paavali puhui
ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. Hän sanoi sitten meille:
"Jos kerran pidätte minua Herraan uskovana, tulkaa kotiini ja jääkää vieraikseni"
Hän vaatimalla vaati meitä tulemaan.

-Ei riit

maanantai 21. syyskuuta 2015

Keräystä ja viiriä


Yläkuva on oiva esimerkki siitä, miten todellisuus on aivan jotakin toista kuin kuvallisuus.
Meidän köökkimme pöytä ei koskaan kiillä tuolla siivolla muutoin, kun silloin, kun sitä jostain syystä filmataan, tai silloin, kun tulee vieraita.
Jos joku nyt, juuri tällä sekunnilla, tulisi meille, niin se joku näkisi, että emännän (so. minä) paikalla on pieniä kasoja makaroninpäkiä, joidenka pätkien välissä hiukan toissatoissapäiväistä viljapossusuikalesoosia. Magnus on oikeassa, kun sanoo, että puolet putuaa riveeliltä pöyrälle ja toinen puali osuu suuhun.
Kiiltäväinen kuva on otettu alkukesästä. Muistan, kuinka halusin ikuistaa puutarhamme kukkasia vaasissa ja  sitä varten piti pöydän kansi puleerata viimeisen päälle.
Sen sijaan köökkimme ikkunasta näkyviä maisemia ei ole puleerattu. Ne todella ovat noin suloiset ja puhtoiset. Aina.

Alakuvassa on mato matolla. Tarkemmin vielä: Portaiden edustamatolla. Kyseessä on matto, joka on pikkuhiljaa sulautumassa luontoon. Uudempi matto (samassa kuvassa) vielä sentään toimii rapaklönttien puhdistusalustana.
Mutta eikös vaan ole kaamean pitkä lötkäre tuo maski? Melkein metrin mittainen.
Kyllä örkötti, kun huomasin sen, mutta juoksin hakemaan kameran, että saan sen ikuistetuksi.
Ei ole kumma, että supit viihtyvät plantaasillamme, kun jo yhdestä kasiaisesta tulee kupu täyteen.
Ja jos vielä pyytään örkötysaiheessa, niin hiiret ovat kiitettävästi taas löytäneet vanhan ja hyväksi kokemansa väylän vinttihuoneeseemme.
Tänne, tähänvinttihuoneeseemme, jossa nytkin juuri kirjoitan ja jonka uumenissa olevaan sänkyyn taas illalla raskaan pääni painan.
Siis ottaako päähän? Että ne sen tuhannen viiksivallut ja siimahännät tänne joka syksy pränkäävät!
Asuntolehteä olen taas kädet vapisten selaillut, kuten kymmenenä syksynä tätä ennenkin.
Nythän meidän liiterissä kyllä majailee kissi. Kissi ja ainakin yksi poikanen. Se kyllä tietää huutia ainakin muutamalle pask...siis hiirelle.
Yhtenä iltana, tässä viime viikolla, Charles oli tullut kotiin ja ihmetellyt autosta noustessaan, että mikä vikisee ja missä?
No siinä ihan muutaman metrin päässä oli kuojunut pienen pieni kissanpoika, jota äitinsä (sellainen topakan näköinen katti, jolla on toinen korva kuin ruusukaali) oli heti lähtenyt viemään turvaan.
Se turva sattuu olemaan meidän navettamme ylinen, jonne pääsee puuliiterin puolelta ja jonne ei kyllä pääse meistä muut. Sen verran kapeat ja klaakkerot tikkaat sinne vievät.
Voin vain kuvitella lääkärin ja fysioterapeytin hitaita katseita, jos menisin katkonaisine kinttuineni vastaanotolle tikkailta pudottuani. Ja juuri, kun toinen olkapää on joten kuten toennut. (Toinenhan tokeni jo muutama vuosi takaperin).
Tämä nykyinen toinen tokeneminen minua myös itsekseni ihmetyttää sangen isosti.
Olin nimittäin viikon keskivaiheilla olkapäineni fysioterapeutin luona ja, vaikka hän väänsi käteni niskan takaa etupuolelle umpisolmuun ja heittäytyi sen päälle (jos ihan pieni liioittelu sallitaan) niin ei ottanut kipeää!
Myöhemmin samana päivänä olkapäähän (tai siis tuonne vasemman solisluun sekaan johonkin) tuli sitten kumminkin niin kauhea kiputila, vaikka istuin, että piti huutaa Magnukselle, että hän toisi vesikupin ja panisi särkypillerin suuhun.
Ajattelin, että minuun on nyt sitten iskenyt se kuuluisa luulotauti. Lääkäri ja fysioterapeutti eivät totea mitään (tietenkään, kun potilas vannoo, ettei tunnu sillä hetkellä kipeältä).
Kovasti on tympee tauti muuten tuo luulotauti.
Mutta onneksi ko. tauti ei enää iske kuin kerran päivässä. Tänään ei vielä kertaakaan, vaikka ollaan jo päivän paremmalla puolella.
Jumppaharjoituksetkin sujuvat ihan kivasti. Paitsi lauantaina, kun en viitsinyt nousta tuolista, vaan kurkottelin käteni terapeutin ohjeen mukaan peukalot edellä ylös.
Silloin vasemman rintavarustuksen alle iski sellainenkin kramppi, että en pystynyt hengittämään muutamaan minuuttiin ja senkin jälkeen hyvin säästeliäästi.
Yhtään ei naurattanut. Päinvastoin. Tirautin muutaman kuuman kyyneleen. Olisin tirauttanut enemmänkin, mutta otti niin kipeää se  nyyhkyttäminen.
Vanhuus ja vaivat. :(
Ja jotkut vielä sanovat, että vanhana on kivaa. Esimerkiksi rakas edesmennyt äitini.
Hän sanoi, että on kivaa, kun yhtään ei tarvitse välittää mistään. Siis siitä, mitä sanoo.
-Saa paukutella puheessaan mitä tykkää, eikä tarvitse välittää miltä vaatteet näyttää ja tollasta, äitini puhui innosta hehkuen. Muistan ilmeetkin kristallinkirkkaasti.
Noh, ehkä minä en sittenkään olekaan vielä vanha. Välitän nimittäin kovasti, miltä vaatteet näyttävät ja häpeän, jos tulee päästettyä suusta sammakoita.

