maanantai 24. huhtikuuta 2017


TADAAA! TÖTTÖRÖÖÖÖ! (Iloista torvensoitantaa!)
Lukijakuntaani on liittynyt uuden uusi lukija!
Tervetuloa joukkoon Aulikki Clark! Olen oikein iloinen sinusta. Kuten myös teistä jok´ikisestä muustakin lukijastani ympäri maapallukan. Olette tosi tärkeitä ja kommenttinne ilahuttavat vanhaa sydäntäni kovasti.
Mitä hyötyä olisi kirjoittaa, ellei kukaan lukisi? Ei niin mitään!
Joskus ammoisina aikoina kirjoitin salaista päiväkirjaa. Päiväkirjathan ovat sellaisia, että niitä kirjoittaa itselleen. Purkaa tuntojaan, jos on kaltoin kohdeltu, riemuitsee, jos on hyvin käynyt ja onnea siunaantunut. Minä annoin annoin luokkakavereiden lukea salaisen päiväkirjani. Äitinikin luki sen myös, salaa, ja sehän taas ei sopinut seinillekään. Nyyhkyttäen dramaattisesti paiskasin vihkon pannunpesään, kiljuen samalla raivoisia syytöksiä. (Sen tein siksi, että pelkäsin äitini rikuneerausta, koska en ollut kirjoittanut kovin ruusuisesti hänestä. Ajattelin, että kannattaa huutaa ja rääkyä kovasti, niin ei tule jälkiseuraamuksia. Niin kuin kannattikin.
Bloginkirjoittaminen on toisenmoista, kun päiväkirjan kirjoittaminen.
Toivon, että jahka minusta joskus aika jättää (toivottavasti vasta usean vuosikymmenen kuluttua) niin lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapset (ja kaikki siinä välillä) lukevat kirjoituksiani ja saavat kuvan ammoin eläneestä muinaisihmisestä, eli isoisoisoisoisoisoisoisomummustaan.
Toivottavasti onnistun piirtämään heille kuvan pirteästä, originellistä, säyseästä, viisaasta ja aikaansa seuraavasta aikansa teräsnaisesta. (Rykii hiljaa, mutta merkitsevästi). Toivon sydämestäni, että saavat jälkilukijasukulaiset kuvan rauhallisesta, kauniista, sävyisestä ja tasaisen luonteen omaavasta, rakastavasta ja ymmärtäväisestä esiäidistään. (Rykii kovaa, mutta merkitsevästi).
Jos niin käy, niin kirjoittamisesta kouluaikana todistuksenlaidassa oleva 10 ei ole mennyt hukkaan.
Olen kuin olenkin osannut tulkita sanansäilällä asiat päälaelleen ja nurin, tarkoitan hyvin ja tottuuvessa. 
No joo. Leikki leikkinä.
Minua puolestaan harmittaa kovasti, kun en itse aikoinani kysellyt kaikkea aprikoimaani ja udellut enemmän tietoja Lyyli Amalia-mummultani. Nyt voin vaan arvuutella. Silloin ei ollut koneita, mihin mummuni olisi voinut jättää bloggauksia yms.
Olihan toki kyniä ja sinikantisia vihkoja. Mummuni oli ihan omin nokkinensa opetellut lukemaan ja kirjoittamaankin. Hän ei vaan kirjoitellut mitään. Paitsi nimeään, mummuni kirjoitti elämänsä aikana vain yhden kirjeen lapsilleen, eli äidilleni ja Aija-Kanita tädilleni.
Hän kirjoitti sen äitileiriltä ja siinä luki HEI VAAN TÄÄLTÄ.
Ei lapsenlapsia nuorena niin kovasti kiinnosta mummun ja paapan tekemiset, mutta annas olla, jahka itse tulevat vanhoiksi, niin jo alkaa kiinnostamaan.
Ehkäpä minun ja Magnuksen lapsia, Catherinea ja Charlesia, jo hiukkasen kiinnostaa vanhempiensa toil...siis tekemiset. Ainakin Catherine ihmettelee, jos en maanantaisin ole puoleenyöhön mennessä kirjoittanut mhvv:tä. (Terveisiä vaan täältä). ;)

