maanantai 30. marraskuuta 2015

Mennyt, mikä mennyt


Kyllähän sitä kirjoittaisikin, ellei tarvitsisi keksiä otsikkoa, eikä laittaa kuvia. Nytkin meni puolitiimaa kumpaistakin etsiskellessä ja keksiskellessä. Loppujen lopuksi, vaikka kuinka pehertää, niin samat otsakkeet ja samat kuvat kiertävät kehää. Kaikkihan te sadat lukijani muistatte, että olen aika laiska ottamaan kuvia.
Vanhat kuvat, vanhat otsikot, samantapaiset jutut...hmmm...ei hyvältä näytä. :(
Onneksi edellissunnuntaina kuulin yhdestä iloisesta lukijattaresta, josta en ennen ole tiennyt ja joka kuulemma näitä samiksia aina odottaa. Sellainen tieto antaa intoa ja puhtia mieleen ja notkeutta vanhoihin, paksuihin sormiin näppäimistöllä tanssimaan.
Eikä tosiaan missään ole määrätty, että blogissa aina vetävä ja uusi otsikko ja kuva pitäisi olla. Sitä paitsi minä oikein olenkin sellainen, että kaikki pitää pysyä samanlaisena. Mutta, mutta...toisaalta taas...voi olla, että loppu blogille häämöttää. :(
Eivät muuten ole sormetkaan kohta paksuja enää, jos laihdutusasiat tähän sähtiin ovat luistaakseen.
Nimittäin täällä teitä vinttipöksässä tervehtii 4,8 kiloa köykäisempi ja 4.8 vuotta nuorteampi Kaisa!
Kyllä! 4,8! Luit ihan oikein! Tosin niin on ollut useasti ennenkin, mutta TÄLLÄ kertaa on eri asia, kuten olen jo maininnutkin.
Kerroin viimeviikolla eräälle ystävättärelleni syitä tämänkertaiseen laihdutusintooni ja siitä, kuinka kahdeksankymppiseksi joku epäili.
Ystävättäreni nyökytteli vakavana päätään ja osoitti ymmärtävänsä minua ja intoani. Hän ei kertaakaan edes yrittänyt keskeyttää valitusvuodatustani sanomalla esimerkiksi, että et sinä nyt kyllä yhtään, ainakaan äkkiä katsoen, kaheksankymppiseltä vaikuta. Pimeässä varsinkaan!
Tulin siitä sanomattomuudesta ja keskeyttämättömyydestä vain iloiseksi, koska se vahvisti minua jatkamaan kuuria ja pysymään lujana hautaan saakka.
Olemme laihdutustiimin kanssa sopineet, että kerran viikossa pidämme HERKKUpäivän.
Se päivä tulisi enimmäkseen olemaan lauantai.
Viime lauantaina kauppaan lähtiessäni  sanoin muille laihdutustiimiläisille (Magnus ja Charles), että JOS kaupassa on joulutorttuja, niin ostan kaikille yhden. Mitään muuta en toisi, vaikka mätänis ja vaikka hyllyt notkahtelisivat muita nisusia.
Ei ollut joulutorttuja.
Tein muut ostokseni ja vyöryin kassalle.  Silloin: mitä verestävät silmäni näkivätkään?
Ennen kassaa olevalle tyhjälle paikalle oli järjestetty joulutorttutarjoilu kahveineen päivineen! Olipa vielä ruskeita pipareitakin!
Pumppasin itselleni paffikuppiin kaffia ja tartuin molemmin käsin kiinni ihastuttavaan tähtisilmään, jota myös joulutortuksi kutsutaan.
Kyllä ei koskaan mikään ole maistunut niin hyvältä kuin se kelmeä pieni joulutorttu tuona lauantai-iltapäivänä.
Tuskin kuuluvalla äänellä sain kysytyksi, että miksi tämmöistä ihanuutta on tarjolla?
Tähtisilmävadin takana seisova mies vastasi, että joulu tuloo ja kirkolla on kaikennäkööstä häppeninkiä, niin ajattelimma, että tässäki lähikaupassa...
En edes kuullut kaikkea ja vielä vähemmän ymmärsin. Torttua oli vielä pipenöitä jäljellä kourassani ja se vaati kaiken huomiokykyni.
Syötyäni ja juotuani hain pullatiskistä viinerit tiimiläisille. Eivät olisi ikinä antaneet anteeksi, jos minä vain olisin herkkupäivänä saanut herkutella.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla lukee kahdessa kohtaa: runoja.
Olisi pitänyt lukea kolmessa kohdassa, mutta unohdin laittaa ylös.
Yleensä en taatusti unohda, jos jossakin vaan suinkin saan karhean, sanaisen arkkuni aukaista, mutta nyt pääsi niin käymään.
Nimittäin tiistaina oli Isonkyrön Kristillisdemokraattien po:n syyskokous ja sinne oli minulta runoa pyydetty. Muistan, kun vaatimatonta näytellen sen vihkoon ylös kirjasin. Perään olin kirjoittanut muut muistettavat kohdalle osuneet asiat ja tuomiset, kuten  kahvipaketti, imeläkivi, tee ja särvetit.
Tilaisuuteemme oli kutsuttu puhujaksi Vaasasta myös lääkäri Ida, joka piti mielenkiintoisen puheen kummilapsitoiminnasta Intiassa. Ei siinä runoja kukaan muistanut edes kaivata. Ei edes runoilija itse.
Ajattelin, kun huomasin asian, että luen ystäväkokouksessa, joka pidetään tässä vielä ennen joulua, KAKSI runoa. Sama porukka siellä kumminkin on paikalla. :D

Perjantaina lähdimme Magnus, Eikku ja minä Kurikkaan.
Eikun kanssa menimme Kropsuun naisten kesken iltaan ja Magnus meni Karelia-tuvalle miesten kesken iltaan.
Kropsussa sain lausua omitekemiä runojani.  Olikin mukavaa, kun ei tarvinnut sanoa, että yleisö saa lausua mukana, koska joulurunoja en ole Kropsussa ennen lausunut.

Lauantaina ajelimme Magnuksen kanssa Hyllykalliolle Nurmooseen. Filia-messuun.
Magnuksella oli saarna ja minulla 2 runoa. Kaikki meni hyvin, enkä takellellut kuin muutamassa kohdassa. Kielikin kääntyili notkeana sanojen suolteessa, eikä takertunut kitalakeen, eikä muuallekaan.

Sunnuntaina tapahtui sellainen asia, jota en muista vuositolkkuun tapahtuneen:
Nukuimme niin sanotusti pommiin. Emme ehtineet kirkkoon. Sekös otti kupoliin. Olisi ollut Hoosiannat ja kaikki!
Televisiosta tuli onneksi jumalanpalvelus ja sai edes katsoa, kun muut lauloivat.

