sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Siltarannan Toivon keskiviikossa K. Jouppi lukemassa mykistyttäviä runojaan viimme keskiviikkona.
Huomaat varmaan, ainakin jos suurennat kuvaa, että tilanne tosin on lavastettu.
Edessäni on Siltarannan tapahtumia esittelevä esite (muistaakseni).
Onnistuneesti lukemani runot olin jo sullonut käsveskaani.
Kynttilätkin otettiin pois, koska ne oli jo puhallettu sammuksiin.
Magnus sanoi, nottei tiärä mitään kaamiampaa, ku pimiät kynttilät puhujan noukan eres. "Ku valona pitääs olla, niin ei sovi seinillekkää, notta kynttilät on sammuksis!" Magnus jupisi.
Lavastamisen huomaa siitäkin, kun meikäläisen suu on tiukasti ummessa, vaikka lausuelen muka runoja.
Päätimme ottaa kuitenkin kuvan, koska kerrankin olimme muistaneet ottaa kameran mukaan.
Huomasit varmaan, että kirjoitin ylös Magnuksen sanomiset laihoilla puukstaaveilla?
Olen saanut määrätyltä taholta (Magnus) pokenssia siitä, että en osaa kirjoittaa murretta.
Magnus sanoi: "Minen nuan puhu! Sinet osaa kirjoottaa murresta ollenkaa oikeen. Lopeta hyvän sään aikana!" Loppulause tuntuu ehkä hieman tylyn kuuloiselta lukijan silmään.
Magnuksen ken tuntee, niin tietää, että sitä se ei ole.
Minun on aika vaikeata nyt yht´äkkiä lopettaa kuin seinään murteen kirjoittaminen.
Päätinkin vielä jonkun aikaa (about muutaman vuoden) kirjoittaa Magnuksen sanomiset murteella nyt ensiksi vain tavallisilla pikkukirjaimilla, enkä niillä paksuilla punkeropuukstaaveilla.
Sitten HARKITSEN alkaakko kirjoittaa hänen kohdallaan kirjekieltä, vaiko eikö.
Mielestäni osaan murretta hyvin. Olen ollut neljäkymmentäkolme vuotta kielikylvyssä.
Mutta ei sitten vissiin näin ole. Voisinhan tietysti myös kyllä tarkistuttaa kieliasun Magnuksella jo ennen julkaisua, mutta tiedän kyllä, että siitä tulisi kaamee älämölö.
Sitäpaitsi en kestä oikein hyvin mitään sanomisia kirjoittelemisestani. Oli siinä virheitä tai ei.
Oli siinä MURRETTA oikein tai ei.







Perjantai-illalla meillä oli siis KL:n vastuunkantajien kokous.
Joku, joka olisi nähnyt kynsieni ympärykset seuraavana päivänä (joku, joka tuntee minut, tai LUULEE tuntevansa) olisi tiennyt, että nyt on meiksi ollut miitingissä.
Minulla on sellainen tapa, että nypin kynsien reunat VERESLIHALLE, kun on jotain tärkeää menossa.
Ihan hirveetä. Veri vaan truiskii mitä pitemmälle kokous ja tärkeys etenee.
Olisi ollut aikoinaan hauskaa tietää, mistä moinen vika johtuu.
Siis alleviivaan sanoja OLISI OLLUT !
Asian korjaaminen on näillä vuosin jo mahdotonta, joten enpä tiedä haluaisinko ENÄÄ tietää asian tiimoilta yhtään mitään.
Olt ja mänt!
Olen onnellinen, kun kassoilla on nykyään ne vempeleet, kuhka työnnetään kortti, ettei tartte enää nimmareita kirjoitella.
Oli taitolaji yrittää kirjoittaa nimikirjoitus ilman sormiotetta kynänvarresta niin, etteivät vertatihkuvat nyrhityt kynsien reunat näy.




Päätimme kaikenlaisista tilaisuuksista kesään asti, joista sitten aikanaan annan seikkaperäisiä selontekoja.
Minun täytyy vain olla tarkempi siinä, mihinkä lupailen itse mennä vastuita kanniskelemaan.
Nytkin on tulossa kaksi tapausta, joissa minun pitäisi olla EHDOTTOMASTI molemmissa. (Ei ole pelkoakaan, että kynnensyrjät nahoittuisivat).
Olen aivan pienen romahduksen partaalla, mutta ei auta.
Tein yrityksen ratkaista mahottoman yhtälön ja olla molemmissa tilaisuudessa vähän.
Tarkemmin: toisessa pikkusen vähän ja toisessa kokonaan paljon.





Vivianni ja Joonathan olivat siis viikonlopun meillä.
Viviannin alta paukahti sängynpohja, niin että se kuului varmaan naapuriin asti.
Vivianni ja Joonathan nukkuivat silti onnellisen tietämättöminä. Viviannilla pää lattiaa hipoen.
Magnus herätti neidin nukkumaan hänen sijallaan ja meni itse alakertaan jatkamaan unosiaan.Ei kuulemma jaksanut yällä ruveta nikkaroomahan.
Lyllan ei sitävastoin nukkunut ollenkaan.
Päättelin sen siitä, että pimeydessä se lipaisi aina varpaita tai nenää, riippuen kummassa päässä se oli, kun käänsin kylkeä.
Hellä lipaus lämpösellä kielellä noin viisikymmentäkertaa yön aikana.
On siinä mulla yltiöpää ystävällinen seropi-rotuinen koirake.

Leikimme koko porukka INTENSSIIVISEST koko ajan.
Pelasimme PEKKApeliä plus hassunkurista kysymys-et-vastauspeliä, kävimme luistelemassa jne. jne.
Kuitenkin lauantai-iltapäivän jo mailleen laskettua Vivianni ilmoitti, että hän lähtee kotiin, siinä kesken leikin tuoksinan.
Kun sanoimme, että huomenna viedään kotiin, kun ollaan...
Vivianni laittoi kuuntelematta asiaa loppuun asti ison vaihteen silmään ja kiljui niin, että me muut emme kuulleet edes omia ajatuksiamme.
Siinä sitten soitettiin äidille karjumisien välillä.
Catherine sanoi, että he ei nyt kyllä jaksa lähteä hakemaan.
Me sanoimme, että me emme nyt kyllä jaksa lähteä viemään.
Viviannin ei auttanut muu, kuin kiljua.
Huomattuaan, ettei sillä ole positiivista vaikutusta, mitä kuljetukseen tulee, niin hän pikkuhiljaa lopetti.
Sen koommin kotiinlähdöistä ei puhuttu.
Minä puolestani kyllä vaadin Viviannilta kirjallisen lupauksen, että jos Hälvälle haluaa tulla yöksi, niin sitten myös ollaan muuttamatta mielipiteitä.
Hauskaa meillä kyllä oli.





Sain tänä aamuna olla Isonkyrön kirkossa tekstinlukijana.
Kirkossa oli paljon väkeä.
Harrasta väkeä. Oli Rovastikunnallinen kehitysvammaisten kirkkopyhä-tapahtuma.
Saarna oli mieleenpainuva ja hoitava.
Kiitin pappia saarnasta. Hän sanoi sen olevan Taivahan Isän "murehia" (lue: ansiota) yksinomaa.
Ja niin se olikin.
Söimme sitten kirkosta tullessani vähän ruokaa ja paljon jäätelöä ja veimme rakkahat lapsoset kotiinsa.
Mietimme sitten mihin menisimme kylille tai ketä kuttuisimme kylille.
Emme tehneet kumpaakaan. Hmph!
Huomenna menen salille ja iltapäivällä Nikolainkaupunkiin tapaamaan entisiä työkavereitani jos junat kulkevat ajallaan.


