maanantai 14. tammikuuta 2019


Juuri hurautin taidekurssilta kotiin. Hörppäsin lasillisen kädenlämpöistä vettä, jonka jälkeen konkosin tänne vinttipöksään kirjoittamaan joka maanantaista mhvv:tä.
Mhvv:n alussa olevat kuvat ovat tavan mukaan vanhoja ja ammoin otettuja. Varsinkin ylempi.
Siinä näette mimmonen takapihamme oli ennen kuin se tasoitettiin ja raivattiin. Jättiläisbalsami rehotti runsaana ja rehevänä ylt´ympäriinsä. Tuo jättiläisbalsami on todella jännä kasvi. Se leviää ja sikiää mahdottomasti, eikä sille voi käsipelillä mitään. Kuin tykin suusta singahtavat siemenet, kun vain pikkasen hilpasee kyseistä yrttiä. Oli ratkihauskaa singahteluttaa sitä, mutta toki oli ymmärryksessä, että siitä pitää päästä eroon. Naapurin kaivinkonetta apuna käyttäen se onnistui. Yhtäkään "tykinpiippua" ei sen koommin ole meidän huudeilla näkynyt. Kyllä se sillä siivolla turpiinsa sai.

Varmaan tuosta kädenlämpöisen veden juonnista kaikki päättelevät, että elämäntapasessio jatkuu.
Ihan oikein päätelty. 
Hiukan hirvittää, jos käykin jonkun ajan päästä niin, kuinka aina tapahtunut on, mitä sessioihin tulee, että ne ovat lopahtaneet. Lopahtaneet kuin kananlento. Pakkohan siitä on myös sitten kirjoittaa.
Noh, eipä mennä asioiden edelle. Jospa hyvinkin tämä kerta onnistuisi. Saisi rintarustinki rottingilla sanoa, että kolmaskymmeneskolmas kerta toden sanoi!

Taidekurssille päästyäni huomasin, että edelliskerralla alkamani taideteelmykseni oli unohtunut kotiin. Taidekurssin opettaja, Masa-Etias (nimi muut.) lohdutti ja sanoi, että nou hätä. -Nythän sä voit alottaa jotain uutta.
Niin myös tein. 
Piirsin uudenuutukaisen kihlajaisonnittelukortti-aihion. Aihiossa lekottelee kaksi meren...ei kun siis yksi merenneito ja yksi merenpoika. Siitä tulee aika metka, jahka saan sen valmiiksi.
Ainutlaatuinenkin kortti se on. En minä ainakaan ole nähnyt merenneito&poika-kihlakorttia ikinä.
Muutakin muistamattomuuteen verrattavaa huomasin istuessani taidekurssihuoneen pulpetissa.
Tällä kertaa olin kyllä muistanut laittaa kuulokojeetkin korviin, mutta! Toisesta kojeesta oli patteri pullahtanut pois. Nuppineulanpään kokoinen patteri tykytti ylhäisessä yksinäisyydessään mikron päällä olevassa porsliinikupissa.  Kuulin siitä syystä puheet oikeastaan vain puoliksi. 
Pakko oli joissakin kohtaa vaan nauraa mukana, vaikka oli vaan puoliksi träillä asiasta. 
Taidekurssilla puheenaiheet lainehtivat aina laidasta laitaan. Ihanasti.
Nyt sivuttiin mm. evoluutiota. Aikamme punnittuamme ja pohdittuamme asiaa puolelta jos toiselta kysäisi eräs nuori kurssilainen, että olivatko Eeva ja Aatami apinoita? 
Tähän kysymykseen vastasi vetäjämme varmasti, että eivät!
-Kuinka niin? kysyi nuori kurssilainen.
-Kyllä se olisi kirjattu ylös, jos he olisivat olleet apinoita.
-Kyllä! käestin minäkin, koska olin kuullut joka sanan.

Keskustelimme myös jäiden paksuuksista näihin vuodenaikoihin. 
Tulimme siihen tulokseen, että vaikka jään paksuus olisi metrin hujakoilla, tai enemmänkin, niin aina kannattaa pitää kaulassa naskalit riippumassa, kun jäitten päällä liikkuu. Naskalit ovat sarjassa "halpa ja hyvä henkivakuutus" ihan top i ten.
Kaloistakin puhuimme. Ihmettelimme, miksi silakka on niin kallista ja miksi sitä ei enää ole myynnissä sillä siivolla kuin ennen. Tähän ei keksitty kunnon vastausta (tai en ainakaan kuullut sitä, jos joku keksikin).

Joululahjaksi saamani pinkki kalenteri ammottaa aika tyhjänä viimeviikon kohdalta.
Ainoastaan kaksi merkintää sieltä silmiin osuu, jos tarkasti tiiraa.
Toinen on KN, eli kirkkoneuvoston kokous. Se olikin viimeinen tämmöisellä kokoonpanolla.
Kokous pidettiin juhlallisesti kirkon sakastissa. Sakasti itsekin on kovin juhlallinen. 
Korkealla katonrajassa seiniä kiertää toinen toistaan arvokkaamman näköisiä kirkkoherran muotokuvia. Sain idean, että otanpa joskus kuvan siitä kaikista juhlallisimman näköisestä kirkkoherrasta ja piirrän joulukorin. Sellaisen joulukortin, jossa tuo juhlallisen näköinen kirkkoherra on ystävällisesti toivottamassa vanhan kirkon (1304) portilla tervetulleeksi joulukirkkoon. Taaempana seisoisi kirkkaan kauniina hohtava joulukuusi ja voisi vain kuvitella, kuinka sisältä kirkosta kuuluu ihastuttavaa soitantaa...arkihuolesi kaikki heitä mieles nuorena nousta suo...

Kokouksessa minä aukaisin suuni monta kertaa.  Eli silloin, kun haukkasin sulhaspiirakkaa ja hörppäsin kahvia. Oli minulla mielipidekin ja aukaisin rohkeasti suuni tuodessani esille asiani, mutta en saanut kannatusta.

Sunnuntaina meillä oli Naisten kesken iltapäivä Isonkyrön Ystävyydenkulmassa. Minulla oli kahvitus-, sekä kolehdinkeruuvuoro.
Iltapäivää mainostettiin niin kirkollisissa uutisissa paikallislehden kyljessä kuin kahdensorttisella kutsulla somessa. Molemmat vaikuttivat suotuisasti. Meitä oli koolla 19 naista asian tiimoilla.
Soili puhui anteeksiantamisesta ja saamisesta. Sangen tärkeästä asiasta siis.
Minä tukin kahvinkaatelun jälkeen estraadille runoa. 
Olin retostellut tiimillemme, että minulla on uposen uusi värssy tehtynä juuri tuota päivää ja aihetta varten. Kirjoitin tiimin jäsenille olevani halukas sen iltapäivätilaisuudessa lausumaan. 
Kävi kuitenkin niin, että joitakin tiimoja ennen H-hetkeä huomasin, että runoa ei voi lukea. Ei puhettakaan! 
Runo vaatisi aikamoista sorvaamista ennen kuin se olisi valmis pöntöstä ulos lausuttavaksi. 
Ei minulle ole ennen noin käynyt. Kerta se on ensimmäinenkin ja toivottavasti myös viimeinen. 
Luin sitten yleisön vaatimuksesta (so. minä) Tulppaaninippu-kirjastani vanhan runon. 
Tunsin siinä estraadilla pönöttäessäni itseni vanhaksi, tolloksi ja typeräksi. Hyvin se siis meni. Sain tuta sydäntälämmittävät ablodeerauksetkin.

