maanantai 20. maaliskuuta 2017


Herkut, jotka kuvissa ihanasti ovat näkösällä, ovat jo ajat sitten syöty viimeistä pipenöä myöten.
Oli vaan niin hauska laittaa ne tähän alkuun, koska tänään on syntymäpäiväni. TADAA!
Tämän päivän syntymäpäiväherkuista en ehtinyt ottaa kuvaa, koska ne syötiin alta aikayksikön parempiin suihin. Magnus nimittäin paistoi juhlan kunniaksi lättyjä (vai sanottaisiinko juhlan kunniaksi räiskäleitä? Lätty- sana vaikuttaa niin kamalan lättänältä juhlana käytettäväksi).
En muista koskaan syntymäpäiväherkuksi paistettaneemme räiskäleitä. En muista liioin koskaan ennen kirjoittaneeni mhvv:tä syntymäpäivänäni, mutta en muista nykyään kyllä muutenkaan oikein mitään (terveisiä vaan kaikille, jotka ovat, ainakin unissaan, aikoneet äänestää minua kuntavaaleissa. Numeroni on 72).
Tänään 20.3 amulla tulin tapani mukaan tukka pystyssä kuin pomminpurkajalla ja tavanomaisen ärtsyllä tuulella alakertaan.
Puhumatta., lausumatta aloin synkeänä lutkuttaa tavanomaista kuutta- ja puolta desilitraa vesimäärää, jonka parisen kuukautta olen aamutuimaan ensimmäiseksi kitusiini kietaissut.
Magnus kysyi varovaisesti, että onko vedenjuomisesta ollut tuntuvaa hyötyä, tai vaikutusta?
-Ei, mitään. Ei yhtään mitään! sain kihistyksi.
Magnus oli tapansa mukaan lämmittänyt eilistä kahvia mikrossa ja minä tapani mukaan kovahkolla äänellä jo etukäteen haukkunut eiliset kahvit mustiin mujuihin.
Kulautettuani muutaman suullisen vettä sanoin, jos mahdollista, vieläkin kovemmalla äänellä heittäväni eiliset korvikkeet viemäriin...mutta Magnuspa ei ollutkaan selkäni takan kuuntelemassa rakasta vaimoaan. Ei, vaan hän tuli peräkämmarista naama kalvakkaana ja pahoitteli, ettei muistanut, että on minun syntymäpäiväni. Oli kauhukseen lukenut Facebookista, että tänään hänen ihastuttava sulorouvansa täyttää 29 vuotta vaille sata!
Lohduttelin ja tyynnyttelin Magnusta kovasti ja sydämeni pohjasta. -MITÄ VÄLIÄ? Enhän minä itsekään muistanut asiaa (niin kuin en muistanutkaan).
Toki eilen vielä Asevelikylässä juteltiin asian päältä ja minä vähättelin, että mitäs tässä meikäläinen millään lahjoilla...
Näköjään, kun nukkuu yön yli, unehtuu, että on syntynyt. Unohtuisipa muutkin murheet yhtä helposti.
Magnus alkoi touhukkaasti keittämään uutta tuoretta kahvia. Minä väänsin kurkkuvoileivän ja söin makoisiin suihin.
Oli mukavaa alkaa odottamaan onnitteluja ympäri Tellusta. Mutta HÄH? Kukaan ei inahtanutkaan. Facebookin seinälle ei ilmestynyt uuta, ei aata. Ei Kyrööstä, saatikka muualtakaan tältä Tellukselta.
Facebookkaveri Elina sitten ihmetteli "ääneen" koneen kautta, kuinka ei saa mitään ihania onnitteluita laitettua seinämälleni.
Menin katsomaan asetuksia ja aivan oikein! Siitä siihen, että itselleni olin antanut luvan sinne jotakin kirjoittaa. Korjasin vapisevin käsin asian ja niinpä alkoi seinälle singahdella ihania onnentoivotuksia.
Menen ne loopin kanssa läpi iltamyöhäsellä ja ajattelen jokaisesta lähettäjästä kauniisti ja lisäksi vielä pyydän Taivaan Iskän siunausta jokahittelle (kuten Magnus sanoisi).

Olen tämän päivän piirrellyt erästä tilaustyötä. Puhelin on ollut vieressäni, edessäni, sivulla ja melkein päälläkin. Olen oikeastaan, kuten rakas veljeni joskus sanoi, maannut sen päällä. Veljeni nimittäin ihmetteli, kun joskus niin nopeasti vastasin hänen puheluunsa ja kysäisi, josko makoilin kännykkäni päällä.
Puhelin oli tärkeä kapistus siksi, että odotin eräiden lähisukulaisten laulavan minulle anoppini opettaman ja ahkerassa käytössä olevan syntymäpäivälaulun. Niin on tehty puolivuosisataa puolin ja toisin. Tänään puhelin ei soinut.
Iltapäivällä, kun istuin rottinkikiikkutuolissamme ja heiluttelin hiljaksensa lättyjä täynnä olevaa maharustinkiani, kangistuin kauhusta. Muistin kauhukseni, että ME EMME LIIOIN OLLEET LAULANEET HELMIKUUSSA, KUN SE MÄÄRÄTTY LÄHISUKULAINEN, JONKA LAULUA ODOTIN, OLI TÄYTTÄNYT VUOSIA. Maailma musteni.
Tämmöiseltä heistä siis tuntui, kun puhelin ei soinut, eikä laulu raikunut. Olo oli surkea ja surullinen. Lättykasa mahassa kurnutti ilkeästi. Mitenkä minä tämän nyt selvitän? Toivottavasti saan asian muutettua parhain päin. Joku kerta, kun kohdataan, lauletaan kaikki yhdessä tuo hauska syntymäpäivälaulu pankkoon. Jokainen saa omistaa sen kohilleen. Ei pääse sitten varmasti unohtumaan, koska laulettu on.
Se on tämä ikä. Se ei tuo muassaan mitään oikein sanottavan kivaa.
Huomenna näille seuduille tulee jotakin kivaa, kun Lenita tulee pitämään luentoa. Hän on kymmenisen vuotta vanhempi kuin minä. Jos menen häntä kuuntelemaan, aion kysyä häneltä yhtä sun toista. Esimerkiksi, että sassaroiko hänen muistinsa ikinä ja mikä on hänen tavattoman määrätietoisuutensa ja energisyytensä syy ja salaisuus? Lenita on sellainen jonkalainen minä mielelläni haluaisin olla. Varsinkin ulkonaisesti. Samoin Samulinin Aira on alituisen ihailuni kohteena. Nämä kaksi naista ovat niin määrätietoisia ja tarmokkaita. Pahoin pelkään, että vaikka kuinka utelisin heidän salaisuuksiaan ja he ne minulle auliisti kertoisivat, minä en enää ehdi ottaa oppia heidän metodeistaan. Olen luonteeltani sellainen HOHHOIJJAA, EI TÄSTÄ MITÄÄN TULE- tyyppi. Huomenna, huomenna minä alkaan, nyt huilitaan....
Hohhoijjaa-tyyppi repii kynsivallejaan, tuijottelee seiniä ja korkeintaan joskus ruopaiseen nenäänsä.
Lisäksi hohhoijaa-tyyppi unohtelee paljon, vaikka yrittää pistää mieleensä.

Kalenteri ei paljoa kerro viimeviikolta. Maanantain repostelin jo viimekerralla.
Keskiviikkona olin luovan kirjoittamisen kurssilla. Kirjoittelin sen, minkä ymmärsin tehtävistä. Olin ainoa, joka ei ymmärtänyt tehtäviä kuten "piti". Kurssin yli-ihana Tarja-ope sanoi, että sehän se justiin sitä luovuutta onkin. Kirjoittaa, vaikka ei ymmärrä! Joo, niin se taitaa olla. Koko ylipitkän elämäni minä olen ihmetellyt ymmärtäväisyyttäni. Tai oikeastaan sen puutetta.