Alkukuvat ovat viime tiistain tansanialaisesta ateria-illasta Pappilassa. Ennen ruokailua ja jälkeen ruokailun.
Olipa erikoinen ilta!
Meidät kuljetettiin kädestä pitäen läpi Pappilan sokkeloisten tambuurien huoneeseen, jossa Artturi-kirkkoherra pesi kätemme.
Pesupakalta meidät johdatettiin kädestä pitäen huoneeseen, johon oli lattialle levitetty liinoja ja tyynyjä. Ellei Jaana (nimeä ei muut.) olisi pitänyt kädestä olisin ehkä kaatunut pyörtyneenä päistikkaa pöydälle (so. lattialle). Syystä, että minä en pääse istumaan pöydän ääreen, joka on lattia. Tai jos pääsen, en pääse ylös. Jaana lohdutti, että heitä on paikalla riskiä nostajia.
En kertonut Jaanalle pahinta pelkoani: en ylety ottamaan ruokaa pesuvadista, koska sattuneesta syystä en voi istua suorassa, enkä samasta syystä saa jalkojani klinkkuun vetääkseni ruokakippoa lähemmäksi.
Enkä minä muutenkaan olisi noin vaan voinut ruokapesuvatia lähemmäksi vetää. Vadista söi kolme muutakin nälkäistä. Pesuvateja oli useita, koska meitä ruokailijoitakin oli useita.
Olisipa se ollut, kun olisivat muut joutuneet pesuvatia minulta alinomaa itseensä päin kiskomaan.
Noin 1/2 tuntia lattialla kärvistelin ja sitten ei veri kiertänyt enää kuin poskipäissä. Syömistä ei ollut vielä edes aloitettu.
Pakko oli punnertaa itsensä ylös tuolille ja loppu hyvin kaikki hyvin.
Ruoka oli aivan mahdottoman hyvää ja sitä syötiin käsin. Nuo kuvassa näkyvät vaaleat pallukat ovat banaaninpaloja. Niiden alla oli naudanlihanpalasia.
Käsin syöminen ei alkukangerruksen jälkeen tuottanut vähäisintäkään tuskaa. Päinvastoin.
Oli ihastuttavaa kääräistä hyvänmakuisesti maustetusta riisistä pallukoita ja asettaa toisella kädellä päälle lihan- ja banaaninpalasia. Ruuan valmistamiseen oli käytetty mm.kookosmaitoa ja mitä kaikkea ihanaa muutakin.
Sormia (omia) oli kiva nuolla jokaisen suupalan jälkeen. Jokainen söi pesuvadista OMALTA SEKTORILTAAN (kuten stuo sanonta kuului). Palan painikkeeksi oli sitruunalimonaadia.  Tantsaaniassa sellainen on tapana, koska vesi ei aina kuulemma ole kovin puhdasta. Jälkiruoaksi Tansaniassa  syödään hedelmälohkoja. Maassa olleelta lähettiperheeltä oli kysytty mitä muuta jälkiruoaksi tarjotaan kuin  hedelmiä?  Muffinseja kuulemma.
Meille tarjottiin muffinseja. Eikä ihan mitä tahansa muffareita, vaan kielen mennessään vieviä, suussasulavia sellaisia.Tansanialaisella reseptillä leivottuja.
Siinä turvallisesti tuolissa istuissani ja syödessäni ajattelin hyvänmakuisen ruuan keittämisen armolahjaa. Sellainen lahja on meidän seurakunnan emännällä!
Slurp ja röyh!

