maanantai 28. lokakuuta 2013

Lyhykäinen viikonväli


Nyt, jos ikinä, viikko on tuntunut lyhyen lännältä.
Maanantaista maanantaihin on tavallisestikkin kuin pikkuruinen hujaus ja nyt viikko, elikkä mhvv:n kirjoitusväli on vain muutama päivä. Superpikkuruinen hujaus.
Hohhoijjaa!
Onkohan sitä ylikeski-ikäisen naisen päivyriin kertynytkään niin montaa raapustusta, että saa blogiin jokusenkin rivin örmittyä?
Enpä tiedä, mutta luomurakennekynnet ovat ainakin tuntuneet kasvaneen niin pitkiksi, että pakko on mennä niitä lyhyvemmiksi viilaamaan.
Kestää muutoin tämä kirjottaminen liian kauan. No mitä, kun saa kirjoittaa kaikki puukstaavit neljä kertaa (edellinen, jälkimmäinen, päällä- ja alla oikean kirjaimen oleva kirjain), ennenkö tulee oikein.
No, niin! Nyt on kynnet teroitettu so. leikattu lihaa myöden lyhyviksi.
Outoa muuten (aina vaan), että kalkkitabut kun jätin nielemättä (niiden maun takia (kyöl, kyöl), niin alkoivat kynnet kasvaa ja liuskottuminen loppua.(?)

Minulla on taas käsittämätön ilo toivottaa tervetulleeksi KAKSI (twå) uutta lukijakuntalaista!
Tattaratattaratatarataa! Tattaratattaratattaraa! (Torvien toitontaa!).
Tervetuloa Ritva Korpi ja Tuula Lehtola!
Toivottavasti pystyn tekemään teittiä edes varttiakaan niin iloiseksi, kun te teitte minut.
Ilonläikähdykset kaikista muistakin lukijoistani on tietenkin yhtä tulisia aina vaan.
Enkä ole unehuttanut toki niitä  kymmeniäkään, jotka ovat suusanallisesti sanoneet oikeastansa kuuluvansa lukijanumeroihin, mutta eivät ole siihen konkreettisesti merkkautuneet.
Ilahdus on suurta myös teitistä. :D

Kuvista  sanoisin sen verran, että molemmat ovat syksyn hiljaiseloa viettävästä Vilpolasta.
Kuusenoksat, jotka ovat alemmassa kuvassa, ovat Joulua odottamassa vesiämpärissä.
Valokuva ei tee ollenkaan oikeutta niiden tuhteihin ja tuuheisiin ja runsaskäpyisiin varsiin. Ei alkuunkaan, eikä sinnepäinkään.
Aion pruutata käpyihin tekolunta ja laittaa osan ulkotampuurin komutin päälle, sekä sirotella niitä purkkeihin myös pihapiiriin. Esimerkiksi siihen heinäseiväsaidan viereen ja sitten ehkä porraspäähän.
Vilpolaankin aion pari käpyoksaa säästää. Tottakai!
Aion nauttia jouluaattoriisipuuron Vilpolassa. Satoi, tai paistoi. Runsaassa tekokynttilöiden loimeessa.
Myös joulutorttukaffit käyn ryystämässä siellä. Ehkä useammankin kerran.
Tänäänkin istuin Vilpolassa  runsaisiin, mutta  paksuihin vaatteisiin turnustettuna. Hörppäilin kahvia mukista ja katselin mietteliäästi ympäristöä.
Hoin itsekseni: Syksy ei ole surkea vuodenaika. Puut eivät ole kaljunnäköisiä.  Maisema ei ole liian harmaa. Ihan sama paistaako auurinko. Vesisade on yksinomaa kivaa. Se rummuttaa mukavasti kattoa. Sata naakkaa vastaa hyvin paria pääskystä jne. jne.
Melkein jo uskoinkin itseäni.

Tänään illansuussa olimme Magnuksen kanssa Ystävyydenkulmassa raamattupiirissä, jonka nimi on Sananen.
Minunkin pitäisi ottaa oppia siitä nimestä. Sananen silloin, sananen tällöin. EI sanasta sanasen perään. Solkenaan.
Meitä oli koolla 13 innokasta sanantutkijaa ja tunnelma ja olotila oli lämmin ja mukava. Kokoontuminen yhteen, Raamatun ääreen, kannattaa aina.
Meilläkin alkaa täällä Hälvänmutkassa kokoontua raamattupiiri. Lähetysraamattupiiri. 5.11 klo 18.30 on ensimmäinen.
Tervetuloa! Ei tänne niin pitkä matka ole ja kunnon tie perille asti.

Perjantaina Magnuksella oli miestenilta Kurikassa.
Yllättäin minäkin pääsin mukaan, koska Kurikassa oli myös naistenilta. Se oli tällä kertaa järjestetty Ropsussa.
Hauska nimi ROPSU ja hauska paikka muutenkin. Sisustusliike, jossa on myös kahvila samassa.
Sain lausua runon. Minulla on "sattumalta" aina runokirja väskyssä.
Lausuin runon  eräästä kuuluisasta, loppuunmyydystä runokirjasta (vaatimatonta, mutta äänekästä yskintää).
Voitteko uskoa, että meikäläisen kieli, EI, VAAN KOKO SUU, oli taas kuiva kuin beduiinin sandaali?
Lausumani runo on kirjani pisin, mutta pakko oli vaan muodostella sanoja ja yrittää antaa runon SOLJUA, vaikka se oli todella työlästä paikkapaikoin.
Pitkästä aikaa toivomus jalkojen alla aukeavasta luukustakin äljähti mieleeni.
En voinut pyytää vettä. En olisi voinut juoda sitä.
Enkä ole koskaan kuullutkaan lausujasta, joka vaatisi saman runon värssynväleissä vettä kurkkunsa kostukkeeksi.
Pääsin kuin pääsinkin runon kunnialla loppuun ja kovasti minulle kyllä hurrattiinkin. En pystynyt kunnolla kiittämään ablodeerauksesta, koska kieli oli vielä osittain takertuneena alaleukaan.
Pitää vissiinkin ottaa sama käytäntö kuin sillä eräällä entisellä papilla oli.
Hän piti puheensa aikana pastillia suussa ja kun se oli sulanut hän tiesi, että saarnalle on sanottava aamen.
Kerran sitten saarna jatkui ja jatkui. Loputtomiin. Hän oli laittanut suuhunsa vahingossa napin.
Koska pappi pystyi puhumaan nappi suussa niinkin pitkään, niin varmasti minäkin pystyn lausumaan
sen pitkänkin runon ja toisen vielä taputusten päälle ylimääräisenä.