Rakkain, mutta lämpöisin ajatuksin Marja Kaisa

torstai 28. tammikuuta 2010


Tältä nurkalta kulkee kesällä polku siniselle plastiikka-uima-altaallemme. Kaihoisasti muistan aikaa, kun siihen sain MOLSKAHTAA.
Sittemmin vesi muuttui vihreäksi ja niljakkaiseksi.
Sellaiseksi, että sammakot riemusta olisivat kurnahdelleet jos ne sinne olisivat löytäneet.
Ihmettelin suureen ääneen, mitenkä vesi voi tulla niin "paskaaseksi"käyttäen Magnuksen sanavarastoon kuuluvaa adjektiivia hyväkseni.
Minä kun menin altaaseen aina tehokkaan pikku saunamme kautta, joten minä en ollut syypää moiseen sittaan.
Niinpä aloinkin epäillä Magnuksta ja Charlesia.
Charles sanoi, että hänelle pitäisi maksaa, että hän siihen altaan limanuljaskan sekaan menisi ollenkaan.
Ei ollut kuulemma edes ohi kävellyt sen koommin, kun yhden kerran kastautui.
Magnus puolestaan kertoi kerran käyneensä: SILLOONKU VESI OLI OLLU VIÄLÄ VAIKKA JUATAVAA.
Kyllähän me lopuksi ymmärsimme, että se kananmunan kokoinen PUHDISTAMO ei pysty altaan vettä uimakelpoisena pitämään.
" Ei siis auta muu, kuin hankkia kunnon allas ja dieselikäyttöinen puhdistuslaitos?" ehdotin toiveikkaana.
" JOS ITTE PIRÄT VEREN PUHTAHANA HUKKUNUHISTA JA KUALLEISTA ROTISTA JA KÄÄRMEENPÄTKISTÄ JA SONTAKÄRPÄÄSISTÄ JA MUISTA LUTEHISTA, NIIN VASSOKUU VAAN!"
Hmm...voi olla, että ylläoleva polku johtaa vain takapihalle tulevina kesinä. Ei edes sille plastiikka-altaalle.
Eräänä aamuna lähtiessäni autolla kirkolle, näin kolme peuraa keskellä ajotietä.
Jarruttelin hyvissä ajoin ja jäin odottelemaan mihinkä päin härskaappi suunnittelee lähteä.
Vieressä olevalle pellolle lähtivät säntäämään ja pomppivat siinä juostessaan niin korkealle , että nauroin ääneen.
Jokusen minuuttia myöhemmin, kun suupielet vielä olivat ylöspäin suuntautuneina, näin ison mustan pyöreän linnun. Liekö ollut ihan metso?
En ehtinyt sitä silmiin katsoa, että olisin todennut ne punaiset jurmut sen silmäkulmissa.
Ihan se näytti samanlaiselta, kun kamarimme seinällä roikkuvassa "Taistelevat metsot" taulussa. Mene ja tiedä.
Kauriista kertoessani Magnukselle kysyi hän, että OLIVAKKO NE AJOKOIRANKOKOISIA JA TIKKUJALKAASIA?
" No hyvänen aika. Eivät olleet! Kauriit eivät kyllä muutenkaan ole kuvaamasi kummajaisen näköisiä!
Eivätkä ne myöskään olleet VALKOHÄNTÄPEUROJA" jatkoin tietäväisesti.
" Niillä ei ollut valkoisia häntiä. Niiden koko takamus oli valkoinen!"
Magnus katseli kattoon ja sanoi paljonpuhuvin katsein näkemäni eläinten olleen RUPPUHÄNTÄPEUROJA!
Eilen aamulla olimme taas salilla naapurin kaa.
Minä punnersin kaikissa kymmenessä "pisteessä" innokkaasti niissä uusissa SALIHOUSUISSA. Kuin vanha tekijä konsanansa.
Paitsi vieläkään en muistanut, kuinka kaikkia tappeja laitteissa löyhdytetään (että mahdun koneeseen), enkä myöskään osannut vähentää painoja.
Urheasti tein samoilla, kuin edellinenkin.(Puh)
Hiukan ääneenikin ihmettelin, kuinka kilo voi painaa niin tuhottomasti (tappi kohdassa YKSI).
Sain monesta suusta kuulla, että se tarkottaa jotain neljäätoista kiloa se ykkönen.
Yöllä sitten heräsin oikean käden kolotukseen.
Herätessäni käteni oli Z-muotoisena allani ja se vastaa yhdeksääkymmentäkahta kiloa!
Olen kuullut, joidenkin teippaavan yökkäreittensä selkämykseen tennispalloja. kun heidän ei saa nukkua selällään (tehty joku hirveä selkäleikkaus tms.)
Minun täytyy fyllätä yökkärin hiha tennispalloilla, etten nukkuisi sen päällä.
Tätä Z-nukkumista on kohdallani tapahtunut jo vuositolkulla.
Jaa, miksikö en ole laittanut tennispalloja?
Siksi, että en usko niiden auttavan, enkä ikinä muista mennä tennispallokauppaan.
Meikäläinen ottaa sen Z- asennon, vaikka käteen teipattais potkupalloja.
Catherine oli samanlainen päättäväinen nukkuja pikkuruisena.
Hänen olisi ehdottomasti pitänyt nukkua toisella kyljellä, eikä aina samalla puolella (vauvoilla menee pää helposti littiin).
Laitoimme valtavat parrigaadit peitoista ja tyynyistä molemmille puolille ja Catherine sinne oikeaoppiselle kyljelle.
Aamulla, kun herättiin, niin neiti oli kaikkien näiden rakennelmien alla tyytyväisenä ja nimenomaa sillä KIELLETYLLÄ kyljellä.
Eilen sain inspiraation runoiluunkin.
Kirjoitin kone höyryten ja sainkin valmiiksi kaksi runoa, ennenkö piti lähteä seuratalolle kafiia keittämään.
Lausuin sitten runoni siinä keittämisien lomassa ja hyvin meni.
Tapahtui taas se maankaato ihme (jo toisen kerran), että kieli ja kitalaki eivät tuntuneet kreppipaparilta.
Sylkyä riitti viimeiseen värssyyn asti (enpä olisi uskonut, että sitä joskus ilahdutaan kun suussa sylky pärskyy).
Myöskään se se kaamea tunne, että suolet solahtavat lattialle ja sydän lyö viittäsataa ja stoppaa aina vähän väliä, ei tullut ollenkaan päälle.
Illan päätteeksi jäimme siivoamaan paikkoja ja hiukan rukoilemaan Eikku, Magnus ja minä.
Sain samalla kutsun Östermyyraan runoja lausumaan.
Lupasin onnesta mykkyriäisenä. Jos lausuminen rupee olemaan nuin kivaa (vrt. edellä kertomani), niin kyllä sopii.
Sopii kyllä, vaikka olisi asiat entiselläkin tolalla mitä sylkyyn-ja sytämmeen tulee.
Huomenna tulee KL:n Isonkyrön vastuuryhmä meille. Suunnittelemme ohjelmaa kevääksi.
Joku päivä sitten haiskahti nokkaan vielä vaimea, mutta ilmiselvä KEVÄÄN TUOKSAHDUS.
Kyllä pitää olla myös hajua tapahtumistakin.
Samoin Hälvän Mutkaan tulevat Lyllan, Joonathan ja Vivianni.
Se tietää mukavaa viikonloppua. Se tietää, että ulos on mentävä, vaikka myrsky nurkissa ulvoo ( salapoliisit ja rosmot eivät tunnetusti ole ilmojen armoilla, eivätkä myöskään salapoliisikoirat).
Salapoliisikoiramme Lyllan on rodultaan SEROPI. Se on hienoa rotua.
(Seropi= sekarotuinen piski).
Raamatun luvussa minulla on Jesajan kirja juuri aluillaan.
Laitan siitä varteen otettavaksi tähän lopuksi pätkän:
Jesaja 2 2-6
Tulee vielä aika, jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana.
Ylimpänä vuorista se kohoaa, korkeimpana kukkuloista,
ja kansat virtaavat sinne.
Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen:
"Tulkaa nouskaamme Herran vuorelle, nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön!
Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan,
sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe.
Hän, Herra ratkaisee kansanheimojen riidat.
Hän jakaa oikeutta kaikille kansoille.
Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi.
Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan, eikä harjoittele sotataitoja.
Jaakobin lapset, tulkaa, vaeltakaamme Herran valossa!"

tiistai 26. tammikuuta 2010

Tälläinen napsaamani joulukuva oli vahingossa jäädä julkaisematta.
Olisin voinut tietenkin JÄÄSTÄÄ sen ensi joulunaikaiseen blogikirjoitukseeni, mutta olisinko enää muistanut?
Jäästää sanaa oli ihan oikein kirjoitettu.
Noin viisikymmentäkahdeksan(!) vuotta sitten saimme elämämme ensimmäiset banaanit veljeni kanssa.
Eivät herättäneet ilmeisesti kovinkaan kummosia kulinaarisia elämyksiä, koskapa olimme laittaneet ne puuliiterin hakkuupölkylle.
Äidillemme emme rohjenneet sanoa ettemme TYKÄNNEET niistä PANAANEISTA, vaan sanoimme jäästävämme ne (elikkä säästävämme).
Meillä lapsuudenkotona ei saanut ikinä sanoa poikkipuolista sanaa, mitä ruoan makuun, kokoon tai näköön tuli.
Ei, syödä piti ja hiljaisuuden vallitessa, vaikka kuinka olisi pökännyt ja suolta kääntänyt.
Se opetus meni minun kohdallani perille (ainoana siitä porukasta).
Äidin mielestä loppuaikoina mikään ei maistunut miltään ja kaikki oli yök.
Johtui varmaan siitäkin, kun hän joutui syömään kaikenmaailman pillereitä ja tabletteja, jotka varmaan vaikuttivat makuhermoihinkin.
Hermoja tietenkin hänellä krassasi, kun syödä olisi pitänyt ja "kauheelta" maistui.
Siis kaikki muu, paitsi lauantaimakkara.
Minulle on turha tulla urputtamaan makkaran (mukaanlukien lauantai) epäterveellisyydestä.
Äitini eli pari viimeistä elinvuottaan miltei pelkällä l-makkaralla.
Hemoglobiini huiteli aina sataakuuttakymmentä, eivätkä muutkaan arvot huonoja olleet.




Eilen olin kuntsarilla ja tuskin ehdin kotona käydä ja makarooniloodaa suolenmutkaan lusikoimassa, niin eiku kylätalolle keppijumppaan.
"Ettei vain haiskahtaisi urheilulta?" ajattelin nokan viistäessä permantoa kepin kanssa huitoessani.
Mitään paikkaa ei sen kummemmin ruiminut eikä kolottanut, vaikka välillä luulin, että minut pitää kantaa sillä uudehkolla jumppamatolla auton viereen.
Jalkani eivät taaskaan taitt neet niin kiemuralle, kun loppuvenytyksessä olisi pitänyt ja kuinka näin mummun kuin mummun kevyesti tekevän.
Itseasiassa köpöttimeni eivät meinanneet liikahtaa mihinkään suuntaan.
HÄVETYS!
Toivon, että asioihin saadaan parannusta sinnikkään harjoittelun ansiosta ennen kesää.



Junalla matkasin tänään Nikolaajevitsin kaupunkiin. Mentiin Saarukalle etsimään juhlatamineita.
Minä sain olla makutuomarina.
Minulle jäi epäselväksi loppujen lopuksi tykkäskö Saarukka niistä ostamistaan vaatteista edes yhtään.
Toin esille oman makuni ja mielipiteeni niin kovaäänisesti ja ehdottomasti , että siihen ei ollut kenelläkään nokan koputtamista. Saarankaan mielipidettä en kuullut ollenkaan muistaakseni.



Näin siellä putiikissa myös yli-ihastuttavan 1/2 hamosen, joka antaa hiukan oosviittaa meikäläisen vaatemausta:
sellainen pitkä ,ryppyisestä ruttukankaasta vinosti ja siksakkiin leikattu ja neulottu kapeahko putkilo. Joka toinen ryppy siftasi tummalata hopealta, joka toinen ei ja muuten tyyki oli mattapintaista.
Epätasaisen helman volangeissa oli rispaantuneesta jäykästä kankaasta tehty painavahkoja palleroita ja niissä oli pikkaset rusetit kussakin...
Että semmonen maku.
Valitettavasti hame ei olisi mahtunut minulle polvien kohdasta ylöspäin ollenkaan, eikä mahdu vielä parinvuodenkaan keppijumppien jälkeen, mutta ihana se oli.
Tyytyväisenä istuin iltajunaan, jonka vauhti sai taas tuttuun tapaan veret hyytymään ja rukouselämän elpymään.

En ehtinyt Ylistaroon kirjoittajakurssille, mutta seitsemäksi ehdin Isonkyrön seurakuntakodille kuuntelemaan ylistarolaista kuoroa ja pappia.
Pappi puhui sillä viisiin, että uskovaisten pitäisi olla kuin delfiinejä. Sanojensa vakuudeksi hän kiskaisi povitaskustaan pehmodelfiinin, joka vingahteli, kun sitä paineli.
Mielenkiintoni heräsi.
Minä tykkään delfiineistä ja onhan se kiva, kun delfiineihin verrataan, eikä aina maanmatosiksi tituleera.
Pappi sanoi delfiinien nostavan yhteistuumin kaverinsa veden pinnalle happea saamaan, jos se sattuu olemaan huonokuntoinen tai PYÖRTYNYT eikä itse jaksa.
Kuorolaiset ja se pappi saivat meikäläisen pikkasen pyörtymäisillään olevan delfinaariuksen virkistymään ja hapettumaan uuteen uskoon.
Todella mahtavaa.
Nyt on mukavaa köllähtää Magnus-delfiinin kylkeen ja nähdä peesvärisiä unia painajaisten sijaan.
Huomenna sitten salille uusissa KUNTOSALIHOUSUISSA (ostin sellaiset Nikolainkaupungista sen kuvaamani hameen tilalle).
Illalla huomenissa Siltarantaan Merikaarron kylkeen kahvia keittämään ja runoa lausumaan.


