maanantai 15. tammikuuta 2018


Ihan aluksi täytyy puhaltaa tuplafanfaarit.
Jäivät viime kerralla puhaltamatta, vaikka lukijakuntani oli lisääntynyt jälleen yhdellä, Nyt teitä on jo 75! Tervetuloa joukkoon Miina Vanilla!
TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖ. TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖ!

Enpä totisesti osaa kyllin kiittää teitä lukijoitani. Uutta Miina Vanillaa ja kaikkia teitä muita. Heitäkin ilman muuta, jotka eivät ole kirjautuneet mihinkään.
Ilman teitä ei mikään olisi mitään. Mitä hyödyttäisi itselle kirjoitella? Ei yhtään mitään. Varsinkin, kun tietää jo kaikki. Mitäs niitä enää kirjoittelemaan?
Asia on ihan toinen, kun on lukijoita, jotka lukee ja joskus ihan kommenteeraavatkin. (Se ei ole suinkaan pakollista. Lukeminenkin jo ilahuttaa).
Näin vanhemmittaan olen kyllä havainnut sen seikan, että tulee kirjoitettua jatkuvasti samoistakin asioista. Siitäkin huolimatta, vaikka on jo useampana maanantaina vuosien mittaan niitä tänne ylös kirjannut.
Ihminen nyt vaan on sellainen vanhetessaan. Hän posmottaa samat jutut uudestaan ja uudestaan.
Siis koittakaa ymmärtää, jos te, rakkaat lukijani, jo monista asioistani kaikki tiedättekin.

Uusi kalenteri retkottaa vieressäni suurena ja sivut valkoisena.
On siihen jo joitakin asioita ylös merkattu ja ihan samanmoisesti kuin edellisiinkin kalentereihin:
sotkuisesti ja epäselvästi. Kirjoitusvirheitä on sotkettu yrittäen oikeata kirjainta väärän päälle sillä seuraamuksella, että proviisorikaan ei siitä enää ota selevää.
Ja minä, kun niin ajattelin alkaa uutta kalenteria täyttämään kirjoittalla kauniilla käsialalla, järjestyksessä ja oikein. Eli niin, kuinka olen monien ystävättärieni kalentereita kuikuillessani havainnut heidän tehneen.
Mutta niin se vaan on, että millainen kalenterimerkkaaja olet vuosikymmenet ollut, sellainen tulet hautaan asti olemaan.
Pitäisi ehkä ottaa sähköinen kalenteri käyttöön. Tosin silloin ei olisi takuita enää mistään. Tarkoitan merkkaamisia, muistamisia ja menemisiä&tulemisia.

Viime viikon kalenteriaukeama konottaa aika tyhjänä. Siitä en tykkää. Pelkään, että konotukset lisääntyvät, mitä enemmän ikää tulee harteille. Haluaisin, että kalenterin lehdillä olisi runsaasti kutsuja laususkelemaan runoja sinne sun tänne.
Tietenkin on itsestäkin kiinni lähteekö muuten liikenteeseen, vai ei.
Haluaako kulkea harrastuksissa, vai ei ilman, että aina laususkella tarvitsisi.
Toistaiseksi minä olen halunnut liikenteeseen lähteä. Tänäänkin olin maanantain tapaan piirustuskurssilla.
Tämän iltaisella kurssilla olisin saanut piirtämäni rippityttökortin (rippipoikakortti on jo valmis) valmiiksi, mutta jokainen musta tussikynä pölisi kuivuuttaan, kun niitä kieli ulkona suusta availin.
Piirtäminen ja varsinkin puukynillä värittäminen käy työstä.
Ainakin silloin, jos työskentelee ja värittelee kuin minä: hartiat korvissa, rystyset valkoisina ja sormet suonenvedonomaisesti kynän ympärille tarrautuneena.
Minulla on myös periaate, että yhtäkään valkoista kohtaa ei paperiin saa jäädä (silmänvalkuaiset ainoana poikkeuksena ja hampaat, jos ne näkyvät).
Näillä metodeilla ja periaatteilla A4:n paperin, kun täyteen piirtää ja färittää, niin ei kumma, että kotiin tultuaan pitää ottaa särkypilleri. Kättä jomottaa ja ruimii ilkeästi.
Muuten piirtäminen, varsinkin kursseilla, on hauskaa.
On mukavaa olla samanhenkisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa yhdessä. Praatata, piirtää ja maalata.

Harrastuksista jos vielä puhuisi hiukkasen, niin kuoroissa laulaminen on myös hauskaa.
Ei ole kumma, että sanotaan, että kuorolaulanta pidentää ikää. Minäkin elän taatusti 20 vuotta, jonka kuorossa lauloin, enempi kuin muuten.
Minun ikäpidennykseni loppui siihen, kun jouduin laittamaan kuulokojeet. Ilman kojeita en kuule tarkasti, kuinka alttoäänet menevät (opin vain korvakuulolla, sillä nuoteista en tiedä muuta kuin että ne eivät saa kastua).
Noh, sitten kun on kojeet korvissa, kuulen kaikkien äänet niin kovaa ja kirkkaina, että tärykalvot lepattavat kuin lepakon siivet. Opi siinä sitten.

Kuorosta puheenollen olin viime torstaina Vaasan kirkossa kuuntelemassa Motzartin Requimea.
Mitään niin mahtavaa en ole taas hetkeen kuullutkaan.
Samaisessa konsertissa olisi ollut seurattavana myöskin taitavien nuorten tanssijoiden upeaa tanssiakin, mutta näkyvyys oli heikko. Siitä en ollut surullinen. Olen yhden asian ihminen.
En pysty kuuntelemaan ja katselemaan yhtä aikaa ilman, että toinen kärsii.
Kuunnellessani jotakin ihanaa musiikkia jossakin ihanassa konsertissa, minun on pantava silmät kiinni. Ei mene montaakaan hetkeä, kun alan leijailla yläilmoja kohti.
Niin kävi nytkin. Osittain. En kehdannut KOKO AIKAA pitää silmiä kiinni, koska tanssijat panivat varmasti parastaan (vaikka en heitä nähnytkään).