Tarjoilusta sen verran vielä tähän loppuun, että laitoin tarjolle katkaistuja täytetortletteja. Niiden reseptin voin jolloinkin tänne ylös esille laittaa. Olivat ne sen verran hyviä.
T: Kaisa Katkonen-Tortlettos
---------------------------------------------------

Jesaja 55:6-7

Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi 
löytää, 
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä.
Hylätköön jumalaton tiensä
ja väärintekijä juonensa,
kääntyköön takaisin Herran luo,
sillä hän armahtaa,
turvautukoon Jumalaan,
sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.


maanantai 7. tammikuuta 2019


Tänään korjasin kaikki joulukoristeet, jouluverhot, joulukuuset sun muut puts plank pois.
Jäljelle jäi kämmenenkokoinen, pikkarainen joulutähtikukkanen.
Tuntuu aina aika paljaalta hetken aikaa. Ei mikään kumma. Silmä oli tottunut kaikkeen joulurunsauteen melkein kahdenkuukauden ajan. 
Marraskuun alussa laitoin jo kaikensorttista jouluihanuutta sinne ja tänne. 
Olen tykästynyt joulunodotukseen. Kun laittaa ajoissa kaikkea joulukoristetta kotiin, saa joulun venytettyä ihanan pitkäksi. Ihmettelen kovasti heitä. jotka tuovat aatonaattona (jotkut jopa aattonakin) kuusen sisälle ja koristelevat sen kaiken tohinan keskellä.
Muistelisin, että lapsena meillekin tuotiin kuusi vasta aatonaattona sisälle. Ihmettelin moista itsekseni. Ääneen ei uskaltanut ihmetellä. Aivan liian vähän ehti fiilistellä. Nykyinen kahdenkuukauden joulufiilistely on juuri passeli. Ihanaa, kun saa itse määrätä ajat ja määrät. Ihanaa on sekin, että muu kotiväki ei pane kampoihin näissä jouluasioissa. 

Tässä välissä on ehditty fiilistellä jo uusi vuosikin. 
Maikun ja Eerikin luona oltiin tänä vuonna. Hyvä on laittaa laittaa dokumenttia ylös mustaa valkoiselle, että muistaa aina kenen vuoro on pitää uuden vuoden kalaasit. Vuodet viuhahtavat niin nopeasti, että on joskus vaikeaa muistaa, että kummassako oltiin viime vuonna. (Olemme vuorotelleet nyt kolmetoista kertaa puoleen ja toiseen).
Maikulla ja Eerikillä oli siis tämänkertainen huki (tarkistin asian hyvissä ajoin blogista).
Oli taas mukavat mukavat kalaasit. Juttu lensi niin, että ei oikein hokannutkaan, kun seinäkello  plimplutti kahtatoista ja vuosi vaihtui. 
Itse asiassa plimplutus oli vain kuviteltava. Eerikki kertoi ottaneensa lyöntimoukaroinnin pois päältä muutaman yö sen jälkeen, kun kello heille aikoinaan korjattuna seinälle oli laitettu. 
Kertoivat, että hermot menivät kellon klankuttaessa kuuluvasti ja jykevästi 24 kertaa juuri, kun oli 23:n klankutuksen jälkeen saanut urvahdettua uneen.
Tässä tätä kirjoittaessani mietin kyllä itsekseni, että  noinko on, että kello kumahtelee 23 ja 24 kertaa, kun se on 11 ja 12 yöllä? Voi olla, että ei. Oli, kuinka oli joka tapauksessa kenenkään hermot eivät kestä yöllistä kellonjytkettä, kun pitäisi saada nukkua. Sen muistan, että jotkut kellot ilmoittavat puolet tunnitkin. Voi hyvänen aika, sanon minä. Ei kumma, että käkikelloja ei enää monessakaan huushollissa näe.
Vierailun aikana tuli juttua lapsuudesta. Kuinkas muuten, kun ollaan kohta melkein satavuotiaita. Silloin on aina mukava muistella lapsuutta.
 Magnus on kertonut minulle, kuinka hänen lasna ollessaan kahvivesi otettiin talon ohi luikertelevasta laskuojasta! Tiedustelin asian todenperäisyyttä Maikulta. Hän kun on Magnuksen isosisko.
Maikku sanoi heti, että ei varmasti otettu! Maikku ei muistanut sellaista ollenkaan, kuten ei muistanut sitäkään, että äitinsä olisi viruttanut pyykkejä kyseisessä laskuojassa, jonka Magnus muistaa kristallinkirkkaasti. Monta kertaa minulle asiaa päivitellytkin.
Kyllähän vettä otettiin kahvinkeittoon milloin mistäkin ojasta ja järvestä kuutisenkymmentä vuotta sitten. Ei tullut mieleenkään, että vesi olisi ollut saastunutta. Vesi, ja luonto muutenkin, oli putipuhdasta noihin aikoihin. Ei siis olisi niin kauhean kumma, jos kahvivettä laskuojasta olisi lipattu (joskin se ei varmaan ihan TAVALLISTAKAAN ollut).

Tänään alkoi taidekurssikin pitkän joululoman jälkeen. Minä piirsin tulevaan Viksu Viilipytty-kirjaani.
Se oli sangen terapeuttista ja rentouttavaa, vaikka ei ole tietoa ilmestyykö kirjaa nimeltä Viksu Viilipytty ilmoisna ikinä. Veikkaanpa, että ei. Ei siitäkin huolimatta, että minulla on kässäri muutamaa siloitusta vaille valmiina. Oikolukijakin olisi tiedossa. 
Ei voi mitään, mutta muistuupa mieleen edellinen kässärini, eli kirjateelmykseni, jonka lähetin kilpailuun. Siitä ei ikinä tullut mitään mainintaa (palkintopallille pääsystä puhumattakaan). 
Mainintaa ei tullut edes siitä, menikö se yleensä ikinä perille?
Kyse oli nuorisolle (10-12-vuotiaille) tarkoitetusta kirjasta. Minusta se oli hyvä. Ainakin se olisi ansainnut tulla mainituksi vastaanotetuksi (...itkuntyrskettä ja nenänniistoa).

Joka tapauksessa mukavaa oli olla piirustuskurssilla. Siitäkin huolimatta, että 1/2:ssa välissä matkaa huomasin, että kuulokojeet jäivät kotiin. Usein piti kysyä HÄH? ja useamminkin vielä olisi pitänyt. Aika surkeaa on, jos ei kuule.
Onneksi sentään kuulen, jos nauretaan. Äitini oli hyvin huonokuuloinen. Hän ei koskaan hankkinut kuulokojeita. Hän sanoi pärjäävänsä hyvin, kun nauraa aina samassa kohtaa kun talonväkikin. Näin minä tänä iltana tein.
T: Kaisa Hähhälä-Tjockörun
---------------------------------------------------
Psalmi 103:11-13

Sillä niin kuin taivas on korkea maan
yllä,
niin on Herran armo suuri
niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
Niin kaukana kuin itä on lännestä,
niin kauas hän siirtää meidän syntimme.
Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,
niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

