Joulunvalmistelutyöt ovat monessa kodissa kiihkeimmillään.

Niin myös meillä.

Oli ihan parasta kivuta kaiken keskeltä vinttipöksään väsäämään mhvv:tä.

Pois Magnuksen tieltä, kun hän imuroi ja kuuraa lattioita.

Kyllä minäkin olen tehnyt kaikenlaista Joulun eteen ja sitä silmällä pitäen. Pitemmänkin aikaa jo, ettei vain tällä joulunalusviikolla.

Mutta, koska on olemassa vanha sanonta "Laiska töitänsä luettelee", niin en kehtaa kertoa, mitä kaikkea on tullut touhuttua. 

Maunon töistä voin vielä kertoa, että hän KARSTASI (muunlainen puhdistusverbi ei työtä kuvaa) alakuvassa näkyvän ...en muista, mitä PIISINOTTA on "suomeksi".

Joka tapauksessa kyseessä on sellainen peltinen lippa puuhellan päällä, joita ennen vanhaan puuhellojen päälle tamuloitiin.

Kyse on aataminaikuisesta liesituulettimesta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Mitään tuo ko. tuuletin ei kuitenkaan tuuleta. Päinvastoin.

Huusholli haisee aina viikon jälkeenpäin, jos esimerkiksi lättyjä innostuu paistelemaan, tai muuten vaan kährästämään paistinpannussa jotakin sapuskaa.

Kyseinen aataminaikuinen liesituuletin kerää myöskin kiitettävästi rasvat ja pölyt hipiäänsä sentin paksuiseksi tahmakerrokseksi. Tahman puhdistaminen on todella työlästä ja aikaa-, pesuainetta ja tupakkia kuluu valtaisat määrät joltisenkaanmoisen tuloksen saavuttamiseksi. 

Hohhoijaa!

Lippaa ei kuitenkaan sovi poistaakkaan, koska joskus hellassa pidellään tultakin.

Silloin, jos joskus, on tuo kuuppa varmasti tarpeellinen. Tosin en tiedä miksi? Mitään se ei ime. Jospa se sitten työntää hellasta loimuavaa lämpöä keittiöön? Mene ja tiedä.

Puuhella itsessään on ehdottoman in ja must. Ainakin, jos sähköt jostain syystä ovat poikki ja pitäisi saada kahvia. 

Jos jotakin on tullut viimeviikolla meikäläisenkin tehtyä, niin syötyä.

Eikä ihan mitä tahansa, vaan kunnon joulumenyitä. Maanantaina (josta jo edellisellä kerralla kerroinkin) ja tiistaina (ja siitäkin revitin edellisessä kirjoituksessani) söimme maukkaita jouluruokia kupumme täyteen.

Joulupuuronsyöminen seurakuntatalolla on vielä kokonaan kertomatta.

Torstaina oli kirkkovaltuuston kokous, johon tuustoon minullakin on kunnia kuulua.

Kokous aloitettiin riiskryynipuurolla ja luumukiisselillä. Jouduin syömään kaksi napollista puuroa, koska oli kahta eri sorttia puuronpäälle pantavaa: kanelisokeria ja luumukiisseliä.

Niitähän ei voi laittaa samalle lautaselle yhtä aikaa ja niitähän on pakko kumpaakin syödä. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri.

Kaiken puuronsyömisen päälle oli vielä torttukahvit. Lienee tarpeetonta mainita, että mahani oli kuin patarumpu kokouksen ajan. Ota siinä sitten asioihin kantaa. Varsinkin semmoiseen, jonka jo kerran on äänestyksessä hävinnyt. Jos ei olisi tullut syötyä niin mahdottomasti puuroa, niin olisin kyllä...;)

Yläkuva on otettu Vaasan pääkirkossa jokunen vuosi takaperin. Olen luultavasti lausunut siellä olleessa tilaisuudessa runoja, tai sitten lausuntasessio on vielä edessä. En muista.

Muistamisesta tulikin mieleeni, että luin tänään netistä jutun, jossa lueteltiin 17 kohtaa, joidenka pitäisi hälyttää ja laittaa kellot soimaan alkavasta muistisairaudesta.

Niistä seitsemästätoista kohdasta 15 sopi mielestäni minuun enemmän kuin hyvin.