Päätin, että en enää vingu blogeissani minulle sattuneista haavereista. En siis liiemmin mainitse siitä, kuinka oikean jalkani yksi varpaankynsi kääntyi sekunninmurto-osaksi nurinperin tintatessani sen hyyskämme matalaan kynnykseen. Minulla on nyt kaksi (2) varpaankynttä mustana ja irtoamassa aikanaan. Aikana, joka osuu parhaimpaan sandaali-aikaan. No, mitäs tuosta. Tokkopa kukaan huomaa. Koko mommaa.
Muistatte varmaan myös sen taannoisen kuumavesiloisahduksen
mahanahkalle? Sain teiltä lukijoilta valtavasti hyviä neuvoja ja apukeinoja. Nahkaan onkin muodostunut mellevä rupi, eli paranemaan päin on nahkat. Tänään piti koittaa, irtoavatko ruvet ja onko alla samanlainen eho pinta kuin ennen loiskahdusta. Ei ollut. Onneksi desinfiointiaine ei päässyt loppumaan asioiden ollessa pahemmin.
T: Kaisa Rupiander-Kirvelssön
---------------------------------------------------
Suomi 100v maanantaiblogiruno
Kirjoittanut K. Jouppi

Pienenä sitä luuli,
että uimarannan vastapäisellä rannalla oli Ruotsi.
Ei kai sinne nyt niin kallista olisi ollut matkustaa.
Äitiä ja isää ei vaan huvittanut.
Sellaistakin sitä luuli, että mikään ei koskaan muutu.
Opettajaa uskottiin ja kuunneltiin, kun se sanoi, että Jeesus on Jumalan poika.

Naurattiko, kun naapurin Ritva kertoi meille, kuinka lapsia tehdään.
Oli nähnyt kuulemma.
Kattia kanssa. Ei me uskottu.
Kiusattiin sitä, kun pehmosia puhuu.

-------------------------------------------------------------------

Jumalan kymmenen käskyä (Martti Lutherin/Olaus Svebiliuksen Katekismus).

Ensimmäinen käsky:
Minä olen Herra, sinun Jumalasi.
Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa yli kaiken ja Hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman.




maanantai 13. maaliskuuta 2017


Minä.
Yläkuvassa melkein saman ikäisenä kuin numeroläpykkä rinnuksella ja alakuvassa melkein puolet nuorempi kuin numeroläpykkä rinnuksella.
Niin aika kuluu ja me sen mukana. Ei voi mtn. Paljon on purnukkaa ja tuubia peilikaapissa, mutta ajan kulumista ei voi paljoakaan peitellä. Ihan pintapuolisesti ulointa pintaa ainoastaan.
Numeroläpykkä rinnuksella tuossa yläkuvassa on tietenkin kuntavaalinumeroni: 72.
Kuva on itseasiassa juuri kuntavaaleja ja niiden ehdokkuutta varten otettukin. Oikein valokuvaamossa. Kuva Vintillä Isossakyrössä.
Numeroläpykästä puheenollen, Charles sanoi, että minun kohdalleni osui huono numero.
Ihmettelin hiukan, että kuinka numerot voivat olla huonoja? Numerothan ovat sitä mitä ovat.Kirjaimet voisivat ennemminkin joskus olla huonoja, jos niitä vaalinumeroina käytettäisiin. Varsinkin Q ja Z. Ainakin, jos vaalinumerot olisivatkin kirjaimia, eikä numeroita. Tai jos molempia, kuten autojen rekisterikilvissä. 
Q on tavattoman vaikeaa piirtää äänestyslappuun selvästi. Siitä voi helposti unehtua kiireessä piirtää se pikku hännäntypykkä oikeaan alareunaan. Äänestyslipukkeessa lukisi  silloin O! Pahimmassa tapauksessa nolla.
Charles selitti, että kaikki numerot, joissa on väkästä, tai poikkiviivoja ovat vaalinumeroina huonoja. Valitettavasti seitsemässä löytyy molemmat. Sekä väkänen, että poikkiviiva.
Noh, täytyy sitten, kun alkaa jakamaan vaalimainostansa, kirjoittaa siihen punaisella, että muista väkänen ja poikkiviiva!
Lauantaina olimme Kurikassa KD:n kevätkokouksessa. Lopuksi saimme hyviä ohjeita omaan henkilökohtaiseen vaalimainontaamme. Olen saanut hyviä vinkkejä jo ennenkin Magnukselta (ei meidän). Hän kehotti minua tilaamaan 4 metriä korkean panderollin ja pystyttämään sen tiemme varteen. Sanoin, että en voi, koska panderolli kaadettaisiin heti.
Letkutie kiemurtelee koko  sadan metrin komeudessaan niin aakeella laakeella peltojen keskellä, että tuuli kaataisi sen heti. (Kukaan muu sitä ei kaataisi).
Näillä lakeuksilla tuulee tyvenelläkin. Siinä olis panderollit maassa alta aikayksikön ja mitä sellaisella 4:n metrin panderollilla tekee, joka kyntää pitkin maata? Ei mitään!
Mainotamisohjauksessa kerrottiin myös, mitä ei pitäisi kenenkään, vähänkään itseään kunnioittavan vaaliehdokkaan, ikinä tehdä. Hänen ei pitäisi pudotella ihmisten postilaatikoihin mustavalkoisia, kotikoneella monistettuja töhryisiä lappusia. Onneksi minä en ollut sellaisia aikonutkaan kenenkään postiloodiin sujautella. Ainakaan kovin töhryisiä.

Edellisessä mhvv:ssä kerroin, kuinka poltin palleanseutuni. Kyseinen seutu otti ja äityi niin kamalaksi, että luulenpa, että minun olisi pitänyt mennä terkkariin sen kanssa. Välittömästi sen keitinveden loiskauksen jälkeen. Nyt on turha enää pyllistää, kun on köntsät housussa (jos tälläinen epämiellyttävä vertaus tässä kohtaa sallitaan).
Pahemmin palanut alue on 10 neliösentin (!) suuruinen ja sen ympärillä on viidensentin levyinen vähemmän palanut vaaleanpunainen kranssi. Se kymmenen neliösentin kaikale on vihoitellut ilkeästi. Siitä on myös tihkunut jotain kamalaa nestettä ja mikä pahinta, paidanhäntä on takertunut päivisin (ja öisin) kiinni siihen kuivettuneeseen nesteeseen. Lienee sanoittakin selvää, että paidanhännän kiskominen mahanahkasta irti on tuntunut aika makealta. 10 neliösentin alueeseen on niin ikään tarttunut nöyhtää paidanhännästä ja myöskin epämääräinen lukumäärä hiuksia ynnä muita säikeitä ja nöyhtää. Olen pelännyt ihan hirveästi, että saan vielä verenmyrkytyksen kaiken muun hyvän lisäksi (Kaikki muu hyvä: särky, kipu, vuotaminen, verestäminen ja punoittaminen).
Tälläkin hetkellä aluetta jomottaa, mutta ajattelen, että ei tässä enää pahemmin voi käydä, koska kerran hengissä ollaan.
Magnus on kehottanut laittamaan palokohtaan Bepanthenia, mutta olen kieltäytynyt jyrkästi.
-Laita itte veriseen haavaan rasvaa, joka leviää yhtä hyvin kuin jääkaappivoi leivälle, olen huutanut, jos nyyhkytykseltäni olen pystynyt.
Desinfiointiainetta (sitä kirvelemätöntä) olen pruutannut haavaan desilitran päivässä. Ei asiat sillä ainakaan huonommaksi ole menneet, jos ei kyllä paremmaksikaan. Rukoiltukin asian tiimoilta on runsaasti ja se, jos jokin, on auttanut.