Konsertista menin Asevelikylään yöksi.
Tuntui mukavalta nukkua nuoruutensa (ja tietennkin vanhemman iänkin)  huoneessa.
Vuoteessa muistelin menneitä tovin, ennen kuin nukahdin.
Muistelin muun muassa sitä, kun teini-iässä ollessani, äitini vuokrasi huoneeni kahdelle ammattikoulussa opiskelevalle nuorukaiselle.
Pelkäsin ihan hirveästi, että pränkään unissani (kuljeskelin ylt´ympäriinsä unissani noihin aikoihin) huoneeseeni ja kampean sängyssäni nukkuvan nuorukaisen lattialle ilmoittaen, että tämä on minun kutjuni!!!
Minulla oli tapana myös puhua unissani noihin aikoihin.
Kaikki meni kuitenkin hyvin koko vuokra-ajan. Yhden ainoan kerran kuljin unissani poikien alivuokralaisina ollessa ja silloinkin menin ulko-ovesta suoraa pihalle.
Lumi oli sen verran viileätä paljaita jalkoja vasten, että hetkeksi heräsin jonkinmoiseen horteeseen.
Äitini tuli perässäni ulko-ovelle ja kysyi hiljaa ja varovaisesti, että mihinkä matka?
Unissakävelijältä ei saa kuulemma mitään paljon kysellä, eikä missään tapauksessa herättää, siitä varovaisuus.
-Vessaan tietenkin, olin minä sähissyt.
Itse en oikein kunnolla muistanut tapauksesta aamullakaan mitään. Kaikki kuitenkin näytettiin ja näyteltiin minulle tarkasti askel askeleelta ja sähinä sähinältä moneen kertaan ja monta vuotta.

Perjantaina palasin Hälvänmutkalle. Mukana kyydissä oli mieluinen vieras: Vivianni.
Lauantaina menimme Botnia-Halliin Joonathanin salibandymatsia seuraamaan.
Sunnuntaina oli uusi matsi ja ei kun Botnia-Halliin jälleen.
Nyt nähtävä peli olikin sellainen, jonkamoista en kuuna kullan valkeana ole ennen nähnyt ja toivon totisesti, että en kuuna kullan valkeana enää näekään.
Vastapuolen joukkueella on vielä oppimista häviämisessä.
Hyvän häviämisen taidon on syytä olla tietenkin pelaajalla kuin pelaajalla hanskassa. Häviäminen on taitolaji.
Nyt pelatussa pelissä taklattiin, tuupittiin, naurettiin ivanauruja, mölyttiin, soitettiin suuta, maattiin taklattuna kanveesilla ja vaikka mitä.
Ambulanssikin hälytettiin paikalle. Näytti erään nuorukaisen lento aidan yli terävien rappusten päälle niin vakavalta (ja vakavaa se tietenkin olikin), että oli pakko kutsua hoitohenkilökuntaa paikalle.
Lopulta ainakin näytti siltä, että asiasta olisi selvitty pelkällä säikähdyksellä.
Minun tuli paha olla. Henkinen valmennus nuorukaisille ja vanhemmillekin, eí taidakaan olla ollenkaan turhaa.

Tänään leivoin marjahillopiirakan omena&puolukkahillosta.
Olen joskus aiemminkin lurauttanut taikinaan voin, tai margariinin asemesta öljyä.
Niin tein nytkin. Tavallisestihan tavalliset öljyt, rypsit, rapsit sun muut sellaiset, eivät maistu hongalta ei haavalta.
Noh TÄMÄ öljy maistui. Ompelukoneöljyltä.
Sanomattakin on selvää, että tästä piirakasta on paloja jäljellä vielä parin viikonkin päästä. Uutta ei kuitenkaan leivota, ennenkö viimeinenkin koneöljypala on syöty.
T: Kaisa Singerolja-Pirogälv
--------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:23-25

Ja mies sanoi:
-Tämä se on! Tämä on luu minun luustani
ja liha minun lihastani.
Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu.
Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa,
niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.
Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa,
eivätkä he tunteneet häpeää.



maanantai 8. tammikuuta 2018


Tänään lähti kuusi. Se kannettiin vintin pankolle odottamaan aikaa parempaa, eli seuraavaa Joulua. Oksiltansa kerätyt uudet kultapallot on pakattu pussiin. Pallukoista irtosi aika lailla kultahilettä. Kamarin lattia kimmeltää nyt tosi kauniisti. Ties kuinka kauan.
Ellen nyt sitten innostu taas ottamaan sitä 100-vuotiaan Maijan hyvää huone/päivä-metodia käytäntöön. 

Ylläolevat kuvat ovat vuodelta 2015, elleivät vanhempiakin.
Laitoin ne kuitenkin tämänkertaisen mhvv:n alkuun syystä, että uusia ei ole ja ilma oli tänään tismalleen samanmoinen kuin yläkuvassa on. Myös Lyllan (kts. alempi kuva) on ollut meillä toista viikkoa kaupunkipaossa ja on tismalleen saman näköinen kuin tuossa vanhassakin kuvassa.
Yläkuvassa näkyvän tuuliviirin siivet ovat saman lailla päreinä tänään kuin kuvanottohetkellä, joten siitäkin syystä vanha kuva puoltaa paikkaansa.
Enkä sitä paitsi ole ollenkaan hiiden vissi, annanko uusia siivekkeitä myllyyn ikinä laittaakaan. Kesäisin, kun nukutaan ikkunat selkosen selällään, kantautuu  siipien louskutus ja muttereiden kitinä häiritsevästi korviin estäen nukahtamista ja herättäen, jos vaikka on onnistunut saamaan unen päästä kiinni. Mitäs turhia sellaisia härpäkkeitä myllyyn menee laittamaan?

Lyllan oli siis toista viikkoa meillä. Sen verran Magnuksen silmät kestävät ilman ylimääräistä rähmimistä.
Magnuksen nenä on kyllä aika punaisen kukertava ylenpalttisesta ylimääräisestä prääsäämisestä, mutta kun tietää, mistä se johtuu, niin sen kestää (ajattelisin ainakin, koska pahempia valituksia ei ole kuulunut).
On mukavaa, kun saa lainakoiria silloin sun tällöin, kun ei omaa voi allergian takia hankkia.
Haikein mielin otin kamarin sohvan päältä pois lakanan, jonka päällä Lyllan tykkää kölliä.
Yhtäkään karvaa en lakanasta löytänyt (karvanajon aikaan niitä löytyy miljoonittain).
Niin olisi voinut lakanan viikata samoilta jalkojen sijoilta takaisin kaappiin odottamaan seuraavaa vierailua, mutta tarmokkaana huushollerskana heitin sen pyykkikoriin.

