maanantai 19. helmikuuta 2018


 Taas vanhat kuvat kehissä, mutta niin ovat ihmisetkin, joita ne esittävät.
Kuten kaikki, te sadat ja taas sadat lukijani  muistatte, harrastamme Maunon kanssa silloin tällöin draamaesiintymisiä. Vaasassa toimii draamaryhmä nimeltä Kulmakivi. Siihen meillä on Magnuksen kanssa kunnia kuulua. Ei aina fyysisesti, koska harjoittelukulkuvälimatka on pitkä, mutta aina joskus osuu kohdille roolit ja matkat. Maunolla on usein Pietarin rooli ja minulla "suuri kansanjoukko"-rooli.
Mauno sopii osaansa kuin näppy otsaan jo ulkoisen habituksensa puolesta, ja samasta syystä myös minä.
Minun roolihahmooni ei useinkaan kuulu vuorosanoja. Onneksi, sillä luultavasti en kumminkaan muistaisi niitä.
Tykkäisin ihan hirveästi näytellä ja toisenlaisiakin rooleja kuin "suuri kansanjoukko".
Isäni oli vannoutunut harrastelijateatterilainen. Hänellä oli lukuisia rooleja lukuisissa teatterinäytelmissä Vaasan Strömbergin (nykyisin ABB) harrastelijateatterissa.
Myös veljeni näytteli ikimuistettavasti ikimuistoisia rooleja monena kesänä Hankasalmella, jossa hän toimi paikallislehden päätoimittajana (muita toimittajia lehdessä ei ollutkaan).
Äitinikin oli varsinainen seremoniamestari kesäleireillä ja sen sellaisilla ollessaan. Hän lauloi ja soitti ilmakitaraa ja esitti keksimiään juttuja suurella sukseella.
He muistivat hyvin vuorosanansa. Toisin oli minun kohdalla. Muistin loistavasti kaikki vuorosanat nipusta näppyyn kotona harjoitellessani patsastellessani, mutta välittömästi koulun näytelmäkerhon esiintyessä ja estraadille  noustessani kaikki pyyhkiytyi viimeistä pilkkua ja pistettä myöden pois aivokopastani.
Nykyään keksin kaikennäköistä sanomista ja kirjoittamista ihan helposti, mutta jos ne pitäisi opetella ulkoa, ei tulisi mitään. Ei niin yhtään mitään. Siksi minulla on aina omia runojanikin lausuissani paperi, tai kirja nokan alla. Se, jos mikä, on aika kurjaa. Olisi niin mahtava katsoa merkitsevästi yleisöön tai laipioon ja saada sillä viisillä enämpi painokkuutta esitykseen ja kontaktia yleisöön. Sielukkuutta ei koskaan ole liikaa. Paperista posmottaessa sitä ei ole juuri lainkaan.

Tänään on maanantai. Maanantain tapaan olisi ollut myös taidepiirustuskurssi, mutta meikäläinen ei ikinä päässyt sinne asti. Ei, vaikka niin iloisena ja toiveikkaana taas liikkeelle lähdin. Vaaleanpunainen lahjapaperipussi tavan mukaan auton peräpenkille asetettuna. (Vaaleanpunaisessa lahjapaperipussissa minulla on paperit, värikynät, viivottimet, pyyhekummit, terottimet ja lukulasit.
Mietin siinä ajellessani, että käyn luruttamassa tankinpohjalle hiukan bensiiniä, että pääsen kunnialla takaisin kotiin kurssi-illan päättyessä.
Kylä tiellä vastaani tuli auto ja koska kylätiemme on kaponen, väistin kuuliaisesti sivuun, että mahtuu kunnolla ohitse. Näin talvella kylätiemme näyttää leveältä. Se aurataan (ja hyvin aurataankin) reunoja myöden leveästi.
Kaikki me kyläläiset kuitenkin muistamme, että tie ei ole sellainen, miltä se näyttää. Tasaiseksi auratut vierukset kätkevät alleen ojan.
12 vuotta olen täällä asunut ja kertaakaan en ojaan kuitenkaan ole ajanut (ellei kivisen rajapyykin päälle ajamista lasketa ojaan ajamiseksi).
Tapahtui väistäessäni, että auto ei noussut tielle, vaikka ratti soikeana väänsin. Ei, vaan se kynti yhä syvemmälle ja syvemmälle ojaan. Itsekin oikealle syrjälle pahoin kallistuneena (koska ajoneuvokin oli) soitin Maunolle:
-Mä oon ojassa! (Luurin toisesta päästä ei kuulunut toviin mitään, hengityksestä puhumattakaan).
-MITÄH? Magnus kihisi.
-Olen ojassa. Pikka Ilmarin talosta vähän eteenpäin (tarkensin tapahtumapaikkaa).
-Orota siinä, niin tuumma apuhun!
Minulla ei ollut aikomustakaan lähteä mihinkään. Päinvastoin! Minun teki mieleni paiskata ojaan autoni viereen ja parkua ja rääkyä suoraa huutoa.
Ohiajavat pysähtyivät ystävällisesti kohdalle ja kysyivät mitä on tapahtunut? Heidän takiaan hillitsin itseni ja ääni vain hiukan väristen kerroin, kuinka minulle käytiin.
Eipä aikaakaan, kun Magnus porhalsi Sitikalla paikalle Charlesin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun paikalle porhalsivat lähistöllä asuvat Sampsa ja Eeka (nimet muut.)
Ensin yritettiin henkilöautolla kiskoa ajokkiani tielle, mutta kävi ilmi, että tarvitaan järeämpiä vetojuhtia.  Sampsa haki traktorin.
Jo alkas Lyyli kirjoittamaan, kun sai oikean osoitteen.
Pöläys vain ja kaara oli tienpäällä. Minä istuin koko veto-operaation ajan Sitikassa.
Mitä minä olisin osannut edes tehdä? En mitään!  Sitä paitsi parkumiset ja rääkymiset olivat koko ajan tulollansa vuolaana ulos. Piti nieleskellen keskittyä pitelemään mölyt mahassaan.
Kiitollisena tässä nyt sitten lämpimässä vinttipöksässä tätä teille kirjoittelen.
Edelleen kyllä väännättää parkua ja itkua, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä, joten taistelen urheasti vastaan.
Olen vanhemmiten huomannut, että olen erityisherkkä. Erityisherkkyys on nyt päivän sana ja olen iloinen, että sain asian ällänpäälle vielä näinkin vanhana. Erityisherkkä ihminen ottaa kaiken hyvin raskaasti ja hänen tekisi mielensä parkua asiasta kuin asiasta. Erityisherkkä ottaa asian kuin asian erityisen raskaasti ja hän suhtautuu kaikkeen kiihkeästi.
Magnus on sanonut, että minulla on "taiteellinen" luonne. En oikein usko sitä, tai... ehkäpä olen taiteellisen erityisherkkä? Mene ja tiedä.
Sinä, joka sanot mielessäsi minusta, että en ole yhtään erityisherkkä, niin sinä et tunne minua.
Osaan peittää kaikki ja estää itkut, mylvinnät ja tuntemukset. Voin ulkopuoliselle vaikuttaa jopa hyvin tasaiselta luonteelta (aina vihainen).
Kaikki tämä luonteentutkistelu ja analysointi johtuu alkuillan ojaanajosta ja tietenkin myös siitä, että nykyään on muotia setviä minuutta. Siitäpä tuo erityisherkkä-juttukin on minulle selvinnyt, kun olen lukenut tietoihmisten viisaita (yskii hiukan) pränttejä.

Minulla oli tiistaina pitkästä aikaa serkkutapaaminen Nikolainkaupungissa.
Elitzabethy-serkku oli laittanut tapansa mukaan pöydän koreaksi. Tarjolla oli muun muassa laskiaispullia. Eikä mitään kananmunankokoisia laskiaispullia, vaan lätsänkokoisia!
Yömyöhäänkin  tuli röyhtäyksiä. Johtuen tietysti myös samaisilla kalaaseilla syömistäni maustekakun siivuista, sipseistä, jäätelöistä ym. ym. ym.
Serkkutapaamiset ovat ihania. Röyh! (Tietenkin johtuen nimenomaa serkuista. Ei syömisistä).

