Tämmöisiä kuvia löysin, kun poistelin männä viikolla kuvia tiedostoistani. Se oli kauhea urakka.
En poistellut mitään tarpeellista. En tokikaan. Poistin vaan kaikki SAMANLAISET kuvat.
Kamerani ottaa kohteesta kuin kohteesta noin kuusikymmentä tismalleen samanmoista kuvaa, vaikka vaan yhden kerran kuvausnäpykkää painaltaa.
En todellakaan tiedä, mikä sarjalaukausohjelma koneessa on päällä. Ei tuommoista silloin tapahtunut, kun aikoinani kuvaamaan rupesin.
Illan mittaan poistin about viisisataa kuvaa. Yhtä kerrallaan!
Voipuneena menin urakan päätteeksi alakertaan kostuttamaan kuivunutta kurkkuani ja hieromaan puutunutta kättäni. Sitä jomotti ja siitä veti suonta ja tuntui, että verikään ei kiertänyt kuin kyynärpäähän asti.
Kerroin suureen ääneen, kahvia hörppiessäni, tekemästäni urakasta.
Ja mitäs sitten kuulinkaan?
Kuulin Charlesilta, että kuvia saa kerralla poistettua niin paljon kuin tahtoo.
Ne pitää kuulemma vain "maalata". Maalauksen jälkeen yksi napinpainallus ja kansio on puts plank.
Vahingosta viisastuu. Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.
Molemmat sananparret pitävät minun kohdallani kutinsa.
Sananparsi "toisen roska voi olla toisen aarre" on myös muistunut mieleeni tässä päivänä muutamana. Siitä kerron hiukan tuonnempana.

Ylemmässä kuvassa on eräänä talvena käyttämäni tapa pysyä laskuissa mukana, kuinka monta kertaa olen tehnyt kävelylenkin pikkutien päästä päähän.
Pikkutie on niin lyhyt (100m), että väkisin menee sekaisin laskuissa, kun sen päästä päähän monta kertaa kävelee. Minulla on taipumus suurennella ja paisutella asioita, joten tarvitaan jotain konkreettista, että pysyy totuudessa. Varsinkin, mitä lenkkeilyyn tulee. Minulla on aina tunne, että olen kävellyt jo AINAKIN kymmenen kertaa, kun kertoja todellisuudessa onkin esimerkiksi vasta viisi jne.
Niinpä hoksasin laittaa lumiklönttejä riviin. Uusi klöntti muiden klönttien jatkoksi joka kierroksen jälkeen.
Kuvasta käy ilmi, että siihen mennessä olin kävellyt matkan viisi kertaa.

Toisessa kuvassa on ihana muisto ajalta, kun toimin pyhäkoulunopettajana Vaasan Asevelikylässä.
Sain tuon soman enkelin eräältä ahkeralta pyhäkoululaiselta joululahjaksi.
Kuvassa näkyvä pikku aakkuna on nykyään peitetty rynkkyverholla. Rynkkyverhoa ennen siinä oli kauan  sanomalehden sivu. Ilman suojaa aurinko tillittää liikaa silmiin, kun istun tietokoneen ääressä.
Kuvasta voi näkyä myös se, että kyseinen aakkuna on aika tössyinen. Se johtuu siitä, että kuvanottohetkellä ollut pessyt sitä yhteentoista vuoteen. Sittemmin ikkuna on jo pesty ja nyttemmin se kyllä on taas likainen.