lauantai 29. joulukuuta 2018




Pitää vähän laittaa jo väliaika tietoa, ettei kukaan vaan luule, että maanantai-bloggaukset loppuakseen ovat ottaneet. Ei sinne päinkään!  On vaan osunut juhlapäivää maanantain kohdalle ja ensi maanantaillekin osuu, joten ihan hyvä on hiukan raottaa mennyttä- ja edellistäkin viikkoa.
Edellis- ja sitä edellisviikkoon viikkoon kuului tietenkin siivousta ja muuta munklausta, kuten  ruoanvalmistusta ja leipomista ja sen sellaista. 
Nyt onkin sitten huusholli niin siivottu, että ei entisekseen tuntisi (vrt. yläpuolella olevat kuvat). Ainakaan yläkerran komeroa ei entisekseen tunne. Sen verran valtaisa muutos on tapahtunut.
Kyseiseen komeroon ei ole ollut menemistä ainakaan pariin vuoteen. Jaa, että miksikö? No, sinne ei kertakaikkisesti, eikä yksinkertaisesti ole päässyt. Heti ovella on ollut sellainen röykkiö tavaraa, että jos toisen jalan jotenkin on johonkin väliin saanut tukittua, niin toista ei ole saanut mahtumaan mihinkään kohtaan. Sama kaaos oli ovensuusta eteenpäinkin. Peräseinään saakka.
NYT komero on melkomoisen tyhjä. Nekin harvat tavarat ja vaatteet, mitkä siellä ovat, ovat siisteissä pinoissa siistien kaappien hyllyillä. 
Takapihallamme loimusi tulessa useampana päivänä muhkeita kasoja, joista nousi muhkea ja sankka savu. Onneksi ilmat suosivat. Hönkä nousi miltei kohtisuoraan ylös, eikä jäänyt kirveltämään meidän, eikä naapureiden silmiä. Ainakaan kovin pahasti.
Löysin siivoussession aikana "ikuisesti kadoksiin" joutuneen kesäsandaalinikin.  Valitettavasti vaan yhden. Sydän karrella tipautin sen poltettavien kamojen- keräyspussiin. 
Ei mennyt kuin paripäivää, kun komeron viimeisten tavararöykkiöiden alta löytyi se toinenkin. 
Oli kuitenkin liian myöhäistä. Toinen sandaali oli jo poroksi palanut ja ilmaan haihtunut.
En jäänyt itkemään noiden kauniiden valkonyöristen sandalettien perään. Ilo siististä komerosta oli niin huikea ja kaiken alleen peittävä.
Sovimme, että välttyäksemme jatkossa siltä, että komero muistuttaa sudenpesän oviaukkoa, laitamme kukin tavaramme järjestykseen, mikäli niitä komeroon roudaamme, emmekä heitä niitä kaaressa ovelta sinne sun tänne, kuten tähän asti.
Mielenkiintoista nähdä onnistuuko aikeemme. Vielä kaikki on järjestyksessä. Olen näinä joulunajanpäivinä usein käynyt ko. komerossa seisoskelemassa. 

Joululaatikot (lanttu ja porkkana) onnistuivat tänä vuonna erityisen hyvin. Myös joululeivonnaiset (tortut ja kahta sorttia pisketit) onnistuivat loistavasti ja tulevat taatusti syödyksi alta aikayksikön.
Magnuksen taatelikakut sen sijaan lissahtivat pahasti. Jopa niin pahasti, että Magnus sanoi, jotta soli viimeenen kerta, (sista kanku, ruots.) kun hän taatelikakkuja teköö. Siitäki hualimatta, vaikkei ikää enää sais! Mitä tuallaasia  likissattuja mätkyjä vaivootteloo? Tyhyjän saa tekemättäki.
Minä, jos joku, tiedän tunteen. Sen verran olen elämässäni kaikkeni yrittänyt leipomusten eteen ja tuloksena on ollut lissahtanutta ja lässähtänyttä mitä milloinkin. Nisua, leipää, limppua, kakkua jne. j

Jouluaattona Catherine perhekuntineen tuli tänne Hälvän Letkutielle. 
Söimme maittavan jouluaterian. Jouluaterian, johon on vuosia kuulunut tismalleen samat sapuskat:
Joululihapullat, joulusalaatti, joulumaksa- ja lanttulaatikot, rosolli ja silli, joulusuolakurkku, joulukinkku ja joulusinappi.Jälkiruuaksi tupunttia kermavaahdolla. 
Jos joku uusista lukijoistani ei tiedä, mitä on tupuntti, kerrottakoon, että se on sekahedelmäkiisseliä. Sillä erotuksella, että kiisseli on liian lievä sana tässä kohtaa. Sementti olisi lähempänä totuutta. 
Tänä vuonna sementtikin oli liian lievästi sanottu. 
Minuakin jo kauhistutti kauhoessani keitosta tarjoiluvatiin. Päätin, että nyt en vatkaa kermaa ollenkaan, vaan jokainen saa luruttaa kermapurkista kermaa lautaselle tupuntin sekaan. Saisi paremmin nieltyäkin, kun olisi jotain lientä seassa.
Catherine ilmoitti jyrkästi, että kerma on vatkattava. Ei kuulemma sovi seinillekään, että tupuntin kanssa ei ole tupunttia kermavaahtoa.
No, okei. Mikäs minä olen kenenkään makutottumuksia muuttamaan. Vatkasin kerman kunnon vaahdoksi
Hyvin näytti tupuntti&tupuntti maistuvan. Itse en pystynyt syömään lusikallistakaan. 
Osittain se tietenkin johtui siitä, että minä en tätä nykyä pysty syömään paljoa kerralla. Sehän on yksinomaa hyvä, ellei se johdu mistään kaameista palleatyristä, tai sen sellaisesta.
Vielä en voi mennä lääkäriin asian kanssa. Voin vain kuvitella, mimmosta diagnoosia tohtorilta pökkäisi, kun olevaisten runsaine kilojen kanssa lyllertäisin vastaanottohuoneeseen ja valittaisin lääkärille, että en pysty syömään PALJOA.

Aattoillaksi menimme Asevelikylään. Joimme joulukahvit kaikkine jouluun kuuluvine leipomusherkkuineen ja juustokakkuineen.
Sitten tuli joulupukki. Tuttu joulupukki. Magnus Alarikki Jouppi. 
Kaikki olimme tietenkin olleet mahdottoman kilttejä ja lauloimme tyytyväisinä Joulupuu on rakennettu-laulun.
Minä sain lahjaksi vuoden 2019 kalenterin (vaaleanpunaisen), huulipunan, kynsilakan, kynsimanikyyrin, vanttuut, rasiallisen karkkeja, valokuvakehyksen valokuvineen, hajuvettä ja kaksitupsuisen pipon. Jälkimmäisen olin itse ostanut itselleni, kun arvellutti, saanko ollenkaan mitään lahjoja?

Joulunaika jatkuu. Onneksi tänään pääsin jo minäkin punttisalille. Kauhea hakkaava yskä on tähän asti estänyt salille menon. 
Tänään oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, ettei tarvinnut ensitöikseen herätessään ja silmänsä aukaistuaan yskiä suoliaan (ja vähän muutakin) pellolle. 
Magnus on vihjaillut, että tämmöistä yskää ei ole olemassakaan ja kehottanut menemään lääkäriin.
Kuinka voi mennä semmoisen taudin kanssa lääkäriin, jota ei ole olemassakaan? 
 Sellainen yskätauti paranee vain yskimällä. Ysk...ysk...ysk…

Seuraava bloggaus on sitten... ysk... ysk...ensi vuonna. Keskiviikkona 2.1 2019.
Hyvää loppuvuotta! :D

------------------------------------------
Jesaja 9: 4-5

Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet
saappaat,
kaikki verentahrimat vaatteet
poltetaan,
ne joutavat tulen ruoaksi.
Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.

maanantai 17. joulukuuta 2018


Yksi viikkoraita elämäni räsymattoon on taas valmistunut ja painunut unhon suohon, eikä koskaan palaa. Lienee tarpeetonta mainita, että kyseinen viikkoraita luiskahti suohon taas hyvin liukkaasti. 
Se on tarpeen sanoa, että viimeviikon räsymaton raita oli iloisen punainen ja vihreän kukertava. 
Hyvä, kun tapahtumat tulee aina kirjattua tänne blogiin, niin voi itsekin niitä sitten VIELÄKIN vanhempana lukea (tai luetuttaa). 
Toivon, että voin vielä monta monituista vuotta mhvv:tä ylös kirjata. Kaikkihan muistatte, että mhvv on lyhenne sanoista mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon?
Kirjoitin varmuuden vuoksi kirjainselvennyksen näkösälle jo siksikin, että luultavasti tukku uusia lukijoita on alkanut kirjoitelmia lukemaan.  He voivat mielessään ajatella, että mikä ihmeen ämhoveevee? Siksi on aina hyvä välillä tehdä selvitys asiasta.