Eilen aloin taas polkea tosissani kuntopyörää. Tein myös 20 punnerrusta punnerrusvempeleelläni. Olisin heilutellut myös kahvakuulaa, mutta en löytänyt sitä. Mistään.
Kenenkään muun huushollissa ei taatusti voi niinkin näyttävä esine kuin kahvakuula, mennä totaalisesti hukkaan. Ei kenenkään.
Magnus sanoi, kun tuskailin asiaa, jotta onhan sulla monenpainoosta muuta punnusta. Paisko ja huisuuta niitä.
Asia ei ole sama! Kahvakuula on KUULA! Siinä on kripa! Tavallisissa punnuksissa ei ole!
T: Kaisa Kuulsten-Kripander
-----------------------------------------------------
Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani,
suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.
Sä kaikeks tule mulle valollas, neuvoillas
suo joka päivä elää mun yksin armostas.

Suo anteeks kaikki synnit, puhdista verelläs
luo minuun uusi mieli, pyhitä Hengelläs.
Ja meidät suuret, pienet sun sulje suojahas,
yö rauhainen suo meille, oi Jeesus laupias.




maanantai 12. helmikuuta 2018


Kalenteri ammottaa tyhjyyttään, mitä viime viikkoon tulee ja pää ammottaa tyhjyyttään, mitä tähän hetkeen tulee.
Mitähän tästä mhvv:stäkin nyt sitten tulee? ;)

Viime maanantaina olin tietenkin piirustusharrasteen parissa Vähässäkyrössä. Piirustuskurssia en koskaan kirjoita kalenteriin, koska tosiaankin muistan sen muutenkin. Varmaan kirjoittelin viime maanantain kurssista jo edellisessä postauksessa.
Tämän päivän maanantain kurssilla hahmottelin paperille polvihousupojan ja vierellensä kaksi saksanpaimenkoiraa. Eikä mitä tahansa saksanpaimenkoiraa, vaan sellaiset, jotta ovat voittaneet koirakilpailussa ykkös- ja kakkossertifikaatit. Ovatkohan ne sertifikaatteja? Pisti oikein miettimään. No, joka tapauksessa kuvan koirilla on silkkinauhaiset palkintonumerot kaulan ympärillä.
Meillä oli aikoinaan saksanpaimenkoira. Oikein paperikoira.
Veimme sen pahaa-aavistamattomina kilpailuun, tai oikeastaan kasvattajakennelistä pyysivät ja ehdottivat niin tekemään.  
Koska emme tienneet koiranäyttelyistä hölkäsen pöläystä, pyysimme puhelimessa asioista sovittaessa, että kennelintäti kuljettaisi koiraamme kehässä. Hän lupasikin auliisti niin tehdä.
Pesimme koiramme koirashamppoolla kiiltäväksi ja putipuhtaaksi ja tyytyväisenä lähdimme kilpailupaikalle.
Mainitulla kilpailupaikalla saksanpamenkoirakennelin omistajatar alkoi huutamaan suoraa huutoa nähdessään kilpasankarimme. Hän nyyhkytti, että ei kehtaa moista "tanhupalloa" ikimaailmassa mennä tuomaristolle esittelemään.
Joku meistä (olin niin järkyttynyt, etten muista kuka) meni tuota "palloa" kanveesille taluttamaan (tai ehtikö edes kanveesillekaan asti), kun tuomari ojensi käteen petyykin, jossa luki EVA.
Kaikki koiranäyttelyissä koiran kera kulkeneet tietävät, että nämä kirjaimet eivät aiheuta minkäänmoisia jatkotoimenpiteitä.
Koira oli kuulemmaasti liian tukeva, eikä koiria saa missään tapauksessa pestä edellisenä päivänä, koska ne näyttävät silloin tukevaakin tukevammilta.
Meidän näyttelyintomme lopahti siihen.
Yleensä  koiramme ovat olleet seropi-rotuisia, joten senkään puolesta ei intoa ole tarvittu.
Seropeista puheenollen viime viikon meillä oli talvilomalla ihana Lyllan.
Kotitavoistaan poiketen Lyllan saa nukkua meidän kanssamme samassa pehkussa. Sen se  tekeekin todella kiitettävällä antaumuksella. Meillä on työ ja tuska raivata itsellemme sen verran tilaa, että saamme kinttumme suoriksi ja päänuppimme pysymään kutakuinkin sängyn päällä, eikä roikkumassa lattiaa vasten.

Seurakunnan strategiaryhmä, johon minäkin kuulun, kokoontui perjantaina seurakuntatalolla. Mietimme ja puntaroimme erilaisia strategioita parisen tiimaa ja jäin se jälkeen odottelemaan perjantain raamattupiirin alkamista. Ehdin syödä mukaani varaamat kaurajuustoleivät makoisiin suihin, ennenkö piiri alkoi.

Siinä olivat viikon happeningit, ellei sunnuntaita lasketa mukaan.
Lasken kuitenkin sunnuntainkin mukaan, kertomalla, että olimme laskiaismessussa Isonkyrön kirkossa. Oli mahtava meno ja meininki. Kuten aina, kun pienet kerholaiset ja lastenkuorot ovat mukana. 
Kirkonmäellä olisi ollut messun jälkeen mahdollista laskea mäkeä ja syödä hernesoppaa ja makkaroita ja juoda nokipannukahvia, mutta me emme ehtineet jäädä näitä ihanuuksia nauttimaan. No, mäkeä en olisi uskaltanut kyllä laskea, vaikka olisimme ehtineet jäädäkin.
Minua on aina huimannut laskumäkien päällä ja vatsan pohjaa kouraissut ilkeästi kovat vauhdit. Joskus lapsena jokusen kerran, kalpeana ja pelokkaana, uskaltauduin jostakin hirvittävästä mäestä laskettelemaan. Jo silloin ihmettelin mielessäni syvästi, että MIKÄ siinä kaikkien mielestä voi olla muka niin hauskaa? Minusta suolien kuuluu olla mahassa, eikä housujen perällä hirveän rynkytyksen tuloksena. 
No joo, toisaalta, kun katselee lasten nauravia naamoja ja kuuntelee heidän riemunkiljahduksiaan, on pakko ajatella, että minä olen väärässä. Mäen lasku ON hauskaa.
Minä vaan en osaa ottaa sitä asiaan kuuluvalla rentoudella. Pitää osata laskea vetelänä, eikä jäykkänä käydä joka kolon ja kuopan pohjalla tyrät rytkyen.

Sunnuntaina lähdimme Nikolainkaupunkiin seuroihin. Minulla oli kahvitusvuoro.
Oli sovittu, että tarjoillaan seuraväelle leipiä. Tein ne kotona jo valmiiksi (lukuun ottamatta tuorekurkkurusetteja, jotka kieli keskellä suuta asettelin kauniisti kunkin lieputskan päälle paikan päällä).

Koska kalenterini on tosiaan kauniin valkoinen viime viikkoni kohdalta, minulla ei ole enää muuta asiaa kuin kertoa alussa olevista valokuvista jotakin. Kyseiset valokuvat ovatkin poikkeuksellisesti ihan uusia.
Yläkuvassa on Magnuksen tekemä käspaikka. Ihmettelen kovasti onko käspaikka oikea nimitys tuolle hantuukinaulakolle? 
Naulakon edessä oleva peite näyttää käsipyyhkeeltä. Se johtuu yksinomaa siitä, että kyseessä ON käsipyyhe. Tervajoelle sijaitsevassa upeassa kangas/vuodevaate&paljon muuta ihanaa-liikkeessä ei ollut valmiiksi neulottua rimssupeitettä. Niinpä kekseliäänä emäntänä laitoin pyyheliinan rimssupeitteen virkaa toimittamaan.
Minä olen maalannut telineeseen nuo kukat ja lehdet ja kaduin välittömästi niin tehtyäni.
Tosin Magnuksen mielestä noon hianot!
Annan maalausten nyt jonkin aikaa olla paikoillaan ja sopivan hetken tullen ostan peesvärisen maalitölkin ja maalaan kaikki peittoon.

