En mitenkään erikseen mainosta Vaasaa, vanhaa syntymäkaupunkiani, vaan laitoin nämä piirtämäni Vaasa-korttikuvat esille niissä olevien lintujen takia. Aloitan nimittäin tämän maanantain mhvv:n lintuteemalla. Kevät on lintuteeman aikaa.

Tänään klo 7.00 hörppiessäni aamukahvia ja syödessäni niukkaa aamupalaleipääni huomasin, että mustarastas on saapunut pihapiiriimme. Mustarastas on sykähdyttävä lintu. Ei vähiten lauluäänensä vuoksi, vaan myös ulkoisen habituksensa. 

Onko olemassa toista lintua, joka on NIIN musta ja jolla on NIIN keltainen nokka kuin mustarastaalla ? Vastaus: Ei!

Juuri tuon fosforinkeltaisena sykkivä nokka pisti silmääni ja nosti lerpahtaneet luomeni ja suupieleni ylös. Hymyntapaiseen.

Voi sitä touhukkuutta ja intoa, millä lintu paiski kohmeisia lehtiä ilmaan etsiessään kohmeisia toukkia ja matoja. Siinä hymyillen touhua katsellessani mieleeni juohtui myös muita lintuja, jotka minua eritoten viehättävät ja saavat hymyn karehtimaan ryppyisille poskilleni.

Sellaisia lintuja on paljon, mutta yhtenä erityisenä esimerkkinä mainitsen linnun (nimeä en muista), jolla on vaaleansiniset jalat. Ihanat vaaleansiniset räpyläjalat!  

Kosiopuuhissa kyseiset linnut läpsyttelevät toistensa edessä viehkeästi suloisenvärisiä lättysiään. 

Sitä menoa katsellessaan pakostakin huolet ja murheet unehtuvat (ainakin hetkeksi). Televisiosta sain läpsyttelyä kerran ihastella.

Yläkuvassa on kuvattuna lokki. Niitä meidän talomme ympärillä levittäytyvällä pellolla on miljoona.

Merelle viereiseltä pellolta on matkaa nelisenkymmentä kilometriä (ja joellekin muutama kilometri). Tämä ei tunnu lokkeja häiritsevän. Joku sanoisi (väärin kylläkin), että "evoluutsiooni" on niitä muokannut elämään peltojen pientareilla enemmän kuin merten kuohujen päällä.

 Vuosivuodelta näitä itseään peltolokeiksi luulevia merilokkeja tuntuu olevan enemmän ja enemmän

Toissapäivänä, kun istuskelin kaikessa rauhassa pihapenkkimme päällä,  kaarteli yläpuolella taivaalla niin sankka lokkiparvi, että aurinkokin lähti pimentyä. Voi hyvät hyssykät! Liihotelkaa nyt kuulkaa vähän kauemmaksi siitä...

Kesken synkähköjen ajatuksieni parvesta kuului ääni: HAHAHAHAHA!!! Naurulokki? 

Oliko se eksynyt tavallisten lokkien sekaan, vai mikä, mutta muiden en kuullut siinä isossa parvessa nauravan. Muunlaista kirkunaa ja rääkkymistä kyllä kuului. Piisalle asti.

No, joka tapauksessa tuo nauru sai ajatukseni tasaantumaan. Kyllähän lokkikin kiva ja komea lintu on (jos nyt vaan ymmärtävät lennellä pellon yläpuolella. 

Muistan aina rakkaan veljeni ja sen, miten hänelle kävi, kun sankka lokkiparven lentää lekutteli päänsä yläpuolella.

Veljeni oli istuskellut vapputorilla ja nautiskellut kaikessa rauhassa kevään ensimmäistä jäätelötötteröä. Kesken kaiken oli lokki liidellyt yläpuolellansa ja truikannut sellaiset truikkaukset veljeni päälle, että vähemmästäkin hymyt hyytyvät ja vappumieli lässähtää. 

Osansa sai valkolakki, naama, tötterö, paidan- ja takinrintamus, housut ja kengät. Lokki on iso lintu ja sen mukaiset ovat truikkauksetkin. Veikkaan, että litrasta ei olla kovinkaan kaukana.

Keskiviikkona minulla oli ilo ja kunnia saada lausua runoja Eläkeliiton (Isonkyrön osaston) kevätjuhlassa. 

Hieno oli juhla ja tunsin itsenikin hienoksi ja juhlalliseksi. Mikä oli tuntiessa, kun ylläni oli ihka uusi sotisopa. Muutamaa päivää aiemmin Nikolainkaupungista varta vasten hankittu ja syntymäpäivälahjakortilla reteesti ostettu.

Nikolainkaupungissa on erittäin viehättävä pieni naistenvaateliike. Jo sisään astuessa huomaa, että ihan oma tunnelmansa huokuu sen seinistä ja vaatehyllyistä ja rekeistä. Palvelu on erinomaisen ystävällistä ja iloista.

Asiakkaatkin ovat mukavia ja sanovat sanasensa toisten asiakkaiden kulloisestakin vaatteesta, kun peilin edessä kukin itseään kääntelee ynnä vääntelee. Niin minäkin kehuin, kun jollakin oli mielestäni pruuvattavana joku nätti kolttu.

Minulle loihe  muuan asiakas ystävällisesti lausumaan, että minun takapuoleni on paljon pienempi kuin hänen! Sinulla juuri kyseisestä syystä johtuen mekot ja tunikat laskeutuvat paljon paremmin! Minä yskäisin ja rykäisin sanoen asian olevan tismalleen niin. Ja onhan se.

Kotona näytin Magnukselle tästä supermyymälästä ostamiani farkkulegginssejä. 

-Nua ei sulle maharu! sanoi Magnus. (Totta on, että legginssit ensisilmäyksellä näyttivät vauvan potkuhousuilta)

-Kuule, kyllä mahtuu ja jää vielä tilaakin! Nämä ovat YHDENKOONLEGGINSSIT!(Olin nähnyt mainoksen, jossa monen kokoiset (myös minun kaliiperia olevat)  daamit steppaavat yllänsä nuo mittaamattomasti venyvät ihmepöksyt.

Menin ja kiskoin ihan vaan Magnukselle malliksi housut kinttuihini.

-Ulttuuko ne ylähä saakka? kyseli Magnus epäuskoisena.

-Vaikka kaulaan saakka, jos on pakko ja sellannen lookki tulee muotiin, vastasin kuuluvalla äänellä.

-Mfpf, Magnus sai sanotuksi (ja parempi olikin, että ei muuta saanutkaan).