Viimeviikon kalenteriaukeama puhuu paljon itse kalenterin käyttäjästä. Ainakin hänelle, joka osaa sitä lukea (so minä).Kalenteri kertoo, että voisi olla tarkempi asioita ja paikkoja ylös kirjatessaan ja varsinkin niitä pois jättäessään.
Kalenterin omistaja vastaa kuiskaten, että niinhän sitä pitäisi. Tähän ikään on kuitenkin näillä vähäisillä eväillä päästy ja luulen, että loppuun asti myös päästään. Onko se sitten a) hyvä, b) huono, sen tietää sitten, kun elon kaari on lopullisesti painunut suohon. Nimittäin he tietävät, ketkä jäävät asioita näkemään. Itse olen taivaassa, jossa ei enää unohdukset ja epäonnistumiset krassaa.
Tuli hieman arvoituksellista pränttiä, mutta en lähde sitä nyt availemaan. Ei mitään vaarallista kumminkaan. :D

Sunnuntaina oli Naisten kesken iltapäivä Ystävyydenkulmassa Tervajoella. Minulla oli kahvinkeitto/pöytienkoristelu/tarjoiluvuoro. Hyvissä ajoin menin paikalle. Oikeinkin hyvissä. Marjo kertoi nähneensä autoni jo kahdelta Ystävyydenkulmalla, vaikka tilaisuus alkoi vasta kello 16.00.
-Pitää paikkansa! sanoin Marjolle. -Minkä ennen huitaisin tunnissa kestää nyt tuplasti enemmän, eli kaksi tiimaa.
Hyvä oli, että olin ajoissa asialla. Kun aloin paistamaan Ystävyydenkulman hellanuunissa toissailtana ostamiani piirakoita, en saanut niitä pussista ulos. Olivat piirakat niin totaalisesti lötkööntyneet toisiinsa kiinni, että ei puhettakaan, että niitä olisi saanut säädyllisen näköisiksi pannulle aseteltua. Koska olin niin ajoissa asialla, ettei yksikään nainen vielä edes meinannut tulla paikalle, sain soitettua Helenalle, että menee Osuuskaupasta hakemaan uuden pussin piirakoita. Niin Helena myös teki, eli loppu hyvin kaikki hyvin.
Tästä lähtien tiedän ja muistan, että kun piirakkapussin kyljessä lukee, että paistetaan jäisinä, en yritäkään tehdä toisin.
T: Kaisa Lötkänder-Kareliapirogskog
----------------------------------------------------------
Suomi 100 maanantaiblogiruno. Kirjoittanut K. Jouppi

Lapsia kun oltiin, niin Markus-setä käski syömään kaurapuuroa
lastenohjelmassa torstaisin
kuuntelin kamarissa hetekan päällä
pimeässä
vain pönttöuunista hehkui valoa ja lämpöä
oli turvallinen olo
äidin sitä ohjelmaa olisi pitänyt kuunnella
että olisi tiennyt keittää sitä puuroa
ei ollut lasten hyvä pullasuttua aamuisin syödä
kahvia, maitoa, sokeria ja känttyä
sitä ennen vanhaista aamupalaa
mutta kun muusta ei tiedetty
joskus ehkä leipää, voita päällä
niillä mentiin ja elettiin
siihen saakka, kunnes keitettiin itse puurot
kaiken maailman leseet lisänä
ja oltiin terveystietoisia
niin terveystietoisia.
------------------------------------------------------
Jeremias 29:11

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.
Minun ajatukseni ovat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia,
minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

maanantai 6. maaliskuuta 2017


Kuvassa näinä päivinä otettuja talvikuvia näiltä nurkilta.
Kamerassa on kuvia kokkokuviakin näiltä nurkilta. Laitan ne sopivan hetken tullen tänne näytille. Oltiin koko meidän perhekunnan (3) väen voimin tiistaina kylätapahtumassa, jossa poltettiin Suomen komein kokko, syötiin Suomen parhailta maistuvia makkaroita ja tavattiin parasta kylänväkeä ikinä. Kaffia ja laskiaispulliakin oli saatavilla, kuten laskiastapahtumassa sopiikin. Jotkut olivat nähneet kovasti vaivaa tuon mukavan kylätapahtuman eteen, eikä turhaan.

Niin on viikko vierähtänyt, ettei paljoa ole perässä pysynyt. Taas on maanantai ja aika avata kalenteri ja alkaa muistella menneitä.
Tämän päivän muisteleminen tuottaa aavistuksen verran kirvelyä. Tarkemmin sanottuna pallean ja vatsanahan kirvelyä. Minulta kas, kun priiskahti kyseiselle alueelle tulikuumaa vettä.
Kyseiset alueethan eivät kuulu, kun minusta on kyse, niihin aivan pienimpiin kohtiin, joten arvannette, että tuntui sangen MAIKIALTA sanan päinvastaisessa merkityksessä.
Keitin tämän päiväiseksi murkinaksi niitä lyhykäisiä, hyviä, parinsentinmittaisia spagetinpätkiä.
Niiden kypsyttyä lurutin kattilasta vettä pois kannen avulla. Välillä huiskautin kattilaa, etteivät spagetinpätkät luiskahda veden mukana lavuaariin. Tein kyseisen huiskauksen liian äkkinäisesti ja seurauksena oli, että vettä präiskähti mahani päälle. Juoksin äkkiä kamariin piirongin loodalle ottamaan Bepanthenputkiloa esiin. Ikenet irvessä sivelin rasvaa vatsanahkalleni.
Tiedän kyllä, että palohaavaan ei saa laittaa muuta kuin kylmää, puhdasta vettä, mutta nyt ei onneksi ollut niin vakavasta vammasta kysymys.
Ajattelin, että en puhu Magnukselle sanaakaan vatsanahkastani, enkä etenkään sen päälle loiskahtaneesta kuumasta vedestä, mutta ajatukset unohtuivat heti, kun Magnus tuli sisälle.
-Nosta puserua! Magnus komensi. -Voi kauhiaa! Minoon muistaakseni sanonu, jotta älä alakaa kaatelohon yksin mitää, eikä varsinkaa mitää kiahuvaa! marmatti Magnus samalla, kun meni kastelemaan käsipyyhettä  kylmällä vedellä. Magnus komensi minut pitkälleni keittiön puuseslongille.
-Kylymä kääre sammuttaa nahkanpalamisen! Magnus sanoi huolekkaasti asetellessaan liinaa pallea&vatsanseutuni laajalle alueelle.
-En minä nyt, hyvänen aika, sisusklasuja myöden kyde, sain nyyhkytettyä. (Tietenkin vuodatin tapani mukaanvaltoimenaan kyyneleitä ja räkää, vaikka oikeastaan ei oltu käyty kuinkaan). (Onneksi).
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kirvely tuntuu enää ihan pikkasen ja silloinkin oikeastaan vaan, kun vatsakumpu pökkää kirjoituspöytään. Sitä varoen, alkaankin  kertoilemaan männäviikon häppeninkejä.

Merkinnät alkavat oikeastaan vasta perjantain kohdalla. Ryttylä lukee siinä selvästi ja harvinaisen huolellisella käsialalla präntättynä. Sama merkintä on myös lauantai ja sunnuntain päällä.
Oli siis se viikonloppu. Joka vuotuinen ihana viikonloppu ihanassa Ryttylässä Kansanlähetysopistossa Riihimäen kupeessa.
Torstain kohdalla lukee Anne kamp. 1/2 9, joka tarkoittaa tietysti sitä, että tuuheat (rykäisy) kutrini lyhenivät sen kituliaan puolisenttiä, jonka ne olivat ehtineet edellisestä kerrasta kasvaa.