Toisessa kuvassa on omitekemäni (ja jo ajat sitten syötykin) omenahillopiirakka.
Nuo tummat läimäreet ovat kuivattuja karpaloita. Oli pakko laittaa niitä piirakkaan, kun parasta ennen-päivä alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan. Tosin kuivatut karpalot eivät
maistu sen kummemmalta oli niissä viimeinen käyttöpäivä ollut, tahi ei.
Kuivatut karpalot eivät maistu oikein miltään. Sen takia niitä voi huoletta laittaa piirakkaan ja ihan mihinkä vaan. 
T: Kaisa Kuivalainen-Handplats
------------------------------------------------

Saarnaajan kirja 2:24-26

Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä
ei ole muuta onnea kuin syödä ja juoda
ja nauttia elämän iloista.
Minä huomasin, että myös tämä tulee Jumalan kädestä.
Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä?


maanantai 5. helmikuuta 2018


Kuvassa (tuossa alimmaisessa) on kuvattuna Runebergin olkaväsky.
Se sopii hyvin tämän maanantain bloggaukseen alkukuvaksi, koska onhan tänään Runebergin päivä. Kaksi (2) runebergintorttua olen syönyt jo etukäteen. Hyviä olivat, joskaan ei ihan oikeaoppisia. 
Oikeaoppinen ruunekreenintorttu: korkea, märkä ja raskas.
Kuvan väskystä napsaisin ollessamme joku kesä sitten päiväretkellä Pietarsaaressa ja totta kai piti mennä Runebergin kesävillaakin ihastelemaan. Siellä oli kaikennäköistä tilpehööriä, joita Runeberg oli tarvinnut ja käyttänyt ja tietysti myös Fredrika.
Olin hyvin viehättynyt paikasta ja kehotan lämpöisesti kaikkia ihmisiä sinne käymään menemään, mikäli on vaan mahdollista.
Minulle tuli hyvin ylevä olotila mökkiä sisältä ja ulkoa tutkaillessani.
Muistelisin ihan, että  minullakin runosuoni ylevästi korskahteli ja kuoputteli kuvitellessani, kuinka Runeberg on istunut ulkosalla ja luonut katsantansa taivoa kohti kumpupilvien hiljaisesti lipuessa valkokylkisten koivujen latvustojen yläpuolla.

Yläkuvassakin on hevonen. Kaksikin. Nämä eivät ole runoratsuja, vaan tavallisia heppoja.
Tämän piirtämäni hevoskorttikuvan laitointänne siksi, että tahdon kunnioittaa Jormaa.
Meitä 12 vuotta ihastuttanutta suomenhevosta. Jorma oli paljon vanhempi kuin 12v, mutta me olemme tuon kyseisen ajanverran  asuneet näillä kulmakunnilla ja päässeet näin jokaisella kirkonkyläreissullamme mennen, tullen tätä hurmuri heppaa ihailemaan.
Eilen kuulin, että tämä ihastuttava heppa on nyt sitten viime uutena vuotena lähtenyt autuaimmille nurmikentille. Me olemmekin usein ihmetelleet ja pahkuloineet, missä Jorma on. Olemme ajatelleet, että on liian kylmä, liian paljon lunta, liian tuulista ja liian milloin mitäkin, kun tuota jykevää hahmoa ei ole näkynyt. Nyt sitten tiedämme.
-Ottaakahan ne uuren hevoosen? Magnus mietti. 
-En usko, vastasin minä ja onko suomenhevosia enää missään noin vaan otettavissa? jatkoin synkeästi.
Hevosen nimi ei suinkaan ollut Jorma. Annoin tämän nimen sille, koska emme alussa tienneet sen oikeaa nimeä. Oikea nimi oli Humppis. 
Uuden vuoden jälkeen ihmettelimme suureen ääneen ohi ajaessamme, että missä Jorma on, kun ei näy pihalla. Arvelimme, että ilmat ovat liian hyiset sen olla ulkona. 
Noh, eilen asiat sitten selvisivät:
Viime uudenvuoden aattona Jorma oli hyvissä ajoin viety pilttuuseensa, että sen ei tarvitsisi säikkyä ja pelätä uudenvuoden possautuksia.
Sille oli annettu kauroja, joita se kuulemma hyvällä halulla tapansa mukaan oli turpaansa hamunnut. Kautta näiden vuosien meitä aina nauratti, kun Jorma oli aina syömäpuuhissa. Se oli toki ymmärrettävää, koska Jorma oli valtavan kokoinen hevonen. Komea ja iso. Vanhuuttaan sen selkä oli pikkasen mennyt notkolle, mutta uljas se oli. Niin uljas.
Noh, sitten talonväki oli myöhemmin mennyt talliin tarkastamaan tilannetta (kuten varmaan aina iltasella menivät). Siellä Humppis olikin ollut ihan hikinen ja vavissut kauheasti. Se oli siirretty toiseen pilttuuseen ja...sinne se sitten äkisti oli kuollut. Sydän. Sydän oli loppunut. Niin eläinlääkäri oli sanonut. Jorma-Humppis oli melkein 20-vuotias. 
Onneksi tiemme varrella on kyllä vielä hevosia, joita ihailla. Jorma-Humppista jäimme kuitenkin kovasti kaipailemaan. 12 vuotta suunnittelin meneväni siihen aidan viereen ja näpsäisemään siitä  kuvan, kun se hamuaa ruohoa maasta (sillä oli kuulemma hyvät hampaat, vaikka oli vanha), mutta suunnitteluasteelle jäi. Mauno sanoi tietävänsä, että pitää mennä talonväeltä kysymään, saako niiden pihoissa olevia elikoita filmata, vai eikö? Se oli omiaan aina harraamaan kuvausintoa.
Uskon kuitenkin, että olisi saanut, mutta myöhäistä, mikä myöhäistä (pyyhkäisee silmäkulmaansa).

Eilen oli Naisten kesken iltapäivä. Laitoin siitä ilmoituksenkin Fb-sivulleni.
Ilmoituksesta taisi tulla, kun tarkemmin asiaa jälkeenpäin ajattelen) aikas väkevä. Siitä sai sen käsityksen, että ainoa pätevä syy olla päiville tulematta, olisi se, että olisi vainajana. 
Turha on tietenkin jälkeenpäin ilmoituksiansa kaduskella. Ennemmin pitäisi moista tehdä ja harkita muutoinkin tarkkaan sanomisiansa. Onneksi meitä eläviä oli paikalle saapunut kokonaista 27 immeistä.
Tuon vainaja-jutun kuulin ja opin aikoinani eräältä papilta. On hyvä nyt puolustautuakin sillä, että kun pappi kerta sanoi, niin kyllä minäkin.
Minulla on muutamia muitakin sellaisia kyseenalaisia sanontoja, joista pitäisi päästä irti.
Ensimmäinen on tuo edellä kertomani, toinen on se, kun syödään lihasoppaa. Syödessähän aina ihastellaan makua sun muuta, niin minäkin, mutta loppukaneettini on joskus, että lihaakin on kuin sukuhaudassa. Tämän sanomisen olen päättänyt jo aikoja sitten lopettaa, mutta niin vaan taas lipsahti muutama viikko sitten eräässä tilaisuudessa, jossa tarjottiin mahdottoman hyvää lihakeittoa. 
Kolmas sanonta on se, kun päästää ovesta, tai jonossa edelleen jonkun, joka estelee kohteliaasti ja kehottaa minua menemään ensin, niin siihen sanon kuuluvalla äänellä: 
-Possut ensin ja paimenet sitte!
No joo, onhan niitä sanontoja. Tämän jälkeen minä en enää moisia käytä. Siitä on tieto tullut!