Runonlausuminen meni siis juhlavalla fiiliksellä, vaikka jännitti mahdottomasti. Onneksi muistin varata vesikupin vierelle. Pysyi kieli irti kitalaesta.

Lauantaina olimme Östermyrassa syntymäpäiväjuhlilla. Jouko täytti vuosia. Laulaa kiekaisimme Magnuksen kanssa hänelle onnittelulaulun. 

Takeltelin laulun sanoissa, vaikka olemme sitä vuosien mittaan satoja kertoja sankareille ja sankarittareille kajauttaneet. Se ei sinänsä ollut mikään kumma. 

Juhlille tullessamme koko matkan aikana autossamme ei pelannut ilmastointi. Lämpötila oli, vähääkään liioittelematta noin  +50 astetta.

Lämpötilan ollessa matkan  aikana +50 astetta, ei meikäläinen matkan jälkeen ole viehkoimmillaan. Eikä myöskään penaalin terävin kynä, mitä ajatuksiin, muistiin ja muuhun toimintaan tulee.

Hyvin laulu kumminkin meni (kiitos Magnuksen). Sankari näytti tyytyväiseltä asiaankuuluvan otetulta. :D

Taas pitää hiukan kertoa pukeutumisesta. Kuten kaikki lukijakuntani naiset tietävät, niin sitä aina miettii, mitä panee juhliin päällensä. Aina sitä myös toteaa, että  ei ole mitään, mitä pukisi päällensä.

Niin minäkin tein. 

Yht`äkkiä mieleeni muistui, että minullahan on muutamia vuosia sitten Ällökseltä (nimi muut.) tilatut liehupulttuiset kesähousut. Ne olivat vaatekaapin laatikossa sen perimmäisessä nurkassa.

Olin tietämättäni ollut aikaani edellä, kun olin ne Ällöksen Outletista tilannut. Tänä keväänähän on kuulemma liehupunttihousut kuuminta hottia muotirintamalla. Seuraan aina puolella silmällä trendejä, missä mennään. On hyvä, että vanha ihminen ei kovin erotu massasta. Esimerkiksi niin, että hänellä on pillihousut, kun pitäisi olla liehuhousut.

Muistin ihan oikein että olin toisen pultun jo valmiiksi nuppineuloin lyhentänyt ja merkannut sopivan pituuden. Olin jättänyt lyhentämiset kesken, koska silloin ei ollut trendikästä, että pultut flusajaa.

Niinpä minä muitta mutkitta, mitään sen kummemmin ajattelematta, pätkäisin kynsisaksilla toisesta  pultusta palan pois. Levautin sen suoraksi aikomuksena lyhentää myös toinen puntti samanpituiseksi, eli somasti peittämään paksuja nilkkojani ja...

…..kyllä äljähti leuka rinnuksille, kun huomasin, mitä olin mennyt tekemään.

Olin pätkäissyt pultun poikki nuppineulojen päältä. Siis tismalleen tuplasti, mitä piti.

Hohhoijjaa! Alaleukani alkoi uhkaavasti väpättää, eikä kuumat kyyneleetkään olleet kaukana. Muistin ne kouluaikaiset kauheat käsityöteelmykset (opettajan mielestä viitosen arvoiset) ja surun siitä, kun huomasin, että kuulun kruppuräätärien harvaan, mutta surkeaan joukkoon.

Aikani asiaa ja tapahtunutta kauhisteltuani totesin, että tehtyä ei tekemättömäksi. Niinpä pätkäisin toisenkin pultun kutakuinkin yhtä lyhykäiseksi. Pallistin puntit ja silitin suoraksi.

Magnus yritti lohduttaa ja säästää työtäni (oli jo kiire lähteäkin) sanoen, jotta nyhhän on muatia, ku pultuusta retajaa lankoja. Myönsin, että niin on, mutta valistin häntä kertomalla, että vain ja ainoastaan farkuista ja sensellaisista vaatteista saa langat roikkua, eikä tarvitse kääntää.

Minun liehupulttuhousuni eivät kuuluneet sensellaisiin. Ne ovat juhlakangasta ja juhlahousut. Niistä ei missään tapauksessa saa roikkua lankoja eikä mitään muutakaan.

Eikä roikkunut. Tulevaisuudesta en tiedä. Onneksi ainakin yhdet juhlat onnistuivat näillä MELKEIN muotihousuilla.

Kaikenmoista muutakin tapahtui viikon varrella, mutta niistä ei parane kertoa, koska joku voi lukiessaan nukahtaa ja lyödä päänsä pöydän kanteen (minulle on niin joskus käynyt, joten tiedän, mistä puhun).

T: Kaisa von Liehupunt-Tumpelkruppare

-----------------------------------------------

Psalmi 11:7-8

Herran sanat ovat todet ja puhtaat,

kirkkaat kuin seitsemästi puhdistettu hopea,

joka hohtavan juoksee sulattimesta.

Sinä, Herra, suojelet meitä,

sinä varjelet meitä joka hetki

tämän pahan ajan keskellä.

 Alakuvassa luikertelee pisin tähän saakka näkemäni kasiainen. Pituutta kaunottarella oli noin viisikymmentä senttiä. Ja enemmänkin, koska osa krupista oli supussa luikertelun takia.
Kuva on ollut näkösällä jo monia kertoja ja tulee vielä monia kertoja olemaan. Ainakin siihen saakka, jahka pitemmästä luikerosta saadaan kuvia.

Ihanaa pääsiäisen aikaa par´aikaa vietetään.
Ilmat ovat olleet kuin morsiamia. Eipä silti, ei olisi haitannut, vaikka ne olisivat toisenlaisiakin olleet. Esimerkiksi kuin anoppeja.
Olen aina ollut sellainen, että minua eivät ilmat ole masentaneet, enkä niistä tuskailuja tuntenut. Haukkunut nyt ollenkaan.
Postivirkailijana vuosikaudet toimiessani opin suhtautumaan ilmaan kuin ilmaan oikein.
Nimittäin, kun sata kertaa päivässä asiakkailta kuulet, että ONPA TÖRKEE ILMA, KYLLÄ ON SIKAKYLMÄ/LÄMMIN, AINA SATAA, AINA TUULEE...jne, niin pakostakin alkaa puolustuskannalle ilmoja puoltamaan. Tämän olen useasti sanonut ja kirjoittanut.
Jaa, mutta muistuupa mieleeni, että ammoisina aikoina, kun olin nuori ja lähdin rientoihin, mihinkä kulloinkin, tanssilavoille, elokuviin, teatteriin tai muuhun sellaiseen, niin kovasti otti pattiin, kun tuuli. Letti meni sekaisin! Hermostutti todella kovaa. No, mitä kun kovalla vaivalla olit tupeerannu itsellesi hienon pallokampauksen ja nurkan takaa viuhuva  tuulenpuuska lässäyttää pallon pitkin päänahkaa ja siitä vielä niskavilloja myöden pystyyn harottamaan.
Harotusta ei saanut enää kuosiin millään ilveellä. Käyttämäni hiuslakka oli koostumukseltaan semmoista, että mihinkä tuuli sen pemahutti, siinä se sojotti.
Hiuslakalla ei ollut nimeä. Tein sitä nimittäin itse. Kahvikuppiin lämpöistä vettä ja monta lusikallista sokeria sekaan. Kyllä pysyi kutrit kasassa! Kivikovat kutrit! Kopina kuului, kun sormella knopotti. Olin sananmukaisesti makea mimmi.