Perjantaina koitti ja Magnus kööräsi minut juna-asemalle hyvissä ajoin. Kirjoitin Facebookiin kauheasta junapelostani. Tai juniahan minä en pelkää ollenkaan. Päinvastoin. Nehän ovat kauniita, siistejä, kodikkaita ja puhtoisia, mutta ne kulkevat liian liukkaasti ja lujaa.
Nykyjunien vauhti on niin kova, että maisemat näyttävät ikkunasta ulos kuikuillessa pelkältä viirulta.
Viirut puolestaan saavat aikaan sen, että mielikuvitus alkaa laukkaamaan. Tulee mieleen, miten seuraavan päivän lööpeissä voisi pahimmassa tapauksessa lukea: "Inhimillinen erehdys" jne. "Jarrut pettivät, vaikkei niiden pitänyt" jne. "Kaiken piti olla kunnossa, mutta jostain syystä" jne. Syntyyhän niitä. Kaikenlaisia kauhuskenarioita viiruja vahdatessaan.
Tällä matkalla en kuitenkaan pelännyt pätkääkään. Viiruja en ehtinyt katselemaan ollenkaan. Olen varma, että useat Facebookkaverini rukoilivat hermoheikon ystävänsä puolesta. Kiitos teille kaikille!
Matka meni hienosti ja jaksoin reuhtoa perässäni tonninpainoisen matkakapsäkkinikin kunnialla joka junanvaihdossa.
Marialiisa (nimeä ei muut.) tarjosi sinnikkäästi apua kiskomiseeni, mutta minä kieltäydyin jyrkästi.
-Sen kerran, kun en saa pakaasiani itse kuljetettua, on syytä jäädä kotiin rottinkikiikkutuoliin istumaan ja ottamaan kamferttitippoja sokerinpalaan tiputettuna.
Ihmettelin hiljaa mielessäni kiskoessani laukkuani peräsuoli pitkällä asemalaitureilla (ja varsinkin asematunneleiden rappusissa), että mikä ihme matkalaukussa oikein painaa?  
Noh, vaatteiden paljous tietenkin. Pois unohtamatta lakanoita pyyheliinoja ja makeuppi-arsenaalia. Niistä en kuitenkaan suostu tinkimään. Piiruakaan. Painoi niin paljon kuin painoi!
Olen joskus ollut sellaisella matkalla, jonne otin mukaan yhet kalsarit (nekin valmiiksi jo kintuissa) yhen mekon (valmiiksi päällä), yhen puseron (päällä) hammasharjan ja dödön ja jotakin muuta surkeen pientä, joka ei painanut mitään.
Sillä matkalla tiputin kaikki syömiset rintarustingille ja syliin. Sillä matkalla kaikilla muilla oli uusi sotisopa joka tilanteeseen ja  kaikki olivat nokat kauniisti puuteroituna. Ainoastaan minä kuljeskelin nähtävyyksillä vaatteet ja paikat kropsussa ja leuka kiiltävänä.
Silloin tein päätöksen, että ikinä enää en yritäkään olla muunlainen kuin olen. Olen auttamaton hienohelma ja raahaan vast´edes mukanani kaiken, mikä tätä ominaisuuttani tukee.
Voi olla, että tällä hienohelmalla matkanteko tyssää aika pian, ellen alkaa pitämään kunnostani (ainakin käsivoimistani) parempaa rotia. Oli se sen verran työteliästä se kiskominen.

Naistenpäivillä minulla ja Leilalla (nimi ei muut.) on monena vuotena ollut mieluinen tehtävä pitää naistenpäivien aamurukoushetki. Hetki alkaa aina klo 7.
Paikalle on aina tullut runsaasti aamuvirkkuja ja pirteitä naisia, mikä seikka ei lakkaa minua ihmetyttämästä. Luulenpa, että itse en pääsisi vääntäytymään pystyasentoon niin aikaisin, ellen olisi vastuussa. En ainakaan niin pirteänä, kuten muut. Minulla kestää aamuisin "päästä kartalle" aika pitkään. Ainakin kotona. Kaikkihan teistä muistavat mm. ne pitkät seinääntuijottelusessiot, joista olen näillä palstoilla kertonut. Tuolit ja seinämät voivat vaihtua, mutta tuijotus jatkuu. Jopa niin kauan, etten kehtaa ääneen sanoakaan.
Kirjoitin Ryttylässä kaksi (2) uposen uutta runoakin. Toisen niistä luin sunnuntaina klo 9:n tilaisuudessa kaikelle läsnäolevalle naiskansalle.
Tunsin itseni typerysten kuolemattomaksi kuningattareksi seisoessani siinä kaiken kansan edessä tukisukissani ja polvipituisessa mekkosessani. (Kotona kaupasta tullessani vasta huomasin, että ostamani kuviolliset sukkahousut olivat tukisukat. HÄH? Tukisukkienhan on aina tiedetty olevan olminväriset, sairaalasukkamaiset ja sikavaikeat päällepantavat. Noh, jälkimmäinen pointti kyllä täyttyi kiitettävästi. Muuten ne olivat melko sievät).
Muistin siinä juhlallisesti toista riviä lausuessani, että päälläni oleva tekonahkatakki on puolimetriä liian kapea mennäkseen kiinni. Miltähän se näytti hartaasti kats...kuuntelevien ihmisten mielestä?
Tämä tietoisuus sai lausunnan nousemaan uusiin sfääreihin. Jopa niin, että selvisin muutamaa toistoa ja tankkausta erikoisen hyvin loppuun saakka. Hyvissä ajoin jopa ennen kielen lopullista karstoittumista.
Estraadilta penkkiin palatessani ihmettelin, mihinkä Leila, Onerva, Marialiisa, Salme ja Pirjo olivat hävinneet? Eivät mihinkään. Olin hoippunut väärään penkkiriviin istumaan. Flikat istuivat takanani. Pirjo ainakin lupasi heti, ettei hän kerro tapausta kenellekään.
Kaikesta edellä kertomastani johtuen päättelin siis, että lukeminen oli mennyt hyvin. Kolme kuulijatarta jopa pyysi lähettämään itselleen ko.runon.
Naistenpäivät loppuvat aina sunnuntaina jumalanpalvelukseen (kirkkokaffit tietysti juodaan ihan lopuksi). Meille Leilan kanssa annettiin kunnia lukea jumalanpalveluksen epistolatekstit.
Saimme myös kätellä koko kirkkokansan ovella ja toivottaa tervetulleiksi jokaisen.
Sitten tuli tekstinlukuhetki.
Olin varmuuden vuoksi etukäteen  kysynyt, ovatko tekstit lukupulpetissa valmiina?
-Kyllä ovat!
No mikäs siinä oli lukupulpettiin tepastellessa. Polvitantun tutinakaan ei näkyisi kuin eturivissä istuville, jos heillekään.
Olimme sopineet keskenämme, että Leila lukisi ensin.
Lukupulpetin ääressä selvisi, että tekstit tosiaan olivat esillä. Koko Raamattu! Alusta loppuun.
Ihmettelin (sikäli mikäli muistin edes hengittää) Leilan rautaisia hermoja. Hän löysi kuin löysikin Vanhasta Testamentista kohdan, joka sanottiin ja jota lukea, vaikka papin ääni alttarilta kuului lukupulpettiimme tosi huonosti.
Tiesin välittömästi, että minä en löytäisi omaa lukukohtaani. En sen kirkonmenon aikana ja tuskin seuraavaan sunnuntaihinkaan mennessä.
-Vsallsddddhwd  kjdljpdmcsdcasd 7:1-16! kuului alttarilta papin ilmoitus, kun tuli minun vuoroni.
-VSALLSDDDHWD KJDLPDMCSDCASD 7:1-16! kuului toisen kerran alttarilta papin ilmoitus.
Kun lukupulpetissa ei kaikesta huolimatta tapahtunut muuta kuin että tekstinlukija seisoo silmät lasittuneina selällään suu auki, pusertaen lukupulpeettia, tuli pastori ihan ääreeni.
-Minä en tiedä mistä luen, sain kähistyä. -Teksti ei ollutkaan valmiina ja en löydä näin äkkiä paikkaa, kun en kuule ja vaikka kuulisinkiin, en sittenkään, jatkoin viittä vaille itkien.
- Olen lukenut kirkoissa tekstit satoja kertoja (Wirtasen vähennystä lukuun ottamatta), paruin jo melkein ääneen.
Sitä ei pappi kuulemma yhtään ollut epäillytkään, ettenkö olisi lukenut.  Lopuksi älysin vinkata ihanan Annelin etupenkistä katselemaan minulle oikean lukukohdan. Hän löysi sen tietysti heti ja minä aloin reippaasti lukemaan.
Mainittakoon, että opiston jumalanpalvelukset leviävät ympäri Telluksen suorana lähetyksenä joka sunnuntai osoitteesta avaimia.net
Jälkeenpäin sanoin tytöille, että mielestäni en ole ikinä lukenut tekstiä niin hyvin kuin nyt.
Salme ihmetteli, että mikä ihme alkasi yht´äkkiä niin haisemaan?
Totesivat, että omakehuhan se!!! ;)
Tähän on hyvä (ja pakkokin) lopettaa, vaikka jotakin jäi vielä kertomattakin, mutta liika on liikaa mhvv:säkin.
T: Kaisa Brandpalle-Braläsare
-------------------------------------------------------
Suomi 100 vuotta maanantaiblogiruno. Kirjoittanut K. Jouppi 29 vuotta vaille 100v itsekin.