Minulla on pöydällä vieressäni upouusi kalenteri. Se onkin erilainen kuin ikinä tähänastiset ovat olleet. Tämä uusi kalenteri on kuin kirja. Iso ja kovakantinen. Ei sellainen letru kärpäslätkä. 
Vielä sivut konottavat tyhjyyttään ja vitivalkeina.
Toivottavasti päivien kohdille tulee merkintöjä. Runsaasti. Muuten tylsistyn. Ihminen on luotu liikkuvaiseksi, osallistuvaiseksi ja olemaan tylsistymättä.

Viime lauantaina oli loppiainen. Silloin oli myös Kansanlähetyksen kirkkopyhä täällä Isossakyrössä.
Kirkonmenojen jälkeen oli seurakuntatalolla lähetysjuhla.
Aluksi syötiin maittava keittolounas.
Taas piti ihmetellä, miten ihmeessä seurakuntatalojen keitot (ja muutkin ruuat) ovat niin mahdottoman maittavia? 
Tuttavattareni oli leiponut erään kerran erääseen seurakunnan tilaisuuteen pullaa.
Hän antoi aviomiehelleen luvan ottaa yhden vastapaistetun pullan pelliltä. Syötyään mies oli huokaissut, että miksiköhän nämä kristityt pullat ovat aina vähän parempia kuin muut pullat?
Hyvä kysymys ja sopii hyvin tuohon seurakunnan lihakeitonkin kohdalle.

Lähetystilaisuudessa minä sain lausua kirjoittamani lähetysrunon.
Tein sen suu kuivana ja ääni vapisten. Tuo äänen vapina on uusi ongelma lausumissessioni aikana. Tai ei se ihan uusikaan ole, mutta sen voimakkuus on jotakin uutta eikä välttämättä mikään miellyttävä uutuus.
Kamalaa on yrittää ääni vapisten irrottaa kieltä kitalaesta niin, että kukaan ei huomaisi ja että runo soljuisi edes kutakuinkin ymmärrettävässä muodossa kuulijakunnan korviin.
Sikäli mikäli yleisö kuuntelee.
Olen nimittäin kokenut senkin, että yleisö muisteli keskenään sodan jälkeisiä aikoja ja kuinka niistä selvittiin, minun posmottaessa jotakin runoa tuulien tuiverruksista ja syksyn synkeyksistä.
Turhautuneempaa tunnetta saa hakea ja tuskin niitä onkaan.
Nyt koin, että minua kuunneltiin ja sainpa 5 kirjaa myytyäkin lähetyksen hyväksi.

Kahvitusvuoro Nikolainkaupungin seuroissa osui meidän ryhmällemme viime sunnuntaina.
Nautin kahvitushukeista joka kerta.
Minua kutsuttiinkin jo heti pienenä enteellisesti Kahvi-Kaisaksi.
Seuroista ajelimme Asevelikylään toisille iltakahveille.
Ajettuamme muutaman sata metriä kirkolta Asevelikylän suuntaan, huomasi Magnus, että kuskinpuoleinen rengas oli ploosunsa, eli ilmat pihalla.
Ei auttanut hänen muu, kuin hypätä lumituiskuun kontalle auton viereen tunkrahvi tanassa.
-Istuiksä autossa, kun isä joutui lumituiskussa punnertamaan pyörää pois päältä? kauhisteli Catherine.
-Missä mä olisin istunut? Hangessako? kauhistelin vuorostaan minä.
-Ei isäsi käskenyt minua ulos ja sitä paitsi se oli kuljettajan puoleinen pyörä!
Catherine pyöritti paljonpuhuvasti silmiään.
Kyllä jälkeenpäin  hävetti myös  minuakin. Tunnustan.Ei tullut mieleenikään ulos autosta prängätä. 
Magnuksella on rautainen ammattitaito renkaiden vaihdossa. Kuudettoista renkaat vuodessa!
Ei siinä yksi vaimo mitään paina, vaikka yhden kerran autossa istuukin.
T: Kaisa Storvikt-Tunkkerström
-----------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:19-22

Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet
ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo,
nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi.
Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui.
Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille
ja kaikille villieläimille.
Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania.
Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen
ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla.
Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo.

 


maanantai 1. tammikuuta 2018


Ihan, ihan aluksi töräytän kuvitteellista torvea!
Lukijakuntaani on liittynyt jälleen upouusi lukija. Töttörööö, töttöröö, töttöröö!!!
Tervetuloa Mauri! 
On aina ilahuttavaa, kun saa uusia seuraajia sivustoillensa. Kirjoittaminen on silloin niin mielekästä ja menee kuin huomaamatta ohitse mahdolliset lopetusaikeet- ja vinkeet,
Ne sellaiset vinkeet, kun tuppaavat niin herkästi nuppiansa pinnan päälle nostaa.
Kommenttien saaminen on myös mukavaa. Odotan niitä ja luen ne aina ällätikun kanssa.
En ole niihin vastannut, koska ajattelen, että ne ovat kannanottoja jo kirjoittamaani. Nyt olen tullut toisenmoisiin ajatuksiin!
Olen päättänyt uuden vuoden- ja uusien tuulien alkaessa, että tästä lähtien vastaan aina blogiini kirjoitettuihin  kommentsuuneihin. Aina. Ellen heti, siinä siunaamassa hetkessä, niin ennen seuraavaa maanantakia kumminkin.
Kommentsuunivastauspäätökseni ei ollut kuitenkaan mikään uuden vuoden lupaus.
Sellaisia en ole tehnyt kymmeniin vuosiin. Tai...liekkö yhden kerran koko pitkän elämäni aikana?
En muista, mitä mahdoin luvata, mutta sen muistan, että lupaus ei pitänyt.
Varmaan jotain laihdutusta, tai kuntoilua liippaava lupaus  se oli. Niitä sellaisia asioita liippaavat lupaukset eivät muutenkaan vielä koskaan ole kohdallani toteutuneet.
Pyrkimykseni on kyllä aina pitää lupaukset noin yleisesti ottaen.
Aika hyvin olen siinä onnistunutkin. Parhaiten onnistuu, kun ei lupaa mitään. Tekee vaan.