Vaatteistanikin huolestuin viimeksi sunnuntaina kirkkoon lähdettäessä. Huomasin, että olen lyhentänyt lurexlegginsieni puntit eripituisiksi.
-Kuinka mä voin mennä noutamaan pöytäviiriä, kun toinen puntti on polvesta poikki ja toinen menee kantapää alle? tuskailin Magnukselle ennen kirkkoon lähtöä.
-Kuule kukaan ei katto sun päälles ja jos kattoo nii ei ne mitää huamaa,
-Jassoo? Sun mielestä mä voisin mennä vaikka nakuna, eikä kukaan kattois, eikä huomais mitään?
Olen siis olematon jo, vaikka en ole vielä seitsemänkymppinenkään? nyyhkäisin.
(Viittasin tässä siihen totuuteen, että nainen muuttuu 7-kymppisenä näkymättömäksi, kuten eräs kirjailijatar on anonut).
Noh, ei Magnus kuulemma sitä meinannut ja päästiin lähtemään kirkkoon. Ajattelin, että juoksen eteen viiriä noutamaan nopeasti ja ehkä vähän vinossa, niin kukaan ei huomaa.
Piispanmessun jälkeinen ansiomerkki&viirienluovutus-sessio meni kuitenkin hyvin ja nyt pöytäviiri komeilee kotimme kaapin päällä.
Legginssien pultuille teen myös myöhemmin jotakin, jos viitsin. Legginssithän alkavat kuulemma olla jo hiukan poissa muodista. Nyt pitää punttien lösöttää!

Keskiviikkona olin Punaisen Ristin nälkäpäiväkeräystä suorittamassa Annin (nimeä ei muut.) kanssa.
Ihmiset ovat anteliaita ja avokätisiä täällä Isossakyrössä (ja varmasti muuallakin).
Huomasin myös, että jos kerääjä on iloinen, ystävällinen ja nauravainen, niin ihmiset hakevat vaikka autosta rahaa ja tulevat takaisin pudottamaan ne keräyslippaaseen.
Päätinpä minäkin muuttaa rautakankikeräystyyliäni ensi vuonna. Eikä ole pahitteeksi, yrittää leventää hymyä luonnolliseksi sen väenväkinäisen jakoavainhymyn sijaan. :D

