maanantai 28. joulukuuta 2015



Täällä tutussa paikassa tuttu ja sama Kaisa kuin kaksi (2)viikkoa takaperin, mitä asiaa pidän kyllä työvoittona ja jota se totisesti onkin.
Tästä on taas hyvä lähteä freesistymään ja keventymään. Jääkaapissa on juuri loppuneen ydinjoulun jälkeen oikeastaan  vain valot, ellei oteta lukuun niitä muutamaa aurinkokuivattua tomaatin siparetta, jotka unohdettuna killuvat öljyliemessä lasipurkin pohjalla.
Tänään söimme purkkihernekeittoa terästettynä pakastevihanneksilla. Jälleen kerran kiittelin mielessäni sitä, että äitini kehoitti meitä lapsiaan (2 kpl.) tykkäämään kaikesta ruuasta. Mistään sapuskasta ei missään nimessä saanut valittaa, taikka urputtaa.
Tämä opetus upposi lapsuudenperheestäni oikeastaan vain minuun. Siitä on ollut kyllä hiukan harmiakin (vrt. kauheat liikakilot ja niistä johtuvat jatkuvat painonpudotuspuserrukset).
-Pakastevihannekset eivät kuulu hernesoppaan, sanoi Charles tuskin kuuluvalla äänellä.
-Ei muuta kuin kädet kyynärpäitä myöden ristiin ja syömään makoisiin suihin, sanoin minä sellaisella äänellä, että varmasti kuului.
Ruokamäärien minimointi ja liikunnan maksimointi on siis taas alkanut. (Ehkä uudenvuoden aattona annetaan hiukan myönnytyksiä, mutta ei muuten).
Ensi vuonna tähän aikaan teille kirjoittelee melkein puolet ohkaisempi Kaisa. Siis JOS kirjoittelee. Se asia ei ole vieläkään oikein selvillä, vaikkakin olen saanut niin monia ihania ja mielialaa nostattavia kehotuksia jatkaa pännäilyä.

Liikuntaa kävin tänään harrastelemassa yksityisellä kuntoradallamme, josta kuva ylinnä.
Kuntorata esiintyy kirjoituksissani myöskin nimellä Letkutie.
Letkutie-kuntorata alkaa melkein porstuamme alimmalta rappuselta tehden pienen mutkantapaisen puolessa välissä. Pituutta radalla on 400 m. Magnus on kuulemma tarkasti mittoonu
Eilen kuntoradan päässä tepasteli hirvi. Suuri ja sarvipäinen. Eilen en liioin ymmärrettävistä syistä kävellyt ihan loppuun asti rataa, vaan käännyin kävelysauva tutisten aina puolestavälistä takaisin. Sauva oli ihan vaan turvallisuuden takia kädessä. Sillä olisi hyvä huitoa ympäriinsä, jos hirvi tukkis sarvineen liian lähelle. Yleensä raahaudun lenkille ilman mitään tykötarpeita. Vielä nyt sauvoja mukanaan kanniskelemaan, kun muutenkin tökkii koko touhu. :(
Tänään lenkillä ollessani yritin tutkia polkua ja piennarta kuin vihikoira toivossa, että olisin saanut  todistusaineistokuvan näpsäistyä, mutta turhaan.
Aika outoa! Eikös hirvakset paina jokusen sataa kiloa? Luulisi nyt, että joku painauma, tai papana olisi jäänyt jäljelle, mutta ei!
En tosin olisi saanut hyvää kuvaa todistusaineistosta, vaikka sitä olisi löytynytkin.
On aivan päätäraastavan törkeetä, kuinka surkeita kuvia meikäläinen tuolla kamerallaan räpsii.
Nytkin aurinko heloitti turkoosinkirkkaalta taivaalta koko terältään. Oli niin kirkasta, etten pystynyt pitämään kuin toista silmääni auki ja siltikin kuva näyttää kuin olisi otettu pimennysverhon takaa.
Valitin kuvien hämäryydestä Magnukselle ja hän sanoi, jotta jos sullon sormi linssin eres kussä vilimaat?
-Ei taatusti ole! Justiin ja justiin muutamalla sormella pitelen kameraa ylhäällä. Linssin eteen ei enää sormea riitä, paapotin minä tuohtuneena.
Kun jaksaisikin lukea ohjekirjaa. Luulen kyllä sen olevan hukassa ja jos vaikka löytyisikin, niin en kumminkaan ymmärtäisi siitä hölkäsen  pöläystä.

Kuvissa vielä pysyäkseni, niin tuo ihana amaryllis on siitä kimpusta, jonka sain 10.12 kirkossa runonlukemisen jälkeen. Täytyy sanoa, että oli todella rakkaudella ja sydämestä ojennettu kimppu.
Meikäläisen sydän on ihan syrjällään.
Alimmaisessa kuvassa on Magnus. Sormella piirsin auton takaikkunaan.