Kaksi kuvaa, jotka ovat alussa, ovat siis vanhoja ja moneen kertaan varmaan täälläkin selostettuja.
Olen kuitenkin saanut selostuksien jälkeen muutaman uuden lukijan, joten kerron, että yläkuvassa on jonkun menneen pääsiäisen koristelut keskimammarissamme.
Tänä vuonna ei kuvan tekonarsisseja ole esillä tarvinnut pitää, koska minulla on ollut kaksi purkillista aitoja. Sain ne runonlausunta lahjaksi.
Ensimmäistä kertaa elämässämme, minulla on ollut myös kauniisti kukoistavia omenankukkia pääsiäistä juhlistamassa ja silmää ja mieltä ilahuttamassa.
Ei pidä myöskään unohtaa kahden ihastuttavan pikkutrullin ojentamia virpomisoksia, jotka kristallivaasissa (!) ikkunallamme näpöttävät. Oksissa hehkuvat komeat värikkäät höyhenet pienen, pienten pajunkissujen lomaan taitavasti kiinnitettynä.
Ojensin pikkutrulleille suklaamunat, pätkikset ja pääsiäiskortit.
Meille jäi runsaasti suklaamunia syötäväksi. Suklaamunien sisällä on aina yllätys.
Niinpä minulla on nyt kolme Koiramäen kaulariipusta, kaksi Koiramäen rannerengasta ja yksi Koiramäen avainriipus.
Joskus aion räväyttää ja ripustan kaikki Koiramäet päälleni. Jahka tulee sopivaa menoa. Teatteriin, seuroihin, tai sen semmoiseen.

Pääsiäisen aikana olemme käyneet kirkossa, opetustunnilla ja seuroissa.
Myöskin uusi/vanha kaasugrillikin pistettiin joku ilta taaksepäin lämpiämään.
Wilhelmiä ja pekonia klitterivuoassa pouhotimme ja hyvää oli. Senhän nyt saattoi arvatakin. Pekoni ja Wilhelmi eivät petä koskaan.

Pääsiäisen aikana olen myös taas haravoinut.  Suureksi ihmetyksekseni ja hämmästyksekseni. Marjapuskienkin alustat alkavat olla puts plank.
Siinä niitä hiljaksensa haravoidessani huomasin taas, että joka paikkaan pökkää sankkaa, sinisenmustaa ja terhakkaa nokkospehkoa.
Nokkosmättäiden määrällä ei ole mitään määrää, eikä rääpyä. TÄSSÄ vaiheessa intoni (jos sitä yleensä on) aina lopahtaa.
Sinisenmustille nokkosmätäspehkoille ei kukaan kuolevainen voi yhtään mitään. Ne kasvavat kohisten ja silmissä  ja ne valtaavat kaiken eteensä tulevan maan. Marjapuskien siimeksessä ne odottavat ja kyttäävät, eivätkä ne eväänsä räpäytä, vaikka yrittää katkoa pistolapiolla niiden juuria.
Meidän nokkoset kasvavat yli kaksimetrisiksi. Viimevuonna katselin pää kenossa puolimetriä minua pitempää nokkosta, joka rehotti punaisen viinimarjapensaan keskellä. Se pisti minua moneen kertaan, kun en ymmärtänyt, enkä muistanut varoa nokkosia pääni yläpuolella. Sääriä muistin suojella (vaihtelevalla menestyksellä).
Mutta, vaikka nokkoset kuinka valtaavat alaa ja rehottavat maassa ja puoliväliä taivasta, niin myrkkyä en käytä. Se on selvää se. Haluan olla luomupuutarhuri.
Ostin lauantaina kaksi pussillista persiljan- ja krassin siemeniä ja yhden pussillisen ruiskaunokin siemeniä. Vielä aion ostaa salaatin siemeniä. Toivorikkaasti niitä aion taas isoihin kukkapurkkeihin istuttaa. Koskaan en ole oikein istutuksissani onnistunut ja jos olenkin, niin etanat ja muut koppakotelot ovat jyystäneet puolet tuloksista. Saa sii, kuinka tänä vuonna ämmän käy?