Lauantain päälle on kalenterissa kaksi menomerkintää, mutta toinen peruuntui.
Menimme Maunon kanssa siihen toiseen:  Pekan ja Tarjan (nimiä ei ole muuteltu) 120-vuotissynttäreille.
Veimme maitolaseja ja kaksi kävelykeppiä lahjaksi. Kävelykepit olivat karkkia ja about 15 sentin pituisia, joten oikeinpaljon niihin ei kannata tukeutua.
No, nämä sankarit eivät kyllä tukikeppejä tarvitse muutenkaan. Ovat kuin keväisiä kettuja molemmat.
Ajattelin, kun ikänsä kuulin, että kirkonkirjoihin on tullut virhe.
Kuka tietää, vaikka näin olisi käynytkin.

Sunnuntaina tietenkin kirkkoon kymmeneksi, kuten aina.
Vierailevana kuorona jumalanpalveluksessa laulamassa oli Pohjois&Etelä-Euroopan jaetulla ensimmäisellä sijalla oleva kirkkokuoro: Huutoniemen kirkkokuoro.
Se toinen jaetulla sijalla oleva kuoro on tietenkin Isonkyrön kirkkokuoro. Se lauloi myös.
Oli ihastuttavaa kuunnella laulantaansa ja haikailla aikaa, jolloin minäkin Hutskin kuorossa ääntäni revittelin.
Sydänalaa korvensi ja silmiin meni roska toisensa jälkeen. (Nyysk).
Miksi en aikoinani oppinut nuotteja oikeinpäin lukemaan?
Nyt voisin olla köörissä, vaikka minulla kuulokoje onkin. Kuulokojeella en kuule niin tarkkaa OIKEATA nuottia, kuin alttoa laulavan pitää, mutta voisin lukea nuoteista oikeat saundit.
(2x kunnon niiskaus).

Illaksi menimme Nikolainkaupungin pääkirkkoon. Konserttiin.
Vivianni lauloi musiikkiluokista kootussa kuorossa sydäntäsärkevän suloisesti.
"Maan päällä paikka yksi on"...laulusta oli laulettu vain muutama säie ja silmäni olivat taas täynnä roskia.
Konsertissa esiintyivät myös Sekakuoro Sirpaleet, Vaasan Ylioppilaskuoro ja urkuri Valtteri Tuomisto.
Pääteoksena laulettiin Urmas Sisaskin messu Eesti Missa.
Meikäläinen oli konsertista niin lumoutunut, että en pysynyt penkillä, vaan kävin leijailemassa parikin kertaa kirkon  kauniiden kattokruunujen yläpuolella.
Mitään niin kaunista en ole hetkeen kuullut. Tovottavasti ei mene kovin montaa hetkeä, kun kuulen lisää.

Näihin tunteikkaisiin fiiliksiin lopetan raportoinnin tältä erää.
Toivottavasti sinun silmissäsi ei ole hiekkaa, niin että pystyt lukemaan, että näitä sinulle maalaili:
Kaisa Fiili-Sandöga
--------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 77-80

Ole minulle laupias, silloin jaksan elää.
Sinun lakisi antaa minulle ilon.
Joutukoon häpeään röyhkeät - syyttä he vainoavat minua!
Minä tutkistelen sinun säädöksiäsi.
Tulkoot luokseni ne, jotka palvelevat sinua ja tietävät, mitä sinun liittosi vaatii.
Kunpa noudattaisin vakaasti sinun määräyksiäsi!
Silloin en joudu häpeään.


torstai 24. lokakuuta 2013

Etelässä käynti


Taaspa saan alkaa tämänkertaisen bloginkirjoittamisen iloisella torventöräyksellä.
Tattaraa, tattaraa, tattaraa!
Tervetuloa yhä sankempaan lukijakuntaani Ulleriina!
Tosi iloinen olen ja kuten muistatte saan aina lievän sähköiskun, kun sivusilmällä huomaan numerolukusarja muuttuneen. :)
Tarkempi tutkailu aiheuttaa tietenkin ison, mutta  iloisen sähköisen jytkyn.
Jytkyjä aiheutatte toki tietenkin myös te kaikki entisetkin lukijani. Ei ole ollenkaan samantekevää onko lukijoita tai ei.
Kiitos myös teittille, jotka sanovat aina lukevansa mhvv:n, vaikka eivät ole kirjoissa eivätkä kansissa, eivätkä edes näkyvästi kommenteeraa mitään. Tiedän teitä olevan ja siitä ilakoin myöskin.
Kiitos myös rakkaalle Elitzabethy-serkulleni, joka sanoo, että hän heti liittyisi lukijakantaani oikein numeraalisesti, jos suinkin ymmärtäisi ja osaisi. (Silmänisku).
Uskon, että eräänä päivänä saan töräytellä myös Elitzabethylle. On hän senverran hyvä oppimaan.