Sain joululahjaksi kellon! Magnukselta. Siitä minä jo hiukan edelliskerralla vihjaillen kerroinkin.
Olinhan itse valitsemassa lahjaani.
Kellossa on aika suuri kellotaulu (suuri on ihminenkin, jonka ranteessa taulu on) ja ympärillä ihana stimangivana. Ei oikeita stimangeja olletikkaan, kun maksoi 49 euroa, mutta ihania. Stimangit (Uuno aina puhuu stimangeista) ovat ikuisia, mutta kyllä nämäkin kestävät minun elinaikani.
Koko aattoillan piti vilkuilla, mitä kello on.
Sain toisenkin lahjan: urheilurintaliivit. Kuiskasin hiljaa lahjan antajalle, että nuinkohan mahtuvat meikäläisen päälle?
-Mahtuu ne! sanoi lahjanantaja (Catherine) kovalla äänellä ja näytti käsillä esimerkin, kuinka urheilijattaren rintavarustus kuuluu olla (lätyskänä kuin kansallispuvun taskut), eikä näin (lahjanantaja esitti kauhuskenarion metrinpäässä hölskyvistä rintavarustingeista).
Vielä kolmannenkin lahjan sain: Fazerin ihanan maitosuklaalevyn! Siitä on vieläkin jäljellä paloja. Usko, tai älä.
Tänään aion nautiskella 4 (fyra) palaa, kun asetun soffatuolille lueskelemaan. Syön ensimmäistä kertaa elämässäni suklaadinpaloja kuten niitä syödä kuuluu.
Eli yksi pala kerrallaan. Ei siis koko levyä kerralla. Suklaanpalasen annetaan sulaskella kielenpäällä niin kauan kuin sitä ikinä on, eikä missään nimessä purra samalla, kun työntää koko laattaa kerralla kitaansa. Täytyy sanoa, että oikein syöden kaikki suklaan tuhannet ihanat makuvivahteet pääsivät oikeuksiinsa. Vanhaksi piti elää, ennenkö viisastui.

Magnuskin onneksi sai lahjoja, vaikka en sitten kuitenkaan hänelle mitään ostanut. Aion yllättää hänet joulunajan jälkeen jollakin jälkilahjalla. Vaikkapa viemällä hänet johonkin syömään. Johonkin kiinalaiseen, tai aasialaiseen ravintolaan. Minä olen niin harv...öh...Mauno on niin harvoin päässyt sellaisissa käymään.

Tällä viikolla vaihtuu vuosi. Saamme kotiimme jokavuotisen yövieraankin taas, nimittäin Lyllanin.
Se tulee rakettipaukutteluja pakoon tänne maaseudun rauhaan.
Meidän vuoromme on tänä vuonna kutsua Maikku ja Eerikki tänne Hälävänmutkalle Uutta Vuotta vastaanottamaan. Viime vuonna oltiin heillä.
Toivotankin tässä lopuksi kaikille, kaikille sadoille, jos kohta tuhansillekin (yskii ja niistää)lukijoilleni ja heidän kavereilleen Hyvää Taivaan Isän siunaamaa, varjelemaa ja suojelemaa vuotta 2016!
T: Kaisa Pallonen-Pullonen
---------------------------------------------------
Toinen kirje korinttilaisille
1: 3-4

Ylistetty olkoon meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä,
armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!
Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme,
niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla
jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Vähän rusinoita ja vielä vähemmän pähkinöitä