Yläkuva on toissavuodelta. Silloin joulukuusessamme riippui viimeisen kerran punaiset joulupallot. 
Viime vuonna kuusessamme riippuivat kultapallot. 
Kultapallot riippuvat kuusessamme täst´edes aina. Joka joulu. Niitä pitää ostaa lisää, mutta vain sen verran , että neljätusinaa suklaapalloa sopii myös sekaan oksille riippumaan. 
Suklaapallothan häipyvät oksilta aika äkkiä. Äkkiempääkin ne häipyisivät, mutta minä vahdin niitä kuin verikoira. Ennen joulua niitä saa syödä vain yhden päivässä. Aattona ja muina joulupäivinä ehkä kaksi ja joulun jälkeen niin monta kuin ehtii. 
Minä olen aina pitänyt varani, enkä kertaakaan ole jäänyt hopealle. Nyt on vaan niin, että voi olla vaikeaa taas näiltä huudeilta suklaapallukoita löytää ja kuuseen asetella. Viime vuonna jäimme ilman ja se oli kamalaa se.
Huomenna menen Nikolainkaupunkiin. Täytyy etsiä kunnon suklaapallokauppa. Muuten ei mistään tule mitään.

Alakuvassa on kakku. Syötykin jo ajat sitten. 
Kakkukuva sopi hyvin tähän bloggaukseen, sillä Magnus hiukan uhosi leipovana taatelikakun tänään. Ainakaan vielä eivät taatelin aromit ole kantautuneet tänne vinttipöksään. Pitänee mennä välillä alas juomaan vettä ja kysäistä, missä mennään, mitä kakkuun tulee.

Kalenterini viimeviikon aukeama on täynnä raapustuksia ja muistiinpanoja. 
Maanantain kohdalla lukee SIIVOUSTA. 
No, sitä on piisannut kyllä jo ennen viimeviikkoakin ja vieläkin piisaa. Esimerkiksi vinttipöksä, jossa nytkin kirjoittelen, on juhannuksen jäljiltä, mitä siivoomisiin tulee. Silloin muistaakseni siivosin tämän yhdistetyn työ&nukkumispaikan hiukan paremmin. 
Näin talvella ei haittaa, vaikka aina ei niin kauheasti siivoisikaan. Säkkipimeässä tänne tullaan ja aamulla säkkipimeässä lähdetään.
Joo, kyllä minä istun täällä päivittäin kirjoittelemassa ja piirtelemässäkin ja napsautan valot päälle, mutta silloin tuijotan ruutua ja paperia. En vilkuile ympärillä lentäviä pölytollukoita. 
Semmosesta ei tule kuin vihaiseksi. 
Ylihuomenna on ehkä pakko tarttua harjanvarteen ja pölyhuiskaan. On mukavaa, kun jouluna on kdin joka kolkka suht´koht siisti ja klenssattu.

Tiistaina oli Kansanlähetyksen jouluruokailu Östermyrassa. Varoin ankarasti syömästä liikaa. 
Jos syön fingerporillisenkin liikaa, tulen kipeäksi. Se on muuten aika pieni määrä, mitä voin kerralla syödä. Perhekuntalaiseni ihmettelevät isoon ääneen, että miksei tuloksia näy ollenkaan? Eli laihtumista. No siksi, kun syön vieläkin enemmän kuin kulutan! MUTTA! Nythän on tuloksiakin jo näkyvillä. Vaa´an viisari ei enää singahda niin korkealle kuin tässä jokunen aika sitten. 
Aloitin myötätunto&tukidieetin muutaman naisen kanssa. En uskaltanut niin rajua dieettiä kuin he pitivät, enää tällä ikää ottaa, mutta 2.5 kiloa on alaspäin mennyt. 
Jatkan näin jouluun saakka ja senkin jälkeen on tarkoitus pitää sama tahti päällä. Se onnistuu, tahi ei. En ala itkeskelemään ja käsiä vääntelemään etukäteen. Jos viisari jämähtää paikalleen, tai alkaa uhkaavasti osoitteleman entisiä tuhteja lukemia, niin sitten alkaa. 
Sain lukea joulujuhlaruokailussa runonkin. Ensimmäistä kertaa hengästyin lausumisesta! 
Ehkä sittenkin söin liikaa niitä ihastuttavasti maustettuja joulusilakoita ja sillejä. Ajattelin niitä lautaselleni lappaessani, että ovat kevyttä pötnettä. Silakka ja silli. No ovathan ne, mutta tietysti nelikollinen jo alkaa hiukan painaa palleaa ja pakko oli lausuessani puuskuttaa aina joka toisen värssyn välissä
Kotimatkalla valitin Magnukselle asiaa.
-Joo, kyllä mä havaattin, jotta ähkyyt , ekkä saanu henkiä veretyksi...
-Älä yhtään yritä! kiljuin käärmeissäni. Et säkää saanu henkeäs vedettyä silloin kerran yhden puheen aikana.  Pidit pikkutakin nappia kiinni, vaikka kinnas, eikä henki kulkenu. Nappi olis lentäny...
-Joo, soli kauhiaa! vastasi Magnus sävyisästi. -Henki ei kulukenu etehen, ei taa!
Jälleen kerran meitä yhdisti samanmoinen juttu. Ymmärsimme toisiamme lopuksikin valtavan hyvin. Kotimatkamme lumisen Suomen lumisella hiljaisella raitilla sujui syvässä yhteishengen- ja rakkauden merkeissä.
Minä opin, että pitää paikkansa sanonta "nälkäinen susi ulvoo kuuluvammin (so. paremmin)".  Enää en ikinä syö ennen lausumisia. En silakkaa, enkä silliä.

Ilmajoella olin paljon viisaampi. Tilaisuus oli seuraavana päivänä. Otin vain yhden joulutortun, pienen kakunpalasen ja yhden ainoan paperipäällysteisen karamellin, ennen lausumista.
Runoilu meni hyvin! Päättelen sen siitä, että muistin runojen aikana kaikki leukani, kiemuralla olevat lurexi-legginssini ja jotakin muuta pientä. Hengittäminenkin kuitenkin sujui kuta kuinkin mallikkaasti.

Keskiviikkona minua tultiin kotiin haastattelemaan paikallislehteen. Korteista ja joulusta. 
Perästä kuuluu. Laitan kuvia tänne näkösälle jo siitäkin syystä, että kaikille ei tule Pohjankyrö-lehti, vaikka se hyvä lehti onkin.

Perjantaina leivoin taskumallisia joulutorttuja. Serkkuni luuli pienenä poikana, että niiden nimi on jouluKORPPU. -Saako ottaa toisenkin joulukorpun, hän kysyi kohteliaasti. Ja saihan hän. Niin monta kuin tahtoi.
Keskiviikkona teen joulukorppuja uuden satsin. Ovat ne sen verran hyviä, eikä niin työläitäkään, kun menneinä vuosina olen muistellut, enkä laiskuuttani ole viitsinyt niitä leipoa.
Perjantaina menimme myös Nikolainkaupunkiin. Kävimme tätiäni tervehtimässä ja sieltä vielä Asevelikylään viemään ajokorttipossuja ja pipareita. Joonathanilla oli iltapäivällä mennyt inssiajo loistavasti läpi.
Kassalla maksaessani korttipossuja ja pipareita, alkoi korvakuulokkeesta kuulua kovalla äänellä:
-Pari kateissa! Pari kateissa! Pari kateissa!....
Minäkin olin hetken ihan kateissa. Piti koittaa korvia, piti tökkiä korttia lukijaan, piti ottaa pussukat pois hihnalta...jäykistyin totaalisesti.
Huomasin, että myyjätär katsoi minua tavallista pitempään. Sain jotenkin sokellettua, että minulla on pari kateissa...jonka jälkeen myyjätär oli sen näköinen, että ajatteli varmaan, että taitaa mummulla olla nyt kateissa vähän muutakin.
Onneksi kuulokojeet olivat molemmat siellä, missä pitikin, eli korvissa. Ihmettelen vähän, mitä ne sekoilivat, mutta jouluruuhkassa varmaan koneetkin joskus sekoavat.Onneksi sain myös kassaneidille selostettua, että kuulokojeet ne siellä korvissa paria huutavat ja tarkensin vielä, että minun parini, eli Magnus, odottaa autossa.
Asevelikylästä menimme Ristinummen kappeliin. Siellä oli KL:n "paikallisosaston" joulujuhla. 
Ilta kului mukavasti. Oli ihanaa jouluista ohjelmaa ja hyvät torttukaffit päälle.