Kirkkoneuvoston kokous osui myös männäviikolle.  Monenmoisia asioita nuijittiin pöytään ja suunikin aukaisin ainakin kierrepullaa haukatessani.
Kokouksen päätteeksi tehtiin esittelykierros, jossa uusi talousjohtaja sai kuulla ja nähdä mimmosta porukkaa Isonkyrön kirkkoneuvoston kokouksissa istuu. Kaikki me kerroimme ketä olemme ja kusta tulemme ja mitä olemme tehneet ja mitä tulemme tekemään.
Minä kerroin olevani Hälävältä ja toimineeni mm. pyhäkoulunopettajana. Se ihastuttava virka piti lopettaa, koska 1/2 kuurona en saanut kolmannellakaan kerralla selvää, mitä pikkumiehet- ja naiset minulle innokkaasti yrittivät julkituoda.
Kirkkoneuvostolainen Juhani sanoi talousjohtajalle esittelykierroksen mentyä, josko tämä oli huomannut, että kukaan ei ollut maininnut, mihinkä puolueeseen, tai ryhmään hän kuului.
Magnus (ei meidän Magnus) sanoi kovalla äänellä, että Kaisa ei muistanut, mihinkä ryhmään hän kuuluu ja mistä on valituksi tullut. Se on totta. Ehdotin ja muistelin, että oliko se listalta "ME VASTAAN KAIKKI MUUT"? Ei ollut.
Kirkkoherra kertoi Antille, että meillä on yksimielinen ja hyväyhteishenkinen neuvosto. Olen tismalleen samaa mieltä. Hienoa, että saa olla mukana.

Pääsiäinen meni rauhallisesti ja aivan liian nopeasti ohi. Pääsiäisen juhla saa aina niin kiitollisen mielen. Jeesus meni minunkin syntieni tähden ristille. Hän aukaisi tien taivaaseen. Turvallista ja valtavaa on tietää se.
Yksi, mutta sitäkin ihastuttavampi, trulli kävi lauantaina ovella virpomassa. Urhea merirosmo Joona. :D Voi olla, että ensivuonna urheita merirosmoja on kaksi. Joona ja Juuso.

Sunnuntaina minulla ja Magnuksella oli mieluisat tehtävät Nikolainkaupungissa ja siellä olevassa pohjoisen pallonpuoliskon kauneimmassa ja suloisimmassa kirkossa, eli Huutoniemen kirkossa.
Minulla oli runo ja puheenpätkä, Magnuksella puhe.
Tunteiden kirjoskaalaa mittarina jos käytetään, että kuinka meni, niin omalta kohdaltani paremmin kuin hyvin. Kyllä minä taas niin sen verran  typeräksi itseni tunsin kongotessani tiikeritantussa puhujapulpettiin.
Kaduin, että olin pelastanut tappotuomiolla olleen tiikeritantun roskikseen joutumasta. Tunsin olevani (ja myös taatusti näytin) kutosia odottavalta tiikerimammalta.
Mutta mitä sen on väliä? En ollut estraadilla itseäni esittelemässä, vaan kertomassa Jeesuksesta.

Viimekertaisesta bloggauksesta jäi kertomatta, että olimme myös viikko sitten pohjoisen pallonpuoliskon superkirkossa. Ihan vaan penkkejä hiertämässä. Anna-Maija, kaikkien ihanien suntioiden ja kivojen kirkonpalvelijoiden sankaritar number one, toi varta vasten minulle varaamiansa Dumle-keksejä rasiassa maiskuteltavaksi. Ja kyllä ne maistuivatkin.  Ohuenohuet rapeat unelmat latuskoilla nonparelleilla koristeltuina. Käsittämätöntä! Kiitos! Silmäni ovat hämmästyksestä vieläkin kuin kaksi dumlepiskettiä!
T: Kaisa Nonpallerius-Dumlersten
----------------------------------------------------

Maanantai blogiruno Suomi 100v
Kirjoittanut K. Jouppi, Suomi, Hälvä

Kaupantäti mittasi tarkasti litran mitalla maitoa
emaliseen maitohinkkiin
2 litraa
oltiin äidin asialla
hiivaa ja maitoa
voita ja jauhoja
Soile kantoi maitohinkkiä
-Katsokaa, kuinka maito pysyy hinkissä,
vaikka kansi on pois ja pyörittää...

niin pysyi,
hetken verran,
mutta kahva ei pysynyt

komeassa kaaressa lensi maitohinkki siniselle taivaalle
ja me katselimme kasvot kauhusta valkoisina kuin maito

koivunvitsa kirveli sääriä,
mutta itketty ei.
------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus:

Kuudes käsky:
Ei sinun pidä huorin tekemän.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin että me olemme puhtaat ja kunnialliset
ajatuksissa, puheissa ja töissä ja että jokainen aviopuolisotansa rakastaa ja kunniassa pitää.

maanantai 17. huhtikuuta 2017


Kortti ja sen malli.