Hyvää aaton-aaton-aaton iltaa!
Täällä kirjoittelee viimeviikkoisen paksuinen (ellei paksumpikin) Kaisa. Kaisa, joka tuntee itsensä vanhaksi ja joka myös ON vanha. Turha on potkia tutkainta vastaan.
Ei, en ole syönyt yli äyräiden. Se selviää jo otsikostakin. Meikäläinen ei vaan saa syödä yhtään mitään muuta kuin  1 desilitran kaurapuuroa, yhden desilitran kotiruokaa klo 11 ja yhden desilitran kotiruokaa klo 16. Lisäksi litratolkulla vettä ja muutama rae raejuustoa ja rahkaa nökkönen.
Silloin kilot karisee. Nyt on tullut poikettua kaavasta niin maan pal, että huomenna menyynä on litra piimää ja jokunen leivänkannikka.
Jouluna aion kyllä pikkasen poiketa kolmen desilitran kaavasta. Aion syödä porkkanalaatikkoa (jota viimeviikolla kolme ropeellista paistoin) ja lanttulaatikkoa ( jota aion paistaa ylihuomenna) ja kinkkua (jonka aiomme etsiä huomenissa kaupan kinkkulaareista). En myöskään aio sylkeä suklaakonvehtirasiaan, jonka ostimme tänään Ässästä.
Joululahjahankinnoilla olimme Magnuksen kanssa tänään, ettei jää viimetippaan. Viisi lahjaa kertyi pukinpussiin ja kolme lahjaa jäi vielä kaupanhyllylle. Onhan tässä aikaa.
Noihin viiteen lahjaan sisältyy myös Magnuksen minulle ostama lahja! Osoittelin nimittäin erästä esinettä (kerron vasta seuraavassa postauksessa mitä) vitriinissä ja sanoin, että tuollaisesta tykkään ihan sikapaljon. Lisäsin vielä hiljaisellä äänellä, että en sellaista tarvitse, koska minulla jo on kaksi samanmoista. Niissä on vaan patterit sökönä.
Emme ole näinä viitenäkymmenenä avioliittomme vuosina toisillemme paljoakaan lahjoja ostelleet. Ei jouluisin, eikä synttäreisin. Nyt kuitenkin Magnus sanoi myyjättärelle, että laita kuule tuallaanen pakettihin!
Kun myyjätär kysyi, josko oikein joulupakettiin pannaan,  sanoi Magnus, jotta totta kai, kusse tuloo lahajaksi.
Kotimatkalla sanoin surkealla äänellä Magnukselle, että minulla ei ole mitään lahjaa hänelle.
-Soot mun lahaja. Joka päivä! Magnus sanoi.
Kräkistelin kurkkua rykien äänekkäästi ja sanoin, että EN USKO!
 -En ainakaan niinä päivinä, kun kärttyilen ja olen inhottavan ällöttävä.
-Ootsä silloonki! vastasi Magnus.
-Älä kuule yritä! karjaisin. -Ei sellainen vaimo tunnu lahjalta, joka on yhtä viehkeä kuin Niilin krokotiili puffelinraadon kimpus...
-Kyllä kuule sä oot! sanoi Magnus ja puristi rattia ehkä aavistuksen kovempaa kuin oli tarpeen siinä Huutoniementien suoralla ajettaessa.
Käyn ehkä minäkin puolestani ostamassa Magnukselle lahjan. Pitää muutenkin vielä mennä kauppaan.

Tänä vuonna olemme olleet hyvin rauhallisia, mitä jouluvalmisteluihin tulee.
Kaksi pientä kaapinkopperoa siivosin toissapäivänä. Paasasin hyllyiltä taas pari plastiikkapussillista tavaraa karkeajätteeseen. Kuinka ihmislapselle (lapsille) voi kertyä niin paljon kaikkea kummallista? Siivoaminen kesti kauan. Jokaisen kummallisen önäleen otin käteeni, pyörittelin sitä ja arvioin, josko joskus olisi tarvetta.
Kylmästi heitin pos, jos en HETI tiennyt, että josko.
Esimerkiksi Hobby Hallista ammoin tilaamani Arabian kahvikupit, joihin mahtuu tasan fingerporillinen kahvia, eikä yhtään kermaa, paiskoin karkeajätteeseen menevään pussiin.
Magnus kovasti kauhisteli, mutta en ottanut kuuleviin korviini. Haukuin, paitsi kupit, niin kyseisen tekijäporsliinitehtaan  maan putuihin, että yleensä ovat tehneet moisia pilkkumeita ihmisten haksahdettaviksi.
Kupeista kyllä näki mitä ne ovat, mutta paljon tosiaan löytyi esineitä, joista ei tiennyt mitä ne ovat. Roskiin vaan! Yhtäkään tuntematonta esinettä ei enää meidän komuuteihin hankita, eikä tungeta.

Joulusiivous (lattian imurointi+pyyhkiminen) tehtiin, tai siis Magnus teki, viimeviikolla.
Tällä viikolla pitää ehkä ainakin näkyvämmät moskat lakaista maton alle, kuten Magnus uhosi tekevänsä ja sitten voi Joulu tulla.

Sunnuntaina minulla ja Magnuksella oli vastuuta Huutoniemen kirkossa Nikolainkaupungissa.
Magnus sai pitää puheen ja minä sain lausua runon. Ajattelin, että kirjoitan jonkun uposen uuden joulurunon, mutta ajatukseksi se jäi.
Sen sijaan kirjoitin proosanpätkän kahden vanhan runon väliin.
Kaitpa se meni ihan hyvin, koska jännitti niin, että oli laatta lentää. Jahka tässä tulee VIELÄKIN vanhemmaksi, alkaa runoilu ehkä käydä jo hengen- ja sydämenkin päälle liiankin kanssa.
Kukaan ei sanonut "esityksestä" mitään jälkeenpäin, joten eikös silloin kaikki mennyt hyvin?