Joulun aika oli ihanaa, kuten aina.
Olen jouluihminen kiireestä kantapäähän. Ollut aina. Lapsesta saakka. 
Muistan, miten äiti usein, hyvissä ajoin ennen joulua, väänteli käsiään ja voihki,  kuinka nyt tulee NIIN köyhä joulu, että ikinä ei NIIN köyhää joulua ole ollut...niisk...nyysk...niisk...
Olin pikkarainen tyttö, mutta osasin rauhoittaa häntä ja tein kovasti töitä saadakseni hänet toisiin mietoksiin ja rypyt otsalta suoristumaan.
Muistutin topakasti häntä menneistä jouluista, kuinka aina on ollut mukavaa kokoontua suvun kesken, kuinka aina on ollut herkullista ruokaa yölläkin syödä, kuinka aina on ollut lahjoja pussissa ja niin edelleen ja niin edelleen.
-Pääasia on se ihana joulun tunnelma, enkä minä välitä paljoista lahjoista. Kuha jotaki (mikä oli ihan totta ja pätee vieläkin), lohdutin, mielestäni viisaasti, äitiä.
Tiesin, että viimeistään tuo kirjoittani viimeinen lause helpottaa äidin tuskatilaa ja toistin sen muutaman kerran perätysten.

Joulu nyt vaan on niin ihmeellinen. Ilman kaameita hössötyksiä (joskin nekin kyllä ovat ihan mukavia).
Muutamia-, tai tismalleen ottaen kolmekymmentä vuotta olen ymmärtänyt, mikä se ihmeellisyys joulussa perimmältään ja loppujen lopuksi oikein on. No, Jeesuksen parituhatta vuotta sitten tapahtunut syntymä tietenkin. Siitä kaikki hyvät ja ihanat fiilikset johtuvat.
Olen saanut käydä sillä paikalla, jossa Jeesuksen syntymätalli sijaitsi. Siihen on rakennettu kirkko päälle. Kaikkiin paikkoihin, joissa on jotakin Jeesukseen liittyvää tärkeää tapahtunut, on rakennettu päälle kirkko. No, sehän on vaan hyvä. 

Joulutraditiomme olivat hivenen toisenlaisia tänä jouluna, mikä sekin on vaan hyvä. Ei ole mukavaa, jos menettää yöunensa ja ruokahalunsa sen takia, että joku traditio ottaa katketakseen, tai muuttuakseen.
En nyt kaikkia muutoksia kirjaa ylös, mutta tässä muutama:
70-vuotta vanha punajoulupallokuusi-tradition, joka katkesi oikeastaan  jo hiukan viime vuonna,
tilalle on tullut kultapallukkatraditio.
Aaton joulusauna-traditio  muuttui jo viime vuonna aatonaatonjoulusaunaksi, muuttuen tänä vuonna "kuhan jouluviikolla"-saunatraditioksi.
Meillä on ulkosauna ja sen lämmittäminen ei käy tuosta vaan. Varsinkin, kun touhua on monen moista.
Hautausmaakierros jäi tänä vuonna pois ja hartaustilaisuus. 
Vietimme aikaa rakkaan ihmisen tykönä, joka ei enää jaksa osallistua joulunviettoon kuten ennen.
Hautausmaalle menemme lähiaikoina kaikessa rauhassa kynttilöitä viemään.

Kuluvan vuoden ensimmäisen mhvv:n ensimmäisessä kuvassa on pukki ja Lyllan.
Lyllan rakastaa joulun pukkitraditiota. Se tietää ja muistaa edellisiltä vuosilta, että sille on pussukassa lahja, jos toinenkin, Niinpä se menee välittömästi j-pukin nokan eteen odottamaan.
Me muut nyt edes yritämme laulaa joulupuu on rakennettu-biisiä ja vastata tyhmänä-, tai kilttinäoloista "totuuden" mukaisesti.
Sain lahjaksi huivin ja suklaalevyn, sekä etukäteen värillisen ihokreemituubin.
Hyviä lahjoja ja lukumääräkin oli kohillaan, kuten aina ollut on.

Viime yönä vaihtui vuosi. Hyvää ja siunauksellista tätä vuotta kaikille!
Tuokoon alkava vuosi 2018 muassaan kaikenlaista hyvää, iloista ja kestävää. Turvaa ja toivoa.
Käsi Jeesuksen kädessä on turvaisaa ottaa uusi vuosi vastaan.

Tänä uutena vuotena oli meidän vuoro kutsua Maikku ja Eerikki uudenvuodenvalvojaisiin Hälvänmutkalle. Viime vuonna oltiin Kaijantiellä.
Lyllan on meillä myös jokavuotinen uudenvuodenvieras. Näillä huudeilla ei ammuta ilotulitusraketteja (Lyllanin mielestä varmaan kauhukammoraketteja) sillä siivolla kuin kaupungissa.
Nytkään minun korvani ja silmäni eivät rekisteröineet mitään, vaikka oli uudet patteritkin kuulokojeissa. Lyllan kuitenkin kuuli, koska se kuuhosteli suu auki ja loppuillasta ihan huohotti. Tavallisesti lötkönä lerpattavat korvat olivat puoliksi pystyssä, eikä ottanut kuuleviin korviinsa rauhotteluja, eikä järkipuhetta muutenkaan.
Ilta meni meillä ihmisillä mukavasti. Kahviteltiin ja pitsateltiin.
Oli muuten vihoviimeisen laitimmainen kerta, kun teen vieraille pitsaa (jos sitä tatamimattoa pitsaksi yleensä voi sanoa).