Viimeviikolla olimme Magnuksen kanssa neuvolassa. Ikinä en totu siihen, että täällä päin paapat ja mummutkin menevät neuvolaan.
Kovasti se herättää aina perhekuntalaisissammekin hilpeyttä, kun asiasta heille mainitsemme.
Korvissani on sihissyt viimekuukaudet niin voimallisesti, että päättelin, että verenpaineeni on noussut. Koska mitään mittauksia ei ole tehty vuosikausiin (3:een vuoteen) meille kumpaisellekaan, tilasimme kaksoisajan.
Matkalla neuvolaan neuvoin Magnusta olemaan ottamatta mitään kantaa toisen asioihin, paitsi omiinsa, kun vuoro tulee mennä pöydän viereen mitattavaksi ja pistettäväksi. Sopimus pitikin juuri niin kuin olimme linnassa sopineet, minun kohdallani. Maunon ollessa "käsittelyssä" olin hiljaa kuin muumio, vaikka olisi tehnyt mieleni puuttua/oikaista/ tähdentää ja tarkentaa monta asiaa, mitä Magnus vuolaasti hoitajalle kertoi ja jutteli.
Magnuksella mittaustulokset olivat sitten sitä suuruusluokkaa, että hänelle annettiin mittauskone kotiin.
Tuli minun vuoroni. Vastasin yksitavuisesti kysymyksiin ja epäilin riidanhaluisesti, että kone (verenpainemittauslaite) on ohjelmoitu niin, että se kiristyy sen tiukemmalle, mitä töykeämpi asiakas. (No, vitsi, vitsi).
Sanoin hoitajalle silmänmunat päästä ulos pullahtamaisillaan, että epäilen, että verenpainemittaustulokseksi tulee 300/200!!! Sen verran kipeetä nyt ottaa.
Puristussiteen rusikoimasta kädestä valui pöydälle kylmää hikeä takoi vuoroin vasemman rintalastan päällä, välillä oikean.
Magnuskin sanoi mielipiteitään, sopimuksestamme viis veisaten. En muista enää, mitä, koska mittaussessio oli niin mieltä kääntävä.
-No, ei kone aivan niin korkeita lukemia, ikävä kyllä, näytä, totesi hoitaja ja olin kuulevinani sanomisen päälle pienen huokauksentapaisen äännähdyksen (en kyllä ole ihan varma, koska korvissa sihisi niin mahdottomasti).
Minun mittalukemani olivat olosuhteisiin nähden siedettävät, eikä minulle annettu konetta mukaan, eikä kehotettu Magnuksen saamallakaan koneella mitään mittailemaan.
Hoitajatar epäili, että minulla on jumi. Niskajumi. Se aiheuttaa sihinää päässä.
Hoitajatar osui oikeaan. Minulla on kaikki, vyötäröstä päälakeen, kuin yhdestä puusta veistetty.
Ei ollut juolahtanut pieneen mieleenkään, että niskoistahan voi johtua monen moista. Sihinää ja suhinaa.
Oli kuitenkin hyvä, että me sinne neuvolaan menimme. Saadaan Magnuksen verenpaineet aisoihin.
T: Kaisa Träkrop-Sihiskog
-------------------------------------------------------

Psalmi 20:1-8

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi.
Herra vastatkoon sinulle hädän päivänä,
suojatkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi.
Lähettäköön Herra sinulle avun pyhäköstä,
vahvan tuen Siionista!
Hän muistakoon kaikki sinun ruokauhrisi,
ottakoon vastaan lihavat polttouhrisi!
(sela)
Täyttäköön hän hartaat toiveesi
ja antakoot toimillesi menestyksen!
Me saamme iloita sinun voitostasi
ja nostaa lippumme Jumalan kunniaksi.
Herra täyttäköön kaikki sinun pyyntösi!
Nyt minä tiedän,
että Herra auttaa voideltuaan,
vastaa hänelle pyhästä taivaastaan,
pelastaa hänet oikean kätensä voimalla.
Toiset kerskuvat sotavaunuistaan,
toiset hevosistaan,
mutta me kutsumme avuksi, Herran,
Jumalamme nimeä.

 Helmikuussa tuli kymmenen vuotta täyteen bloginkirjoittamisessa.
KYMMENEN VUOTTA! Aikamoinen rupeama, sanoisin.
Koko kymmenenvuoden ajan sivusto on näyttänyt tismalleen samanmoiselta. (Tänään on poikkeus, mitä kuvien asetteluun tulee).
Blogin alkuun olen aina laittanut kaksi kuvaa. Joissakin harvoissa bloggauksissa on ollut alussa pelkkää valkoista ja esimerkiksi kaksi mustaa pisettä, tai pilkkua ja olen selittänyt, että siinä on lumikko hangella, tai jotain muuta vitsikästä. Lumikonkin olen muuten näillä huudeilla nähnyt, että ei se aivan tuulesta temmattu "kuva" ole ollut.
Myöskään mitään reunakrumeluureja en ole blogiini lisäillyt. Ajattelen, että kirjoitukset saavat toimia kulloisenakin krumeluurina.
Jo pitemmähkön aikaa olen joutunut laittamaan alkuun samoja, jo ikuisesti veivattuja kuvia, kun a) en ole viitsinyt, b) jaksanut, c) hokannut näpsiä uusia, tai sitten nyt ihan viimeaikoina, kun kamerani on ollut rikki. Kuten olen laajasanaisesti teille kuvaillut, kameran näytössä on näkynyt ainoastaan mannapuuron näköistä- ja väristä möhnää joka on hiljalleen värissyt.
Viime viikolla ajeltiin varta vasten lähellä sijaitsevaan Laihian, aina vireään cityyn, erääseen liikkeeseen näyttämään kameraa. Että, josko siinä olisi joku namiska mennyt ja jäänyt kassissa heiluessaan päälle?
Myyjä otti kameran käteensä, katsoi ja sanoi:
-Halavemmaksi tuloo ostaa uusi, ku alakaa korijaamahan.
Noh, kyllähän asia niin varmasti on. Myös tiskinpesu-, pyykinpesu-, jääkaappi- ja  pakastearkkukoneiden kohdalla kuin myös pölynimurin ja ruohonleikkurin pätee valitettavan usein sääntö: halvemmaksi tulee uusi. Ei kannata korjata.
Tänään olen hieman meinaillut, että tilaan kameran. Upouuden kameran. Ei tästä muuten tule yhtään mitään. Ei sovi seinillekään, että maanantaiblogien sivuilla aina samat kuvat toljottavat vastaan. Jotakin muutosta pitää sentään aina olla. Riittää, kun samantapaiset jutut pyöriskelevät luettavaksi kerta toisen jälkeen. Sehän meidän mommien (ja paappojen) vika tahtoo olla, että kerromme silmät palaen vanhoja juttuja kuin ensimmäistä kertaa. Ihmettelemme sitten, kun kukaan ei käestä millään lailla (ellei huokauksia ja silmänpyörittelyjä oteta lukuun).
Ajattelin tilata kameran, joka on astetta modernimpi verrattuna entisajan veivattavaan laatikkokamera. En tarvitse (lue: en osaa käyttää) mitään ihmeellisiä kommervenkkeja. Ne kommervenkit pakkaavat vaan mennä rikki ja tuloksena on mannapuuronäyttöinen pilipalinäyttö.

Kuvat, jotka alussa, ties monettako kertaa täällä komeilevat, ovat räpsäisty ties koska.
Alun kuvassa näkyvän, pihasaunan takana kasvavan kuusen alustan aion mennä haravoimaan huomenna putipuhtaaksi.
Pidän huolen, että ehdin sinne haravani kanssa ensimmäisenä. Magnus, jos ehtisi, niin hän katkaisisi nuo ihanat oksat jotka suloisesti kurottuvat ja vinistävät pitkin maata. Olen joutunut taistelemaan kovasti tuon oksiston puolesta, ettei sitä pätkäistä poikki.
Magnus:
-Nuahin oksiihin kompastuu ja kaatuu noukallensa. Sääriihin tuloo kraapooksia, jos likiitti kulukoo!
Minä:
-Pakkoko sun on prängätä saunan ohi juuri tuosta kohtaa? Kierrä toisen kautta! Oksia ei kaadeta muua kuin minun ruumiini yli! Oksien vieressä on mun lemppari paikka. Voin siinä istua, siemailla kahvia ja ajatella kaikkea ihanaa ja kivaa!!!
Magnus:
-Hmpf! Eihän sulloo lavittaakaa, mihinä istua ja kaffia ryypätä!
Se on totta. Tänä vuonna aion hilata sinne tuolin ja pienen pyöreän pöydän. Se on varmaa se. Kolmastoista vuosi toden sanoo.