Pääsiäisen vietto alkaa lähestyä loppuaan. Hyvin on vietetty ja sen sanomasta iloittu.
Missään ei oikein kauheasti olla käyty. Mitään merkintöjä ei allakan aukeamalle ole kirjoiteltu.
Keittiön ikkunoista ulos, jos kohta myös seiniin on tullut tuijoteltua tavanomaista enemmän.
Ulos on ollut hauskakin tuijotella, koska pihapiirissämme tepastelee noin kolmetoista kuovia.
Kuovia ne ovat. Katsoimme lintukirjasta. Magnus väitti ensiksi, että ne eivät ole kuovia, koska niillä on räpylät.
-RÄPYLÄT? minä krääkäisin. -Kuinka sinä voit nähdä, että niillä on räpylät, kun et näe virsien numeroita kirkkotaululta, vaikka ne ovat paljon suurempia kuin räpylät?
En voinut myös olla sanomatta ja krääkäisyyn lisäämättä, että lintukirjakustantamoon pitää tehdä reklamaatio kuovien väärään vääristä ja harhaanjohtavista kintuista.
-En ole koskaan nähnyt tuommoisia kuovinnäköisiä koukkunokkia, joilla olisi räpylät, jatkoin äänekkäästi.
Magnuskin taipui uskomaan, että kyseessä on tosiaan kuovi, jolla ei ole räpylöitä. Räpyläjuttu jäi häntä ehkä kaivelemaan, koska hän selvästi niin oli näkevinään, mutta luotamme kuitenkin lintukirjan tietoihin, kunnes toisin todistetaan.
Nurmikolla kuovit askeltavat hauskasti samaan suuntaan ja samaan tahtiin. Kelpaisi ihan sotilasmarssinkin esikuvaksi ja malliksi.
Tuon tuosta linnut tuikkaavat juhlavan nokkansa (ainakin parikymmentäsenttiä juuresta tyveen)  ruohokentän uumeniin.
Ihmettelen, mitä maailmassa ne sieltä jäätyneestä maasta aina muka löytävät?
Ehkä jäätyneitä onkimatoja. Näin kylmillä säillä ei mitään sulanutta luulisi maasta ja sen uumenista  löytyvänkään. Ei! Kaikki tämän periferian sulaneessa olotilassa olevat öttiäiset (vrt. rasvakuoriaiset, sokerimuurahaiset ja sen sellaiset) ovat linnoittautuneet sisätiloihin. Meille.
Meillä leijuu ympäri kämppää jatkuva huumaava myrkynkatku, johon valmistusvaiheen loppumetreillä on yritetty ympätä jollain "hyvän"hajuista "tuoksua". Hohhoijjaa.
Tuntuu onneksi kuitenkin siltä, että myrkky on vaikuttanut niihin pas...siis sittiäisiin. Ainakin kangistanut, koskapa eivät aamuisin hypi enää silmille keittiöön tullessa.
"Hyvän"hajuisuudesta tuli mieleeni, miksikähän muuten konetiskiainejauheeseen on pitänyt lisätä hajuste? Miksi? kysyn vielä toisenkin kerran.
Tietysti saisin selityksen, jos kysyisin suoraan ko. konetiskiainepesupulverin valmistajalta. Tuskin kysymykseni kuitenkaan saisi aikaan hajuveden katkun poistamista tiskiaineesta, joten olkoon. Ei jaksa! Eikä auta kuin kärsiä. Kärsimisestäänkin päästyään kärsiä.