Viime viikolla olin Vaasassa runojani lukemassa. Vanhan Vaasan pappilassa,
Illan nimi oli "Pätkiikö?"
Menin sinne Magnuksen tavan mukaan HYVISSÄ ajoin.
Kukaan muu ei ollut vielä tullut paikalle, paitsi tietenkin kahvinkeittäjät. Satoi kaatamalla, mutta oli lämmin. Niinpä istuin autossa (jonka olin ajanut melkein ulkokynnykselle vastoin Magnuksen tapoja) ja vaivuin horteeseen.
Jonkun aikaa hortoiltuani saapui  illan juontaja ja organiseeraaja Eikku paikalle.
-Niin olikos sinulla tänä iltana jotakin..., Eikku kysyi minulta ja näytti kysymysmerkiltä nenänpäästä kengänkärkiin saakka.
-Juu! hönkäisin minä. -Frouva on minut jo keväällä tänne tilannut. Keväällä siksi, että varmasti saa minut, koska kysyntä käy kuumana...sanoin tärkeän näköisenä.
Niinpä ulkopaikkakuntalaisen runoilijavierailijan nimi lisättiin konseptiin.
Kyllä piti nauraa! Voiko osuvampaa teemaa illalle olla? En malttanut olla revittämättä siitä silloin, ennen lausumistani, kuten en nytkään.
Meillä on. plikat ja poijat, huumorintajuinen Jumala.

Sunnuntaina ajelimme Vaasaan. Menimme ensiksi Huutoniemen kirkkoon seuroihin ja sieltä Asevelikylään.
Joimme Joonathanin syntymäpäiväkahvit nyt, vaikka H-hetki oli 15 päivä ja lahjakin annettu.

Tänään aloitan harrastuksen, jota oikeastaan olen tehnyt jo vuoden täällä vinttipöksässä.
Aloitan nimittäin piirtämiskurssilla piirustamisen Vaasan kansalaisopistossa Vähässäkyrössä.
Menen päälukua lisäämään, että saavat kurssin aloitettua.
Penaalit on etsitty framille. Myös paperi, pyyhekummit, lyikkärit ja teroittimet. Ans kattoo, miten lennokkaita kuvia alkaa pukkaamaan.

Tähän loppuu raportti täältä Hälvänperältä. Monta asiaa jäi viikosta kertomatta, kuin myös asioita ja menoja tekemättä. Ehkä ensiviikolla sitten.
T: Kaisa. Penaalin tylsin kynä.
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 118: 24-26

Tämän päivän Herra on tehnyt,
iloitkaa ja riemuitkaa siitä!
Hoosianna! Herra anna meille apusi!
Oi Herra, anna menestys!
Siunattu olkoon se, joka tulee Herran
nimessä.
Herran huoneessa teidät siunataan.

maanantai 14. syyskuuta 2015


Ulkona paistaa kaunis syyskuun aurinko ja minä istun vinttipöksässä ja kirjoitan.
Täällä on hämärää. Johtuu siitä, että juuri kirjoituspöytäni edessä oleva pieni ikkunaräppänä on peitetty tyynyllä.
Jos tyynyä ei olisi, olisi niin kirkasta, etten näkisi tietokonetta ollenkaan, saatikka kirjasinnappuloita.
Täällä vinttipöksässä kaverinani on myös peukalonpään kokoinen sontakärpänen. Peukalonkokoisia sontakärpäsiähän ei saa millään ilveellä listittyä. Minulla oli kyllä sanomalehdestä kääräisty truuttu nyrkissä, mutta ei puhettakaan, että olisin onnistunut edes hilpasemaan mokomaa sontiaista.
Lähdinkin alakerrasta hakemaan myrkkypottua, vaikka en mielelläni moisia pottuja käytä. Varsinkaan, jos joutuu itse istumaan pottumyrkyn vaikutusalueella.
Ihme ja kumma! Kun tulin takaisin, ei kuulunut pihaustakaan mistään.
Joko se makasi ketarat pystyssä pelkästä säikähdyksestä (vrt. lehdellä lätkintä), tai se osasi ulos avonaisesta aakkunasta. Jälkimmäistä vaihtoehtoa epäilen raskaasti. Sontakärpäset eivät koskaan osaa ulos ikkunasta.
No niin, täällä on siis hämärää. Ihan samoin, kuin tuossa yläkuvassa kuvanottohetkellä oli.
Toivottavasti sentään näette siitä sen verran, että tunnistatte sen yhdeksi Daltonin kolmesta veljeksestä.
Salamaa ei voinut käyttää, koska kuva on otettu ikkunan läpi. Ulos ei voinut mennä, etteivät suloiset pikku karvakeräset vaan saisi estoja, eivätkä traumoja. (Silloin olimme vielä suosiollismielisä veljeksiä kohtaan).
Vaan annas olla, kun aikaa kuvan otosta kului, niin mielemme muuttuivat ja kalistelimme ja kolistelimme iltaisin niille kaikkia mahdollisia peltikanistereita ja lisäksi huusimme kuin leijonat saaliinjakotaisteluissa.
Sepäs auttoi, koskapa emme ole niitä pitkään aikaan enää NÄHNEET. Joka aamu kävin myös  tarkistamassa kaarisiltamme lankkuja. Että löytyykö tassunjälkiä. Nimittäin juuri meidän kaarisillallamme  niillä oli tapana tanssahdella rapaisilla tassuillaan jonkun aikaa, ennenkö siirtyivät puutarhaan mato- ja kotiloapajille.
Ei näkynyt sillalla jälkiä. Eikä liioin karviasimarjapensaista oltu räätsitty marjoja, vaikka ne vinistävät ihan maata myöden. Hyvä! Ymmärsivät veljekset katsella muualta kotikolopaikan.