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on jonkinmoista raapustusta 4:n päivän kohdalla.
Kaksi iltaa meni kokoustaessa seurakunnan eri asioiden ja johtokuntien tiimoilla.
Suutani niissä aukaisin ainakin silloin, kun ryystin kaffia, tai haukkasin Runebergin torttua. 
Asiat kokouksissa ovat hyvinkin kinkkisiä näinä aikoina. Ainakin, mitä taloudellisiin asioihin tulee.
Uskon kuitenkin, että kirkon päätehtävä, eli evankeliumin etiäppäin vieminen, tulee aina onnistumaan, oli sitten varoja, rakennuksia tms. joo, tai ei. 

Torstain kohdalla kalenterissa lukee: Hae avaimet. Yhdestä avaimesta oli toki vaan kysymys, eli pappilan paraatioven avain. Pitäähän asioita ja paikkoja aina hiukan järjestellä ennen juhlahetkeä.
Pyörähdimme hakemassa avaimen ja jatkoimme siitä matkaa Nikolainkaupunkiin viemään uusia piirtämiäni korttiaihioita painettavaksi. Uusia kortteja ovat ripillepääsykortit (tytölle ja pojalle) ja kettukortti.
Charles sanoi tässä päivänä muutamana, kun keskustelimme taiteen eri tyyleistä, että minun tyylistäni ja korteistani ei pysty sanomaan, onko se hyvää, vai huonoa taidetta.
Pyysin ystävällisesti tarkentamaan analyyssinsä syvintä ydintä.
-No, sun tyyli on niin outo, että siitä ei tiedä, onko se hyvää, vai huonoa!
Kerroin hänelle, että hän voi olla varma siitä, että se on hyvää.
Sen tiedän, että minä ja tyylisuuntani on auttamattoman jäljessä ajastaan. Olisi pitänyt olla kaiken kanssa asialla jo 50 vuotta sitten (ja ennemminkin). Siihen hyvään aikaan, kun kortteja läheteltiin ylt´ympäriinsä miljoonittain.
Aika on ajanut sekä mummun (minä), että taiteeni (paperikortit) yli jo ajat sitten.
Asia ei oikeastaan ole minulle yllätys. Olen ikäni ollut jäljessä kaikesta ja tulen olemaan jäljessä koko tulevan elämänikin. Jäljessä oleminen on kivaa, jos kohta aika rasittavaakin.

Lauantaina olimme linja-autolastillinen innokkaita seurakuntalaisia (eri seurakunnasta ja eri lähikunnista) Seinäjoella koulutuksessa. Pohjanmaalla alkaa maaliskuussa mittava missio-operaatio Mahdollisuus muutokseen.
Meitä opetettiin sana sanalta ja ilme ilmeeltä kohtaamaan ihminen (esimerkiksi kadulla ja sen sellaisissa paikoissa) ja kuinka kertoa hänelle Jeesuksesta.
Opetettiin skriiniä avuksi käyttäen, miten aloittaa puhuttelu, miten jatkaa puhuttelu ja miten lopettaa puhuttelu. Kehon viestiä ja hymyilyn tärkeyttä painotettiin eritoten, kuten oikein onkin.
Sitten seurasi kuivaharjoittelu. Olisi pitänyt valita pari ja vuorotellen mennä kohta kohdalta mahdollinen kohtaamissessio läpi.
-Kauhistus, ajattelin minä. En kyllä etsi paria ja enkä kyllä harjoittele. Eikä minua juuri koskaan hymyilytä (naurata nyt ollenkaan). Siihen jo tyssäisi meikäläisen harjoittelu.
Olen elämäni aikana ottanut sen käytännön, että kun ja jos ei hymyilytä, niin silloin ei liioin hymyillä. Tästä käytännöstä johtuen joku on joskus sanonut, että ei ole uskaltanut tulla kanssani juttelemaan, kun olen aina kuin häntäänsä pierryt koira ja vihaisen näköinen kuin marjaiskarhu.
En haluaisi missään tapauksessa olla kumpainenkaan. Satun nyt kuitenkin olemaan tyypiltäni rautakanki&haudankaivaja sorttia. Teeskentelemään en liioin ole alkanunna.
No sitten: Eipä aikaakaan, kun minun eteeni tuli valoisan, iloisen ja eloisan näköinen nuori tyttö pyytäen innokkaasti saada minun kanssani harjoitella kommentointia kadun ihmisen kanssa.
Kerroin hänelle (ja sain kuin sainkin pientä jakoavain hymyä väännettyä suupieliini), että en saisi sanan palaa sanottua hänen kanssaan. Takeltelisin ja sekoaisin sanoissani, kun muistelisin, että mitäs nyt kuului sanoa ja mitäs missään tapauksessa ei saisi sanoa?
Tyttö nyökkäsi iloisesti ja sanoi hyvin ymmärtävänsä ja lähti sitten tarmokkaasti etsimään toista innokasta harjoittelijaa.
Uskon kyllä, että pärjään tositilanteessa. Ainakin olen nämä 30 vuotta uskossa olleena pärjännyt. Välillä takellellen, välillä kuuma peruna suussa, välillä niin kuin jäitä polttaen ja joskus niin kuin mummu hangessa.
Mahtavaa, että Pohjanmaalle saadaan tämmöinen mahdollisuus kuin Mahdollisuus muutokseen. 
Olkaa maaliskuussa kuulolla!
T: Kaisa Kankirauta-Skratskog
----------------------------------------------

Saarnaajan kirja 1: 9-11 (Olen menossa just tässä kohtaa Raamatun lukemisessa :D)

Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.
Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan-
mennyt on unohdettu ja tulevakin unohdetaan kerran.



maanantai 29. tammikuuta 2018


Sarjassa vanhoja, moneen kertaan estraadilla olleita kuvia a) yläkuva: vinttipöksä semmoisena kuin se jokunen vuosi sitten oli. Vinttipöksässä minä kirjoittelen näitä mhvv-juttujani. (Mhvv= mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Nykyään kuvan kalustuksista ei ole jäljellä enää kuin matto ja nuo tietokoneen präiskät.
Asuinympäristö muuttuu ja me niiden mukana.
B) alakuva. Siinä önäle, joka löytyi luomuterveysjuoma pullosta eräänä kauniina kesänä.
Siitä siihen, ettei önäle luiskahtanut suuhuni terveysluomujuomaa innokkaasti ryypätessäni.
Koskaan ei selvinnyt, mikä tuo lötkäre oikein oli. En jaksanut lähettää näytettä mihinkään. Ja kuinka olisin sen lähettänyt ja mihin?
Hiukan olen karsastanut luomuterveysjuomia tuon löydön jälkeen. 
Ainakin olen tarkkaillut hiukan tarkemmin kaikkinaisia syömisiä silloin harvoin, kun niitä juon.
Juohtui oudoista löydöksistä mieleen juttu, kun tässä joku aika sitten Vivianni oli mummulassa&paappalassa yökylässä. 
Söimme päivällistä kaikessa rauhassa, kun neiti tuijotti lautasellaan olevaa pöperöä ja kauhisteli yht´äkkiä:  -Oi ei! APUA!
Minulta veret seisahtuivat ja leuat lakkasivat möyhyämästä. Ajattelin kauhuissani, että mitä törkeän kauheata neiti nyt sapuskastaan löysi. (Sipulinpala se ei ole, koska sillä ei ole neidille enää väliä, onko sitä, vai ei).
-Mun silmäripsi!!!
Minä huokaisin helpotuksesta. Silmäripsi (ja varsinkin neidin oma) ei kuulostanut, eikä näyttänyt ollenkaan pahalta. Päinvastoin, kun kuvassa oleva mysteeriolio.
Kerroin neidille ja koko pöytäseurueelle, että kun mummu oli nuori, tekoripset liimattiin silmäluomelle  rimssuina. Rimssun löytäminen ruuasta oli paljon helpompaa kuin nyt, kun ripset kiinnitetään yksitellen, jatkoin minä ja kaikki nyökyttelivät.
Kerroin myös niistä kauhunhetkistä, kun peukaloni tekokynsi oli pudonnut, enkä yhtään tiennyt mihin. Tai oli minulla kammottavat epäilykset: pullataikinaan!
Olin vaivannut taikinan, josta aioin pyöritellä maistuvaisia pulleroisia illalla kylään tuleville vieraille.
Leipoessanikaan en kynttä löytänyt, vaikka aikalailla tarkkaan syynäsin.
Vieraiden syödessä pullia pidättelin henkeäni ja vilkuilin kaikkien syömisiä tarkasti, sikäli mikäli uskalsin pitää auki silmiäni.
Kenenkään pullaan tämä "manteli" ei onneksi osunut. Ja kuinka olisi voinutkaan, kun se löytyi jonkin ajan kuluttua serkkuni Elitzabethyn sohvalta. Helpotus oli melkoinen.
Sen koommin en ole tekokynsiä sormieni pinnoille liimaillut. En kestä niitä jännitysmomentteja, jos yhdestäkin sormesta kynsi puuttuu, eikä tiedä, mistä se löytyy.
Minun osani on vain luoda kaihoisia katseita ihmisten kauniisiin tekokynsiin.
Aprikoin kateellisena, kuinka heillä pysyy kynnet ja minulla ei.
Syynä voi olla, että heidän kyntensä on kiinnitetty vähintäinkin jollakin sementillä jossain lukuisista maamme rakennekynsiviilaamoista.
Minä kliistrasin omat, Osuuskaupasta ostamani tekokynnet, pakkauksessa olleella pikaliimalla. Täytyy todeta, että aika pikaista oli irtoaminen.
Mielelläni laittaisin myös tekoripset, mutta olen varma, että nekin olisivat sopassa, tai ainakin poskella. Liian jännittävää touhua. 
On se niin raskasta olla kaunis.