Jeesuksen suojaan jok´ikinen iikkanen ja delfiininpoikanen ja tyttönen.
Toivoo ja uskoo Kaisa

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Minä ja Eve Östermyyrassa lauantaina.
Magnuskin oli mukana, mutta hän on kuvassa kameran toisella puolella.
Taisin mainita seminaarin nimenkin, joka Myyrassa pidettiin edellisessä kirjoituksessani.
" Innostu ja pala" siis.
Kristillisdemokraattien kokoontuminen oli kyseessä.
Innostumisesta en tiedä omalta kohdaltani asiaa tarkasteltaessa, enkä oikein ole vakuuttunut tuosta palamisestakaan.
Ei vanha paksu, monin paikoin lahovikainen pölkky enää pala.
Kytee ehkä. Huomasin.
Kahta seminaarissa vastuussa ollutta puhujaa kuunnellessani havaitsin toki, että jonkin asteista tulen VIRITTELYÄ oli vaimeasti aavisteltavissa, mitä minuun tulee.
Puolue on paras tietenkin, mitä meillä ikinä on, mutta en jaksa enää akiteerata ihmisiä siihen liittymään.
Toista se oli ennen!
Silloin äkseerasin kiitettävästi muistaakseni ainakin kahdelle potentiaaliselle puolueeseen liittyjälle.
Tuloksena oli, että kummatkin sanoivat mieluiten pitäytyvänsä entisessä.(Kuorsaavien puolue. Olivat lähisukulaisiani).
No, en nyt niin huolestunut huonosta sökseestä.
Itse liityin aikoinani KD:n lippuriveihin ihan itse ja ylhäisessä yksinäisyydessä (sittemmin tietenkin ihan julkisestikkin) kenenkään palopuheita kuulematta.
Oli eduskuntavaalit meneillään. Sain yht´äkkiä päännouseman äänestää jotakuta KRISTILLISTÄ ja KRISTILLISEEN puolueeseen kuuluvaa ehdokasta.
Ällätikun kanssa menin läpi kaikki ko.puolueeseen kuuluvien pärstäkertoimet läpi.
Pysähdyin kuvan eteen, joka täytti kriteerit: häneltä olisin voinut kuvitella ostavani käytetyn auton.
Ei muuta, kun autokauppiaan numero äänestyskopissa rinkulan sisään.
Siitä se lähti!
Numeron takana oli Jorma Fred, joka pääsi hämmästyksekseni (no mitä, kun en yhtään tuntenut ja tiennyt) eduskuntaan.
Tietenkin aloin seurata puolueen tekemisiä ja periaateohjelmaa, sun muuta, enkä ole pettynyt.
Tietenkin alkasin myös ottaa osaa puolueen rientoihin.
Makkaranpaisto-illat metsästysmajalla ovat olleet oikein mieluisia. Olen saanut siellä lausua runojanikin, mikä entisestään on nostanut tuntemaani arvostusta, mitä puolueeseen tulee.
Tähän perään kerron myös liittymiseni Kansanlähetykseen.
Kuulin sennimisen PULJUN ( erään sukulaispojan liikkeelle antama nimike) nimen vasta uskoontultuani.
Oli kova into käydä muissakin tilaisuuksissa, kuin jumalanpalveluksissa sunnuntaisin. (Niissä kävin ja käyn joka sunnuntai, jos suinkin mahdollista. Ja kyllä se on mahdollista, kun panee herätyskellon pärräämään rumasti ja hyvissä ajoin).
Kuulin, että silloisen asumuksemme miltei kyljessä olevassa Huutoniemen kirkossa kokoontuu KANSANLÄHETYS.
"Aha!" ajattelin. "Joku työväenyhdistyksen hengellinen piiri", jatkoin ajattelua.
Sinne menin ja sitämukaa jäin. Kiskoin vielä Magnuksenkin mukaan.
Aluksi hän tuli "mielellään" jääden takapenkkiin, tai korkeintaan vähän vähemmän, kuin puolen välin maastoon istumaan niskat krykyssä.
Selvisi, että ei kyseessä ollut mikään työväenliikkeen juttu.
Sekään ei meikäläistä milläänlailla olisi hytkäyttänyt, kunhan vaan Jeesuksesta puhuttaisiin ja paljon ja koko ajan.
Nyttemmin istumme Magnuksen kaa jo etupenkissä maksoi, mitä maksoi.
Tämän poliittisen- ja hengellisvakaumuksellisen katsauksen jälkeen kirjoitan, mitä muuta on tapahtunut ja tarkastelun kohteena on viimeiset ajat.
Korostan vielä, että kukin saa olla sitä mieltä, mitä tahtoo mistä asiasta tahtoo. Niitä tahdon kovasti kunnijoittaa!
Uskalluksen kanssa kirjoitin omat juttuni TÄHÄN blogiin, kun on sen verran tuttu pitäjä.
Männä torstaina ei tapahtunut mitään!
En lähtenyt katsomaan oliko runopiiri jo koolla. Edellistorstaina olin katsomassa ja ei ollut.
Tarkkaavainen lukija varmaan ihmettelee, eikö puhelinlinjat pelaa täällä Hälvän leveysasteilla lainkka?
Kyllä ne joskus pelaa.
En saanut vain äntiin soitella, eikä ollut ruispuikulat loppu, että olisi sentakia kirkolle tarvinnut lähteä.
Perjantain kokoontui meillä taas raamattupiiri. Keskustelimme ja tutkimme Johanneksen neljättä lukua.
Tuli puhe Jumalan armosta.
Joku sanoi osuvasti (Likkö ollut ihan tämä Magnus?), että saamme olla Jumalan armovirrassa, kuin reikäiset pärekorit. Ihan uppeluksissa.
Joku vanha evankelista oli kuulemma näin puhunut.
Se sopi meille kaikille.
Joku toinen totesi illan päätteeksi, että vaikkei muuta oltais opittu, niin ainakin sen, että pärekoreja ollaan.("No eipä ole kumma, jos päreet niin usein kärähtää" huomasin minä).
Joimme päälle teetä ja toppasimme kyytipojaksi limpunsiivuja.






Lauantain tapahtuman jo tiedättekin ja tänään sunnuntaina olimme kirkossa.
Kirkosta tultuamme söimme alkupaloiksi ties minkä ikäistä hernesoppaa.
Minä laitoin uuniin makaryyniloodan ja jaksoimme odottaa hyvin sen kypsymistä - kiitos alkupalan.
Huomenissa on KUNTSARI kirkolla ja jumppa kylätalolla.
Tällä kertaa on keppijumpaa kuulemma.
Muistin ostaa luudanvarren (miinus se luuta), joten olen aseistautunut asianmukaisesti, kun sinne menen.
Mielestäni jenkkakahvani on hiuennut säkkijärvenpolkkakrivaksi, kun olen alkanut liikuntaa harrastaan.
Mitä vielä tapahtuukaan kriparintamalla, jahka läskisota alkaa siellä kirkkoherran virastossa.
Tänään sain jonkun myös innostumaan. Magnus ei vielä tiedä, että hänkin tulee innostumaan.
Puntarin kiilloittaminen jatkuu...


Tuus Kaisa

torstai 21. tammikuuta 2010

Jossain vaiheessa kirjoittelin blogilehdyköilläni riisipuurosumusta.
Erittäin taitavana kuvaajana, jo ennenkin hehkuttamani Magnus, onnistui vangitsemaan puurosumun oikein RIKIKAMERAAN.
Kuvassa näkyvät pallukat eivät siis ole lumihiutaleita, vaan riisiryynisumun riisejä.
Minä olen asettunut kuvaan, vain silmän lumeeksi, muka sen oloisena, että mennäkkö sisälle vai kirmaistakko lenkille?
Tuo lenkille kirmaisu on valitettavasti jäänyt taas aika vähille, (rappusilta autoon) mutta kyllä minä aion elvyttää tämän vaivoin hankkimani innon uuteen liekkiin, ennenkö se pääsee ihan sammahtamaan.
Kuntosalilla olen nyt siis ollut kaksi kertaa.
Yöllä, kun vaihtelen kylkiasentoja, niin jotenkin TUNNEN, miten runsaat lihaksistoni oikein hyrisevät tyytyväisyydestä, kun niitä on herätelty vuosikymmenien unesta niissä kuntosalin vempeleissä.
Viime kerralla huiskuttelin puntteja selinmakuulla pisteessänumero neljä (4) ja laitoin silmäni kiinni ja puntit ristiin rinnan päälle.
Säikähdin, kun vierelläni seisoi innokas kuntosalilainen, joka huudahti:
KÄSKETTIIN VAIHTAA PAIKKAA!"
En varmaan oikein tehokkaalta lihaskuntoilijalta vaikuttanut maatessani siinä, kuin RUMIS silmät ummessa.
Silti tuo toinen kuntoilija ei voinut tietää sisäisiä tunteitani, eikä näennäisen vetelän kruppini räjähtävää voimaa.
Siitä siihen, ettei laitteen tekonahkaiselle pielustalle putoillut ilon kyyneleitä. Niin onnellinen olin.
Hiukan iloni samentui ajatellesani, että MIKSI HERÄÄN KAIKKEEN AINA NIIN VIIMMOSESSA TIPASSA?
Miksi alkaan heilutella raajojani vasta sitten, kun kahvipöönien kurottaminen ottaa lujille, tai polvet rutisevat kuin satavuotiaan aittan saranat?
Mutta parempi tietysti myöhäänkin, kuin ei olleskaan.
Jahka kevät saa, niin ei rutise enää paikat.
Sain tänään erästä lehteä lukiessani toisenkin idiksen. Nyt eivät kohteena olleet niinkään LIHAKSET, vaan LÄSKIT!
Joku miljunääri on luvannut maksaa jokaisesta läskikilosta, jonka joku onnistuu tipauttamaan harteiltaan 15 euroa!
Rahalla hän tukee Nepalissa opettajain koulutusta, jotka tietenkin sitten aikanaan opettavat nepalilaisille lukutaitoa.
Meikäläisellä on onneksi vielä hankkeeseen tarvittavaa opettaja- värkkiä jäljellä.
En ole vielä kerinnyt sitä hussaamaan kuin kymmenisen kiloa.
Alkupaino ja loppupaino mitataan seurakunnassa kuulemma.
Innoissani soitin välittömästi seurakuntaamme.
Ilmoitin lopuksi, että vaikka kukaan muu ei tulisi, niin minä tulen viimeistään helmikuun 28 päivä kirkolle virastoon oma puntari kainalossa, jos kirkkoherranviraston vaaka vaikka olisi rikki tai muuten epävakaa.

Loppupunnitus suoritetaan myös kirkkoherranvirastossa ja arvaan heidän, jotka asiaa joutuvat puntaroimaan, olevan hyvin INNOSTUNEITA tehtävästä.
Varsinkin, jos kaikki kynnellekykenevät (lue: jenkkakahvaiset) Isonkyrön ihmiset alkavat nostattamaan Nepalin lukutaitoa.
Olen jo alkanut kiilloittamaan tummunutta puntariamme.
Puntari kyllä näyttää Charlesin mielestä vääriä lukemia.
Vääryys kuulemma vaan pykääntyy mitä kauemmin hän täällä Hälvän lakeuksilla viipyy.
Charles sai kandin paperit tällä viikolla.
Me onnittelimme häntä myös kovasti ja kissautimme asian kunniaksi moccaruutunonparellikahvit Magnuksen kaa.