Se tuntui kamalalta ja huolestuin aika lailla.

Tiesin, että ei olisi pitänyt lukea yhtäkään kohtaa. Olisi pitänyt jättää ne samalla lailla lukematta kuin lääkepurnukoissa olevat sataan sikkraan taitetut sivuvaikutuslistatkin.

Kerran erehdyin vaikutuslistan lukemaan (minulla ei onneksi ole mitään lääkitystä, mutta joskus harvoin, kun joutui antibioottikuurin johonkin röppöriin ottamaan).

Listan lukemisesta johtui, että otettuani pillerin alkoi välittömästi maailma pyöriä silmissä, sydän oli muutaman varvin lyömättä, ripulin jälkeen seurasi ummetusta, oksennuksista ja ihottumanäppylöistä puhumattakaan.

Nyt yritän muistilistan luettuani rauhoittua. Minkäs teet ja mitä sille voi, jos muistisairaus tulee?

Ei yhtään mitään. En usko, että ristikoiden täyttäminen auttaa. Sitä paitsi en nuorenakaan saanut niitä menemään läpi. Helppojakaan. Sudokujen tekeminen auttaa kuulemmaasti myös. 

Voi olla. En ole koskaan niitä voinut ratkoa, koska en ymmärrä kuinka niitä ratkotaan.

Toivottavasti pian unohdan ne 15 kohtaa ja voin rauhassa keskittyä joulutekemisiin. Mitäs niitä nyt vielä olikaan?....

Sunnuntaina lähdimme Magnuksen kanssa Vaasankaupunkiin. 

Ensiksi Aija-Kanitan tykö, sitten Huutoniemen kirkolle seuroihin. Sain seuroissa lukea malliksi runon ja pitää mainospalopuheen Tulppaani-kirjasta. Sain kuin sainkin kaksi kirjaa myötyä.

Olen varma, että ainakin kaksi taas ilahtuu avatessaan lahjapakettia. Ei ehkä siinä heti, mutta välittömästi luettuaan.

Seuroista menimme Asevelikylään. Siellä puolestaan joku pettyi. Raskaimman jälkeen.

Emme muistaneet ostaa Lululle vakio tuliaista. Lakupötköä. Vieläkin näen mielessäni syyttävästi tuijottavat silmät edessäni. 

Nyt lopetan ja kipaisen alakertaan katsomaan, saako tässä talossa iltakahvia ollenkaan.

Oikein Hyvää ja Siunattua Joulua sinulle rakkahistakin rakkahin lukijani.

Ensi Vuonna tavataan jLs.

T: Kaisa Minnehufvud-Sjuksten

---------------------------------------------------------------------------

Evankeliumi Luukkaan mukaan

2:12-14

Tämä on merkkinä teille: te löydätte

lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä

suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

-Jumalan on kunnia korkeuksissa,

maan päällä rauha

ihmisillä, joita hän rakastaa.

 

Kuvassa lukea posmotan runoa eräässä joulujuhlassa parisen (ellei kolmisen) vuotta sitten. 

Minulla näyttää olevan juhla-asuna se paljonpuhumani ns. pallohame.

Kun olin työelämässä (postipuksuna) laitoin aina joulunaikaan äitini virkkaamat punaiset pyöreät joulupallot korviini. Pallot olivat suuret ja komeat, niin kuin nyt vaan äitini tekemät koristeet aina olivat.

-Pallot eivät sovi pulleaposkisille, sanoi eräs asiakas minulle liimaillessaan joulukortteihinsa postimerkkejä.

-Piilarit eivät sovi pullosilmäisille, sanoi vuorostaan hyvä ystäväni minulle, kun piilolinssien perään haikailin.

-Pallohame ei sovi pullealle, voisi joku sanoa kuvaa katsellessaan (ja itsekin sanon).

Totta, mutta siitä huolimatta minä pallokläningin itselleni ostin. En enää välitä sanomisista pätkääkään (pyhkii salaa kuuman, kimmeltävän kyyneleen poskipäältään).

Tällä haavaa tuo pallohame mahtuu jo jopa aika kunnolla kiinnikin, joten voi olla, että kiskaisen sen tänään taas ylleni muutaman välivuoden jälkeen.