Nyt siihen "yhden roska, toisen aarre"-juttuun.
Viime viikolla oli sangen kylmiä ilmoja (jotka vielä tuntuvat jatkuvan).
Piti miettiä toisenkin kerran, mitä lämmintä päällensä tylttyäisi, että tarkenisi.
Alkusyksystä olin ruokonnut pientä vaatekaappiani ankaralla kädellä. Tuloksena oli kaksi tupaten täyteen tumpattua muovipussia vaatteita, joita en ikinä enää käyttäisi.
Muovipussit ovat pyörineet tuosta alkusyksystä lähtien autoni takapenkillä. Ajattelin, että kun osuu kohille, käyn heittämässä pussit vaatekeräyspisteeseen.
Onneksi ei ollut osunut kohille, sillä muistin, lämpöisiä vaatteita etsiskellessäni, että olin hävittämisvimmassani kaseerannut pois puseron, jossa oli korkea kaulus ja pituutta muutenkin sopivasti niin, että ei vatsakumpare pääse vilkkumaan.
Menin autotalliin ja pengastin takapenkiltä pussit ja sieltähän se löytyi.
Seuraavana päivänä menin pusseille uudestaan ja otin takaisin käyttöön kaksi vaatetta.
Harmaan pörrökeepin ja mustan villakellomekon. Molemmat niin lämpöisiä ja ihania.
Kun ilmat tästä lämpenevät, menen tarkastamaan pussien sisällöt vielä kerran.
Muistaakseni siellä on sellaisiakin kamppeita (en kyllä muista mitä), joidenka kohdalla ajattelin, että KIERRÄTYKSEEN! En kumminkaan koskaan laihtuisi niihin mittoihin!
Nytpä kuitenkin näyttää aina vaan siltä, että voi hyvinkin olla, että laihdun. Hitaasti, mutta melkoperäisen varmasti. Ainakin vielä on into päällä.
"Toisen roska on toisen aarre"-sanonta kuuluu minun kohdallani: "oma roska voi hyvinkin olla jonkun ajan kuluttua oma aarre".

Kalenterin viimeviikkoiset sivut minä melkein edellisessä maanantaipostauksessa jo auki revittelinkin (vrt. Krellin kahvitukset ja kirkkovaltuuston kokoukset).
Se johtui varmaan siitä, kun edellisviikolla ei ollut merkintöjä ollenkaan.
Viimeviikolla olisi ollut Eläkeliiton järjestämät kinkeritkin, mutta sinne emme päässeet.
Kinkereille pitäisi kyllä aina päästä. Siksi harvinaisia tapahtumia ne tätä nykyä alkavat olemaan.

Rakas Aija-Kanita-tätini siunattiin haudan lepoon lauantaina.
Kukkavihkoon valitsimme Raamatusta kohdan:
(Jeesus sanoo:)
-Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne ja ne seuraavat minua.
Minä annan heille ikuisen elämän.
He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta.

Näistä asioista me Aija-Kanitan kanssa juttelimme, kun kävimme häntä helssaamassa.
Sen tähden on turvallinen olo, vaikka onkin häntä kovasti ikävä.
T: Kaisa-lammas.
----------------------------------------------

Psalmi 40:6

Herra, minun Jumalani,
kukaan ei ole sinun vertaisesi!
Sinä olet tehnyt suuria tekoja,
sinä ajattelet meidän parastamme.
Minä haluan kertoa teoistasi-
niitä on enemmän kuin voin luetella.

Nämä talvimaisemakuvat eivät ole tänä talvena otettuja. Ne voisivat kyllä olla. 

Tismalleen samanmoiset näkymät urkenevat tälläkin hetkellä autotallin nurkalta (yläkuva) ja porraspäästä muutaman askelen kun ottaa itään päin (alakukuva).

Eilen illalla Magnus laittoi kellon soimaan aamulla puoli 7:n aikaan. Kello pirisikin jo kuudelta. Niin se oli tietysti erehdyksessä ohjelmoitu tekemäänkin.

Yhtään ei kuitenkaan ottanut hermoihin, vaikka puolituntia ennen herätettiinkin. Päinvastoin! 

Olihan aikaa rauhassa juoda kahvia ja pureskella kauraleipää juustolättysten kera. 

Olimme Magnuksen kanssa päättäneet mennä kerrankin oikein kunnolla ja olan takaa ihailemaan kuunpimennystä. 

Siinä kaikessa rauhassa aamupalaa nautiskellessani, katselin ulos ikkunasta ja ihailin valkoisena ja kirkkaana mollottavaa kuuta. Pian se färjääntyisi punaisenkukertavaksi.

Puin toppahousut, toppatakin (jonka alla fleesetakki), karvatupsupipon ja toppakintaat (joiden sisällä sormikkaat) ylleni ja kaakersin ulos Letkutien keskivaiheille.