Olimme eilen illalla Nurmoossa. Minä runoja lausuilin ja Magnus puhui.
Sanoin lähtiessä Magnukselle, että NYT TAHTI MUUTTUU!
RUNOT MUUTTUVAT, TYYLI MUUTTUU JA KAIKKI, KAIKKI, KAIKKI MUUTTUU. PAKKO!
Kun minun vuoroni tuli köpöttelin kintut suorina mikrofoonin taakse.
Pikkuruisella pulpetilla kääntelin isoa, sinistä, mutta romuluista kansiotani. (Joka sekin tulee muuttumaan kauniiksi MARIMEKON kansioksi kunkalainen Evelläkin on).
" SAAKSÄ SELEVÄÄ TUASTA, KU OOT NUAN KORJAALLU JA SUTTAALLU TEKSTIÄ?" oli Magnus kysynyt lähtiessämme.
" Kyllä toivonmukaan. Siihen asti ainakin, kun asiat tulevat muuttumaan muutenkin. Olen pyytänyt Jeesukselta, että runosuonen edessä jököttävä KORKKI aukeisi."
Kävelin siis jäykkänä estraadille. Kuulijoita oli ihmeellisen monta.
Siitä ilahduin.
Jännittäminen ei jostain kumman syystä saanut minusta hyistä otettaan tällä kertaa, vaikka tekopyhästi niin valittelin ennen runoilemistani.
Suutakaan ei kuivanut tällä kertaa.
En muista, koska näin olisi päässyt käymään.
Olisi ihan tehnyt mieleni massautella kieltä suussa joka sanan välissä pelkästä onnellisesta hämmästyksestä:
"Olen (maiskutus) Kaisa (nassautus) Isostakyröstä (slurpsis) ja uskon (ssslllirps) Jeesukseen ja (maiskaus) lausun teitille (tsaptsap) runoja!"

Noh...ehkäpä jotakin sentään voisi pysyä ennallaan.( Sen kansion kyllä aion vaihtaa).
En myöskään panisi pahakseni, vaikka runokorkki ei pysyisi paikallaan.









Tänään meille tuli huonekalukauppias tänne Letkutielle iltapäivällä.
Kuulin, kun menin alakertaan, että Magnus sanoi jollekin, että SOON VIÄLÄ YÄPUKEES!(Tarkoittaen minua).
Myrskytuulen lailla ja näkösenä syöksyin alakertaan ilmoittamaan, että enpäs oo!
En niinkään tuohtunut siitä, mitä Magnus sanoi, että soon (=minä) yökkäreissä, vaan siitä, ettei hän sen vertaa ollut katsantaansa eukkoPAHASEENSA luonut, että olisi huomannut onko tällä flanellikuteet, vai angoraplyyssi!
Jotain täytyy ilmeisesti tehdä asian hyväksi, ettei ole liian myöhäistä.




Ostimme huonekalukauppiaalta toiseen vinttikamariimme kunnon sängyn, ettei vieraiden tarvitse roikottaa raajojaan laminaattilattian päällä.
(Terveisiä myös Charlesille, joka kovasti antoi reklamaatiota meidän yhdentähden hotellin sänkykapasiteetille).






Lopuksi tähän kohta Jobin kirjasta:
Jos sinä etsit Jumalaa ja anot Kaikkivaltiaan armoa, jos olet puhdas ja rehellinen, silloin Hän varmasti heräjää sinun avuksesi ja asettaa entisellesi sinun vanhurskautesi asunnon.
Silloin sinun alkusi näyttää vähäiseltä, mutta loppuaikasi varttuu ylen suureksi.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Kyseessä on lohna!
Lohnassa taas on kyseessä vehje, jota hevonen veti.
Silloin vanhaan hyvään aikaan, kun vielä hevosia oli viljalti taloissa.
Lohnaan pakkautui aina koko perhe, kun lähdettiin esimerkiksi hankia pitkin peltojen poikki naapuriin kylään.
Muun muassa näin tehtiin Magnuksen nuoruudessa.
Hymy kasvoillaan karehtien Magnus muisteli, miten hänen lapsuudessaan
koko lapsikatras tyltyttiin lämpimäisesti lohnaan ja isä ja äitee vielä johonkin väliin ja eiku menoksi.
Siihen aikaan olivat talvet samanmoisia kuin nytkin ja olivat ojat täyttyneet piripintaan pehmoisesta lumesta.
Pollen vetämän lohnan toinen antura oli osunut sopivasti ojan kohtaan ja lohna oli kaatunut ja kyntänyt kumollaan lumessa pätkän matkaa.
Kevyesti oli kyntänytkin, sillä kaikki kuusi mosseloa ja äiskä ja iskä olivat kierähtäneet kyydistä välittömästi.
"No mitä sitten tapahtui? Tyssäskö kyläily siihen?" kysyin tuohtuneena.
" Ei suunkaan! Uuresta vaan kaivettiin penskat hangesta ja taas mentiin!"










Tällä kertaaei yllä olevaa kuvaa olekkaan napannut Magnus, vaan MINÄ.
Menin vartavasten pikitiemme varrella sijaitsevaan pohjalalaistaloon ja rohkeasti kysäisin, josko pihalla olevaa LOHONAA (oikein revittelin murteella) saa filmata?
Kerroin laveasti, miten olen saanut tehtäväkseni piirtää kuvan, joka liittyy kirjoittajapiirimme erään jäsenen joulumuistoihin.
Hän oli nimittäin ollut vähällä vahingossa käräyttää sädetikulla koko kulkuneuvon.
Mainitsin niin vaatimattomasti, kuin ikinä pystyin, että piirros tulee oikein paikalliseen aviisiinkin.
No valokuvauslupahan heltisi. Olisi varmasti hellinnyt ilman vaatimatonta retosteluanikin.
Piirsin kuvaa koko seuraavan päivän ja vaikka itse sanon, niin siitä tuli oikein hieno.
Lehteen sitä ei kuitenkaan ikinä painettu, vaikka piirroksen henkilökohtaisesti lehtikonttuuriin kuljetin vuolaitten saatesanojen kera.
Hmmpph...
Ei muuten, mutta kun tuli lohnukan omistajalle luvattua.
Joskus voin laittaa sen kuvan tänne sivustoille, niin näette.












Viime perjantai meni siivoskellessa.
Luulin, että menemme poliittiseen tilaisuuteen, jonka nimenä oli INNOSTU JA PALA!!! ("istu ja pala" tekisi pikkasen mieli sanoa).
Toisaalta on hyvä, että otsakkeet ja nimekkeet eivät aina olekkaan niin tavanomaisia. Jää ainakin nimi mieleen, jos ei muuta.
No, INNOSTU JA PALA- juttu ei sitten ollutkaan lauantaina, vaan se on vasta nyt tulevana lauantaina.
Siis olin siivonnut TURHAAN. (SIT AND BRING!)
Sain sitten tekemisen puutteesta juohtuen kudottua muutaman kerroksen slipooverianikin, josta tulee muuten aivan erilainen, kun suunnittelin.
Jopa aiemmin ehdottamani OOVERIKIN on liioitellusti sanottu.
EHKÄ saan siitä jotakin kuitenkin, jos pesen sen tulikuumassa vedessä ja vanutan ja venytän ja prässään kolmen pallukan lämmöllä ja....













Sunnuntaina menimme Östermyyran erään kaupunginosan KOMIAAN KIRKKOON jumalanpalvelukseen.
Meillä on tapana vierailla naapurikunnissa aina silloin tällöin.
Näin toimiessa saamme ehtoollisen joka sunnuntai.
Toivoisin, että kotikirkossamme olisi ehtoollinen aina sunnuntaisin.
En tiedä onko se mahdollistakaan? Tarttee ottaa selvää
Sunnuntai- iltana sitten olimme Huutoniemen kirkossa Kohtaamispaikalla.
Sunnuntaiseuroilla on tällänen kiva nimi nykyään.
Aluksi puhuin KOHTAUSPAIKASTA.
No viime sunnuntaina oli mukava KOHTAUS, kun Magnus siunattiin läntisen alueen ALUEJULISTUSTYÖNTEKIJÄKSI Kansanlähetyksen riveihin.
Työhön kuuluu ensisijaisesti julistaa Jeesuksesta, eikä alueesta. Nimike on pikkasen harhaanjohtava.
Jeesustyöntekijä olisikin tarkempi nimi.
Ajattelen, että läntinen alue puolestaan sisällään pitää tietenkin läntisen PALLONPUOLISKON. Tarpeenmukaan kaikki ilmansuunnat mukaanluettuna.
Minäkin sain olla lopuksi siinä alttarilla Magnuksen vieressä.
Vivianni oli meidän mukanamme.
Hän oli siunaamishetkellä Donkis-kerhossa, mutta tiesi heti, mistä oli kysymys, kun kotimatkalla asiasta puhuimme.
" Meidätkin siunattiin kirkossa, kun koulu alkoi" sanoi Vivianni.
Tunsin sydänalassa huikaisevaa onnentunnetta.











Levottomasti kuorsatun yön jälkeen vääntäydyin kuntosalille naapurin Huivin kanssa tänään.
Söin maidossa liotettuja kauraryynejä lautasellisen, ettei alkaa lapa tärisemään (ei kyllä ole pelkoa tärisemisistä meikäläisen vararavinnolla varustetulla).
Litran vesipottu mukaan reppuun ja niin mentiin.
Kyllä hävetti, kun laitteita joutui meikäläisen kohdalla venyttämään viimeiseen tappiin, että yleensä MAHDUIN jotain tekemään.
Kysyin, löytyisikö kiikkustoolia, missä voisin jotain mummujumppaa varovasti venytellä?
Vakavasti vetäjä vastasi, että ei löydy sellaista.
En jaksanut sanoa, että VITSI, VITSI, vaan synkkänä lutkutin pakaste muovipullosta lämmennyttä Kyrönjoen vettä.
Menen kyllä seuraavallakin kertaa. Sen päätin siinä ryypiskellessäni.
Tavoitteenani on, että keväällä laitteiden tappeja ei meikäläisen kohdalla tartte löysyttää!!!







Jos rakas lukijani vielä olet siellä, niin kerron, että tulimme kotiin joku tiima sitten kylämme kinkereiltä.
Meitä oli koolla kolmekymmentäyksi innokasta.
Ilta oli hyvä ja puitteet tosi kauniit (Jokikartano).
Eerikki-pappi puhui Pyhästä Hengestä.
Pyhä Henki kirkastaa meille Jeesusta.
Pyhä Henki kirkastaa meille raamatun sanaa, kun sitä luemme.
Herra on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja suuri armossa.