Tässä kuvassa on ötökkä, jonka nimeä, enkä lajia muista, mutta joka naurattaa minua joka kerta, kun kuvan näen. 

Ötökkä kertoo meille, kuinka ihmeellinen ja humöörintajuinen Jumala meillä on. 

Ötököistä puheenollen, meillä on jo kuukauden verran näkynyt muurahaisia siellä sun täällä. Sisällä, ei ulkona. Muurahaiset eivät minua  kyllä pahemmin naurata (ainakaan sisällä) jos nyt ei itkuunkaan kannata tietenkään purskahtaa.

Vielä eivät kusiaiset ole muodostaneet niitä kaameita sankkoja letkajenkkajonojaan ja mikäli minusta riippuu, eivät tule muodostamaankaan. 

Haen kupasta sellaisen vissin aerosolipullon ja pruuttaan sitä lattianrakoihin.  

Ulkona pismyyrävastaiseen sotaan käytän vain etikkaa, karkeaa suolaa ja mäntysuopaliuosta. Silloinkin vain kivijalan vierustoihin, ei muualle. 

Omenapuiden ötököitä karkoittamaan käytän mäntysuopaliuosta. Ennen kukintaa. Se auttoi viime vuonna niin hyvin, että saimme runsaasti omenoita syödäksemme ja pakkaseen hilloksi pannaksemme. 

Jokusia kalvakoita (tai oikeastaan tummanmustia) muumio-omppua putoili maahan, mutta ei niin paljon kuin joinakin vuosina. Mäntysuopa rules!  

Magnus leikkasi omenapuumme pari viikkoa sitten. Olin haravoimassa oksia kasaan, kun hokasin, että otan oksia sisälle maljakkoon. Nyt onkin jo hienoja lehden&kukan alkuja nähtävissä. Juuri sopivasti aukeavat pääsiäiseksi.

Viimeviikon postauksesta jäi tykkänään mainitsematta yksi ihana tapahtuma. Nimittäin VIRSILAULU-hetki Anskun tykönä Nikolainkaupungissa! 

Unehutin kirjoittaa asiasta siksi, että en ollut merkannut sitä kalenteriin.

Virsilaulu-hetki on yksi niistä harvoista menoista, jonka muistan ilman ylös muistiin pränttäämistä.

Jos jostain, niin virsistä pidän aivan eritoten runsaasti. Niitä opetettiin Vaasan Tyttölyseossa meille tyttösille monta joka viikkoisella laulutunnilla. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Magnuksen kanssa seurustellessamme halusin aina pistää pystyyn virsikilpailun (!). 

Kumpiko osaa enemmän virsiä? Halusin näyttää, kuinka valtavasti MINÄ osaan ja paistatella ylpeyden kyseenalaisessa paisteessa, kun Magnus osaisi niitä niin surkean vähän.

Kilpailu olikin hämmästyksekseni hyvin tasaväkistä. Sanoisinko oikeinkin tasaväkistä. Meille oli koulussa opetettu samat biisit.

Anskun luona meitä kokoontuu kerran kuukaudessa iso liuta naisia ja vietämme suloisen parituntisen laulamalla järjestyksessä joka virrestä kaksi ensimmäistä- ja viimeisen säkeistön. 

Aikomuksena on laulaa koko virsikirja läpi! Mikä on laulaissa, kun Ansku osaa kaikki virret. 

Tiistaina Ewen ja Mathewin kotona meitä kokoontui intoapuhkuva joukko suunnittelemaan vapputorille menoa. Isonkyrön vapputorille. 

Kristillisdemokraateilla on pruukannut joka vappu olla torilla koju, josta myydään tämän telluksen parasta simaa ja suussasulavimpia sokeririnkuloita ikinä. 

Minäkin lupasin vääntää jokusen rinkulan, vaikka myymään en ehdi, koska aion myödä Magnuksen kanssa Kaisan Kortteja samaisella torilla. Joitakin taulujakin on myös myynnissä. Ei tosin minun tekemiäni.

Keskiviikkona olimme Ähtärissä tutuissa tehtävissä. Minulla oli runoja ja Magnuksella puhe.

Samaisena iltana oli myös kirkkoneuvoston kokous, mutta siihen en nyt päässyt. Ähtäriin olivat "tilanneet" meidät jo kuukausitolkulla sitten ja kn-kokous tuli puolestaan hieman yllättäen.

Kuten niin monesti olen todennut, niin värkkiä minusta löytyisi, vaikka kolmeenkin samanaikaiseen tilaisuuteen, mutta kun ei repeä, niin ei repeä. 

Lauantaina pidimme syntymäpäiväni, joka virallisesti oli jo maaliskuussa. Tarjosin vieraille tavanomaisen menyyn: pottuja, lihapullia, salaattia, gratiinia ja mustaherukkaputinkia kermavaahtomoukulla.

Joku perhekuntalaisistani sanoi, että gratiini oli nyt erikoisen hyvää. 

-Tee juuri samalla lailla ensi kerralla!

Niin aion tehdäkin.  Ostan valmiin gratiiniseospussin lähikaupan pakastekaapista. Lakkaan potkimasta tuulimyllyä vastaan, eli saada niin hyvää omitekoista gratiinia kuin seurakuntamme emäntä tekee. Siihen harva (jos kukaan) pystyy.

Sain syntymäpäivälahjaksi lahjakortin mielivaateputiikkiini Nikolainkaupungissa. 

En tässä kyseisessä putiikissa tosin ole koskaan käynyt, mutta silti se on mieliputiikkini. Sen mainoksia on Fb-sivuilleni sadellut usein ja olen kovasti tykästynyt kuvien vaatteisiin. 

Liikkeen mainokset ovat myös ainoat, joita en koskaan poista sivustoltani. Päinvastoin! Menen aina koko repertuaarin läpi.