Ensimmäistä kertaa uuden kalenterin aikana saan tarkastella sellaista aukeamaa, jonka jokaiselle viikonpäivälle on joku merkintä. Olkoonkin, että yhden päivän kohdalle on vedetty raksilat.
Maanantaina oli tietenkin ihana piirustuspiiri. Sitä minun ei enää tarvitse muistiin kalenteriin  kirjoittaa. Muistan ilman muistuttamisiakin, että kurssi on aina maanantaina.
Tämän maanantain kurssilla sain kettukorttiaihion valmiiksi.
Onnesta täristen vein sen kateederille näkyville katseltavaksi,  mutta laitettaessa piirustus nyykähti kaksin kerroin, eikä näkynyt mihinkään suuntaan. 
Joku kuitenkin sanoi, että se sopisi lastenkirjaan kuvaksi. Totta, mutta minä kirjoitan valitettavasti siilistä.
Tai oikeastaan en kirjoita tällä hetkellä taas mitään. Kevätväsymys. Talvihorteen jälkeen iskee aina kevätväsymys.

Maanantain kohdalla lukee äänitys. Olimme Magnuksen kanssa Jussin tykönä Nikolainkaupungissa äänittämässä radio Dei Pohjanmaan alueen lähetykseen puhetta ja runoja. 
Minulla oli kaksi uposen uutta runoa lausuttavana eetteriin.
Hiukan piti niitä lukiessa takellella ja korjailla, mutta Jussi sanoi, että hän saksii pahimmat mokellukset pois.
Tänään oli ohjelma tullut ulos. Mauno oli pannut oikein  puhelimen pärisemään, että muistaa kuunnella.
Kuunteleekohan niitä muuten kukaan muu?
Panee miettimään, kun koskaan kukaan ei ole halaistua sanaa...
jaa, mutta kerran eräs nainen sanoi, että tunsi minut äänestä, kun tavattiin livenä. Tapaa kuulemma aina kuunnella ohjelmaa.
On joku muukin joskus jotakin sanonut,  nyt, kun tarkemmin muistelen.
Sitä on vaan niin kiva vaipua "ei sitä ohjelmaa, eikä mua koskaan kukaan kuuntele"-syndrooman vietäväksi ja korventua siinä kauan ja hartaasti.

Keskiviikkona ampaisin kirkolle kirjastoon. Naisten aamukaffeelle.
Oli meitä sinne puolitusinaa uskaltautunut. Sanon uskaltautunut pelkästään siksi, että oli ihan hirveän liukasta ulkona. Moni kuulemma katkaisi kinttunsa ja kätensä tuona päivänä, pään tärskäyttelemisistä puhumattakaan. Kuulin asian oikein lääkärin suusta.
Aamukahvilla oli ihan mukavaa keskustella entisajan asioista ja siitä mistä kukin on kotoisin kahvintrönäämisen ja nisunpupeltamisen lomassa.
Aion mennä seuraavallakin kerralla.

Torstaina olimme Magnuksen kanssa kinkereillä. Niistä revittelin Facebookissa pitkään ja hartaasti.
Siinä se onkin se probleema. Luulen, että lukijakuntani koostuu pääasiallisesti Face-kavereista.
No nyt, jos kerron täällä uudestaan laveaan ja sinne&tänne rönsyilevään tyyliini saman asian, niin kukaan ei kestä.
Pitäisi valita joko tai. Joko blogi, tai Face. Molempiin minulla ei riitä eri asioita.
Toisaalta taas:  moneen kertaan sitä tulee samoja juttuja elämänsä varrelta jatusteltua.
Pitäisi olla niin mahdottoman meneväinen ja touhuavainen, että aina uutta asiaa pukkais.

Perjantaina meillä oli Magnuksen kanssa vastuuta Nikolainkaupungin Ristinummella seuroissa.
Minulla runoja ja pikkasen puheentapaistakin, Magnuksella puhe.
Keskityn nyt vaan omaan osuuteeni.
Puheosuuden täytin lukemalla kirjeen. Raamatun Ruutin kirjoittaman kirjeen. 
Kerroin osuuteni aluksi, että vanhana postilaisena tykkään lukea kirjeitä.
Totta puhuen kirje oli minun kuvittelemani. Sellainen jonka Ruut muka lähettää Opralle.
Ällätikun kanssa seurasin kyllä Raamatun tekstiä, mutta kuvittelin mielessäni Ruutin ajatuksia ja puheita. 
Kaikki meni hienosti. Päättelin sen taas siitä, että tunsin olevani kaamean tyhmä ja typerä töklöttäessäni ihmisten edessä rantapaidassani. 
Luit ihan oikein. RANTAPAIDASSA.
Tilasin Ellokselta halavalla (8e) ko. rantapaidan. Se on musta, verkkopitsinen, puolireiteen ulettuva ja siinä on nyörit selässä. Ja, koska emme olleet rannalla, oli rantapaidan alla tietenkin pusero, eikä simpparit, kuten kuvastossa oli.
Siinä lukiessani jos jotakin toivoin, niin sitä, että olisin ollut rannalla. Ylhäisessä yksinäisyydessä, kaukana kaikesta. Vain kookospalmujen vaimea suhina korvissa ja edessä ulappa hopeisena siintäen....

Lauantaina olin Ylistaron seurakuntatalolla Etelä- Pohjanmaan Kansanlähetyksen järjestämässä Varustamo-päivässä. Hyvä oli päivä kuten aina.
Sai mummukin uutta ajateltavaa ja mietittävää. Uusia metodeja käytettäväksi evankeliumin eteenpäin viemiseksi. Kaikki keinot Hyvän Sanoman etiäppäin viemiseksi ovat tarpeen näinä ankeina aikoina.
T: Kaisa von Konstit-Ärmånga
----------------------------------------------------
Virsi 562 ensimmäinen säkeistö:

Kun päivä mailleen vaipuu
suo, Herra, että taipuu
henkeni puoleesi.
Maan hälyn hiljetessä
myös yksinäisyydessä
jää, Herra Jeesus, luokseni.