Pitkästä aikaa maanantaiblogi ilmestyykin näin tiistaina.

On tietenkin sattunut tapauksia, että maanantaibloginkin kirjoittaminen on luiskahtanut tiistain puolelle, mutta sitä sentään on aloitettu maanantakina.

Eilen ei edes aloitettu, koska olin illalla Ep:n Kristillisdemokraattien piirihallituksen jouluaterialla Östermyrassa.

Juhlallinen ateria, juhlallinen hallitus, juhlallisine jäsenineen ynnä puolisoineen ja juhlallinen paikka. Entinen hevostalli kuulemma. Pilttuita ei enää ollut jäljellä ja vaikka olisi ollutkin, niin ei olisi haitannut. Hevospilttuut on kivoja.

Ruoka oli hyvää. Ruoka on aina hyvää ja varsinkin jouluruoka.

Söin kuitenkin varovasti ja siipiäni myöden, koska, kuten kaikki te miljoonat lukijani muistatte, vatsalaukkuuni mahtuu tätä nykyä oudon niukasti sapuskaa kerralla kokoonsa nähden.

Ennen sitä meikäläinenkin pystyi syömään kaikkia sortteja (lanttu-, porkkana-, imelletty peruna- ja maksalaatikko plus perunaa, soossia ja muita putinkeja monta napollista yhteen menoon. Unehuttamatta tietenkään joululimppuja, rosolleita, kalkkunoita, savulohia  sun muita tilpehöörejä, mitä joulumenuuseen aina pitää kuulua.

Hyvin meni juhlaruokailu, enkä tullut kipeäksi.

Sen sijaan, atrian jälkeen lukemani runon jälkeen,  alkoi ohimoita ja pään sisustaa ruimia.

Runonluku meni huonosti ja runokin oli aika...öh...monisanaisen mitäänsanomaton, vaikka itse sanon. Ja minulla, jos jollakin, on kanttia sanoa, kun olen sen itse kirjoittanut.

No, sitten. Ei vähä mittään, mutta tänään on taas jouluillallinen! Ja tietenkin Östermyrassa!

Tällä kertaa syömään kokoontuvat Kansanlähetyksen työntekijät ja sopimusperäiset- sekä aluejulistustyöntekijät vaimoineen ja miehineen. Minä kuulun aluejulistustyöntekijän vaimon  kastiin.

On hauskaa syödä jouluillallisia joka ilta.

Jaa, että eikö sitä kyllästy niihin?

-Ei!

Minä en kyllästy jouluatrioihin ikinä. En myöskään kaalilaatikkoon. Työssä ollessani hain ruokatuntisin seinän takana olevasta kaupasta joka päivä valmiskaalilaatikkorasian.

Aioin tehdä tutkimusta siitä, kuinka kauan ottaa, kunnes tämä frouva kyllästyy AINA SAMAAN ruokaan.

Koe meni pyrstölleen. Se loppui kestettyään muutaman viikon.

Ei siitä syystä, että olisin kyllästynyt, vaan siitä syystä, että kyllästyin, kun en kyllästynyt. Mitäs ippiä sellaista koetta on jatkaa.

Itsenäisyyspäivänä meidät oli kutsuttu juhliin. Ei ihan Linnan, mutta ei jäänyt paljon puuttumaankaan. Nimittäin Suomen Ilmajoelle.

Tunsimme itsemme hyvin tervetulleiksi ja rakastetuiksi perille tultuamme (kuten varmaan kaikki Linnaan saapujatkin).

Vesku ja Tiinu (nimet muutettu) tervehtivät meitä halaamalla lämpöisesti (kuten varmaan Jenni ja Saulikin olisivat tehneet, mutta on eri asia halata kahtatuhatta ihmistä kuin kahta).

Tarjoilut olivat aivan mahdottoman maittavia ja suussa sulavia (kuten Linnassakin).

Illan puheenaiheet olivat maailman tärkeimpiä, parhaita ja mukavimpia (kuten varmasti Linnassakin. Ainakin joillakuilla).

Me puhuimme Kuninkaan Pojasta ja hänen tuntemisestaan koituvista hyvistä seuraamuksista.

Illaksi tulimme kotiin ja katselimme televisiosta niitä toisia juhlia. Siksi nyt pystynkin niin hyvin vertailemaan. Meidän omia ja niitä.