Loin katseeni taivahalle todetakseni, että kuu-ukosta ei näy kynnenmustuaisenkaan kokoista plättiä taivaalla.

Pelkkää sinisenmustaa joka puolella mihin katseensa kiinnitti. Niin taivaassa kuin maassa.

Hämmästys ja harmistus oli käsinkosketeltavaa. 

Noh, eipä siinä auttanut kuin mennä takaisin sisälle ja juoda lisää kahvia.

Uutisissa reviteltiin pimennysaiheesta paljon (joka on ihan oikein ja paikallaan) ja sanottiin, että vuonna 2025 kuu taas peittyy pilv...tai siis on kuunpimennys. 

Silloin pitää taas passata päälle ja panna kello herättämään ennen sianruppua. Kyllä ihmisen täytyy elämänsä  aika yksi kuunpimennyskin nähdä.

Auringonpimennyksen minä olen jo nähnyt. Siitä on kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia,

Olin aika pieni tyttönen ja muistan, kun Vaasan torilla seistä jötkötettiin äiti, minä ja Heikki-veljeni. Oli tulossa huikea auringonpimennys!

Meitä lapsia varoitettiin ankarasti katsomasta paljaalla silmällä aurinkoon. Vain ja ainoastaan savustetun lasinpalasen läpi saisi hetkisen tuota ihmettä katsoa. 

Muistan, että kävelin koukussa kuin linkkuveitsi, etten vahingossakaan olisi katsetta pimenevään aurinkoon luonut. Savulasinkaan läpi en ollut tohtia katsella. 

Kuitenkin muistelen, että karaisin mieleni ja sekunninmurto-osan katselin kuin katselinkin tuota jännittävää näytelmää. Koko  maailma oli oudon värinen. Jotenkin himmeä. Ainakin minun mielestäni. 

Olen aina kokenut asioita omalla "himmeällä" tavallani ja muodostellut ja kuvitellut kaikenmoisia eri näkemyksiä asiasta kuin asiasta. Varsinkin luonnontapahtumista. Nyt ymmärrätte, miksi herätyskellonkin herättämään halusin. Ja oli Magnuskin kiinnostunut asiasta. Kovastikin.

Olisi ollut hauskaa tietää, mitä verikuu olisi  päittemme verenkierrossa aikaan saanut, kun sitä yhdessä olisimme haltioituneina tuijottaneet. 

Eikös nousu- ja laskuvesikin johdu paljolti juuri kuunkierrosta? Saatikka sitten aivonystyröiden nousut ja laskut. ;)

Sen tiedän, että tavallinen täysikuu ei aiheuta meikäläisen pääluussa yhtään mitään. 

Ei unettomuutta, eikä mitään muutakaan. Kuuhulluudesta puhumattakaan. Liekö sitten aivonystyröiden ja poimujen vähyydestä johtuvaa, vai mitä?  (Tuli juuri tässä kirjoittaessani vaan moinen mieleen).

Maanantaiseen tapaan ilta kului mukavasti taidepiirustuskurssilla. Minä piirtää jykerrän uutta joulukorttia. Se esittää tiernapoikia. Taisin jo joskus mainitakin. Kortista tulee ilmeisesti aika hyvä. Päätellen siitä, että Magnus tunnisti aiheen ja osasi luetella jokaisen tiernapojan oikein. 

-Mänkki, murjaanien kuningas, Herores ja Knihti!

Juomme  piirustuskurssilla aina kurssikahvit kello 19.oo. Niin nytkin. 

Seistessämme kahvijonossa samassa tilassa, jossa kudotaan kangaspuilla kaikenmoista hienoa ja ihanaa, sai yksi kutojista kamalan kohtauksen.

Yökäten ja kyökäten hän juoksi huivi suun edessä ulos huoneesta.

Kauhusta jäykkänä sain soperrellen kysyttyä toisilta, josko tietävät, mikä hänelle tuli?

Jotenkin sain selvää, että kyseessä oli hajusteallergiakohtaus.

Syyllisyyttä tuntien muistin, että minäkin olin aamupäivällä truiskinut tukkaani hiuslakkaa aikamoiset määrät.