maanantai 22. tammikuuta 2018


Vanhat kuvat kehiin ja ei kun bloggaamaan, vaikka ilta on pitkälle taas kulununna.
Piirustuskerhossa olin ja sain valmiiksi tyttörippikortin.
Olisin saanut sen jo toissapäivänä täällä kotona valmiiksi, mutta viimeisillä tussinvedoilla tein virheen. Ratkaisevan virheen.
Tiesin oikeastaan, että virhettä pukkaa jo ennen kuin aloin viimeisiä vetoja vedellä.
Koko kortti (A4:n kokoinen) oli jokaista millineliötä myöden valmis. Puuväreillä tarkasti väritetty ja tussilla tarkasti rajattu. Vain tyttösen silmät olivat värittämättä ja tussilla ympyrköimättä.
Käteni alkoi vapista jo ennen, ennenkö olin edes tarttunut tussiin.
Noh, syvään hengittämällä ja laskemalla kahteenkymmeneen sain kuin sainkin vasemman silmän kauniin pyöreäksi piirrettyä.
Oikea silmä sen sijaan meni ihan läskiksi. Siitä tuli ensinnäkin muutamaa numeroa pienempi kuin vasen ja silmän reunamat, vapisevasta kädestä johtuen, ilkeän sahalaitaiseksi.
Noin minulle aina käy. Senpä tähden en repinyt tekonahkahousujani, vaan leikkasin kurssilla tänään paperista silmäluomet. Onneksi eräällä kurssilaisella oli sakset mukana.
Väritin leikkaamani luomet kauniin sinisiksi ja liimasin paikoilleen neitosen päähän. Hyvä tuli.
Ymmärrän jostain syystä valtavan hyvin sellaisia ihmisiä, joille käy niin, että kun KAIKKI on mennyt nappiin ja puuttuu enää se viimeinen ponnistus ja punnerrus, että tulisi voitto, niin  viimeinen punnerrus epäonnistuu. Ole siinä sitten. Pestyine kauloinesi. On toki olemassa heitäkin, joilta onnistuu kaikki. Ei tuskan uitua. Se on hyvä se, että on onnistujiakin. 
Aikamoisen jännittävää kuitenkin tämä korttimaakarin työ. Viimmosta silausta myöden.
Kettukorttiakin ehdin jatkaa. Piirsin kaikkiin sataan (about) pihlajanmarjaan ne mustat pisteet. Se oli hauskaa ja rentouttavaa.

Kuvat, jotka tuossa alussa näette, ovat moneen kertaan näillä estraadeilla komeilleet. Ei auta. Uusia ei ole. Olen sellainen kuvaaja, että esimerkiksi selfietä olen elämäni aikana ottanut tasan yhden. Siitä tuli niin hirveä, että poistin sen saman tien. Itse asiassa selfiessä ei näkynyt kuin kaksi ammottavaa sierainta.

Yläkuvassa on kuvattu sisilisko. Ei se vihreä, se on vesiletku, vaan se piskuinen peesvärinen kaunotar siinä kiven päällä.
Viime vuosina sisilisko on noussut lempparielikoksi eläinarvoasteikollani. 
Sisilisko on eksoottisen näköinen, vikkelä ja nätti. Ilahduin kovasti, kun näin sen toissa- tai kolmantena kesänä ensimmäistä kertaa puuliiterin kivetyksellä lämmittelemässä.
Kertailin tässä, olisiko ollut toissaviikolla, mielessäni, mitä kaikkia eläimiä tupasemme lähistöllä on näinä kahtenatoista vuotena kuljeskellut.
On näkynyt hirviä, metsäkauriita, supikoiria, hiiriä, huuhkaja (plus tietenkin muita lintuja), lepakoita, mäyriä, haukkoja ja yksi rotta (onneksi kilometrin päässä talostamme) ja suden jäljet autotallin oven edessä.
Jälkimmäisestä seikasta johtuen, minua ei huvita kuljeskella iltamyöhäisellä ulkona. 
Okei, tiedän, että susi pelkää minua enemmän kuin minä sitä, mutta se ei hyisessä pimeydessä lohduta pätkääkään. 
Aika paljon siis kaikenlaisia karvakuonoja ja elukoita täällä maaseudun rauhassa näkee, jos kohta niitä näkee kaupungeissakin. eipä silti.

Toisessa kuvassa minä poseeraan tampuuriin menevän oven edessä.
Tuosta poseeraushetkestä on kolmisen vuotta. En siitä ole paljon krupsahtanut, jos en kyllä ehommaksikaan tullut. En ole liioin laihtunut, ekä paljoa lihonut.
Ankarista ja vaivalloisista taisteluista huolimatta painoindexini on pysynyt samoissa kauheissa lukemissa.
Luulen, että indeksit  tulevat  niissä kauheissa lukemissa pysymäänkin. Hamaan vihoviimeiseen hönkäykseen asti.
Olen kyllä hiukan aikonut taas alata kävellä löntystelemään ja kaloreita polttelemaan, mutta koska sudet vaanivat kaikkialla, on se jäänyt vähäiseksi se meinaaminen.
Olen kyllä aika mato keksimään muitakin esteitä löntystelyyn kuin vain näkymättömät ja olemattomat sudet.
Ruokamääriähän minä olen pienentänyt jo ainakin vuoden verran.
Charleskin ihmetteli tässä päivänä muutamana, että eikö se pitäisi jo jossakin näkyä, että ihminen syö pienempiä määriä ruokaa kuin puolivuosisataa syönyt on?
Kyllä pitäisi, vaan kun ei näy. Olenkin ajatellut, että sapuska muuttuu sementiksi paksussa suolessani ja osittain jo ohuessakin.

Sitten kalenteriasioihin.
Paitsi piirustuskurssia, kävimme tänään Nikolainkaupungissa.
Ensin Jussin ja Seijan tykönä nauhoittamassa ohjelmaa radio Dein Pohjanmaalla kuultaville aalloille. Luin kolme runoa nauhalle, josta ainakin yksi ensi maanantakina ulos suolletaan.
Mauno puhui nauhalle kaksi puhetta, joista toinen samaisena maanantaina kuultavaksi lähetetään. 
Olen taas hiukan herätellyt talvihorteessa olevaa runoratsuani ja kirjoittanut pieniä sikermiä sinne sun tänne. Pitää yrittää pitää yllä tuotakin taidelajia, eikä vaan raapustella korttiaihioita.
Kesällä menen (ehkä) oikein runoleirillekin. Runoleireillä on kivaa. Jos vaan jossakin näet semmoisia järjestettävän, mene ihmeessä. Jos ajattelet, että et osaa runoja kirjoittaa, niin ajattelet pieleen.
Tee näin: kirjoita joku lause paperille. Esimerkiksi:
Huomenna menen illalla ulos kävelemään. Laitan kuulokkeet korviin, että suden ulvonta ei kuulu.  Kävelen reippaasti, että saavat kalorit huutia.
Järjestele lause sitten runomuotoon:

Huomenna
menen illalla
ulos kävelemään
laitan kuulokkeet
korviin,
että suden ulvonta ei kuulu
kävelen reippaasti
saavat kalorit huutia.

Siinä se on! Runo! :D

Viikolla oli konserttia, KD:n piirihallituksen kokousta, Krellin kokousta, äänestämässä käyntiä sun  muuta. Menoa oli ja meininkiä. Siitä minä tykkään. Paikalleen ei auta jässähtää. Vanhentuu entistä äkkiempää ja enemmän.
T: Kaisa Snartgammal- Pulkberg
------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 3:1-4

Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut.
Se sanoi naiselle:
"Onko Jumala todella sanonut: Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta?"
Nainen vastasi käärmeelle:
"Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut:
"Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi."
Silloin käärme sanoi naiselle:" Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken,
sekä hyvän, että pahan."


maanantai 15. tammikuuta 2018


Ihan aluksi täytyy puhaltaa tuplafanfaarit.
Jäivät viime kerralla puhaltamatta, vaikka lukijakuntani oli lisääntynyt jälleen yhdellä, Nyt teitä on jo 75! Tervetuloa joukkoon Miina Vanilla!
TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖ. TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖ!