Huomenna menen hammaslääkäriin. Viime keväänä leuka väpättäen kyselin, pääsisikö hampaidentarkistukseen?
Puolen vuoden päästä luvattiin antaa aikoja. Niin myös tapahtui ja huomenna on vihdoin h-hetki. 
Pelottaa, kauhistuttaa, hävettää, oksettaa ja itkettää. Jaa, että kipuako pelkään? Ei, vaan tohtorin huokauksia ja pään pyörityksiä.
T: Kaisa Tandsönder-Amalqvist

Ps. Toisessa kuvassa on peräkammarimme joulusotisovassa.
-----------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:15-18

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan
viljelemään ja varjelemaan sitä.
Herra Jumala sanoi ihmiselle:
"Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista.
Vain siitä puusta, joka antaa tiedon
hyvästä ja pahasta, älä syö,
sillä sinä päivänä, jona siitä syöt,
olet kuoleman oma."
Herra Jumala sanoi: " Ei ole ihmisen hyvä olla yksinään.
Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen."





maanantai 18. joulukuuta 2017


Joulunvalmistelutyöt ovat monessa kodissa kiihkeimmillään.
Niin myös meillä.
Oli ihan parasta kivuta kaiken keskeltä vinttipöksään väsäämään mhvv:tä.
Pois Magnuksen tieltä, kun hän imuroi ja kuuraa lattioita.
Kyllä minäkin olen tehnyt kaikenlaista Joulun eteen ja sitä silmällä pitäen. Pitemmänkin aikaa jo, ettei vain tällä joulunalusviikolla.
Mutta, koska on olemassa vanha sanonta "Laiska töitänsä luettelee", niin en kehtaa kertoa, mitä kaikkea on tullut touhuttua. 
Maunon töistä voin vielä kertoa, että hän KARSTASI (muunlainen puhdistusverbi ei työtä kuvaa) alakuvassa näkyvän ...en muista, mitä PIISINOTTA on "suomeksi".
Joka tapauksessa kyseessä on sellainen peltinen lippa puuhellan päällä, joita ennen vanhaan puuhellojen päälle tamuloitiin.
Kyse on aataminaikuisesta liesituulettimesta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Mitään tuo ko. tuuletin ei kuitenkaan tuuleta. Päinvastoin.
Huusholli haisee aina viikon jälkeenpäin, jos esimerkiksi lättyjä innostuu paistelemaan, tai muuten vaan kährästämään paistinpannussa jotakin sapuskaa.
Kyseinen aataminaikuinen liesituuletin kerää myöskin kiitettävästi rasvat ja pölyt hipiäänsä sentin paksuiseksi tahmakerrokseksi. Tahman puhdistaminen on todella työlästä ja aikaa-, pesuainetta ja tupakkia kuluu valtaisat määrät joltisenkaanmoisen tuloksen saavuttamiseksi. 
Hohhoijaa!
Lippaa ei kuitenkaan sovi poistaakkaan, koska joskus hellassa pidellään tultakin.
Silloin, jos joskus, on tuo kuuppa varmasti tarpeellinen. Tosin en tiedä miksi? Mitään se ei ime. Jospa se sitten työntää hellasta loimuavaa lämpöä keittiöön? Mene ja tiedä.
Puuhella itsessään on ehdottoman in ja must. Ainakin, jos sähköt jostain syystä ovat poikki ja pitäisi saada kahvia. 

Jos jotakin on tullut viimeviikolla meikäläisenkin tehtyä, niin syötyä.
Eikä ihan mitä tahansa, vaan kunnon joulumenyitä. Maanantaina (josta jo edellisellä kerralla kerroinkin) ja tiistaina (ja siitäkin revitin edellisessä kirjoituksessani) söimme maukkaita jouluruokia kupumme täyteen.
Joulupuuronsyöminen seurakuntatalolla on vielä kokonaan kertomatta.
Torstaina oli kirkkovaltuuston kokous, johon tuustoon minullakin on kunnia kuulua.
Kokous aloitettiin riiskryynipuurolla ja luumukiisselillä. Jouduin syömään kaksi napollista puuroa, koska oli kahta eri sorttia puuronpäälle pantavaa: kanelisokeria ja luumukiisseliä.
Niitähän ei voi laittaa samalle lautaselle yhtä aikaa ja niitähän on pakko kumpaakin syödä. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri.
Kaiken puuronsyömisen päälle oli vielä torttukahvit. Lienee tarpeetonta mainita, että mahani oli kuin patarumpu kokouksen ajan. Ota siinä sitten asioihin kantaa. Varsinkin semmoiseen, jonka jo kerran on äänestyksessä hävinnyt. Jos ei olisi tullut syötyä niin mahdottomasti puuroa, niin olisin kyllä...;)

Yläkuva on otettu Vaasan pääkirkossa jokunen vuosi takaperin. Olen luultavasti lausunut siellä olleessa tilaisuudessa runoja, tai sitten lausuntasessio on vielä edessä. En muista.
Muistamisesta tulikin mieleeni, että luin tänään netistä jutun, jossa lueteltiin 17 kohtaa, joidenka pitäisi hälyttää ja laittaa kellot soimaan alkavasta muistisairaudesta.
Niistä seitsemästätoista kohdasta 15 sopi mielestäni minuun enemmän kuin hyvin.
Se tuntui kamalalta ja huolestuin aika lailla.
Tiesin, että ei olisi pitänyt lukea yhtäkään kohtaa. Olisi pitänyt jättää ne samalla lailla lukematta kuin lääkepurnukoissa olevat sataan sikkraan taitetut sivuvaikutuslistatkin.
Kerran erehdyin vaikutuslistan lukemaan (minulla ei onneksi ole mitään lääkitystä, mutta joskus harvoin, kun joutui antibioottikuurin johonkin röppöriin ottamaan).
Listan lukemisesta johtui, että otettuani pillerin alkoi välittömästi maailma pyöriä silmissä, sydän oli muutaman varvin lyömättä, ripulin jälkeen seurasi ummetusta, oksennuksista ja ihottumanäppylöistä puhumattakaan.
Nyt yritän muistilistan luettuani rauhoittua. Minkäs teet ja mitä sille voi, jos muistisairaus tulee?
Ei yhtään mitään. En usko, että ristikoiden täyttäminen auttaa. Sitä paitsi en nuorenakaan saanut niitä menemään läpi. Helppojakaan. Sudokujen tekeminen auttaa kuulemmaasti myös. 
Voi olla. En ole koskaan niitä voinut ratkoa, koska en ymmärrä kuinka niitä ratkotaan.
Toivottavasti pian unohdan ne 15 kohtaa ja voin rauhassa keskittyä joulutekemisiin. Mitäs niitä nyt vielä olikaan?....

Sunnuntaina lähdimme Magnuksen kanssa Vaasankaupunkiin. 
Ensiksi Aija-Kanitan tykö, sitten Huutoniemen kirkolle seuroihin. Sain seuroissa lukea malliksi runon ja pitää mainospalopuheen Tulppaani-kirjasta. Sain kuin sainkin kaksi kirjaa myötyä.
Olen varma, että ainakin kaksi taas ilahtuu avatessaan lahjapakettia. Ei ehkä siinä heti, mutta välittömästi luettuaan.
Seuroista menimme Asevelikylään. Siellä puolestaan joku pettyi. Raskaimman jälkeen.
Emme muistaneet ostaa Lululle vakio tuliaista. Lakupötköä. Vieläkin näen mielessäni syyttävästi tuijottavat silmät edessäni. 
Nyt lopetan ja kipaisen alakertaan katsomaan, saako tässä talossa iltakahvia ollenkaan.