Ötyä! Jeesus kanssanne.
Uskoo ja toivoo Kaisa von Bunnerrus
JK. Terveisiä sille rakkaalle vieraallemme, joka kävi ilahuttamassa vanhoja sydämiämme Nikolainkaupungista asti.
Jeesus hyvästi hoitakoon!
Kirja, jonka saimme on MAHDOTTOMAN hyvä.
Ehdin sitä jo ahmiskella ennen kinkereille menoa.

perjantai 15. tammikuuta 2010


Talvinen kuvake tuulimyllyLEIVOKSESTAMME keittiömme ikkunn alla ja myöskin makuusoppemme, joka on yläkerrassa, aakkunan alla.
Kesäisin ei tule kuuloonkaan, että nukkuisimme ikkuna auki, sillä myllysemme vinkuu, paukkuu ja klonksuu niin äänekkäästi, kuin jos tontillamme olisi armeijan kertausharjoitukset.
Viimekesänä ihmettelin eräänä kuulakkaana, mutta myrskyisänä päivänä onko koko härveli lähtenyt lentoon?
Hetkeä aiemmin olivat siivekkeet pyörineet niin, että niitä ei näkynyt lainkka.
Yht´äkkiä havahduin ainoastaan tuulen vonkunaan.
Ei ollut pikkumylly lähtenyt lentoon, mutta muutamat mutterit sen sijaan
höyrysivät nurmikolla.
Kätevänä miehenä Magnus laittoi mutterit paikoilleen ja taas alkoi rauhoittava tasainen myökä.
Olen tilannut Magnukselta lisää pihansomistuksia.
Olen aina haaveillut KAARISILLASTA ja TEKOKAIVONKANNESTA (tiedättehän niitä sellaisia oikeita kaivoja muistuttavia, joissa on köysi rullattuna tukin ympärille ja sinkkiämpäri kumolla kannella ja valkoiset kruusatut vuorilaudat?)
Ennen, nuorena kauhistelin aina moisia dekoratsuuneja.
Samoin, kuin ilmapuntareita, käkikelloja ja niitä lasikupukelloja, joissa neljä kultapalloa pyörii edes sun takasas (meillä on sellainen komuutin päällä).
Nyt pidän niistä silmittömästi. Huomaan siitäkin, että elämässäni on mitä luultavimmin alkanut seesteinen vanhuusosio.
Vanhuusosiooni kuuluu nykyään myös hirveä ETSIMINEN.
Etsin kaikkea koko ajan. Kaikki on hukassa.
Kyllä kaikki on löytynyt tähän mennessä.
Seuraavaksi tulee se vaihe, että epäilen, että kaikki on VARASTETTU!
Hmm...
Molempiin kertomiini koristehaaveisiini löytyi ohjeet googlesta (katso kohdasta kaarisilta ynnä tekokaivonkansi, tai jotain.)
Kaarisillan yli laitan TEKOKAAREN rautalangasta, joka tukee ruusuköynnöstä, jonka aion myös istuttaa.
Tekokaaren alta kaarisiltaa pitkin on sitten soma hypähdellä puutarhaan maiskuttelemaan tikkelpääriä ja herneenSILPOJA.
Magnus lupasikin tekaista nämä hartaat haaveeni jahka on ensin toteuttanut edelliset haaveeni: takapihan VILPOLA uima-altaineen.
"Vaikka mitkään näistä pikku toiveistani ei toteutuisi, niin yli kaiken rakastaisin kuitenkin sinua!" vakuuttelin epäilevän näköiselle Magnukselle.
(Olin juuri ihmetellyt hänen tekemiään HERNEKEPPEJÄ, jotka olivat sukkapuikon pitusia ja paksuisia).
Onneksi Magnus ei ymmärrä mitään käsitöistä!!!
Väsään juuri itselleni SLIPOOVERIA, josta tulee luultavasti vain tuo OOVERI.
Joka tapauksessa siitä tulee aivan liian lyhyt ja kapee. Pääaukko sen sijaan näyttää oikeinkin hulppeelta. Vaikuttaisi hiukan siltä, että ei ole niin väliä pujottaako sen ylä- vai alakautta päällensä.
"MULLON NIIN HÄJYT TYÄKALUT" puolusti Magnus herneskeppejään.
"MULLA ON NIIN HÄJYT PUIKOT" aion minä selitellä Magnukselle, kun hän tulee ihmettelemään kudelmaani.
Olin eilen kirjaston runopiirissä.
Sinne ei tullut muita ja niinpä minäkin lähdin tiekseni.
Kirkolle tulo ei kuitenkaan ollut turha, sillä sain vihdoinkin äntiin hakea kuulolaitteeseeni uudet patterit.
Myös kirkkoherranvirastoon vein ruutupaperin, johon oli präntättynä joulutauon jälkeen alkavan raamattupiirimme pito-illat.
Tänä iltana oli kyläneuvoston kokous Bröstin Jakobin luona.
Valmistauduimme maanantaisiin kinkereihin, jotka pidetään Jokikartanossa.
On ollut ilmassa kuulemma keskustelua kyläneuvostojen ja kinkereiden jatkuvuudesta.
Päätimme yksissä miehin-ja naisin, että niinkauan kuin meissä (meitä on kyläneuvostossa yksitoista jäsentä) henki vähääkään pihisee, niin mitään ei lopeteta.
Suunnittelimme, että ehdotamme seurakunnalle, että rippikoululaisten pitäisi taas tulla kinkereille. MUUTEN EIVÄT RIPILTÄ PÄÄSISI!
Lisäksi porkkanana voisi olla KAKSI merkintää rippikoulupassiin j.n.e
Eivätkä riparilaiset edes aavistaisi, että nykyään ei ketään voi pakottaa tulemaan ja menemään mihinkään : ) he vaan tulisivat ja menisivät sankoin joukoin, kun kerta on "pakko".
Kinkereillä on mukava olla.
Ainakin nykyään, kun ei tarvitse osata katekismusta ulkoa.
Ulkoaosaaminen ei kyllä olisi pahitteeksi, mutta se ehkä olisi hiukan liian jännittävää.
Ainakin, kun kuuntelee VANHOJEN ihmisten puheita.
Ei maistunut ruoka viikkoa ennen, eikä viikkoa jälkeen kinkereiden.
Olemme Magnuksen kanssa pitäneet kaksi piimäpäivää.
Tarkasti ottaen, olemme aamuiset ohuet leipäpalaset juustonsipareineen laskeneet väliaikaisesti myös piimäksi.
Itse aion pitää ehkä vielä huomisenkin päivän piimäkkeenä, koska senverran tarvitaan, että saan jouluvatsan kulahtamaan entisiin mittoihin(!)
Punttisali kutsuu maanantaina ja toivottavasti siitä alkaa kivikkoinen tie todella ENTISIIN mittoihin, tai edes lähelle niitä.
Hyvää yötä Jeesus myötä!
Uskoo ja toivottaa Kaisa von Piimeeus
Psalmista 128
Matkalaulu.
Autuas on jokainen, joka pelkää Herraa,
joka vaeltaa hänen teillänsä.
Sinä saat nauttia kättesi ansion;
onnellinen sinä, sinun käy hyvin!

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Pyysin hovikuvaajaani Magnus von Digikamerumia napsasemaan blogini sivustolle kuvan.
Sanoin, että oksia pitäisi olla kuvan jossakin syrjässä, jolloin aamuautere pääsisi oikein taiteellisesti niiden välistä vilkkumaan.
Oikein hyvä tuli kuvasta ja Magnus pääsi kuvaussession jälkeen jatkamaan lumenluontiaan, jota oli suorittamassa.
Tänään on aivan mahdoton hernesop...korjaan: tänään on aivan mahdoton RIISIPUUROsumu.
Ikkunasta kun katsantani ulos luon, niin juuri ja juuri klasin edessä oleva koivu erottuu sumujen seasta.
Ja minkälainen koivu?
Ohuinkin oksanpiiskanen on lauantaimakkarapötkyn paksuinen!
Niin on lunta runsaasti oksistoon kertynnä.
Tänään Eläkeliiton keskiviikkokerhossa ollessani, sanoi vetäjä, että hän ei ollut eläissään nähnyt moisia maisemia, kun tänään Isoonkyröön ajelleessaan.
En kyllä muista minäkään, vaikka olen varmasti jokusen vuoden vanhempi, kuin hän. Liekö sopisi viittävaille tyttärekseni?
Huurrepuita ja upeita talvimaisemia muistan kyllä siihen vanhaan hyvään aikaan ( kun Kekkonen oli presidenttinä ja keräiltiin karamällipapereita ja suksien pohjiin sulatettiin kynttilänpätkiä) nähneeni, mutta tälläsiä lördagkorv-koivuja en milloinkaan.
Täytyy laittaa Magnus asialle ja ikuistaa dokumentteja kameraan, elleivät sitten oksat ole huomenna jo prinssinnakkimaisia.












Eilen vierailtuani Nikolainkaupungissa väänsin illansuussa oman ja Ooppelin kankean nokan ÖSTERMYYRAA kohti (siis Seinäjoelle).
Tarkemminsanottuna Seinäjoen Ylistaroon.
Siellä on syksystä asti toiminut samanmoinen kirjoittajapiiri , kun mitä meillä MEINASI toimia täällä Isossakyrössä.
Tunsin kuuluvani SAUMATTOMASTI östermyyralaisten joukkoon.
Jopa niin, että unohdin toviksi ajatella, mimmoseen asentoon asettelen suuvärkkiä. A)pidänkö sitä aavistuksen verran raolla, vaiko B)arvoituksellisesti viistoon vasemmasta suupielestä.
En muistanut ajatella sitäkään, näkyvätkö pulleat ja täyteläiset silmäpussukkani epäsuotuisassa neonvalaistuksessa.

Onnistuin luultavasti antamaan itsestäni suulaan ja vilkkaan vaikutelman ja näennäisen vaatimattoman oloisena luin edellisessä piirissä väkertämäni jutunpoikasen.
Asiaankuuluvan analyyssimäisesti vaimean rykimisen tahdittamana kerroin arvostelut, joita ko. "KYHÄELMÄSTÄ" olin saanut vastaanottaa j.n.e
Noh.. tulevat minut myöhemmin tuntemaan ja tapani tietämään.
Mukavaa kuitenkin oli ja meitä oli kaikenikäisiä, mikä erikoisesti on hyvä pointti.










Aamusella anivarhain (klo 9) menin bocciaa harrastelemaan.
Punapallukat voittivat sinipallukat ja päinvastoin.
Päivällä menin sitten aiemmin mainitsemaani EL:n keskiviikkokerhoon.
Kipaisin kauppaan samalla reissulla.
Yllätin Magnuksen ostamalla 486 grammaa irtokarkkeja.
Ne maistuivatkin hyvältä viimetorstaisen nakkisopan päälle.
(Nyt kyllä hiukan örköttää! Ei soppa, vaan ne mököt).
Hyvä, että ensi maanantaina alkaa se höykytys kuntosalilla.
Nyt vierähtää hyvänen tovi ennen kuin seuraa seuraava satojen grammojen yllätys meidän perheessä.
Aion ottaa kuntsari-höykytyksen hyvin vakahenkisesti.
Tavoitteenani on, että kun runsaan vuoden kuluttua lennämme Israeliin, saan minä lentokoneen tarjoilualustan kiskaistua eteeni ja silti henki vielä kulkee!







