Tuntuu, että kahden maanantain välissä olevat päivät lyhenevät ja typistyilevät koko ajan.

Ei ehdi paljoa yhtikäs mitään, kun on taas maanantai ja pitäisi kertoa, mitä on tehnyt ja tubettanut.

Minulla on kyllä aina aika hulahtanut äkkiä. Ilman, että tubettaisin yhtään mitään.

Ikinä en ole ollut tympäännyksissä, tai että aika olisi tuntunut pitkältä. 

Pitkäpiimäiseltä nyt ollenkaan. Minulla kuluu aika hyvin, vaikka tuijottelisin vain vastapäiseen seinään. Uskallan sen sanoa, koska tuijotan aika paljon seinään. Se ei ole hyödyllistä kylläkään. Tuijottelu ja kynsinauhojen nyppiminen nyt ovat vaan yksiä vahvimpia ominaisuuksia ja ne minä luultavasti joudun kantamaan paksuilla harteillani hamaan loppuun asti.

Kuitenkin, jos tarkkoja ollaan, niin  näin äkkiä ei aika mielestäni ole  koskaan kulkenut ja joutunut! 

En tiedä, tuntuuko teistä samalta? 

Moni on sanonut, että ei kerkeä yhtään mitään, kun jo on viikko taas mennyt.

Juttelen kyllä aika paljon ikäisteni, elikkä, about melkein sata-vuotiaiden kanssa. Ehkäpä tämän ikäisten aika hulahtaakin nopeammin? 

Ehkäpä tämän ikäisten aika hulahtaa hukkaanmenneiden tavaroiden etsimisessä? Kaikki tekeminen on tietenkin ajan saatissa muuttunut hitaammaksi ja toiminta muutenkin kuin hidastetussa filmissä.

Mene ja tiedä.
Nyt on meikäläisellä taas virikkeellistä touhua tiedossa, kun  tänä aamuna on alkanut uusi projekti. Pikadieetti-projekti!
Onneksi ne muutamat muutkin alkamani projektit ovat, ihme ja kumma, vielä lujasti mukana.
Kuten esimerkiksi kuntosalilla käynti Magnuksen kanssa ja kävely.
Kävely on muutamina päivinä jäänyt liian myöhäiseksi. Pimeäntuloon asti.
Pimeällä en halua ulos mennä. Voi joutua nokatusten sushukkasen kanssa! Semmoisen on nähty tässä ihan lähistöllä jolkottelevan.
Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän idioottivarmasti käyttäytyväni totaalisesti väärin, jos suden kanssa  treffattaisiin.
Lähtisin juoksemaan päistikkaa pakoon, suureen ääneen vollottaen ja ihan taatusti väärään suuntaan.
No, kyllähän semmoinen käytös sutta päähän ottaa, varsinkin, kun se pelkää enemmän minua kuin minä sitä. Laskeskelenkin mielessäni, että se on kokohulluna pelosta, kun minä olen 1/2 hulluna.
Mutta ei hätää! Olen keksinyt, että kävelettöminä päivinä ravaan vintinrappusia ylös&alas niin kauan, että henki juuri ja juuri pihisee. Siis 3X ylös ja alas.

En minä tätä uutta projektiani niin rajusti ota kuin ne kaksi naista, joilta idean sain.
Muistin, että minä olen vanha.
Vanhojen ei saa noudattaa mitään pikadieettejä. Voi käydä niin, että tyssää kaikki elintoiminnat ja sinut pakataan arkkuun ja kannetaan valmiiksi kaivettuun kuoppaan. Sehän ei ole dieettien tarkoitus. Syy, miksi innostuin dieetistä, on, että minulla on tarkoitus saada jokunen kilo pois ennen joulua. Joulun aikaanhan ihmiselle yleensä tulee jokunen kilo lisää elopainoa. Ainakin tälle ihmiselle.
Olen erittäin innostunut dieettiprojektista ja hyvin on mennyt tähän saakka, kun dieetillä on oltu tasan puoli päivää.
Olen elämäni aikana huomannut myös sen seikan, että innostun aika lailla kaikesta ja panen projektin pystyyn. Hyvin usein (melkein aina) projektit lässähtävät ja kutistuvat kasaan kuin  märkä hattara.
Suhtautumiseni kasaankutistumisiin on muuttunut. En välitä tippaakaan! Ei muuta kuin uusi projekti kehiin, kun entinen lässähtää. Mikään ei estä alkamasta uudestaan. Ei mikään. On hauskaa aloittaa kaikkea kivaa uudestaan ja uudestaan.

Runonkirjoittaminen ei ole lässähtänyt. Itse runoista en mene mitään sanomaan. Sen saavat tehdä kuuntelijat ja lukijat.
Yläkuvassa on ote runosesta, jonka kirjoitin ystävyydestä. Laitan seuraaviin postauksiin siitä hiukan lisää. On mukavaa, että on kuvamateriaalia jemmassa.
Tosin jatkossa ei varmaan kovin suurta pulaa pääse syntymään, kun osaan laittaa kuvat tiedostoon.
Joku teistä varmaan muistaakin ne ohjeet, joista viimebloggauksessa kerroin. Ohje on aivan loistava. Ensimmäistä kohtaa vaan tarvitsee noudattaa edellyttäen tietenkin, että piuhat ovat kohillaan.

Toisessa kuvassa istun tärkeän näköisenä tietokoneen ääressä. No, ei kumma, kun teen tärkeää tehtävää. Monistan kirjoittamiani uudenuutukaisia runoja tilaisuuteen, jossa niitä leuat lotisten lausuisin.
Minulla ei ole täällä vinttipöksässä monistuskonetta. On aina kannettava masiina alakertaan.
Noh, otan sen pelkästään urheilun kannalta, että joutuu trappuja tramppaamaan.

Luin monistamani runot Naisten kesken iltapäivässä eilen.
Koko ajan lukiessani kuulin "äänen", joka kuiskutti, että kyllä on surkeita värssyjä, kyllä on typerää tekstiä, kyllä on lapsellista, kyllä on virhettä virheen päälle, ei oo tyhmempää kuultu jne, jne.
Vihtahousu se yritti lannistaa ja morkata.
MUTTA tämä likka ei moisesta välitä. Kyseinen v-housu on häviäjä.
Minä olen voittajan puolella ja voittaja on tietenkin Jeesus. :D
Selvisin juontotehtävästäni ja runoilustani ihan hyvin.
Eipä minua oikeastaan pätkääkään haittaa, jos joskus en onnistuisi.
Olen ajatellut, että silloin voi joku kuulija ajatella, että noin MINÄKIN osaisin juontaa ja lausua ja saisi siitä intoa alkaa kirjoittamaan runoja ja niitä sitten johonkin lausumaankin.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa markkinoilla myömässä KAISAN KORTTIEN kortteja ja Charlesin tauluja.
Minä en ole erityisen hyvä markkinamyyjä. Minä en ole erityisen hyvä mikään myyjä.
Niinpä istuinkin korttitelineen takana ja rämpläsin puhelinta.
Magnus taas on aivan toisensorttinen. Hän puhuu jokaiselle ohikulkijalle, vaikka kiertäisivät myyntipöydän kaukaakin. Minutkin hän komensi tuon tuostakin tulemaan esiin särmin takaa ja olevan niin kuin muutkin myyjät: asialla!
Ihmisiä pysähtyi ilahduttavasti meidänkin pöytämme kohdalle. Silloin Magnus aina kovalla äänellä kertoi, jotta taiteelija on täälä vähä piilos. Orottakaas ny, kohta se konkuaa ylähä…
No, ei Magnus ihan noin sanonut, mutta ei paljoa puuttunutkaan.
-Ei uskoos, jotta soot elämäntyäs teheny postis. Myyny oplikaatioota, vakuutuksia, arpoja ja postikorttia ja vaikka mitä. Kuinka soot nuan mettittyny? Magnus kysyi kerran, kun istuin taas kerran korttitelineiden armeliaassa pimennossa joillakin markkinoilla.
-No, ehkä just siitä johtuen, vastasin synkeänä ja tunsin olevani kuin nurinperin roikkuva lepakko. Veri päähän pakkautuneena.
Oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee, niin markkinoilla on ihan hauskaa. Ainakin, jos kauppa vähäkin käy. Kurjaa ei liioin ole kuunnella kehuja, joita asiakkaat korteista antavat.
Asiakkaat ovat markkinoiden suola. Kaikella lailla.
Kerran eräs asiakas kailotti tullessaan:
- Minä jätin kukkaron tuvan pöyrälle! Ei tuu vahingoskaa mitää ostetuksi!
Kaikki nauroivat. Kaikki muut, paitsi me markkinamyyjät.
T: Kaisa Lepakkopää-Riippander
-----------------------------------------------------

Jesaja 55:1-3

Kuulkaa, kaikki janoiset!
Tulkaa vetten ääreen!
Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,
ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,
ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä,
mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan
siihen, mikä ei tee kylläiseksi?
Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,
te saatte nauttia parhaista herkuista.
Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni,
kuulkaa, niin saatte elää!
Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne
ja lupaan olla liitossani uskollinen,
niin kuin olin uskollinen Daavidille.

Vaalitaisto on kunnialla läpikäyty ja maaliin päästy. Voittajana. Kaksoisleuka rimaa hipoen, mutta voittajana!

Nämä olivat viimeiset vaalini mihinkään tämän eloni aikana. Jos muuta yritän, niin pyydän omaisia (ja ehkä muitakin)  jyrkästi kieltämään ja väkipakoin estämään, jos tarve niin vaatii. 

Hiukan haikeaa on ajatella, että sitten ei voi liioin enää kirjoittaa vaalipuheita. 

Niitä revittelin antaumuksella Facebookkiin 11 kappaletta ja se oli hauskaa. Liekkö niistä ollut apua, kun sain ääniä miltei tuplasti vaalipuhekirjoituksiini verrattuna?

Joka tapauksessa iloinen olen ja superiloinen siitä, että meidän listalaiset saivat yhden lisäpaikankin.

Neljä vuotta sitten läpi pääsi 4, nyt 5! Hyvä me ja hyvä kaikki muutkin!

Haluan ja tahdon tämänkin sivuston kautta kiittää kaikkia, jotka äänestivät minua. 

Tahdon olla luottamuksenne arvoinen. Onneksi minulla on superhyvä Neuvonantaja apunani. Tällä viisiin kiitin jo eilen äänestäjiäni, kun tulokset vaaleista iltamyöhään piirtyivät harittavien silmieni eteen näyttöruudulle.

Jaa, että kuinka niin harittaviin? 

Noh, minä olin aika ventti. Paitsi harittavia silmiä, oli koko pää, eli päärynä, (kuten eräs sukulaismies hauskasti sanoo) aikalailla rutussa. Tuon ylimmäisen valokuvan rutturuusun marja kuvaa hyvin olotilaani eilen.

Tähän saumaan kerron tuosta alakuvastakin jotakin. Se on näpsäisty joitakin vuosia sitten Vilpolastamme (ei muuten ole kyseisessä kutjussa enää noin siistiä ja viihtyisää).

Kuvassa on pikkupossujen syöttökaukalo. Se nojaa pystyasennossa seinää vasten.

Vertasin eräässä seurakuntaehdokasvaalikirjoituksessani itseäni possuun. Enkä varsinaisesti niinkään pikkupossuun, vaan oikein kunnon vonkale-emakkopossuun. 

Kerroin laajoin sanakääntein, kuinka tunnen itseni kyröläiseksi, vaikka olen vasta 13 vuotta takaperin tänne muuttanut. Kerroin, jos mahdollista vieläkin väkevämpien sanojen siivittämänä, että sukuni on näiltä nurkilta alkaappäälle kotoisin ja lähtöisin (niin kuin onkin).

Sitten kerroin, että tunnen jo melkein haisevani samalta tussilta kuin kyröläiset ja kerroin kivan jutun:

Appifaarini kasvatti takapihalla muutamaa possunvonkaletta. Joukkoon ostettiin komea emakko ja sille annettiin nimi Emma.

Emman selkäpiihin vetaistiin paksulla tussilla paksu viiva. Samanlainen- ja paksuinen viiva mentiin vetaisemaan myös niiden muiden takapihalla röhkivien saparohäntien selkäkinkkuihin.

Minä ihmettelemään appifaarille, että miksi myös muidenkin nösköjen selkään tussia laitettiin?

Appifaari selitti kärsivällisesti kaupunkilaisminiälleen, että tulokkahan pitää haista samalta ku ne itte haisoo. Jonsei niin oo, niin alakaa kauhia kurmootus. Tulokas saa turpihinsa mennen, tullen ja palaaten. Siinon saparot ja korvat lujilla.

Asia selvisi minulle kerralla. 

Vaalituloksesta päätellen minä siis tuoksun samalta tussilta kuin muutkin näillä lakeuksilla. Minut on otettu joukkoon. (Ajat sitten. Heti, kun tulin).

Rutturuusurusinaksi siis tunsin eilen illalla itseni. Antakaas, kun kerron.

Meillä oli jälleen ihana Naisten kesken iltapäivä-tilaisuus täällä Kyröössä. Ystävyydenkulmassa.

Puhujaksi olimme saaneet Kujalan Annen. Hän puhui muistista ja siitä, kuinka muistia harjoitetaan ja ylläpidetään. Jos on siitä sortista, että muisti huononee ja laskee kuin lehmänhäntä, niin mitään apua siihen ei ole keksitty. Noh, ei Anne suinkaan näin sanonut. 

Minä niin sanon. Tein (ja olen tehnyt) jo vuosia tuonsorttisen analyyssin omalle kohdalleni.

Sekään, kun Anne kertoi, että ihminen muistaa monasti vanhat asiat hyvin, ei lohduttanut. Minä muistan, mutta väärin!  Magnuksen kanssa meillä on päivittäin valtavat riid...siis keskustelut, kuinka asiat olivat.

Ihmisten nimiä  en ole muistanut koskaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Erään ruotsinkielisen tytön nimi oli Magdalena. Vaikka en osaa puhua ruotsia, tai paremminkin uskalla puhua, kehuin ruotsiksi hänen kauniin nimensä maasta taivaisiin. 

Kasvot minä muistan, vaikka nimiä en.  Edessäni, postin lasitiskin takana. ei tarvinnut seistä kuin kerran, niin muistin heti, kun seuraavan kerran tuli, että AI JAHA! TUOSSAPA TUO TAAS, JOKA SILLOIN ELOKUUSSA VUONNA SE JA SE LUUKUN EDESSÄ SEISOI JA POSTIMERKKEJÄ OSTELI. 

Tämä on ehkä hivenen liioitellusti kerrottu, mutta teen sen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Olen lohduttanut Magnusta, kun tavaroita on hukassa, emmekä muista, mihin ne on jemmattu, että onneksi emme ole "ne on varastettu"-vaiheessa. Sekin aihe kuulemma tulee. 

Tuosta ruotsinkielen puhumisesta sen verran, että minähän olen sitä vanhanliiton polvikuntaa, jolloin opettaja jätti seisomaan, jos vastasi hivenenkin pieleen. Siinä seisoit ja häpesit ja toivoit, että luukku aukeisi jalkojen alta ja putoaisit, eikä kansi koskaan enää aukeisi. Luukkua ei ollut, mutta suu umpeutui o det e mykky murheellista.

Lopullinen rusinavaihe minulle tuli, kun Anne teki muistitestintestin. Hän otti käteensä 6-7 eriväristä kartongin palaa. Hän kertoi lappu lapulta, mitä senvärisen kohdalla piti tehdä (pyörittää jalkaa, nostaa käsi, vetää korvasta, taputtaa, tömpöttää jne....)

Minä en muistanut yhdenkään lapun kohdalla yhtään mitään, mitä piti tehdä. Ei tömpöttänyt pätkääkään. Onneksi istuin peräpenkissä.

Sitten Anne antoi ns. muistisääntöjä kunkin värilapun kohdalla. Esimerkiksi, kun sinisen kohdalla piti nostaa kättä, niin sen muistamiseen auttoi ajattelu sinisestä taivaasta, jota kohti kurottautua. En muista (!), mitä sinisen kartonkipalan kohdalla oikeasti piti tehdä, mutta että ymmärtäisitte, mikä juju oli, niin keksin esimerkin. 

Varmasti ymmärtäisitte vähemmälläkin ja varmasti muistaisitte heti muutenkin. 

Sivusilmällä huomasin., että moni (hyvin moni. Ehkäpä ihan kaikki) muistivat heti kaikki. Ilman minkäänlaisia muistisääntöjä.

Ollapa hänen kaltaisensa. Miksi minä en muista ikinä mitään ja jos muistan, niin väärin?

Ilta päättyi aikanaan. Meitä jäi muutama vielä juttelemaan ja analysoimaan iltaa ja sen kulkua.

Olimme hyvin, hyvin tyytyväisiä.

Yritin varovasti ja värisevällä äänellä kysyä, koska pitäisi huolestua muistikultansa suhteen, mutta en sitten oikein kunnolla viitsinyt tinkata vastausta. Oikeastaan...turhaahan se olisikin. Siihen ei ole keksitty lääkettä. Jos et muista, et muista. Pilleriä ja linimenttiä ei ole.

Lääke ja hyvä sellainen, Annen ohjeiden mukaan muistin pysymiseen on, että osallistuu, liikkuu, harrastaa, ratkoo esim. ristisanatehtäviä ja sudokuja, lukee, seuraa mualiman menoa, eikä jää syrjään, eikä neljän seinän sisälle jne.

Ilokseni muistin, että noita kaikkiahan minä teen! Paitsi ristisanojen avainsanat olen unohtanut aikoja sitten, koska en ole niitä tehnyt, sudokuja en ymmärrä ollenkaan. Ei ole harmaata aavistusta, kuinka niitä tehdään, mistään ratkaisuista puhumattakaan. 

Kalenteriaukeama viime viikon kohdalla on valkoinen kuin hanki. Se ei merkitse, ettenkö olisi tehnyt mitään.

Olen esimerkiksi piirtänyt erääseen paikalliseen piirustuskilpailuun kaksi kuvaa. Toinen tuli niin surkea, että sitä ei voi edes sukulaisille näyttää, saatikka kilpailuun lähettää. Toinen tuli mielestäni aika hyvä, mutta sukulainen löysi siitäkin ratkaisevaa laatua olevan huonon kohdan. Siitä syystä luulen, että perästä ei kuulu.

Hyvää päivänjatkoa kaikille ja iloisiin kirjoittamisiin!

T: Kaisa Minnesjö-Bultänge

----------------------------------------------------

Sananlaskujen kirja 30:24-33

Neljä on maan päällä vähäistä,

mutta silti viisasta viisaampaa.

Muurahaisilla ei ole paljon voimaa,

mutta kesällä ne keräävät ruokansa.

Tamaanit ovat pieniä ja mitättömiä,

mutta pesänsä ne tekevät kallioon.

Heinäsirkoilla ei ole kuningasta,

mutta ne liikkuvat kuin armeija.

Sisiliskoa voit pitää käsissäsi,

mutta se asustaa kuninkaan linnoissa.

Kolme on, jotka liikkuvat ylväästi,

neljä, joilla on ylväs käynti:

leijona, urhein eläimistä,

joka ei väisty kenenkään tieltä,

kauris ja pää pystyssä kulkeva kukko

ja kuningas, joka astuu kansansa eteen.

Jos mielit kerskua- syystä, tai syyttä-

pane käsi suullesi ja ole vaiti.

Jos kirnuat kermaa, tulee voita,

jos väännät nenää, tulee verta,

jos lietsot vihaa, tulee sota.

Isänpäivää fiirattiin koko eilinen päivä. 

Annettiin lahjoiksi vihreitä kuulia ja kalsareita, syötiin hyvää ruokaaja juotiin kaffia, niin kodeissa kuin seurakunnan tiloissakin. 

Kahvia ei varmaan kuitenkaan kissauteltu ihan nuin pienissä pannuissa kuin tuossa epäselvässä kuvassa näkyy. Laitoin oikein tulitikun osviitaksi, että näkyisi, kuinka pienestä kaffepannusta on kyse. 

Vahinko, että kuva on niin huono. Himmeä ja hämärä. Charles on aina moittinut kameraa, jolla tuo kuva on näpsäisty. Tässä tapauksessa ja tuon kuvan kohdalla syy on kyllä myös kuvaajassa (so. minussa). Minun tapauksessani kuvaajassa on aina vika. Ei niinkään kamerassa. Kamerani ei liioin pitäisi kaikkien mittaustulosten ja testausten mukaan olla ollenkaan huono. Tosin mittauksista ja testauksista on jo kulunut, varovaisestikin arvioiden, kymmenisen vuotta.  En kyllä usko, että kamera HUONONISI vuosien saatissa. Pitäisi vaan osata säätää ja sitä en tule oppimaan ikinä. Sen verran on karttunut kokemusta ja tietoa kameran kanssa äksäämisestä.

Kerronpa äksäämisestä pienen esimerkin, jos lupaatte, ettette levitä asiaa eteenpäin. Varsinkin nyt, kun on vaalitkin tulossa ja kaikki.

Muistanette, että olen parkunut jo hyvän aikaa sitä, että en saa kuvia kamerastani blogiin ja Faceen (enkä mihinkään) näkösälle?

Noh, joku aika sitten Charles AVULIAASTI neuvoi, kuinka asia hoituu. Nopean neuvomisen aikana ehdin örmiä kuusi kohtaa pienelle paperilappuselle, joidenka avulla EHKÄ osaisin yksin suoriutua tehtävästä.

Ne kuusi kiiruussa ylöskirjaamani kohtaa ovat:

1. keltanen kans. alareuna.

2. USB muistitikku d.kim. 

3.uusin PANA alin.

4. uusi ma....t...na...y.... 

5. (nuoli) control 

6. oikeanp. hiiri KOPIO.

Taidatkos sen selvemmin ylös kirjata? En päässyt puusta pitemmälle. Mikään ei toiminut. paitsi tietenkin orastava kyynelkanavien aukeaminen. 

Ei alkanut kuvaohjelma toimimaan vaikka löysin keltainen kans. alareunankin (vrt. ykköskohta).

Sitten, kuinka ollakaan, hokasin, että ehkä asiat lutviutuisivat paremmin, jos kytkisin kameran tietokoneeseen? Niin myös tapahtui. 

Itse asiassa asiat lutviutuivat niin luihkeasti, minun ei tarvinnut käyttää muutamaa neuvokohtaa ollenkaan. Kuvat suorastaan vilisisivät paikoilleen! Pitääpä muistaa kiittää Charlesia erinomaisen hyvistä ohjeista.

Sanoisin, että silloin ovat ohjeet erinomaisen hyviä, jos niitä ei kaikkia ehdi edes käyttää, kun jo asiat hoituvat.

Alapuolella olevassa ja hiukan selvemmässä kuvassa, on herkkukori, jonka edellislauantaiset ystävät toivat muassaan tullessaan kylään. 

Käsittämätöntä, kuinka toiset viitsivät ja haluavat aina tuoda mukanaan kaikkea hyvää ja ihanaa, kun tulevat kylään. Meikäläinen on kuin hieroja, eli menee vaan kahta kättä heiluttaen vierailuille. 

(By The way, tuo pöydällä oleva kultaliinakin on saatu Tiinukalta. Samaiselta ihanalta vieraalta).

Olen kuullut neuvottavan, että jos kylääntuleva ihminen on semmoinen, että hän tuo aina mukanaan jotakin ja paljon, kun tulee kylään, niin häntä ei saa kieltää tuomasta mitään. Missään tapauksessa! 

Sellaisella vieraalla on sydämen halu tuoda kaikkea, eikä sydämen halua saa koskaan moitiskella, eikä kiellellä.

Samaan sarjaan kuuluvat myös semmoiset vieraat (tai oikeastaan aika tututkin), jotka haluavat heti ruveta siivoamaan ja järjestelemään kaappejasi, niin heitä ei saa kieltää semmoista tekemästä.

Yksi 7:stä tädeistäni oli sellainen. Kaduttaa, kun raivoisasti karjuen kielsin häntä järjestelemästä mitään ja suorastaan melkein istuin hänen päällään estääkseni häntä menemästä hakemaan imuria siivouskopperostamme. 

Enää en kieltäisi, koska aihetta olisi siivoksiin ja järjestelyihin kosolti löytynyt ja tätini olisi avuliaana järjestyksen ihmisenä halunnut siskonplikkaansa auttaa.

Ylläolevat tapaukset ja varoitukset olen jo kertonut ennenkin, mutta tein sen taas.

Jo siitäkin syystä, että lukijakuntani on taas enevöitynyt yhdellä! Ennen oli lukijoita 77, nyt 78!

TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ! Tämä iloinen torventöräys olkoon uuden lukijani kunniaksi. Saman töräyksen saavat kaikki muutkin lukijani omia itselleen. Olette rakkahia ja tärkeitä.

Ilman teitä en viitsisi sanoa mitään.

Jos sitten vilkaistaisiin männäviikon kalenteriaukeamaa. Valkoista, kovasti valkoista näyttää olevan.

Kaksi kokousta ja marrasmarkkinat.

Marrasmarkkinoilla Isonkyrön Ylipäässä olimme Magnus ja minä yhdessä. Olemme paljon yhdessä joka paikassa, mutta markkinat ovat semmoisia, että Magnus haluaisi olla niissä ypöyksin (ja usein onkin). Hän sanoo, että kaameampaa, negattivisempaa ja kiukkuisempaa eukkoa markkinakaveriksi saa tikulla kaivella ja etsiä, eikä löydy. TässäKIN asiassa Magnus voi hyvinkin olla oikeassa.

En minä peukaloita viikon aikana ole suinkaan pyöritellyt, vaikka aukeama valkoinen onkin.

 Olen tehnyt vaalityötä tulevia seurakuntavaaleja silmällä- ja korvallapitäen. 

Näppäimet vinkuen olen kirjoittanut vaalipropa...siis vaalipuheita Faceen ja jaellut niitä ryhmiin sun muihin. Peukaloita on tullut paljon ja jos niihin toivonsa panisi, niin läpi menisin kirkkaasti. 

Peukalot ovat vaan niin kovasti hajallaan. Niitä on tullut pohjanperukoilta ja etelännavoilta saakka. Se ei haittaa. Toivottavasti kaikki pohjanperukkalaiset kuin myös etelännapalaiset menevät äänestämään omien seurakuntiensa vaaliuurnille. Hyviä ehdokkaita on paljon. 

T: Kaisa Nordperukkaskog-Röstdrottning

-------------------------------------------------------------------------

Psalmi 33:4-6

Herran sana on tosi ja varma.

Hän on uskollinen

ja osoittaa sen teoissaan:

Hän tahtoo oikeutta ja vanhurskautta,

hänen uskollisuutensa täyttää maan.

Herra on sanallaan luonut taivaat,

suunsa henkäyksellä tähtien joukot.

Sarjassa "ennen oli kaikki nätimpää" saanen esitellä kaksi kuvaa itsestäni.
Toisessa olen 17-kahdeksantoista  ja toisessa kolmikymppinen. Muutama vuosi päälle.
Se tässä on lohdullista, että olen  sentään vielä joten&kuten tunnistettavissa.
Olen aina ihmetellyt sitä, kuinka me ihmiset yleensäkin kuitenkin tunnemme toisemme, vaikka vanhemmuuttaan kaikki tulevat samannäköisiksi ja aikamoisen erinäköiseksi kuin nuorena?
Kuinka voidaan tietää vuosikymmenienkin jälkeen, että tuo vatsakas, pallukkanaama on K. Jouppi? Se K. Jouppi, joka yli puolivuosisataa sitten oli niin sorea ynnä korea?
Joku voi ehdottaa, että meidät (ja minut) tunnistetaan äänestä. Ei pidä paikkaansa!
Puolivuosisataa sitten äänessäni ei ollut käreyttä. Sellaista käreyttä, joka siinä nyt on. Sellaista, joka ei mene pois, eikä irtoa kurkusta, vaikka rykisi ja ryökisi tunnin ennen puhumista.
Tuosta tulikin mieleeni, että oletteko huomanneet, kuinka ihmisten, varsinkin naisten, kaikenikäisten naisten, äänet kärisevät ja narisevat ihan mahdottomasti, kun heitä haastatellaan, tai he muuten vaan pääsevät ääneen televisiossa ja radiossa?
On ihan mahdotonta se kärinän ja narinan määrä ja narinat tuntuvat vain pahenevan vuosi vuodelta.
Ei ennen äänet tuommoisia olleet.
Ihmisiä ja varsinkin naisia, ei vissiinkään pitäisi haastatella ollenkaan. ikinä, eikä mistään. Se olisi kamalaa, mutta jospa se auttaisi tähän outoon ilmiöön tervehdyttävästi.
Vanhojen mummujen (vrt. minä) ja paappojen kärinät ja narinat minä ymmärrän, mutta että nuoret flikatkin...(hohhoijaa... itkee kärisevällä äänellä).

Viime viikon kalenteriaukeama on aika valkoinen. Onneksi oli, koska ehdin siivota hitaasti, mutta rauhallisesti koko kämpän. Tai, no...en ihan koko kämppää. Vinttipöksä, komerot ja muutama kaappi jäi ruokkoamatta.
Tein siivoustyötä suht´koht innolla ja pieteetillä. Muistutin itselleni, kun alkoi tympäistä, että JOULU on tuossa tuokiossa.
Joulu nimittäin, on yksi niistä harvoista syistä, joka saa meikäläisen touhukkaana ja iloisena tarttumaan pesurättiin ja pölyhuiskaan. Itse asiassa, ei taida olla yhtäkään muuta syytä moiseen kuin joulu.
Meille oli lauantaina tulossa vieraita, joten oli pakko siivota, mutta onneksi joulun kultareunainen aika oli näinkin lähellä. Ei enää kahta kuukauttakaan. Siivoaminen oli siitä syystä melkein hitusen jopa hauskaa.
Tietenkin Magnus on omiaan helpottamaan ja ihanoittamaan siivousta meidän puljussa. Oli joulu lähellä, tai kaukana. SellainenMagnus on ollut aina!
 Olemme 52 vuotta jakaneet kristillisesti siivoustehtävät keskenämme. Magnus puristeloo matot, imuroottoo ja pyyhkii kluurulla laattiat hyysikkää myäri. Minä puolestani...no, mitä niitä luettelemaan. Kyllä minä oman osuuteni hoidan aika kiitettävästi. Ei Magnus ainakaan ole tähän puoleen vuosisataan valittanut, että joutuu tekemään enemmän.

Lauantaina meille tuli siis vieraita. Ihania vieraita. Syötiin, juotiin (kahvia), juteltiin, naurettiin, rukoiltiin...
Saimme vierailtamme aivan ihanan ja suussasulavan tuliaisenkin. Herkkukorin!
Minulla on siitä kuvakin. Jahka opin koneen omin luvin uudeksi vääntämän ohjelman kautta laittamaan taas valokuvia blogiini, näette mimmosen korin.
Toisilla on tuliaistentuomisarmolahja. Heille ei kannata (eikä saakkaan) sanoa, että mitään ei saa tuoda.
Lauantaina oli myös, kuten ennen, vanhaan hyvään aikaan, sanottiin:  Pyhäinmiestenpäivä.
Ovat keksineet sen tilalle jotakin uutta hapatustakin, mutta semmoinenhan ei minua hetkauta. Vanhassa vara parempi, kauniimpi, hyvempi, ihanampi ja vaikka mitä.

Sunnuntaina Magnuksella oli ilo ja kunnia saada saarnata Jalasjärven kirkossa. Oli Kansanlähetyksen vuoro pitää lähetyspyhää ja saarna. Jokainen lähetysjärjestö saa vuoden mittaan pitää omansa.
Minäkin tylttysin itseni mukaan ja hyvä olikin, että tylttysin.
Sain lukea kaksi omitekoista runoani jumalanpalveluksen jälkeen järjestetyssä lähetysjuhlassa.
Rinta rottingilla lausuin Pullahiirilähetti-runon. Ilman mikrofonia.
Mikrofoni kyllä oli, mutta se ei suostunut päästämään pihaustakaan. Kun lähdin pöydästä esiintyäkseni,  kehotti Magnus minua puhumaan samalla volyymillä kuin aina kotonakin, niin jo kuuluu. Ilman mikrofoniakin.
Aina, kun saan tilaisuuden lausua runojani, joku myös innostuu ostamaan runokirjojani. Niin kävi nytkin. Lähetyksen hyväksi kilahti monta euroa.

Jalasjärveltä palatessamme meitä syöksähti ovella vastaan tassuterapeutti Veeti.
Veeti on meillä terapeuttina jokusen aikaa.
Kyseisestä terapeutistakin tulee tänne kuvia, jahka opin sen uuden ohjelmoinnin.
Veeti on metka koiranpoika. Ääneen on pitänyt nauraa sen touhuille. Veeti puhuu myös paljon. Me emme ymmärrä vielä puoliakaan.
Sen ymmärsin, kun se kiskoi talutusremmin tuolilta lattialle ja veti sitä eteisen lattialla puolelta toiselle. Olihan se punnertauduttava kiikkutuolista ylös, pantava toppatakki niskaan ja mentävä ulos. Onneksi on mitä ihanin sää. Ei satanut, eikä tuullut. Aurinko paistoi ja linnut lenneskeli.
Oi tätä ihanuutta. Kaunis sää, koira, oma tupa+lupa ja Jeesus kaiken keskellä.
T: Kaisa Sommarbird-Topjackaskog

Tärkeä PS. Ottakaa ja menkää äänestämään seurakuntavaaleissa. Tiistaina alkaa ennakkoäänestys.
Kaikille äänioikeutetuille on tullut seurakunnasta laput, joista selviää äänestyspaikat ja ajat.
Minä olen Isonkyrön seurakunnan vaaleissa ehdokkaana. Numeroni on 36. Näin omalla blogilehdelläni rohkenen sen esille panna ja tietoon tuoda.
Siis kaikki isokyröläiset huom!

Minä, Kaisa Jouppi, en ole luottamushenkilönä suinkaan mikään uusi.
Piirrä tänäkin vuonna äänestyslappuun numero kolmekymmentäkuusi.
---------------------------------------------------------

Psalmi 19:23
Herran pelko turvaa elämäsi:
nukut tyynesti, säikkymättä pahaa.