Rakkaat lukijani ympäri tätä tellusta. Oikein, oikein hyvää Joulua teille kaikille! Olkoon se rauhallinen ja hyvä.
Saakoon Jeesus tulla jokaiseen kotiin ja jokaiseen sydämeen. Hän tuo mukanaan pysyvän ilon ja rauhan.
T: Kaisa Kilisee-Kulkunen

maanantai 14. joulukuuta 2015

Ysk...ysk...ysk...ysk...



Täällä vinttipöksässä teille tiedottelee menneestä hieman vielä flunssainen, mutta muuten seitsemän vuotta freesimmän ja seitsemän kiloa kevyemmän oloinen ja näköinen Kaisa.
Eilen, huom. vasta eilen, huomasin, että viimekertaisesta nuorentumis&keventymisilmoituksesta voi saada sellaisenkin väärän kuvan ja luulon, että olisin silloin vain parisataa grammaa keventynyt ja nuorentunut. Niinhän ei asia ole ollenkaan.
Pitääpä olla tarkkana ja antaa selvät signaalit kuurin kulusta tästä lähtien.
Eli alusta (2.11.2015) tähän saakka (14.12.2015), on pulleilta hartioiltani pudonnut 7 kilogrammaa ja siten nuorentumista on tapahtunut 7 vuotta.
Samoin on käynyt Magnukselle. Hänelle viimeviikolla istuessamme seurakuntasalissa puurokuppien ääressä jo mainittiinkin, että onpas poika laihtunut.
Vaikka minä olen laihtunut saman verran, eikä siitä ole mainittu missään mitään, en yhtään ole käärmeissäni. En, koska Magnuksesta tosiaan näkee, että kiloja on karissut. Syy: hänellä kaikki ylikilot ovat vatsalaukun kohdalla!
Minulla ylikilot ovat poskissa ja kolmoisleuoissa (ja tietenkin paksuna kerroksena ylt´ympäriinsä koko 164 centtimetrisessä varressani.
Jos ihmiseltä häviää rantapallo vyötäisiltä, niin se huomataan. Rasvakuorrutteen ohenemista ei, heti ainakaan, huomaa kukaan. Paitsi tietenkin itse. Saan muun muassa puettua seisoaltani yövillatöppöset kinttuihini. Enää ei tarvitse istua, eikä ottaa siinäkin tukea seinästä.
Joku voi ihmetellä tämän kertaisen juttuni otsikointia. Se kuvaa tämän- ja viimeviikon olotilaani.
Olen ollut flunssassa ja yskinyt keuhkorakkuloitani pellolle useamman päivän.
Minulla on flunssa. Monta kivaa menoa jää nyt kirjoittamatta, koska en ole voinut niihin osallistua.
Flunssa alkoi kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaankannelta. Nenän sisustasta kierähti kirkas tippa puseron rintamukselle. Noin vaan, ennenkö ehdin tehdä yhtään mitään.
Yskiminen (liian lievä sana moiselle sarjatulitukselle) alkoi melkein heti tipan tipahtamisen jälkeen.
Jossain taudinpyörteen kohdassa Magnus ehdotti sairaalaan menoa. Kieltämättä ysköskohtaus oli aika järisyttävä. Yön hiljaisuudessa tosin kaikki poikkeava tuntuu järisyttäviltä.
Sen kyllä sanon, että tähän asti elämää eläneenä tulin huomaamaan, että minulla ei todellakaan ole ollut ennen yskää!!! Jaa, mutta...onpas tainnut olla. Hinkuyskä, mutta sitä ei lasketa, koska olin niin piskuinen silloin, etten muista muuta kuin sairaalan huoneen, joka oli täynnä hämähäkinverkkoa (!)
Tänään ei ole tarvinnut enää paljoa yskiskellä. Ehkä tämä tästä. Vielä, kun hengitys lakkaa vinkumasta niin, että saa nukuttua meteliltä, niin kaikki on hyvin.
Magnus sanoi myötätuntoisena, taudin aaltoillessa korkeimmillaan, jotta hän ei haluaasi tuata vaimallusta. Ei kuulemma kestääs alakuhunkaa!