Illaksi menimme Nikolainkaupunkiin ja sunnuntaiseuroihin Huutoniemen kirkkoon.
Siellä otimme vahingon takaisin ja lauloimme Hoosiannan koko poskella, niin että katto kohoili.
Kirkosta tryykäsimme kauppaan ostamaan Lyllanille lakritsapötkön tuliaisiksi.
Lyllanilta on leikattu suuri patti pois mahanalustasta ja se on toipilaana.
Oli ollut niin kova leikkaus, että muutamaan päivään ei ollut jaksanut häntäänsäkään  heiluttaa muuta kuin siinä olevaa valkoista osaa, eli hännän päätä (kts. alkukuva).
Mutta annas olla, kun oli laitettu muovinen tötterö päähänsä, niin jo oli tullut neitiin eloa.
HIRVEÄ kolina ja KAAMEA reuhtominen ja tötsä oli kun olikin, vastoin kaikkia painovoimalakeja ja lujuuslaskelmia, irronnut sen päästä.
Noh, keinot muuttuivat astetta kovemmiksi toisellakin osapuolella (vävy Eerikki) ja tötteröremmiä kiristettiin. Se tepsi, mutta piskipä ei suostunut makaamaan. En tiedä montako tuntia koira seisoi, mutta talonväki ahdistui, eikä pystynyt katselemaan karvanajolla olevaa potilastaan, joka kuojuu nokka kuumana ja sairaan näköisenä . Sillä sairashan se  hyvät ihmiset olikin vatsa leikattuna ja kiinni krupattuna.
Keksivät laittaa Rollo-uimakilpailusta saadun toimitsijapuseron sille ja niin solmittua, että koira ei päässyt (eikä pääse) haavaa "hoitamaan".
Nyt on kaikki hyvin. Ainakin taas siihen saakka, kunnes toinen klunssi leikataan. Lääkäri oli huomannut, että niitä on toinenkin. Hohhoijjaa!
Tähän lopetan raporttini ja lähden alakertaan katsomaan, josko tässä torpassa sais kahvia. Sitten taidepiirustuskerhoon.
T: Kaisa Klunssi-Kruppander
------------------------------------------------------------------
Psalmi 146: 1-6

Halleluja!
Ylistä Herraa, minun sieluni!
Koko elinaikani minä ylistän Herraa,
Jumalalleni minä laulan ja soitan
niin kauan kuin elän!
Älkää luottako maan mahtaviin,
älkää luottako yhteenkään ihmiseen-
ei ihmisestä ole auttajaksi.
Hänen henkensä lähtee, hän tulee jälleen maaksi
ja sinä päivänä kaikki hänen hankkeensa raukeavat.
Onnellinen se, jonka auttaja on Jaakobin Jumala,
onnellinen se, joka turvaa Herraan, Jumalaansa.
Herra on tehnyt taivaan ja maan ja
meren
ja kaiken mitä niissä on.
Herra on iäti uskollinen.



maanantai 23. marraskuuta 2015


Hyvää iltaa ja terveisiä piirustustaidekerhosta. Aloitimme kaikki lopputyön piirtämistä. Aihe oli vapaasti valittavissa. Minä kuitenkin pyysin mallia, koska jos vapaasti saa aiheen valita tulee niistä pallopäitä kuvattuna eri aihepiirien tuoksinassa. Noh, sain kuin sainkin oikein kuvan, mistä ottaa mallia. Oli vaikia kuva. Talo korkealla kalliolla, josta johti kivirappuset jonnekin.
Kolme kertaa vielä on tunteja ja sitten saamme päästötodistuksen, johon opettaja ehkä kirjoittaa muutaman sanankin. Toivon, että minun petyykissäni lukee HYVÄ, LOISTAVA, SUPER ja HYPER!!! :D

Yläkerran pöksässä teille tässä taas kirjoittelee tasan kolme vuotta nuorekkaamman näköinen ja kolme kilogrammaa kevyemmän painoinen Kaisa.
Kyllä! Näyttää siltä, että hyvin menee kuuri ja tosi hyvin pyyhkii muutenkin, mitä laihduttamiseen tulee ja kuuluu. Tosin hyvin on mennyt ja pyyhkinyt sata kertaa aiemminkin, että vielä on hiukan aikaista sanoa asianpäältä uuta, taikka aata.
Toivon kuitenkin ja vakaasti uskon (kuten satakertaa... jne.) että tällä kertaa onnistuu.
En tahdo näyttää VIELÄ kahdeksankymppiselä, koska en ole kahdeksaakymmentä ja se on se pointti, joka tällä kertaa ehkä tepsii.
Ymmärrän toki, että kahdeksankymppisenä sitä on kahdeksankymmentä ja myös  näyttää kahdeksankymppiseltä. Ei siinä mitään sen kummalisempaa ja kaameata ole, eikä muutenkaan nokan koputtamista, mutta sitä virstanpylvästä ENNEN en tahdo sen laatuinen olla. En, vaikkahan mätänis!
Tähän nykyiseen Hälvän laihdutustiimiin kuuluvilla muillakin jäsenillä (Magnus ja Charles) on mennyt erinomaisesti mitä  kutistumiseen tulee. Myös tiimiimme etäjäsenenä kuuluvalla Ansalla menee hyvin. Tässä viikolla vähän hänen kanssaan sättäiltiin.
Joukkolaihduttaminen on ihan eri kuin yksin nälissään oleminen. Tämän ajatelman keksin juuri nyt ja olkoon se tiimimme mottona.