Karviaismarjoista puheenollen tänä vuonna niitä tuli ilahduttavan runsaasti.
Tänä vuonna olen vihdoinkin myös saanut surutta moosata naamaani niin paljon tikkelpääriä kun ikinä olen jaksanut. Ja tämä likkahan jaksaa. Litraa vähempää ei viitsi alkaa syömäänkään.
Lapsuuden trauma (seinäntakanaapurin karviaismarjapuskat meidän punaistenviinimarjapuskien vieressä, eikä yhtäkään k-marjaa saanut edes ajatuksissaan suuhunsa pistää) on viimeistäänkin nyt kunnolla hellittänyt. Kuusikymmentä vuotta se otti.

Traumoista puheenollen järkytyin pikkasen, kun ajattelin, että aika moni trauma ei enää varmastikaan ota häipyäkseen. Olenhan jo iälliseksi tullut.
Ei yksikään terapeutti taatusti alkaisi kanssani työskentelemään, kun kuulisi ikäni. Ei, vaikka yrittäisin ykyttää, että pienenä en saanut nukenvaunuja, vaikka kovasti halusin. Nyrkinkokoinen korikoppakärry ei poistanut pienen tytön harmitusta. Kaikilla oli oikeat nukenvaunut, eikä kenelläkään korikärryjä.
En ollenkaan väitä, etteivätkö käpylehmätkään tympeitä olisivat olleet, mutta...
Eikä asiat pelkästään leikkikaluista juohtuneet. Kaikenlaista oli muutakin. Ja on. Magnus aina ihmettelee. Hänellä on aina kaikki ollut lapsena jees.
Näistä asioista olen urputtanut ennenkin. Nii-in! Sellaista se on, kun ei pääse valittelemaan vastaanotoille. ;)
Ihan kaitainen asiahan tuo leluasia on, sillä eihän monilla muillakaan ole ollut, vaikka muuta tuolla aiemmin väitin. Puisia leluja meillä kaikilla oli ja nekin aina patterin välissä.
Olen muuten salaa iloinen lasten puolesta, jotka saavat hirveät määrät leluja, vaikka sanotaankin, että kaikkea on liikaa. eikä ne opi, ettei kaikkea saa tässä maailmassa...
Leluja ei koskaan ole liikaa. Tai no, ehkä sitten, elleivät ne sovi kaikki 100 neliömeeterin leikkihuoneeseen.
No joo se siitä.
Olen siis sen ikäinen, että saan luvan kantaa kaikki MINUUDEN TUNTEMATTOMAT TUSKATILAT hautaan saakka.(Pyhkii räkää nenänpielestään).
Ehkä käyn tässä välissä juomassa lohtukahvit ja lohtuomenapiirakanpalan.
Luulisi, että sitä olisi meikäläinen hyvinkin lohdutettu, kun olen leiponut ainakin kaksikymmentä omenapiirakkaa pitkin tätä alkusyksyä, mutta ei. Siitähän vasta tuskaa pökkää.
Näin yksikin yö unta, että joku tarttui poskiini kovalla otteella niin, että suupieleni venyivät ja kieli pullahti pari senttiä suusta ulos. Se joku sanoi kovalla äänellä:
-Olettepas te lihonu!
Olin siinä unessa samaa mieltä ja herättyäni vasta oikein olinkin samaa mieltä.
Niinpä tänään taas aloitin kuntoilun. Varovasti. Ihan vaan lehdenhaku sadan metrin päästä ja kuntovehkeen oikeinpäin kääntäminen. Nyt aluksi. Eikä tuo olkapääkään kestä mitään ylenpalttista reuhtomista.