Pukuloistossa emme Tiinun kanssa jääneet Linnan leidien kanssa hopealle (tai ehkä Mintulle  ja Jennille piirunverran).

Viime viikko oli oikein kyläilyviikko muutenkin. Maurin ja Leilan luona olimme oikein kutsuttuina myös. Ylenpalttista hyvää saimme nautiskella heidänkin kodissaan ja hyvässä seurassaan.

Aija-Kanitan luona kävimme tietenkin myös. Se on selvä se.

Sunnuntaina oli Telluksen komeimmalla kirkolla (Vaasan Huutoniemen kirkko) Vaasan Kansanlähetyksen joulujuhlat. Minun ryhmälläni ja toisella muulla ryhmällä oli kahvitusvuoro.

Ennen kuin siitä kerron, tarkennan, että kukin saa laittaa mielessään Telluksen komein kirkko-tittelin eteen sen oman rakkaan kirkkonsa. 

Minulla Telluksen komeimman kirkon eteen kuuluu neljä (fyra) kirkkoa. (Riippuu, kussa kullakin kerralla olen.)

Ne neljä ovat: Isonkyrön uusi kirkko, Isonkyrön vanha kirkko, Vaasan kirkko ja Huutoniemen kirkko. Tarkennuksena vielä, että ikinä en ole epäkomeaa kirkkoa nähnyt. En ikinä!

Joulujuhlakahvitus meni hyvin. Kaikki sujui kuin rasvattu, kun oli tupla miehitys. Minä sain kaadella kahvia. 

Loppusiivoukset ja tiskaamiset sujuivat alta aikayksikön. Minä pyyhkielin kuin hidastetussa filmissä märällä rätillä vielä ruokasalin pöytiä, kun porukka tuli ääreni silmät pyöreinä ja sanoivat lopettaneensa työt jo aikoja sitten. Ymmärsin vihdoin lopettaa minäkin ja suuntasimme kulkumme kivenheiton päässä olevaan Asevelikylään. Erkki oli paistanut lättyjä ja hakenut sokerimunkkeja. Söin kaksi lättyä, enkä yhtäkään munkkia. Sattuneesta syystä. Röyh!

T: Kaisa Märgrät-Munkbär

---------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:8-14

Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin,

ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt.

Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita,

jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä,

ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun

sekä hyvän- ja pahantiedon puun.

Eedenistä sai alkunsa joki, joka kasteli puutarhan ja joka sieltä lähtiessään

jakaantui neljäksi haaraksi.

Ensimmäisen nimi oli Pison.

Se kiertää kohti Havilan maata, missä on kultaa,

ja sen maan kulta on hyvää.

Siellä on myös suitsutuspihkaa ja onykskiveä.

Toisen joen nimi on Gihon. Se kiertää koko Nubian maan.

Kolmannen nimi on Tigris ja se virtaa Assurin editse.

Ja neljäs joki on Eufrat. 

Maanantaiblogi muuttuu tänään ja tällä viikolla väliaikaisesti tiistaiblogiksi.

Tänä iltana menen herkuttelemaan jouluruokia Östermyraan. :D

Kaikki, siis ihan kaikki, siivoushommat ovat ihan seis. Kuvassa näkyvälle pöydälle ei mahtuisi tulppaanivaasia. Tai ainakaan se ei pääsisi noin oikeuksiinsa kuin tuossa  kuvassa näyttää pääsevän.

Huushollimme on tälläkin hetkellä kuin sudenpesän oviaukko. Aivan samoin kuten kaikkina edellisinä vuosinakin. Siitä syystä en olekaan tippaakaan huolissani. Kaikki hoituu.

Uskon, että paikat ovat putsussa (ainakin melkein) aattoon mennessä.

Luotan lujasti siihen usein mainitsemaani joulusiivousintooni. Ainoa aika vuodesta, kun meikäläistä huvittaa edes ajatella siivousta on joulunalustaviikot- ja päivät.

Nyt joku teistä voi ajatella, että kalenterini on ollut viimeviikon kohdalta tupaten täyteen merkitty. On tapahtunut kaikkea kivaa ja siitä syystä en ole ehtinyt siivota. Se joku ajattelee siinä valitettavasti täysin pieleen.