Seuraavaksi selitänkin sitten taas alkuvalokuvia.
Ensimmäisessä kuvassa siintyy silmienne eteen ikkuna, jonka kautta kansallisrunoilijamme Runeberg on katsellut kaihoisasti suloista suomalaista maisemaa ja ehkä samalla sikeröinyt uutta runosikermää  sulkakynää pureskellen.
Ikkuna on nimittäin Runebergin kesämökiltä, jossa sain käydä viime kesänä.
Vieläkin muistelen sitä ihanaa ja runollista havinaa. joka mökissä mielestäni oli ja tuoksui.

Alemmassa kuvassa on erään tuntemattoman maaseuturunoilijan, nimeltä Kaisa Jouppi, liiterin seinässä oleva ikkuna, jonka läpi ei oikein voi katsella, eikä runoja samalla rustailla.
Ikkunakarmit ovat Magnuksen lapsuuskotikanalan&possulan ikkunan karmit.Muita ikkunoita ei siinä ollutkaan. Ja ovat ne ainoa osa, mikä muutenkaan on koko rakennuksesta jäljellä.
Magnus oli saada hermoromahduksen ja kohtauksen, kun vaadin häntä ripustamaan pokat liiterin seinälle. EHJÄNÄ.
Karmit olivat niin haperot ja lahot, että niitä kootessa piti olla hengittämättä.
Pokien taakse muutamat rautaläpyskät lisäämällä hanke onnistui, kun onnistuikin.
Mielestäni ne ovat hienot ja tulevat Magnuksen madonlukuennusteluista huolimatta varmasti kestämään koko sen ajan, kun me täällä Letkutiellä asumme. Toisin sanoen kolmekymmentä vuotta.
Olemme silloin 97 vuotiaita. Se on tismalleen sopiva ikä asua jossain johonkin saakka.

Sitten selostus tämänhetkisestä mhvv:n  kirjoituspaikasta:
Istun tutusti ja turvallisesti peräpöksämme pyöreän pöydän ääressä. Pöydän yläpuolella tillittää yksi kahdenkymmenenviidenkynttilän lamppu (viisi mahdollisuutta olisi, jos lamput niissä toimisi) ja kyynärpäiden alla fliiraa perintöpitsiliina vaikeuttaen kirjoittamista.
Mutta olen sangen onnellinen työskentelyolosuhteista huolimatta.
OLEN KOTONA OMAN PYÖREÄN PÖYDÄN JA KONEEN ÄÄRESSÄ!
Toki oli  mukavaa olla olematta minkään härvelin äärellä sunnuntaista tähän torstai-iltaan saakka.
Puhelin tietenkin oli mukana, mutta minä en käytä sitä muuhun kuin puhumiseen ja sekin käyttö jäi kovasti vähille tuona aikana.
Olimme Magnuksen kanssa Ryttylässä. Lähetyskoulussa Teologia elämään-koulutuksessa.
Ryttylä kuuluu Hausjärven kuntaan ja on yhdentoista kilometrin päässä (suuntaan jos toiseen) Riihimäestä, joka kaupunki on varmasti, ainakin nimenä tuttu kaikille.
Opetus ja luennot olivat  mielenkiintoista. Koskaan en elämässäni ole ollut noin kauaa yhtäjaksoisesti Raamattuopetuksessa.
Unohdin kaiken ulkopuolisen elämän. Uutisia en katsonut kertaakaan, enkä  roikuskellut netissä, enkä lukenut sanomalehtiä. Luulenpaa, että suunikin oli apposen ammollaan suurimman osan aikaa luennoilla.
Jotenkin on nyt sitten kaiken ihanuuden tuloksena päässä ja vatsassa putsaantunut olo. En nimittäin syönytkään tavanomaisia hevossatseja, vaan pikkuisia näykiskelyjä, kuten viisaat ihmiset tekevät aina. Voipi siis olla, että vatsanseutuni litistyi muutaman millin näiden päivien aikana, mikä sekin on hyvä asia.
Tapahtui myös sellainenkin maankaato ihme, että en eräänä iltana mennyt iltapalallekkaan  ollenkaan. Se, jos jokin on ihmetyksen paikka, tietävät ainakin ne, jotka minut paremmin tuntevat. (Ensimmäisenä tulee mieleeni aviomieheni Magnus).
Nukkumaan kello 20 ja herätys klo 6.30.  Siitä tulee melkein kellon ympärys uneskoa palloon.
Eipä siis kumma, että tunnen oloni aika pirteäksi ja toimeliaiseksi.
Jos löytyisi maanpinnalta kahva, niin siitä vääntäisin ja maapallukan pari senttiä ylöspäin nostaisin.
Niin on olo ja elo hyvänlaatuista tällä hetkellä.

Meitä oli Ryttylän opistolle kokoontunut teologiaa kuuntelemaan ja opiskelemaan yli kuusikymmentä innokasta ihmistä ympäri Suomea.
Itse olin niin innoissani, että luulenpa olleeni luentojen aikana siinä etupenkissä istuissani suu apposen ammollaan.Ihminen on usein suu auki tullessaan määrättyyn ikään (vanhaksi) ja ollessaan innostunut. Minä täytän molemmat kriteerit.

Etupenkkiin minun piti mennä kyllä kuulonikin takia.
Kuulokojeen patterit jäivät tietysti kotiin ja uusia ei koskaan saa mistään ensihakemalla.
Minun kuulokojeeseen käyvät patterit ovat  nuppineulanpään kokoisia (tietenkin latuskaisia) eikä  sellaisia kuulokojeita tunnu olevan muilla kuin minulla.
Minulla kyllä on eriskummallinen kuulokin.
En kuule ässää ollenkaan. En omaani, enkä muiden.
Myös muiden konsonanttien kuulemisen kanssa on määrätynlaisia vaikeuksia. Ne eivät jotenkin kulkeudu kuuloluuhun asti ollenkaan ja haihtuvat olemattomiin jo huulilla.
Ota siitä sitten selvää, jos joku sanoo:
- yä iää o aui uoa uoa ia!
Eihän sitä tuosta tiedä uskaltaako myöntää, vai kieltää ja uskaltaako nauraa, tai edes hymyillä. Esimerkkilause oikein kuultuna, jos jotakin kuulisi:
-Kyllä pitää olla kaunis Luojan luoma ilma!