Tänä vuonna trulleja kävi meidän ovella tasan yksi. Naapurin reipas Joona. Hurjan ihanaksi merirosvoksi sonnustautuneena. Mieli ihan piristyi.
Aloin muistelemaan omia trullitteluitani, joista tulikin tänä vuonna kuluneeksi 64 vuotta. Ei  enempää, eikä vähempää.
Niihin aikoihin ei trulliteltu ovilla ollenkaan ja vielä vähemmän minkään kahvipannun kanssa, jonne olisi karkkeja pudoteltu. Minä maalasin vesivärillä vain huulet. Pisamia oli omasta takaa. Huivin sidoin päähäni ja kellohamekin oli, mutta kun laskin, että äiti ei enää näe, kruotaisin huivin pois päästäni. Olin mielessäni pelkkä  aikuinen hienoneiti. Luvan kautta huulet punaisina. Jo niin kaukaa juontaa yletön haluni paklata naamarustinkiani. Eikä se halu ole laantunut vieläkään. Eikä laannu, sikäli mikäli itseäni hiukkasenkaan tunnen. Näen sieluni silmillä, kuinka vaadin hoitajatyttöä (tai poikaa) maalaamaan posket punaiseksi ja silmänympärystät mustiksi huulien helakkaista punaa unhoittamatta.

Kiirastorstaina minulla oli kaksi mieluista tehtävää illan messussa Isossakyrössä.
Ensimmäinen tehtävä oli olla ovella toivottamassa kirkkokansaa tervetulleeksi, kättelemässä ja ojentamassa samalla virsikirjan ja virsikirjan lisävihkosen sisääntulijalle.
Siinä sitä olikin tekemistä ihmiselle, joka osaa tehdä vain yhtä asiaa kerralla.
Kun kirkon ovi narahti (noin kuvainnollisesti siis sanottuna ihmisen tulosta sisälle) sanoin kuuluvalla äänellä (kuten meillä raskaskuuloisilla tapana on):
-TERVETULOA!!! Sitten kättelin, jonka jälkeen otin käteeni molemmat virsikirjat ja ojensin ne tulijalle. Näihin vaiheisiin kului iäisyys. Jono ovella kasvoi ja venyi venymistään (tai ainakin minusta siltä tuntui). Oli siinä Mariakin tekemässä samaa työtä minun kanssani.
Minä:
-Tervetuloa, päivää, päivää (kättelee reippaasti), tässä virsikirjat. Kaksi kappaletta. Olkaa hyvät. Yksi virsikirjan lisävihko vaan per pari, kun muuten ei riitä kaikille......
-Tervetuloa, päivää, päivää, tässä virsikirjat. Kaksi kappaletta. Olkaa hyvät. Yksi virsikirjan lisävihko vaan per pari, kun muuten ei riitä kaikille...
-Tervetuloa, päivää, päivää (kättelee reippaasti), tässä virsikirjat....

Sitten Magnus tuli viereeni ovelle, Hän kanniskeli avukseni käteni ulottuville lisää virsikirjoja ja niiden lisävihkoja.
-Ei sun tartte kätellä. Sano vaan ystävällisesti tervetulua ja anna kirijat kätehen! Magnus kuiskasi.
Kuinka minä pärjäisin ilman Magnusta? En kuinkaan. Asiat soljuivat paljon paremmin ilman kaikkia kommervenkkejä. Tulijoiden ei tarvinnut seistä ovenraossa vedossa, eikä muutenkaan nukahtaa pystyyn odottaessaan kättelyä, toivotuksia ja kirjoja.
Tehtävä numero kaksi oli lukea lukupulpetista rukousaiheita yhdessä Maisan (nimi muut.) kanssa. Hyvin kuulemma meni lukemiset. Magnus ja Masa- Etias vakuuttelvat kotimatkalla. Hyvin kuului ja sai selvää. Se, jos mikä on kirkossa ensiarvoisen tärkeää.

Viikolla olimme Nikolainkaupungin pääkirkossa kuuntelemassa, kun Onkilahden musiikkiluokkalaiset lauloivat.
Osa kuorosta oli urkuparvella ja osa alttaritasanteella soittajien kanssa.
Niin ihanaa ja niin kaunista en ole koskaan kuullut, kun taas kerran kuulla sain. En sitten edellisen konsertin, joka oli ennen Joulua.
Käsittämättömän kauniisti nuoret lauloivat ja soittivat.
"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie"...
Minulla hengitys salpaantui, sydän pysähtyi, veri lakkasi kiertämästä, kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Pakahduttava ilo.
-Oi, Jeesus rakas! Suojele näitä nuoria kaikelta pahalta ja väärältä. Anna heille elämä sinun turvissasi. Siunaa heidän kouluaan, opettajia, muita oppilaita nyt ja aina! sain sokelletuksi, kun leijailin katosta takaisin penkkiin.