TAAS on siis maanantai ja TAAS on maisemat alun kuvissa näkyvien kaltaisia.
Alkukuvat eivät ole viikolla räpsäistyjä, vaikka ne voisivat kyllä olla. Tismalleen samanmoista on ulkona tänään, jos vilkaisee  itäänpäin antuvasta köökin ikkunasta ulos.
Tosi kauniita ovat maisemat.
Tänään paistoi ihanasti aurinko ja koko päivän tein lähtöä ulos reippailemaan, mutta ei löytynyt sopivia kenkiä, eikä takkia. Tai olisivathan ne ehkä löytyneet, jos olisin viitsinyt kaahia komeron perälle sen hirveän tavarakaaoksen yli. Vinttikomeromme on kuin sudenpesän oviaukon edusta. Äitini puheiden mukaan sudenpesän ovella vallitsee aina totaalinen kaaos. En tiedä, mistä hän asiasta tiesi. Tottapa joku metsästäjä oli kertonut.
Keksin aina sata ja yksi asiaa, vaikka olisi kunnon kuteetkin heti käyttövalmiina, sata ja yksi syytä, ettei vaan tarvitsisi mennä ulos raittiiseen ilmaan ja virkistyä.
Tällä haavaa olen aika vetelä ja saamaton. Kynsinauhatkin ovat aikalailla verestäviä.
Jahka kiloja vielä karisee, niin varmasti tahti muuttuu. Luulisin. Ainakin kaikki laihtuneet ihmiset innosta väristen kertovat, miten laihana mieli muuttuu niin, että maapallokin heilahtaisi, jos siinä olisi kripa, mistä kammeta.
Krivan olisi kohta syytä minunkin kohdallani löytyä, että saisin kaikki jouluvalmistelut kunnialla tehtyä.
Jouluvalmisteluihini kuuluu: 1) Muutaman laatikon tyhjentäminen, 2) ikkunaverhojen vaihtaminen köökkiin. (Pyysin jo eilen Catherineltä verhoja, mutta ei voinut vielä antaa, kun riippuvat heidän omassa kamarin ikkunoissaan), 3) lanttulaatikoiden paistaminen ja 4) seinien ripsiminen pölyhuiskalla.
Voin vakuuttaa, että seinien ripsimistä en tee muuta kuin hämähäkkien kiusaksi.
Niitä kun löytyy tällaisesta peltojen keskellä konottavasta rintamamiestalosta jos jonkin sorttisia.
Viime viikolla, kun otin käyttööni pitkästä aikaa kahvakuulani, niin senkin alta kömpi oudonnäköinen hämähäkin niljake!
Kangistuin kauhusta ja kahvakuula oli pudota permannolle. Ajattelin, että meille on pesiytynyt joku uusi ihme laji taas. Ei ole tavallinen hämähäkki sellainen, joka asustaa kuudenkilon kahvakuulan alla!
(Hytisee).
Niin, siis mihinkäs minä jouluvalmisteluissa jäinkään?
Joo,  joulukyntteliköt aion laittaa ikkunoille huomenna. Kun on ikkunoilla kyntteliköt, niin kaikki touhuaminen ja siivoaminen käy ja huvittaa huomattavasti lipevämmin.
Jossakin vaiheessa ihan lähiaikoina leivon niitä maailman helppotekoisimpia piskettejä, joiden reseptin olen varmasti blogiinkin kirjoittanut.
Ostan myös valmiita torttutaikinalevyjä pakastimeen ja luumuhilloa kaappiin, että saa aina paistaa tuoreita meheviä torttuja, kun tortuttaa. Näin laihiksella ei tietenkään sovi oikein tiuhaan tortuttaa.
Joulunaika ennen joulua on ihanaa. Minun mieltäni ei nujerra mikään enää joulunajan jälkeenkään.
Ei pätkääkään. Ennen vanhaan pakkasi  niin tekemään.
Kaikki oli niin kamalan surkeeta ja ankeeta Joulun mentyä. Näin ei tietenkään muilla tarvitse olla, mutta minulla oli.
Nyt, kun tiedän, että Joulun syntymäpäiväsankari elää ja vaikuttaa tälläkin hetkellä, niin mitä minun tarvitsee sureskella. Surkoon hevoset. Niillä on isompi nuppi.

Viime maanantaina olin (ja ehkä siitä myös kirjoitinkin), seurakuntamme taloudellisen jaoston kokouksessa.
Siitä en ole tainnut kirjoittaa, kuinka kaikki suhtautuivat taannoiseen möläytykseeni, jonka te kaikki tuhat lukijaani varmasti muistatte.
Ei kuinkaan. Jotkut eivät edes tienneet, mistä puhun, kun anteeksi pyysin.
Kuiskasin haudanvakavana katsellen rikkinäisiä kengänkärkiäni, että moni möläytykseni johtuu kummallisesta HUMÖÖRISTÄNI.
Herbert vastasi iloisesti pitkälti ymmärtävänsä sitä. Bärjo puolestaan kertoi ihmetelleensä, että mistä tua Kaisa ny oikeen kirjottaa? (vrt. sähköpstin kautta anteeksipyytäminen).
Elikkä loppu hyvin kaikki hyvin. Voin jatkossakin mennä iloisena kokouksiin. Se on hyvä se, koska tykkään kokouksista. Olen aina tykännyt.

Keskellä viikkoa matkustin junalla Nikolainkaupunkiin "vanhojen" postilaisten miitinkiin.
Sellainen miitinki pidetään aina noin kolmen kuukauden välein.
Tervajoen asemalla junaa odotellessani näin jo kaukaa, että veturina toimi vanha ja tuttu dieseljuhta. Tai mikä se nyt onkin? Joka tapauksessa ei sellainen vihreä vauhtihirmu.
Tälläkin junamatkalla mentiin kyllä, veturista huolimatta, niin lujaa, että meikäläisen ahdisti taas "taskurivollin" laukusta kaivamaan.
Muutaman jakeen luettuani uskalsin nostaa pääni hartioiden välistä ja rauhassa katsella ohikiitäviä maisemia. Kovin kauaa ei maisemia ehdi katselemaan, koska matka kestää vain 20 minuuttia.
Meitä vanhan kunnon postilaisia sovittuun ravinteliin tuli tällä kertaa kuusi.
Sellaista pöytää, johon kuusi ihmistä olisi mahtunut lounehtimaan, ei löytynyt vapaana. Niinpä tomerat työkaverini järjestivät sellaisen:
Kahdenhengen pöytä kannettiin rivakasti neljänhengen pöydän päähän jatkeeksi. Eräs ventovieras ruokailija sivupöydästä tuli kohteliaasti auttamaan.
Tarjoilija kysyi meiltä, että mitäs täällä mööpleerataan? Hän ilmoitti sitten asiallisesti, että paikat olisivat varatut kolmesta eteenpäin. No, meillä oli aikaa kaksi ja 1/2 tuntia. Siinä ajassa  kyllä jotenkuten ehtii puida asioita ja syödäkin kupunsa täyteen.
Sain ilokseni lausua myös runon. Ei tarvinnut itse edes ehdottaa, kuten edelliskerralla, jolloin kukaan ei edes tiennyt, että laukussani on omitekemä runokirja.
Minulla oli (ja on) onni omistaa ihania työkavereita. He olivatkin parasta postissa työskennellessäni.
Kerroin työkavereilleni tulleeni siihen tulokseen, että minä olin ihan väärällä alalla, kun olin postissa.
-Niin! Sun olis pitäny olla joku taiteilija! sanoivat muut.
Noh, tiedä häntä, mutta...joka tapauksessa näin on elämä solahtanut alkuiltaan kohdallani ja hyvin on solahtanutkin. Ei mitään valittamista. Nythän sitä saa sitten harrastaa niitä "taiteellisia" taipumuksiaan ja vaikka aamusta iltaan. Uskon, että en olisi taiteesta kumminkaan elantoani saanut. NIIN mahdottoman taiteellinen en ole.

Torstain kohdalla kalenterissa lukee LULU.
Meidän oli tarkoitus mennä kyseisenä päivänä Asevelikylään hoitamaan terapiakoira Lyllania, jolta oli määrä leikata kamala patti mahan alta.
Lääkäri olikin joutunut perumaan ajan, koska hänellä oli itseltään leikattu kättä ja joka käsi oli nyt tikkiä täynnä. Olisihan se ollut mukavaa, kun Lyllanin leikkomiset olisivat olleet ohi tätä kirjoittaessa, mutta lääkäritkin nyt vaan joskus sairastuvat itsekin. Ei voi mitään. Viikon päästä sitten uudestaan.
Torstaina en liioin mennyt punttisalille, koska Ewe ei päässyt mukaan kipeän jalkansa takia.
Punttisalille ei voi mennä yksin. Kaikki vempeleet ovat huomattavasti kevyempiä, kun on joku jolle saa paasata asioitaan.