Huomenna alkaa runopiiri taas joululoman jälkeen.
Lausun siellä erääseen paljonpuhuttuun runokilpailuun lähdettämäni värssyt ja myöskin ryveskellä väärinymmärrettynä runoilijana ystävien kehubalssamissa.
Ihanaa, kun on olemassa runopiiri, samalta tussilta tuoksuvine jäsenineen.







Siunausta jokaiselle lukijalleni.
Eräs blogiystäväni riemastutti entistä, vanhaa, mutta ikuista vaasalaissydäntäni kiittämällä blogissaan Taivaan Isää, kun Hän kutsuu kaikkia vaasalaisia yhteyteensä.
Lisään siihen kiitokseen vielä muutkin suomalaiset ja ULKOsuomalaiset mualiman tuulissa.
Terveisin Kaisa von Bodybildare

maanantai 11. tammikuuta 2010


Tähän maisemaan olen ajatellut niitä leijonapystejä.
Kyllä luit aivan oikein PYSTEJÄ.
Haluan niitä nyt kaksi, koska meitäkin on kaksi (Magnus ja minä).
Luulenpa, että haluamiseni kyllä jää toteutumatta.
Ne painavat kuulemma niin paljon, että niille pitäisi tehdä oikein perustukset ja hintakin tuntui aika juhlalliselta (varsinkin tuplana).
Noh.. eihän sitä yksi ihminen voi kaikkea saada ja olisiko se oikein laitaa, että talvella jellonien niskassa olisi lumipeitto?
Vähäkö ne näyttäisivät baakkelseilta!
LEIJONALEIVOKSET portinpielessä? Miltä se nyt kuulostaisi ja näyttäisi?
Eilen illalla meillä nyt sitten oli se "Laulava Joulukortti"-konsertti.
Lähdimme kirkolle hyvissä ajoin.
Magnus meni jumalanpalvelukseen ja minä menin seurakuntatalolle kaffikuppeja asettelemaan ja piirakoita leikkelemään.
Edellisenä iltana paistoin suklaasörlssessön-piirakan (kaikille jaettiin yhtäläiset teko-ohjeet).
Lähdin vartavasten tätä sörlssessöniä varten lähikauppaan (kuutisen kilometrin päässä Hälvän periltä) hakemaan pyöreitä nonparelleja.
Minulla oli kaapissa nonparelleja, mutta ne olivat moikuliaisia ja piirakkata on huono leikata.
Suklaatisörlssessönin reunat murtuvat ilkeesti jos nonparellit eivät ole siis pyöreitä!
(Murtuivat kyllä reunamat joka tapauksessa minun painimattoani kun leikeltiin, vaikka olivat pyöreitä).
Illan esiintyjät tulivat hyvissä ajoin ja Laalaa oli järjestänyt heille suuhunpantavaa.
Minäkin söin heidän kanssaan lopuksi, että uskalsivat ottaa.
Olen Magnukselta oppinut, että kun on vieraita ja syödään, niin isäntäväen pitää ottaa viisinkertaiset annokset NOTTA VIARAHATKIN KEHTAA SYÄRÄ.
Sitten olen myös Magnukselta oppinut, että ei saa uskoa ensimmäistä kieltoa, kun kysytään JOSKO SAA VIARAHALLE OLLA LISÄÄ?
Eikä toistakaan kieltoa pidä missään tapauksessa uskoa ja lopuksi pitää ottaa ja puristaa vieraiden kädet niskalenkillä kiinni ja kaataa väenvängällä kaffia ja syöttää PIENTÄ LISÄ PURTAVAA.
Meikäläistä ei kylillä ollessa valitettavasti tarvitse niskalenkittää, muuta kuin PÄINVASTAISESSA tapauksessa: vieras ei ymmärrä lopettaa.
Muistan kerran nuoruudessani, kun olin koulukaverini kanssa kylällä eräässä paikassa, eräässä maakunnassa (siitä on nyt tasan viisikymmentä vuotta) niin nokkamme edestä siepattiin nisulautanen pois, kun kuulemma söimme niin KAUHIASTI.
Itse en ollut vielä edes vapisevaa kättäni pullalendilautasta kohdenkaan ehtinyt ojentaa, ja tokkopa ystävättärenikään.
Tästä jäi aikamoiset traumaattiset viillot sydämeeni.
Ehkäpä kiireinen syömismoosaamiseni juontuu jo tuolta aikakaudelta?
Ehkäpä saisin jättää lihavuusgeenisyytökset jo omaan arvoonsa?
Vieläkin ko. asian muistelu aiheuttaa tykytystä sydämen tienoilla.
Olimme sentään pyöräilleet siihen "kylä"paikkaan parisenkymmentä kilometriä, kavavat lapsiraukat, eikä pyörissä siihen aikaan ollut mitään vaihteita.
Ohkoinen pullansiivu olisi maistunut makealta kuivissa kitalaeissamme. (Nyysk...)
Konsertti oli valtava!
Istuin yksinäni kirkkosalin oikeanpuoloisen oven tykönä.
Minun tehtävänäni oli ojentaa konsertin ohjelmalehtinen siitä ovesta sisään tulijoille.
Siitä ovesta sisään tuli kaksi (2) ihmistä.
Onneksi toisista ovista tuli kiitettävä määrä kuulijoita.
En kehdannut enää siirtyä toiseen paikkaan ja koin hetkittäin hienoista ULKOPUOLISUUDENKIN tunnetta.
Se ihana leijumaanlähtö-fiilis valtasi, kuin valtasikin minut kuitenkin ja koin ja tiesin kuuluvani joukkoon minäkin.
TIESIN ja TUNSIN haisevani samalle tussille, kuin muutkin, jos asian oikein tarkasti ilmaisee.
Selitys edelliseen:
Aikoinani tullessani miniäksi sukuun, oli Magnuksen vanhemmilla vielä sikoja tällä plantaasilla.
Aina, kun otettiin uusi possu entisten lisäksi, piirsi appiukko leveällä tussilla viirun kaikkien niskanappiin.
" Miksi sä tuhraat tussia joka sian niskaan? Miksei vaan siihen uuteen?" kysyin tuohtuneena.
" No kuule, ku ne kaikki haisoo samalta tussilta, niin ne ei rupia tappelemahan. Ne tuntoo kuuluvansa samahan sakkihin."
Minäkin tunsin kuuluvani siis samaan sakkiin siellä konsertissa, vaikka istuin ypöyksin siellä sivustalla.
Pyrin aina hunajoimaan samalta tussilta, mikäli se on mahdollista.
Huomenissa aion mennä taas samalta hyvältä tussilta hunajoivan luokse: rakkaan tätini Aunen viihtyisään seuraan.
Magnus menee äänittämään puhelinhartauksia, joten pääsen Nikolainkaupunkiin pelkäämättä vauhtia!
Arvaatte ajatukseni, kun luin siitä junan hotelliin törmäämisestä?
ENKÖS MÄ SANONUT?
No heh, heh...ehkä tuo hotelli-juttu ei ole omiaan hälventämään pelkojani, mutta täytyy ottaa aina kaksiteräinen miekka= raamattu mukaan, niin se auttaa!
Jeesus Kristus sinua auttakoon ja varjelkoon, kuka ikinä ollenet!
Uskoo ja oivoo Kaisa von Tussendahl

perjantai 8. tammikuuta 2010

Tässä totuudenmukaisempi ja aikaansa sidotumpi kuva, kuin viime blogissani.

Magnus kävi vartavasten piukeasta pakkassäästä huolimatta filmaamassa minulle kuvia blogiani varten.
Hänkin ehkä jo huolestui, kun vaimunpuoli ei saa äntiin kirjoituksia.
Pakkasta on ollut aika hulppeat lukemat täällä Letkutielläkin.
28 astetta selssiusta näytti mittari, kunhan sen ensiksi sai rapsutettua näkyviin jääkukkasten takaa eteispömpelissämme.
Sormetkin ihan tarttuivat ovenkripaan minulta, kun kävin purauttamassa rappusilta pullanmuruset ja muut töpäskät pöytäliinasta pihalle.
Sisällä täällä pikku pesäsessämme on lämpöistä.
Niin lämpöistä, että jopa yksi minikokoinen banaanikärpänenkin lentelee ILOKSENI nokkani editse tuon tuosta.
JOS MINÄ JOTAKIN INHOON, NIIN PANAANIKÄRPÄSIÄ.
Syksyllä meillä lenteli raatokärpäsen kokoisia banaanikärpäsiä, mutta nämä pikkiriikkisetpä ne vasta ällöttäviä ovat, huomaan ma.
Niin pieniä, että tihrusilmäisemmät eivät heti edes huomaa (vrt. minä).
Niitä ei saa kiinni millään ilveellä.
Onneksi niitä näyttäisi olevan vain yksi, joten sukupuuttoon häviäminen on vääjämätön tapahtuma : )




Viime päivinä krooninen tautiolotilani nimeltä självsääliständighet (suom. ittekurjuussäälittävyys) on repinyt tuntojani puoleen jos toiseen.
Se on tauti, joka ei ainoastaan tunnu, vaan myös maistuu.
Sen kummemmitta selityksittä minulla on ilo kertoa, että tauti kuitenkin alkaa jo hellittää.
Taudin pahimmin ruimiessa huomasin myös, että olen KERTAKÄYTTÖRUNOILIJA ( blogin loppuosan lukiessanne, huomaatte, mitä ajan takaa).
Se havainto hieman nostatti fiilistä, vaikka tuntuikn, että runoa ei pukkaa enää koskaan. Ei kertakäyttöistä, kuni mitään muutakaan.
Fiilisten olisikin paras nouseskella varsinkin, kun RUNOLAUSUMISESIINTYMISIÄ on tullut sovittua ympäri pitäjää sinne sun tänne.
