Neljästä mämmiropeellisesta on yksi jäljellä ja sen sisustasta yksi neljäsosa. Mämmin keksijä ansaitsisi Nobelin palkinnon. Samaisen palkinnon ansaitsisi hän, joka keksisi, kuinka mämminnautitsemisen jälkimainingit saisi minimoitua. Syödyn mämmin määrä on tietysti suoraan verrannollinen jälkikaikuihin, mutta...kyllä pitäisi huoletta saada syödä yksi koko ropeellinen päivässä.
Tänä Pääsiäisenä tein ensimmäisen kerran pitkän elämäni varrella niin radikaalin tempun, että ostin mämmiä varten 10% kermaa 100% vuolukerman sijaan. Ei hassumpaa, mutta ei kyllä niin kintut alta vievän hyvääkään.
Tänä vuonna ostin myös vain 2 suklaamunaa per lärvi aikaisemman 10 sijaan. Ei hassumpaa, mutta kyllä kintut vähän liian tukevasti pysyivät maassa. Ehkä ostan suklaamunien alennusmyynnistä (sillä sellainenkin taatusti tulee) muutaman lisää. Ovat parantaneet niitä sisusylläreitäkin roimasti.
T: Kaisa Mämskog-Mulkersjö
-------------------------------------------------------

Suomi 100v maanantaiblogiruno. Kirjoittanut K. Jouppi

Pieni tyttö viime vuosisadan puolella
kansakoulun kolmannella
pääsiäisen aikaan
istuu puupulpetissa
luokassa on karttateline ja siihen on ripustettu
pahvinen iso kuva
Jeesus ristillä
opettaja sanoo, että Jeesus kuoli kaikkien ihmisten puolesta,
että ne pääsisivät taivaaseen
se tuntui turvalliselta
taivas on varmasti hyvä paikka
ei jäänyt traumoja
niitä sellaisia,
joita nykyään niin mahdottomasti pelätään,
että vaietaan kuoliaaksi
totuus.
---------------------------------------------------
Lutherin ja Svebiliuksen Katekismus

Viides käsky:
Ei sinun pidä tappaman.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme vahingoita meidän lähimmäistämme ruumiin eikä hengen puolesta emmekä tee mitään vääryyttä häntä vastaan, vaan että me häntä autamme, holhoamme ja hengen vaarasta varjelemme.




maanantai 10. huhtikuuta 2017


Hellou kaikki te rakkaat blogini lukijat ympäri maailmaa. Yhtään en muuten liioittele, vaikka se usein tapanani ehkä onkin, kun sanon, että  ympäri maailmaa.
Ihan Indoneessiassakin joku uskollinen lukija joka viikko blogini aukaisee ja lukaisee, Venäjällä, Ukrainassa ja Ameriikassa olevista lukijoista puhumattakaan.
Minua kiinnostaa erityisesti tuo Indonesian bloginseuraaja.
Meillä Charles osaa indonesian kieltä. Voisin pyytää, että Charles kääntäisi kirjoitustani indonesiaksi. Voisin kirjoittaa aina tähän alkuun hänelle, että täällä sataa, tuulee, on kylmä ja kurjaa muutenkin. Kevät ei edisty, vaan takatalvea tuppaa. Linnut ja joutsenet makaavat pelloilla kaulat liejussa ja yrittävät saada jäätyneitä madonpätkiä nälästä ja väsymyksestä kurniviin vatsalaukkuihinsa.

No, en tiedä, vaikka indonesialaislukija(tar) olisikin suomalainen. Meitä suomalaisia kun piisaa joka maailman kolkkaan. Uskonpa melkein ihan tosissani, että indonesialainen blogiseuraajani on pesunkestävä supisuomalainen. Minun ei tarvitse hänelle noita kevättotuuksia indonesiaksi kirjoittaa, koska hän tietää ne sanomattakin. En loppujen lopuksikaan liioin usko, että kukaan muu blogiani jaksaisi seuratakaan kuin suomea osaava. Mikään kääntämisohjelma ei saa teksteistäni tolkkua (kun ei tahdo saada muutenkaan).