Sunnuntai kun koitti, olisi taas pitänyt revetä kahtia. Vielä, laihdutussession tässä vaiheessa, se olisi teoriassa hyvin onnistunut. Mutta kun ei, niin ei.
Emme päässeet kotikirkossa järjestettyyn Blues-messuun, vaan ajelimme Huutoniemen kirkkoon
Kohtaamispaikka-messuun. Meillä on aina sunnuntai-ilta sellainen, että samalla kun menemme Nikolainkaupunkiin seuroihin, menemme myös Asevelikylään lapsenlapsia laskemaan. Heitä on kaksi.
Näkisimme muuten aivan liian harvoin. Tuntuu kuin kaikki muut paapat ja mummut näkisivät lapsenlapsiaan joka päivä

Nyt pitää lopettaa tältä erää, vaikka luturoimista olisi ehkä vielä riittänyt.
T: Kaisa Luturinen-Tupperskjöld
-------------------------------------------------------------
Psalmi 145: 13-14

Sinun valtakuntasi on ikuinen,
sinun herruutesi pysyy polvesta polveen.
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Päivää lyhyempi viikko


Iltaa kaikille lukijoilleni, joita tiedän ympäri Tellusta runsaasti olevan.
Ilokseni blogin lukijalaskurikäyrä pompahtaa aina hurjaan nousuun maanantaisin laskeakseen vähintäinkin yhtä hurjasti seuraavana, tai ainakin sitä seuraavan päivänä.
Huomenissa en ehdi kirjoittaa mhvv:tä säälliseen aikaan, joten ettei hurja nousu tapahtuisi turhaan, eli paljon lukijoita, mutta ei luettavaa, kirjoitan viimeviikon asiantyngät tänään sunnuntai-iltana.

Alkuun laitoin äidin (yläp.) ja pojan (alap.) taiteesta valokuvia teille nähtäväksi. Minun mielestäni omena ei ole kovin kauas pudonnut, vai mitä mieltä olette?
Korttejani voi käydä katsomassa ja tilaamassakin, jos niin tykkää ja siltä tuntuu, osoitteesta www.kaisajouppi.albumit.fi.
Taulunkin voi tilata, jos niin tykkää ja siltä tuntuu, ottamalla minuun yhteyttä.

Syy siihen, että en huomenna ehdi tänne kirjoitella, on aamupäivän seurakunnan tal. jaoston kokous, joka hyvässä lykyssä jatkuu iltapäivään. Illalla on se usein mainitsemani piirustustaidekurssi, joka puolestaan loppuu 1/2 21. Kirjoita siinä sitten, kun olet 1/2 pökerryksissä päivän menoista.
Ei! Parempi on kirjoittaa nyt, kun on aikaa, eikä pyörrytä.
Heheh..no ei vaitiskaan. Yritän kirjoittaa lyhyesti, mutta jämäkästi ja ennen kaikkea mieleenpainuvan kiintoisasti. (Yskii kovasti).

Viime maanantain kohdalla on kalenterissa kaksi merkintää:
1) Ystävä kokous KD ja 2) Lemmen viemää.
Numero yksi on varmaan tullut kaikille tutuksi ja tietoon  tämän bloggausharrastukseni aikana, mutta tuo 2) LEMMEN VIEMÄÄ voi olla hiukan tuntemattomampi keissi.
Juu! Olen muutamisen vuoden seurannut silmää räpäyttämättä ja melkein hengittämättäkin saksalaista saippua... tai oikeastaan lipeäsarjaa nimeltä Lemmen viemää.
(Hohhoijjaa!)
Noh, päätin kuukausi sitten pitää kertakaikkisen paussin sarjan vahtaamisesta ja maanantaina oli sitten se päivä, kun aloitin uudestaan. Katsoinkin mielenkiinnolla, mitä kaikkea Paulinen ja Leonardin ynnä Wernerin elämässä oli päässyt kuukauden aikana päässyt tapahtumaan.
Mutta mitä minun vanhat, mutta sierettyneet silmäni näkivätkään?  Vanhat konkarit olivat joutuneet taka-alalle ja uudet tuntemattomat naamat vallanneet koko ruudun!
Päätin, että en enää tuhlaa kallisarvoisia loppuelämäni tunteja sarjan töllöttämiseen, vaan käytän ajan johonkin muuhun. Ja, jos en keksi, mitä se muu voisi olla, niin sittenkään en enää palaa entiseen toljottamiseen. En ainakaan niin intensiiviseen.
Keksin, että voinhan käyttää ajan pururadallamme viuhtomiseen. Varsinkin nyt, kun olen kuurilla. Muutaman kerran olen jo niin tehnytkin, eli VIUHTONUT radan päästä päähän.
Varmasti, jos lisään kierroksia, se viuhtominen alkaa tuntua paremmalta.
Nyt on ollut sellainen tunne, että keuhkot pyrkivät ulos jokaisesta mahdollisesta reiästä, mikä ihmisruumiiseen on laitettu.
Onneksi toppatakin nepparit pysyvät jo kiinni, vaikka rintalasta ja pallea kohoilisivat kuinka kiivaasti. Ajatella! Jo kilon painonpudotus vaikuttaa näin suotuisasti.
Niin, luit aivan oikein! Kilon kevyempi ja vuoden nuorekkaampi Kaisa täällä juttua sinulle suoltaa!
Olen ollut hyvin tiukkana ja motivoitunut, mitä laihduttamiseen tulee. Ihan koko viikon.
(Kuten tietenkin ne viisikymmentä kertaa aikaisemminkin alkamani l-kuurit). Mutta uskon totisesti, että tällä kertaa vihdoinkin onnistun, sillä koskaan aiemmin minulta ei ole tiedusteltu, josko olen 80 päässyt täyttämään. Kyllä moiset kysymykset panee yrittämään.

Keskiviikon kohdalla on kalenterissa myös kaksi merkkausta:
Draama ja haastattelijana Sohva-kirkossa.
Menin jälkimmäiseen, koska haastattelijana en koskaan ennen ole ollut. Se, etten ole ollut, ilmeni siinä, että sulavuus&rentous oli heinäseipään tasoluokkaa.
Laatimani kysymyksetkin olivat paikkapaikoin ontuvia ja niinpä siinä ohjelman aikana sain valtavan halun ryömiä sohvan alle. Sohvan, jonka päällä istuivat haastateltavat. He onneksi vastailivat juoheasti ja hyvin kaikkiin kysymyksiini. Niihin outoihinkin.
Sohvakirkkoon oli tullut runsaasti väkeä. Hyvä ilta kaiken kaikkiaan, ellei meikäläisen osuudesta ihan kaikkea oteta lukuun.
Draama esityskin Pappilassa oli sujunut hyvin, vaikka meikäläinen SUURI KANSANJOUKKO-roolissaan ei ollutkaan paikalla.