Enpä totisesti osaa kyllin kiittää teitä lukijoitani. Uutta Miina Vanillaa ja kaikkia teitä muita. Heitäkin ilman muuta, jotka eivät ole kirjautuneet mihinkään.
Ilman teitä ei mikään olisi mitään. Mitä hyödyttäisi itselle kirjoitella? Ei yhtään mitään. Varsinkin, kun tietää jo kaikki. Mitäs niitä enää kirjoittelemaan?
Asia on ihan toinen, kun on lukijoita, jotka lukee ja joskus ihan kommenteeraavatkin. (Se ei ole suinkaan pakollista. Lukeminenkin jo ilahuttaa).
Näin vanhemmittaan olen kyllä havainnut sen seikan, että tulee kirjoitettua jatkuvasti samoistakin asioista. Siitäkin huolimatta, vaikka on jo useampana maanantaina vuosien mittaan niitä tänne ylös kirjannut.
Ihminen nyt vaan on sellainen vanhetessaan. Hän posmottaa samat jutut uudestaan ja uudestaan.
Siis koittakaa ymmärtää, jos te, rakkaat lukijani, jo monista asioistani kaikki tiedättekin.

Uusi kalenteri retkottaa vieressäni suurena ja sivut valkoisena.
On siihen jo joitakin asioita ylös merkattu ja ihan samanmoisesti kuin edellisiinkin kalentereihin:
sotkuisesti ja epäselvästi. Kirjoitusvirheitä on sotkettu yrittäen oikeata kirjainta väärän päälle sillä seuraamuksella, että proviisorikaan ei siitä enää ota selevää.
Ja minä, kun niin ajattelin alkaa uutta kalenteria täyttämään kirjoittalla kauniilla käsialalla, järjestyksessä ja oikein. Eli niin, kuinka olen monien ystävättärieni kalentereita kuikuillessani havainnut heidän tehneen.
Mutta niin se vaan on, että millainen kalenterimerkkaaja olet vuosikymmenet ollut, sellainen tulet hautaan asti olemaan.
Pitäisi ehkä ottaa sähköinen kalenteri käyttöön. Tosin silloin ei olisi takuita enää mistään. Tarkoitan merkkaamisia, muistamisia ja menemisiä&tulemisia.

Viime viikon kalenteriaukeama konottaa aika tyhjänä. Siitä en tykkää. Pelkään, että konotukset lisääntyvät, mitä enemmän ikää tulee harteille. Haluaisin, että kalenterin lehdillä olisi runsaasti kutsuja laususkelemaan runoja sinne sun tänne.
Tietenkin on itsestäkin kiinni lähteekö muuten liikenteeseen, vai ei.
Haluaako kulkea harrastuksissa, vai ei ilman, että aina laususkella tarvitsisi.
Toistaiseksi minä olen halunnut liikenteeseen lähteä. Tänäänkin olin maanantain tapaan piirustuskurssilla.
Tämän iltaisella kurssilla olisin saanut piirtämäni rippityttökortin (rippipoikakortti on jo valmis) valmiiksi, mutta jokainen musta tussikynä pölisi kuivuuttaan, kun niitä kieli ulkona suusta availin.
Piirtäminen ja varsinkin puukynillä värittäminen käy työstä.
Ainakin silloin, jos työskentelee ja värittelee kuin minä: hartiat korvissa, rystyset valkoisina ja sormet suonenvedonomaisesti kynän ympärille tarrautuneena.
Minulla on myös periaate, että yhtäkään valkoista kohtaa ei paperiin saa jäädä (silmänvalkuaiset ainoana poikkeuksena ja hampaat, jos ne näkyvät).
Näillä metodeilla ja periaatteilla A4:n paperin, kun täyteen piirtää ja färittää, niin ei kumma, että kotiin tultuaan pitää ottaa särkypilleri. Kättä jomottaa ja ruimii ilkeästi.
Muuten piirtäminen, varsinkin kursseilla, on hauskaa.
On mukavaa olla samanhenkisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa yhdessä. Praatata, piirtää ja maalata.

Harrastuksista jos vielä puhuisi hiukkasen, niin kuoroissa laulaminen on myös hauskaa.
Ei ole kumma, että sanotaan, että kuorolaulanta pidentää ikää. Minäkin elän taatusti 20 vuotta, jonka kuorossa lauloin, enempi kuin muuten.
Minun ikäpidennykseni loppui siihen, kun jouduin laittamaan kuulokojeet. Ilman kojeita en kuule tarkasti, kuinka alttoäänet menevät (opin vain korvakuulolla, sillä nuoteista en tiedä muuta kuin että ne eivät saa kastua).
Noh, sitten kun on kojeet korvissa, kuulen kaikkien äänet niin kovaa ja kirkkaina, että tärykalvot lepattavat kuin lepakon siivet. Opi siinä sitten.

Kuorosta puheenollen olin viime torstaina Vaasan kirkossa kuuntelemassa Motzartin Requimea.
Mitään niin mahtavaa en ole taas hetkeen kuullutkaan.
Samaisessa konsertissa olisi ollut seurattavana myöskin taitavien nuorten tanssijoiden upeaa tanssiakin, mutta näkyvyys oli heikko. Siitä en ollut surullinen. Olen yhden asian ihminen.
En pysty kuuntelemaan ja katselemaan yhtä aikaa ilman, että toinen kärsii.
Kuunnellessani jotakin ihanaa musiikkia jossakin ihanassa konsertissa, minun on pantava silmät kiinni. Ei mene montaakaan hetkeä, kun alan leijailla yläilmoja kohti.
Niin kävi nytkin. Osittain. En kehdannut KOKO AIKAA pitää silmiä kiinni, koska tanssijat panivat varmasti parastaan (vaikka en heitä nähnytkään).

Konsertista menin Asevelikylään yöksi.
Tuntui mukavalta nukkua nuoruutensa (ja tietennkin vanhemman iänkin)  huoneessa.
Vuoteessa muistelin menneitä tovin, ennen kuin nukahdin.
Muistelin muun muassa sitä, kun teini-iässä ollessani, äitini vuokrasi huoneeni kahdelle ammattikoulussa opiskelevalle nuorukaiselle.
Pelkäsin ihan hirveästi, että pränkään unissani (kuljeskelin ylt´ympäriinsä unissani noihin aikoihin) huoneeseeni ja kampean sängyssäni nukkuvan nuorukaisen lattialle ilmoittaen, että tämä on minun kutjuni!!!
Minulla oli tapana myös puhua unissani noihin aikoihin.
Kaikki meni kuitenkin hyvin koko vuokra-ajan. Yhden ainoan kerran kuljin unissani poikien alivuokralaisina ollessa ja silloinkin menin ulko-ovesta suoraa pihalle.
Lumi oli sen verran viileätä paljaita jalkoja vasten, että hetkeksi heräsin jonkinmoiseen horteeseen.
Äitini tuli perässäni ulko-ovelle ja kysyi hiljaa ja varovaisesti, että mihinkä matka?
Unissakävelijältä ei saa kuulemma mitään paljon kysellä, eikä missään tapauksessa herättää, siitä varovaisuus.
-Vessaan tietenkin, olin minä sähissyt.
Itse en oikein kunnolla muistanut tapauksesta aamullakaan mitään. Kaikki kuitenkin näytettiin ja näyteltiin minulle tarkasti askel askeleelta ja sähinä sähinältä moneen kertaan ja monta vuotta.

Perjantaina palasin Hälvänmutkalle. Mukana kyydissä oli mieluinen vieras: Vivianni.
Lauantaina menimme Botnia-Halliin Joonathanin salibandymatsia seuraamaan.
Sunnuntaina oli uusi matsi ja ei kun Botnia-Halliin jälleen.
Nyt nähtävä peli olikin sellainen, jonkamoista en kuuna kullan valkeana ole ennen nähnyt ja toivon totisesti, että en kuuna kullan valkeana enää näekään.
Vastapuolen joukkueella on vielä oppimista häviämisessä.
Hyvän häviämisen taidon on syytä olla tietenkin pelaajalla kuin pelaajalla hanskassa. Häviäminen on taitolaji.
Nyt pelatussa pelissä taklattiin, tuupittiin, naurettiin ivanauruja, mölyttiin, soitettiin suuta, maattiin taklattuna kanveesilla ja vaikka mitä.
Ambulanssikin hälytettiin paikalle. Näytti erään nuorukaisen lento aidan yli terävien rappusten päälle niin vakavalta (ja vakavaa se tietenkin olikin), että oli pakko kutsua hoitohenkilökuntaa paikalle.
Lopulta ainakin näytti siltä, että asiasta olisi selvitty pelkällä säikähdyksellä.
Minun tuli paha olla. Henkinen valmennus nuorukaisille ja vanhemmillekin, eí taidakaan olla ollenkaan turhaa.