Torttukahvit juotiin myös sunnuntaina Huutoniemen kirkossa niin ikään KL:n joulujuhlassa.
Hyvä oli ohjelma ja päälle hyvät torttukahvit. 
Minun oli puhe lausua tuossa joulujuhlassa vain yksi runo, mutta tartuin tilaisuuteen ja luin kaksi. Mietin jälkeenpäin, että onkohan minusta tulossa sellainen lausuja, joka pitää aina kantaa pois estraadilta, kun ei itse ymmärrä lopettaa? Luulen, että on.
Lausuminen meni oletettavasti hyvin, koska pönttöön kaakertaessani ja sieltä pois punnertaessani, tunsin olevan mahdottoman typerä ynnä tollero. Ja paitsi typerä ja tollero, niin myös sakea ja punkero. Lurexi-sotisovassani.
T: Kaisa Punkerbär-Lurexstrand
------------------------------------------------
Evankeliumi Johanneksen mukaan 3:16-17

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään,
joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Ei Jumala lähettänyt Poikaansa tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.
Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu,
koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.



maanantai 10. joulukuuta 2018

 Ensimmäinen maanantai, kun ei tunnu siltä, että juuri oli maanantai ja taas on maanantai.
Se johtuu varmasti siitä, kun viikolla oli pyhä. Itsenäisyyspäivä.
Itsenäisyyspäivä arjen keskellä oli varmaan omiaan pitkittämään viikkoa. Ei pitkäveteiseksi. Ei tokikaan. Päinvastoin.
Minulla oli itsenäisyyspäivän iltana kahvinkaatohuki juhlaseuroissa, eli Suomalaisessa messussa. Tästä jokavuotuisesta messusta on tullut jo traditio. Monta kertaa olen niissä kahvia kaadellut, mustikkatäytekaakkua lautasille vohlaillut ja teepussien paikkaa sormella viisonut. Tehtävät aina hiukan vaihtelevat. Nyt kaatelin siis kahvia.
Edellisenä iltana olin lakannut kynteni luunvalkoisiksi. Tulos oli aika kauhea, vaikka itse sanon. Vaikka mitäs muuta voi odottaa, kun itse lakkakin oli kauheaa.
Valitin kahvi- ja teekupposia pöytään latoessamme ja niitä riviin ja ojennukseen asetellessamme jollekin, että kyllä on kauheeta, kun kynsissä on niin kauhean rumaa lakkaa. (Valkoluunväriset kynnet vilisivät koko ajan silmissäni).
-No, miksi et sitte lakannu nätimällä? kysyi se joku asiallisesti ja asiasta.
-Siinä kohtaa, missä istuin, ei laatikossa ollut nätimpää, vastasin.
Selitin sitten vuolaasti, kussa olin istunut: vinttipöksässä läppärin ääressä (missäs muualla).
-Kmbvhsxhhs! vastasi se joku.
En kuullut mitään. Olin jälleen kerran unohtanut kuulokojeet kotiin kruusikuppiin.
Jotain ystävällistä se vastaus taatusti oli, koska "se joku" on hyvin ystävällinen ja empaattinen ihminen.
Eräs kahvijonossa ollut mies huomioi kynnenpäällykseni ja kysyi epäilevän näköisenä, että en kai minä vaan ole liottanut sormiani  pöydällä olevassa kahvimaitonekassa?
-Kyllä, mutta ei hätää. Tämä lakka on kestävää. Ei mene pilalle, vaikka vähän liotteleekin.
En huomannut lurauttiko hän maitoa kahviinsa. Kyllä kai.

Kuvassa meidän lipputankomme täällä Hälvänmutkalla. Siinä lippu vielä liehuu. Vuoden verran on ollut liehumatta.
Männäviikollakaan ei voinut itsenäisyyttä liputtaen juhlistaa.
Lipputangon nyörit ovat jumiutuneet kiinni.Sen olen jo useaan kertaan tainnut mainitakin. Nykyään tankokin on jo enemmän vinossa kuin tuossa kuvassa.
Pitää nyt jokunen vuosi katsoa, mihin suuntaa se kallistuu, että tietää panna kiiloja...
no vitsi, vitsi. Ensikesänä pitää kellistää tanko vatupassiin, hioa, maalata, ostaa uudet köydet ja koukut ja laittaa kaikki pystyyn ja SUORAAN.
Lippukin olisi ehkä syytä vaihtaa. Värit ovat jo aika kulahtaneet.

Meitä oli itsenäisyysillan kahvivuorossa kaksi ryhmää.
Taas kerran piti ihmetellä sitä riuskuutta, mitä kaikilla ryhmäläisillä oli. (Yhtä lukuun ottamatta).
Se yksi ei suurimmaksi osaksi tiennyt yhtään, mitä tekisi. Kun se hapuili tiskirättiä, oli se jo aikoja sitten hävinnyt ja paikat pyyhitty, kun se kuljetti astiakärryä puhtailla astioilla lastattuna, tiskikoneen luota, lähti kärri kuin itsekseen kulkemaan ja kun olit astiakaapin kohdalla olivat siellä jo myös ne kupit ja kapot, joita työntelit. Jos etsit talouspaperia ja pitkän etsinnän jälkeen löydät ja aiot kuivailla ja kiilloitella pintoja, osuu silmiisi kirkkaat, kuivat säteet kyseisistä pinnoista ja paikoista.
Tällä kaikella sanomisella haluan kehua kaffiryhmäläisiä ja kiittää, että hidastetun filmin tähtikin saa olla följyssä. Ainakin tiellä, jos ei muuta.

Maanantaina olimme Magnuksen ja Bär-Litzyn (nimet muut.) kotona setvimässä seurakuntavaalien paikkajakoja ja sen semmoisia, mitä meidän listalla olleisiin tulee.
Saimmekin asioita järjestykseen. Mikä oli saadessa, kun on asiantunteva, innokas, osaava ja nuorekas (oli meitä muutama vanhakaskin) porukka koolla. Perästä kuuluu.
Talon koira, Weeti (nimi muut.)  tervehti minua erityisen iloisesti. Siitäkös minä tulin puolestani tulin erityisen iloiseksi. Ei ollut Weetillä häjyjä muistoja meidän "hotellin" henkilökunnasta.