Viimetorstain kohdalla kalenterissani seisoo selvällä suomenkielellä:
Kirkko klo 13. Pankin joulujuhla.
Se vaan, että kyseinen juhla, jossa minulla olisi suuri ilo ja kunnia lukea runojani, on vasta 10.12, eikä 12.10, kuten olin merkannut.
Sitä en siis vielä viime torstaina tiennyt, vaan istua jötkötin Saabissani kirkon parkkipaikalla ja ajattelin, että aikas pieneltä näyttää osanotto joulujuhlaan. (Itse asiassa parkkipaikalla ei ollut yhtäkään autoa Saabin lisäksi).
Soitin Jonnalle, joka kutsun aikoinaan oli esittänyt, että olenko väärä henkilö, väärässä paikassa väärään aikaan?
Kuulin vastauksen ja kalpenin. Pyysin Jonnaa, ettei sanoisi kenellekään ja hän lupasikin iloisesti.
Tämä jääköön nyt sitten teidän, minun ja Jonnan väliseksi salaisuudeksi.
Rauhoituin aika äkkiä ja huojennuin lisää, kun muistin, että olen aina tehnyt ihan kummallisia siirtoja ja merkintöjä menemisistäni ja tulemisistani. Tämä ei siis ole dementiaa, vaan läpi elämän seurannutta hometiaa!
Muistan esimerkin työelämästäni. Olen sen jo joskus tänne ylös kirjannut, mutta kertaus on opintojen äiti.
Olin liimannut pakettikorttiin postimerkkien sijasta kuittausmerkkejä (säästökirjaan liimattavia rahamäärämerkkejä) ja joka asia tuli selville ja saatettiin johdon tietoon. Esimiesjohtaja kysyi puhelimessa haudanvakavalla synkeällä äänellä:
-Mitä te (siihen aikaan teititeltiin alaisia) ajattelitte, kun liimasitte kuittausmerkkejä postimerkkien sijasta?
-En varmasti mitään, sain kauhultani soperrettua.
-Sitä minäkin! Klik!

No joo menneet ovat menneitä, mutta  onneksi olin kuukautta etuajassa runonlukemiseni kanssa, enkä kuukautta liian myöhään.

Lauantaina ajeltiin Nikolainkaupungin kauppaoppilaitokselle seuraamaan Joonathanin Salibandy-matsia. Pelasivat Isonkyrön Remixiä vastaan.
Siinä olikin sitten taputtamista, kun piti molempia joukkueita kannustaa. Nykyisen kotikuntansa (Isokyrö) joukkuetta ja lapsenlapsen Vaasan joukkuetta.
Tasaväkinen oli kamppailu. Mukavaa oli katsella sitä ketteryyttä, nopeutta ja peli-intoa, mikä pelitantereelta nousi sinne korkealle katsomoon asti.
Katsomosta puheenollen ne ovat tällaiselle mummu-ihmiselle ihan liian korkeita ja jyrkkiä. Nuoret hyppivät penkkien yli kuin kirahvit, mutta meikäläinen seisoi jalat leveällä, polvet vaappuen etsien tukea kaiteista, joita ei ollut. Onneksi Magnus talutti pelin loputtua  meikämummun alas ja turvallisesti auton penkille hengittelemään.

Matsista menimme Aija-Kanitan luo kahville. Tarjolla oli ihania berliininmunkkeja. Söin yhden sileällä omallatunnolla. Laihdutuslapussa näet luki, että juhlissa saa syödä kuten muutkin. Ja sehän oli todella juhlaa, kun pääsi matsiin ja tädin luona käymään.

Tänään sunnuntaina olisi ollut kaksi menoa. Elikkä olisi pitänyt revetä kahdeksi ja hyvin olisi riittänyt värkeissäkin varaa, jos se ilman veren vuodatusta olisi mahdollista. Menin kuitenkin Vähänkyrön kirkkoon rovastikunnallisille naisten päiville. Olin sinne aikoja sitten ilmoittautunut. Onneksi Magnus pääsi kunniakkaasti edustamaan perhekuntaamme Isonkyrön kirkkoon ja seurakuntakodille, jossa vietettiin kappalaisemme syntymäpäivää. Onnea vaan minultakin ja Taivaan Isän runsasta siunausta!
Illalla ajelimme Vaasaan. Huutoniemen iki-ihanaan kirkkoon seuroihin.
Seuroista Asevelikylään. Vävy valmisti taas niitä sanoinkuvaamattoman hyviä pitsojaan. Otin täysin tavanomaisesta poiketen ainoastaan yhden hyvin pienen palasen. Sellaisen 1/4 osan vanhanaikaisesta sinisestä nenäliinasta. Tavallisestihan syön koko nästyykillisen.
Samoin tekivät Magnus ja Charles, mutta kyllä me sitten kotimatkalla itseämme haikeina surkuttelimmekin ja kehuimme ääni väristen Eerikin pitsoja.
Tähän lopetan raportin ja toivotan kaikille hyvää yötä Jeesus myötä. Hänessä meillä on turva näinä kummallisina ja pelottavina aikoina.
T: Kaisa von Bolhufvud-Gyllenbögel
---------------------------------------------------------
Psalmi 46: 2-8

Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka
maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.
Meret pauhaavat ja kuohuvat,
vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat
Jumalan kaupunkia,
korkeimman pyhiä asuinsijoja.
Jumala on kaupunkinsa keskellä,
kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat
horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.


maanantai 9. marraskuuta 2015

Tapaamisia ja syömisiä


Kukkuu? Haloo? Onko siellä ketään?
Täällä Kaisa! Tasan 1/2 kiloa ohuempana ja 1/2 vuotta nuorekkaampana! :D

Kuuri alkaa purra hitaasti, mutta varmasti. Mikä iloisinta, niin siitäkin huolimatta, vaikka viikolla olin kaksikin eri kertaa istumassa ravintoloiden lihapatojen ääressä, niin puntarin viisari sojottaa alempana kuin ennen. Selostan niistä lihapadoista hiukan lähemmin, kun tulen siihen kohtaan.
Kuvista, jos sen sijaan heti alkuun sanoisi jotakin:
Yläkuva on samasta tutusta keskikammarin nurkasta, kuten kymmeniä kertoja aiemminkin.
Nyt tässä kuvassa ovat EHKÄ ainakin taulut osittain muuttuneet. Laitoin kuvaotoksen tänne siitäkin syystä. että uusia kuvia ei taaskaan ole.
Kuvanhan voi ottaa uutena, sillä taulujen paikathan meillä muuttuvat tämän tästä, vaikka taulut ovatkin samoja.
Jos seinissämme jossakin on tyhjä naula, niin siihen käydään oitis hakemassa taulu jostakin toisesta naulasta riippumasta, johonka kohtaan puolestaan haetaan toinen taulu jostakin toisesta...jne.
Nauloja tintataan melkein joka päivä johonkin ihka uuteen kohtaan ja taas sama show jatkuu.
On hauskaa, että tauluja on runsaasti ja että ne riippuvat seinillä toinen toisensa alla ja vieressä ilman minkäänkarvaisia  sopivuus-säädöksiä. Joku sisustusintendentti saisi kyllä ähkyn meidän huushollissamme.