Kaupungin laitamilla asui perheitä
onnellisiakin
ainakin joskus
ihan tavallisia, iloineen huolineen ja murheineen
käytiin töissä ja tultiin kotiin
kamari ja köökki
ei valitettu ulkokäymälöistä ei tunkioista
vettä kannettiin sisään
laskiämpäreitä ulos
puuhelloissa pideltiin tulia
ja pönttöuuneissa
emaliset pesuvadit
niissä tiskattiin ja pestiin naamat ja kaula
pyhäkouluun mentiin, jos muutkin menivät
koulussa viitattiin, jos olivat läksyt päässä, eikä pussissa
eikä kirkkoon aina menty sunnuntaisin, mutta kakarat kastettiin
ja mentiin naimisiin
tultiin äideiksi ja isiksi.
----------------------------------------------
Psalmi 86:11
Herra, neuvo minulle tiesi,
että noudattaisin sinun totuuttasi.
Paina sydämeeni syvälle pyhä pelko
nimeäsi kohtaan.




maanantai 27. helmikuuta 2017


Kauniita ja puhtoisia ovat maisemat. Kuvat ovat muutaman päivän vanhoja ja pihapiiristämme räpsäistyjä.
Ilmat ovat olleet (ja ovat) sellaisia kuin hiihtolomalla tulee ollakin: Kirkasta, kuulasta ynnä kirpeää.
Hiihtämisestä ei tule mitään, vaikka kuinka kaunista ilmaa pukkaisi, koska meikäläisellä ei ole suksia olemassakaan. Tähän voisi vielä lisätä, että ei ole lomaakaan. Ei hiihto-, eikä muuta, koska olen eläkeläismummukka.
Hangilla olen kuitenkin kuljeskellut. Kuomilla. Yksityisen pururatamme kulkuväylä on hyvin muistissa ja tiedossa, vaikkakin paksu lumikerros on päällä. Heinänkorretkin sivuissa ohjaavat oikeaa tietä.
Luulen muuten, että en enää eläissäni suksia hankikaan. Mitäs turhia. Tiedän kyllä, että osaisin hiihtää. Ei siinä mitään. Niin paljon nuoruudessa ja vielä keski-iässäkin tuli hikilaudoilla latuja pitkin sivakoitua. Silloin myös kaatuilin, mutta nousin aina salamana pystyyn. Sukset jalassa. Nykyisinkin kaatuilisin, mutta sitten seuraakin se MUTTA!  En pääsisi enää pystyyn. En, vaikka sukset kuulemma aukenevat itseksensä. Pitäneekö paikkaansa, vai onko huhupuhetta, kuten niin moni asia näinä ankeina aikoina? Kyllähän nykyään kaikenmaailman rekkuleita ja automaatteja tehdään, etteikö sitten muka kaatuessa itseaukeavia mäystimiä.
Lumikengistä olen haaveillut myös ja edelleenkin haaveilen. Jotkut haaveet toteutuvat elämässä ja jotkut eivät. Saa sii, kumpaanko kastiin lumikengät kuuluvat?
Joku tarkkamuistinen lukijani muistanee, että minulla on ollut lukuisia haaveita, mitä tulee pihamarkkimme viihtyvyyden lisäämiseen. Olen niistä tänne paljonkin kirjoitellut ja aprikointia tekstaillut. Haaveissa on ollut uima-allasta, kirkkoa, huvimajaa, tekokaivoa, kaarisiltaa ja sen sellaista pientä.
Kuvasta näette, että kaarisiltaunelma on toteutunut. Parikin kertaa. Uima-allashaavekin osittain. Meillä oli aikoinaan takapihalla muovinen allas, johon sopi kaksi ihmistä yhtä aikaa. Edellyttäen, että toinen ratsasti toisen niskassa. Minähän konttasin altaassa pientä rinkiä ja Vivianni (silloin noin 4-vuotias) istui niskassani. Lauloin itsesäveltämääni ja itsesanoittamaani biisiä Pollesta (Magnuksen lapsuuskodin hevosesta). Päästyäni kuudenteentoista säkeistöön pyysin hengästyneenä Viviannilta lupaa hiukan levätä.
-LAULA! kuului yläpuoleltani tiukka käsky ja eihän siinä silloin auttanut lepäillä. Kolmekymmentä värssyä myöhemmin, juuri kun  valmistauduin voipuneena asettumaan suu ammeen pohjaa vasten, neiti hyppäsi pois koko ammeesta. Oli keskipäivä ja paarmat virkeimmillään. Ainoa kerta, kun olen ilahtunut noista verenimijöistä.
Kuten sanottu toiset haaveet toteutuvat, toiset eivät. En ole koskaan vaipunut murheen mustiin mujuihin, vaikka näin onkin. Haaveileminen on hauskaa. -Hyvin pyyhitty on puoleksi pesty, tapasi rakas veljeni sanoa. -Hyvin haaveiltu on puoliksi toteutunut, sanon puolestani minä.

Kalenteria katsoessani pistää viimeviikon aukeamalta silmään monien menojen yliviivaus.
Jotkut menot ovat siirtyneet toiseen päivään, jotkut eivät kertakaikkisesti ikinä toteutuneet ja joihinkin menoihin en päässyt, vaikka olisin niin kovasti tahtonut.
Sunnuntain kohdalla lukee KAHVILUS. Mitä niistä kaikista viivoista ja pisteistä ja pilkuista, kun muutenkin ymmärtää. Kahvilus tarkoittaa ymmärrettävästi sitä, että ryhmä, johonka tiiviisti kuulun, oli kahvinkeittovuorossa sunnuntaiseuroissa Nikolainkaupungissa.
Muistin ilman merkintöjäkin, että jokaisen ryhmään kuuluvan tehtävänä oli tuoda mukanaan 20 leipää. Räknäsin huolellisesti pussin läpi tarkasti tiiraten, että varmasti täyttyy tuo vaadittu 20.
Leipäpussin sisältömäärä ei  mielestäni täyttynyt ihan sata %:sti, joten ostaa räväytin toisenkin pussukan.
Iloisena ja onnellisena (kuten aina seuroihin mennessäni) kiikutin leipäpussejani kirkon köökin puolelle. Sielläpä vereni sitten seisahtuivat, samoin kuin onni iloisuus. En ollut älynnyt, että ne kaksikymmentä leipää olisi pitänyt voidella voilla ja mielellään joku makkaranlättynenkin pinnalle laittaa, kurkunsiivusta ja persiljantupsusta puhumattakaan!
Hätä ei onneksi ollut sen näköinen kuin luulin. Kaikki muut olivat koristelleet leipäsensä niin juhlallisesti, että ei tehnyt heikkoakaan nipistää niistä antimia minun tuomieni leipien päälle.
Kaikki huusivat kuorossa, että ei tässä kuinkaan käynyt! Näkivät varmaan, että alahuuleni ei ottanut lakatakseen väpättämästä. Silmäkulmissakin tuntui jotenkin kostealta. Olen vanhemmiten tullut aika herkkähermoiseksi, mitä silmänurkkien kosteuteen tulee. :(
En alkanut selittämään kenellekään mitään. Siitä en ollut yhtään huolissani, etteikö leipäasia olisi järjestynyt ja vielä parhain päin, mutta sitä murehdin, että olen tullut ikään, jolloin tarvitsen näköjään selkokieliset ohjeet asiaan kuin asiaan.
Minulle ei voi sanoa, että tuokaa jokainen 20 leipää. Minulle pitää sanoa: Tuokaa jokainen 20 leipää, joidenka päällä on runsaasti rasvaa ja kaikkea muutakin hyväskää.

Tänään huomasin, että meidän perheessä on muitakin, jotka tarvitsevat selkokieliset ohjeet asioihin. Sanotaanko nyt esimerkiksi, vaikka mikron käyttöön. Meillä kaikki kuumennettava murkina/liemi, tahi muu, truiskii pitkin mikron seiniä ja kattoa. Koska kukaan ei koskaan siivoa, niin kovettuvat ne kyseisen laitteen seinille ollen, näyttäen ja tuntuen inhottavalta.
Kirjoitin tarkkasanaisen ja yksityiskohtaisen KUULUTUKSEN lapulle ja teippasin lapun mikron oveen. (Haluan painottaa, että sama kuulutus koskee myös minua).
Aion laittaa kaikenlaisia kuulutuksia ympäri kämppää jahka tästä tokenen.
En muista, missä kummassa olin, jossakin yleisessä paikassa kuitenkin, mutta sen muistan, miten hämmästytti se lukuisa ohjelappujen ja lippujen määrä. Joka neliösentillä oli jonkinsortin neuvo ja ukaasi. En lukenut ainuttakaan. Tiedän, että minunkaan lappuja ei lueta. Vielä vähemmän noudatetaan. Minä itse ensimmäisenä. Jotain on kumminkin tehtävä asioiden parantamiseksi.