Aion lähipäivinä ajella kaupunkiin ja ostaa tästä mieliputiikistani farkut, jotka ovat kuin sukkahousut (!) ja ihanan tunikan (ehkä kaksikin). Tunikat mahtuvat mainosten mukaan kaikille. Ei niin paksua mummua olekaan, jolle ei tämän putiikin tunikat passaisi. No, se semmonen  passaa meikäläiselle. JIIIIHAAAAA. Täältä tullaan!

T: Kaisa von Storbyxun- Passelmossa

Ps. Yleensä en jännitykseltäni pysty seuraamaan jääkiekkomatseja kuin kuuntelemalla Magnuksen iloista huutoa (tai synkkää sättimistä). Niistä päättelen, missä mennään.

Eilen olin oli pakkoraossa. Pitihän vaaleja seurata ja näyttivät mokomat kahta kuvaa kerralla. Toisesta tuli sitä veret seisauttavaa, hyytävää naisten jääkiekkoa.Huh huh! Varsinkin se loppu.

Kesti tovin, ennen kuin sain unen päästä kiinni. 

-----------------------------------------------------------------------------------------

Psalmi 15

Daavidin psalmi.

Herra, kuka saa tulla sinun temppeliisi?

Kuka saa asua pyhällä vuorellasi?

Se, joka on rehellinen ja tekee oikein,

jonka sydän on vilpitön ja puhuu totta.

Se, joka ei panettele,

joka ei tee lähimmäiselleen pahaa,

eikä saata naapuriaan huonoon huutoon.

Se, joka kaihtaa kunniattomia, 

mutta pitää arvossa Herraa pelkääviä.

Se, joka pysyy valassaan

vaikka omaksi vahingokseen.

Se, joka ei vaadi lainasta korkoa

eikä ota lahjusta

viattoman vahingoksi.

Hyvin käy sen, joka näin elää.

Hyinen tuuli tuivertaa ulkona. Ei haittaa mitään. Kapusin vinttipöksään kirjoittamaan maanantaiblogia ja väänsin nurkassa olevan pikkuisen lämpöpatterin 25:een celssiusasteeseen. 

Jo alkaa tarkenemaan! Kohta on lämpötila kuin vellitalossa: 30C.  Tai niin kuin meidän pihasaunassamme eilen: 35C.

 Charles lämmitti saunan ja kertoi saunasta tultuaan,  että mittari huiteli kolmenkymmenenviiden asteen hujakoilla. Löylyä kun heitti, kuului valtava sihinä ja suhina ja löylyhuone täyttyi sankasta höyrystä. Peräseinää ei kuulemma näkynyt ollenkaan. Se, jos jokin kertoo teille höyryn sankkuudesta. Löylyhuoneen perä- ja etuseinän väli on noin 2.5 meeteriä.

Minä en mennyt saunaan. Ei sen puoleen, ettenkö olisi voinut mennä. En pahemmin höyryistä, enkä alhaisista lämpötiloista hätkähdä, mutta kaksi kertaa päivässä itsensä kalttaaminen on liioittelua. Puhdas saa olla, mutta ei ylipuhdas.

Perjantaina paistoi aurinko, eikä tuulikaan ollut kummoinen. 

Sain kuin sainkin rehattua luuni ulos ja tarttumaan haravaan. Kaikkihan, te rakkaat lukijani, muistatte suhtautumiseni puutarhatöihin? Kaikensorttiseen krapsuttamiseen ja kitkemiseen? 

Aivan oikein. I hate it!

Rakastan kyllä puutarhassa OLOA. Kahvikupposen ääressä viipyilemistä ja munkkipossujen syömistä.

Viime vuonna mieltymyksiini tuli hiukan muutosta. Haravoin aika suuria plänttejä puutarhastamme, joka on aika laaja. Kolmisentuhatta neliömetriä. Kaavin haravalla nurmikoilta ja puskien alta lehtiä, risuja ja sammalta ynnä muuta pepua, enkä malttanut aina lopettaa, vaikka joka paikkaa kivisti ja särki. Ei muuta kuin Burana naamaan ja peli jatkui.

Ihmettelin kovasti puutarhanhoitointoani. Se on onnistunut pysymään piilossa melkein sata vuotta. No, ehkä innosta puhuminen on hiukan liioiteltua, mutta sanotaan nyt, että vaimeahko halu ainakin osuu kohilleen.

Perjantaina ruokkosin juuri tuota penkkiä, joka näkyy yläkuvassa. Haravoin sen puhtaaksi talventörröttäjistä ja muusta moskasta. Keräsin myös omenapuista katkaistut oksat ja keräsin niitä maljakkoonkin. Odotan kovasti, että puhkeavat kukkaan pääsiäiseksi.

Omenapuut pitää kuulemma näin huhtikuussa, varsinkin, jos ne näyttävät saunavihdoilta. Meidän omenapuut näyttivät.

Puutarhan hoito on aikalailla mieltä kääntävää ja stressaavaa. Istutin syksyllä parisenkymmentä krookusta puutarhamme toiseen pitkuliaiseen penkkiin. Ei ensimmäistäkään fiunua, eikä umppua ole noussut pintaan.

-Laitooksä ne nurinperin multahan? Magnus kysyi.

Kerroin jäätävällä äänellä erottavani sipulin ala- kuin myös nuppipään. SIINÄ ei ole vika.

Ihmettelen kyllä missä on vika? Persiljasta ei näkynyt koko kesänä karvaakaan, kuten ei myöskään  edellisvuonna istuttamistani narsisseista. 

Ehkäpä  siemenet ja mukulat vaan tuntevat, että istuttajansa ei kuulu superviherpeukaloiden arvokkaaseen kastiin. 

Serkkuni Elitzabethy kuuluu. Hän saa porrashaotkin kukkimaan, luudanvarsista puhumattakaan.

Suunnittelin haravoimista tänäänkin, mutta tuulella muutenkin hiukan tympeähkö työ muuttuu sikatympeäski. Täytyy nyt vaan hillitä haravoimishalunsa ja tehdä kirjallisia sisätöitä. 

Alakuvassa olen vaihteeksi taas 1700-luvun sotisovassa. Isossakyrössä on joka kesä maankuulut 1700-luvun markkinat.

Minä olen (ja meitä on toki muitakin) ollut myymässä leipiä, nisuja ja limppuja yhteiseksi hyväksi.

(Yhteinen hyvä: KD:n paikallisosaston kassan kartuttaminen).

Hauskinta tuossa markkinatouhussa on, kun saa pukeutua aikalaiseksi ajan henkeen. Minun 1700-luvun aikalaispukuni kuuluisi olla manttaalimuorin puku (jos sellaista on). 