Alakuva on tämän kevään Israelin matkaltamme. Minä kuvaan ja Vivianni ja Magnus poseeraavat. Paikka on joku Jerusalemin lukuisista ulkoilmasyöntipaikoista ja odottelemme suussa sulavia falavellejä syyäksemme.
Israeliin kannattaa mennä jo yksin falavellienkin takia.
Juuri eilen. isänpäivänä, muistelimme Viviannin kanssa matkaa ja haikeina myös huokailimme.
Ah, kunpa vielä joskus noihin maisemiin pääsisimme. Uskonpa, että Joonathankin samaa mieltä oli.
Kääk! Ei olisi pitänyt mainita sanaa falavelli! Nyt ahdistaa alakertaan syömään välipalaa.
Käynkin kissauttamassa kahvit tässä välissä ja syömässä sallitun rajoissa leipää.

No niin, (pyhkäisee suupieliään ja alkaa taas naputtelemaan) peli jatkuu.
Viime maanantaina, jolloin kirjoitin edellisen bloggaukseni, olin tuttuun tapaan piirustustaidekurssilla Vähänkyrön Vaasassa. Siitä en teille vielä voinut kirjoittaakaan, koska olin niin aikaisin asialla näillä sivustoilla.
Piirustuskurssilla saimme taas eteemme mallikuvia, joista jokaisesta tuli piirtää haluamansa kuva. Minä halusin piirtää kuvan, jossa ihminen (ei käynyt selvästi kumpaako lajia) nukkui rauhaisaa unta täkin alla. Nenä ja toinen jalka vain näkyivät fällyn alta.
Opettajamme Masa- Etias sanoi, että mallin voi piirtää hiukan toiseenkin sorttiin ja asennotkin erilailla kuin herra Rembrantti aikanaan tehnyt oli.
No minähän piirsin sen ihmisen niin kummalliseen sykkyrään, että Masa-Etias ei yrityksestä huolimatta pystynyt olemaan nauramatta sitä katsellessaan. Ei, vaan hän nauroi kovasti ja railakkaasti.
Alkoipa minuakin naurattamaan opettajan nauru ja niin me nauroimme ikään kuin duettona kauan ja hartaasti. Yritin kuiskata, että en ollut vielä kunnolla käsitellyt, enkä piirtänyt sitä kohtaa, joka nauratti, mutta...en pystynyt. Nauratti siksi paljon. :D
Se on kuulkaa kaikella tavalla hauskaa tämä taiteiden harrastaminen. Ei tarvitse erikseen naurujoogia, kuten ei muitakaan joogia.
Tänään e valitettavasti pääse piirustustunnille, kun on toinen meno. Kahteen paikkaan ei ratkea, vaikka värkeissä VIELÄ olisikin varaa.

Tiistaina oli se ensimmäinen lihapatojen ääressä oleminen, joista alussa vihjasin. Ravintola Herkkutatissa (nimi muut.) Vaasassa.
Minä, Ansa (nimi muut.) ja Irru (nimi muut.). Kolme tuttua kouluvuosilta.
Kolme tiimaa myös praatattiin.  Oli kuin ei mitään vuosia&vuosia olisi kohtaamisiemme välissä ikinä ollutkaan! Tämä tapaaminen viehätti minua erikoisen paljon. Jälkeenpäin olen mutustellut ja muistellut jutteluamme. Minä tykkään sellaisesta seurasta, jossa ei kaihdeta mitään asia-aluetta. Puhuimme uskostakin ihan luonnollisena asiana ilman, että kukaan kiemurteli ja vilkuili aikarautaansa. Tosi voimaannuttava (kuten Ansa sanoi) miitinki. Päätimme, että mikäli meistä riippuu, se ei jää viimeiseksi.
Söimme myös tietenkin, vaikka juttua riitti, lounaan, johon kuului mm. simpukkasoossi.
Simpukat olivat vaaleassa ihanassa paksussa kermakastikkeessa kita (kuoret siis) ammollaan. Joistakin oli sisusta irronnut kastikkeeseen, mutta joissakin oli klöntti vielä tallella. Siis olivatko ne hyviä! Siitä siihen, etten syönyt kuoriakin.
En ole ennen moista kastiketta syönytkään. Silloin tällöin ostan itselleni säilykepurkin, jossa on simpukoiden sisälmykset ja ahmin yksin koko purkillisen.
Kääk! Ei olis pitänyt mainita simpukoista mitään. Nyt paukahti tekeen niitä mieli, eikä oo!
Kuinka voisikaan olla, kun aina heti s-purkin ostettuani sen syön. Meillä ei simpukkapurkki kauaa happane, kun meikäläinen on asialla.

Keskiviikon, torstain ja perjantain kohdalla ei kalenterissani ole edes kahvitahraa.
Vaikuttaisi ja näyttäisi, että en ole pannut tikkua ristiin noina päivinä. Väärin! Kyllä laitoin!
Imuroin koko rintamamiestalomme alavooningin. Olisi pitänyt imuroida ylävooninkikin, mutta otti sen verran selän päälle, etten edes ajatellut yläkertaa.
Valitin Magnukselle, että kylläpä imurointi krassaa ja vihloo selkäpiitä.
-Niin teköö, sanoi Magnus ja loi merkitsevän katseen minuun. (Hän on nimittäin se, joka meillä aina imuroi).
-Kyllä paikkojen jynssääminen, pölyjen pyyhkiminen ja vessan kuuraaminenkin työstä käy, olin sanomaisillani, mutta ruimaisi niin ilkeästi selkäruodosta, että jätin sikseen.

Lauantaina ajelin Nikolainkaupunkiin Pohjanmaan Kristillisdemokraattien syyskokoukseen.
Olin hyvissä ajoin paikalla. On Maunosta hiukan tarttunut tapa, että tuntia ennen on hyvä olla ovien takana ja viimmosena painaa ovi perässään kiinni.
Aikani, eli 1/2 tiimaa, odotettuani aloin kummastella, kuinka kukaan muu ei tule kokoukseen?
Meninkin sisältä kysymään, että olenkohan oikeassa paikassa?
-Riippuu siitä, missä te haluatte olla, olisi sen ystävällisen herrasmiehen varmaan tehnyt mieli kysyä.
Noh, minä halusin olla Kristillisen koulun tiloissa pidettävässä KD:n kokouksessa.
Juu, ei ole koulu ollut tuossa paikassa enää kahteen vuoteen, sanoi tuo ystävällinen mies.
Sain tietooni missä koulu tällä hetkellä sijaitsee ja prääsäsin paikalle. Hyvin ehdin. Kiitos ajoissa olemisen. Kun on ajoissa paikalla, ehtii, vaikka olisi väärässäkin paikassa.