Tänään veimme Nikolainkaupunkiin pari Vaasa-korttia painettavaksi. Niistä aihioista teille tuossa alussa ihan uunituoreet kuvat.
Toinen, eli ylempi, kortti esittää Merikotkapatsasta. Sitä, joka on Vaasassa siinä Vaskiluodon sillan kupeessa. Charles sanoi, että minun näkemykseni ko. patsaasta on lievästikin ilmaistuna erikoinen. Charles tiesi suoralta kädeltä sanoa senkin, että korttia joko ostetaan, tai sitten ei.
Alimmainen kortti kuvaa näkymää jostakin Hovioikeudenrannan vastapäiseltä rannalta. Ehkäpä jonkun huvilan rannasta katsottuna. Sellaiselta rannalta, jossa on lipputanko, jonka päässä on nuppi ja jonka päällä on usein lokki.
Charles sanoi, että ei ole ennen nähnyt tuommoistakaan Vaasa-korttia. En tiedä, olisiko hän tarkkaan ottaen tahtonut nytkään nähdä. Ilmeensä oli niin moniselitteinen ja vivahteinen.
Magnuksen mielestä kortit olivat mainioota, komioota ja hyviä. Magnuksen mielestä kaikki on mainiota, komiaa ja hyvää, mitä teen, joten en voi laskea mitään hänen sanomisiensa päälle.
Aion piakkoin piirtää myös kotikuntani., Isonkyrön, jonkun mainitsemisen arvoisen nähtävyyskohteen kortiksi.
Mielestäni 1300-luvulta oleva kirkko on vähintäinkin mainitsemisen arvoinen, sopivuudesta nyt puhumattakaan.

Taiteenharrastusta on siis runsaasti ollut ja tulee olemaan korttirintaman puolella.
Myös runorintamalla kuhisee. Olen nyt kertaalleen mennyt läpi ruokoten ja karsien sanoja 36:sta omitekoisesta runostani. Tiedän, että löydän runoja  vielä  lisääkin, jahka saan avattua vanhan veivattavan (noin kuvaannollisesti sanottuna) vanhan tietokoneemme. Ihan ensimmäiseksi hankitun.
Runojen ruokkoaminen on totista työtä. Sitä luulisi, että pystyy noin vaan menemään kymmenen runoa putkeen läpi siivoten, sitten käy alakerrassa juomassa kupposen kuumaa, palaa takaisin ja ruokkoaa taas kymmenen runoa putkeen. Niin se ei ole.
Jo parin runon jälkeen alkavat kirjaimet, lauseet, riimit ja värssyt hyppiä silmille.
Töin tuskin jaksat tavata alkusanoja, etkä sitten lopuksi jaksakaan. Mitään.
Kärvistävä pelko siitä, että lukijat saavat pitkiä kiemuraisia runoja tavaillessaan kaulallensa näppylöitä ja verenpainetta muutenkin, saa jaksamisen korjaamiseen aina kumpuamaan ylös uudestaan jostain ihmeen kumpujen yöstä.
Minulle on vaikeaa kirjoittaa lyhyesti ja tykkään kirjoittaa kiemuraisesti.
Ihana runo-opettaja taannoisilla keväisiä viikonloppukursseilla sanoi, että on ehdottoman tärkeää tarkastella runojaan kriittisin silmin ja karsia ja tiivistää sanottavansa.Tästä olen usein puhunutkin täällä.
-MUTTA, jatkoi hän, joskus on yksinkertaisesti vaan päästettävä runosta irti. Laitettava se vihoviimmonen piste ja sanottava, että adjö!
Minun 36 runoani eivät ole vielä adjö-vaiheessa. Pitkiäkin ne ovat, mutta pitkiksi ne kyllä jäävät. Uskon, että he, jotka niitä lukevat, jaksavat loppuun asti.
Runokirjani Tulppaaninippu on siis edistynyt hyvin viime viikolla.