Koko viime viikko melkein meni vielä potiessa. Tosin kipu on alkanut mukavasti hellittää ja tablettimäärää on saanut vähentää. Menojakin piti vielä karsia, mutta mikäs on ollut ollessa, kun on oli niin mahtavat ilmat koko viikon.
Jo hiukan kelmenneet posketkin ovat ruskistuneet uudestaan ja mieli on ollut kesäisen keveä.
Olen istuskellut ulkona ja lukenut kirjoja ja välillä paiskannut vatupassiin, jos on siltä tuntunut.
Viikonloppuna sitten olikin vientiä.
Lauantaina serkkupoika täytti vuosia ja hänen mökilleen ajeltiin puolenpäivän tietämillä juhlia viettämään.
Oli mukavaa tavata serkkuja ja sukulaisia ihan livenäkin, eikä vain naamakirjan lehdillä.
Samana iltana oli minulla ja Magnuksella vastuuta Vaasassa Palosaaren kirkossa. Se tavanomainen kaava:
Magnus puhui ja minä paasas...siis luin runoja. Hyvin meni. Noinkohan on, että meikäläisen kieli on vihdoinkin antunut? 28 vuoden rupeaman jälkeen?
Ei puhettakaan korppukielestä esiintyessäni. Ennemminkin piti vähän nieleskellä, ettei olisi sylkeä kirjalle nokahtanut.
Kolme runoa luin ja tunsin luissani ja ytimissäni, että niitä myös kuunneltiin. Siitä siihen, ettei mukana lausuttu. Ovat jo aikalailla usein runoiltuja. Siksipä uusia runoja pitäisikin saada kehiin ja sassiin.
Eilen jo kirjoitinkin kaksi. Siinä samalla, kun suunnittelin Naisten kesken iltapäivän ohjelmarunkoa, Kahteen eri runkorakoon rustasin runon.
Ihan lyhyitä vaan, koska juontajan (jona minä tilaisuudessa toimin) pitää juontaa, eikä luturoida muuta, kuten lausua runoja tai sen semmoista.
Kun Naisten kesken iltapäivä oli ohi revin ohjelmarunkokonseptin tuusan nuuskaksi!
Siis apua!
Ja minä kun aioin briljeerata niillä kirjoittaessani seurakuntaan raporttia tilaisuudesta.
Onneksi muistan runojen aiheet. Toinen oli olkapään yli sylkemisestä, kun musta kissa juoksee tien yli ja toinen kesän kiinnipitämisestä kynsin&hampain. Kirjoitan runot ihan uuteen uskoon ja kuosiin jahka tästä selviän.
Nyt, jos sinä olet selvinnyt tähän saakka, onnittelen. Ellet, niin ei haittaa.

Ps. Sontakärpänen heräsi. Se sai niskaansa tuhtin pruuttauksen myrkkymööliä. Sitten se vasta oikein innostuikin. :(

T: Kaisa Paksuposki-Möölpruut
-------------------------------------------------------------------
Evankeliumista Matteuksen mukaan 11: 28-30 (Jeesuksen sanoja).

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn
ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille
levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja
katsokaa minua: minä olen sydämeltäni
lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löy-
tää levon.
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun
kuormani on kevyt.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kipuilua ja kituilua



Kuvia piti taas etsiä kirjoista ja kansista ainakin 1/2 tiimaa, eikä mikään kuvake ottanut oikein tulta alleen.
Loppujen lopuksi mhvv:n alkuun tuli yksi ylimääräinenkin kuva. Nimittäin tuo keskimmäinen. Varmastikaan en painanut mitään napukkaa sen kohdalla. Kuva tuli ihan itsestään tähän framille!Vähäsen siihen sähtiin kuin lapsena. Silloinkaan, vaikka ei mitään tehnyt, niin kumminkin piimälasi kaatui, pikkuveli rääkyi, kukkavaasi meni rikki jne. Tiedättehän mitä tarkoitan?