Tänään leivoin marjahillopiirakan omena&puolukkahillosta.
Olen joskus aiemminkin lurauttanut taikinaan voin, tai margariinin asemesta öljyä.
Niin tein nytkin. Tavallisestihan tavalliset öljyt, rypsit, rapsit sun muut sellaiset, eivät maistu hongalta ei haavalta.
Noh TÄMÄ öljy maistui. Ompelukoneöljyltä.
Sanomattakin on selvää, että tästä piirakasta on paloja jäljellä vielä parin viikonkin päästä. Uutta ei kuitenkaan leivota, ennenkö viimeinenkin koneöljypala on syöty.
T: Kaisa Singerolja-Pirogälv
--------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:23-25

Ja mies sanoi:
-Tämä se on! Tämä on luu minun luustani
ja liha minun lihastani.
Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu.
Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa,
niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.
Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa,
eivätkä he tunteneet häpeää.



maanantai 8. tammikuuta 2018


Tänään lähti kuusi. Se kannettiin vintin pankolle odottamaan aikaa parempaa, eli seuraavaa Joulua. Oksiltansa kerätyt uudet kultapallot on pakattu pussiin. Pallukoista irtosi aika lailla kultahilettä. Kamarin lattia kimmeltää nyt tosi kauniisti. Ties kuinka kauan.
Ellen nyt sitten innostu taas ottamaan sitä 100-vuotiaan Maijan hyvää huone/päivä-metodia käytäntöön. 

Ylläolevat kuvat ovat vuodelta 2015, elleivät vanhempiakin.
Laitoin ne kuitenkin tämänkertaisen mhvv:n alkuun syystä, että uusia ei ole ja ilma oli tänään tismalleen samanmoinen kuin yläkuvassa on. Myös Lyllan (kts. alempi kuva) on ollut meillä toista viikkoa kaupunkipaossa ja on tismalleen saman näköinen kuin tuossa vanhassakin kuvassa.
Yläkuvassa näkyvän tuuliviirin siivet ovat saman lailla päreinä tänään kuin kuvanottohetkellä, joten siitäkin syystä vanha kuva puoltaa paikkaansa.
Enkä sitä paitsi ole ollenkaan hiiden vissi, annanko uusia siivekkeitä myllyyn ikinä laittaakaan. Kesäisin, kun nukutaan ikkunat selkosen selällään, kantautuu  siipien louskutus ja muttereiden kitinä häiritsevästi korviin estäen nukahtamista ja herättäen, jos vaikka on onnistunut saamaan unen päästä kiinni. Mitäs turhia sellaisia härpäkkeitä myllyyn menee laittamaan?

Lyllan oli siis toista viikkoa meillä. Sen verran Magnuksen silmät kestävät ilman ylimääräistä rähmimistä.
Magnuksen nenä on kyllä aika punaisen kukertava ylenpalttisesta ylimääräisestä prääsäämisestä, mutta kun tietää, mistä se johtuu, niin sen kestää (ajattelisin ainakin, koska pahempia valituksia ei ole kuulunut).
On mukavaa, kun saa lainakoiria silloin sun tällöin, kun ei omaa voi allergian takia hankkia.
Haikein mielin otin kamarin sohvan päältä pois lakanan, jonka päällä Lyllan tykkää kölliä.
Yhtäkään karvaa en lakanasta löytänyt (karvanajon aikaan niitä löytyy miljoonittain).
Niin olisi voinut lakanan viikata samoilta jalkojen sijoilta takaisin kaappiin odottamaan seuraavaa vierailua, mutta tarmokkaana huushollerskana heitin sen pyykkikoriin.

Minulla on pöydällä vieressäni upouusi kalenteri. Se onkin erilainen kuin ikinä tähänastiset ovat olleet. Tämä uusi kalenteri on kuin kirja. Iso ja kovakantinen. Ei sellainen letru kärpäslätkä. 
Vielä sivut konottavat tyhjyyttään ja vitivalkeina.
Toivottavasti päivien kohdille tulee merkintöjä. Runsaasti. Muuten tylsistyn. Ihminen on luotu liikkuvaiseksi, osallistuvaiseksi ja olemaan tylsistymättä.

Viime lauantaina oli loppiainen. Silloin oli myös Kansanlähetyksen kirkkopyhä täällä Isossakyrössä.
Kirkonmenojen jälkeen oli seurakuntatalolla lähetysjuhla.
Aluksi syötiin maittava keittolounas.
Taas piti ihmetellä, miten ihmeessä seurakuntatalojen keitot (ja muutkin ruuat) ovat niin mahdottoman maittavia? 
Tuttavattareni oli leiponut erään kerran erääseen seurakunnan tilaisuuteen pullaa.
Hän antoi aviomiehelleen luvan ottaa yhden vastapaistetun pullan pelliltä. Syötyään mies oli huokaissut, että miksiköhän nämä kristityt pullat ovat aina vähän parempia kuin muut pullat?
Hyvä kysymys ja sopii hyvin tuohon seurakunnan lihakeitonkin kohdalle.

Lähetystilaisuudessa minä sain lausua kirjoittamani lähetysrunon.
Tein sen suu kuivana ja ääni vapisten. Tuo äänen vapina on uusi ongelma lausumissessioni aikana. Tai ei se ihan uusikaan ole, mutta sen voimakkuus on jotakin uutta eikä välttämättä mikään miellyttävä uutuus.
Kamalaa on yrittää ääni vapisten irrottaa kieltä kitalaesta niin, että kukaan ei huomaisi ja että runo soljuisi edes kutakuinkin ymmärrettävässä muodossa kuulijakunnan korviin.
Sikäli mikäli yleisö kuuntelee.
Olen nimittäin kokenut senkin, että yleisö muisteli keskenään sodan jälkeisiä aikoja ja kuinka niistä selvittiin, minun posmottaessa jotakin runoa tuulien tuiverruksista ja syksyn synkeyksistä.
Turhautuneempaa tunnetta saa hakea ja tuskin niitä onkaan.
Nyt koin, että minua kuunneltiin ja sainpa 5 kirjaa myytyäkin lähetyksen hyväksi.

Kahvitusvuoro Nikolainkaupungin seuroissa osui meidän ryhmällemme viime sunnuntaina.
Nautin kahvitushukeista joka kerta.
Minua kutsuttiinkin jo heti pienenä enteellisesti Kahvi-Kaisaksi.
Seuroista ajelimme Asevelikylään toisille iltakahveille.
Ajettuamme muutaman sata metriä kirkolta Asevelikylän suuntaan, huomasi Magnus, että kuskinpuoleinen rengas oli ploosunsa, eli ilmat pihalla.
Ei auttanut hänen muu, kuin hypätä lumituiskuun kontalle auton viereen tunkrahvi tanassa.
-Istuiksä autossa, kun isä joutui lumituiskussa punnertamaan pyörää pois päältä? kauhisteli Catherine.
-Missä mä olisin istunut? Hangessako? kauhistelin vuorostaan minä.
-Ei isäsi käskenyt minua ulos ja sitä paitsi se oli kuljettajan puoleinen pyörä!
Catherine pyöritti paljonpuhuvasti silmiään.
Kyllä jälkeenpäin  hävetti myös  minuakin. Tunnustan.Ei tullut mieleenikään ulos autosta prängätä. 
Magnuksella on rautainen ammattitaito renkaiden vaihdossa. Kuudettoista renkaat vuodessa!
Ei siinä yksi vaimo mitään paina, vaikka yhden kerran autossa istuukin.
T: Kaisa Storvikt-Tunkkerström
-----------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:19-22

Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet
ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo,
nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi.
Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui.
Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille
ja kaikille villieläimille.
Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania.
Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen
ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla.
Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo.