maanantai 21. tammikuuta 2019


Nämä talvimaisemakuvat eivät ole tänä talvena otettuja. Ne voisivat kyllä olla. 
Tismalleen samanmoiset näkymät urkenevat tälläkin hetkellä autotallin nurkalta (yläkuva) ja porraspäästä muutaman askelen kun ottaa itään päin (alakukuva).

Eilen illalla Magnus laittoi kellon soimaan aamulla puoli 7:n aikaan. Kello pirisikin jo kuudelta. Niin se oli tietysti erehdyksessä ohjelmoitu tekemäänkin.
Yhtään ei kuitenkaan ottanut hermoihin, vaikka puolituntia ennen herätettiinkin. Päinvastoin! 
Olihan aikaa rauhassa juoda kahvia ja pureskella kauraleipää juustolättysten kera. 
Olimme Magnuksen kanssa päättäneet mennä kerrankin oikein kunnolla ja olan takaa ihailemaan kuunpimennystä. 
Siinä kaikessa rauhassa aamupalaa nautiskellessani, katselin ulos ikkunasta ja ihailin valkoisena ja kirkkaana mollottavaa kuuta. Pian se färjääntyisi punaisenkukertavaksi.
Puin toppahousut, toppatakin (jonka alla fleesetakki), karvatupsupipon ja toppakintaat (joiden sisällä sormikkaat) ylleni ja kaakersin ulos Letkutien keskivaiheille.
Loin katseeni taivahalle todetakseni, että kuu-ukosta ei näy kynnenmustuaisenkaan kokoista plättiä taivaalla.
Pelkkää sinisenmustaa joka puolella mihin katseensa kiinnitti. Niin taivaassa kuin maassa.
Hämmästys ja harmistus oli käsinkosketeltavaa. 
Noh, eipä siinä auttanut kuin mennä takaisin sisälle ja juoda lisää kahvia.

Uutisissa reviteltiin pimennysaiheesta paljon (joka on ihan oikein ja paikallaan) ja sanottiin, että vuonna 2025 kuu taas peittyy pilv...tai siis on kuunpimennys. 
Silloin pitää taas passata päälle ja panna kello herättämään ennen sianruppua. Kyllä ihmisen täytyy elämänsä  aika yksi kuunpimennyskin nähdä.
Auringonpimennyksen minä olen jo nähnyt. Siitä on kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia,
Olin aika pieni tyttönen ja muistan, kun Vaasan torilla seistä jötkötettiin äiti, minä ja Heikki-veljeni. Oli tulossa huikea auringonpimennys!
Meitä lapsia varoitettiin ankarasti katsomasta paljaalla silmällä aurinkoon. Vain ja ainoastaan savustetun lasinpalasen läpi saisi hetkisen tuota ihmettä katsoa. 
Muistan, että kävelin koukussa kuin linkkuveitsi, etten vahingossakaan olisi katsetta pimenevään aurinkoon luonut. Savulasinkaan läpi en ollut tohtia katsella. 
Kuitenkin muistelen, että karaisin mieleni ja sekunninmurto-osan katselin kuin katselinkin tuota jännittävää näytelmää. Koko  maailma oli oudon värinen. Jotenkin himmeä. Ainakin minun mielestäni. 
Olen aina kokenut asioita omalla "himmeällä" tavallani ja muodostellut ja kuvitellut kaikenmoisia eri näkemyksiä asiasta kuin asiasta. Varsinkin luonnontapahtumista. Nyt ymmärrätte, miksi herätyskellonkin herättämään halusin. Ja oli Magnuskin kiinnostunut asiasta. Kovastikin.
Olisi ollut hauskaa tietää, mitä verikuu olisi  päittemme verenkierrossa aikaan saanut, kun sitä yhdessä olisimme haltioituneina tuijottaneet. 
Eikös nousu- ja laskuvesikin johdu paljolti juuri kuunkierrosta? Saatikka sitten aivonystyröiden nousut ja laskut. ;)
Sen tiedän, että tavallinen täysikuu ei aiheuta meikäläisen pääluussa yhtään mitään. 
Ei unettomuutta, eikä mitään muutakaan. Kuuhulluudesta puhumattakaan. Liekö sitten aivonystyröiden ja poimujen vähyydestä johtuvaa, vai mitä?  (Tuli juuri tässä kirjoittaessani vaan moinen mieleen).