Ylimpänä olevassa kuvassa on selvästi näkyvillä lintu. Eikä mikään tavallinen lintu, vaan 10 vuotta vanha ja tismalleen tuossa samassa paikassa joka kesä nököttävä lintu.
Magnus meinaili, jottei se voi olla sama lintu kusse, joka kymmenen vuotta takaperin muutettuamme  tuossa samassa kohtaa kurnutti.
-On se! kiljaisin. -Tismalleen sama! Ei kai aina voi löytyä uutta lintua, joka kesä kesän jälkeen päivät pääksytysten lirkuttaa samassa paikassa.
-Kyllä voi! fämmäsi Magnus. - Poikaset teköö niin ku vanhemmat on teheny. Ei samat linnut vuasikausia elä. Älä unta näje! Papukaijat on asia eriksensä, mutta tua ei oo papukaija.
No sen minäkin ymmärsin ja näin. Mutta taatusti ainakin sama västäräkki tulee kesä toisensa perään meidän pihaamme ja juosta kipittää aina samat polut. Yhtään se ei pelkää, vaikka juttelen sille ja kerron kaikki kotipuoleni asiat. Olen antanut sille nimen. Räkki. Se tuntee nimensä ja viipottaa iloisesti häntäänsä sen kuullessaan.

Alimmaisessa kuvassa on aasi. Israelilainen aasi. Kuvanottohetkellä se oli vain parinviikon vanha, tuore ja väkevä. Vivianni sai kauheat näppylät naamaansa ottaessaan itsestään sen kanssa selfien, kuten keväällä jo teille kirjoitinkin.
Mainitsin uudestaan asian päältä siksi, että ainahan voi olla joku ihka uusi lukija joukossanne, (jota seikkaa kyllä raskaasti epäilen), jolle asia tulee uutena ja täysin puskista.

Keskikuva on myös Israelin matkaltamme. Se on liike, josta ostin eurolla käsirenkaan. Käsirengaslaatikot näkyvät kuvassa siinä heti oikeahkolla. Käsirengas, jonka ostin,  on näkinkengistä tehty ja on hyvin hieno. Olen pitänyt sitä jo monta kertaa. On mukava pitää hienoa käsirengasta, joka mahtuu ranteen ympäri, eikä kinnaa ja seisauta puolen tunnin pitämisen jälkeen verenkiertoa. Sellaisia ei meikäläinen kovin usein löydä.

Koko viikon olen kitunut olkapääni kanssa. Olkapään ja siitä juohtuvan kivun kanssa. Kivun, joka säteilee niskaan, korvaan, poskeen, lapaluuhun, rintapieleen ja...en edes viitsi luetella kaikkia.
En uskaltanut viime viikolla tilata fysioterapiaa, koska en olisi purematta kumminkaan antanut käteeni koskea.
Tänään tilasin ajan, jota ei sitten kumminkaan ollut. Soittelevat, kun on ja jos joku vaikka peruuttaa oman saamansa ajan. No mikäs siinä. Odotellaan.
Mauno oli Ryttylässä Kansanlähetyksen vastuunkantajaretriitissä ja siellä kurikkalaiset naiset (terveisiä vaan ja kiitoksia myötätunnosta ja jotkut oikein kortinkin lähettivät) olivat Magnukselle sanoneet, että kyseessä on hermopinne. Olisi kuulemma heti pitänyt mennä fysioterapeutille. Nyt voi olla myöhäistä (hampaiden kalinaa ja vilunväristyksiä).
No en usko, että kaikki on vielä menetetty, koska luulisi, että lääkäri olisi sanonut, että nyt pillit vinkuen fysioterapeutille.
Hän kysyi vaan ystävällisesti, että tahtoisinko mahdollisesti mennä fysioterapeutille tässä jolloinkin?
Eikä fysioterapeuttikaan ollut huolestuneen ääninen, vaan sanoi, että soitellaan, kun jotakin siirtoja tapahtuu potilasjonoissa.