Pattereita ei siis tietenkään ollut Ryttylän apteekissakaan. Ystävällisesti lupasivat tilata, mutta minä sanoin urheasti yrittäväni sitkutella ilman.
Magnus onneksi suostui tulkkaamaan kuulumattomat kohdat.
Kerran sitten kuulijat ja puhuja nauroivat ihan mahdottomasti jollekkin ja kiihkeästi tivasin Magnukselta, että mitä se sanoi?
- Minen liioon kuullu, mitä se sanoo! kuiskasi Magnus.
-NO,  MIKSI SÄ SITTEN NAURAT, sihisin minä.
-Mua naurattaa niiren nauru!
-Hmpfff, sanoin minä, eikä minua edes hymyilyttänyt.

Viime viikolla meillä oli valtava ilo saada pitää Viviannia ja Lyllania vieraanamme.
Kouluissa oli syysloma.
Oli todlla hauskaa pelata hullunkurisia perheitä (siis sitä M-Pekkaa), kätkeä avainta ja paistaa kauralastuja.
Meillä oli ilo pitää vierainamme myös Tyttitylleröä ja Äkkua, paitsi minä en ollut kotona.
Se on, kun on "suosittu runoilijatar", niin pyydetään yhtenään sinne sun tänne ja silloin osuu päällekkäisyykiä, vaikkakin minussa tosiaan olisi varaa ja ainesta  revetä kahteenkiin paikkaan, niin se ei vaan onnistu.
Olin Härmässä lauantaista sunnuntaishin Naisten virkistysviikonlopussa.
Meille pidettiin luentoa kiltteydestä. Vääränlaisesta kiltteydestä. Minä en ole ollut vääränlaisesti kiltti. En ole ollut oikein kiltti ikinä.
Meitä "kilttejä" naisia oli koolla melkein viisikymmentä.
Minä sain illanvietossa lausua runoja. Mielestäni onnistuin tällä kertaa kohtalaisen hyvin. Kieli ei muuttunut korpuksi, ei tarttunut kitalakeen, eikä sydänkään pyrkinyt rinnasta ulos kumpaakaan varatietä. Ei suunkautta, eikä muunkautta.
Olin kuulevinani kehaisuihin viittaavia kommentteja sieltä sun täältä ja ajattelin, että ehkä vihdoinkin voin alkaa säi´itellä uusia ehoja runoja.

Viime viikolla kävimme Nikolainkaupungissakin. Magnuksella oli nimittäin puhe Arkipäivän rukoushetkessä Pohjoismaiden toiseksi suloisimmassa kirkossa.
Ensimmäiseksi suloisinhan on Huutonieen kirkko, kuten kaikki varmasti muistavat.
Minä kävin ennen tilaisuuden alkua viemässä lähiapteekin farmaseutille suklaalevyn.
Hänen antamansa vinkin ansiosta  hermoja raastava, vuositolkulla kestänyt korvien kutina on ottanut  loppuakseen.
Menin nimittäin joitakuita viikkoja aiemmin ko. apteekkiin lämmittelemään ja kun ei ollut mitään ostettavaa, kysyin asioikseni, että löytyisikö korvienkutitustippoja?
Selitin asian ja oireet tarkasti tarkkaan kuuntelevalle farmaseutille. Kerroin, että kutittaa siihen sähtiin, että tekisi mieli kääriä virkkuukoukku santapaperiin ja tökätä se korvakäytävään ja juur syvälle.
Farmaseutti sanoi, että tippoja ei ole, mutta olenko kokeillut antihistamiinia?
No, en ole ja ei se kutiseminen nyt sellaista ole. Ei mitään allergista,estelin tuohtuneena.
Meni sitten jokunen päivä ja ajattelinpa yht´äkkiä kokeilla, kun siitä ei kuulemma mitään vaaraakaan ole.
Meni taas muutama päivä, ehkä viikko, kun havahduin huomaamaan, etten ollut kaivannut virkkuukoukkua, enkä santapaperia kertaakaan.
Olo oli ihmeellisen kummallinen.
Sanoin Magnuksellekin, että voiko sitä ihmislapsen korvat olla näin kutittamattomat?
Sen tietää sanoa vain sellainen, jonka korvia kutittaa ja jonka korvat lakkaavat kutittamasta!
Ikinä ei suklaadilevy ole mielestäni mennyt oikeampaan paikkaan.
Toivottavasti levyn suloinen maku kertoi edes hivenen siitä kiitollisuudesta, jota sen syöjää kohti tunsin.
Kohta alkaan puolittamaan antihistamiini tabletin ja yritän olla aikoja ilman,
mutta, jos hivenenkin alkaa kutiseen, niin eikun uudestaan taas.

Tänään kotimatkalla Ryttylästä, pysähdyimme Juustoporttiin kahville.
Maiskuttelimme juustomaistiaisia (jotkut laadut kahteen kertaan) ja ostimme kokonaisen natinajuuston ja pikkaraisen lakkahillopurkin tuliaisiksi. Sellaisen lakkahillopurkin, jossa on siemenet mukana.
Vaikka lakkahillosiemenet menevät hampaankoloihin, eikä niitä tahdo saada sieltä pois, niin se siemenetön vaihtoehto ei ole sama asia. Ei! Lakkahillossa pitää olla siemeniä.
Puoli juustoa on jo tuulensuojassa ja toisen puoliskan  laitan kesäkeittoon, jota keitän ylihuomenna.

