lauantai 29. joulukuuta 2018




Pitää vähän laittaa jo väliaika tietoa, ettei kukaan vaan luule, että maanantai-bloggaukset loppuakseen ovat ottaneet. Ei sinne päinkään!  On vaan osunut juhlapäivää maanantain kohdalle ja ensi maanantaillekin osuu, joten ihan hyvä on hiukan raottaa mennyttä- ja edellistäkin viikkoa.
Edellis- ja sitä edellisviikkoon viikkoon kuului tietenkin siivousta ja muuta munklausta, kuten  ruoanvalmistusta ja leipomista ja sen sellaista. 
Nyt onkin sitten huusholli niin siivottu, että ei entisekseen tuntisi (vrt. yläpuolella olevat kuvat). Ainakaan yläkerran komeroa ei entisekseen tunne. Sen verran valtaisa muutos on tapahtunut.
Kyseiseen komeroon ei ole ollut menemistä ainakaan pariin vuoteen. Jaa, että miksikö? No, sinne ei kertakaikkisesti, eikä yksinkertaisesti ole päässyt. Heti ovella on ollut sellainen röykkiö tavaraa, että jos toisen jalan jotenkin on johonkin väliin saanut tukittua, niin toista ei ole saanut mahtumaan mihinkään kohtaan. Sama kaaos oli ovensuusta eteenpäinkin. Peräseinään saakka.
NYT komero on melkomoisen tyhjä. Nekin harvat tavarat ja vaatteet, mitkä siellä ovat, ovat siisteissä pinoissa siistien kaappien hyllyillä. 
Takapihallamme loimusi tulessa useampana päivänä muhkeita kasoja, joista nousi muhkea ja sankka savu. Onneksi ilmat suosivat. Hönkä nousi miltei kohtisuoraan ylös, eikä jäänyt kirveltämään meidän, eikä naapureiden silmiä. Ainakaan kovin pahasti.
Löysin siivoussession aikana "ikuisesti kadoksiin" joutuneen kesäsandaalinikin.  Valitettavasti vaan yhden. Sydän karrella tipautin sen poltettavien kamojen- keräyspussiin. 
Ei mennyt kuin paripäivää, kun komeron viimeisten tavararöykkiöiden alta löytyi se toinenkin. 
Oli kuitenkin liian myöhäistä. Toinen sandaali oli jo poroksi palanut ja ilmaan haihtunut.
En jäänyt itkemään noiden kauniiden valkonyöristen sandalettien perään. Ilo siististä komerosta oli niin huikea ja kaiken alleen peittävä.
Sovimme, että välttyäksemme jatkossa siltä, että komero muistuttaa sudenpesän oviaukkoa, laitamme kukin tavaramme järjestykseen, mikäli niitä komeroon roudaamme, emmekä heitä niitä kaaressa ovelta sinne sun tänne, kuten tähän asti.
Mielenkiintoista nähdä onnistuuko aikeemme. Vielä kaikki on järjestyksessä. Olen näinä joulunajanpäivinä usein käynyt ko. komerossa seisoskelemassa. 

Joululaatikot (lanttu ja porkkana) onnistuivat tänä vuonna erityisen hyvin. Myös joululeivonnaiset (tortut ja kahta sorttia pisketit) onnistuivat loistavasti ja tulevat taatusti syödyksi alta aikayksikön.
Magnuksen taatelikakut sen sijaan lissahtivat pahasti. Jopa niin pahasti, että Magnus sanoi, jotta soli viimeenen kerta, (sista kanku, ruots.) kun hän taatelikakkuja teköö. Siitäki hualimatta, vaikkei ikää enää sais! Mitä tuallaasia  likissattuja mätkyjä vaivootteloo? Tyhyjän saa tekemättäki.
Minä, jos joku, tiedän tunteen. Sen verran olen elämässäni kaikkeni yrittänyt leipomusten eteen ja tuloksena on ollut lissahtanutta ja lässähtänyttä mitä milloinkin. Nisua, leipää, limppua, kakkua jne. j

Jouluaattona Catherine perhekuntineen tuli tänne Hälvän Letkutielle. 
Söimme maittavan jouluaterian. Jouluaterian, johon on vuosia kuulunut tismalleen samat sapuskat:
Joululihapullat, joulusalaatti, joulumaksa- ja lanttulaatikot, rosolli ja silli, joulusuolakurkku, joulukinkku ja joulusinappi.Jälkiruuaksi tupunttia kermavaahdolla. 
Jos joku uusista lukijoistani ei tiedä, mitä on tupuntti, kerrottakoon, että se on sekahedelmäkiisseliä. Sillä erotuksella, että kiisseli on liian lievä sana tässä kohtaa. Sementti olisi lähempänä totuutta. 
Tänä vuonna sementtikin oli liian lievästi sanottu. 
Minuakin jo kauhistutti kauhoessani keitosta tarjoiluvatiin. Päätin, että nyt en vatkaa kermaa ollenkaan, vaan jokainen saa luruttaa kermapurkista kermaa lautaselle tupuntin sekaan. Saisi paremmin nieltyäkin, kun olisi jotain lientä seassa.
Catherine ilmoitti jyrkästi, että kerma on vatkattava. Ei kuulemma sovi seinillekään, että tupuntin kanssa ei ole tupunttia kermavaahtoa.
No, okei. Mikäs minä olen kenenkään makutottumuksia muuttamaan. Vatkasin kerman kunnon vaahdoksi
Hyvin näytti tupuntti&tupuntti maistuvan. Itse en pystynyt syömään lusikallistakaan. 
Osittain se tietenkin johtui siitä, että minä en tätä nykyä pysty syömään paljoa kerralla. Sehän on yksinomaa hyvä, ellei se johdu mistään kaameista palleatyristä, tai sen sellaisesta.
Vielä en voi mennä lääkäriin asian kanssa. Voin vain kuvitella, mimmosta diagnoosia tohtorilta pökkäisi, kun olevaisten runsaine kilojen kanssa lyllertäisin vastaanottohuoneeseen ja valittaisin lääkärille, että en pysty syömään PALJOA.

Aattoillaksi menimme Asevelikylään. Joimme joulukahvit kaikkine jouluun kuuluvine leipomusherkkuineen ja juustokakkuineen.
Sitten tuli joulupukki. Tuttu joulupukki. Magnus Alarikki Jouppi. 
Kaikki olimme tietenkin olleet mahdottoman kilttejä ja lauloimme tyytyväisinä Joulupuu on rakennettu-laulun.
Minä sain lahjaksi vuoden 2019 kalenterin (vaaleanpunaisen), huulipunan, kynsilakan, kynsimanikyyrin, vanttuut, rasiallisen karkkeja, valokuvakehyksen valokuvineen, hajuvettä ja kaksitupsuisen pipon. Jälkimmäisen olin itse ostanut itselleni, kun arvellutti, saanko ollenkaan mitään lahjoja?

Joulunaika jatkuu. Onneksi tänään pääsin jo minäkin punttisalille. Kauhea hakkaava yskä on tähän asti estänyt salille menon. 
Tänään oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, ettei tarvinnut ensitöikseen herätessään ja silmänsä aukaistuaan yskiä suoliaan (ja vähän muutakin) pellolle. 
Magnus on vihjaillut, että tämmöistä yskää ei ole olemassakaan ja kehottanut menemään lääkäriin.
Kuinka voi mennä semmoisen taudin kanssa lääkäriin, jota ei ole olemassakaan? 
 Sellainen yskätauti paranee vain yskimällä. Ysk...ysk...ysk…

Seuraava bloggaus on sitten... ysk... ysk...ensi vuonna. Keskiviikkona 2.1 2019.
Hyvää loppuvuotta! :D

------------------------------------------
Jesaja 9: 4-5

Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet
saappaat,
kaikki verentahrimat vaatteet
poltetaan,
ne joutavat tulen ruoaksi.
Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.

maanantai 17. joulukuuta 2018


Yksi viikkoraita elämäni räsymattoon on taas valmistunut ja painunut unhon suohon, eikä koskaan palaa. Lienee tarpeetonta mainita, että kyseinen viikkoraita luiskahti suohon taas hyvin liukkaasti. 
Se on tarpeen sanoa, että viimeviikon räsymaton raita oli iloisen punainen ja vihreän kukertava. 
Hyvä, kun tapahtumat tulee aina kirjattua tänne blogiin, niin voi itsekin niitä sitten VIELÄKIN vanhempana lukea (tai luetuttaa). 
Toivon, että voin vielä monta monituista vuotta mhvv:tä ylös kirjata. Kaikkihan muistatte, että mhvv on lyhenne sanoista mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon?
Kirjoitin varmuuden vuoksi kirjainselvennyksen näkösälle jo siksikin, että luultavasti tukku uusia lukijoita on alkanut kirjoitelmia lukemaan.  He voivat mielessään ajatella, että mikä ihmeen ämhoveevee? Siksi on aina hyvä välillä tehdä selvitys asiasta.

Yläkuva on toissavuodelta. Silloin joulukuusessamme riippui viimeisen kerran punaiset joulupallot. 
Viime vuonna kuusessamme riippuivat kultapallot. 
Kultapallot riippuvat kuusessamme täst´edes aina. Joka joulu. Niitä pitää ostaa lisää, mutta vain sen verran , että neljätusinaa suklaapalloa sopii myös sekaan oksille riippumaan. 
Suklaapallothan häipyvät oksilta aika äkkiä. Äkkiempääkin ne häipyisivät, mutta minä vahdin niitä kuin verikoira. Ennen joulua niitä saa syödä vain yhden päivässä. Aattona ja muina joulupäivinä ehkä kaksi ja joulun jälkeen niin monta kuin ehtii. 
Minä olen aina pitänyt varani, enkä kertaakaan ole jäänyt hopealle. Nyt on vaan niin, että voi olla vaikeaa taas näiltä huudeilta suklaapallukoita löytää ja kuuseen asetella. Viime vuonna jäimme ilman ja se oli kamalaa se.
Huomenna menen Nikolainkaupunkiin. Täytyy etsiä kunnon suklaapallokauppa. Muuten ei mistään tule mitään.

Alakuvassa on kakku. Syötykin jo ajat sitten. 
Kakkukuva sopi hyvin tähän bloggaukseen, sillä Magnus hiukan uhosi leipovana taatelikakun tänään. Ainakaan vielä eivät taatelin aromit ole kantautuneet tänne vinttipöksään. Pitänee mennä välillä alas juomaan vettä ja kysäistä, missä mennään, mitä kakkuun tulee.

Kalenterini viimeviikon aukeama on täynnä raapustuksia ja muistiinpanoja. 
Maanantain kohdalla lukee SIIVOUSTA. 
No, sitä on piisannut kyllä jo ennen viimeviikkoakin ja vieläkin piisaa. Esimerkiksi vinttipöksä, jossa nytkin kirjoittelen, on juhannuksen jäljiltä, mitä siivoomisiin tulee. Silloin muistaakseni siivosin tämän yhdistetyn työ&nukkumispaikan hiukan paremmin. 
Näin talvella ei haittaa, vaikka aina ei niin kauheasti siivoisikaan. Säkkipimeässä tänne tullaan ja aamulla säkkipimeässä lähdetään.
Joo, kyllä minä istun täällä päivittäin kirjoittelemassa ja piirtelemässäkin ja napsautan valot päälle, mutta silloin tuijotan ruutua ja paperia. En vilkuile ympärillä lentäviä pölytollukoita. 
Semmosesta ei tule kuin vihaiseksi. 
Ylihuomenna on ehkä pakko tarttua harjanvarteen ja pölyhuiskaan. On mukavaa, kun jouluna on kdin joka kolkka suht´koht siisti ja klenssattu.

Tiistaina oli Kansanlähetyksen jouluruokailu Östermyrassa. Varoin ankarasti syömästä liikaa. 
Jos syön fingerporillisenkin liikaa, tulen kipeäksi. Se on muuten aika pieni määrä, mitä voin kerralla syödä. Perhekuntalaiseni ihmettelevät isoon ääneen, että miksei tuloksia näy ollenkaan? Eli laihtumista. No siksi, kun syön vieläkin enemmän kuin kulutan! MUTTA! Nythän on tuloksiakin jo näkyvillä. Vaa´an viisari ei enää singahda niin korkealle kuin tässä jokunen aika sitten. 
Aloitin myötätunto&tukidieetin muutaman naisen kanssa. En uskaltanut niin rajua dieettiä kuin he pitivät, enää tällä ikää ottaa, mutta 2.5 kiloa on alaspäin mennyt. 
Jatkan näin jouluun saakka ja senkin jälkeen on tarkoitus pitää sama tahti päällä. Se onnistuu, tahi ei. En ala itkeskelemään ja käsiä vääntelemään etukäteen. Jos viisari jämähtää paikalleen, tai alkaa uhkaavasti osoitteleman entisiä tuhteja lukemia, niin sitten alkaa. 
Sain lukea joulujuhlaruokailussa runonkin. Ensimmäistä kertaa hengästyin lausumisesta! 
Ehkä sittenkin söin liikaa niitä ihastuttavasti maustettuja joulusilakoita ja sillejä. Ajattelin niitä lautaselleni lappaessani, että ovat kevyttä pötnettä. Silakka ja silli. No ovathan ne, mutta tietysti nelikollinen jo alkaa hiukan painaa palleaa ja pakko oli lausuessani puuskuttaa aina joka toisen värssyn välissä
Kotimatkalla valitin Magnukselle asiaa.
-Joo, kyllä mä havaattin, jotta ähkyyt , ekkä saanu henkiä veretyksi...
-Älä yhtään yritä! kiljuin käärmeissäni. Et säkää saanu henkeäs vedettyä silloin kerran yhden puheen aikana.  Pidit pikkutakin nappia kiinni, vaikka kinnas, eikä henki kulkenu. Nappi olis lentäny...
-Joo, soli kauhiaa! vastasi Magnus sävyisästi. -Henki ei kulukenu etehen, ei taa!
Jälleen kerran meitä yhdisti samanmoinen juttu. Ymmärsimme toisiamme lopuksikin valtavan hyvin. Kotimatkamme lumisen Suomen lumisella hiljaisella raitilla sujui syvässä yhteishengen- ja rakkauden merkeissä.
Minä opin, että pitää paikkansa sanonta "nälkäinen susi ulvoo kuuluvammin (so. paremmin)".  Enää en ikinä syö ennen lausumisia. En silakkaa, enkä silliä.