Terveemmälle alkuviikolle osui onneksi myös kaiken sorttista mukavaa menoa, johon pääsin osallistumaan. Maanantain taidepiirustuskurssi nyt tietenkin ensimmäisenä.
Vietimme taidepiirustuspiirin joulujuhlaa. Jokainen vei jotakin syömistä ja kurssin opettajavetäjä Masa-Etias (katso kuva numero 1 alussa) kissautti kahvit.
Minä ja Charles veimme nyyttikestipöytään suklaakonvehteja (niitä, joissa on sinivalkoiset paperipäällykset), sekä lisäksi vielä sellaisia pienissä foliorasioissa olevia vadelma...äh...ikinä en muista niiden nimeä. Niitä sellaisia vaaleanpunaisia lakeeripäällysteisiä ovaalinmuotoisia paakkelsseja, joissa on pikkasen karvasmanteliöljyä mausteena. Mitä ne nyt on?...
Tietenkään kaikki tarjottavat eivät läheskään tulleet syödyksi ja niinpä toin kotiin ne vadelmaunelmat. Söimme makoisiin suihin viikonloppuna yhdet.
Tässä kuurissahan saa viikonloppuna yhtenä päivänä HIUKAN herkutellakin.
-Kuinkas nyt, Magnus, kun sä ällööt karvasmanteliöljyä? Minä voin kyllä sun puolesta...sanoin Magnukselle suu täynnä ko. herkkua.
-Näis ei tunnu olevan niimpalijua ku on tavannu olla, sanoi Magnus suu vähintään yhtä täynnä.

Saimme joulujuhlassa Masa-Etiakselta kuulla, että kurssi jatkuu kuin jatkuukin keväällä.
Minua tarvitaan edelleenkin pääluvun jatkeena ja koen kerrankin olevani hyvin tarpeellinen ja suosiossa.
Kurssin lopputyönkin sain väännettyä valmiiksi viimeisellä tunnilla. Se tosin oli mielestäni ollut valmis jo ennen sitä, mutta Charles sanoi kuvan muistuttavan taloa, jossa asui se mies muumioäitinsä kanssa.  Psyko-filmi, jos muistatte?
Noh, minä en halua sellaisia muumiopsykotaloja piirtää, joten piirsin lisää lautaa sinne ja toista tänne. Värejä lätkin myös lisää ympäri pytinkiä. Lisäsin ikkunoihin pinkkejä verhoja jne.
Talosta tuli nyt  P. Pitkätossun kotitalon kaltainen, mutta parempi sekin kuin muumiohaussi.

Alkuviikosta oli KL:n jouluruokailu Östermyrassa.
Jos jollekin lähisukulaiselleni olisi näytetty lautasta, johon olin laittanut jouluruokaa ja kysytty kenelle tämä arvelisi sen meidän suvusta kuuluvan, niin kukaan ei taatusti olisi vastannut, että Kaisalle. Niin säällisesti, niukasti ja oikeaoppisesti olin sen täyttänyt.
Puolet salaattia, kaksi auringonpimennyspalaa kinkkua, lusikallinen lantlooraa, lusikallinen perunalooraa ja kaksi lusikallista rosollia, sekä rokotusneularuiskullinen luumuista kastiketta.
Olin oikein ylpeä itsestäni ja tulin ihan kylläiseksikin.
Sain tuossa tilaisuudessa myös lukea kaksi runoani. Minusta ne menivät ihan säällisesti, vaikka ääni jo hiukan enteili möreytymistä.

Myöskin kirkkoneuvoston- ja valtuuston kokouksessa olin männäviikolla. Siellä tarjottiin riisipuuroa ja väskynäsoppaa (plus tietenkin kaffia ja torttua).
Puuroa otin kaksi lusikallista yhdelle- ja kaksi lusikallista väskynäsoppaa toiselle lautaselle.
Joku teistä ehkä muistaakin, että minä tykkään molemmista, mutta ei samalta lautaselta nautittuna. Joku sanoi taas, kuten aina ennenkin, että kuinka aion hoitaa erittelyn vatsarustingissa?
Ihan helposti! Käsken vaan, että soppa solahtaa alamahaan ja puuro pysähtyy pallean puolelle.
Niinhän sitä ihminen pystyy kuulemma päättämään, käyttääkö vasemmanpuoleista aivolohkoa, vai ehkä oikeanpuoleista. Pikkuaivonkäyttämisestä nyt puhumattakaan.