Maanantaiseen tapaan ilta kului mukavasti taidepiirustuskurssilla. Minä piirtää jykerrän uutta joulukorttia. Se esittää tiernapoikia. Taisin jo joskus mainitakin. Kortista tulee ilmeisesti aika hyvä. Päätellen siitä, että Magnus tunnisti aiheen ja osasi luetella jokaisen tiernapojan oikein. 
-Mänkki, murjaanien kuningas, Herores ja Knihti!

Juomme  piirustuskurssilla aina kurssikahvit kello 19.oo. Niin nytkin. 
Seistessämme kahvijonossa samassa tilassa, jossa kudotaan kangaspuilla kaikenmoista hienoa ja ihanaa, sai yksi kutojista kamalan kohtauksen.
Yökäten ja kyökäten hän juoksi huivi suun edessä ulos huoneesta.
Kauhusta jäykkänä sain soperrellen kysyttyä toisilta, josko tietävät, mikä hänelle tuli?
Jotenkin sain selvää, että kyseessä oli hajusteallergiakohtaus.
Syyllisyyttä tuntien muistin, että minäkin olin aamupäivällä truiskinut tukkaani hiuslakkaa aikamoiset määrät.
Lakka ei ollut hajutonta. (Kyllä minulla hajutontakin hiuslakkaa on monesti ollut, mutta se nyt vasta kaamealta haiseekin!) Ja, kun ajattelee, niin kyllähän deodorantitkin joltakin döfäävät. Tosin aika miedolta kylläkin. Ainakin minun käyttämäni. En pidä liian änkyrältä haisevista deodoranteista.
Myötätunnolla ajattelin "kohtauksen" saanutta naista. Aika vähiin käyvät paikat, mihin voi mennä.
Melkein kaikki käyttävät jonkunmoista hajustetta johonkin kohtaan kruppiansa..
Tässä kohtaa en malta olla taas ihmettelemättä hajua, johon miehet ovat erityisen kiintyneitä. Nimittäin metsäluteen pissan hajuun! Miesten partavedet hais...öh...siis tuoksuvat kaikki metsäluteen virtsalta.
Olen ihan vaan uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta  kysynyt Magnukseltakin, että mikä siinä hajussa niin viehättää teitä miehiä?
Magnus ei ole sen kummemmin osannut asiaa analysoida, onpahan vaan todennut, että soon justihin oikia haju partaverelle. Saispa vaan fletua sitä naamahansa.
Niinpä! Minä en anna Magnuksen levittää metsäluteen pissun hajuista partavettä partaansa. Muun hajuistahan partavettä ei olekaan. En ainakaan minä ole löytänyt.
Toki naistenkin hajuvesissä on vivahteita jos toistakin. Eräs ystävättäreni kertoi minulle, että hän ei saa käyttää kallista hajuvettään, koska hänen aviomiehensä sanoo sen haisevan hevosen kuselta.
Vaikeaa on hyvältä haiseminen tätä nykyä. Toista se oli mäntysuovan aikoihin. Sillä pestiin hiukset ja matot ja oltiin onnellisia, eikä yökkäilty, eikä kyölätty.

Päivällä, eli silloin, kun sitä tukkalakkaa piti hiussuortuviin pruuttailla,  olin kirkolla kahvia keittelemässä. 
Kysessä oli Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) kuukausikokoontuminen.
Olin varannut mielestäni oikeinkin runsaasti kahvipullaa, mutta niin vaan piti kesken kaiken alkaa hikoilemaan, josko pöydän antimet riittävät. Jos jostain, niin tarjoilun keskenloppumisen pelosta en tykkää pätkääkään. 
Onneksi kaikki meni hyvin. Ei käynyt kuten siinä laihialaisvitsissä:
-Justihin piisas sanoi emäntä, kun velli kesken loppui.