Ilmajoella olin paljon viisaampi. Tilaisuus oli seuraavana päivänä. Otin vain yhden joulutortun, pienen kakunpalasen ja yhden ainoan paperipäällysteisen karamellin, ennen lausumista.
Runoilu meni hyvin! Päättelen sen siitä, että muistin runojen aikana kaikki leukani, kiemuralla olevat lurexi-legginssini ja jotakin muuta pientä. Hengittäminenkin kuitenkin sujui kuta kuinkin mallikkaasti.

Keskiviikkona minua tultiin kotiin haastattelemaan paikallislehteen. Korteista ja joulusta. 
Perästä kuuluu. Laitan kuvia tänne näkösälle jo siitäkin syystä, että kaikille ei tule Pohjankyrö-lehti, vaikka se hyvä lehti onkin.

Perjantaina leivoin taskumallisia joulutorttuja. Serkkuni luuli pienenä poikana, että niiden nimi on jouluKORPPU. -Saako ottaa toisenkin joulukorpun, hän kysyi kohteliaasti. Ja saihan hän. Niin monta kuin tahtoi.
Keskiviikkona teen joulukorppuja uuden satsin. Ovat ne sen verran hyviä, eikä niin työläitäkään, kun menneinä vuosina olen muistellut, enkä laiskuuttani ole viitsinyt niitä leipoa.
Perjantaina menimme myös Nikolainkaupunkiin. Kävimme tätiäni tervehtimässä ja sieltä vielä Asevelikylään viemään ajokorttipossuja ja pipareita. Joonathanilla oli iltapäivällä mennyt inssiajo loistavasti läpi.
Kassalla maksaessani korttipossuja ja pipareita, alkoi korvakuulokkeesta kuulua kovalla äänellä:
-Pari kateissa! Pari kateissa! Pari kateissa!....
Minäkin olin hetken ihan kateissa. Piti koittaa korvia, piti tökkiä korttia lukijaan, piti ottaa pussukat pois hihnalta...jäykistyin totaalisesti.
Huomasin, että myyjätär katsoi minua tavallista pitempään. Sain jotenkin sokellettua, että minulla on pari kateissa...jonka jälkeen myyjätär oli sen näköinen, että ajatteli varmaan, että taitaa mummulla olla nyt kateissa vähän muutakin.
Onneksi kuulokojeet olivat molemmat siellä, missä pitikin, eli korvissa. Ihmettelen vähän, mitä ne sekoilivat, mutta jouluruuhkassa varmaan koneetkin joskus sekoavat.Onneksi sain myös kassaneidille selostettua, että kuulokojeet ne siellä korvissa paria huutavat ja tarkensin vielä, että minun parini, eli Magnus, odottaa autossa.
Asevelikylästä menimme Ristinummen kappeliin. Siellä oli KL:n "paikallisosaston" joulujuhla. 
Ilta kului mukavasti. Oli ihanaa jouluista ohjelmaa ja hyvät torttukaffit päälle.

Torttukahvit juotiin myös sunnuntaina Huutoniemen kirkossa niin ikään KL:n joulujuhlassa.
Hyvä oli ohjelma ja päälle hyvät torttukahvit. 
Minun oli puhe lausua tuossa joulujuhlassa vain yksi runo, mutta tartuin tilaisuuteen ja luin kaksi. Mietin jälkeenpäin, että onkohan minusta tulossa sellainen lausuja, joka pitää aina kantaa pois estraadilta, kun ei itse ymmärrä lopettaa? Luulen, että on.
Lausuminen meni oletettavasti hyvin, koska pönttöön kaakertaessani ja sieltä pois punnertaessani, tunsin olevan mahdottoman typerä ynnä tollero. Ja paitsi typerä ja tollero, niin myös sakea ja punkero. Lurexi-sotisovassani.
T: Kaisa Punkerbär-Lurexstrand
------------------------------------------------
Evankeliumi Johanneksen mukaan 3:16-17

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään,
joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Ei Jumala lähettänyt Poikaansa tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.
Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu,
koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.



maanantai 10. joulukuuta 2018

 Ensimmäinen maanantai, kun ei tunnu siltä, että juuri oli maanantai ja taas on maanantai.
Se johtuu varmasti siitä, kun viikolla oli pyhä. Itsenäisyyspäivä.
Itsenäisyyspäivä arjen keskellä oli varmaan omiaan pitkittämään viikkoa. Ei pitkäveteiseksi. Ei tokikaan. Päinvastoin.
Minulla oli itsenäisyyspäivän iltana kahvinkaatohuki juhlaseuroissa, eli Suomalaisessa messussa. Tästä jokavuotuisesta messusta on tullut jo traditio. Monta kertaa olen niissä kahvia kaadellut, mustikkatäytekaakkua lautasille vohlaillut ja teepussien paikkaa sormella viisonut. Tehtävät aina hiukan vaihtelevat. Nyt kaatelin siis kahvia.
Edellisenä iltana olin lakannut kynteni luunvalkoisiksi. Tulos oli aika kauhea, vaikka itse sanon. Vaikka mitäs muuta voi odottaa, kun itse lakkakin oli kauheaa.
Valitin kahvi- ja teekupposia pöytään latoessamme ja niitä riviin ja ojennukseen asetellessamme jollekin, että kyllä on kauheeta, kun kynsissä on niin kauhean rumaa lakkaa. (Valkoluunväriset kynnet vilisivät koko ajan silmissäni).
-No, miksi et sitte lakannu nätimällä? kysyi se joku asiallisesti ja asiasta.
-Siinä kohtaa, missä istuin, ei laatikossa ollut nätimpää, vastasin.
Selitin sitten vuolaasti, kussa olin istunut: vinttipöksässä läppärin ääressä (missäs muualla).
-Kmbvhsxhhs! vastasi se joku.
En kuullut mitään. Olin jälleen kerran unohtanut kuulokojeet kotiin kruusikuppiin.
Jotain ystävällistä se vastaus taatusti oli, koska "se joku" on hyvin ystävällinen ja empaattinen ihminen.
Eräs kahvijonossa ollut mies huomioi kynnenpäällykseni ja kysyi epäilevän näköisenä, että en kai minä vaan ole liottanut sormiani  pöydällä olevassa kahvimaitonekassa?
-Kyllä, mutta ei hätää. Tämä lakka on kestävää. Ei mene pilalle, vaikka vähän liotteleekin.
En huomannut lurauttiko hän maitoa kahviinsa. Kyllä kai.

Kuvassa meidän lipputankomme täällä Hälvänmutkalla. Siinä lippu vielä liehuu. Vuoden verran on ollut liehumatta.
Männäviikollakaan ei voinut itsenäisyyttä liputtaen juhlistaa.
Lipputangon nyörit ovat jumiutuneet kiinni.Sen olen jo useaan kertaan tainnut mainitakin. Nykyään tankokin on jo enemmän vinossa kuin tuossa kuvassa.
Pitää nyt jokunen vuosi katsoa, mihin suuntaa se kallistuu, että tietää panna kiiloja...
no vitsi, vitsi. Ensikesänä pitää kellistää tanko vatupassiin, hioa, maalata, ostaa uudet köydet ja koukut ja laittaa kaikki pystyyn ja SUORAAN.
Lippukin olisi ehkä syytä vaihtaa. Värit ovat jo aika kulahtaneet.

Meitä oli itsenäisyysillan kahvivuorossa kaksi ryhmää.
Taas kerran piti ihmetellä sitä riuskuutta, mitä kaikilla ryhmäläisillä oli. (Yhtä lukuun ottamatta).
Se yksi ei suurimmaksi osaksi tiennyt yhtään, mitä tekisi. Kun se hapuili tiskirättiä, oli se jo aikoja sitten hävinnyt ja paikat pyyhitty, kun se kuljetti astiakärryä puhtailla astioilla lastattuna, tiskikoneen luota, lähti kärri kuin itsekseen kulkemaan ja kun olit astiakaapin kohdalla olivat siellä jo myös ne kupit ja kapot, joita työntelit. Jos etsit talouspaperia ja pitkän etsinnän jälkeen löydät ja aiot kuivailla ja kiilloitella pintoja, osuu silmiisi kirkkaat, kuivat säteet kyseisistä pinnoista ja paikoista.
Tällä kaikella sanomisella haluan kehua kaffiryhmäläisiä ja kiittää, että hidastetun filmin tähtikin saa olla följyssä. Ainakin tiellä, jos ei muuta.

Maanantaina olimme Magnuksen ja Bär-Litzyn (nimet muut.) kotona setvimässä seurakuntavaalien paikkajakoja ja sen semmoisia, mitä meidän listalla olleisiin tulee.
Saimmekin asioita järjestykseen. Mikä oli saadessa, kun on asiantunteva, innokas, osaava ja nuorekas (oli meitä muutama vanhakaskin) porukka koolla. Perästä kuuluu.
Talon koira, Weeti (nimi muut.)  tervehti minua erityisen iloisesti. Siitäkös minä tulin puolestani tulin erityisen iloiseksi. Ei ollut Weetillä häjyjä muistoja meidän "hotellin" henkilökunnasta.

Tiistaiksi meidät oli Magnuksen kaa kutsuttu Vaasan kirkkoon Keskipäivän hartaushetkeen.
Magnus tietenkin puhui ja minä suolleskelin runoja. Tällä kertaa runojen suolleskelu oli aika vaikeaa, eikä vain TUNTUNUT siltä.
Luin uunituoreita värssyjäni paperista. Olin tehnyt niihin korjauksia ja vielä korjauksien päällekin korjauksia. Oli vaikeata lukea änkyttämättä ja pysähtymättä sanojen kohtaan, kun ei kuolemakseen saanut selvää, mitä siinä luki. Keksin hätäpäissäni muutaman uudenkin sanan, kun en ymmärtänyt hieroglyyffejäni.
Minulla toki olisi ollut korjatut runot koneella, mutta kopiokone teki totaalisen tenän, kun yritimme runojani koneelta ulos suoltaa. Kone ei inahtanutkaan. Ei edes luvannut.
Kyllähän aparaatti on jo ainakin puolivuotta ilmoittanut, että värit on loppu slut. Me emme ole välittäneet, emmekä uutta värituubia sisuksiinsa hankkineet. Sen siitä sitten saa.

Sen verran hyötyä (joka asiasta pitää ottaa valoisat puolet ja hyödyt irti) sotkupräntistä oli, etten muistanut ajatella kuinka seison yleisön edessä ja lotiseville kolmoisleuoille en muistanut uhrata ensimmäistäkään ajatusta. Sellainen esiintyminen on välillä terveellistä.
Kuitenkin kaikitenkin: mieluiten leuat ja lotinat kuin epäselvät jorinat.

Ennen Keskipäivän rukoushetkeä kävimme Magnuksen kanssa lähetyskodilla (Vaasan Kansanlähetyksen) äänittämässä jouluaaton ohjelmaa radio Dei:n Pohjanmaan osuuteen.
Luin niitä samaisia "sotku"runoja. Lukeminen oli kuitenkin helpompaa, kun ei ollut yleisöä. Ainoastaan Jussi, joka äänitti ja hänkin takanani.
Pyysin Jussia saksimaan pisimmät tauot ja nikotukset pois ääninauhalta ja Jussi lupasi.
Voit kuunnella tuloksen jouluaattona ja antaa palautetta. Palautteen saaminen on mukavaa.
Siis hyvän palautteen. Häijjyistä palautteista en piittaa, vaikka osuisivat oikeaankin.
 Jotkut sanovat, että niistä on hyvä ottaa opiksi. Enpä tiedä. Hyvistä palautteista, jos jostain, on mukavaa ottaa opiksi.
Minulla oli paikallislehdessä tässä päivänä muutamana jouluruno. En ole saanut siitä minkäänlaista palautetta mistään, enkä keltään. (paitsi Magnukselta ja sehän on aina hyvää. Suorastaan yltiöpäähyvää).