Kuvassa minulla on sekundamanttaalimuorin asu. Pefletistä (vuosia vanhasta) krupattu pusero, pöytäliinasta kietaistu huivi, kalastajalangasta letitetty letti ja kintuissa pässinpökkimät sukat ja valecrocsit. 

Asun ontuvuudesta huolimatta näytän kuvassa aika iloiselta. Haaveenani olisi saada ihana, kunnon

mamsellinpuku. Olen sellaisia nähnyt markkinoilla. Niissä helmat heilahtelevat maata viistäen ja
alta vilkkuvat somat kipparakärkiset   tuohivirsut. Hauska siinä olisi lettiä huiskautella tukkimyssy tutisten.

Kalenteriaukeamalla lukee tiistain kohdalla Rauha Rinta. Sehän tarkoittaa sitä, että keräännyimme Rintaan suunnittelemaan rukoushuone Rauhan kesäohjelmaa.

Minä sihteerinä kirjoitin kotona valmiiksi toimintakertomuksen.
Olen aika huono kirjoittelemaan toimintakertomuksia.

Ainakaan virallisia rekisteröityjen yhdistysten toimintakertomuksia. Niistä tahtoo tulla novelleja. Totuudellisia kyllä, mutta novelleja. Siinä on vissi ero. Lohduttaudun sillä, että kukaan ei toimintakertomuksia ikinä lue. Hyvä, kun kokouksessa kuuntelevat.

Rukoushuone Rauha on erityisen ihana Herran pikku kappeli Kyrönjoen varrella. Se on toistasataa vuotta vanha. Minulla oli kunnia saada tehdä runo 110 vuotisjuhlaan tässä jokunen vuosi sitten.

Minulla oli myös kunnia saada lukea runo viime sunnuntaina Naisten kesken iltapäivässä.

Lausuin runon rinta näennäisen rottingilla. Totesin, että jännittäminen, sokeltaminen, ynnä änkyttäminen vaikeasti ilmaistavissa kohdissa, on tullut palatakseen ja ehkäpä myös jäädäkseen.

Kieleni ei onneksi päässyt korppuuntumaan, koska muistin ottaa mehulasin viereeni.
Minun ei tarvinnut siitä ryystää. Pelkkä tietoisuus raikkaasta mehulasista käden ulottuvilla auttoi asiassa.

Naisten kesken ip. oli viimeinen tältä keväältä, mutta päätimme jatkaa samoissa merkeissä. 

Nytkin oli niin upea tilaisuus, hyviä todistuksia ja puheita, että ei puhettakaan lopettamisista.

Keskiviikkona ajelimme varta vasten kirkolle kirjaston äänestämään

Oli mukavaa, kun sai oikein jonottaa. Jonossa ehti vaihtaa muutaman sanan tuttujenkin kanssa. Hiljaisella ja rauhallisella äänellä toki, kun kerran kirjastossa oltiin.

-Joko Kaisa sullon numero tiaros? kysyi Systeri (nimi muut.) jonon keskivaiheilta.

-Mä silmäilen kopissa sitten. Siälon paljo numeroita! vastasin minä.

Painotan, että puhuimme hiljaa. Magnuskaan ei taatusti kuullut, vaikka seisoi takanani. Pakkasi kyllä naurattamaan Systerin kysymys. Meillä on samanlainen huumori. Systerillä ja minulla.

T: Kaisa von Systersjö-Klumpsten

----------------------------------------.-------------------

Saarnaajan kirja2:24-26

Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä ei 

ole muuta onnea kuin syödä ja juoda ja 

nauttia elämän iloista. Minä huomasin, että

myös tämä tulee Jumalan kädestä.

Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä?

Sille, joka on hänelle mieleen, hän 

antaa viisautta, tietoa ja iloa, mutta 

syntisen hän panee kokoamaan ja kartuttamaan

hyvää sille, joka on hänelle mieluinen.

Mutta tämäkin on turhuutta ja tuulen

tavoittelua.

Kamera edelleen tohjona, tietokone reistaillut ja kalenteri aukeama ammottaa valkoisena.

Rakkaat lukijani, luettavaksenne urkenee ehkä hyvinkin valju maanantaiblogi.

Tapoihini kuuluu repiä positiivisuutta irti asiasta kuin asiasta. Aina ja joka paikassa paitsi kotona. Magnus sen parhaiten tietää, mutta onneksi hän sen kestää. Oletan niin, koska hän on rinnallani urheasti 53 vuotta seissyt. Uskon kuitenkin, että blogistani ei tule synkeää, eikä murheenmurjomaa, koska kirjoittaessani asiat vaan yksinkertaisesti vääntyvät positiivisuuden puolelle.

Samoin silloin, kun yritän URPUTTAA jollekin huonoa mäihääni ja surkimusmaista eloani.

Kaikki te varmaan muistatte sen Härmän tyky-jakson? Kerron sen siitä huolimatta.

Kyseisestä tykyjaksosta on noin 23 vuotta. Silti se on jakso, jonka muistan harvinaisen kirkkaasti.

Siellä parannettiin niin henkistä kuin fyysistäkin kuntoa. Kahdessa noin kahdenviikon jaksossa.

Fyysinen kunto nousi kohisten. Yrttikylvyt ja hieromiset paransivat henkistä puolta ja innoissani menin myös terapeutin pakeille, kun se kerran tykyyn kuului. En ollut ennen terapeutilla käynytkään ja innoissani kerroin kaikki elämäni vaiheet siitä asti, kun äitiyspakkauksessa unia vetelin, aina siihen päivään, kun Härmään kahden kapsäkin kanssa saavuin.

Kun olin lopettanut vuodatukseni purskahti terapeutti iloiseen nauruun.

-Anteeksi, mutta nauran nyt ensin ja sitten pureudutaan kertomaasi tarkemmin...

Niin teimme ja tyytyväisenä pyrähdin iltalenkille (vai olisiko ollut niin, että menin juomaan iltakahvit ja syömään wiinerit?)

Tuohon positiivisuuteeni vielä mennäkseni, muistuu mieleen työkaveri, joka kerran puuskahti tuohtuneena, että NYT LAKKAAT VÄÄNTÄMÄSTÄ KAIKKEA PARHAIN PÄIN! 

Olen ollut töissä muuallakin kuin postissa joten kaikki spekuloiminen siitä, ketä hän mahtoi olla, on turhaa. Villakoiran ydin ei ole siinä. Minua hymyilyttää itse asia ei se, kuka sen sanoi.