Pinkin kalenterin viimeviikkoisella aukeamalla ei ole muuta kuin yksi merkintä. Lauantain kohdalla lukee CARMEN.
Tämännimistä oopperaa olimme suurella joukolla Vaasan kaupunginteatterissa katsomassa. Edellisestä näkemästäni Carmenista olikin kulunut tasan kuusikymmentä vuotta. 
Se 60 vuotta sitten näkemäni ooppera oli hyvä. Tämä lauantainen versio oli kyllä vieläkin parempi.
Veljeni kysyi minulta joskus, kun innostuin laulamaan, että miltä tuntuu laulaa noinkin läheltä oikeaa nuottia?
Carmenin esittäjiltä olisi jok´ikiseltä laulajalta ja laulajattarelta voinut kysyä, että miltä tuntuu laulaa noin tismalleen oikeasta nuotin kohdasta?  Solisit ja kuoro olivat aivan huumaavan hyviä.
Orkesteri, joka montussa soitti, ylitti itsensä. 
Lavastus yllätti minut positiivisesti ja se, että ooppera oli ikään kuin vedetty tähän aikaan.
Joitakin "uhoomista" olisin ehkä jättänyt vähemmälle, mutta kokonaisuus oli niin hykerryttävän loistokas, että annoin uhot välittömästi anteeksi. 
Oopperan päälle menimme syömään. Ruoka oli valtavan hyvää, kuten kyseisessä paikassa aina.
Ihmettelin kotona Magnukselle, että mitä ihmeen sörsseleitä ne laittaa esimerkiksi siihen ruskeaan soossiin, jota lihavonkaleiden alle oli ihanasti piilotettu?
-No, noon amatti-ihimisiä. Niillon omat metkut ja kiikut soossin teos.

Oli upea lauantai iltapäivä, upeassa seurassa.
Illalla ajelin umpipimeässä ja lumituiskussa kotiin. Ihmettelin ja kauhistelin mielessäni miksi en näe tietä, enkä oikein mitään muutakaan?  Räpsyttelin valoja välillä pitkille ja välillä lyhkäsille. 
Ei vaikutusta. 
Käsikopelolla ajoin oletetun tien sivuun. Menin tarkastamaan etunokan tilanteen. Lamppujen päällä oli kolmenkymmenensentin lumikerros. 
Pyhin lumet pois ja maisema kirkastui.
Jossain vaiheessa vastaan porhalsi lumiaura. Huimassa vauhdissa sen aurasiiveke heitti muutamia satoja kiloja lunta Saabin päälle. Taas pimeni maisema totaalisesti moneksi sekunniksi. Pysähdyin siihen, missä olin menossa. Mihinkään sivuun ei nähnyt ajaa.
Kädet laitoin ristiin, kun kotiin pääsin. Taiteiden harrastaminen käy voimille. Varsinkin, kun asuu tiettömien taipaleiden takana (noin kuvaannollisesti).
T: Carmen Jouppi
-------------------------------------------
Psalmi 32:7-8

Sinä olet minulle turvapaikka,
sinä varjelet minut vaarasta.
Riemuhuudot kajahtavat ympärilläni,
kun sinä autat ja pelastat.
-Minä opetan sinua, sanoo Herra,
- Minä osoitan sinulle tien.
Minä neuvon sinua,
katseeni seuraa askeleitasi.

1 kommentti:

Rautalintu kirjoitti...

Olipa harmi, jotta teiltä meni komia, punaanen kuutamo ohi. Minen tarijennu mennä pihalle vahtaamahan. Vähä tuvan klasista välillä vilikuulin aamutoimien välis.