Kurikassakin kävimme keskiviikkona. Puhumassa ja runoja lausuelemassa.
Näin joulun alla kaikki käynnit jossain ovat erityisen ihania. On ihastuttavaa ajella rauhallisesti ja nauttia joulumaisesta tunnelmasta niin auton ulkopuolella kuin sisäpuolella.
Nauttimaan pystyy, kun lähtee ajoissa. HYVIN ajoissa. Niin, että ei haittaa, vaikka vähän eksyisikin.
Jouluiset maisemat auton valokiilassa, radiosta kuuluva joulumusiikki ja Fazerina-suklaadin maiskuttelu, ovat omiaan virittämään, jo ennestään iloisen mielen, aivan uudenlaisiin sfääreihin.

Siinäpä taisi kaikki jo ollakin. Jaa, mutta on jotain vielä!  Kahdenviikon sovellettu pikadieetti on keventänyt meikäläisen elopainoa kahden kilogramman rupeaman.
Siitä innostuneena jatkan sitä vielä aattoon asti. Aaton jälkeen aloitan taas jatkamista. Josko nyt onnistuisi? Se olisi sitten viideskymmenes kerta, joka toden sanoo.
T: Kaisa Färgfiltter-Kilogramsjö
---------------------------------------------------

Psalmi 26:7-9

Herra, kuule, kun huudan sinua!
Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni.
Sydämeni muistaa sinun sanasi:
-Etsikää minun kasvojani.
Herra, minä tahdon etsiä sinua,
älä kätke minulta kasvojasi!
Älä vihastu, älä torju palvelijaasi,
sinä olet aina ollut minun apuni.
Älä nytkään jätä minua, älä hylkää,
sinä Jumalani, sinä auttajani!


maanantai 3. joulukuuta 2018


Uskottava se on, että taas on maanantai. Ennen vanhaan jokaisella päivällä oli oma tunnusomainen tunne. Tähän ikään eläneenä on saanut huomata, että päivät tuntuvat hieman erilaiselta kuin ennen. Ehkäpä PÖTKÖ olisi se sana, joka parhaiten kuvaisivat nykyisiä päiviä. Jokaista niistä. On pötkömaanantai, pötkötiistai, pötkökeskiviikko jne, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?
Ennen vanhaan oli hiukan toisin.
Maanantaina tuntui arvattavista syistä aika tuskaisalta. Arvaahan sen, kun kivan viikonlopun jälkeen oli mentävä töihin. Niska vääränä. Pakostahan vääräniskaisuus löi leimana maanantain kylkeen.
Tiistaina jo helpotti. Töihin lähtö sujui oikeastaan jo aika rutiinilla, kun alkuun oli päästy.
Tiistai tuntuikin jo suht koht (lievästi tosin) mukavalta. Mauttomalta, mutta mukavalta.
Keskiviikkona oli jo täysi rähinä päällä ja siksi keskiviikon päivätunne oli virkeä ja tehokas. 
Keskiviikkoisin onnistui moni asia ja iltaisin mentiin moniin paikkoihin ja harrastettiin monenmoista.
Torstai oli tietenkin mukavan tuntuinen, kun sen jälkeen oli perjantai, joka tietenkin oli ihan jättekiva.
Perjantain tunne oli helpottunut ja huoleton (ellei sitä pitänyt siivouspäivänä. Me emme pitäneet).
Lauantai on lauantai. Siitä ei sen enempää (ellei sitten pitänyt sitä siivouspäivänä. Silloin se oli hivenen tympeä).
Sunnuntai tuntui aina jotenkin erikoiselta. Pyhältä. Lapsillekin puettiin aina pyhävaatteet päälle.
Minulla oli aika monta pyhämekkoa. Oli tätini miesten paitakankaista ompelemia ja äitini pumpulilangasta kutomia.
Rynkkyhiaisia- ja helmaisia esiliinoja tätini ompeli minulle myös niistä samaisista miesten paitakankaista.  Minä olin lapsena aina hyvin fiinisti puettu. Varsinkin sunnuntaisin.
Noista ajoista varmaan juohtuu mieltymykseni nätteihin vaatteisiin. Plaraan mielelläni muotilehtiä, jos eteeni sellaisia sattuu.
Itsekin suunnittelen, mutta vain mielessäni kaiken sorttisia kostyymejä.
Vaatteiden suunnittelu on hyvää unilääkettä. Ensin iltarukous, sitten vaatteiden suunnittelua. Useinkaan en ehdi suunnitella vyötärönauhaa pidemmälle, kun jo kumea kuorsaus kiirii ympäri taloa.
On aika jännä juttu, että olen elämäni suunnitellut vaatteita, mutta vain muutaman kerran toteuttanut suunnitelman. Olen toteuttanut kutomalla yhden puolihameen ja valmiista kankaasta yhden bontson.
Joku voi sanoa, että bontso on suunniteltu ja keksitty jo iät ja ajat sitten.
Kyllä, mutta ei sellaista kuin minä: neliskanttiseen isoon kankaanpalaan reikä keskelle ja kaikki reunat pallistetaan superpörröisellä villalangalla!
Jaa, että sellaisiakin on nähty? Ovat siinä tapauksessa sen minulta kopioineet!
Kutomaani villapuolihametta ei taatusti ole kenenkään eteen tullut. Tämän villapuolihamejutun olen kertonut useasti ennenkin, mutta olen saanut muutaman uuden lukijan, jotka eivät sitä ole lukeneet, joten kirjaan sen tähän jälleen kerran ylös:
Ensin loin pyöröpuikoille valtavan silmukkamäärän ja aloin puikot sauhuten tikkuamaan harmaasta 7 veljeslangasta suoraa pötköä.
Välillä vaihdoin langan laatua angoraan, jolloin muodostui upeita vaaleanharmaita pörhökohtia sopivin välein. Juuri niin kuin sieluni silmillä valmiin hameen olin nähnyt.
Helma kiertyi somasti rullalle aivan, kuten alkuperäiseen suunnitelmaan sopikin..
Aikani kudottuani aloin kaventelemaan sieltä sun täältä ja kun helma mitatessa ylettyi sorjien nilkkojen kohdalle, tein kumminauhalle uran vyötärölle.
Äitini teki helmaan, kolmeen kohtaan, kaksitupsuiset rusetit ja TADAAA: hame oli valmis!
Siitä tuli upea. Ei kumma, että Tampereella eräässä vaateliikkeessä myyjätär pysähtyi eteeni ja osoitti sormella pörröluomustani.
Kerroin, että olen sen, tupsuja lukuun ottamatta, ihan itse tehnyt. Myyjätär kallisti ihaillen päätään ja minusta tuntui, että hänen teki kovasti mieli ostaa se. Ei hän kylläkään mitään sanonut. Onneksi. Olisin joutunut sanomaan, että läninki ei ole myynnissä.

Kuvia en ole ottanut uusia. Tarve olisi kova jo siitäkin syystä, että minulla on meneillään Facebookissa Kaisan adventtikalenteri-sivusto.
Tarvitsisin siis 24 färskiä kuvaa (tai enää 21, kun kolme luukkua on jo aukaistu).
Löysin tämän maanantaiblogin alkuun muistaakseni ennenjulkaisemattoman kuvan, jossa on melkoperäisen varmasti suden tassunjälki!  Ainakin sen silloin kuvasin yksityisen lenkkipolkumme syrjässä, jolloin susi meidän autotallinedustalla oli tepastellut.
Autotallinedustan jäljet näin, mutta eipäs moljahtanut mieleen niistä ottaa kuvia.
Alempi kuva on otettu kamaristamme. Siitäkin on jo muutama vuosi, mutta se voisi olla tältäkin viikolta. Mikään ei ole muuttunut. Lakana toki on otettu soffan päältä pois ja pesty. Se oli aina suojana, kun Lulu oli kylässä. Lulu tykkäsi kölliä soffan päällä. Ei lattialla. Tietenkään.

Kalenteriin on viimeviikolla kirjoitettu taas menoa, jos toista. Moneen merkittyyn menoon en voinut valitettavasti osallistua. Täytyi vaan tyytyä sanomaan, että moneksi en repeä, vaikka värkeissä olisi varaa kolmeenkin Kaisaan. Tosin toivoa on, että värkki hiukan kutistuisi. Jopa niin, että vaan kahteen Kaisaan varaa olisi.
Nimittäin viikon verran nyt on oltu sillä 1/2 pikadieetillä ja hyvin pyyhkii. Myös heillä, jotka minut saivat innostumaan, pyyhkii hyvin. Niin olen ymmärtänyt.

Viime perjantain kohdalla kalenterissa lukee Hattunen 11-14.
Se tarkoittaa sitä, että olimme Magnuksen kanssa tuon ajan tuon nimisessä kaupassa seurakunnan edustajina glögiä ja pipareita tarjoamassa. Jaoimme myös seurakunnan joulunajan ohjelmalehtisiä ja raamatunlauseita.
Ihmiset pysähtyivät iloisina juomaan ja syömään ja laittoivat myös tarkasti lehtiset ja lauseet laukkuihin ja taskuihin kotona luettavaksi.
Olipa harvinaisen mukava tehtävä meillä.
Paitsi, että Magnus vannoi jossakin vaiheessa, että hän ei ikänä tuu mun kans jakamahan yhtää mitää, eikä varsinkaa lökiä. Ei kuumaa, ei kylymää.
Jotenkin kyllä ymmärrän Magnusta. Ei ole helppoa olla tehtävässä ihmisen kanssa, joka repii pelihousujaan ja harvaa tukkaansa pienimmänkin "vastoinkäymisen" kohdatessa.
Pieni vastoinkäyminen oli, että glögi loppui. Ihmisiä tuli tarjoilupisteelle solkenaan.
Glögiä saatiin hyvin pian lisää, ei siinä mitään. Huolto pelasi todella hyvin.
Mutta jo siinä pienessäkin välissä, jolloin juoma teki välipään, minä olin viittä vaille, etten paiskannut lattialle makaamaan, huutamaan, potkimaan, sadattelemaan ja sylkemään.
Magnus säilytti rauhallisuutensa ja ojenteli ystävällisesti piparkakkuja ihmisille, ku löki on ny väliaikaasesti päässy loppuman. Pian sitä tuarahan lisää. Orota siinä ny jonku aikaa.
-Justihin piisas, sanoi laihialaisemäntä, ku velli kesken loppui, sain minäkin kähistyä "leikkisästi" "leikkisä" kun olen.
Meidän glögipiparivuoromme päättyi aikanaan ja kotimatkalla keskustelimme sulassa sovussa ja iloisina kaikesta. Tulimme siihen lopputulokseen, että kyllä me taas ensi vuonnakin Hattuseen menemme. Yhdessä.

Sunnuntaina olimme sellaisilla syntymäpäivillä, että enpä muista niin miellyttävissä ja mukavissa taas hetkeen käyneeni.
Äitini serkku täytti vuosia ja kutsuivat meidätkin juhlaa viettämään. Oli valtavan mukavaa nähdä samalla 4 pikkuserkkua ja yksi Charlesin 3:serkku (pikkuserkkujen lapset ovat keskenään kolmansia serkkuja mikäli oikein olen ymmärtänyt) ja yksi "tavallinen" serkku vaimoineen.

Facebookista on todellakin enemmän hyötyä ja iloa kuin arvaammekaan ja mitä sukulaisiin tutustumiseen tulee. Näillä syntymäpäiväjuhlilla ihana ja kaikinpuolinen syvä hyväksynnän huokuna täytti juhlakodin. Suku on paras. Ei siitä mihinkään pääse.
T: Kaisa Släktäng-Kusinö
-------------------------------------------------------

Psalmi 134: 3

Siionin Herra siunatkoon sinua,
hän, joka on luonut taivaan ja maan.


maanantai 26. marraskuuta 2018


Tuntuu, että kahden maanantain välissä olevat päivät lyhenevät ja typistyilevät koko ajan.
Ei ehdi paljoa yhtikäs mitään, kun on taas maanantai ja pitäisi kertoa, mitä on tehnyt ja tubettanut.
Minulla on kyllä aina aika hulahtanut äkkiä. Ilman, että tubettaisin yhtään mitään.
Ikinä en ole ollut tympäännyksissä, tai että aika olisi tuntunut pitkältä. 
Pitkäpiimäiseltä nyt ollenkaan. Minulla kuluu aika hyvin, vaikka tuijottelisin vain vastapäiseen seinään. Uskallan sen sanoa, koska tuijotan aika paljon seinään. Se ei ole hyödyllistä kylläkään. Tuijottelu ja kynsinauhojen nyppiminen nyt ovat vaan yksiä vahvimpia ominaisuuksia ja ne minä luultavasti joudun kantamaan paksuilla harteillani hamaan loppuun asti.
Kuitenkin, jos tarkkoja ollaan, niin  näin äkkiä ei aika mielestäni ole  koskaan kulkenut ja joutunut! 
En tiedä, tuntuuko teistä samalta? 
Moni on sanonut, että ei kerkeä yhtään mitään, kun jo on viikko taas mennyt.
Juttelen kyllä aika paljon ikäisteni, elikkä, about melkein sata-vuotiaiden kanssa. Ehkäpä tämän ikäisten aika hulahtaakin nopeammin? 
Ehkäpä tämän ikäisten aika hulahtaa hukkaanmenneiden tavaroiden etsimisessä? Kaikki tekeminen on tietenkin ajan saatissa muuttunut hitaammaksi ja toiminta muutenkin kuin hidastetussa filmissä.
Mene ja tiedä.
Nyt on meikäläisellä taas virikkeellistä touhua tiedossa, kun  tänä aamuna on alkanut uusi projekti. Pikadieetti-projekti!
Onneksi ne muutamat muutkin alkamani projektit ovat, ihme ja kumma, vielä lujasti mukana.
Kuten esimerkiksi kuntosalilla käynti Magnuksen kanssa ja kävely.
Kävely on muutamina päivinä jäänyt liian myöhäiseksi. Pimeäntuloon asti.
Pimeällä en halua ulos mennä. Voi joutua nokatusten sushukkasen kanssa! Semmoisen on nähty tässä ihan lähistöllä jolkottelevan.
Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän idioottivarmasti käyttäytyväni totaalisesti väärin, jos suden kanssa  treffattaisiin.
Lähtisin juoksemaan päistikkaa pakoon, suureen ääneen vollottaen ja ihan taatusti väärään suuntaan.
No, kyllähän semmoinen käytös sutta päähän ottaa, varsinkin, kun se pelkää enemmän minua kuin minä sitä. Laskeskelenkin mielessäni, että se on kokohulluna pelosta, kun minä olen 1/2 hulluna.
Mutta ei hätää! Olen keksinyt, että kävelettöminä päivinä ravaan vintinrappusia ylös&alas niin kauan, että henki juuri ja juuri pihisee. Siis 3X ylös ja alas.