Viimeviikolle osui myös se Osuuspankin Ykkösklubin joulujuhla, johonka minua oli pyydetty lukemaan runojani. Siihen juhlaanhan olin menossa jo 12.10 kuten joku teistä taas voi muistaa.
Noh, oikea päivä oli siis 12.10.
Koskaan, kuuna kullan päivänä, en ole jännittänyt niin kovasti kuin odottaessani kirkon etupenkissä vuoroani.
(Puurot, väskynäsopat, tortut ja kahvit oli nautittu seurakuntatalolla ja sitten siirryttiin kirkkoon, jossa oli ohjelmaa).
Istuin, tai oikeammin makasin, tikkusuorana penkkiin päin odottaessani, koska minun vuoroni tulee. Kädet sinisinä ja  kontassa pitelin runokirjaa ja tankkasin tärkeitä kohtia ja muistelin äänenpainoja ja taukoja.
Ei! Ei kirkossa kylmä ollut, mutta minulla ei virrannut veri. Ei eteen, ei taakse.
Sydän ei lyönyt ja kuinka se olisi voinutkaan, kun se oli pudonnut legginssien perälle. Silmät seisoivat päässä, leuat lotisivat ja...tuli minun vuoroni.
Kevyesti kuin mennävuotinen hirvi hyppelin ylös ne muutamat rappuset puhujapöntölle ja aloin RETEESTI jatustella mikrofoniin, kuinka olin ollut tässä tilaisuudessa jo pari kuukautta ennenkin ja että kuinka silloin oli ollut huomattavasti vähemmän porukkaa ja onpas teitä runsaasti ....
Naureskelin leveästi omalle jutulleni. (Kukaan muu ei nauranutkaan).
En käsitä, kuinka meikäläisen persoonallisuus voi muuttua parin metrin matkalla niin täydellisen ylösalaisin kuin se minulla aina penkistä esiintymisestraadille muuttuu.
Sain, kun sainkin luettua runoni kunniakkaasti läpi, vaikka ääneni oli jo kyllä enämpi luolakarhun kuuloinen kuin ihmisen.
Sain tilaisuuden loputtua ihanan kukkakimpunkin, kuten suuret taiteilijattaret tapaavat aina saada. (Katso kuva numero 2 alussa).

Puhelimeen sain lauantaina Turunpuolesta viestin, jossa kerrottiin, että Vähäänkyröön on saapunut  varta vasten meitä varten satsi ruokalusikkaleipiä (katso kuva numero 3 alussa).
Ihan samoin kävi viime vuonnakin!
Siis vähäkö pyörrytti?! Ei voi olla totta! Ja mikä määrä! Maapallon, ei vaan, universumin parhaita ruokalusikkaleipiä!
Tänään täytyy maistaa maistaa yksi. Eilen sain vaivoin tikistettyä ja oltua niin, että yhtäkään en suuhuni pistänyt. Olin aamulla syönyt joulutortun, joten joku rääpy pitää olla. Varsinkin, jos laihtua ja  nuortua tahtoo.
Magnus ja Charles haluavat vain laihtua, joten he maistoivat yhden lusikkaleivän kumpainenkin ja sanoivat, että eivät tosiaan ole enää vain maapallon parhaita. Mukaan on pakko laskea jo osa lähiavaruuttakin.
Pakatessani ruokalusikkaleipiä pienempiin pussukoihin, sivelin muutamia niistä  hellästi alta ja päältä, kun en kerran suuhun voinut pistää. Magnus katseli touhuani hieman pitkään, joten sanoin pesseeni käteni, eikä nenästänikään valu itsekseen enää mitään. :D

Suuret, suuret kiitokset sinulle, iki-ihana Give-Litzy, ruokalusikkaleivistä! Taivaan Isä joulunaikasi ja kaiken muunkin runsaasti siunatkoon! :D

Eilen en "sattuneesta syystä" päässyt Kansanlähetyksen joulujuhlaan. Minulla olisi ollut kahvitusvuoro, josta erityisesti tykkään. En liioin päässyt joulujuhlan jälkeen Palosaaren kirkkoon konserttiin, jossa Viviannikin oli mukana.
Magnus kyllä oli yrittänyt ottaa videokuvaa esityksistä, mutta ei se ole sama. Kuvauskin vaatii vielä hiukan hiomista (meille on hankittu ihan uusi videointihärveli).
-Minen jaksanu koko konsertin aijan pitää käsiä ylähällä, Magnus puolusteli kuvaamiansa minuutin esityspätkiä.
-Olisit ottanut tukea edessäs olevan penkin selkänojasta.
Magnus ei vastannut mitään. Oli jo ennemmin sanonut, että kirkon penkit oli tumpaten täynnä. Olo kaikilla kuin joulusilleillä purkissa.
T: Kaisa Tumppanen-Sursill
-----------------------------------------------
Psalmi 107: 28

Mutta hädässään he huusivat avuksi
Herraa,
ja Herra auttoi heidät ahdingosta.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Juhlaa ja kakkua