Oikein Hyvää ja Siunattua Joulua sinulle rakkahistakin rakkahin lukijani.
Ensi Vuonna tavataan jLs.
T: Kaisa Minnehufvud-Sjuksten

---------------------------------------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan
2:12-14

Tämä on merkkinä teille: te löydätte
lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.
Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä
suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
-Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

 


tiistai 12. joulukuuta 2017


Kuvassa lukea posmotan runoa eräässä joulujuhlassa parisen (ellei kolmisen) vuotta sitten. 
Minulla näyttää olevan juhla-asuna se paljonpuhumani ns. pallohame.
Kun olin työelämässä (postipuksuna) laitoin aina joulunaikaan äitini virkkaamat punaiset pyöreät joulupallot korviini. Pallot olivat suuret ja komeat, niin kuin nyt vaan äitini tekemät koristeet aina olivat.
-Pallot eivät sovi pulleaposkisille, sanoi eräs asiakas minulle liimaillessaan joulukortteihinsa postimerkkejä.
-Piilarit eivät sovi pullosilmäisille, sanoi vuorostaan hyvä ystäväni minulle, kun piilolinssien perään haikailin.
-Pallohame ei sovi pullealle, voisi joku sanoa kuvaa katsellessaan (ja itsekin sanon).
Totta, mutta siitä huolimatta minä pallokläningin itselleni ostin. En enää välitä sanomisista pätkääkään (pyhkii salaa kuuman, kimmeltävän kyyneleen poskipäältään).
Tällä haavaa tuo pallohame mahtuu jo jopa aika kunnolla kiinnikin, joten voi olla, että kiskaisen sen tänään taas ylleni muutaman välivuoden jälkeen.

Pitkästä aikaa maanantaiblogi ilmestyykin näin tiistaina.
On tietenkin sattunut tapauksia, että maanantaibloginkin kirjoittaminen on luiskahtanut tiistain puolelle, mutta sitä sentään on aloitettu maanantakina.
Eilen ei edes aloitettu, koska olin illalla Ep:n Kristillisdemokraattien piirihallituksen jouluaterialla Östermyrassa.
Juhlallinen ateria, juhlallinen hallitus, juhlallisine jäsenineen ynnä puolisoineen ja juhlallinen paikka. Entinen hevostalli kuulemma. Pilttuita ei enää ollut jäljellä ja vaikka olisi ollutkin, niin ei olisi haitannut. Hevospilttuut on kivoja.
Ruoka oli hyvää. Ruoka on aina hyvää ja varsinkin jouluruoka.
Söin kuitenkin varovasti ja siipiäni myöden, koska, kuten kaikki te miljoonat lukijani muistatte, vatsalaukkuuni mahtuu tätä nykyä oudon niukasti sapuskaa kerralla kokoonsa nähden.
Ennen sitä meikäläinenkin pystyi syömään kaikkia sortteja (lanttu-, porkkana-, imelletty peruna- ja maksalaatikko plus perunaa, soossia ja muita putinkeja monta napollista yhteen menoon. Unehuttamatta tietenkään joululimppuja, rosolleita, kalkkunoita, savulohia  sun muita tilpehöörejä, mitä joulumenuuseen aina pitää kuulua.
Hyvin meni juhlaruokailu, enkä tullut kipeäksi.
Sen sijaan, atrian jälkeen lukemani runon jälkeen,  alkoi ohimoita ja pään sisustaa ruimia.
Runonluku meni huonosti ja runokin oli aika...öh...monisanaisen mitäänsanomaton, vaikka itse sanon. Ja minulla, jos jollakin, on kanttia sanoa, kun olen sen itse kirjoittanut.

No, sitten. Ei vähä mittään, mutta tänään on taas jouluillallinen! Ja tietenkin Östermyrassa!
Tällä kertaa syömään kokoontuvat Kansanlähetyksen työntekijät ja sopimusperäiset- sekä aluejulistustyöntekijät vaimoineen ja miehineen. Minä kuulun aluejulistustyöntekijän vaimon  kastiin.
On hauskaa syödä jouluillallisia joka ilta.
Jaa, että eikö sitä kyllästy niihin?
-Ei!
Minä en kyllästy jouluatrioihin ikinä. En myöskään kaalilaatikkoon. Työssä ollessani hain ruokatuntisin seinän takana olevasta kaupasta joka päivä valmiskaalilaatikkorasian.
Aioin tehdä tutkimusta siitä, kuinka kauan ottaa, kunnes tämä frouva kyllästyy AINA SAMAAN ruokaan.
Koe meni pyrstölleen. Se loppui kestettyään muutaman viikon.
Ei siitä syystä, että olisin kyllästynyt, vaan siitä syystä, että kyllästyin, kun en kyllästynyt. Mitäs ippiä sellaista koetta on jatkaa.

Itsenäisyyspäivänä meidät oli kutsuttu juhliin. Ei ihan Linnan, mutta ei jäänyt paljon puuttumaankaan. Nimittäin Suomen Ilmajoelle.
Tunsimme itsemme hyvin tervetulleiksi ja rakastetuiksi perille tultuamme (kuten varmaan kaikki Linnaan saapujatkin).
Vesku ja Tiinu (nimet muutettu) tervehtivät meitä halaamalla lämpöisesti (kuten varmaan Jenni ja Saulikin olisivat tehneet, mutta on eri asia halata kahtatuhatta ihmistä kuin kahta).
Tarjoilut olivat aivan mahdottoman maittavia ja suussa sulavia (kuten Linnassakin).
Illan puheenaiheet olivat maailman tärkeimpiä, parhaita ja mukavimpia (kuten varmasti Linnassakin. Ainakin joillakuilla).
Me puhuimme Kuninkaan Pojasta ja hänen tuntemisestaan koituvista hyvistä seuraamuksista.
Illaksi tulimme kotiin ja katselimme televisiosta niitä toisia juhlia. Siksi nyt pystynkin niin hyvin vertailemaan. Meidän omia ja niitä.
Pukuloistossa emme Tiinun kanssa jääneet Linnan leidien kanssa hopealle (tai ehkä Mintulle  ja Jennille piirunverran).