Nyt lopetan raportoinnin tähän. Jos jotain tapahtuu sellaista, että siitä saa revittyä juttua, niin maanantaina tavataan, Jos ei, niin torstaina tavataan.
T: Kaisa Kutinen- Hiemensilloke
----------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 73-76
Sinun kätesi ovat minut muovanneet.
Anna myös ymmärrystä, että opin käskysi!
Sinun palvelijasi iloitsevat, kun näkevät minut, sillä minä panen toivoni sinun sanaasi.
Minä tiedän, Herra, että sinun päätöksesi ovat oikeat-
oikein oli, että panit minut nöyrtymään.
Anna armosi lohdutukseni, niin kuin olet palvelijallesi luvannut.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Maanantakiblogi ilmestyy seuraavan kerran luultavastikkin torstakina.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Tuttu, mutta turvallinen


Otsikkokin antoi jo teittien satojen lukijoitteni varmaan ymmärtää, että tämän maanantain kirjoitussessio tapahtuu taas tavanomaisessa peräkammari&kodinhoitohuoneessamme.
Viimekertainen este (jota en muista, mutta en välitä muistellakkaan) on näköjään raivattu, koska tässä kerran ollaan.
Peräkammarissa tuoksuu tyrmäävä, ulkonakuivatun pyykin haju.
Jos joku nyt lukee tätä kirjoitustani uutena untuvikkona, kerron, että minä en ole oikein koskaan tykännyt ulkonakuivatun pyykin hajusta. Se haisee koiralta. Tosin puhtaalta koiralta kylläkin.

Mukana pöydällä on tietenkin kalenteri, josa  laihaakin laihemmat merkinnät, mitä menneeseen viikkoon tulee. Pöydällä on myös valmiiksi muotoilt paksuakin paksumpi sanomalehti, jolla huitaisen vähän väliä suuhun tukkiviä kärpäsiä.
Tämänsyksyinen kärpäkshaipaka on kyllä ollut vertaansa vailla.
Syy, että en aikaisempia haipakkoja muista, on ehkä johtunut siitä, että olemme surutta truuttailleet myrkkyä ponnekaasupullota ensimmäisen nilviäisen nähdessämme.
Kärpäsiä ei yksinkertaisesti ole ollut. Ne ovat kuolleet jo melkein ennen syntymäänsä (vrt. luikertelevat kärpästoukat).
Sellainen kärpässumupeli ei kuitenkaan vetele.
Parempi sittenkin, että hermot menee, kun että myrkkyä ympärilleen kylvää.
Olen ollut tätä mieltä tä...(anteeksi, muta listin tässä välissä kaksi kärpähäistä, että pystyn  jatkamaan)...
Olen siis olluttätä mieltä nyt tänä vuonna. Ulkonakin olen käyttänyt hiirille vain pehmomyrkkyä (niistäpäin katsoen), eli etikkaa ja valkopippuria.
Tänään uusin käsittelyn talonjalkaan. Ei muuten ole tullut kuin yksi hiiri. Johtuneeko tuosta e&vp-käsittelystä.

Kuvissa näette kaksi pihapiiriämme koristavaa tuulivoimalaa.
Joskus voimaloiden meno äityy niin hurjaksi, että taatusti sillä energialla saisi ainakin sähköhammasharjan ladatuksi.
Tuulimyllystä on jo menneinä syksyinä pari siipeä lentänyt  maailman tuuliin.
Viime syksynä muunmuassa oli niin hirveä myteri, että silloin kaksi siivekettä katkesi.
Myllyn siipiä ei ole voinut korjata, kun talossa on vaan kakkosnelosta. Se on liian jytyä siiviksi. Lähtee koko häkkyrä lentoon ja lentää tuohon 500 metrin päähän Vaasaan.
Täytyy nyt katsoa, kun seuraavan kerran menee tuulimyllykauppaan, olisko heillä varaosia.

Toisen kuvan tahkonveivaajilta ei siivet irtoa. On se sen verran järeää tekoa.
Mutterit ovat kyllä kierineet tantereelle, tai jämähtäneet tiiviisti paikalleen, mutta tekijä (Göstafv) on sen aina huolellisesti huoltanut.

Mihinkähän siivekehuoltamoon minä menisin?  Siivekkeeni ja pääpyöryläni kaipaisi ankaria huoltotoimenpiteitä. Kait sitä on tulossa raihnaiseksi. Vanhahan minä olen ollut jo vuosikausia, mikäli aikajanoituksiin on uskomista.
Olen kyllä kuntosalilla alkanut taas käymään. Siitä varmaan jo ehkä kirjoitinkin. Luulen, ei vaan TIEDÄN, että olen.
Hetihän minä kirjoitan kissinkokoisilla kirjaimilla ylös tänne kaikkien nähtäväksi jokaisen rykäyksen, joka vaan haiskahtaakin kuntoilulta.
Männäviikolla kävin kaksi kertaa salilla.
Lauantain vuorolla punnesrin vempeleet läpi ylhäisessä yksinäisyydessä.
45 minuttia hikoiltuani ajelin Ylistaroon lauantaikirjoittajakurssille. Nimi ei ole tuo, mutta se on hyvä ja antaa viitettä siitä, mitä tehdään.
Kokoonnumme joka kolmas lauantai, kaikki kursille ilmoittaunuttta kymmenen ihmistä, kirjoittamaan, mitä sylki suuhun tuo.
Pakko ei ole kirjoittaa mitään, mutta kyllä sylki aina jotain suuhun tuo.
Jotkut meistä ottavat osaa meneillään oleviin valtakunnallisiin ja pienempiin kilpailuihin, mutta minä en ota.
Olen ottanut kerran johonkin runokilpailuluun osaa, eikä sieltä herunut mitään. Ei edes jaettua kymmenettä kunniamainintaa.
En viitsinyt kysyä, tuliko runoni koskaan perille, enkä sitä, luettiinkokaan sitä, enkä liioin viitsinyt kirjoittaa epäilyjäni kilpailuraadin tasosta.
Olkoon! ( sylky lentää pitkässä kaaressa).