Meidän uudessa kirkossamme (sekin jo yli satavuotta) oli loppiaisena ihana tilaisuus, joka oli omiaan piristyttämään olemista.
"Kansanlaulumessu" nimittäin ja puhumassa Päivö Parviainen 97 vee.
Päivö puhui niin ihanasti ja selvästi Jeesuksesta ja Jumalan valtakunnasta, että sakiampikin (so. minä) ymmärsin mistä on kyse.
Kansanlauluihin on Anna-Mari Kaskinen kirjoittanut hengelliset sanat ja ne koskettivat ainakin meikäläistä kovasti.
Tuon tuostakin sai pyyhkäistä kyyneltipan silmistä ja nenääkin olisi pitänyt niistää, vaan ei tietenkään ollut näkstyykiä.
En osaa varautua nenäliinoilla, koska olen niin tasainen luonne (aina vihainen).
Lauluja säestettiin haitarilla ja Kansanlaulukuoro toimi esilaulajana.
Haitari on mielisoittimiani, kuten olen jo aiemminkin joskus mainaissut.
Päivö Parviainen oli ollut myös koulussa vierailijana.
Hän käski laittaa tarkasti niiden luokkien numerot muistiin, että kun hän ensivuonna tulee uudelleen (!), niin menevät eri luokkiin, että toisetkin saavat kuulla pelastussanoman.
Eivät kaikissa luokissa ehtineet käydä.
Voi, kun saisi murusen tuosta melkein satavuotiaan papin innosta!
Sitä intoa kaipaisin tähän HANSKAT TISKIIN LÄTKÄISY- menttaliteetin tilalle.







Meillä oli torstakista perjantaihin mieluisa vieras tuolta keskeltä Suomea.
MAURIZIO! Magnuksen veli oli oikein yökylässä.
Edellisen päivän ja yön hän vietti Maikun ja Eerikin hyvässä hoidossa.
Voin vain kuvitella, miten mahtavaa on sisaruksien luona kyläillä.
Minulla ei ole yhtään sisarusta. Rakas ja ainoa veljeni Heikki (Tupla Wee) on kuollut jo joitakin vuosia sitten.
Keitin tujakat nakkisopat Maurizion ja meidän syyäksemmetänään, että jaksoi sinne keskelle Suomenniemeä ajella.
" Hyvää soppaa! Mitäköhän nakkeja mahtavat olla?" loihe Maurizio kyselemään.
" KEVYT NAKKEJA OVAT! ERIKOISTARJOUKSESSA OLIVAT!" posmotin soppaa suussa.
" Kevytnakeissa on käytetty kanaa ja kalkkunaa!" mainaisi Maurizio niinikään soppaa suussaan.
Magnus oli keskustelun aikana kalvennut.
" KANAA JA KALAKKUNAA?" karjaisi hän, ja lienee turhaa mainita, ettei soppaa ollut suussaan.
" MINEN TYKKÄÄ!" sade Magnus.
" NÄLKÄISEN SUUSSA MAISTUU KARVASKIN MAKEALTA!!!" siteerasin minä raamattua kiukkuisena.
Asia saatiin jotenkin selvitettyä.
Luin roskiksesta kaivamani nakkipakkauksen kyljestä, että Maurizio oli tapansa mukaan oikeassa.
Siinä luki selvästi, miten sekaan oli sekotettu kanaa ja kalkkunaa.
Minä olin luullut, että KEVYTnakeissa on vaan vähemmän ihraa tai sen kaltaista ainetta.
Ajattelin, että minulle saisi kyllä syöttää vaikka kuluneita kengän korkolappuja, kun en viitsi ikinä lukea tuoteselosteita.
Omalta osaltani tuoteselosteet eivät silti muuta mitään.
Kaikista viimeiseksi nyt syömisiäni.
Magnuskin yritti silitellä tilannetta sanomalla, NOTTA KYLLÄ MÄKI KALAKKUNAA JA KANAA SYÄN, MUTTA NE PITÄÄ OLLA IRRALLANSA MUUSTA!



















Charles otti ja lähti myös eilen Joensuuhun.
Uhosi tulevansa ennen pääsiäistäkin käymään.
Sanoi, että oli turhaan kavahtanut junamatkaa Joensuu/ Tervajoki.
Seitsemän tuntia oli hurahtanut yht´äkkiä.
Ennenkö Charles oli melkein edes huomannutkaan, oli Tervajoen entinen asemarakennus singahtanut pimeyden keskeltä silmien eteen.
Kyllähän nykyihmisillä matkanteko somasti kuluu, kun saa kanniskella mukanaan läppäreitä, joiden parissa aika muutenkin kuluu.
Kännyköihinsä sen sijaan, kun ihmiset huutavat kotipuolensa asiat kaikkien reposteltaviksi, niin se ottaa minua suuresti pattiin.
Viimmeksikin, kun matkasin kotiin jostakin, oli pakko kuunnella erään nuoren tytön seikkaperäistä selostusta, kuinka oli tullut vedettyä lärvit viikonloppuna ja kuinka hän luultavasti tulee vetämään samanlaiset viikolla ja seuraavana viikonloppuna ja...
Kyllä teki mieleni huutaa, että HALOO AMERICAN PEOPLE!!!
Ruotsissa on kuulemma sellaisia vaunuja, jotka ovat HILJAISIA!
Niissä ei saa puhua kännykkään.
Sellaisia voisi ruveta LAIN NIMESSÄ vaatimaan tänne meillekkin.
Löytyykö rakkaista lukijoistani asian kannattajia?













Aion nyt turnustautua talvitamineisiini ja pistää kuivettuneen nokkani ulos.
Kävelen edestakaisin pihassa ja yritän hälväyttää syömäni homejuuston sisältämiä kalorimääriä ulos pakkaseen.
Kiitos osoittamastenne mielenkiinnosta blogiani kohtaan männävuonna ja kuluvana vuonna.
Vuoden ensimmäinen kertakäyttöruno:





Pakkanen puristeli aidaksia ja talon nurkkia.
Paukahteli ja kiristeli.
Ehtoisaa emäntää se ei haittaillut.
Nenänsähän punoitti muutenkin
aina.
Takamus ja rintapielet toppauksissa
kuljeskeli talonsa pihoilla.
Etsi katseillaan jälkiä.
Eläinten, lintujen.
Maassa, lumen pinnoilla.
Ei löytynyt,
tai oikeastaan, ei pimeältä nähnyt.
Olivat kai metsiin menneet
elukat.
Kuka hullu, sitä keskellä lakeuksia
puiden oksilla jäätyneillä
kyhjöttäisikään
ja vielä pimeellä?
Meni emäntäkin pirttiinsä
sisälle ja kuori appelssiinin.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010


Haikea kevätkuva Isonkyrön Tevajoen Yryselän Hälvän Vähällänevalla Letkutien päässä sijaitsevasta kotikolostamme.
Meillä on hieno jos hieno kamera, mutta se on aina piirongin laatikossa.
Niin hieno kamera se ei ole, että se huutaisi:"ottakaa mukaan ottamaan kuvia!"
Kun ei muista ottaa mukaan sitä, niin ei muista.
Sitä tärisee vain innosta, kun johonkin päin saa lähteä ja nostaa kytkintä, että unehtuu kaikenmaailman kameratkin.
Olisin nyt tarvinnut tänäänkin jonkin häikäisevän otoksen blogini kylkeen.
Etsinkin sellaista ainakin puoli tiimaa, mutta ei löytynyt.
Tai otoksia kyllä löytyi, mutta häikäisypuoli oli tipossa (lyhennelmä sanasta tipotiessään).
En viitsi niitä joulukuviakaan enää esille laittaa.
Pitää alkaa kulkea jatkuvasti kamera olalla, että saa ajankohtaisia kuvia juttuihinsa, eikä tarvitse mennä vääriin vuodenaikoihin.
Toissailtana olimme iltakirkossa ja sieltä meitä kutsuttiin kylään.
Charlesille kuiskasin, että meitä kuttuttiin kylille ja ennenkö hän ehti vastaansanoa mitään, jatkoin että SIÄLÄ ON PIANO!
Tiesin, että innokkaampaa kyläilijää kuin Charles, on vaikea yhyttää tämän tiedon kuultuaan.
Enkä tapani mukaan ollut väärässä.
Eilen olimme Catherinen syntymäpäivillä.
Muistan, miten silloin aikoinaan pelkäsin kaameasti, Catherine syntyy (tai mistäs minä SILLOIN vielä tiesin, että se oli Catherine)Nikolainkaupungin synnytyssalissa VUODEN ENSIMMÄISENÄ VAUVANA.
Lehteenhän aina tulee kuva ja juttu vuoden ensimmäisestä vauvasta, ja
silloinhan tulee myös sen ensimmäisen vauvan ensimmäinen ja ainoa äitikin sanomalehden sivulle naama pakrottaen.
En pystynyt edes kuvittelemaan mitään niin kamalaa.
Pelkoni ei siis onneksi toteutunut, vaan Catherine leikata pätkästiin tänne mualimaan vasta vuoden toisena päivänä, sanotaanko nyt joitakin kymmeniä vuosia sitten.
Pelkoni joutua uutispalstoille ei suinkaan ollut aiheeton, jos niin luulette.
Hoitajakin sanoi, että NUU ALKKA ROUVA JUOPPIKIN NEYTTEE IHMINEN! samalla hän kampasi supertakkusen kuontaloni kahdella lujalla vedolla suoraksi.
Ruokkoaminen tapahtui useita päiviä synnyttämisen jälkeen, jotenka se IHMISELTÄ näyttäminen oli ollut vähän kyseenalaista sitä ennen.
Ostimme Catherinelle paniikkiostoksina syntymäpäivälahjaksi puseroita ja hamosen.
Ne tuntuivat olevan mieluisia.
"Kuinka sä aina löydät näin hyviä kaikkia?"kysyi Catherine.
" NO, OSTAN SELLASTA MITÄ ITTEKKIN PITÄISIN!"
(JOS OLISIN NUORI, HOIKKA JA NÄTTI) jätin lisäämättä, koska en äänen vapinan takia pystynyt jatkamaan.
Joimme sitten maukkaat synttärisumpit ja söimme viirunisupaakelsseja ja lakritsichili(!)keksejä, sekä raksuja.
Lyllankin sai raksun!
Sen piti ensiksi etsiä se, kuten kunnon salapoliisikoiran tuleekin.
Lyllan vietiin köökkiin, jossa sille sanottiin:" PAIKKA!"
Sitten raksu piilotetiin kuusen alla olevan olkipukin niskaan.
Lyllan totteli jo ennenkuin oli sanottukaan:" Etsi!"
Lyllan etsi ja etsi.
Harvoin on mitään niin etsitty, kuin sitä raksunrikanaa.
Sivullisetkin siinä jo hermostuivat ja Lyllan sai kannustavia ja osanottavia kehoituksia joka puolelta.
" Ei sen klyyvari oikein tunnu pelaavan" ihmetteli joku vahingoniloisena.
" KYLLÄ SE LENKKIMAKKARAN HAISTAA HETI!" puolusteli Catherine.
"No enpä ihmettele, ettei tollasen kuivan kikanan haju osu sen nenänreikiin. Kyllä makkara on aina makkara. Pthyi tollasia seinäntilkkeitä, vai mitä Lyllan?"kuiskasin koiralle.
" Jees!" se sanoi aika selvästi.
Tänään söimme viimeiset suklaakonvehdit täälä Hälvällä.
Tasasin ne kristillisesti kolmeen osaan.
Charles epäili, että hänen kasassaan oli vähiten s-vehtejä.
On kyllä kumma juttu, miten se oma kasa aina tuntuu pienemmältä, kuin muiden.
Minä epäilin nimittäin samaa oman suklaakekoni kohdalla, vaikka jakaja oli taatusti luotettava (=minä).
Tarkistin pala palalta pariin kertaan asian laidan.
Oikein, mikä oikein, mitä lukumäärään tuli. Kaikilla yhtä monta!
Sen sijaan tunnustan, että ne kamalat pitkuliaiset suklaacrispit jotenkin eivät osuneet siihen minun lautaselleni.
Ne putoilivat väenvängällä Magnuksen kuppiin.
Minulle osuivat paremmingin ne tryffelit (ne näkinkengän muotoiset).
Psst!Älkä ä kertoko Magnukselle.
Puolustuksekseni sanon, että Magnus tykkää KAIKISTA karkeista. Jopa Fazerin sekalaisista, joista en ole kenenkään muun koskaan kuullut tykkäävän (tai ehkä Fatseri itte).
Nyt menemme kohdakkoin saunaan.
Aionkin saunoa niin, että siitä alkaa joulukilojen sulaminen samalla löylytyksellä.
Sisuksissani alati valppaana asusteleva LIHAVUUSGEENI on ollut taas liian pitkän aikaa liian iloinen.
Magnus sanoi, että hänellä on KEENIT vaikuttaneet viiden kilon heilahduksen ylöspäin.
"SULLA ON OLLU SAMANLAANEN VAIKUTUS, KU KATTOO TUATA SUN KUPUA!"hän kehtasi lisätä.
" Ei takuula ole!" karjuin.
Ilmassa leijui makeat ainekset tulisempiinkin keskusteluihin.
Sain vaivalloisesti hillittyä itseni, koska keksin ovelan ja katalan juonen:
En syö enää tänään mitään.Saunassakin juon vain muutaman kulauksen Maikun ja Eerikin tuomaa mustaaviinimarjamehua.
Muina miehinä menen vasta aamulla puntariin ja olen varma, ettei se näytä minulla viittä kiloa, vaikka Magnus niin vannoo.
Joka tapauksessa viisari on minunkin kohdalla värähtänyt väärään suuntaan ja siitä tulee nyt loppu!!!
Tänään luin raamatusta taas sananlaskuja.
Snl. 15: 30
"
Ystävällinen katse ilahduttaa mielen, iloinen uutinen virkistää ruumiin".
Se on totta.
Tänään luki Pohjalaisessa yleisönpalstalla isolla otsikolla:
Jeesukseen kannattaa uskoa!
Ilahduin tästä niin, että olin hörppäistä kaffia väärään kurkkuun.
Siunausta jokaiselle uskoo ja toivoo Kaisa (väliaikaisesti geenimanipulaation uhri).