Tiistaiksi meidät oli Magnuksen kaa kutsuttu Vaasan kirkkoon Keskipäivän hartaushetkeen.
Magnus tietenkin puhui ja minä suolleskelin runoja. Tällä kertaa runojen suolleskelu oli aika vaikeaa, eikä vain TUNTUNUT siltä.
Luin uunituoreita värssyjäni paperista. Olin tehnyt niihin korjauksia ja vielä korjauksien päällekin korjauksia. Oli vaikeata lukea änkyttämättä ja pysähtymättä sanojen kohtaan, kun ei kuolemakseen saanut selvää, mitä siinä luki. Keksin hätäpäissäni muutaman uudenkin sanan, kun en ymmärtänyt hieroglyyffejäni.
Minulla toki olisi ollut korjatut runot koneella, mutta kopiokone teki totaalisen tenän, kun yritimme runojani koneelta ulos suoltaa. Kone ei inahtanutkaan. Ei edes luvannut.
Kyllähän aparaatti on jo ainakin puolivuotta ilmoittanut, että värit on loppu slut. Me emme ole välittäneet, emmekä uutta värituubia sisuksiinsa hankkineet. Sen siitä sitten saa.

Sen verran hyötyä (joka asiasta pitää ottaa valoisat puolet ja hyödyt irti) sotkupräntistä oli, etten muistanut ajatella kuinka seison yleisön edessä ja lotiseville kolmoisleuoille en muistanut uhrata ensimmäistäkään ajatusta. Sellainen esiintyminen on välillä terveellistä.
Kuitenkin kaikitenkin: mieluiten leuat ja lotinat kuin epäselvät jorinat.

Ennen Keskipäivän rukoushetkeä kävimme Magnuksen kanssa lähetyskodilla (Vaasan Kansanlähetyksen) äänittämässä jouluaaton ohjelmaa radio Dei:n Pohjanmaan osuuteen.
Luin niitä samaisia "sotku"runoja. Lukeminen oli kuitenkin helpompaa, kun ei ollut yleisöä. Ainoastaan Jussi, joka äänitti ja hänkin takanani.
Pyysin Jussia saksimaan pisimmät tauot ja nikotukset pois ääninauhalta ja Jussi lupasi.
Voit kuunnella tuloksen jouluaattona ja antaa palautetta. Palautteen saaminen on mukavaa.
Siis hyvän palautteen. Häijjyistä palautteista en piittaa, vaikka osuisivat oikeaankin.
 Jotkut sanovat, että niistä on hyvä ottaa opiksi. Enpä tiedä. Hyvistä palautteista, jos jostain, on mukavaa ottaa opiksi.
Minulla oli paikallislehdessä tässä päivänä muutamana jouluruno. En ole saanut siitä minkäänlaista palautetta mistään, enkä keltään. (paitsi Magnukselta ja sehän on aina hyvää. Suorastaan yltiöpäähyvää).

Kurikassakin kävimme keskiviikkona. Puhumassa ja runoja lausuelemassa.
Näin joulun alla kaikki käynnit jossain ovat erityisen ihania. On ihastuttavaa ajella rauhallisesti ja nauttia joulumaisesta tunnelmasta niin auton ulkopuolella kuin sisäpuolella.
Nauttimaan pystyy, kun lähtee ajoissa. HYVIN ajoissa. Niin, että ei haittaa, vaikka vähän eksyisikin.
Jouluiset maisemat auton valokiilassa, radiosta kuuluva joulumusiikki ja Fazerina-suklaadin maiskuttelu, ovat omiaan virittämään, jo ennestään iloisen mielen, aivan uudenlaisiin sfääreihin.

Siinäpä taisi kaikki jo ollakin. Jaa, mutta on jotain vielä!  Kahdenviikon sovellettu pikadieetti on keventänyt meikäläisen elopainoa kahden kilogramman rupeaman.
Siitä innostuneena jatkan sitä vielä aattoon asti. Aaton jälkeen aloitan taas jatkamista. Josko nyt onnistuisi? Se olisi sitten viideskymmenes kerta, joka toden sanoo.
T: Kaisa Färgfiltter-Kilogramsjö
---------------------------------------------------

Psalmi 26:7-9

Herra, kuule, kun huudan sinua!
Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni.
Sydämeni muistaa sinun sanasi:
-Etsikää minun kasvojani.
Herra, minä tahdon etsiä sinua,
älä kätke minulta kasvojasi!
Älä vihastu, älä torju palvelijaasi,
sinä olet aina ollut minun apuni.
Älä nytkään jätä minua, älä hylkää,
sinä Jumalani, sinä auttajani!


maanantai 3. joulukuuta 2018


Uskottava se on, että taas on maanantai. Ennen vanhaan jokaisella päivällä oli oma tunnusomainen tunne. Tähän ikään eläneenä on saanut huomata, että päivät tuntuvat hieman erilaiselta kuin ennen. Ehkäpä PÖTKÖ olisi se sana, joka parhaiten kuvaisivat nykyisiä päiviä. Jokaista niistä. On pötkömaanantai, pötkötiistai, pötkökeskiviikko jne, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?
Ennen vanhaan oli hiukan toisin.
Maanantaina tuntui arvattavista syistä aika tuskaisalta. Arvaahan sen, kun kivan viikonlopun jälkeen oli mentävä töihin. Niska vääränä. Pakostahan vääräniskaisuus löi leimana maanantain kylkeen.
Tiistaina jo helpotti. Töihin lähtö sujui oikeastaan jo aika rutiinilla, kun alkuun oli päästy.
Tiistai tuntuikin jo suht koht (lievästi tosin) mukavalta. Mauttomalta, mutta mukavalta.
Keskiviikkona oli jo täysi rähinä päällä ja siksi keskiviikon päivätunne oli virkeä ja tehokas. 
Keskiviikkoisin onnistui moni asia ja iltaisin mentiin moniin paikkoihin ja harrastettiin monenmoista.
Torstai oli tietenkin mukavan tuntuinen, kun sen jälkeen oli perjantai, joka tietenkin oli ihan jättekiva.
Perjantain tunne oli helpottunut ja huoleton (ellei sitä pitänyt siivouspäivänä. Me emme pitäneet).
Lauantai on lauantai. Siitä ei sen enempää (ellei sitten pitänyt sitä siivouspäivänä. Silloin se oli hivenen tympeä).
Sunnuntai tuntui aina jotenkin erikoiselta. Pyhältä. Lapsillekin puettiin aina pyhävaatteet päälle.
Minulla oli aika monta pyhämekkoa. Oli tätini miesten paitakankaista ompelemia ja äitini pumpulilangasta kutomia.
Rynkkyhiaisia- ja helmaisia esiliinoja tätini ompeli minulle myös niistä samaisista miesten paitakankaista.  Minä olin lapsena aina hyvin fiinisti puettu. Varsinkin sunnuntaisin.
Noista ajoista varmaan juohtuu mieltymykseni nätteihin vaatteisiin. Plaraan mielelläni muotilehtiä, jos eteeni sellaisia sattuu.
Itsekin suunnittelen, mutta vain mielessäni kaiken sorttisia kostyymejä.
Vaatteiden suunnittelu on hyvää unilääkettä. Ensin iltarukous, sitten vaatteiden suunnittelua. Useinkaan en ehdi suunnitella vyötärönauhaa pidemmälle, kun jo kumea kuorsaus kiirii ympäri taloa.
On aika jännä juttu, että olen elämäni suunnitellut vaatteita, mutta vain muutaman kerran toteuttanut suunnitelman. Olen toteuttanut kutomalla yhden puolihameen ja valmiista kankaasta yhden bontson.
Joku voi sanoa, että bontso on suunniteltu ja keksitty jo iät ja ajat sitten.
Kyllä, mutta ei sellaista kuin minä: neliskanttiseen isoon kankaanpalaan reikä keskelle ja kaikki reunat pallistetaan superpörröisellä villalangalla!
Jaa, että sellaisiakin on nähty? Ovat siinä tapauksessa sen minulta kopioineet!
Kutomaani villapuolihametta ei taatusti ole kenenkään eteen tullut. Tämän villapuolihamejutun olen kertonut useasti ennenkin, mutta olen saanut muutaman uuden lukijan, jotka eivät sitä ole lukeneet, joten kirjaan sen tähän jälleen kerran ylös:
Ensin loin pyöröpuikoille valtavan silmukkamäärän ja aloin puikot sauhuten tikkuamaan harmaasta 7 veljeslangasta suoraa pötköä.
Välillä vaihdoin langan laatua angoraan, jolloin muodostui upeita vaaleanharmaita pörhökohtia sopivin välein. Juuri niin kuin sieluni silmillä valmiin hameen olin nähnyt.
Helma kiertyi somasti rullalle aivan, kuten alkuperäiseen suunnitelmaan sopikin..
Aikani kudottuani aloin kaventelemaan sieltä sun täältä ja kun helma mitatessa ylettyi sorjien nilkkojen kohdalle, tein kumminauhalle uran vyötärölle.
Äitini teki helmaan, kolmeen kohtaan, kaksitupsuiset rusetit ja TADAAA: hame oli valmis!
Siitä tuli upea. Ei kumma, että Tampereella eräässä vaateliikkeessä myyjätär pysähtyi eteeni ja osoitti sormella pörröluomustani.
Kerroin, että olen sen, tupsuja lukuun ottamatta, ihan itse tehnyt. Myyjätär kallisti ihaillen päätään ja minusta tuntui, että hänen teki kovasti mieli ostaa se. Ei hän kylläkään mitään sanonut. Onneksi. Olisin joutunut sanomaan, että läninki ei ole myynnissä.