Hyvää maanantai-iltapäivää teille täältä Suomen Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähältänevalta toivottaa 2 kuukautta nuorekkaampi ja 200 grammaa vähemmän tuhti Kaisa.
Luit oikein! 2 kuukautta ja 200 grammaa! Ei paljoakaan kummempi kuin viikko takaperin.
Mutta entäs Magnus sitten?
Hänelle oli paukahanut mittausten mukaan melkein kilo lisää mitä viimemaanantain lukemiin tulee.
Kun päivällä keittiössä tavattiin (Magnus oli lähtenyt heti aamutuimiin Nikolainkaupunkiin hakemaan kortteja painosta) ihmettelin suureen ääneen painomäärää, jonka hän oli raapustanut tulosmerkintäpaperiimme.
-Minen oikee kunnolla nähäny mihinä puntarin viisari oli, enkä ruvennu orottohon, jotta heräät ja kattot likimpää, Magnus vastasi.
Mainittakoon, että Magnuksella pakkaa välittömästi mennä näkö huonommaksi, jos paino ei ole laskenut ja taas ottaa kirkastuakseen, kun painossa on laskusuhdanne meneillään.
Mainittakoon vielä tosin sekin, että Magnus on kumminkin hyvä, ellei paras tiimimme painonpudottajajäsen.
Viime viikko ja varsinkin viikonloppu oli aika haasteellinen koko meidän tiimillemme.  Kysyn, että kenellä on selkärankaa kieltäytyä täytekakusta (vrt. ylin kuva) ja varsinkaan, jos sitä tarjotaan itsenäisyysjuhlajumalanpalvelusmessun jälkeen?
Vastaus: EI KENELLÄKÄÄN!
Paitsi että, minä kyllä olin niin selkärankainen, että otin vain niin pienen palan, että olisiko siinä ollut yksi ja 1/2 mustikkaa ja peukalonkynnenkokoinen pala muuta möhnää.
Kuvassa näkyvä kakku on vuodentakaisesta kattauksesta. Tänä vuonna en olisi kuvaa muistanut edes ottaa, vaikka kamera väskyssä olisi ollutkin. Silmäni olivat nauliutuneet täytekakun mustikkalakeeriin ja pyörryttävän suloisiin kermavaahtolaineisiin sivuillansa.
Sitä se laihduttaminen teettää. Jotain herkullista nähdessään kaikki järjellinen toimintakyky hyytyy.
-Minen nuan vähän takia rupia lautasta sotkemahan, sanoi Magnus nähdessään kakkulautaselliseni.
Eipä niin. Hänen satsistaan oli vähällä sotkeutua pöytäliinakin puolenmetrin säteellä!
Itse en koskaan kehtaisi niin suurta palaa kakusta vohlaista. Ainakaan silloin, kun ollaan yleisissä kakkujonoissa ja ollaan aikamoisia punkeroita.
Tiedän, että täytekakun palanen kerran vuodessa ei lihota, mutta minun kohdalleni osui muutakin herkullista tämän viikon varrella.
Yksi niistä oli jouluateria Alavudella Pohjanmaan Kristillisdemokraattien piirihallituksen miitingissä.
Otin kaikkea hyvää lautaselleni hyvin, hyvin maltillisesti. En siitä syystä, että pystyisin itseni notkuvien herkkupöytien ääressä hillitsemään, vaan syystä, että tulen ihan hirveän kipeäksi, jos syön vähänkin runsaammin. Näin on ollut jo vuoden ja olen siitä täälläkin uikuttanut.
Syy, että olen kumminkin pysynyt pulleana on siinä, että olen syönyt VÄHÄN, mutta KOKO AJAN! Siksi en ole laihtunut. Nyt on tahti siis sellainen, että syön vähän ja 2-3 tunnin välein. Ehkä joku ei tätä tietoa ole vielä ole kuullut, eikä lukenut. Voihan sitä paitsi olla niinkin, että joku alkaa tästä nimenomaisesta maanantaista seuraamaan blogiani, joten on hyvä selvittää syitä ja seurauksia perusteellisesti.
Samaisessa KD:n jouluruokailussa (ja oli meillä kokouskin päälle) ehdotin pöytäseurueelleni, että voisi  runon lausua. Sanoin, että tuli runokirja "vahingossa" otettua mukaan.
Koska pöytäseurueeni (3kpl) oli myötämielinen nousin, viimmosen kinkunpalan valuessa kurkunperällä vatsalaukkua kohti, pystyyn ja ilmoitin, että yleisön pyynnöstä luen omitekemäni joulurunon.
Aika hyvin pystyin runon lukemaan, vaikka jännitti ihan kaameasti. Joukossamme on nimittäin melkein ammattilaisiakin, mitä esiintymisiin sun muihin tulee.
Pelkäsin jossain vaiheessa jopa, että röyhtäisen kesken kaiken.
Pelko ei ole nimittäin ihan turhaa, koska niin kauheasti minulle on joskus käynyt.
Kyllä se röyhtäys varmasti kuului ainakin etupenkkiläisten korviin, vaikka käännyin poispäin mikrofoonista ja olin ryiskentelevinäni ja perkaavinani äänihuuliani. Ei ole enää sen koommin siihen paikkaan röyh...tuota noin runoilemaan pyydetty.