Magnus voisi sanoa puolestaan, jotta nyt lakkaat vääntämästä asioota synkiäksi ja lopetat justihinsa maalaamasta joka asiaa mustaksi, kauhiaksi ja kuriaksi! 

Itse itseäni jo kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia tutkiskelleena, olen huomannut että, minussa nostaa välittömästi yltiöpääpositiivinen toinen minä nuppiaan, jos joku puhuu synkeitä ja aavistelee kamalia. Kotona ei synkistelijöitä ole, joten minun pitää hoitaa se puoli.

Olen kuitenkin enempi iloinen tästä toisesta puolestani. "Yltiöpääpositiiviudestani". Mitä siitä tulisi, jos kaikki synkistelisivät? Ei mitään!

Nykyään kyllä pakkaa tulla joka tuutista, sekä töötistä kamalan synkkää ja uhkaavaa asianlaitaa. Suorastaan pelottaviakin.

Siihen auttaa se, että alkaa laulamaan hiljaa, tai kovaa virttä numero 338. Olen sen itse saanut tuta.

Viime viikon kalenteriaukeamalle olen kirjoittanut niiden vähien muiden merkintöjen yläpuolelle:

Ennakkoäänestys 3-9.4 2019. 

Meillä ennakkoäänestyspaikka on kirjastossa. 

Muistuu aina näin vaalien aikaan mieleen ne monet äänestyskerrat, kun sain olla vaalitoimitsijana postivirkailijana työtä tehdessäni. Niin vaan vaaliasiatkin hoituivat mallikkaasti muun työn ohella.

Hauskana vaaliasia muistuu mieleen ja kerron sen tässä.

Eräs huolehtivainen vaimo pyysi saada mennä miehensä kanssa äänestyskoppiin katsomaan, että lappuun tulee varmasti oikea numero.

Kerroimme, että se ei ole mahdollista. Ei käy päinsä missään tapauksessa, että vaimo samaan koppiin pränkää. Ei, vaikka mieskään ei panisi kampoihin.

-No, menkää sitten joku teistä! Untamo (nimi muutettu)on niin hajamielinen, että voi vahingossa kirjoittaa väärän numeron, vaimo pyysi.

Kerroimme, että me emme saa mennä äänestyskoppiin kenenkään kanssa. Yksin sinne on mentävä. Rauhoittelimme vaimoa, että kyllä asia hyvin menee ja niin kuin varmasti menikin.

Torstaina olin kirkkoneuvoston kokouksessa. Siellä oli taas ilo aukoa suutaan haukkaamalla aivan mahdottoman hyvää piirakkaa. Toisilla (varsinkin meidän seurakuntamme emännällä) on käsittämätön taito leipoa kaikensorttisia hyviä piirakoita. 

Täytekakkuakin saimme syödäksemme.  Oli jäänyt 70-, ja 75-vuota täyttäneiden kalaaseilta yli. 

Sen jo entuudesta ja kokemuksesta tiesinkin, että niiden juhlien kakut ovat aina myös huumaavan hyvänmakuisia. 

Kokouksissa tehdään tietenkin muutakin kuin syödään piirakkaa ja täytekakkua ja juodaan kahvia. Siellä tehdään tärkeitä päätöksiä seurakuntamme ylösrakentamiseksi ja kaikinpuoliseksi hyväksi.

Sunnuntaina Catherine ja Eerikki toivat meille meidän vanhan puusohvamme. Kirkkaan vihreän, vanhan puusohvamme. Ostimme sen vuonna 1976 (about). 

Välittömästi laitoimme Fb:n puskaradioon ilmoituksen, että meiltä saa hakea ruskean puusohvan, jos haluaa ja tarvitsee. Kaksi puusohvaa on liikaa yhdessä köökissä, vaikka olisivat kuinka komeita. 

Eipä aikaakaan, kun sohvaa tultiin noutamaan ja sikäli mikäli ymmärsin siitä tykättiin. Semmoinen on omiaan ilahduttamaan antajaa. 

Nyt on keittiössämme sitten kirkkaanvihreä puusohva, musteensininen kaappi, tuskanpunainen ryijy ja kaksi riemunkirjava, upeaa räsymattoa. En ole tiennyt, että makuni on niinkin iloisenvärinen kuin se on. Johtunee siitä yltiöpääpositiivisesta toisesta minästäni.

Sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin Kohtaamispaikalle Vaasan pääkirkkoon.

Meidän kahviryhmällämme oli vuoro keittää sumpit ja tuoda nisut.

Kahvia kaadellessani tuli Kilinä (nimi muutettu) kertomaan, että eräs nainen oli kysynyt häneltä, olenko minä hänen siskonsa?

Kilinä sanoi sanoneensa, että tavallaan kyllä. Olemme uskonsiskoja.

Minä muistutin myös siitä, että olen varannut Kilinän ja hänen kaksi muuta sisartaan itselleni varasiskoiksi, koska minulla ei ole yhtäkään. (Ainoa veljenikin on jo taivaan kodissa).

Onneksi minulla on, paitsi näitä varasiskoja, myös serkkuja. Ei varaserkkuja, vaan ihania oikeita, söpöjä, rakkaita, suloisia ja korvaamattomia serkkuja.

On minulla myös rakas Magnus, ihania lapsia (kaksi kappaletta), mahtavia lapsenlapsia (kaksi kappaletta), veljenlapsia, kummilapsia, kälyjä ja natoja. Tuosta viimeisestä en ole varma. Nimittäin en tarkalleen tiedä, kuka on ihmiselle nato. Saa neuvoa ja valistaa, jos kuka teistä tietää.

Sitten minulla on kaikki te ihanat lukijat siellä ruutujen äärellä (ja ruutujen ulkopuolella) jne. jne.

Ei tässä siis suinkaan yksin tarvitse näillä elämän pitkospuilla kulkea. 

Kaikista tärkein matkakumppani on tietysti Taivaan Isä. Jokaiselle meistä.

Mieltäni jäi erityisesti lämmittämään kuitenkin tuo Kilinän siskoksi luuleminen. Kilinä on nimittäin hyvin nätti. ;)

T: Kaisa  von Systerkorv-Vackerkvinna

---------------------------------------------------------------

Psalmi 16:7-11

Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,

yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.

Minä pysyn aina lähellä Herraa.

Kun hän on oikealla puolellani,

minä en horju.

Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee,

minun ruumiini ei pelkoa tunne.

Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan,

et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.

Sinä osoitat minulle elämän tien,

sinun lähelläsi on ehtymätön ilo,

sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.