Kalenterissani ei ole örmintöjä senkään vertaa kuin tavallisesti. 

Päivät ovat vaan valuneet ohitse, unhon suohon, päätä käännellessä ja kynsinauhoja repiessä.

Monta kertaa on mieleeni tullut siinä peräseinää tuijotellessani, että tämmöseltäköhän sitten tuntuu siellä vellitalossa?

Jotkut teistä miljuunista lukijoistani muistanevat, että minulla on taipumus istua ja tuijotella tyhjyyteen silloin tällöin. En ole moisesta tuijottelusta sen kummemmin pitkän elämäni aikana ollut huolissani vasta kun nyt, lähestyessäni totaalista tuijotusikää.

Charles kehotti minua tänään merkkaamaan ylös kaikkea, mitä lapsuudessani ja elämäni aikana on tapahtunut. -Nyt on aika tehdä se, kun et ole vielä kovin paljoa kääkkyyntynyt, lisäsi hän tulta hiillokseen.

-Oikeastaan en muista lapsuudestani paljon mitään. Ne samat, tutut asiat vaan, jotka olen kertonut perhekunnalle ja kaikille jo sataan, ellei ihan kahteensataankin kertaan.

Syy, että yleensä lapsuusajan happeningit tulivat puheeksi, johtui Facebookissa joulukuun ensimmäinen päivä aloittamastani Kaisan adventtikalenterista.

On menossa vasta neljäs luukku ja nyt jo hiostuttaa! Kuinka saan aikaseksi vielä 20 luukullista asiaa? Nimenomaa UUTTA asiaa? 

Noh, eiköhän sitä jotakin muistoa ja asiantynkää aina takafikkarista löydy. Voivat olla toki aika tyynni kaluttuja aiheita, mutta ei auta.

Tuosta tuijottelusta tuli mieleen taas se usein ennenkin itkemäni juttu. Se, kun ollessani 16-vuotias, eräs sukulainen (aika kaukainen ja kuollutkin jo kauan, kauan sitten) katsoi minua ja loihe lausumaan, että nyt on Kaisallekin tullut hiukan ilmettä silmiin!

Mietin silloin, että mimmonen suu auki, nurkassa kyhjöttävä ääpsä sitä onkaan tullut oltua kaikki kuudettoista vuodet!

Tästä olen kirjoittanut monella foorumilla, mutta se on niin jättänyt ankarat arvet sieluni syvimpiin sopukoihin, että tykkään aina itseäni ja muita siitä muistuttaa. Ja antaa hyvän esimerkin siitä, mitenkä ei pidä sukulaistytölle (eikä kenellekään muullekaan) mennä suoralta kädeltä sanomaan, vaikka ehkä mieli tekisi ja olisi aihettakin.

No, jos tämmöttis muistoja on kerrottavana, niin ei kumma, ettei muista mitään.

Mennyt on mennyttä ja tulevainen ei ole vielä tullunna.

Kinnusen Saara (vaasalainen perheterapeutti, kirjailija, kolumnisti ja ja vaikka mitä) sanoi kerran eräällä luennollaan viisaasti jotenkin tähän tapaan:

-Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän voi vaikuttaa ja hoitaa asioita siellä menneisyydessäkin.

Saara kehotti rukouksessa pyytämään, että Jumala toimisi näin. Menisi sinne menneisyyteen, kun kerromme kaikki tuskat ja paskat, mitkä meitä vaivaa ja ahdistaa ja parantaisi ja eheyttäisi.

Noh, varmaan heti arvasit, että ei Saara toki tuota paska-sanaa maininnut. Se oli  "Hälävän terapeutin" oma ilmaus.

Olen tehnyt Saaran neuvon mukaan ja siitä on ollut apua. Suurta apua.

Viimeviikolla oli Rukoushuone Rauhan johtokuntalaisilla tämän vuoden viimeinen miitinki Lymmyysen kodalla. Kävimme läpi kesän suurta projektia, johon saatiin rahoitustakin Yhyres-yhdistyksen kautta. Katon- ja seinien maalausprojektia. Rukoushuoneesta tuli nätti kuin mälli, kun se maalattiin. Ruostunut lipputankokin fiksattiin. Passaa siihen nyt juhlapäivinä suomenlipun vetaista!