Sunnuntaina olimme myös seuraamassa Joonathanin salibandy-matsia. Minulla pakkaa mennä  aika seuratessani yleisön reaktioita. Myös valmentajien ja huoltojoukkojen ilmeet ja neuvot plus kehotukset viihdyttävät, äitien, isien ja isovanhempien myötäelämisistä puhumattakaan.
Voi sitä riemuunrepeämistä itse joukkueellakin, joka kulloinkin saa maalin. Ilmeitä on niin hauska seurata, että pallon suhauksia puolelta toiselle ei ehdi tällainen eläkeläismuori aina  huomata. Sujuvasti meikäläinen kyllä onneksi osaa  esimerkin voimasta huutaa ja tömistää jalkojaan samassa kohtaa kuin muutkin Vaasa SB:n kannattajat. Hurraa, hurraa, hurraa!

Kirkkoneuvoston kokouksessa viime viikolla kului mukavasti yksi ilta.  Seurakunnan asioita pantiin taas poikki ja pinoon hyvässä järjestyksessä. Kokouksessa sain suuni minäkin auki taas ainakin silloin, kun haukkasin maailman maittavinta hedelmä (persikka) piirakkaa ja ryystäessäni joka suupalalle kulauksen kahvia.
Kyllä minä suuni auki saan kokouksissa muulloinkin. Ei sen puolen. Jos asiat menevät niin kuin minäkin meinailisin, että mennä pitää, niin en pahemmin pyydä sananvuoroa.
Se, että saa suunsa auki muutenkin kuin vain syödessä, on aika tärkeä pointti. Ainakin sellaiselle, joka on kuntavaaliehdokas. Minä olen. Tänään kävimme otattamassa edustavat kuvat tuleviin vaalimainoksiin ja sen sellaisiin.
Näin ennen valokuvaamoon menoa aika paljon vaivaa munklatessani pärstävärkkiäni kuvaukselliseen kuntoon. Ripsiväriä sivelin ja valelin, jos mahdollista, paksummin kuin ikinä. Samoin kajalia. Seurauksena oli, että silmänvalkuaiset olivat paremminkin silmänpunuaiset. Niin alkoi kirveltään ja kinnervöimään, vaan mitäpä ei nainen kärsisi näyttääkseen hehkeältä, kauniilta ja viisaalta?
Huomenna saamme, me KD:n kuntavaaliehdokkaat (7kpl) oman edustuskuvamme kukin omaan käyttöömme. Laitan sen omani sitten näytille. Vahinko, että valtavan suurin osa teistä lukijoistani asustaa muualla kuin minun kotikunnassani. Teidän äänimäärällänne läpimenoni olisi taattuakin taatumpaa. Noh, vitsi, vitsi! Varmaakin varmempaa minulle on kaksi (2) ääntä. Omani ja Magnuksen.
Hohhoijjaa. Ehkä on parasta mennä pehkuihin ja äänien sijasta laskea lampaita. Ensiksi tietenkin iltarukous "Levolle lasken Luojani. Armias ole suojani. Sijaltain ellen nousisi, taivaaseen ota tykösi.
T: Kaisa Röstval-Ängström
--------------------------------------------------------------

Suomi 100 maanantaiblogiruno.  Kirjoittanut K. Jouppi Hälävänmutkalta

Ennen, viisikymmentä, kuusikymmentä vuotta sitten, kaikki oli kauniimpaa
taivas oli aina pilvetön ja sinisempi
aurinko helottavampi ja kuumempi
sade märempää ja jotenkin lempeämpää
se kasteli hellästi muhevan mullan ja maan
ampiaisia riitti kymmenen yhtä kukkasta kohti
pääskysiä suhahteli taivaalla monia monituisia
sudet elivät kauempana korven kätköissä ja karhut nukkuivat talvet kunnolla
pihkatapit paikallaan
lunta oli kaulaan asti, mutta
tiet ja kulkureitit aurattiin hyvin, eikä jätetty raiteita, eikä polanteita
poliisit ehtivät apuun kaikkialle ja
paha sai palkkansa
opettajien nenille ei hypitty
ja katekismus osattiin ulkoa
kannesta kanteen.
-----------------------------------------------------------
Kirje roomalaisille 8:1-2
Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.
Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut
sinut synnin ja kuoleman laista.




maanantai 20. helmikuuta 2017


Taas on aika istahtaa vinttipöksän kirjoituspöydän ääreen ja muistella ohi suhahtaneen viikon tapahtumia. Ilma on kaunis, talvinen ja kirkas. Jopa niin kirkas, että piti tunkea tyyny ikkunaräppänän eteen. Kirjoittaessa tillittää kirkas auringonpaiste ja hanki vetistäviin silmiini. Outo ilmiö, koska yleensähän kirjoittelen näitä postauksiani yösydännä.

Kuvat tuossa yläpuolella ovat viimekesän antia. Noh, tämänkesäisiähän ne eivät sattuneesta syystä voi vielä ollakaan.
Yläkuvassa on portaat, jotka nousevat ryhdikkäänä naapurikunnassa olevan Komian kirkon pihapiirissä.
Jossakin näin joskus kuvasarjaa, johon oli kuvattu rappusia, jotka eivät johda mihinkään. Yllättävän paljon maassamme on rappusia, jotka eivät johda mihinkään.
Yläkuvan rappuset toki johtavat johonkin. Alapihatasanteelta yläpihatasanteelle, joten nämä portaat eivät siihen kuvasarjaan olisi sopineet, mutta kuha tuli vaan mieleeni.
Alakuvassa on se paljonpuhuttu Vilpolamme. Siinä varmaan olemme Magnuksen kanssa juurikin syömässä pallogrillissä kährästettyjä makkaroita, vaikka meistä ei näy puseron häntääkään.
Vilpola jäi aikapaljon käyttämättä sen huikean ensihuuman jälkeen, jolloin se valmistui ja ylösrakettiin, jos näin runollisen ja vanhanaikaisen verbin tähän sopii laittaa.
  Käyttämättömyys ei johtunut siitä, että olisimme kyllästyneet pallogrillimakkaroihin. Ei todellakaan! Vaan siitä, että kaikki tämän lakeuden linnut kokivat oikeudekseen alkaa käyttää paikkaa hyysikkänään. Toki tipuset varmaan myös nauttivat orsien päällä istumisesta ja yöpymisestä, mutta truikkivat samalla toisesta päästään kaikennäköistä ja hajuista möhnää ja siitä me emme vuorostamme  nauttineet taas pätkääkään.
Eräänä kesänä Magnus pesi mattoja ja keksi oivan kuivaustavan ja paikan. Hän tinttasi tukevan laudan Vilpolan oviaukkoon.
Lauta, joka oviaukkoon tintattiin, oli kovia kokenut ja maannut navetassa ja ties missä vuositolkulla. Kekseliäänä vaimona ehdotin muovipussien kietomista flankun ympärille. Niin tehtiin ja hyvin toimi. Yhtään hajua, eikä makua ei tarttunut puhtoisiin mattoihin.
Muovipussit jäivät, kuten myös lankku muutamiksi ajoiksi (lue vuosiksi) paikoilleen ja tietenkin pussit repeilivät ja liehuivat tuulessa vinhasti. Näin luulen. Nähnyt en, koska en mennyt Vilpolan lähellekään niiden hirveiden paskakasojen ja valumien takia.
Mutta, kuinkas ollakaan! Linnut eivät liioin menneet enää orsille istumaan. Ne pelkäsivät niitä pussinretaleita.
Siitä saimme ajatuksen laittaa nätimpiä retaleita roikkumaan ja lintuja pelottelemaan.
Onko mitään nätimpää kuin kaffipakkaukset? Ei ole! Niillä me sitten reunustimmekin Vilpolan oviaukon maasta yläkamanaan saakka ja se toimii. Ei sonnan sontaa missään (ellei nyt muutamaa nuppineulankokoista kikanaa oteta lukuun).
Taas maistuvat makkarat makoisilta. Olimme jopa tänä talvena eräänä myöhäisenä pimeänä pakkasiltana Magnuksen kanssa kahvilla Vilpolassa. Ei olisi korkeiden sontakekojen aikakautena tullut kuuloonkaan. Sytytimme vihreät kynttilät ja nautimme kuumasta kahvista ja tuoreesta nisusta.. Kysyin Magnukselta henki höyryten, että pukkaako katumusta, vai vieläkö rakkaus roihuaa näiden viidenkymmenen pitkän vuoden jälkeen? Magnus haukkasi pullasta palasen, ennenkö vastasi, jotta ei karuta ja kyllä roihuaa. Molempien silmät loistivat kilpaa kynttilöiden liekkien kera.