Kirjoittajapiirissä sen sijaan on mukavaa olla. Sielläkin saisi antaa kirjoitelmiaan ruodittavaksi. Piiriläiset antavat palautetta, mitä voisi ehkä korjata, mitä lisätä ja mitä vähentää.
Minä en voi antaa kirjoitelmiani ruodittavaksi.
Luulen nimittäin, että saisin varovaisia ja kannustavia kehotusia vähentää asiaa.
Vähentää alusta, hieman keskivaiheen paikkeilta ja paljon lopusta.
Ja sitä tämä likka ei kestä. Ei, ei, ei ja ei!
Olen livenä vähäsanainen. Olen sitäpaitsi alkanut unehuttaa kaikelaisia sanoja.
Nyt, jos kirjoituksiani pitäisi minun vähennellä, niin minusta tulisi vielä tuppikirjoittajakin. Riittää, kun olen tuppisuu.
Minä en kestä minkäänlaista arvostelua, enkä kritiikkiä. (Synkkää jupinaa).
Kuitenkin itse menin sanomaan vieruskirjoittajakaverilleni mielipiteeni eräästä hänen kirjoittamastaan hienosta lauseesta runossaan.
Mielestäni se lause olisi sopinut toisensorttiseen runoon. Sanoin sen ääneen. (Oli kyllä pyydetty sanomaankin).
Kauhistuin käytöstäni ja selitin vuolaasti asian vieläkin takkuisemmaksi ja pyysin anteeksi.
Olen näköjään aikamoinen...nyt olen unohtanut sanan, mikä tähän sopisi...sanotaan nyt niin laimea sana kuin
kaksinaisteeskentelijämoukkeli. Joo, just tuollainen olin viime k-piirissä. Mutta onneksi huomasin.
Aion ottaa eri tatsin asioihin tästä etiäppäin.
Tosin, olin ymmärtävinäni, että kaikki haluavat rakentavaa kritiikkiä. (Muut, paitsi minä).

Viime viikolla on ollut ihania ilmoja ja olen kulkenut haikeana ympäri tasaista (huom. myös siis takapihamme) markkiamme ja nyyhkäillyt kesän viime ripukoiden perään.
Kahvia siemaillen olen istuskellut Vilpolassa ja räpiköinyt ajatuksissani,  jo etukäteen,  ensikesänä pystytettävässä uima-altaassa.
Catherine viestitti, että oli "myytävänä"- palstalta bongannut ilmoituksen: myydään uima-allas (kuva alla) kolmella Juhlamokka paketilla.
Hinta ei päätä huimannut, mutta ajatus, että uima-allas tosiaan tulisi, tuli liian äkkiä. Se huimasi.
Pitää tehdä tarkat ja ankarat suunnitelmat puhtaanapidosta (Magnus sanoi, jotta hän ei sitä palijua rupia siivuamahan. -Minen meinaa siinä uirakkaa!).
Seuraavaksi pitää laatia paperi, jossa tuodaan tarkat ohjeet kunkin uijan pesuohjelmasta ennen altaaseen menoa.
Pesusitoumuspaperin joutuu omakätisesti allekirjoittamaan ja kaikki tekemättäjättämiset sanktioidaan ankarasti: Ikuinen uimakielto ja sakot päälle.

Tiedän, että kesän taaksejättöangsti ottaa pian hellittääkseen, koska olen facebookista lukenut, että joulun esilletuonti on jo kaupoissa alkanut.
Facebookkilaiset ovat järjestänsä teilanneet moisen hömpötyksen ja kauhistelleet asiaa joka kantilta.
Minä olen iloinen.
Nautin jouluhöösäyksestä ja mitä aikaisemmin joululaulut tavarataloissa raikaavat, sen parempi.
Olen aika yksinäinen tämän asian kanssa. Tosin on toki heitäkin, jotka nauttivat samasta asiasta. Muun muassa ystävättäreni Bärtta.
Kotona alan laitella jo lokakuun lopussa kynttilöitä joka paikkaan lepattelemaan ja niiden loimeessa nautin aamukahvinikin.
Kynttilöitä on hauska polttaa jo siitäkin syystä, että sillä voi korvata ainakin yhden siivouskerrankin. Pimeessä ei kukaan pölytolloja näe!

Runopiirissä olimme taas tietenkin torstaina. Kylli, Ewe ja minä.
Kylli ja Ewe lausuivat runoja. Yllätys, yllätys. ;)
En usko, että olisin koskaan alkanut ajattelemaan, enkä kuuntelemaan  runouden sisintä ydintä, ellen olisi aikoinani tuohon piiriin astellut.
Oli korkea aika noihin ytimiin tutustua, koska ikää on kertynyt harteille hulppea määrä.
En lukenut ollenkaan runoja, vaikka itse niitä jo silloin kirjoitin!
Näin se vissiinkin menee: Suutarin lapsilla ja niin edelleen, jos tämä onnahteleva vertaus nyt tähän kohtaan sopii ja sallitaan.

Perjantain kohdalla ei kalvakkaassa kalenterissani ole raapaisun raapaisua.
Luulenpa, että olen istunut ja ämittänyt paikoillani ja roikkunut netissä.
Sitten olen kyllä myös luultavasti tehnyt käsitöitä.
Olen purkanut viime vuonna alkamani säärystimen tekeleeni. Jo ensimmäisetä, tai siis toisen jalan, säärystimestä lähti tulla niin iso, että oli kuin sirkusnorsulle sitä olisin vommustanut.
Ei muuta kuin purkamaan ja nyt olen jo hyvän matkaa kutonut puretusta langasta pötkö-puseroa.
Pötköpuseron teko-ohje:

Kudo jostakin langasta (minulla ruosteen- ja tuskanruskeaa 7-veljestä) mahdollisimman paksuilla puikoilla (minulla n:o 9) oikeaa niin pitkästi kuin nyt ajattelet, että näyttää päällä jonkinmoiselta puserolta.
Tee toinen samanmoinen pötkylä ja liitä ne yhteen.
Liitä yhteen myös päältä, mutta jätä mielellään pääaukon kohta liittämättä.
Laita päällesi ja peilistä näet, pitääkö purkaa ja tehdä patalappuja, vai voiko sitä ehkä joskus pitää takin alla lämpöeristeenä.