perjantai 1. tammikuuta 2010


Tunnelmatuokio vielä joulunvietosta Nikolainkaupungissa.
Meitä oli mukana muitakin, mutta reviskelimme varmaan jo lahjapakettejamme auki, kun Vivianni, Joonathan ja Magnus suhtautuivat asioihin asiaankuuluvalla tavalla.
On kyllä ihailtavaa, miten he jaksoivat.
Ei painanut mahassa loodat, eikä rosollit, senkummemmin kuin tryffelit, eikä putingitkaan.
Meno on aivan kuin vaan parantunut ja pykääntynyt, sen jälkeen kun Magnus aikoinaan sai juulbokkenin pestin.
Sen, että JOULUPUKKIA (siis oikeesti) ei ole olemassa on lapsosille kerrottu heti, kun heidät tuotiin synnytyssairaalasta kotia.
Kauhuissani lueskelin Nikolainkaupungin Asevelikylässä blogini COMMENNTTI osastoa.
Ellu oli loihe kirjoittanut sen, mitä muut eivät tietystikkään kehdanneet:
kirjoitettu viesti ei mennyt perille kaikilta kohdin!
Oli vain nippu outoja sanoja a)sikin b)sokin näennäisesti peräkkäin.
Itsekkin ihmettelin Ellun esimerkin luettuani, että mitä ihmettä siinä sepustuksessani oikein luki.
Ajattelin heti, että joku on tehnyt jekkua, joka muistaa SALAPEITEKOODINI (heitähän on runsaasti täällä Vähännevan Letkutiellä keskellä ei yhtikäs mitään).
EI, kyllä oli otettava syyt omille kipeille hartioille.
Asiassa käytiin niin, että en pystynyt lukemaan kirjoituksiani Asevelikylän vintillä ja tilannetta mitenkään oikomaan.
Kotona sitten luin posket pakrottaen juttua kirjain kirjaimelta.
Kaikki oli ihan oikein. Prikullensa!
Lyllan sai, kun saikin paketista puolenmetrin puristeluun kaikaleen!
Lue: Lyllan sai paketista puolenmetrin, muotoon puristetun luunpätkän!
Myönnän, että ajatus on oudohko, jos mieltää asian liittyvän puristeluun.
Suomenkieli on joskus aika kummallista (vrt. kun lakkaa satamasta haen lakkaa satamasta. Tai: Okko! Kokoo kokoon koko kokko! "Koko kokkoko?"
"Koko kokko!")
"Onko pakko kirjoittaa niin kummallisia sanoja, joita ei ymmärrä muut, kuin Letkutien uudisasukkaat?" kyseli Charles tuohtuneena.
Minä heti ihmettelemään, että eikö muka yleinen sana KAIKALE esiinny joka kolkassa Suomenniemeä?
Varmaan ihan sanakirjaa myöden?
Magnus taas puolestaan sanoi, että PURISTELLLUU ei kuulu hänen käyttämäänsä laajaan sanavarastoon ollenkaan.
Ei kuulemma ole koskaan kuulunut, eikä tule kuulumaankaan. " PURISTETLUU!!!? Hmmph!" sanoi Magnus ja leikkasi samalla kaikaleen eilen väsäämästäni pizzasta.
Vuosi vaihtui rauhallisesti täällä Vähällänevalla.
Eerikki ja Maikku olivat meillä.
Heti sovittiin, että raketteja ei tänävuonna ammuskella.
Syy ei ollut siinä, etteikö kaikki tykkäisi raketeista, vaan siinä, että oltiin toipilaina räkätaudeista.
Ensivuonna sitten, jos eletään ja maapalli pyörii, ammuskellaan atmosfääriin tuplamäärä tulitteita ( siis kahdeksan kpl.)
Ilta meni mukavasti keskustellen ja asioita tarkastellen kantilta jos toiselta.
Ajattelin itsekseni, miten on suuri ja hieno asia, että on olemassa sukulaisia.
Sellaisia sukulaisia, jotka on lihaa ja verta.
Onhan kyllä hienoa, jos pölyttyneissä arkistoissa selviää, että sukuun on kuulunut ja siitä sankasti sikiämään lähtenyt, keskiajalla elänyt Priitu- niminen piikarainen (nimi ja piikarainen täysin tuulesta temmattu vain-ja ainoastaan esimerkin valaisemiseen tarkoitetuksi) joka on saanut yksinpuolin tehdyn lapsen ja asustanut kuuluisan LINNANVOUDIN kesälinnan melkein naapurissa.
Mikäs sen hienompaa.
Oikein linnanvoudin melkein naapurista ollaan tähän, Letkutien mutkaan tultu ja oltu!
Minä puolestani tykkään kovasti näistä luuta ja lihaa olevista sukulaisista.
(Terv. kaikille vereville, vähääkään sukuhaisua oleville lukuisille (!)lukijoilleni. Tulkaa käymään, että mekin kehtaamme tulla.)
(Terveisiä myös tässä samalla kaikille lukuisille muillekkin lukijoilleni!
Hyväskäiset Uudet Vuodet!
Uskokaa Jumalaan ja uskokaa Jeesukseen niin uskollatte elää, vaikka maailmassa miten riehuisi.
Se on sitä oikeaa KESTÄVÄÄ kehitystä, joita sanoja presidenttimme puheessaan monasti mainitsi). : )
Hoitopestini Nikolainkaupungissa joululoman aikana jatkuu vielä ensi viikollakin.
Aion myöskin silloin mennä kyläilemään iltaisin, kuten männä viikollakin tein. (Kiitosta vaan ja terveisiä, mikäli itsenne tästä tunnistatte LIIZBETHY ja SAARUKKA).
Minulla todetusti ja tiettävästi lihavuus-,ym geenien lisäksi myös kyläluuta-geeni dna-molekyylistössäni ja solukoissani, joka vaikuttaa käyttäytymiseeni.
Tämä geeni on periytynyt täydellisenä versiona Catherinelle (terveisiä vaan ja tervetuloa kyläileen) ja tuntuu tarttuneen kiitettävästi myös Vivianniin.
Äidilläni ei tosin ko. geeni toiminut lainkaan, joten katse täytyy suunnata sinne "Priitun aikaisiin"kantajiin.
Geeneistähän kaikki johtuu!!! Ilikeys, köyhyys ja kaikenkarvainen sakeus, mikäli lehdistöä ja "asiantuntijoita" on uskominen.
Hoitohuki on ollut miellyttävä tehtävä minulle.
Vaikka yli kahden-ja puolentunnin spatseeraaminen luistinradan reunoilla kävi työstä, niin sittenkin.
Viimekerralla luistelemassa ollessamme käänsimme pukukopin ylösalaisin etsiessämme Edwardin (ainahan pitää olla myös kavereita följyssä) punaista pipoa.
Se katosi kuin ruppu Saharaan ja ehdin epäillä jo muita kopissa istuvia pahemmanluokan varkahiksi.
Soiteltiin sitten kotoa langat punoittaen puolelle, jos toiselle.
Selvisisikin, että Edwardilla ei ikinä ollut ko. pipoa mukanakaan.
No, minullehan "nauru" piisas.
Toinen Joonathanin vakiokaveri Sampsa puolestaan ilmoitti Eerikille toissapäivänä muina poikina, että Joulu olisi Eerikin kohdalla ollut hukkaanmennyttä aikaa ja turhaakin tutinaa.
Hymyssä suin Sampsa asiasta tiedotti.
Ennenkö asioita vakaasti harkitseva vävyni Eerikki edes ehti rykäistä jotain sanoakseen, oli hänen pönäkkä anoppinsa jo kerinnyt vastata:
" Joulu ei ole kenellekkään turha, koska Jeesus syntyi silloin!"
" Ekakertaa mä sen kuulen." posmotti Sampsa ja sanoi olevansa aika näsäviisas.
Tosi metka pikkupoika.
Nyt on aika lopettaa kirjoituskanava tällä erää täältä Yryseläntien Tohlopista ja aion luoda kysyvän katseeni Magnukseen.
Aion kysyä mitä hän oikein meinaa? Mitenkä hän tulee toimimaan, että hänen eukkonsa saisi virikkeitä tiedostoonsa.
Illalla menemme kirkkoon.
Rakkaat ja ylenpalttisen lämpimät terveiset Kaisa Kaikale Jupstaadilta.