Kuvia en ole ottanut uusia. Tarve olisi kova jo siitäkin syystä, että minulla on meneillään Facebookissa Kaisan adventtikalenteri-sivusto.
Tarvitsisin siis 24 färskiä kuvaa (tai enää 21, kun kolme luukkua on jo aukaistu).
Löysin tämän maanantaiblogin alkuun muistaakseni ennenjulkaisemattoman kuvan, jossa on melkoperäisen varmasti suden tassunjälki!  Ainakin sen silloin kuvasin yksityisen lenkkipolkumme syrjässä, jolloin susi meidän autotallinedustalla oli tepastellut.
Autotallinedustan jäljet näin, mutta eipäs moljahtanut mieleen niistä ottaa kuvia.
Alempi kuva on otettu kamaristamme. Siitäkin on jo muutama vuosi, mutta se voisi olla tältäkin viikolta. Mikään ei ole muuttunut. Lakana toki on otettu soffan päältä pois ja pesty. Se oli aina suojana, kun Lulu oli kylässä. Lulu tykkäsi kölliä soffan päällä. Ei lattialla. Tietenkään.

Kalenteriin on viimeviikolla kirjoitettu taas menoa, jos toista. Moneen merkittyyn menoon en voinut valitettavasti osallistua. Täytyi vaan tyytyä sanomaan, että moneksi en repeä, vaikka värkeissä olisi varaa kolmeenkin Kaisaan. Tosin toivoa on, että värkki hiukan kutistuisi. Jopa niin, että vaan kahteen Kaisaan varaa olisi.
Nimittäin viikon verran nyt on oltu sillä 1/2 pikadieetillä ja hyvin pyyhkii. Myös heillä, jotka minut saivat innostumaan, pyyhkii hyvin. Niin olen ymmärtänyt.

Viime perjantain kohdalla kalenterissa lukee Hattunen 11-14.
Se tarkoittaa sitä, että olimme Magnuksen kanssa tuon ajan tuon nimisessä kaupassa seurakunnan edustajina glögiä ja pipareita tarjoamassa. Jaoimme myös seurakunnan joulunajan ohjelmalehtisiä ja raamatunlauseita.
Ihmiset pysähtyivät iloisina juomaan ja syömään ja laittoivat myös tarkasti lehtiset ja lauseet laukkuihin ja taskuihin kotona luettavaksi.
Olipa harvinaisen mukava tehtävä meillä.
Paitsi, että Magnus vannoi jossakin vaiheessa, että hän ei ikänä tuu mun kans jakamahan yhtää mitää, eikä varsinkaa lökiä. Ei kuumaa, ei kylymää.
Jotenkin kyllä ymmärrän Magnusta. Ei ole helppoa olla tehtävässä ihmisen kanssa, joka repii pelihousujaan ja harvaa tukkaansa pienimmänkin "vastoinkäymisen" kohdatessa.
Pieni vastoinkäyminen oli, että glögi loppui. Ihmisiä tuli tarjoilupisteelle solkenaan.
Glögiä saatiin hyvin pian lisää, ei siinä mitään. Huolto pelasi todella hyvin.
Mutta jo siinä pienessäkin välissä, jolloin juoma teki välipään, minä olin viittä vaille, etten paiskannut lattialle makaamaan, huutamaan, potkimaan, sadattelemaan ja sylkemään.
Magnus säilytti rauhallisuutensa ja ojenteli ystävällisesti piparkakkuja ihmisille, ku löki on ny väliaikaasesti päässy loppuman. Pian sitä tuarahan lisää. Orota siinä ny jonku aikaa.
-Justihin piisas, sanoi laihialaisemäntä, ku velli kesken loppui, sain minäkin kähistyä "leikkisästi" "leikkisä" kun olen.
Meidän glögipiparivuoromme päättyi aikanaan ja kotimatkalla keskustelimme sulassa sovussa ja iloisina kaikesta. Tulimme siihen lopputulokseen, että kyllä me taas ensi vuonnakin Hattuseen menemme. Yhdessä.

Sunnuntaina olimme sellaisilla syntymäpäivillä, että enpä muista niin miellyttävissä ja mukavissa taas hetkeen käyneeni.
Äitini serkku täytti vuosia ja kutsuivat meidätkin juhlaa viettämään. Oli valtavan mukavaa nähdä samalla 4 pikkuserkkua ja yksi Charlesin 3:serkku (pikkuserkkujen lapset ovat keskenään kolmansia serkkuja mikäli oikein olen ymmärtänyt) ja yksi "tavallinen" serkku vaimoineen.

Facebookista on todellakin enemmän hyötyä ja iloa kuin arvaammekaan ja mitä sukulaisiin tutustumiseen tulee. Näillä syntymäpäiväjuhlilla ihana ja kaikinpuolinen syvä hyväksynnän huokuna täytti juhlakodin. Suku on paras. Ei siitä mihinkään pääse.
T: Kaisa Släktäng-Kusinö
-------------------------------------------------------

Psalmi 134: 3

Siionin Herra siunatkoon sinua,
hän, joka on luonut taivaan ja maan.