Minä olen vasta ensimmäisen pötkylän puolivaiheessa. Kerron sitten, kun olen patalappu&lämmöneristevaiheessa, kuinka kävi.

Sunnuntaina olimme kirkossa. Magnus sai lukea tekstit Ensi-Matteuksen (nimi muut.) kanssa.
Kotiin tultuamme paistoin eilistä makaroonilaatikkoa ja lähdimme Nikolainkaupunkiin sunnuntaiseen Kansanlähetyksen Kohtaamispaikkaan (entiseen sunnuntaiseurasessioon).
Kohtaamispaikalta menimme Asevelikylään.
Söimme vävyn paistamia lättyjä kermavaahtohillolla ja palasimme kotiin koppaan maata.

Näitä jännittäviä, mutta mukavia häppeninkejä sinulle piirteli
Kaisa Lättynen- Gräddskog
--------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 69-72

Röyhkeät mustaavat minua valheillaan, mutta minä seuraan kaikessa sinun säädöksiäsi.
Heidän sydämensä on turta kuin ihramöykky, mutta minulle sinun lakisi antaa ilon.
Hyvä oli, että jouduin nöyrtymään, näin minä opin sinun määräyksesi.
Laki, jonka olet antanut, on minulle kallis,
kalliimpi kuin kaikki hopea ja kulta.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Eri paikassa

Kuvassa liesituulettimemme.
Kuva siitä on muistaakseni ollut jo aikaisemmassakin häppening-stooreissa, mutta ainakin 5 (five) lukijaa on sen jälkeen uposen uutena lukijagalleeriaan ilmestynyt, joten heitä varten kuva.
Liesituulettimemme ei ime oikeastaan paljoakaan, mutta sensijaan se työntää  tuhkaa ja muuta möhnää (puun lehtiä, linnun sulkia ja sen sellaista) lieden päälle.
Tänäänkin, kun paistoin peruna&porkkanamuusista tehtyjä palleroita, piti laittaa kauhea läpiveto koko huusholliin, kun liesituuletin ei toiminut tarpeeksi äkäisesti.
Yleensä vältän paistamisia ja kährästämisiä viimeiseen hengenvetoon asti, mutta tänään oli pakko.
Ovat ne muusipallukat senverran hyviä.
Tein niitä toista kertaa pitkän elämäni aikana. Ensimmäinen kerta oli viimeviikolla.

Liesituulettimemme on paikallisella kielellä piisinotta.
Sitä on kiertänyt kaunis kangasrimssukin, mutta palopäällikön käskystä se piti ottaa pois.
Päällikkö selitti, että sen kerran, kun rimssu lösähtää hellalle, jossa tuli leiskuaa, niin se syttyy palamaan.
Ja ennenkö asia menee talonväen kauhusta kankeille piuhoille, on jo koko torppa tulessa.
Palopäällikkö puhui asiaa ja niin on piisinotta sitten ollut siitä saakka paljaana ja pysyy.

Minä istun tyystin toisessa paikassa tätä mhvv:tä kirjoittamassa. En istu peräkammarissa.
Olen makuukammarissamme, joka on vintillä.
Täällä mukanani toki on kalenteri, jota kohlakkoin alan pläräämään ja kaksi kärpästä, joista tosin ei enää ole harmia.
Alakerrassa oli 10 kärpästä, jotka todella saivat mielen "virkeäksi".
Saman efektin aiheutti pöydän päällä oleva lamppu, jossa tillotti enää kaksi kahdenkymmenenviiden watin "veristä lihanpalaa".
Otin kimpsuni ja Magus kantoi kampsuni yläkertaan. Ans katsoa vaikuttaako maisemanvaihto positiivisesti viikonvarsimuistelmiini.
(Kimpsu=kalenteri ja sanomalehti kärpästen listintään. Kampsu=tietokone).
Tähän väliin laitan reseptin p&p-palleroista, koska kaikki sen varmasti haluavat.

Porkkan&perunamuusipalleroiden teko-ohje:
Astiaan, jossa on eilistä (meillä toissapäiväistä) porkkana&perunamuussia lisätään munia maun mukaan (minun makuni: 3kpl), lorautetaan maitoa ja jauhoja, josta mössykästä sekoitetaan taikina. Lusikalla lätkästään paistinpannuun sopivankokoisia kakkaroita ja paistetaan ne molemminpuolin kullankeltaiseksi.
Kakkarat eivät saa olla valkokullan kelmeitä. Niiden pitää olla tulikuumia sisintä myöden.

Nyt, kun avaan juhlallisesti kalenterin, niin käy ilmi, että joka päivälle ei taaskaan ole merkintää.
Maanantai ja tiistai näyttäisivät olleen sangen hiljaisia ja rauhanomaisia.
Keskiviikkona sensijaan alkaa tapahtua.
Kalenterissa lukee TAKAPIHA.
Meillä on nyt tasainen takapiha. Niinkuin lätty. Paitsi pieni kohouma siinä on, mutta sitä ei saa pois (eikä tarvitsekkaan), koska se on  peruskallion vuorenhuippu.
Vaatisi aikamoisen mällin dynämenttiä sen poistamiseen ja vaarana on, että putoisi perustukset koko navetalta ja mökistäkin menisi kuisti entistäkin enemmän kenoon.
Olkoon siinä. Vuorenhuippu.
Voin laittaa kukkapurkin sen päälle ja samettiruusuja siihen purkkiin.
Samettiruusu on aivan ihmeellinen kukkalaji. Se helottaa puolivuotta kuin miniaurinko, eikä se nujerru pienestä pakkasestakaan.
Jos sen kastelu unehtuu, niin se ei sen kullankeltaisia nuppeja hetkauta. En osta koskaan enää mitään muuta kukkaa purkkeihimme, enkä  amppeleihimme kuin samettiruusua.Piste.
Emme ole kyllä tähänkään asti muuta ostaneet. Jaa, ehkä orvokkeja. Ne ovat myös jatkossakin silmiemme ilona täällä Letkutien raukoilla rajoilla.