En minä tätä uutta projektiani niin rajusti ota kuin ne kaksi naista, joilta idean sain.
Muistin, että minä olen vanha.
Vanhojen ei saa noudattaa mitään pikadieettejä. Voi käydä niin, että tyssää kaikki elintoiminnat ja sinut pakataan arkkuun ja kannetaan valmiiksi kaivettuun kuoppaan. Sehän ei ole dieettien tarkoitus. Syy, miksi innostuin dieetistä, on, että minulla on tarkoitus saada jokunen kilo pois ennen joulua. Joulun aikaanhan ihmiselle yleensä tulee jokunen kilo lisää elopainoa. Ainakin tälle ihmiselle.
Olen erittäin innostunut dieettiprojektista ja hyvin on mennyt tähän saakka, kun dieetillä on oltu tasan puoli päivää.
Olen elämäni aikana huomannut myös sen seikan, että innostun aika lailla kaikesta ja panen projektin pystyyn. Hyvin usein (melkein aina) projektit lässähtävät ja kutistuvat kasaan kuin  märkä hattara.
Suhtautumiseni kasaankutistumisiin on muuttunut. En välitä tippaakaan! Ei muuta kuin uusi projekti kehiin, kun entinen lässähtää. Mikään ei estä alkamasta uudestaan. Ei mikään. On hauskaa aloittaa kaikkea kivaa uudestaan ja uudestaan.

Runonkirjoittaminen ei ole lässähtänyt. Itse runoista en mene mitään sanomaan. Sen saavat tehdä kuuntelijat ja lukijat.
Yläkuvassa on ote runosesta, jonka kirjoitin ystävyydestä. Laitan seuraaviin postauksiin siitä hiukan lisää. On mukavaa, että on kuvamateriaalia jemmassa.
Tosin jatkossa ei varmaan kovin suurta pulaa pääse syntymään, kun osaan laittaa kuvat tiedostoon.
Joku teistä varmaan muistaakin ne ohjeet, joista viimebloggauksessa kerroin. Ohje on aivan loistava. Ensimmäistä kohtaa vaan tarvitsee noudattaa edellyttäen tietenkin, että piuhat ovat kohillaan.

Toisessa kuvassa istun tärkeän näköisenä tietokoneen ääressä. No, ei kumma, kun teen tärkeää tehtävää. Monistan kirjoittamiani uudenuutukaisia runoja tilaisuuteen, jossa niitä leuat lotisten lausuisin.
Minulla ei ole täällä vinttipöksässä monistuskonetta. On aina kannettava masiina alakertaan.
Noh, otan sen pelkästään urheilun kannalta, että joutuu trappuja tramppaamaan.

Luin monistamani runot Naisten kesken iltapäivässä eilen.
Koko ajan lukiessani kuulin "äänen", joka kuiskutti, että kyllä on surkeita värssyjä, kyllä on typerää tekstiä, kyllä on lapsellista, kyllä on virhettä virheen päälle, ei oo tyhmempää kuultu jne, jne.
Vihtahousu se yritti lannistaa ja morkata.
MUTTA tämä likka ei moisesta välitä. Kyseinen v-housu on häviäjä.
Minä olen voittajan puolella ja voittaja on tietenkin Jeesus. :D
Selvisin juontotehtävästäni ja runoilustani ihan hyvin.
Eipä minua oikeastaan pätkääkään haittaa, jos joskus en onnistuisi.
Olen ajatellut, että silloin voi joku kuulija ajatella, että noin MINÄKIN osaisin juontaa ja lausua ja saisi siitä intoa alkaa kirjoittamaan runoja ja niitä sitten johonkin lausumaankin.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa markkinoilla myömässä KAISAN KORTTIEN kortteja ja Charlesin tauluja.
Minä en ole erityisen hyvä markkinamyyjä. Minä en ole erityisen hyvä mikään myyjä.
Niinpä istuinkin korttitelineen takana ja rämpläsin puhelinta.
Magnus taas on aivan toisensorttinen. Hän puhuu jokaiselle ohikulkijalle, vaikka kiertäisivät myyntipöydän kaukaakin. Minutkin hän komensi tuon tuostakin tulemaan esiin särmin takaa ja olevan niin kuin muutkin myyjät: asialla!
Ihmisiä pysähtyi ilahduttavasti meidänkin pöytämme kohdalle. Silloin Magnus aina kovalla äänellä kertoi, jotta taiteelija on täälä vähä piilos. Orottakaas ny, kohta se konkuaa ylähä…
No, ei Magnus ihan noin sanonut, mutta ei paljoa puuttunutkaan.
-Ei uskoos, jotta soot elämäntyäs teheny postis. Myyny oplikaatioota, vakuutuksia, arpoja ja postikorttia ja vaikka mitä. Kuinka soot nuan mettittyny? Magnus kysyi kerran, kun istuin taas kerran korttitelineiden armeliaassa pimennossa joillakin markkinoilla.
-No, ehkä just siitä johtuen, vastasin synkeänä ja tunsin olevani kuin nurinperin roikkuva lepakko. Veri päähän pakkautuneena.
Oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee, niin markkinoilla on ihan hauskaa. Ainakin, jos kauppa vähäkin käy. Kurjaa ei liioin ole kuunnella kehuja, joita asiakkaat korteista antavat.
Asiakkaat ovat markkinoiden suola. Kaikella lailla.
Kerran eräs asiakas kailotti tullessaan:
- Minä jätin kukkaron tuvan pöyrälle! Ei tuu vahingoskaa mitää ostetuksi!
Kaikki nauroivat. Kaikki muut, paitsi me markkinamyyjät.
T: Kaisa Lepakkopää-Riippander
-----------------------------------------------------

Jesaja 55:1-3

Kuulkaa, kaikki janoiset!
Tulkaa vetten ääreen!
Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,
ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,
ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä,
mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan
siihen, mikä ei tee kylläiseksi?
Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,
te saatte nauttia parhaista herkuista.
Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni,
kuulkaa, niin saatte elää!
Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne
ja lupaan olla liitossani uskollinen,
niin kuin olin uskollinen Daavidille.






maanantai 19. marraskuuta 2018


Vaalitaisto on kunnialla läpikäyty ja maaliin päästy. Voittajana. Kaksoisleuka rimaa hipoen, mutta voittajana!
Nämä olivat viimeiset vaalini mihinkään tämän eloni aikana. Jos muuta yritän, niin pyydän omaisia (ja ehkä muitakin)  jyrkästi kieltämään ja väkipakoin estämään, jos tarve niin vaatii. 
Hiukan haikeaa on ajatella, että sitten ei voi liioin enää kirjoittaa vaalipuheita. 
Niitä revittelin antaumuksella Facebookkiin 11 kappaletta ja se oli hauskaa. Liekkö niistä ollut apua, kun sain ääniä miltei tuplasti vaalipuhekirjoituksiini verrattuna?
Joka tapauksessa iloinen olen ja superiloinen siitä, että meidän listalaiset saivat yhden lisäpaikankin.
Neljä vuotta sitten läpi pääsi 4, nyt 5! Hyvä me ja hyvä kaikki muutkin!
Haluan ja tahdon tämänkin sivuston kautta kiittää kaikkia, jotka äänestivät minua. 
Tahdon olla luottamuksenne arvoinen. Onneksi minulla on superhyvä Neuvonantaja apunani. Tällä viisiin kiitin jo eilen äänestäjiäni, kun tulokset vaaleista iltamyöhään piirtyivät harittavien silmieni eteen näyttöruudulle.
Jaa, että kuinka niin harittaviin? 
Noh, minä olin aika ventti. Paitsi harittavia silmiä, oli koko pää, eli päärynä, (kuten eräs sukulaismies hauskasti sanoo) aikalailla rutussa. Tuon ylimmäisen valokuvan rutturuusun marja kuvaa hyvin olotilaani eilen.
Tähän saumaan kerron tuosta alakuvastakin jotakin. Se on näpsäisty joitakin vuosia sitten Vilpolastamme (ei muuten ole kyseisessä kutjussa enää noin siistiä ja viihtyisää).
Kuvassa on pikkupossujen syöttökaukalo. Se nojaa pystyasennossa seinää vasten.
Vertasin eräässä seurakuntaehdokasvaalikirjoituksessani itseäni possuun. Enkä varsinaisesti niinkään pikkupossuun, vaan oikein kunnon vonkale-emakkopossuun. 
Kerroin laajoin sanakääntein, kuinka tunnen itseni kyröläiseksi, vaikka olen vasta 13 vuotta takaperin tänne muuttanut. Kerroin, jos mahdollista vieläkin väkevämpien sanojen siivittämänä, että sukuni on näiltä nurkilta alkaappäälle kotoisin ja lähtöisin (niin kuin onkin).
Sitten kerroin, että tunnen jo melkein haisevani samalta tussilta kuin kyröläiset ja kerroin kivan jutun:
Appifaarini kasvatti takapihalla muutamaa possunvonkaletta. Joukkoon ostettiin komea emakko ja sille annettiin nimi Emma.
Emman selkäpiihin vetaistiin paksulla tussilla paksu viiva. Samanlainen- ja paksuinen viiva mentiin vetaisemaan myös niiden muiden takapihalla röhkivien saparohäntien selkäkinkkuihin.
Minä ihmettelemään appifaarille, että miksi myös muidenkin nösköjen selkään tussia laitettiin?
Appifaari selitti kärsivällisesti kaupunkilaisminiälleen, että tulokkahan pitää haista samalta ku ne itte haisoo. Jonsei niin oo, niin alakaa kauhia kurmootus. Tulokas saa turpihinsa mennen, tullen ja palaaten. Siinon saparot ja korvat lujilla.
Asia selvisi minulle kerralla. 
Vaalituloksesta päätellen minä siis tuoksun samalta tussilta kuin muutkin näillä lakeuksilla. Minut on otettu joukkoon. (Ajat sitten. Heti, kun tulin).

Rutturuusurusinaksi siis tunsin eilen illalla itseni. Antakaas, kun kerron.
Meillä oli jälleen ihana Naisten kesken iltapäivä-tilaisuus täällä Kyröössä. Ystävyydenkulmassa.
Puhujaksi olimme saaneet Kujalan Annen. Hän puhui muistista ja siitä, kuinka muistia harjoitetaan ja ylläpidetään. Jos on siitä sortista, että muisti huononee ja laskee kuin lehmänhäntä, niin mitään apua siihen ei ole keksitty. Noh, ei Anne suinkaan näin sanonut. 
Minä niin sanon. Tein (ja olen tehnyt) jo vuosia tuonsorttisen analyyssin omalle kohdalleni.
Sekään, kun Anne kertoi, että ihminen muistaa monasti vanhat asiat hyvin, ei lohduttanut. Minä muistan, mutta väärin!  Magnuksen kanssa meillä on päivittäin valtavat riid...siis keskustelut, kuinka asiat olivat.
Ihmisten nimiä  en ole muistanut koskaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Erään ruotsinkielisen tytön nimi oli Magdalena. Vaikka en osaa puhua ruotsia, tai paremminkin uskalla puhua, kehuin ruotsiksi hänen kauniin nimensä maasta taivaisiin. 
Kasvot minä muistan, vaikka nimiä en.  Edessäni, postin lasitiskin takana. ei tarvinnut seistä kuin kerran, niin muistin heti, kun seuraavan kerran tuli, että AI JAHA! TUOSSAPA TUO TAAS, JOKA SILLOIN ELOKUUSSA VUONNA SE JA SE LUUKUN EDESSÄ SEISOI JA POSTIMERKKEJÄ OSTELI. 
Tämä on ehkä hivenen liioitellusti kerrottu, mutta teen sen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Olen lohduttanut Magnusta, kun tavaroita on hukassa, emmekä muista, mihin ne on jemmattu, että onneksi emme ole "ne on varastettu"-vaiheessa. Sekin aihe kuulemma tulee. 
Tuosta ruotsinkielen puhumisesta sen verran, että minähän olen sitä vanhanliiton polvikuntaa, jolloin opettaja jätti seisomaan, jos vastasi hivenenkin pieleen. Siinä seisoit ja häpesit ja toivoit, että luukku aukeisi jalkojen alta ja putoaisit, eikä kansi koskaan enää aukeisi. Luukkua ei ollut, mutta suu umpeutui o det e mykky murheellista.