maanantai 26. marraskuuta 2018


Tuntuu, että kahden maanantain välissä olevat päivät lyhenevät ja typistyilevät koko ajan.
Ei ehdi paljoa yhtikäs mitään, kun on taas maanantai ja pitäisi kertoa, mitä on tehnyt ja tubettanut.
Minulla on kyllä aina aika hulahtanut äkkiä. Ilman, että tubettaisin yhtään mitään.
Ikinä en ole ollut tympäännyksissä, tai että aika olisi tuntunut pitkältä. 
Pitkäpiimäiseltä nyt ollenkaan. Minulla kuluu aika hyvin, vaikka tuijottelisin vain vastapäiseen seinään. Uskallan sen sanoa, koska tuijotan aika paljon seinään. Se ei ole hyödyllistä kylläkään. Tuijottelu ja kynsinauhojen nyppiminen nyt ovat vaan yksiä vahvimpia ominaisuuksia ja ne minä luultavasti joudun kantamaan paksuilla harteillani hamaan loppuun asti.
Kuitenkin, jos tarkkoja ollaan, niin  näin äkkiä ei aika mielestäni ole  koskaan kulkenut ja joutunut! 
En tiedä, tuntuuko teistä samalta? 
Moni on sanonut, että ei kerkeä yhtään mitään, kun jo on viikko taas mennyt.
Juttelen kyllä aika paljon ikäisteni, elikkä, about melkein sata-vuotiaiden kanssa. Ehkäpä tämän ikäisten aika hulahtaakin nopeammin? 
Ehkäpä tämän ikäisten aika hulahtaa hukkaanmenneiden tavaroiden etsimisessä? Kaikki tekeminen on tietenkin ajan saatissa muuttunut hitaammaksi ja toiminta muutenkin kuin hidastetussa filmissä.
Mene ja tiedä.
Nyt on meikäläisellä taas virikkeellistä touhua tiedossa, kun  tänä aamuna on alkanut uusi projekti. Pikadieetti-projekti!
Onneksi ne muutamat muutkin alkamani projektit ovat, ihme ja kumma, vielä lujasti mukana.
Kuten esimerkiksi kuntosalilla käynti Magnuksen kanssa ja kävely.
Kävely on muutamina päivinä jäänyt liian myöhäiseksi. Pimeäntuloon asti.
Pimeällä en halua ulos mennä. Voi joutua nokatusten sushukkasen kanssa! Semmoisen on nähty tässä ihan lähistöllä jolkottelevan.
Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän idioottivarmasti käyttäytyväni totaalisesti väärin, jos suden kanssa  treffattaisiin.
Lähtisin juoksemaan päistikkaa pakoon, suureen ääneen vollottaen ja ihan taatusti väärään suuntaan.
No, kyllähän semmoinen käytös sutta päähän ottaa, varsinkin, kun se pelkää enemmän minua kuin minä sitä. Laskeskelenkin mielessäni, että se on kokohulluna pelosta, kun minä olen 1/2 hulluna.
Mutta ei hätää! Olen keksinyt, että kävelettöminä päivinä ravaan vintinrappusia ylös&alas niin kauan, että henki juuri ja juuri pihisee. Siis 3X ylös ja alas.

En minä tätä uutta projektiani niin rajusti ota kuin ne kaksi naista, joilta idean sain.
Muistin, että minä olen vanha.
Vanhojen ei saa noudattaa mitään pikadieettejä. Voi käydä niin, että tyssää kaikki elintoiminnat ja sinut pakataan arkkuun ja kannetaan valmiiksi kaivettuun kuoppaan. Sehän ei ole dieettien tarkoitus. Syy, miksi innostuin dieetistä, on, että minulla on tarkoitus saada jokunen kilo pois ennen joulua. Joulun aikaanhan ihmiselle yleensä tulee jokunen kilo lisää elopainoa. Ainakin tälle ihmiselle.
Olen erittäin innostunut dieettiprojektista ja hyvin on mennyt tähän saakka, kun dieetillä on oltu tasan puoli päivää.
Olen elämäni aikana huomannut myös sen seikan, että innostun aika lailla kaikesta ja panen projektin pystyyn. Hyvin usein (melkein aina) projektit lässähtävät ja kutistuvat kasaan kuin  märkä hattara.
Suhtautumiseni kasaankutistumisiin on muuttunut. En välitä tippaakaan! Ei muuta kuin uusi projekti kehiin, kun entinen lässähtää. Mikään ei estä alkamasta uudestaan. Ei mikään. On hauskaa aloittaa kaikkea kivaa uudestaan ja uudestaan.

Runonkirjoittaminen ei ole lässähtänyt. Itse runoista en mene mitään sanomaan. Sen saavat tehdä kuuntelijat ja lukijat.
Yläkuvassa on ote runosesta, jonka kirjoitin ystävyydestä. Laitan seuraaviin postauksiin siitä hiukan lisää. On mukavaa, että on kuvamateriaalia jemmassa.
Tosin jatkossa ei varmaan kovin suurta pulaa pääse syntymään, kun osaan laittaa kuvat tiedostoon.
Joku teistä varmaan muistaakin ne ohjeet, joista viimebloggauksessa kerroin. Ohje on aivan loistava. Ensimmäistä kohtaa vaan tarvitsee noudattaa edellyttäen tietenkin, että piuhat ovat kohillaan.

Toisessa kuvassa istun tärkeän näköisenä tietokoneen ääressä. No, ei kumma, kun teen tärkeää tehtävää. Monistan kirjoittamiani uudenuutukaisia runoja tilaisuuteen, jossa niitä leuat lotisten lausuisin.
Minulla ei ole täällä vinttipöksässä monistuskonetta. On aina kannettava masiina alakertaan.
Noh, otan sen pelkästään urheilun kannalta, että joutuu trappuja tramppaamaan.

Luin monistamani runot Naisten kesken iltapäivässä eilen.
Koko ajan lukiessani kuulin "äänen", joka kuiskutti, että kyllä on surkeita värssyjä, kyllä on typerää tekstiä, kyllä on lapsellista, kyllä on virhettä virheen päälle, ei oo tyhmempää kuultu jne, jne.
Vihtahousu se yritti lannistaa ja morkata.
MUTTA tämä likka ei moisesta välitä. Kyseinen v-housu on häviäjä.
Minä olen voittajan puolella ja voittaja on tietenkin Jeesus. :D
Selvisin juontotehtävästäni ja runoilustani ihan hyvin.
Eipä minua oikeastaan pätkääkään haittaa, jos joskus en onnistuisi.
Olen ajatellut, että silloin voi joku kuulija ajatella, että noin MINÄKIN osaisin juontaa ja lausua ja saisi siitä intoa alkaa kirjoittamaan runoja ja niitä sitten johonkin lausumaankin.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa markkinoilla myömässä KAISAN KORTTIEN kortteja ja Charlesin tauluja.
Minä en ole erityisen hyvä markkinamyyjä. Minä en ole erityisen hyvä mikään myyjä.
Niinpä istuinkin korttitelineen takana ja rämpläsin puhelinta.
Magnus taas on aivan toisensorttinen. Hän puhuu jokaiselle ohikulkijalle, vaikka kiertäisivät myyntipöydän kaukaakin. Minutkin hän komensi tuon tuostakin tulemaan esiin särmin takaa ja olevan niin kuin muutkin myyjät: asialla!
Ihmisiä pysähtyi ilahduttavasti meidänkin pöytämme kohdalle. Silloin Magnus aina kovalla äänellä kertoi, jotta taiteelija on täälä vähä piilos. Orottakaas ny, kohta se konkuaa ylähä…
No, ei Magnus ihan noin sanonut, mutta ei paljoa puuttunutkaan.
-Ei uskoos, jotta soot elämäntyäs teheny postis. Myyny oplikaatioota, vakuutuksia, arpoja ja postikorttia ja vaikka mitä. Kuinka soot nuan mettittyny? Magnus kysyi kerran, kun istuin taas kerran korttitelineiden armeliaassa pimennossa joillakin markkinoilla.
-No, ehkä just siitä johtuen, vastasin synkeänä ja tunsin olevani kuin nurinperin roikkuva lepakko. Veri päähän pakkautuneena.
Oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee, niin markkinoilla on ihan hauskaa. Ainakin, jos kauppa vähäkin käy. Kurjaa ei liioin ole kuunnella kehuja, joita asiakkaat korteista antavat.
Asiakkaat ovat markkinoiden suola. Kaikella lailla.
Kerran eräs asiakas kailotti tullessaan:
- Minä jätin kukkaron tuvan pöyrälle! Ei tuu vahingoskaa mitää ostetuksi!
Kaikki nauroivat. Kaikki muut, paitsi me markkinamyyjät.
T: Kaisa Lepakkopää-Riippander
-----------------------------------------------------

Jesaja 55:1-3

Kuulkaa, kaikki janoiset!
Tulkaa vetten ääreen!
Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,
ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,
ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä,
mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan
siihen, mikä ei tee kylläiseksi?
Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,
te saatte nauttia parhaista herkuista.
Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni,
kuulkaa, niin saatte elää!
Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne
ja lupaan olla liitossani uskollinen,
niin kuin olin uskollinen Daavidille.