Kodalla kährästimme makkaraa ja lauloimme lopuksi virren "Herraa hyvää kiittäkää" (sillä kiemuraisemmalla nuotilla).

Sävähdyttävä virsi ja sävähdyttävä tunnelma muutenkin.

Illalla oli kirkolla sävähdyttävä Kristillisdemokraattien paikallisyhdistyksen vuosikokous. 

Minä ja Magnus haistiin savustetulta makkaralta (viime viikollahan haisin lihamurekkeelta). Ruokaiset hajut leijuvat näköjään aina siellä missä kuljen. Tosin onhan sitä ruokaa tullut suuhunkin pantua, ettei vaan haisteltua ja haistua.

Tähän kohtaan sopii mainiosti maininta laihdutusprojektista. Se on vaiheessa tällä haavaa, mutta niin on onneksi lihotuskuurikin. On menossa ns. stabiili olotila, mitä kiloihin ja jenkkakahvoihin tulee.

Kielipesukuuri on loppunut. Ei kukaan kuolevainen pysty kyökkäämään ilta illan jälkeen, ellei välillä pidä tuntuvaa paussia. Puistattaa pelkkä ajatuskin kielen ruokkoamisesta.

Vedenlutkutussessio sen sijaan jatkuu. Se jatkuu hamaan vellitaloon saakka.

Sen ansiosta rypyt eivät tosin ole vähentyneet, mutta ei niitä ole tullut lisääkään.

Naamataulussa ne vanhuuden röhelmätkään (joita luulin psoriasistäpliksi, kunnes lääkäri antoi röhelmä-diagnoosin) eivät ole sanottavasti lisääntyneet, jos kohta eivät liioin ole mihinkään hävinneetkään.

Laihian nuorisoseurantalolla  olin Magnuksen kanssa myyjäisissä. Möimme kortteja ja tauluja. Minusta ei ollut kuulemma paljon muuta kuin vaivaa.

-Kuinka voi ihiminen olla nuan nekatiivinen ja kiukuta joka asiasta ja silloonki vaikkei asiaa oliskaa, ihmetteli Magnus.

-JAAA-A! TAIDATKOS SEN SANOA? vastasin minä riidanhaluisesti.

Riitaa ei kumminkaan syntynyt, kuten ei ikinä, kun Magnus ei tartu täkyyn.

Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kirkkoon.

Kirkkoonmenotapa kannattaa ottaa käyttöön. Jonkun ajan kuluttua sitä huomaa, kuinka kiva tapa se on. Hermot lepää ja mieli ilostuu kirkonpenkkejä hierrettäessä.

Sunnuntaina laulettiin kirkoissamme Hoosianna. Se sykähdyttää eritoten vanhaa ja raihnaista mieltä ja antaa iloisen ja odottavaisen joulunodotusmielen. Sinne sudenpesän ovellekin.

Illalla oli seurakuntatalolla Majatalo-ilta. Minulla oli ilo ja kunnia saada pitää lapsille pieni hartaushetki. Lastenhoitajat olivat erikseen, joten meikäläisen ei tarvinnut miettiä, saako pidettyä lapset  rakennuksen sisällä, saatikka edes samassa huoneessa.

Hyvin olisin saanut pidettyä. Harvinaisen kilttejä ja kultaisia lapsosia. 

Hartaushetken päätyttyä muksut saivat leikkiä.

Otin käyttööni luottamushenkilöäänensävyn ja kysyin, että onpikos täällä lapsille tarpeeksi ja kunnollisia leikkikaluja?

-No, ei niin, etteikö hiukan enempi ja uudempia voisi olla, minulle vastattiin.

-Jassoo! Minäpä vien asiata etiäppäin! sanoin minä. Sillä samaisella luottamushenkilöäänensävyllä.

T: Kaisa Sävyström-Luottander 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:4, 5-7

Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan,

ei maan päällä ollut vielä yhtään pensasta

eikä edes ruoho ollut noussut esiin,

sillä Herra Jumala ei ollut antanut sateen kastella maata

eikä ihmistä vielä ollut maata viljelemässä.

Mutta maasta kumpusi vettä ja se kasteli maan pinnan.

Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen

ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen.

Näin ihmisestä tuli elävä olento.