Lopullinen rusinavaihe minulle tuli, kun Anne teki muistitestintestin. Hän otti käteensä 6-7 eriväristä kartongin palaa. Hän kertoi lappu lapulta, mitä senvärisen kohdalla piti tehdä (pyörittää jalkaa, nostaa käsi, vetää korvasta, taputtaa, tömpöttää jne....)
Minä en muistanut yhdenkään lapun kohdalla yhtään mitään, mitä piti tehdä. Ei tömpöttänyt pätkääkään. Onneksi istuin peräpenkissä.
Sitten Anne antoi ns. muistisääntöjä kunkin värilapun kohdalla. Esimerkiksi, kun sinisen kohdalla piti nostaa kättä, niin sen muistamiseen auttoi ajattelu sinisestä taivaasta, jota kohti kurottautua. En muista (!), mitä sinisen kartonkipalan kohdalla oikeasti piti tehdä, mutta että ymmärtäisitte, mikä juju oli, niin keksin esimerkin. 
Varmasti ymmärtäisitte vähemmälläkin ja varmasti muistaisitte heti muutenkin. 
Sivusilmällä huomasin., että moni (hyvin moni. Ehkäpä ihan kaikki) muistivat heti kaikki. Ilman minkäänlaisia muistisääntöjä.
Ollapa hänen kaltaisensa. Miksi minä en muista ikinä mitään ja jos muistan, niin väärin?
Ilta päättyi aikanaan. Meitä jäi muutama vielä juttelemaan ja analysoimaan iltaa ja sen kulkua.
Olimme hyvin, hyvin tyytyväisiä.
Yritin varovasti ja värisevällä äänellä kysyä, koska pitäisi huolestua muistikultansa suhteen, mutta en sitten oikein kunnolla viitsinyt tinkata vastausta. Oikeastaan...turhaahan se olisikin. Siihen ei ole keksitty lääkettä. Jos et muista, et muista. Pilleriä ja linimenttiä ei ole.
Lääke ja hyvä sellainen, Annen ohjeiden mukaan muistin pysymiseen on, että osallistuu, liikkuu, harrastaa, ratkoo esim. ristisanatehtäviä ja sudokuja, lukee, seuraa mualiman menoa, eikä jää syrjään, eikä neljän seinän sisälle jne.
Ilokseni muistin, että noita kaikkiahan minä teen! Paitsi ristisanojen avainsanat olen unohtanut aikoja sitten, koska en ole niitä tehnyt, sudokuja en ymmärrä ollenkaan. Ei ole harmaata aavistusta, kuinka niitä tehdään, mistään ratkaisuista puhumattakaan. 

Kalenteriaukeama viime viikon kohdalla on valkoinen kuin hanki. Se ei merkitse, ettenkö olisi tehnyt mitään.
Olen esimerkiksi piirtänyt erääseen paikalliseen piirustuskilpailuun kaksi kuvaa. Toinen tuli niin surkea, että sitä ei voi edes sukulaisille näyttää, saatikka kilpailuun lähettää. Toinen tuli mielestäni aika hyvä, mutta sukulainen löysi siitäkin ratkaisevaa laatua olevan huonon kohdan. Siitä syystä luulen, että perästä ei kuulu.
Hyvää päivänjatkoa kaikille ja iloisiin kirjoittamisiin!
T: Kaisa Minnesjö-Bultänge
----------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 30:24-33

Neljä on maan päällä vähäistä,
mutta silti viisasta viisaampaa.
Muurahaisilla ei ole paljon voimaa,
mutta kesällä ne keräävät ruokansa.
Tamaanit ovat pieniä ja mitättömiä,
mutta pesänsä ne tekevät kallioon.
Heinäsirkoilla ei ole kuningasta,
mutta ne liikkuvat kuin armeija.
Sisiliskoa voit pitää käsissäsi,
mutta se asustaa kuninkaan linnoissa.
Kolme on, jotka liikkuvat ylväästi,
neljä, joilla on ylväs käynti:
leijona, urhein eläimistä,
joka ei väisty kenenkään tieltä,
kauris ja pää pystyssä kulkeva kukko
ja kuningas, joka astuu kansansa eteen.
Jos mielit kerskua- syystä, tai syyttä-
pane käsi suullesi ja ole vaiti.
Jos kirnuat kermaa, tulee voita,
jos väännät nenää, tulee verta,
jos lietsot vihaa, tulee sota.

maanantai 12. marraskuuta 2018


Isänpäivää fiirattiin koko eilinen päivä. 
Annettiin lahjoiksi vihreitä kuulia ja kalsareita, syötiin hyvää ruokaaja juotiin kaffia, niin kodeissa kuin seurakunnan tiloissakin. 
Kahvia ei varmaan kuitenkaan kissauteltu ihan nuin pienissä pannuissa kuin tuossa epäselvässä kuvassa näkyy. Laitoin oikein tulitikun osviitaksi, että näkyisi, kuinka pienestä kaffepannusta on kyse. 
Vahinko, että kuva on niin huono. Himmeä ja hämärä. Charles on aina moittinut kameraa, jolla tuo kuva on näpsäisty. Tässä tapauksessa ja tuon kuvan kohdalla syy on kyllä myös kuvaajassa (so. minussa). Minun tapauksessani kuvaajassa on aina vika. Ei niinkään kamerassa. Kamerani ei liioin pitäisi kaikkien mittaustulosten ja testausten mukaan olla ollenkaan huono. Tosin mittauksista ja testauksista on jo kulunut, varovaisestikin arvioiden, kymmenisen vuotta.  En kyllä usko, että kamera HUONONISI vuosien saatissa. Pitäisi vaan osata säätää ja sitä en tule oppimaan ikinä. Sen verran on karttunut kokemusta ja tietoa kameran kanssa äksäämisestä.
Kerronpa äksäämisestä pienen esimerkin, jos lupaatte, ettette levitä asiaa eteenpäin. Varsinkin nyt, kun on vaalitkin tulossa ja kaikki.
Muistanette, että olen parkunut jo hyvän aikaa sitä, että en saa kuvia kamerastani blogiin ja Faceen (enkä mihinkään) näkösälle?
Noh, joku aika sitten Charles AVULIAASTI neuvoi, kuinka asia hoituu. Nopean neuvomisen aikana ehdin örmiä kuusi kohtaa pienelle paperilappuselle, joidenka avulla EHKÄ osaisin yksin suoriutua tehtävästä.
Ne kuusi kiiruussa ylöskirjaamani kohtaa ovat:
1. keltanen kans. alareuna.
2. USB muistitikku d.kim. 
3.uusin PANA alin.
4. uusi ma....t...na...y.... 
5. (nuoli) control 
6. oikeanp. hiiri KOPIO.

Taidatkos sen selvemmin ylös kirjata? En päässyt puusta pitemmälle. Mikään ei toiminut. paitsi tietenkin orastava kyynelkanavien aukeaminen. 
Ei alkanut kuvaohjelma toimimaan vaikka löysin keltainen kans. alareunankin (vrt. ykköskohta).
Sitten, kuinka ollakaan, hokasin, että ehkä asiat lutviutuisivat paremmin, jos kytkisin kameran tietokoneeseen? Niin myös tapahtui. 
Itse asiassa asiat lutviutuivat niin luihkeasti, minun ei tarvinnut käyttää muutamaa neuvokohtaa ollenkaan. Kuvat suorastaan vilisisivät paikoilleen! Pitääpä muistaa kiittää Charlesia erinomaisen hyvistä ohjeista.
Sanoisin, että silloin ovat ohjeet erinomaisen hyviä, jos niitä ei kaikkia ehdi edes käyttää, kun jo asiat hoituvat.

Alapuolella olevassa ja hiukan selvemmässä kuvassa, on herkkukori, jonka edellislauantaiset ystävät toivat muassaan tullessaan kylään. 
Käsittämätöntä, kuinka toiset viitsivät ja haluavat aina tuoda mukanaan kaikkea hyvää ja ihanaa, kun tulevat kylään. Meikäläinen on kuin hieroja, eli menee vaan kahta kättä heiluttaen vierailuille. 
(By The way, tuo pöydällä oleva kultaliinakin on saatu Tiinukalta. Samaiselta ihanalta vieraalta).
Olen kuullut neuvottavan, että jos kylääntuleva ihminen on semmoinen, että hän tuo aina mukanaan jotakin ja paljon, kun tulee kylään, niin häntä ei saa kieltää tuomasta mitään. Missään tapauksessa! 
Sellaisella vieraalla on sydämen halu tuoda kaikkea, eikä sydämen halua saa koskaan moitiskella, eikä kiellellä.
Samaan sarjaan kuuluvat myös semmoiset vieraat (tai oikeastaan aika tututkin), jotka haluavat heti ruveta siivoamaan ja järjestelemään kaappejasi, niin heitä ei saa kieltää semmoista tekemästä.
Yksi 7:stä tädeistäni oli sellainen. Kaduttaa, kun raivoisasti karjuen kielsin häntä järjestelemästä mitään ja suorastaan melkein istuin hänen päällään estääkseni häntä menemästä hakemaan imuria siivouskopperostamme. 
Enää en kieltäisi, koska aihetta olisi siivoksiin ja järjestelyihin kosolti löytynyt ja tätini olisi avuliaana järjestyksen ihmisenä halunnut siskonplikkaansa auttaa.
Ylläolevat tapaukset ja varoitukset olen jo kertonut ennenkin, mutta tein sen taas.
Jo siitäkin syystä, että lukijakuntani on taas enevöitynyt yhdellä! Ennen oli lukijoita 77, nyt 78!
TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ! Tämä iloinen torventöräys olkoon uuden lukijani kunniaksi. Saman töräyksen saavat kaikki muutkin lukijani omia itselleen. Olette rakkahia ja tärkeitä.
Ilman teitä en viitsisi sanoa mitään.

Jos sitten vilkaistaisiin männäviikon kalenteriaukeamaa. Valkoista, kovasti valkoista näyttää olevan.
Kaksi kokousta ja marrasmarkkinat.
Marrasmarkkinoilla Isonkyrön Ylipäässä olimme Magnus ja minä yhdessä. Olemme paljon yhdessä joka paikassa, mutta markkinat ovat semmoisia, että Magnus haluaisi olla niissä ypöyksin (ja usein onkin). Hän sanoo, että kaameampaa, negattivisempaa ja kiukkuisempaa eukkoa markkinakaveriksi saa tikulla kaivella ja etsiä, eikä löydy. TässäKIN asiassa Magnus voi hyvinkin olla oikeassa.

En minä peukaloita viikon aikana ole suinkaan pyöritellyt, vaikka aukeama valkoinen onkin.
 Olen tehnyt vaalityötä tulevia seurakuntavaaleja silmällä- ja korvallapitäen. 
Näppäimet vinkuen olen kirjoittanut vaalipropa...siis vaalipuheita Faceen ja jaellut niitä ryhmiin sun muihin. Peukaloita on tullut paljon ja jos niihin toivonsa panisi, niin läpi menisin kirkkaasti. 
Peukalot ovat vaan niin kovasti hajallaan. Niitä on tullut pohjanperukoilta ja etelännavoilta saakka. Se ei haittaa. Toivottavasti kaikki pohjanperukkalaiset kuin myös etelännapalaiset menevät äänestämään omien seurakuntiensa vaaliuurnille. Hyviä ehdokkaita on paljon. 
T: Kaisa Nordperukkaskog-Röstdrottning
-------------------------------------------------------------------------
Psalmi 33:4-6

Herran sana on tosi ja varma.
Hän on uskollinen
ja osoittaa sen teoissaan:
Hän tahtoo oikeutta ja vanhurskautta,
hänen uskollisuutensa täyttää maan.
Herra on sanallaan luonut taivaat,
suunsa henkäyksellä tähtien joukot.

maanantai 5. marraskuuta 2018



Sarjassa "ennen oli kaikki nätimpää" saanen esitellä kaksi kuvaa itsestäni.
Toisessa olen 17-kahdeksantoista  ja toisessa kolmikymppinen. Muutama vuosi päälle.
Se tässä on lohdullista, että olen  sentään vielä joten&kuten tunnistettavissa.
Olen aina ihmetellyt sitä, kuinka me ihmiset yleensäkin kuitenkin tunnemme toisemme, vaikka vanhemmuuttaan kaikki tulevat samannäköisiksi ja aikamoisen erinäköiseksi kuin nuorena?
Kuinka voidaan tietää vuosikymmenienkin jälkeen, että tuo vatsakas, pallukkanaama on K. Jouppi? Se K. Jouppi, joka yli puolivuosisataa sitten oli niin sorea ynnä korea?
Joku voi ehdottaa, että meidät (ja minut) tunnistetaan äänestä. Ei pidä paikkaansa!
Puolivuosisataa sitten äänessäni ei ollut käreyttä. Sellaista käreyttä, joka siinä nyt on. Sellaista, joka ei mene pois, eikä irtoa kurkusta, vaikka rykisi ja ryökisi tunnin ennen puhumista.
Tuosta tulikin mieleeni, että oletteko huomanneet, kuinka ihmisten, varsinkin naisten, kaikenikäisten naisten, äänet kärisevät ja narisevat ihan mahdottomasti, kun heitä haastatellaan, tai he muuten vaan pääsevät ääneen televisiossa ja radiossa?
On ihan mahdotonta se kärinän ja narinan määrä ja narinat tuntuvat vain pahenevan vuosi vuodelta.
Ei ennen äänet tuommoisia olleet.
Ihmisiä ja varsinkin naisia, ei vissiinkään pitäisi haastatella ollenkaan. ikinä, eikä mistään. Se olisi kamalaa, mutta jospa se auttaisi tähän outoon ilmiöön tervehdyttävästi.
Vanhojen mummujen (vrt. minä) ja paappojen kärinät ja narinat minä ymmärrän, mutta että nuoret flikatkin...(hohhoijaa... itkee kärisevällä äänellä).