Viime viikko oli oikein kyläilyviikko muutenkin. Maurin ja Leilan luona olimme oikein kutsuttuina myös. Ylenpalttista hyvää saimme nautiskella heidänkin kodissaan ja hyvässä seurassaan.
Aija-Kanitan luona kävimme tietenkin myös. Se on selvä se.

Sunnuntaina oli Telluksen komeimmalla kirkolla (Vaasan Huutoniemen kirkko) Vaasan Kansanlähetyksen joulujuhlat. Minun ryhmälläni ja toisella muulla ryhmällä oli kahvitusvuoro.
Ennen kuin siitä kerron, tarkennan, että kukin saa laittaa mielessään Telluksen komein kirkko-tittelin eteen sen oman rakkaan kirkkonsa. 
Minulla Telluksen komeimman kirkon eteen kuuluu neljä (fyra) kirkkoa. (Riippuu, kussa kullakin kerralla olen.)
Ne neljä ovat: Isonkyrön uusi kirkko, Isonkyrön vanha kirkko, Vaasan kirkko ja Huutoniemen kirkko. Tarkennuksena vielä, että ikinä en ole epäkomeaa kirkkoa nähnyt. En ikinä!

Joulujuhlakahvitus meni hyvin. Kaikki sujui kuin rasvattu, kun oli tupla miehitys. Minä sain kaadella kahvia. 
Loppusiivoukset ja tiskaamiset sujuivat alta aikayksikön. Minä pyyhkielin kuin hidastetussa filmissä märällä rätillä vielä ruokasalin pöytiä, kun porukka tuli ääreni silmät pyöreinä ja sanoivat lopettaneensa työt jo aikoja sitten. Ymmärsin vihdoin lopettaa minäkin ja suuntasimme kulkumme kivenheiton päässä olevaan Asevelikylään. Erkki oli paistanut lättyjä ja hakenut sokerimunkkeja. Söin kaksi lättyä, enkä yhtäkään munkkia. Sattuneesta syystä. Röyh!
T: Kaisa Märgrät-Munkbär
---------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:8-14

Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin,
ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt.
Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita,
jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä,
ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun
sekä hyvän- ja pahantiedon puun.
Eedenistä sai alkunsa joki, joka kasteli puutarhan ja joka sieltä lähtiessään
jakaantui neljäksi haaraksi.
Ensimmäisen nimi oli Pison.
Se kiertää kohti Havilan maata, missä on kultaa,
ja sen maan kulta on hyvää.
Siellä on myös suitsutuspihkaa ja onykskiveä.
Toisen joen nimi on Gihon. Se kiertää koko Nubian maan.
Kolmannen nimi on Tigris ja se virtaa Assurin editse.
Ja neljäs joki on Eufrat. 




maanantai 11. joulukuuta 2017

Maanantaiblogi muuttuu tänään ja tällä viikolla väliaikaisesti tiistaiblogiksi.
Tänä iltana menen herkuttelemaan jouluruokia Östermyraan. :D

maanantai 4. joulukuuta 2017

Kaikki, siis ihan kaikki, siivoushommat ovat ihan seis. Kuvassa näkyvälle pöydälle ei mahtuisi tulppaanivaasia. Tai ainakaan se ei pääsisi noin oikeuksiinsa kuin tuossa  kuvassa näyttää pääsevän.
Huushollimme on tälläkin hetkellä kuin sudenpesän oviaukko. Aivan samoin kuten kaikkina edellisinä vuosinakin. Siitä syystä en olekaan tippaakaan huolissani. Kaikki hoituu.
Uskon, että paikat ovat putsussa (ainakin melkein) aattoon mennessä.
Luotan lujasti siihen usein mainitsemaani joulusiivousintooni. Ainoa aika vuodesta, kun meikäläistä huvittaa edes ajatella siivousta on joulunalustaviikot- ja päivät.
Nyt joku teistä voi ajatella, että kalenterini on ollut viimeviikon kohdalta tupaten täyteen merkitty. On tapahtunut kaikkea kivaa ja siitä syystä en ole ehtinyt siivota. Se joku ajattelee siinä valitettavasti täysin pieleen.
Kalenterissani ei ole örmintöjä senkään vertaa kuin tavallisesti. 
Päivät ovat vaan valuneet ohitse, unhon suohon, päätä käännellessä ja kynsinauhoja repiessä.
Monta kertaa on mieleeni tullut siinä peräseinää tuijotellessani, että tämmöseltäköhän sitten tuntuu siellä vellitalossa?
Jotkut teistä miljuunista lukijoistani muistanevat, että minulla on taipumus istua ja tuijotella tyhjyyteen silloin tällöin. En ole moisesta tuijottelusta sen kummemmin pitkän elämäni aikana ollut huolissani vasta kun nyt, lähestyessäni totaalista tuijotusikää.
Charles kehotti minua tänään merkkaamaan ylös kaikkea, mitä lapsuudessani ja elämäni aikana on tapahtunut. -Nyt on aika tehdä se, kun et ole vielä kovin paljoa kääkkyyntynyt, lisäsi hän tulta hiillokseen.
-Oikeastaan en muista lapsuudestani paljon mitään. Ne samat, tutut asiat vaan, jotka olen kertonut perhekunnalle ja kaikille jo sataan, ellei ihan kahteensataankin kertaan.
Syy, että yleensä lapsuusajan happeningit tulivat puheeksi, johtui Facebookissa joulukuun ensimmäinen päivä aloittamastani Kaisan adventtikalenterista.
On menossa vasta neljäs luukku ja nyt jo hiostuttaa! Kuinka saan aikaseksi vielä 20 luukullista asiaa? Nimenomaa UUTTA asiaa? 
Noh, eiköhän sitä jotakin muistoa ja asiantynkää aina takafikkarista löydy. Voivat olla toki aika tyynni kaluttuja aiheita, mutta ei auta.
Tuosta tuijottelusta tuli mieleen taas se usein ennenkin itkemäni juttu. Se, kun ollessani 16-vuotias, eräs sukulainen (aika kaukainen ja kuollutkin jo kauan, kauan sitten) katsoi minua ja loihe lausumaan, että nyt on Kaisallekin tullut hiukan ilmettä silmiin!
Mietin silloin, että mimmonen suu auki, nurkassa kyhjöttävä ääpsä sitä onkaan tullut oltua kaikki kuudettoista vuodet!
Tästä olen kirjoittanut monella foorumilla, mutta se on niin jättänyt ankarat arvet sieluni syvimpiin sopukoihin, että tykkään aina itseäni ja muita siitä muistuttaa. Ja antaa hyvän esimerkin siitä, mitenkä ei pidä sukulaistytölle (eikä kenellekään muullekaan) mennä suoralta kädeltä sanomaan, vaikka ehkä mieli tekisi ja olisi aihettakin.
No, jos tämmöttis muistoja on kerrottavana, niin ei kumma, ettei muista mitään.
Mennyt on mennyttä ja tulevainen ei ole vielä tullunna.
Kinnusen Saara (vaasalainen perheterapeutti, kirjailija, kolumnisti ja ja vaikka mitä) sanoi kerran eräällä luennollaan viisaasti jotenkin tähän tapaan:
-Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän voi vaikuttaa ja hoitaa asioita siellä menneisyydessäkin.
Saara kehotti rukouksessa pyytämään, että Jumala toimisi näin. Menisi sinne menneisyyteen, kun kerromme kaikki tuskat ja paskat, mitkä meitä vaivaa ja ahdistaa ja parantaisi ja eheyttäisi.
Noh, varmaan heti arvasit, että ei Saara toki tuota paska-sanaa maininnut. Se oli  "Hälävän terapeutin" oma ilmaus.
Olen tehnyt Saaran neuvon mukaan ja siitä on ollut apua. Suurta apua.