Magnus ei, omien puheittensa mukaan, saanut siis maanantain- ja tiistain välistä yötä silmällistäkään nukuttua, kun tiesi pääsevänsä kaivinkoneen puikkoihin takapihalle.
Aamu seitsemältä jo kuuluipi  hiljainen hyrinä makuukammariimme ja nousin minäkin epätavallisen aikaisin ylös ja menin alas.
Aamu oli, paitsi tietenkin pimeä, mutta myös sumuinen. Silti tiesin hymyn karehtivan kaivinkoneenkuljettajan leukaparran sisällä, kun juoksaisin kaivelua ihailemaan.
Toista tuntia ja plaani oli sileä.
Eihän se takapiha järin suuri ole ja ammattimieheltä sen sileäksi vetäisy ei kestänyt kuin kraapantuun.
Magnus oli alansa ammattimies. 42 vuotta.
-Ooksä ny tyytyväänen ja onnellinen, kysyi Magnus.
-Tottahan toki, vastasin.- Tuli maikeat tilat uima-altaalle! (Viimmosen lauseen sanoin kuiskaamalla).

Torstaina oli Vaasassa Veljeskuoron 25-vuotiskonsertti.
Väkeä oli kokoontunut kuulemaan ja juhlimaan sankoin joukoin, ympäri maata tätä upeaa kööriä.
(Isokyrö, Koivulahti ja Laihiaki kuuluvat ympärimaahan).
Konsertin päälle oli kryptassa täytekakkukahvit. Olikin niin hyvät kakut ja kahvit, että oksat pois. Söin aimo loiskareen kakkua, mutta niin näyttivät syövän muutkin.

Perjantaina meille tuli mieluisia vieraita etelästä. Ulriika-Eleonoora ja Smarty. Magnuksen pikkuveli vaimoineen.
Söimme ja kerroimme puoliin ja toisiin tapahtumat ja sattumat perheemme keskuuksissa.
Jos en heti jotain asioistani muistanut, tai Magnuksen asioista, sanoi Ulriika-Eleonoora kuinka asiat ovat. Kertoi blogistani lukeneensa.
Nuin sanoessaan, hän tietämättään ilahdutti vanhaa, mutta raihnaista sydänalaani.
Ei ole ollut turhaa peräkammarissa istuminen ja kynänpäiden järsiminen, että mistä alottais (ja enenkaikkea, mihinkä lopettais). JOKU on lukenut!!!

Lauantaina ajelimme, Magnus, Kaima-Magnus ja minä Soiniin. Lähtö oli ennen sian ruppausta (edellyttäen, että siat ilmaavat itsensä klo 8).
Soinissa pidettiin EP: n Kansanlähetyksen Varustamo tänä vuonna. Muistan aina, että nimi on Lataamo! Mikä sekään ei ole yhtään vikaanvievä ko. tapahtumalle.
Sillä siinä tilaisuudessa saamme varustusta tulevaisuuteen ja saamme ladata akkujamme.
Raamattutunnin meille piti Puhakan Ilkka. Oli keskustelua ja mielipiteidenvaihtoa asioista niiden eri kanteilta.
Meikäläinen esitti mielipiteensä sellaiselta kantilta, että eipä uni tullut kuin toiseen silmään seuraavana yönä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?
Asian takana seison vieläkin, mutta tyyli, jolla sen esille toin, kaipaisi hieman päivitystä.
Unehutin täysin ympäröivän maaliman ja oli kuin joku olisi tuikannut pahvinastan  (ne ovat pitempiä kuin tavanomaiset nastat) takalistooni.
Puolustin jumalanpalvelusta. Sen kaikkia kaavoja, sen virsiä ja liturgioita.
Punaiset täplät palavat vieläkin ryppyisillä poskipäilläni ja hengitys katkeilee asiaa muistellessani.
Jotkut teistä lukijoistani muistanevat, että kuulun jumalanpalvelusfanittajiin koko sydänlihastani myöden.
No, en toki usko, että porukasta kukaan olisi niitä vastaankaan ollut. ;)

Sunnuntaina iltapäivällä Aijja-Kanitan ja Öpen luona ja viideksi Suvilahteen seuroja seuraamaan ja mukana olemaan.
Viikko oli tullut päätökseen ja siitä on historia kirjoitettu. Ja hyvä.

Muuten...ei ole hiiriä näkynyt. Taisi auttaa etikan truiskaukset ja valkopippurisirotukset. Minulla on noita "äidin antamia aineita" vielä runsaasti jäljellä. Taidan uusia käsittelyn.

Nyt lopetan viikonvarsikäsittelyn tähän ja toivotan hyviä unia, ellei se ole jo liian myöhäistä. Voihan olla, että olet nukahtanut tietokone päänalustanasi ja lähiomainen on taluttanut sinut varovasti pehkuihisi.
T: Kaisa Pehkula-Sömnander
----------------------------------------
Psalmi 119.Jakeet 67-68

Minä kuljin harhateitä, kunnes jouduin nöyrtymään.
Nyt olen kuuliainen, elän ohjeittesi mukaan.
Herr, sinä olet hyvä, sinun tekosi ovat hyvät.
Opeta minut tuntemaan määäyksesi.