Viime viikon kalenteriaukeama on aika valkoinen. Onneksi oli, koska ehdin siivota hitaasti, mutta rauhallisesti koko kämpän. Tai, no...en ihan koko kämppää. Vinttipöksä, komerot ja muutama kaappi jäi ruokkoamatta.
Tein siivoustyötä suht´koht innolla ja pieteetillä. Muistutin itselleni, kun alkoi tympäistä, että JOULU on tuossa tuokiossa.
Joulu nimittäin, on yksi niistä harvoista syistä, joka saa meikäläisen touhukkaana ja iloisena tarttumaan pesurättiin ja pölyhuiskaan. Itse asiassa, ei taida olla yhtäkään muuta syytä moiseen kuin joulu.
Meille oli lauantaina tulossa vieraita, joten oli pakko siivota, mutta onneksi joulun kultareunainen aika oli näinkin lähellä. Ei enää kahta kuukauttakaan. Siivoaminen oli siitä syystä melkein hitusen jopa hauskaa.
Tietenkin Magnus on omiaan helpottamaan ja ihanoittamaan siivousta meidän puljussa. Oli joulu lähellä, tai kaukana. SellainenMagnus on ollut aina!
 Olemme 52 vuotta jakaneet kristillisesti siivoustehtävät keskenämme. Magnus puristeloo matot, imuroottoo ja pyyhkii kluurulla laattiat hyysikkää myäri. Minä puolestani...no, mitä niitä luettelemaan. Kyllä minä oman osuuteni hoidan aika kiitettävästi. Ei Magnus ainakaan ole tähän puoleen vuosisataan valittanut, että joutuu tekemään enemmän.

Lauantaina meille tuli siis vieraita. Ihania vieraita. Syötiin, juotiin (kahvia), juteltiin, naurettiin, rukoiltiin...
Saimme vierailtamme aivan ihanan ja suussasulavan tuliaisenkin. Herkkukorin!
Minulla on siitä kuvakin. Jahka opin koneen omin luvin uudeksi vääntämän ohjelman kautta laittamaan taas valokuvia blogiini, näette mimmosen korin.
Toisilla on tuliaistentuomisarmolahja. Heille ei kannata (eikä saakkaan) sanoa, että mitään ei saa tuoda.
Lauantaina oli myös, kuten ennen, vanhaan hyvään aikaan, sanottiin:  Pyhäinmiestenpäivä.
Ovat keksineet sen tilalle jotakin uutta hapatustakin, mutta semmoinenhan ei minua hetkauta. Vanhassa vara parempi, kauniimpi, hyvempi, ihanampi ja vaikka mitä.

Sunnuntaina Magnuksella oli ilo ja kunnia saada saarnata Jalasjärven kirkossa. Oli Kansanlähetyksen vuoro pitää lähetyspyhää ja saarna. Jokainen lähetysjärjestö saa vuoden mittaan pitää omansa.
Minäkin tylttysin itseni mukaan ja hyvä olikin, että tylttysin.
Sain lukea kaksi omitekoista runoani jumalanpalveluksen jälkeen järjestetyssä lähetysjuhlassa.
Rinta rottingilla lausuin Pullahiirilähetti-runon. Ilman mikrofonia.
Mikrofoni kyllä oli, mutta se ei suostunut päästämään pihaustakaan. Kun lähdin pöydästä esiintyäkseni,  kehotti Magnus minua puhumaan samalla volyymillä kuin aina kotonakin, niin jo kuuluu. Ilman mikrofoniakin.
Aina, kun saan tilaisuuden lausua runojani, joku myös innostuu ostamaan runokirjojani. Niin kävi nytkin. Lähetyksen hyväksi kilahti monta euroa.

Jalasjärveltä palatessamme meitä syöksähti ovella vastaan tassuterapeutti Veeti.
Veeti on meillä terapeuttina jokusen aikaa.
Kyseisestä terapeutistakin tulee tänne kuvia, jahka opin sen uuden ohjelmoinnin.
Veeti on metka koiranpoika. Ääneen on pitänyt nauraa sen touhuille. Veeti puhuu myös paljon. Me emme ymmärrä vielä puoliakaan.
Sen ymmärsin, kun se kiskoi talutusremmin tuolilta lattialle ja veti sitä eteisen lattialla puolelta toiselle. Olihan se punnertauduttava kiikkutuolista ylös, pantava toppatakki niskaan ja mentävä ulos. Onneksi on mitä ihanin sää. Ei satanut, eikä tuullut. Aurinko paistoi ja linnut lenneskeli.
Oi tätä ihanuutta. Kaunis sää, koira, oma tupa+lupa ja Jeesus kaiken keskellä.
T: Kaisa Sommarbird-Topjackaskog

Tärkeä PS. Ottakaa ja menkää äänestämään seurakuntavaaleissa. Tiistaina alkaa ennakkoäänestys.
Kaikille äänioikeutetuille on tullut seurakunnasta laput, joista selviää äänestyspaikat ja ajat.
Minä olen Isonkyrön seurakunnan vaaleissa ehdokkaana. Numeroni on 36. Näin omalla blogilehdelläni rohkenen sen esille panna ja tietoon tuoda.
Siis kaikki isokyröläiset huom!

Minä, Kaisa Jouppi, en ole luottamushenkilönä suinkaan mikään uusi.
Piirrä tänäkin vuonna äänestyslappuun numero kolmekymmentäkuusi.
---------------------------------------------------------

Psalmi 19:23
Herran pelko turvaa elämäsi:
nukut tyynesti, säikkymättä pahaa.


maanantai 29. lokakuuta 2018


Viime viikolla tuli tietoa, että Yryselänkylällä olisi nähty suden jolkottelevan. 
Tieto ei tullut niin kuin salama kirkkaalta taivaalta, koska susia on ennenkin nähty näillä main. Meidänkin autotallin edessä on, oliko se nyt toissavuonna, tai sitä edellisvuonna, nähty jälkiä. 
Tämä nimenomainen susi, joka autotallimme edessä tassutteli ja jälkiä jätteli, ei enää näillä main jolkottele. Se piti lopettaa, koska se ei ollut terve. Se oli kapitautinen. 
Minä en tästä uudesta susihavainnosta kuitenkaan oikein pystynyt riemusta repeämään, mutta minkäs teet? Asian kanssa on vaan tultava toimeen. Itse susia vastaan minulla ei ole mitään. Päinvastoin. Heidän reviireistään minulla sen sijaan olisi hukan urputettavaa.
Magnus oli viimeisen, kuumimman susihukka-ajan aikaan nähnyt unta, että meidän Vilpolan (kts. yläkuva) peräseinällä oli kyhjöttänyt susi. 
Rohkeana miehenä, Magnus oli hakenut tylsät puutarhasaksemme ja klapsutellut niitä suden edessä. Susi olikin peljästynyt suuresti ja luikkinut seinänviertä pois tiehensä. Siihen Magnus oli herännyt.
Vilpola ei viimekesänä ollut käytössä kertaakaan ja tuo suutarin kenkälestikin on jo ties missä.
Sen verran pitää ehkä Vilpolan ohi kuljeskella, ettei Magnuksen uni käy toteen.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on merkintää jos jonkinmoista. Oikeaa ja väärää. Jälkimmäistä en, tähän ikään eläneenä, enää ihmettele yhtään. Siksi monta kertaa on eteeni tullut tapauksia, että väärän merkinnän takia olen ollut väärään aikaan jossakin. Onneksi aina ennemmin. Nytkin olisin tryykännyt kuukautta ennen Östermyraan Pitsalle, jos olisin viimeviikkoista merkintää noudattanut. 
Onneksi huomasin vääryyden.
Rauhallisesti (näissä tapauksissa ei hyvi muu kuin rauhallisuus) kirjoitin miitingin oikeaan kohtaan, eli kuukautta etiäppäin.

Myös eilisen kalenterimerkinnän kohdalla olisi pitänyt säilyttää rauhallisuus. 
Tilanne jyskähti kuitenkin päälle niin äkkiä, että en ehtinyt kaivaa rauhallisuusvaihdetta esille. Antakaas, kun kerron.
Meillä oli kirkossa BLUES-MESSU. Niin olin myös ihan oikein kalenteriin kirjoittanut. Oikeaan kohtaan ja aikaan.
Minulla oli Magnuksen kanssa siellä oikein tehtäväkin. 
Messussa oli osio, jolloin ihmiset saavat kierrellä neljän erilaisen rukousalttaripöydän luona, kirjoittaa esirukouslappuihin rukousaiheita, tai vaan katsella pöydällä olevia koristeita ja rukoilla/miettiä itsekseen. Me luulimme, että meidän kanssa. Minun ja Magnuksen kanssa. 
Lisäksi luulimme, kun ei muuta orteria saatu, eikä tullut, että pöydät on valmiina. Senku mennä lähelle istumaan/seisomaan. Ja niinhän me menimme. Hyvissä ajoin. Menimme kuin hierojat: kahta kättä heiluttaen.
Kädet ja myös jalat kyllä lakkasivat heilumasta, kun selvisi, että meidän (minun ja Magnuksen) olisi kuulunut kantaa/laittaa/koristaa ja asetella meidän pöytä. Se 4:s.
Minä olen huono kestämään mitään. Varsinkaan mitään sellaista, missä pikkasenkaan paistaa läpi oma sakeus&tomppelius. Magnus on kestävämpi. Magnus sanoi heti, jotta kun kerran ei asiasta mitää mainaastu, mei ny voira pöyräksi muuttua. Ny on sitte neliän pöyrän siasta vaan kolome. Se sen kummoosempaa oo!
No, ei niin. Varsinkaan, kun toimeliaat ystävät kantoivat meille KOLME  pöytää ja hakivat kotoaan rekvisiittaa. Juuri oikeaa rekvisiittaa: punaisen liinan, krusifiksin, punaisen sydänkynttilän ja punaisen kukkakranssin. 
Magnuksella oli Raamattu mukana (eli hän ei suinkaan tullut kirkkoon kahta kättä heiluttaen) joka laitettiin kunniapaikalle pöydälle. TADAA! Herran rakkaus/hyvyys-pöytä oli valmis. Parempana kuin ikinä itse olisimme osanneet rakentaa!
Ilman tämmöisiä pöytiäkin bluesmessut ovat hienoja ja hyviä. Jos konsa kirkollisista ilmoituksista luet, että semmoinen on järjestetty kirkossasi, mene sinne! Mene kirkkoon, vaikka siellä olisi ihan tavallinenkin kirkonmeno. Se jos mikä, kannattaa.

Minulla oli erikoisen mukava ja sydäntälämmittävä tilaisuus mennä lausumaan ja lukemaan omitekoisia runojani erääseen vaasalaiseen runopiiriin. 
Leuat lotisten luin kolme runoani ja ilmeisesti ne menivät siksi paljon hyvin, että ostivat minulta kolme runokirjaakin.
Tuossa piirissä istuessani minulle tuli ikävä entistä runopiiriämme, joka kokoontui Isonkyrön kirjastossa.
Siellä me luimme toinen toisillemme mielirunojamme, juttelimme kaiken maailman asioista ja kutsuttiinpa meitä joskus ihan esiintymäänkin. Eikä vaan kotikonnullamme, vaan ihan Peräseinäjokea myöden. Oi niitä aikoja! 
On ollut kyllä puhetta, että perustettaisiin uusi runopiiri. Sellainen on myös kutina, että se joskus vielä käy toteenkin. Ainakaan kukaan, jolle asiasta on uukutettu, ei ole sanonut, että hyi, sellaista ei missään tapauksessa perusteta!