Kuluneesta viikosta onkin yhden päivän (so viime maanantain) osuus setvitty edelliskertaisessa mhvv:ssä. Syyhän oli se, että kirjoitin bloggauksen vasta tiistaina.
Tänään olisi melkein pitänyt tehdä samat järjestelyt, mutta  päätin kumminkin kirjoittaa jo näin aamupäivästä, että ei moiseen tarvitsisi ryhtyä. Iltapäivästä myöhään iltaan olen menossa.
Magnus lupasi keittää perunat ja kährästää kastikkeen, että saan hoitaa näitä kirjallisia tehtäviäni. Tosin mitään kährästyksiä ei meillä ole enää moneen vuoteen tarvittu. Tehdään soossit aina Maizenasta.
Kun puhe nyt ruokapuolelle taas lipsahti, niin kerron myös sen, että syksyllä Ewen ja Mathewin avittamana kerätyt puolukat (melkein kaksi ämpärillistä) on syöty loppuun viimeistä marjaa myöden .
Totuin niin siihen, että aina on puolukkahilloa pöydässä, joten olen muusannut nyt sitten mustia viinimarjoja korvaamaan puolukoita.
Hyvältä maistuu, jos tosin hiukan arveluttaakin. Ensinnäkin se sokerimäärä ja sitten itse mustat viinimarjat. Minun kun ei oikein saisi niitä surutta niin vaan syödä.
Eräs hoitajatar sanoi minulle kerran, että minun EI kannata niin hirveän terveellisesti syödä. Hemoglobiini huiteli silloin 170:n hujakoilla. Noh, nyt on veret hiukan laimenneet ollen viimeksi 146. Mustista viinimarjoistakin hoitajatar hivenen varoitteli. Luulen, että juuri sen tähden silmäni lasittuvat ja polvet veltostuvat välittömästi kun näen mustia viinimarjoja. Minun tekee niitä ihan mahottoman lujasti mieli moosata suuhuni.
Taidanpa pitää paussin taas, jahka jääkaapissa kimalteleva ja säteilevä viinimarjahilloke syödään loppuun.

Viimeviikon menoista ei saa romaania kirjoitetuksi.Sen verran nirkosesti menoja löytyy. 
Keskiviikkona olimme Jaakobin ja Catherinen (ei meidän) tykönä suunnittelemassa kesän hengellisiä tilaisuuksia iki-ihanalla Rauhan rukoushuoneella.
Iki-ihanaa Rauhan rukoushuonetta myöskin fiksataan kevään mittaan. Se saa uuden maalin pintaansa ja hilseillyt katto korjataan entiseen loistoonsa. Kelpaa siellä sitten tilaisuuksia pidellä.

Viikolla olin myös ystävättären kanssa kaffikupposen äärellä Esson baarissa jossain päin Suomea. Nimi on muutettu, paitsi Suomea.
On niin hienoa ja hyvä, että tavataan ihmisten kanssa nokakkainkin. Se on ihan toisenmoista kuin sähköposti/Facebook/puhelinkontaktointi. Joskin nekin kontaktoinnit ovat ihan hyviä.

Tänään lähden Nikolainkaupunkiin. Menen treffaamaan Aija-Kanita-tätiä ja sitten myöhemmin Ansan tykö suunnittelemaan Joulunlapsi keräystä. Aiomme saada ensjoulun alla kasaan ja lähetetyksi 120 lahjapakettia Romanian lapsille. Jaa, että onnistuuko? Kyllä! Viimejoulusta sen tiedämme. Silloin tuo määrä saatiin kasaan. Jos sinä tulet mukaan, saadaan vielä enempi paketteja matkaan.
T: Kaisa Paketsjö-Julklapsten
--------------------------------------------------------------
Suomi 100 maanantaiblogiruno
Kirjoittanut Kaisa Jouppi Suomen Yryselästä

Savusaunan oviaukko on matala
sen edessä
on nöyrryttävä kumartaen
savusaunaan astuessa kaikki pimenee
savusaunaan astuessa kaikki tuoksuu savulta
saunojatkin
vielä seuraavinakin päivänä
tuoksu tulee esiin jostakin

savusaunan löylyt ovat maailman parhaat
ne kohoavat suloisina kohti kattoa
sitten seinille
ja vasta sitten ihon pinnalle
eivät ne nuole nahkaasi tulenliekkien tavoin
kärvistäen pintaa rullalle
ei tarvitse ikenet irvessä juosta pihalle
ei!
savusaunan löylyt suutelevat hellästi
samettisella suulla
savusauna
pelkkä nimikin jo sihisee jotain ihanaa
-------------------------------------------------------------