Saman päivän iltapäivällä meillä oli Maunon ja 12 muun henkilön kanssa mieluisa meno siihen viikon toiseen lihapatapaikkaan. Östermyraan.
Aluksi ravintolaan syömään ja lopuksi teatteriin Tangoa katsomaan.
Tilasimme Magnuksen kanssa 7t (!) paistettua härkää.
-Kylloli maikian makuusta ja kerranki kypsää! Magnus iloitsi.
Hyväähän häränpaisti toki olikin, mutta minä en välitä kypsyyksistä, kunhan saa haarukalla ja veitsellä paloja irti, eikä jää suuhun pyörimään. Medium käy minulle oikein mainiosti (ja raakakin).
Pidin varani, ettei rintakehä ja hartiat äyskähdä kipeiksi liiasta syömisestä ja niinpä jouduin jättämään ihastuttavan pottumuusin miltei koskematta lautaselle. Sitä ihanuutta oli lätkäisty melkein napollinen
niiden häränpalojen viereen. Olisin saanut kauhean rautakankisyndroomakohtauksen, jos olisin muusinkin suuhuni ahtanut.
Jonkinlaisen kohtauksen kyllä sain, vaikka en liikaa syönytkään. Nimittäin häpeäjäykkyyskohtauksen. Tönäisin vesilasin kumoon, niin että vastapäätä istuva Give-Liza kastui ylt ympäriinsä.
Okei, onhan puhdas vesi eri kuin mustikkamehu, tai kirnupiimä, mutta...
Pattiin otti ja hävetti lujasti.
Teatterin tuoksinassa kaikki kuitenkin unohtui. Harvinaisen mukaansatempaava ja ajatuksia antava oli tämä Tango esitys. Näyttelijät täysin amatöörejä ja silti näyttelivät kuni Taunopalot ja Ansaikoset konsanaan.

Sunnuntaina oli kaikkien isien päivä, kuten kaikki tiedämme. Nikolainkaupungista tuli syömävieraita.
Keitin oikeaoppista kiisseliä (ei valu pois purnukasta, vaikka ylösalaisin kumoaaa), ja paistoin uunissa nyrkinkokoisia lihapullia.
Lahjaksi Magnus sai taulun, kalsarit ja vihreitä kuulia.
Tämä isäinpäivä oli paitsi hyvä ja ihana, niin myös tavallisuudesta poikkeava. Nimittäin puolet täytekakusta laitettiin pakastimeen ja vihreäkuulapaketti teipattiin maalarinteipillä umpeen, ettei kuulat lemmehdy, koska rasia oli avattu. Otimme kaikki kuulan, jos toisenkin.
Kuuna kullan valkeana meillä ei ole kuulapakettia avaamisen jälkeen kiinni enää teipattu.
Sitä se laihduttaminen ja nuorettaminen saa aikaan.

Isänpäivän iltana ajelimme vielä Nikolainkaupunkiin seuroihin. Minulla oli kahvitusvuoro.
Kahviryhmästämme kaksi oli sairastunut, joten hoitelimme asian kahdestaan. Timoteus ja minä. Hyvin meni, mutta menköön. Lopuksi Marja-Leena (nimeä ei muut.) vieraasta kaffiryhmästä tuli jeesaan tiskikoneen käytössä. Eli oli mukana koko ajan, kunnes viimeinenkin pilkkumi oli puhdas.

Nyt loppuu jatustelu taas tältä erää. Lähden KD:n paikallisosaston ystäväkokoukseen. Piirustustaidekurssi jää valitettavasti pois, vaikka värkeissä...jne.
T: Kaisa Pilliäinen-Pönderskog
-----------------------------------------------------------

Psalmi 140: 7-8

Minä luotan sinuun, Herra,
sinä olet minun Jumalani,
kuuntele, mitä sinulta pyydän!
Herra, sinä olet väkevä auttajani,
sinun kätesi suojaa minua taistelussa.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Juoksua, juontoa ja giljotiinia


Tänäänpä olen taas hyvissä ajoin täällä vinttipöksässä tätä joka maanantaista kirjoitussessiota aloittelemassa.
Kellohan ei ole vielä paljon mitään ja silti olen ehtinyt tekemään jo paljon muutakin: Olen täyttänyt pyykkikoneen, tyhjännyt tiskikoneen, keitellyt puuroa, etsinyt ainakin tunnin valokuvia itsestäni ja muuta sen sellaista pientä on tullut puuhasteltua.
Muut puuhastelut menivätkin ihan ok, mutta valokuvien kanssa oli tulla tupelikko! Tuotti tuskaa ensinnäkin löytää se vaarin tekemä puurasia, jossa on niitä vanhoja kuvia.
Noh, löytyihän se ja niiden kanssa sitten menikin aikaa ja tupakkia.  Jäskähdin katselemaan kaikkia niitä tuhannen tuhatta muutakin valokuvaa, joita elämäni ja muidenkin elämien aikana on tullut räpsittyä.
Murehduinkin myös aika paljon. Niin valtavasti nousi kuvista mieleen rakkaita, jo edesmenneitä, ihmisiä. Oi niitä aikoja!
Pikkasen otti tietenkin myös hermon päälle, kun katseli omia kuviaan vuodelta nakit ja muusi. Kuinka hehkeä sitä olikaan joskus ollut! Silloin nuorena ja nättinä! Toista on nyt!
Magnus onneksi kyllä sanoi, jotta hänellä ei oo minkäämmoosta rutajamista tämän hetkisestäkään tilantehesta. Se lohdutti.
Olen joskus kirjoittanut täällä, että Magnuksella on yötä päivää, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, vaaleanpunaiset silmälasit minun suhteeni. Ei kuulemma minkäänmoosta vikaa, eikä viilua mihinää kohtaa, mitä ulukonäkööni tuloo. Oo ollu koskaa!
Hienoa. Kannatti aikoinaan rukoilla itselleen  aviomiestä. Muistanette senkin, että todella hartaasti rukoilinkin, kun tuntui, että flaksi poikien keskuudessa oli niin kovin surkeeta?

Sain kuvia katseltuani sitten kuitenkin nieltyä angstini ja valittua viisi (5) yli viisitoistavuotta vanhaa kuvaa itsestäni.
Minut on nimittäin haastettu Facebookissa eräänkinlaiseen juttuun taas. Vähintäin 15 vuotta vanhoja valokuvia itsestä viitenä päivänä!
Olen vannonut, että en ota mitään haastetta enää ikinä vastaan, mutta onhan se takki käännettävä. Haastaja nyt sattuu olemaan niin ihana ja hänen omat vanhat kuvansa niin hyviä, että mukaan on mentävä.  Valitsemani kuvat on katsottavissa vaan Facebookissa, mutta  laitan niitä tännekin alkukuviksi joskus, kun muu kuvamateriaali loppuu. Materiaali loppuu vuorenvarmasti aika piankin, koska olen niin mahdottoman laiska filmaaja.
Nuo kuvat tuossa alussa ovat kyllä tällä kertaa ihan upouusia.
Ylimmäisessä kuvassa on pihapiirimme uuden asukkaan aikaansaannoksia.
Kyseessä ei ole orava, vaan touhukas tikka!
Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun Magnus haravoi kottikärryllisen tuota tikanruokaa pellon syrjälle. Ei aikaakaan, kun tuollainen kasa ilmaantunut uudestaan koivun juurelle. Kuusi, josta tikka kävyt nyhtää on meidän pihasaunamme takana.
Olisi hauskaa nähdä, kuinka tuo tii-tii tikanpoika lentää käpy nokassaan koivuun istumaan ja herkuttelemaan. Käpyhän on melkein yhtä suuri kuin se itse.

Alemmassa kuvassa on kaktus. Keskikammarin pöydällä.
Heti, kun hain kaktuksen ennen ensimmäistä pakkasta sisälle, se alkoi työntää nupuntupsuja "oksiensa" päihin.
Noiden nupputupsujensa vuoksi se saa pitää harvat fiununsa, koska muina aikoina se muistuttaa lähinnä piikkinsä pudottanutta uuniluutaa, eikä sen paikka ole tuossa, vaan peräkammarin komuutin päällä.

Nyt on tullut aika aukaista vuosikalenteri viimeviikon aukeaman kohdalta.
Eipä ole paljon menomerkkauksia, mutta silti on kyllä menty. Nimittäin omalla yksityisellä pururadallamme. Henkihieveriin asti ja kilometrin pituudelta. Tänään aion juosta KAKSI kilometriä henkihieveriin.
Tarkennukseksi mainittakoon, että juosta-verbi tarkoittaa tässä tapauksessa etanajuoksua. Lisätarkistus myös, että etanajuoksu tässä tapauksessa tarkoittaa etanakävelyä.
Joka tapauksessa menin sitä vauhtia kuin neuvotaan, eli pitää pystyä puhumaan lenkkikaverina kanssa. Minä olin lenkillä ylhäisessä yksinäisyydessä. Sanoin kuitenkin ääneen, että voi hyvät hyssykät, ku on raskasta! Että ihmislapsi päästää itsensä tälläseen kuntoon...puusk...puus...puusk...huohotus...

Aion jatkaa, sekä liikuntaa, että kilojen/vuosien harteilta karistamista. Olin taas kuntosalillakin Even kanssa torstaina.
Sunnuntaina sain eräältä Maunon sukulaisfrouvalta hyvän laihdutusohjeen. Sen avulla eräs nainen oli laihduttanut 90 kiloa! No minä painaisin sitten vaan 10 kiloa, jos niin paljon laihtuisin, elikkä tyydyn ainakin näin aluksi siihen tavoitteeseen, että 10 kiloa pois painosta, sekä vuosilustoista.
Lukiessani ohjeita vaikuttivat ne ihan säällisiltä ja tervehenkisiltä.  Ihan kuten lukuisat kerrat aiemminkin aloittamani kuurit. Kuurien jälkeinen elämäni ei aina, jos koskaan, ole ollut tervehenkistä. En mene vannomaan, että nytkään olisi, mutta päivä kerrallaan sano pässi, kun päätä leikattiin.

Eilen oli meikäläisellä hetkisen aikaa todella sellainen tunne, että päätä leikataan.
Ajelin nimittäin mietoksissani  kotia kohden, niin sainpa päähäni, että haen kaupasta rahkaa muutamat purkit. Sitä kun suositellaan pakastemarjojen kera aamupalaksi nautitsemaan siinä uudessa laihdutusohjeessani. Olisi hienoa, kun saisi heti aamusta alkaa laihduttamaan oikeaoppisten aineiden kanssa.
Tuumasta toimeen. Pysäytin Saabin. Aloin ottaa poletti kourassa ostoskärryjä niille kuuluvasta paikasta, kun yhtä äkkiä tunsin, miten joku painoi minua hartioista ja voimalla sittenkin.
Menin kasaan aikamoisella rytkäyksellä.
Huomasin kauhukseni, että ritilä, joka laitetaan ostoskärryjen eteen kaupan kiinniolon ajaksi, laskeutui alas. En ehtinyt muuta kuin riuhtaista itseni kärrypuolelle.
Siinä sitten nenä verkossa kyttäsin, koska joku asiakas tulee ulos, että saan hälytettyä jonkun AUKAISEMAAN häkin.
Pian tulikin asiakas kaupasta ulos ja pyysin häntä kuriiriksi.
Kohta alkoi ritilä osoittamaan nousemisen merkkejä, mutta ei vielä niin paljoa, että olisin mahtunut ryömiskelemään pois.
Nousihan ritilä sitten toki ihan kunnollakin ylös ja pääsin kaupantekoon.
-Me ei nähdä täältä sisältä, kun suljemme ritilän! sanoi myyjätär iloisesti, kun olin ehkä hiukan pöllämystyneen näköinen.
-Suljin sen jo valmiiksi, kun kohta menee kauppakin kiinni! jatkoi myyjä vieläkin iloisemmin.
Sain kuin sainkin rahkat aamuksi ja onneksi kaulakin pysyi ehjänä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Niin k

Eilen meidän kotikirkossamme vietettiin maatalousyrittäjien kirkkopyhää. Sehän tietää aina sitä, että jumalanpalveluksen jälkeen on seurakuntatalolla ohrapuurotarjoilu ja kaffit ja nisut päälle.
Oli mahdottoman hyvä jumalanpalvelus ja mahdottoman hyvää puuroa.
Tunsin kotiin ajellessani sellaista onnea ja rauhaa sydämessä, että siitä siihen, ettei Saabiin ilmestynyt siipiä.

Sunnuntai-iltapäivällä oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä. Minulla oli kunnia saada toimia juontajana. Juontajan tehtävä ei ole ollenkaan helppo. Ainakaan näin amatöörille.
Ei saisi lätistä mitään ylimääräistä (se onkin se vaikein kohta) ja pitäisi puhua juohevasti ja olla jotenkin innostunut ja pitää langat ja aika hanskassa.
Innostunut minä kyllä olin, mutta juohevuus mättäsi aika lailla, enkä mene takuuseen niistä langoistakaan. Muuten kaikki meni hyvin ja hienosti.

Nyt lopetan tähän. Pitää ehtiä postiin palauttamaan Elloksesta tilaamani poncho. Siihen olisi mahtunut koko meidän perhekuntamme ja muutama vieraskin ja silti olisi jäänyt kasvuvaraa.
T: Kaisa Pontsollero-Päliskö
------------------------------------------------------

Psalmi 25:5-6

Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua,
sinä Jumalani, auttajani!
Sinuun minä luotan aina.
Herra sinä olet laupias,
muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.