Joulun lapsi-projektin tiimoilta kokoonnuttiin Vaasaan taas tänäkin vuonna. Perjantaina.
Siinähän projektissa kootaan joululahjapaketteja Romaniaan lapsille annettavaksi. Paketteihin merkataan päälle ikäryhmä ja onko tarkoitettu pojalle, vai tytölle.
Me teimme tänä vuonna 120 pakettia. 60 pojille (2-4v) ja 60 tytöille (2-4v). Paketteja tuli muutamia kymmeniä ylimääräisiäkin! :)
Ihmiset olivat kutoneet/virkanneet/neuloneet upeita vanttuita, pipoja, sukkia, pehmoleluja ja sen sellaisia uskomattomat määrät.  Minä, joka en osaa tehdä käsitöitä, annoin kuukausittain hiukan rahaa, joilla hankittiin hammasharjaa, tukkapampulaa, kiiltokuvaa ja sen sellaista, mitä nyt kaupungin marketeista monesti edullisesti saa, kun osuu kohille.
Minä harvoin osun kohille, joten laitan mielelläni lantteja likoon muiden osua. 
Näen myös joka vuosi, että lanttilahjoitukseni menevät varmasti perille. Itsehän minä tavaroita omin käsin loodiin pakkaan.
Voi olla, että moni epäilee antaa rahaa tällaisiin projekteihin, pelätessään, että ei mene perille.
No, nämä menevät. Pelko pois Rousmariin!
Rakas edesmennyt äitini epäili myös aina annetun avun perillemenemisiä. (Toki muolimassa on ja on ollut tapauksia, että annettu apu on mennyt vääriinkin käsiin).
Minä sain aikoinani olla useilla matkoilla Venäjän Karjalaan, jonne veimme aina jotakin. Sallituissa rajoissa.
Pyysin äidiltä lahjoitusrahaa, että voisin ostaa kaikkea tarpeellista viemiseksi.
-Onko nyt niin, että katsot, että kuriiri on kyllin luotettava ja annettu apu menee perille? kysyin äidiltäni.
-Asiaa pitää vielä miettiä ja fundeerata joka puolelta ja nukkua sikeästi yön yli, vastasi äitini, joka oli humööri-ihminen.
Äiti tuli ilmeisesti myönteiseen tulokseen kuriirin rehellisyydestä, koskapa hän setelin kouraani seuraavana päivänä iloisena antoi.
Mieleeni moljahti asian tiimoilta upouusi aforismi. Siihen lopetan tämänkertaisen mhvv:n. Hyvää päivänjatkoa jokaiselle lukijalleni ja tietysti muillekin.(Kerrankin voin  mhvv:n loppuun näin toivoyella. Yleensähän kirjoittelen mhvv:tä yön synkän sydännä).
Ihka uusi aforismi:
Annettu apu, vaikka piskuinenkin, on harvoin, jos koskaan, pois omasta paljosta.
T: Kaisa Mottopää-Ärligkurir
----------------------------------------------
Matteuksen evankeliumi 11:28-30

(Jeesus sanoo)
-Tulkaa minun luokseni kaikki te työn 
ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille
levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja
katsokaa minua: minä olen sydämeltäni
lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne
löytää levon.
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun
kuormani on kevyt.



maanantai 22. lokakuuta 2018


Viime viikon kalenteriaukeama kumottaa aika valkoisena. Se oli toisaalta ihan hyväkin, että ei ollut menoja, eikä tuloja. Sain kolme uutta joulukorttia valmiiksi. Perästä kuuluu ja näkyy. Torstaina vietiin painattamoon.
Lisäksi sain äntiin vihkiparikortin, jonka piirtämistä olen jo jonkin aikaa suunnitellut ja mielessäni kaavaillut.
Vihkiparikortista ei tullut sinnepäinkään semmoista, jonkalaista olin kaavaillut.
Sainkin jo aikamoista arvostelua ja ryöpytystä siitä. 
En ottanut niitä kuuleviin korviini. Siksi paljon (melkein joka päivä) olen hää- ja morsiuspukuohjelmia tuijotellut.
Magnus jaksaakin ihmetellä intoani hää- ja morsiuspukuohjelmiin. Häistämme on sentään jo 52.5 vuotta.
Itsekin hiukan asiaa ihmettelen. Varsinkin, kun voin katsoa samoja hääpukuohjelmia vielä uusintojen uusintoinakin!
Nykyään on muotia analysoida ja kaivella kaiken tekemisen syntysyitä ja setviä yksilön käyttäytymisien syvyyksiä. Niinpä minäkin aprikoin Magnukselle, että syy yli-innokkaaseen hääpukuohjemien tuijotukseen juontaa 52.5 vuoden taakse. Ehkä tietämättäni kannan jotakin kaameaa traumaa siitä, että minä menin Magnuksen kanssa naimisiin vanhassa luunvärisessä jakkupuvussani.
Mene ja tiedä. 
Jakkupuku oli kyllä kaunis ja komea (kuten itse morsmaikkukin silloin), mutta se ei ollut hääpuku. 
Luunvärinen jakkupuku ei ole hääpuku. Hääpuvun kuuluu olla valkoinen, muhkea, röyhelöinen ja kimallella kauniisti, kun morsian viehkosti liikkuu.
Piirtämässäni hääkorttikuvassa sulhasellakin on valkoinen puku. Siitä sain erityisesti kuulla kunniani.
Mutta kiitos ahkeran hääohjelmakatsomisien, tiedän, että sulhasellakin voi olla komea valkoinen puku yllään hääjuhlassa. Ja, mikä sen on, ettei voisi? Elämmehän tasa-arvon kallista kulta-aikaa.
Häämekkoa en kyllä mielelläni sulhasella näkisi, enkä onneksi ole nähnytkään. En yhdessäkään ohjelmassa.

Kalenterissani oli erään viimeviikon päivän kohdalla merkattu nimi ja kaksi kirjainta, joiden välissä + merkki.
Silmäillessäni toissapäivänä tätä kalenteriaukeaman kohtaa, vereni seisahtuivat. 
Minulla ei ollut hölkäsen pöläyksenkään mielikuvaa siitä mitä kyseiset kirjaimet tarkoittavat ja myös +merkki herätti suurta huolta ja murhetta. 
Tähänkö on tultu? Merkkailen näköjään mitä kummallisempia kirjaimia ja plussia ilman, että tietäisin jälkeenpäin pätkääkään, mitä ne tarkoittavat.
Kirjaimien täytyi tarkoittaa jotain hyvin tavallista ja tuttua, koska en ollut muuta merkintää niiden perään örminyt. Plus voi tarkoittaa ainoastaan ja vain jotain positiivista. Miinus on enämpikin negatiiviseen haiskahtavaa. Tämmöisiä kaikkia funtsailin  hikihelmien kiiluessa ohimoillani. Olin hyvin huolestunut muistamattomuudestani.
Kerroin Magnuksellekin asiasta ja samalla heilutin vihaisena (itselleni) kalenteria hänen nenänsä edessä.
Magnus tiesi heti, mitä kalenterimerkintä meinaa. Kun kuulin merkityksen, huolestuin, jos mahdollista, vieläkin enemmän.
-Ei mitään hätää, lohdutti Magnus. -Näimme, kuule, vahavistamma ja täyrennämmä toinen toistamma, ku tuloo joku tollikko. Jos toinen ei tiärä, nii hyväs lykys toinen tiätää ja päivvastoon.
-Mpff! vastasin minä ja olin hyvin, hyvin huolestunut.
Tästä lähtien en laita ikinä vain alkukirjaimia mistään ja plussien ja miinuksienkin kanssa olen varovainen.

Lauantaina olisi ollut parikin menoa. Toinen niistä oli virsipiirinpito Laurilanmäellä ja sinne mentiin!
Lausuin pitkästä aikaa runojakin. Toisen runon olen aikanaan varta vasten laurilanmäkeläisä varten rustannutkin. Sen nimi on Pollen kirkkomatka.
Toisen lausumani runon kirjoitin aikanani Tervajoen pyhäkoulun kevätjuhlaan. Se kertoo Arska-hiirestä, joka viedään pyhäkouluun.
Tästä runosta olen saanut elämäni parhaan yleisöpalautuksen. Olen sen kertonut kaikilla foorumeilla useaan kertaan. Kerron sen nytkin ja tulen vielä useasti, tästä etiäppäinkin, kertomaan.

Juhlassa edessäni istui pikkuinen tyttö (olisikohan ollut 4-vuotias, tai niillä main). Hän asettui tarkkaavaisen näköisenä kuuntelemaan, kun kakistelin kurkkuani esiintymistä varten.
Tytöllä oli teelautasenkokoiset silmät, pikkuiset letit ja niissä kauniit rusetit. Olihan juhla ja kaikki.
Runossa Arska-hiiri järsii virsikirjaa, kysyy koska täällä saa juustoa jne.
Sitten vaari hakee hiirenhiirensä kotiin ja matkalla ne laulavat iloisena:
-Jumalan kämmenellä ei pelkää hiirikään (virsikirjassa: Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen).
Siihen lauluun runo loppuu ja välittömästi pikkuneiti purskahtaa niin railakkaaseen nauruun, että ei ole ennen kuultu.
Lopuksi nauroimme kaikki, opettajat ja oppilaat,  ihan "vääränä", eikä siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan. 
Tuommoisina hetkinä sitä ajattelee, että tämä "runoilijattarena" oleminen ei ole yhtään hassumpaa.

Eilen oli raskas päivä. Iki-ihana ja rakas terapiakoira Lyllan jouduttiin lopettamaan. 
Se tuli ihan mahdottoman sairaaksi. Sen kärsimystä ei voinut mitenkään enää pitkittää.
Alussa olevat kuvat jäävät hienoksi muistoksi siitä, kuinka mekin saimme sitä aina välillä hoitaa. Tai paremminkin, kuinka se hoiti meitä, kun se meillä aina välillä oli. Milloin raketteja ja paukkuja paossa, milloin muuten vaan.
T: Kaisa
----------------------------------------------------------
Psalmi 62:9

Luottakaa aina Jumalaan,
tuokaa hänen eteensä kaikki, mikä
sydäntänne painaa!
Jumala on turvamme. 


maanantai 15. lokakuuta 2018


Viviannin kanssa ostettiin tänään torttutaikinaa, luumuhilloa ja jouluklögiä. Kohta aletaan niitä nauttimaan, jahka saan mhvv:n eetteriin.
Ehkä en ihan vielä olisi torttutaikinaa ja glögiä ostanut, vaikka joulutunnelmissa olen jo useita päiviä ollutkin, mutta Vivianni sai villattua ja minuahan ei kauaa tarvitse ylipuhua, kun tortuista ja glögistä on kyse.
Se, miksi olen jo joulutunnelmissa leijaillut, johtuu siitä, että olen piirtänyt joulukorttiaihioita. 
Kaksi on jo valmiina. Yhden, ellei jopa kaksi, aion vielä täksi jouluksi piirtää. 
Ylläolevassa alakuvassa on kaksi viime vuoden mallia (vai mahtavatko olla jo sitäkin edellistä mallia?) 
Joulukortit  ovat siitä mukavia, että ne eivät vanhene ikinä. Aihe, jota ne sivuavat on ja pysyy!
Sitä vaan, näin joulu- ja muunlaistenkin korttien maakarina toivoisi, että ihmiset vielä kortteja toinen toisillensa lähettelisivät. Kuten silloin lähettelivät, kun olin postiröökynänä (ja sittemmin rouvana).
Joulukortteja on mahdottoman mukava piirtää. Kerroin ja revittelin siitä jo Facebookissakin.
Pyysin ihmisiä lähettelemään minulle joulukortteihin mieleisiänsä aiheita. Aiheita putkahtelikin  näkösälle mukavasti. 
Kaikki merkkaan sinikantiseen vihkoon muistiin. Ties mikä niistä pääsee oikein toteutuksen asteelle. Hyviä olivat kaikki, että se ei ainakaan ole esteenä.

Tällä viikolla on syysloma opinahjoissa. Siitä syystä saimme Vivianninkin yökylään. Huomenna tulee lisää lomalaisia kylään ja syömään.
Aion keittää (yllätys, yllätys) lihapullia ja kasvisgratiinia. Jälkiruuaksi mustaviinimarjaputinkia, jonka päälle kukin saa lätkäistä kunnon kokoisen kermavaahtokasan.

Viikon verran meillä on ollut Lyllan hoidossa. Tällä kertaa sitä onkin pitänyt hoitaa oikein hartiavoimin. Se ei nimittäin ole voinut ollenkaan hyvin. Sillä oli sunnuntaina hengenlähtö lähellä.
Ainakin kauhuksemme siltä aika ajoin näytti.
Lauantaina jo ihmettelimme terapiakoiran käyttäytymistä. Tai paremminkin sitä, että se ei käyttäytynyt ollenkaan. Makasi vaan  apaattisena ja kun sen sai maaniteltua ulos pissille, oli häntä koukussa MAHAN ALLA! Mahan alla! Häntä, joka on aina innosta täristen pystyssä kohti taivasta. Nenänsä nyökkyi maata vinistäen, eikä pystyssä haistellen maailmalta lehahtavia hajuja, kuten aina tähän asti meillä vieraillessaan.
Päätimme, että jaamme sunnuntain menoja niin, että joku on koko ajan sen vieressä.
Minun hoitovuorolla Lyllanilta valui kuola jatkuvana virtana ja se huohotti ihan mahdottomasti.
Oli pakko viedä se ulos. Onneksi lämpöasteita oli melkein 20. 
Ilahduin, kun koira jaksoi, kun jaksoikin jonkun ajan kuluttua tulla katsomaan, kun istutin krookuksia pihaamme. 
Istutin noita iki-ihania lempikukkasia siihen kohtaan puutarhaa, missä on iso kanto, jonka päällä keikkuu ruosteinen rautapata. Tyhjä rautapata. 
Ennen padassa oli aina kukkia, mutta ei enää sen jälkeen, kun huomasin syksyllä sitä tyhjennettäessä, että kattila kihisee muurahaisista.
Minulla oli syytä epäillä, että ne samat muurahaiset kihisivät meidän seinäntilkkeiden välissä ennen muuttoa pataan. Oli, miten oli, pata-asuntoa heille ei enää järjestetä. Tarkoitus on häätää ne koko plantaasiltamme lähimpään metsänrantaan.