Viimeviikolla oli Rukoushuone Rauhan johtokuntalaisilla tämän vuoden viimeinen miitinki Lymmyysen kodalla. Kävimme läpi kesän suurta projektia, johon saatiin rahoitustakin Yhyres-yhdistyksen kautta. Katon- ja seinien maalausprojektia. Rukoushuoneesta tuli nätti kuin mälli, kun se maalattiin. Ruostunut lipputankokin fiksattiin. Passaa siihen nyt juhlapäivinä suomenlipun vetaista!
Kodalla kährästimme makkaraa ja lauloimme lopuksi virren "Herraa hyvää kiittäkää" (sillä kiemuraisemmalla nuotilla).
Sävähdyttävä virsi ja sävähdyttävä tunnelma muutenkin.

Illalla oli kirkolla sävähdyttävä Kristillisdemokraattien paikallisyhdistyksen vuosikokous. 
Minä ja Magnus haistiin savustetulta makkaralta (viime viikollahan haisin lihamurekkeelta). Ruokaiset hajut leijuvat näköjään aina siellä missä kuljen. Tosin onhan sitä ruokaa tullut suuhunkin pantua, ettei vaan haisteltua ja haistua.
Tähän kohtaan sopii mainiosti maininta laihdutusprojektista. Se on vaiheessa tällä haavaa, mutta niin on onneksi lihotuskuurikin. On menossa ns. stabiili olotila, mitä kiloihin ja jenkkakahvoihin tulee.
Kielipesukuuri on loppunut. Ei kukaan kuolevainen pysty kyökkäämään ilta illan jälkeen, ellei välillä pidä tuntuvaa paussia. Puistattaa pelkkä ajatuskin kielen ruokkoamisesta.
Vedenlutkutussessio sen sijaan jatkuu. Se jatkuu hamaan vellitaloon saakka.
Sen ansiosta rypyt eivät tosin ole vähentyneet, mutta ei niitä ole tullut lisääkään.
Naamataulussa ne vanhuuden röhelmätkään (joita luulin psoriasistäpliksi, kunnes lääkäri antoi röhelmä-diagnoosin) eivät ole sanottavasti lisääntyneet, jos kohta eivät liioin ole mihinkään hävinneetkään.

Laihian nuorisoseurantalolla  olin Magnuksen kanssa myyjäisissä. Möimme kortteja ja tauluja. Minusta ei ollut kuulemma paljon muuta kuin vaivaa.
-Kuinka voi ihiminen olla nuan nekatiivinen ja kiukuta joka asiasta ja silloonki vaikkei asiaa oliskaa, ihmetteli Magnus.
-JAAA-A! TAIDATKOS SEN SANOA? vastasin minä riidanhaluisesti.
Riitaa ei kumminkaan syntynyt, kuten ei ikinä, kun Magnus ei tartu täkyyn.

Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kirkkoon.
Kirkkoonmenotapa kannattaa ottaa käyttöön. Jonkun ajan kuluttua sitä huomaa, kuinka kiva tapa se on. Hermot lepää ja mieli ilostuu kirkonpenkkejä hierrettäessä.
Sunnuntaina laulettiin kirkoissamme Hoosianna. Se sykähdyttää eritoten vanhaa ja raihnaista mieltä ja antaa iloisen ja odottavaisen joulunodotusmielen. Sinne sudenpesän ovellekin.

Illalla oli seurakuntatalolla Majatalo-ilta. Minulla oli ilo ja kunnia saada pitää lapsille pieni hartaushetki. Lastenhoitajat olivat erikseen, joten meikäläisen ei tarvinnut miettiä, saako pidettyä lapset  rakennuksen sisällä, saatikka edes samassa huoneessa.
Hyvin olisin saanut pidettyä. Harvinaisen kilttejä ja kultaisia lapsosia. 
Hartaushetken päätyttyä muksut saivat leikkiä.
Otin käyttööni luottamushenkilöäänensävyn ja kysyin, että onpikos täällä lapsille tarpeeksi ja kunnollisia leikkikaluja?
-No, ei niin, etteikö hiukan enempi ja uudempia voisi olla, minulle vastattiin.
-Jassoo! Minäpä vien asiata etiäppäin! sanoin minä. Sillä samaisella luottamushenkilöäänensävyllä.
T: Kaisa Sävyström-Luottander 
------------------------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:4, 5-7

Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan,
ei maan päällä ollut vielä yhtään pensasta
eikä edes ruoho ollut noussut esiin,
sillä Herra Jumala ei ollut antanut sateen kastella maata
eikä ihmistä vielä ollut maata viljelemässä.
Mutta maasta kumpusi vettä ja se kasteli maan pinnan.
Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen
ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen.
Näin ihmisestä tuli elävä olento.