Lakka ei ollut hajutonta. (Kyllä minulla hajutontakin hiuslakkaa on monesti ollut, mutta se nyt vasta kaamealta haiseekin!) Ja, kun ajattelee, niin kyllähän deodorantitkin joltakin döfäävät. Tosin aika miedolta kylläkin. Ainakin minun käyttämäni. En pidä liian änkyrältä haisevista deodoranteista.

Myötätunnolla ajattelin "kohtauksen" saanutta naista. Aika vähiin käyvät paikat, mihin voi mennä.

Melkein kaikki käyttävät jonkunmoista hajustetta johonkin kohtaan kruppiansa..

Tässä kohtaa en malta olla taas ihmettelemättä hajua, johon miehet ovat erityisen kiintyneitä. Nimittäin metsäluteen pissan hajuun! Miesten partavedet hais...öh...siis tuoksuvat kaikki metsäluteen virtsalta.

Olen ihan vaan uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta  kysynyt Magnukseltakin, että mikä siinä hajussa niin viehättää teitä miehiä?

Magnus ei ole sen kummemmin osannut asiaa analysoida, onpahan vaan todennut, että soon justihin oikia haju partaverelle. Saispa vaan fletua sitä naamahansa.

Niinpä! Minä en anna Magnuksen levittää metsäluteen pissun hajuista partavettä partaansa. Muun hajuistahan partavettä ei olekaan. En ainakaan minä ole löytänyt.

Toki naistenkin hajuvesissä on vivahteita jos toistakin. Eräs ystävättäreni kertoi minulle, että hän ei saa käyttää kallista hajuvettään, koska hänen aviomiehensä sanoo sen haisevan hevosen kuselta.

Vaikeaa on hyvältä haiseminen tätä nykyä. Toista se oli mäntysuovan aikoihin. Sillä pestiin hiukset ja matot ja oltiin onnellisia, eikä yökkäilty, eikä kyölätty.

Päivällä, eli silloin, kun sitä tukkalakkaa piti hiussuortuviin pruuttailla,  olin kirkolla kahvia keittelemässä. 

Kysessä oli Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) kuukausikokoontuminen.

Olin varannut mielestäni oikeinkin runsaasti kahvipullaa, mutta niin vaan piti kesken kaiken alkaa hikoilemaan, josko pöydän antimet riittävät. Jos jostain, niin tarjoilun keskenloppumisen pelosta en tykkää pätkääkään. 

Onneksi kaikki meni hyvin. Ei käynyt kuten siinä laihialaisvitsissä:

-Justihin piisas sanoi emäntä, kun velli kesken loppui.

Pinkin kalenterin viimeviikkoisella aukeamalla ei ole muuta kuin yksi merkintä. Lauantain kohdalla lukee CARMEN.

Tämännimistä oopperaa olimme suurella joukolla Vaasan kaupunginteatterissa katsomassa. Edellisestä näkemästäni Carmenista olikin kulunut tasan kuusikymmentä vuotta. 

Se 60 vuotta sitten näkemäni ooppera oli hyvä. Tämä lauantainen versio oli kyllä vieläkin parempi.

Veljeni kysyi minulta joskus, kun innostuin laulamaan, että miltä tuntuu laulaa noinkin läheltä oikeaa nuottia?

Carmenin esittäjiltä olisi jok´ikiseltä laulajalta ja laulajattarelta voinut kysyä, että miltä tuntuu laulaa noin tismalleen oikeasta nuotin kohdasta?  Solisit ja kuoro olivat aivan huumaavan hyviä.

Orkesteri, joka montussa soitti, ylitti itsensä. 

Lavastus yllätti minut positiivisesti ja se, että ooppera oli ikään kuin vedetty tähän aikaan.

Joitakin "uhoomista" olisin ehkä jättänyt vähemmälle, mutta kokonaisuus oli niin hykerryttävän loistokas, että annoin uhot välittömästi anteeksi. 

Oopperan päälle menimme syömään. Ruoka oli valtavan hyvää, kuten kyseisessä paikassa aina.

Ihmettelin kotona Magnukselle, että mitä ihmeen sörsseleitä ne laittaa esimerkiksi siihen ruskeaan soossiin, jota lihavonkaleiden alle oli ihanasti piilotettu?

-No, noon amatti-ihimisiä. Niillon omat metkut ja kiikut soossin teos.

Oli upea lauantai iltapäivä, upeassa seurassa.

Illalla ajelin umpipimeässä ja lumituiskussa kotiin. Ihmettelin ja kauhistelin mielessäni miksi en näe tietä, enkä oikein mitään muutakaan?  Räpsyttelin valoja välillä pitkille ja välillä lyhkäsille. 

Ei vaikutusta. 

Käsikopelolla ajoin oletetun tien sivuun. Menin tarkastamaan etunokan tilanteen. Lamppujen päällä oli kolmenkymmenensentin lumikerros. 

Pyhin lumet pois ja maisema kirkastui.

Jossain vaiheessa vastaan porhalsi lumiaura. Huimassa vauhdissa sen aurasiiveke heitti muutamia satoja kiloja lunta Saabin päälle. Taas pimeni maisema totaalisesti moneksi sekunniksi. Pysähdyin siihen, missä olin menossa. Mihinkään sivuun ei nähnyt ajaa.

Kädet laitoin ristiin, kun kotiin pääsin. Taiteiden harrastaminen käy voimille. Varsinkin, kun asuu tiettömien taipaleiden takana (noin kuvaannollisesti).

T: Carmen Jouppi

-------------------------------------------

Psalmi 32:7-8

Sinä olet minulle turvapaikka,

sinä varjelet minut vaarasta.

Riemuhuudot kajahtavat ympärilläni,

kun sinä autat ja pelastat.

-Minä opetan sinua, sanoo Herra,

- Minä osoitan sinulle tien.

Minä neuvon sinua,

katseeni seuraa askeleitasi.

Juuri hurautin taidekurssilta kotiin. Hörppäsin lasillisen kädenlämpöistä vettä, jonka jälkeen konkosin tänne vinttipöksään kirjoittamaan joka maanantaista mhvv:tä.

Mhvv:n alussa olevat kuvat ovat tavan mukaan vanhoja ja ammoin otettuja. Varsinkin ylempi.

Siinä näette mimmonen takapihamme oli ennen kuin se tasoitettiin ja raivattiin. Jättiläisbalsami rehotti runsaana ja rehevänä ylt´ympäriinsä. Tuo jättiläisbalsami on todella jännä kasvi. Se leviää ja sikiää mahdottomasti, eikä sille voi käsipelillä mitään. Kuin tykin suusta singahtavat siemenet, kun vain pikkasen hilpasee kyseistä yrttiä. Oli ratkihauskaa singahteluttaa sitä, mutta toki oli ymmärryksessä, että siitä pitää päästä eroon. Naapurin kaivinkonetta apuna käyttäen se onnistui. Yhtäkään "tykinpiippua" ei sen koommin ole meidän huudeilla näkynyt. Kyllä se sillä siivolla turpiinsa sai.

Varmaan tuosta kädenlämpöisen veden juonnista kaikki päättelevät, että elämäntapasessio jatkuu.

Ihan oikein päätelty. 

Hiukan hirvittää, jos käykin jonkun ajan päästä niin, kuinka aina tapahtunut on, mitä sessioihin tulee, että ne ovat lopahtaneet. Lopahtaneet kuin kananlento. Pakkohan siitä on myös sitten kirjoittaa.

Noh, eipä mennä asioiden edelle. Jospa hyvinkin tämä kerta onnistuisi. Saisi rintarustinki rottingilla sanoa, että kolmaskymmeneskolmas kerta toden sanoi!

Taidekurssille päästyäni huomasin, että edelliskerralla alkamani taideteelmykseni oli unohtunut kotiin. Taidekurssin opettaja, Masa-Etias (nimi muut.) lohdutti ja sanoi, että nou hätä. -Nythän sä voit alottaa jotain uutta.

Niin myös tein. 

Piirsin uudenuutukaisen kihlajaisonnittelukortti-aihion. Aihiossa lekottelee kaksi meren...ei kun siis yksi merenneito ja yksi merenpoika. Siitä tulee aika metka, jahka saan sen valmiiksi.

Ainutlaatuinenkin kortti se on. En minä ainakaan ole nähnyt merenneito&poika-kihlakorttia ikinä.

Muutakin muistamattomuuteen verrattavaa huomasin istuessani taidekurssihuoneen pulpetissa.

Tällä kertaa olin kyllä muistanut laittaa kuulokojeetkin korviin, mutta! Toisesta kojeesta oli patteri pullahtanut pois. Nuppineulanpään kokoinen patteri tykytti ylhäisessä yksinäisyydessään mikron päällä olevassa porsliinikupissa.  Kuulin siitä syystä puheet oikeastaan vain puoliksi. 

Pakko oli joissakin kohtaa vaan nauraa mukana, vaikka oli vaan puoliksi träillä asiasta. 

Taidekurssilla puheenaiheet lainehtivat aina laidasta laitaan. Ihanasti.

Nyt sivuttiin mm. evoluutiota. Aikamme punnittuamme ja pohdittuamme asiaa puolelta jos toiselta kysäisi eräs nuori kurssilainen, että olivatko Eeva ja Aatami apinoita? 

Tähän kysymykseen vastasi vetäjämme varmasti, että eivät!

-Kuinka niin? kysyi nuori kurssilainen.

-Kyllä se olisi kirjattu ylös, jos he olisivat olleet apinoita.

-Kyllä! käestin minäkin, koska olin kuullut joka sanan.

Keskustelimme myös jäiden paksuuksista näihin vuodenaikoihin. 

Tulimme siihen tulokseen, että vaikka jään paksuus olisi metrin hujakoilla, tai enemmänkin, niin aina kannattaa pitää kaulassa naskalit riippumassa, kun jäitten päällä liikkuu. Naskalit ovat sarjassa "halpa ja hyvä henkivakuutus" ihan top i ten.

Kaloistakin puhuimme. Ihmettelimme, miksi silakka on niin kallista ja miksi sitä ei enää ole myynnissä sillä siivolla kuin ennen. Tähän ei keksitty kunnon vastausta (tai en ainakaan kuullut sitä, jos joku keksikin).

Joululahjaksi saamani pinkki kalenteri ammottaa aika tyhjänä viimeviikon kohdalta.

Ainoastaan kaksi merkintää sieltä silmiin osuu, jos tarkasti tiiraa.

Toinen on KN, eli kirkkoneuvoston kokous. Se olikin viimeinen tämmöisellä kokoonpanolla.

Kokous pidettiin juhlallisesti kirkon sakastissa. Sakasti itsekin on kovin juhlallinen. 

Korkealla katonrajassa seiniä kiertää toinen toistaan arvokkaamman näköisiä kirkkoherran muotokuvia. Sain idean, että otanpa joskus kuvan siitä kaikista juhlallisimman näköisestä kirkkoherrasta ja piirrän joulukorin. Sellaisen joulukortin, jossa tuo juhlallisen näköinen kirkkoherra on ystävällisesti toivottamassa vanhan kirkon (1304) portilla tervetulleeksi joulukirkkoon. Taaempana seisoisi kirkkaan kauniina hohtava joulukuusi ja voisi vain kuvitella, kuinka sisältä kirkosta kuuluu ihastuttavaa soitantaa...arkihuolesi kaikki heitä mieles nuorena nousta suo...

Kokouksessa minä aukaisin suuni monta kertaa.  Eli silloin, kun haukkasin sulhaspiirakkaa ja hörppäsin kahvia. Oli minulla mielipidekin ja aukaisin rohkeasti suuni tuodessani esille asiani, mutta en saanut kannatusta.

Sunnuntaina meillä oli Naisten kesken iltapäivä Isonkyrön Ystävyydenkulmassa. Minulla oli kahvitus-, sekä kolehdinkeruuvuoro.

Iltapäivää mainostettiin niin kirkollisissa uutisissa paikallislehden kyljessä kuin kahdensorttisella kutsulla somessa. Molemmat vaikuttivat suotuisasti. Meitä oli koolla 19 naista asian tiimoilla.

Soili puhui anteeksiantamisesta ja saamisesta. Sangen tärkeästä asiasta siis.

Minä tukin kahvinkaatelun jälkeen estraadille runoa. 

Olin retostellut tiimillemme, että minulla on uposen uusi värssy tehtynä juuri tuota päivää ja aihetta varten. Kirjoitin tiimin jäsenille olevani halukas sen iltapäivätilaisuudessa lausumaan. 

Kävi kuitenkin niin, että joitakin tiimoja ennen H-hetkeä huomasin, että runoa ei voi lukea. Ei puhettakaan! 

Runo vaatisi aikamoista sorvaamista ennen kuin se olisi valmis pöntöstä ulos lausuttavaksi. 

Ei minulle ole ennen noin käynyt. Kerta se on ensimmäinenkin ja toivottavasti myös viimeinen. 

Luin sitten yleisön vaatimuksesta (so. minä) Tulppaaninippu-kirjastani vanhan runon. 

Tunsin siinä estraadilla pönöttäessäni itseni vanhaksi, tolloksi ja typeräksi. Hyvin se siis meni. Sain tuta sydäntälämmittävät ablodeerauksetkin.

Tarjoilusta sen verran vielä tähän loppuun, että laitoin tarjolle katkaistuja täytetortletteja. Niiden reseptin voin jolloinkin tänne ylös esille laittaa. Olivat ne sen verran hyviä.

T: Kaisa Katkonen-Tortlettos

---------------------------------------------------

Jesaja 55:6-7

Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi 

löytää, 

huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä.

Hylätköön jumalaton tiensä

ja väärintekijä juonensa,

kääntyköön takaisin Herran luo,

sillä hän armahtaa,

turvautukoon Jumalaan,

sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.

Tänään korjasin kaikki joulukoristeet, jouluverhot, joulukuuset sun muut puts plank pois.

Jäljelle jäi kämmenenkokoinen, pikkarainen joulutähtikukkanen.

Tuntuu aina aika paljaalta hetken aikaa. Ei mikään kumma. Silmä oli tottunut kaikkeen joulurunsauteen melkein kahdenkuukauden ajan. 

Marraskuun alussa laitoin jo kaikensorttista jouluihanuutta sinne ja tänne. 

Olen tykästynyt joulunodotukseen. Kun laittaa ajoissa kaikkea joulukoristetta kotiin, saa joulun venytettyä ihanan pitkäksi. Ihmettelen kovasti heitä. jotka tuovat aatonaattona (jotkut jopa aattonakin) kuusen sisälle ja koristelevat sen kaiken tohinan keskellä.

Muistelisin, että lapsena meillekin tuotiin kuusi vasta aatonaattona sisälle. Ihmettelin moista itsekseni. Ääneen ei uskaltanut ihmetellä. Aivan liian vähän ehti fiilistellä. Nykyinen kahdenkuukauden joulufiilistely on juuri passeli. Ihanaa, kun saa itse määrätä ajat ja määrät. Ihanaa on sekin, että muu kotiväki ei pane kampoihin näissä jouluasioissa. 

Tässä välissä on ehditty fiilistellä jo uusi vuosikin. 

Maikun ja Eerikin luona oltiin tänä vuonna. Hyvä on laittaa laittaa dokumenttia ylös mustaa valkoiselle, että muistaa aina kenen vuoro on pitää uuden vuoden kalaasit. Vuodet viuhahtavat niin nopeasti, että on joskus vaikeaa muistaa, että kummassako oltiin viime vuonna. (Olemme vuorotelleet nyt kolmetoista kertaa puoleen ja toiseen).

Maikulla ja Eerikillä oli siis tämänkertainen huki (tarkistin asian hyvissä ajoin blogista).

Oli taas mukavat mukavat kalaasit. Juttu lensi niin, että ei oikein hokannutkaan, kun seinäkello  plimplutti kahtatoista ja vuosi vaihtui. 

Itse asiassa plimplutus oli vain kuviteltava. Eerikki kertoi ottaneensa lyöntimoukaroinnin pois päältä muutaman yö sen jälkeen, kun kello heille aikoinaan korjattuna seinälle oli laitettu. 

Kertoivat, että hermot menivät kellon klankuttaessa kuuluvasti ja jykevästi 24 kertaa juuri, kun oli 23:n klankutuksen jälkeen saanut urvahdettua uneen.

Tässä tätä kirjoittaessani mietin kyllä itsekseni, että  noinko on, että kello kumahtelee 23 ja 24 kertaa, kun se on 11 ja 12 yöllä? Voi olla, että ei. Oli, kuinka oli joka tapauksessa kenenkään hermot eivät kestä yöllistä kellonjytkettä, kun pitäisi saada nukkua. Sen muistan, että jotkut kellot ilmoittavat puolet tunnitkin. Voi hyvänen aika, sanon minä. Ei kumma, että käkikelloja ei enää monessakaan huushollissa näe.

Vierailun aikana tuli juttua lapsuudesta. Kuinkas muuten, kun ollaan kohta melkein satavuotiaita. Silloin on aina mukava muistella lapsuutta.

 Magnus on kertonut minulle, kuinka hänen lasna ollessaan kahvivesi otettiin talon ohi luikertelevasta laskuojasta! Tiedustelin asian todenperäisyyttä Maikulta. Hän kun on Magnuksen isosisko.

Maikku sanoi heti, että ei varmasti otettu! Maikku ei muistanut sellaista ollenkaan, kuten ei muistanut sitäkään, että äitinsä olisi viruttanut pyykkejä kyseisessä laskuojassa, jonka Magnus muistaa kristallinkirkkaasti. Monta kertaa minulle asiaa päivitellytkin.

Kyllähän vettä otettiin kahvinkeittoon milloin mistäkin ojasta ja järvestä kuutisenkymmentä vuotta sitten. Ei tullut mieleenkään, että vesi olisi ollut saastunutta. Vesi, ja luonto muutenkin, oli putipuhdasta noihin aikoihin. Ei siis olisi niin kauhean kumma, jos kahvivettä laskuojasta olisi lipattu (joskin se ei varmaan ihan TAVALLISTAKAAN ollut).

Tänään alkoi taidekurssikin pitkän joululoman jälkeen. Minä piirsin tulevaan Viksu Viilipytty-kirjaani.

Se oli sangen terapeuttista ja rentouttavaa, vaikka ei ole tietoa ilmestyykö kirjaa nimeltä Viksu Viilipytty ilmoisna ikinä. Veikkaanpa, että ei. Ei siitäkin huolimatta, että minulla on kässäri muutamaa siloitusta vaille valmiina. Oikolukijakin olisi tiedossa. 

Ei voi mitään, mutta muistuupa mieleen edellinen kässärini, eli kirjateelmykseni, jonka lähetin kilpailuun. Siitä ei ikinä tullut mitään mainintaa (palkintopallille pääsystä puhumattakaan). 

Mainintaa ei tullut edes siitä, menikö se yleensä ikinä perille?

Kyse oli nuorisolle (10-12-vuotiaille) tarkoitetusta kirjasta. Minusta se oli hyvä. Ainakin se olisi ansainnut tulla mainituksi vastaanotetuksi (...itkuntyrskettä ja nenänniistoa).

Joka tapauksessa mukavaa oli olla piirustuskurssilla. Siitäkin huolimatta, että 1/2:ssa välissä matkaa huomasin, että kuulokojeet jäivät kotiin. Usein piti kysyä HÄH? ja useamminkin vielä olisi pitänyt. Aika surkeaa on, jos ei kuule.

Onneksi sentään kuulen, jos nauretaan. Äitini oli hyvin huonokuuloinen. Hän ei koskaan hankkinut kuulokojeita. Hän sanoi pärjäävänsä hyvin, kun nauraa aina samassa kohtaa kun talonväkikin. Näin minä tänä iltana tein.

T: Kaisa Hähhälä-Tjockörun

---------------------------------------------------

Psalmi 103:11-13

Sillä niin kuin taivas on korkea maan

yllä,

niin on Herran armo suuri

niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

Niin kaukana kuin itä on lännestä,

niin kauas hän siirtää meidän syntimme.

Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,

niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.