Pikku hiljaa Lyllanin kunto alkoi sunnuntaina kohentua. Kuolaa ei ole tullut enää piskoakaan ja se on syönytkin ihan kiitettävästi. Huomiseksi, eli tiistaiksi sille on tilattu eläinlääkäri. Ihan hyvä, koska kyllä se vieläkin toki aika lailla nöönön tuntuinen on. 
Lyllanilla on aika kauan ollut  HYVÄNLAATUINEN (lääkärin mukaan) patti vatsan alla. 
Vivianni sanoi tänään huolestuneena äidilleen puhelimessa, että patti on kivikova ja lämmin. 
Se on kuulemma tähän asti ollut aina pehmoinen ja viileä. Minä en koskaan ole pattia koittanut, vaikka toki olen sen nähnyt, joten en osaa sanoa asiaan mitään. Hyvä kuitenkin kaikitenkin, että koiraneiti viedään tohtorille.

Viikolla pidin ns, YLEISEN VIERAILUPÄIVÄN. Pidän semmoisen aina silloin tällöin ja ne ovat ihania ja mielenlaatua nostattavia. Matka suuntautuu aina Vaasaan. 
Ensiksi menin hyvän ystävättäreni tykö, johon tutustuin aikoinani iki-ihanilla runoviikonlopuilla. Niitä pidettiin usean vuoden ajan Raippaluodon sillan kupeessa Lepikon leirikeskuksessa.
Meitä ohjaili runouden salaisuuksia ammentamaan Pia Perkiö. 
Nuo ihanat viikonloppuleirit jäivät ainaiseksi hyvällä mieleen. Siitäkin huolimatta, vaikka minä en ole pätkääkään runollinen. Päinvastoin. Eipä siksikään mikään kumma, että kirjoitan vain proosarunoja. 

Ystävättäreni luota pyyhälsin Aija-Kanita-tätiäni helssaamaan. Hänelle lupasin kirjoittaa ikioman runon ja lukea sen hänelle kuin suurelle yleisölle konsanaan. 
Se ei ole mikään uusi asia. Ennenkin olen tädilleni esittänyt runojani ja hän oli (ja varmasti on) minun vankkumaton ja sydämenpohjainen fani. 
Ihan samanlainen fani minä olen hänelle. Olen ollut tätini elämässä mukana ja hän minun elämässäni 72 vuotta. (Kohta 73). 
Niin monet monituiset kerrat hän on ollut minulle avuksi ja niin monet monituiset asiat olen hänelle kertonut ja siihen ne ovat jääneet. Minun ja hänen välisiksi.
Onni on omistaa hieno täti. (Onni on ollut aikanaan omistaa kuusi muutakin hienoa tätiä).
Tädin luota ajelin Elitzabethy-serkkuni tykö. Hänen tykönään sitä tuntee itsensä aina maailman odotetummaksi ja parhaista parhaimmaksi sukulaiseksi kautta maailman sivu. Tarjoilu on aina runsasta ja maailman maukasta. Röyhtäilyt eivät ottaneet loppuakseen vielä illallakaan, kun tyytyväisenä päivän antiin pääni tyynylle painalsin. Iltarukouksessa kiitin kaikesta ja kaikista, mitä kohdalleni oli päivän mittaan osunut. Olen totisesti onnekas.

Nyt lopetan pränttäämisen tältä haavaa. Menen pitämään seuraa syyslomalaiselle ja syömään joulutorttuja ja ryystämään mukillisen glögiä.
T: Kaisa Glögberg-Tortplomsten
--------------------------------
Psalmi 91: 1-6
Se, joka istuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
sanoo näin:
-Sinä olet minun linnani ja turvapaikkani.
Jumalani, sinuun minä turvaan.
Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri
ja kilpi.
Et pelkää yön kauhuja,
etkä päivällä lentävää nuolta,
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä,
et tautia, joka riehuu keskellä päivää.

.


maanantai 8. lokakuuta 2018


Kuvissa menneen, ihanan kesän haisuja ja haikuja.
Ylemmässä kuvassa istun (vaikka ei näy) syömässä eväitä Orisbergin ihastuttavan tekojärven rannalla.
Näyttäisi kuvasta katsoen, että on lämmin ja leuto sää, mutta kuva hiukan valhettelee. 
Lämpöasteita ei ollut NIIN paljon kuin viime kesänä yleensä oli. Tuulikin oli tukevaa ja puuskaista. Piti pitää tiukasti leivänpäällyssallaadeista kiinni, etteivät olisi lähteneet lentoon. 
Muistaakseni jokunen, pitelystä huolimatta, lähtikin. 
Onneksi paksut makkaranlättyset sentään pysyivät paikallaan. Lättysten perään olisin kyllä juossutkin. Jos olisivat tulleet lentomatkan päätteeksi hiekkaisiksi, olisin putsannut enimmät pois ja syönyt makoisiin suihin. Kyllä tuo saunanedusta aina puhtaampi on kuin meikäläisen köökin pöytä.
Minä en ole turhan kranttu, mitä syömisien yli-, super- ja hyperhygieenisyyteen tulee.

Se, että istuin tuulisena, mutta kauniina kesäpäivänä tekojärven rannalla, selittyy alakuvan näkymän kautta. Siinä on kuvattu Orisbergin taideleirin puuronsilmä: Tila, jossa meitä taiteilijoita ahersi kukin oman taideteoksen kimpussa. 
Minä piirsin leirillä kuvia tulevaan kirjaani, joka on nimeltään Viksu Viilipytty. Siitä olen useasti ja runsaasti jo ennenkin täällä (ja muualla) revitellyt.
Leirin jälkeen eivät kuvat (eikä kirja) ole sanottavasti edistyneet. 
Päinvastoin. Olen nimittäin lukenut moninaisia artikkeleita kirjoista ja niiden menekistä, mikä ei ole ollut omiaan lisäämään intoja kirjoituksiin, eikä piirtelemisiin. Lukemani artikkelit ovat lässäyttäneet ja lamaannuttaneet sen vähänkin piskuisen innon, mikä aika ajoin aivonystyröitä kutitteli.
Kirja on kuoleva kapistus (kuulemma). Siis kannellinen ja käsiin otettava kirja.
Digitaaliset ja sen semmoiset opukset kyllä tulevat lisääntymään ja voimaan paksusti (kuulemma).
Mene ja tiedä. Voi olla, että asia on juuri noin. 
En ole liioin ollenkaan varma, haluavatko nykyajan lapset lukea jostain ihme piikkisiili Viksusta, jonka on kirjoittanut joku ihme Kaisa Jouppi Hälävänmutkan Letkutieltä?
Toisaalta koskaan ei tiedä, ellei kokeile ja yritä. Ja onhan sitten olemassa ainakin kässäri (joka ei mihinkään kustantamoon kelvannut) jota lukea, jos lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapset joskus tulevat uteliaiksi ammoin kuolleesta esiäidistään, joka kuulemma kirjoitteli ja piirteli.
Pitääpä tarttua taas kirjoituksiin ja piirroksiin, että saan ne valmiiksi, ennenkö aika jättää (kuten kuolemankoukkaaminen hienostuneemmin ilmaistaan). 

Ihan toimetonna minä en kuitenkaan, mitä taiteen saralla toimimiseen tulee, ole ollut.
Partiolaiskuvan, joka kesällä kerran tilattiin, olen onneksi saanut melkoperäisen valmiiksi. 
Enää puuttuu kuvassa olevasta kyltistä tunnussanat. Se, mitkä ne tunnussanat ovat, on minulla vielä pimennon peitossa. Ne eivät tarttuneet minuun sinä ainoana ja yhtenä kertana, kun partiokololla lapsena kävin.
Eikö joskus maailmassa ollut semmoistakin ilmassa, että ne olisivat olleet: AINA VALMIINA? 
Ehkä laitan kylttiin vain THINKINGDAY MUISTELEMISPÄIVÄ, kuten saamaani ohjelappuun oli kirjoitettu.

Viikolla oli vaalivalokuvaus. Olen ehdolla Isonkyrön seurakuntavaaleissa. Vaalinumeroni on 36.
Listalla, millä meikäläisenkin uusi kuva aikanaan näpöttää, on 14 muuta varteenotettavaa ehdokasta. Varteenotettavia ehdokkaita on toki muillakin listoilla. Runsaasti. Valinnan varaa on, joten nyt kaikki uurnille! Niin Isossakyrössä kuin muuallakin. 
Isäni sanoi aina, että ei pysty urputtamaan, ellei käy äänestämässä. 
Olin aina isin tyttö ja tein aina, kuten hän opetti. Äänestän aina, kun on äänestyksen aika. 
Mikään urputtaja en luonteeltani kuitenkaan ole (noh, Magnus voi olla toista mieltä). 
Mottoni on: Poikes kaiken maaliman urputus, teherähän asiahan kuin asiahan parannus! 
(Ans kattoo, kuinka tämmöönen sloukani puroo). 
Uutta valokuvaani en nyt tähän hätään tänne saa esille. Se on toisella koneella ja vaihtamisiin ja lähettämisiin menee aikaa ja tupakkia. Ainakin meikäläisen tasoiselle nörtille.
Kuvaajalle lähetin kiitosviestin, että nyt on tapahtunut niin, että hän on saanut palon, paljon paremman kuvan kuin on malli!

Vaalikoneen kysymyksiin vastailin muutamana päivänä. Sinne ei vielä pääse äänestäjät niitä lukemaan. 
Korjailemaan niitä vastauksia toki vielä pääsee, mutta mitäs niitä muuttelemaan. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.

Menkää ihmiset äänestämään seurakuntavaaleissa. Se, jos joku kannattaa!

Uutta ohjelmapätkää Pohjanmaan radio Dei:hin käytiin Magnuksen kanssa äänittämässä keskiviikkona. Magnus puheen ja minä henkäilin parikin runoa putkeen.
Siinä niitä lukiessani ajattelin, että tämäkin kohta olisi pitänyt kirjoittaa noin ja tämä kohta näin. 
Siinä hetkessä ei käynyt kumminkaan enää minkään korjaaminen. 
Muutama takeltelukin nauhalle piirtyi. Ei voinut mitään. Panenkin toivoni Jussiin (äänittäjään). 
Hän varmaan tietää niksit, joilla toistot, kurnutukset, liika syvään hengitykset yms. niiskutukset, saa pyyhkäistyä pois.

Samana iltana, kun oli äänitys, oli KD:n piirihallituksen kokous Laihialla. Raijan ja Pentin(nimiä ei muut.) kodissa.
Asialistan pykälät sisälsivät hyvin painavaa asiaa, koskapa kolmenistuttavan soffan jalkapyörät prätkähtivät ja kaffikupit säröilivät.
-Istuukko sinä sen soffan päällä? kysyi Magnus huolestuneen näköisenä, kun kerroin asiasta.
-En muuten istunut. Siinä istui kolme ihan tavallisen kokoista ihmistä.
Magnus oli huojentuneen oloinen. Ei tarvinnut lähteä kaivamaan työkalupakkia varastopytingistä.

Viimeviikon kalenteriaukeamalle on kirjoiteltu menoja ja vinkkejä jos jonninmoisia, mutta kaikkiin ei vaan päässyt. Sen verran tuli viikolla Vaasassa käytyä, että voitiin ottaa terapiakoira Lyllan tänne Letkutien rauhaan. Jos nyt mistään rauhasta voidaan puhua, kun hiirenkillerit paukkuu yötä päivää! Tuntuu, että kaikki lakeuden viiksivallut (so. hiiret) ovat ottaneet makuuhuoneemme kulkuväyläkseen. Valitettavasti vaan, ne, jotka makuusoppeemme änkeevät, eivät enää ikinä pääse kertomaan muille viiksivalluille, että sinne, kun meet, niin siihen loppuu valluttaminen. 
T: Kaisa Vallutö-Viikstenskog
----------------------------------------------
Psalmi 127:1-2

Jos Herra ei taloa rakenna,
turhaa näkevät rakentajat vaivaa.
Jos Herra ei kaupunkia vartioi,
turhaa vartija valvoo.
Turhaan te nousette varhain,
turhaan valvotte myöhään
ja raadatte leipänne tähden.
Yhtä lailla Herra antaa omilleen,
vaikka he nukkuisivat.