Jesaja 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

tiistai 14. helmikuuta 2017


No niin ystävät hyvät. Tänään on päivä, joka piti olla eilen.
Täytyy kertoa, mistä moinen päivänmuutos johtui. Moni ehkäpä muistaa aiemmilta vuosilta olevista kirjoituksiani, joissa olen hieman raottanut joitakuita luonteenpiirteitäni?
Olen kertonut mm sen, että minkä ikinä asian kehittelen päähäni se myös siellä pysyy. Luonteenpiirteessäni on tällä kohtaa myös sellainen surullinen juonne, että en vaivaudu tarkistamaan, onko päähäni saama asia oikein, vaiko väärin. Juuri ne sen sorttiset siellä päänupissani oikein pysyvätkin. Ei niinkään hankittu, eikä luettu tieto, mikä seikka vaikeutti läksyjen pänttäämisessäkin.
Noh, tähän itse päässä kaikenlaista-muodostamisesta johtui myös seuraava juttu, josta teille kerron (ja josta aikanaan revittelin myös näillä palstoilla). Olin muodostanut päähäni, viitsimättä sitten tarkistaa (mitä sitä pläkkiselvää asiaa menee tarkistelemaan?) erään tapahtuman päivämäärän. Tapahtuman, jossa minulla oli suuri kunnia saada olla lukemassa omitekoisia runojani.
Menin innosta vavisten tuohon tilaisuuteen. Tapahtumapaikan pihamaalla ihmettelin, kuinka kukaan ei ollut tullut vielä paikalle? Ei edes suntio, joka nyt melkein asuukin työpaikallaan. Synkeänä ajattelin, että olisi ollut ehkä järjestäjän hyvä jättää eräs vissi esiintyjänimi pois lehti-ilmoituksesta. Viittä vaille kyynelehtien soitin johonkin ja sain kuulla, että olen asialla kuukautta liian aikaisin!
Kalenterissani oli merkintä tismalleen oikeassa kohdassa. Olin vain suurta intoa pihisten muodostanut oman päivämäärän ja kellin ajan tuolle hienolle tapahtumalle.
On sitten kyllä tapahtunut niinkin, että olen ollut paikalla liian myöhään ja on minulle soiteltu muutaman kerran kotiinkin ja kysytty, missä luuhaan, kun en ole siellä missä pitäisi?
Sunnuntaina Magnus kyseli minulta tulevan viikon menojani.
- Keskiviikkona on ensimmäiset viikon menot, vastasin tietäväisenä, vaikka en ollut kalenteriin katsonutkaan. Tiennyt sillä hetkellä, missä edes olikaan. Mitä turhia katsoa, kun tietää varmasti, koska pitää pukea lökölötkärehousujen tilalle nahkapaikkahousut ja lähteä kulloiseenkin miitinkiin?
Mikä kumma minun pani kuitenkin eilen, maanantaina, kaivamaan kalenterin esille ja katsomaan viikko numero kuuden tapahtumia.
KÄÄK! Maanantain kohdalla oli kuin olikin merkintä. TAJ klo 18.00!
Veri lakkasi kiertämästä laajassa suonistossani. (Suoniston on pakko olla laaja, koska olen itsekin melko laaja). (Vielä).
Mutta onneksi hätä ei ollut sen näköinen. Kello oli vasta viistoista ja kokous alkaisi klo 18.00.
 Aikaa oli siis ruhtinaallisesti, mutta mhvv jäisi nyt kirjoittamatta, koska kokous menisi sen verran myöhäiseksi. Minulla menee aina aikaa ja "tupakkia" kun kirjoitan ja olisi mennyt taatusti toiselle vuorokaudelle ennen viimeistä pistettä ja pilkkua. Ansakin (nimi muut.) sanoi, kun viikolla nähtiin, että minun pitää kirjoittaa aikaisemmin mhvv:t, että pääsee ihmisten aikoina ihmiset nukkumaan. Niin kauniisti minulle ei ole pitkään aikaan näistä bloggauksista sanottukaan! Että oikein pitää valvoa ja odottaa, kun tahtoo niin mahottoman mielellään lukea. Kiitos Ansa! Olet ihana!
Ehdin lukea kokouspaperit uudemman kerran läpi. Pelkkä ajatus, että minun perääni olisi taas pitänyt soitella, sai hengityksen höyryämään ja silmät lasittumaan. Enkö minä ikinä opi? Enkö minä koskaan muutu? Molempiin kysymyksiin vastaan, että voi olla vaikeeta. :(
Kyllähän tutkijat ja tiedemiehet sanovat, että ihminen oppii ja muuntautuilee hamaan kuolemaansa asti. Ehkäpä minullakin on toivoa. Saisi vain sen varmanatietämis-piintymän  jotenkin edes luulemiseksi. Ja luuleminenhan ei ole tiedon väärtti. Ehkä se seikka panisi kaivelemaan kalenteria tiuhempaan. Mene ja tiedä.
Muina naisina olinkin sitten eilen hyvin ajoissa kokouspaikalla seurakuntamme virastossa Pappilanmutkassa.
Kyseessä ei ollut joogatunti, jos joku vahingossa TAJ:ta siksi luuli. ;) En harrasta semmottia lainkka ja kehotan muitakin olemaan semmottia harrastamatta.

On hauska sattuma (sellainen, jonkalaisia on vain armeijan lihasopassa, koska sattumia ei muualla olekaan), että osuu tänä päivänä olemaan Ystävänpäivä. Luulenpa, etten ennen ole mhvv:tä ystävänpäivänä kirjoittanutkaan. Yritänkin tosissani saada jotain ystävällistä ja mukavaa tekstiä äntiin.
Aluksi tietenkin toivotan jokaiselle lukijaystävälleni hyvää Ystävänpäivää!  Olkoon päiväsi sees ja elämäsi jatkossakin jees!
Jos jollakin on sellainen mieli ja ajatus, että ystävää ei ole, tai että  se ystävä on toisella syrjällä maapalloa, niin kerron, että yksi Ystävä on, joka on lähellä. Aina. Sydämessäsi. Niin, niin! Ihan omassa sydämessäsi. Siinä, joka nytkin toivottavasti tykyttää rintalastasi alla. Tietenkään tämä Ystävä ei väkisin kenenkään elämään tuppaa. Hän koputtaa sydänoveesi, jossa kripa on sisäpuolella. Vain sinä voit sen avata.
Joku jo varmaan arvasikin, että ystävä, josta paas...puhun, on Jeesus.

Viimeviikon kalenteriaukea on aika valkoinen. Lauantain kohdalle olen laittanut muutamia numeroita allekkain tarkoituksena luultavasti joko vähennys-, ynnä-, tai kertolaskusuoritus. Loppuun asti en ikinä ole asiaa saattanut, oli se sitten, mitä oli. Ihmettelen taas kerran itseäni.
Keskiviikon kohdalla lukee Naisten kesken ilta "Masentaako? Kalenteriin ei ole kirjoitettu missä, mutta tiesin, että muistaisin idioottivarmasti paikan. Se oli Vanhan Vaasan pappila Vaasassa.
Minulla oli taas kunnia saada lukea omia runojani ja sen yritinkin tehdä kaikella sillä tarmolla, innolla, rakkaudella ja osaamisella, mitä kohta 71-vuotiaalla mummunkäppänällä olla voi.
Luin toisena runonani toivorikkaan masennusrunon, jonka olin varta vasten tuota iltaa varten rustannut. Kirjoitin sen Facebookkiini myös. En tänne sitä alkaa kirjoittamaan, mutta jos haluat sen lukea, niin sieltä se löytyy.
Runoja lukiessani tunsin itseni maankaatotyperykseksi. Pulleaksi ja oudoksi. Tunne on kymmenen vuoden aikana tullut tutuksi, joten en siitä masentunut. Päinvastoin. On oletettavaa ja luultavaa, että lukeminen juuri tuosta syystä meni ihan ok.

Suvun terapiakoira, Lyllan, on oppinut puhumaan! Olemme osanneet sitä jo toki odottaakin, joten ei se niin kovasti päässyt yllättämään. Asian kunniaksi laitoin bloggaukseni ensimmäiseksi kuvaksi juuri Lyllanin kuvan. Ei sitä joka päivä kuvia puhuvista koirista näekään.
Toinen kuva on taannoiselta toissavuotiselta Israelin matkalta. Ei sitä joka vuosi tuollaisia matkoja pysty tekemäänkään, joten kuvat ovat hyviä olemassa. Saa ainakin muistella ja kaihoilla.

Lyllanin puhejuttu meni tällä viisiin:
Viikko sitten Catherine oli pidellyt makkaranlättystä Lylskun  kuonon edessä ja käskenyt:
-Sano RAKAS! Johon Lyllan oli vastannut: -HAU!
Catherine oli vienyt makkaranlättystä kauemmaksi koiran sieraimien edestä ja sanonut:
-Ei! Sano RAKAS! Johon Lyllan vastasi vinhasti häntäänsä heiluttaen: -HAU HAU!
-Ei! (makkaranlätty selän taakse) Sano RA KAS!
Lyllan: -RAU...RAU! (Häntä muistuttaa helikopterin propellia lentoonlähdön ollessa alkamaisillaan).
-Hyvä! Oikin! Hieno koira! ja makkaranlätty sai kyytiä.
Monet rakkaudet on sanottu ja yhtä monta makkaranlättystä syöty sen jälkeen.
On se vaan aikamoinen sessan tämä Lyllan.
T: Kaisa Korvlätta-Piskskog
------------------------------------------------
Suomi 100 blogiruno
Kirjoittanut K. Jouppi Suomen Tervajoelta

Retkellä
koko perhe parhaimmissaan
niin silloin oli tapana
ei mitään arkista,
kuka nyt sellaisissa?
vaaleanpunaiset kengät oli minulla, ne parhaimmat
rusetit ja kaikki
somasti
keikistellen, hieman vinossa, kuten kuvassa kuuluukin
olla
mekossa runsas helma
tuulessa heiluu
ammennan nappoon vettä lähteestä
Runebergin lähteestä
nappo on kettingillä kiinni reunasta ettei putoa,
tai kukaan pohjaan viskaa
nappo niin on kiiltävä
siitä moni matkaaja on juonut ennen meitä
ei silloin pelätty, tai edes ajateltu, että tarttuu tauti
runo tarttui
hauskasti

-------------------------------
Psalmi 117

Kiittäkää Herraa, kaikki kansat!
Ylistäkää häntä, kansakunnat!
Rajaton on hänen rakkautensa,
iäti hän on meille uskollinen.
Halleluja!


maanantai 13. helmikuuta 2017

Mhvv siirtyy huomiseen, eli tiistain päälle.Olkoon se silloin entistäkin ehoisampi (jos mahdollista). :D Kirjoittelemisiin!