Tuossa jo mainitsinkin teille Ryttylästä. Siellä minunkin olisi kaiken todellisuusfunktioiden ja faktojen mukaan pitänyt olla, mutta en vaan pystynyt lähtemään. Lepäsin täällä Hälävänmutkalla ja olin tekemättä sitäkään vähää, mitä joskus teen.
Lepo oli kädelle hyväksi. Tänäänkään en ole ottanut kuin yhden pillerin.
Jouduin olemaan monesta muustakin kivasta asiasta syrjässä olkalumpioni vuoksi. Mainittakoon nyt vaikka Viviannin uimakilpailut, joka sunnuntainen jumalanpalvelus, kyläkirkko tässä ihan lähellä sijaitsevalla rukoushuoneella ja sunnuntaiseurat jne.
Istuskelin  kotona villasukat kintuissa ja poltin kynttilää ja pouhotin ilmalämpöpumppua lämmitelläkseni ja hälventääkseni natkua mieltäni.
Kun on kipeä, niin mitkään pumput eivät oikein tahdo auttaa. Minä ainakin vaivun syviin syövereihin. Katselen peilistä kelmeitä paksuja poskiani ja ihmettelen, mihinkä kaikki hehku ja sisäinen palo ovat haihtuneet? Tunnen itseni vanhaksi Saimaan norpaksi, tehtävänsä tehneeksi satatonnariksi.
Yritin tilata Elloksesta uuden hamosenkin. Uusi hamonen piristää aina, vaikka särkis kuinka paikkoja. On tulossa kaikenlaista juhlaakin seurakunnassa. Minulle ojennetaan pöytäviiri. En tiedä mistä syystä, mutta haluan mennä ottamaan sen vastaan sievässä uudessa koltussa.
Kaikki varmaan muistavat, että kaikkinaiset vaatteet ovat minulle aina olleet hyvin mieluisia.
Niiden ei tarvitse olla kaupanhyllyltä, vaan ne voivat olla sellaisia, joita jo muut ovat käyttäneet aikansa. Catherineltä saan tuon tuostakin jotakin kivaa. Hän on ostanut jotakin ja kotona se ei olekaan  yhtä upea kuin kaupan sovituskopissa rokin rytkeen siivittämänä.
On aika outoa, että vaatteet sopivat minulle, kun ottaa huomioon, että kokonumeromme ovat ihan eri kymmenlukua, mutta niin se vaan onneksi on. Joko Catherine tilaa ja ostaa vääränkokoisia vaatteita, tai sitten materiaalit ovat harvinaisen venyviä koostumukseltaan tätä nykyä.
Niin se tilaamani mekko. Se oli kauhea. Siihen mahtuisi kaksi meikäläistä ja jotka vähänkin minua tuntevat, tietävät, että se on jo aika hurjaa.
Palautan kläningin Ruotsinmaalle ja kirjoitan lapun mukaan, jossa lukee: ei passaa! Passar nej!
Ei auta kuin koikkelehtia (aion laittaa korkokengät jalkaan, koska Magnuskin saa tulla talut...öh...mukaan) siis koikkelehtia viiriä noutamaan vanhassa lurextantussa.

Hiukan vielä kirjoitan teille puutarha-asioita ennen kuin läiskään loppupisteen:
Omenoissa on tänä vuonna sekä muumiotauti, että rupitauti.
Omenoita olisi vihdoinkin, 10 vuoden vonkaamisen jälkeen, tullut ihan mukavasti.
En tiedä, mutta tuo puutarhointikin aiheuttaa mielestäni aika paljon mieliharmia ihmislapselle.
Joka kerta ikkunasta katsoessani omenapuitamme oikein kuulen, kuinka ruvet ja maskit kihisevät.
Piirakan sain kuin sainkin niistä tehtyä. MINUA eivät mitkään pikku pintaruvet, eivätkä röhelmät (vrt. oma naamarustinki, josta kirjoitin viime maanantakina) haittaa, mutta kovin paljon ei omenan sisuksissa saa olla elämää.

T: Kaisa Viiri-Koikkalainen

----------------------------------------------------------------
Jesajan kirja 40:28-31

Etkö ole jo oppinut,
etkö ole kuullut,
että Herra on ikuinen Jumala,
koko maanpiirin luoja?
Ei hän väsy, ei uuvu,
tutkimaton on hänen viisautensa.
Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.
Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,
nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat,
saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.
He juoksevat, eivätkä uuvu,
he vaeltavat, eivätkä väsy.