Perjantaina saimme mieluisan vieraan: Viviannin.
Magnus haki neidin junalta Terviksen asemalta siinä kello 19 pintaan.
Laitoin valmiiksi pöytään kaikkia sörsseleitä tortilloja syödäksemme.
Tullessaan Vivianni sanoi, että hän ei jaksaisi syödä mitään, kun iskä oli hakenut hampurilaisia ja hän oli syönyt niitä ja...
No me muut iskimme hampaamme tortilloihin kuin possut limppuun. Siinä, luulisin,  on myös yksi selitys, että vain kaksi kuukautta nuorekkaampi olen tällä hetkellä.
Viiden minuutin päästä Vivianni sanoi, että hänellä taitaisi, tarkemmin ajateltuna,  sittenkin jo tortillat lasehtia.
Pelasimme syönnin päälle Salomon-lautapeliä. Eräänlaista Raamattuaiheista Trivial Pursuittia.
Charlesille (joka pelin voittikin) tuli kysymys onko Jeesus a)valo, b) hämärä, c) pimeä?
Viviannille osui kysymys (hieman liioiteltuna), että luettele Vanhan Testamentin tuomarit ja profeetat ikäjärjestyksessä lopusta alkuun. Kysymykset olivat hyvin erilaisia ja monimuotoisia, kuten tietenkin koko Raamattukin on.
Mainittakoon, että Vivianni ei suinkaan tullut pelissä pökäksi. Pökäksi tulin minä, vai oliko se Magnus? Jommin kummin.
Hirveä meteli syntyy myös avaimenpiiloitus-leikistä. Herää kysymyksiä ja vaaditaan tarkennuksia koska on kyseessä lintu-, koska kala- ja matokorkeus, mistä avainta kannattaa alkaa etsimään. Kun ei  tullut selvyyttä lisäsimme sääntöihin myös napakorkeuden.
Huomasin, että olen tullut surkeaksi avaimenlöytäjäksi. Joku oli jo aikapäiviä sitten kekannut avainkätkön, kun minä vasta mittailin huonetta napaani tuijottaen ja siitä korkeuksia mittaillen.

Lauantaina oli minun ja Magnuksen vuoro olla virsipiirinvetäjinä palvelutalolla.
- Ovatpas Hessa ja Herbert muuttuneet sitten viimenäkemän! sanoi joku hymyillen, kun jaeskelimme virsikirjoja.
-Nii-in! Niin se mualima munklaa! sanoin minä naureskellen. (Olimme vaihtaneet vuoroa Hessan ja Herbertin (nimet muut.) kanssa.
Lauloimme adventinajan virsiä. Minun piti ottaa kuulokoje pois korvastani, etten kuule omaa ääntäni liian selvästi. Se nimittäin kuulosti aika kamalalta. Olen ennenkin huomannut, että lauluääneni petraantuu huomattavasti, kun nyppään kojeen pois ja panen sen taskuun.

Sunnuntaina veimme vieraamme kotiinsa ja menimme itse Vaasan kaupunginkirkkoon suomalaiseen messuun. Kakkutarjoilusta tuolla edellä jo revittelinkin.
Itse messu oli myös aikamoista revittelyä. Aivan mahtavaa!  Kun viimeinenkin laulu (Finlandia-hymi) oli laulettu, niin minä karjaisin koko poskella AAAAAMENNNN!!!
Mauno säikähti vieressä ja äljähti kalpeaksi, mutta ei sanonut mitään. Paitsi tietenkin vieruskaverilleen hiukan vaimonsa intoa häpeillen:
-Halleluja, vaikka huivi menis!

Siinä niillä kakkukahveilla ollessamme Juhani-rovasti tuli ehdottamaan Magnukselle, että tämä vaihtaisi kutsumanimekseen toisen nimensä eli Juhanin.
Juhani-rovasti sanoi, että Juhani-nimi, paitsi että on hieno, kalskahtaisi näissä blogeissakin paljon paremmalta! Ei kyllä yhtään väärin sanonutkaan, vaikka myös oma lehmä on ojassa, mutta...osaako sitä tapojaan enää muuttaa, kun on 50 vuotta Magnusta Magnukseksi (nimi muut.) kutsunut?
Enkä minä keksi, kuinka Juhani-nimi blogissa muutettaisiin?  Näinkö?:
Jussi (nimi muut)? Tai Juuhan (nimi muut.)? Tai Juho (nimi muut.)? Tai Johannes (nimi muut.)?

Nyt on syytä lopettaa tämän kertainen jatustelu taas tähän. Ensiviikolla lisää jLs.
T: Kaisa Jatunen-Huutava
----------------------------------------------------
Psalmi 91: 14-16

Herra sanoo:
"Minä pelastan hänet, koska hän turvaa
minuun.
Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi
suojelen häntä.
Kun hän huutaa minua, minä
vastaan.
Minä olen hänen tukenaan ahdingossa,
pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä,
hän saa nähdä, että minä autan häntä."