Myös korvieni kohdalla viime viikko oli edistyksellistä aikaa. Sain viimein rimpautettua terveysasemalle, että tahdon päästä testauttamaan olemattoman kuulokäyräni ja kerroin tahtovani myös jytymmät koneet korvakäytäviini. Ainakin toiseen.  Nuppineulanpäänkokoisen pikkaraisen mikrofoonin aika on ohi. Lupasivat laittaa lähetteen. Kaksi kuukautta se ottaa. Ei paha.
Olen liian kauan taas ihmetellyt, kuinka joku voi saada pöntöissä pidettävistä puheista tolkkua.
Ei ole tarkoitus, että kuulet ääntä ja mölinää, mutta et saa tolkkua. Tietenkin joskus kuulemma voi olla pelkkää ääntä ja mölinää. Olen kuitenkin ajatellut, että tokkopa ihmiset pelkälle mölinälle ja äänelle nauruun purskahtaisivat? En ainakaan tällä syömällä usko.
Olen myös alannut taas kaipaamaan ässän kuulemista sanoissa. Niin omani kuin muiden.
Eikä muidenkaan konsonanttien kuuleminen pahitteeksi ole. Ainakaan ymmärtämisen kannalta.

Itse asiassa kuulemis-innostukseni juonsi alkunsa vaaliehdokkaana olemisesta.
Laskeskelin, että ei anna ehdokas viisasta kuvaa itsestänsä, jos koko ajan suu auki huutaa HÄH? ja haroa korvallistansa.
Eikä anna ehdokas "kaikki muumit ovat laaksossa"-vaikutelmaa, jos valituksi tultuaan suu auki tuijottamaan, kun muut puhuvat ja levittelevät käsiään laajoissa kaarissa.
Olen tuntenut itseni jotenkin laimeasti ulkopuoliseksi aina ja viime aikoina aika väkevästikin ja nyt nämä vaalit ja kaikki. Siispä päättäväisesti usean vuoden pähkäilyn jälkeen tartuin puhelimen kampeen ja väänsin numerot sinne korva-asiain osastolle.
Ei olisi tarvinnut. Siis jos vaaliasiat huomioon ottaa. Vaalit olivat ja menivät ja minä jäin asemalle.
Vaaliääniä laskettaessa olisin tarvinnut kymmenen enemmän 72:ta. 17 kappaletta löytyi. Ei voi mitään. Minä kyllä yritin.
Mutta nyt, kun ensimmäinen häviöpäivä on kallistumassa iltaan, olo on jo parempi. Kiitos kaikkien monien, monien lohduttajien.
Noh, nyt on tunnustettava, että kirjoituksistani Facebookissa esimerkiksi ja ehkä tästä maanantaiblogistanikin saa sen käsityksen, että olen itkenyt, repinyt isot pelihousuni, rypenyt itsesäälissä ja viskellyt multaa päälleni. Ei! Niin se ei ole. En ole repinyt pelihousujani.
Minä en edes omista pelihousuja, koska en pelaa mitään.
Minulla on tapana hiukan suurennella ja paisutella asioita. Ja mitä vaalitulokseen tulee, niin en ole ollenkaan varma, olisinko itsekään äänestänyt yli seitsemänkymppistä 1/2 kuuroa mommaa jostakin ihme Letkutien varresta.
Siunausta kaikille vaalivoittajille ja niissä itsensä likoonpanneille. Antakoon Jumala teille viisautta ja taitoa hoitaa yhteisiä asioitamme kaikissa kunnissa ja kaupungeissa.

Lauantaina sain kunnian olla juontajana Majatalo-illassa Tervajoen Ystävyydenkulmassa.
Juontajana toimiminen on minulle täydellisesti oman mukavuusalueeni ulkopuolella olemista.
Panee miettimään, mikä sitten on sitä mukavuusaluetta omalla kohdallani jos puhutaan ihmisten ilmoilla olemisesta.
Ensimmäisenä tulee mieleen istuminen jossakin sivustalla ja vahtaamassa ja kuuntelemassa suu auki ihmisten ilmeitä ja puhumisia.
Runojen lukeminen ei ole niin vaikeaa kuin juontaminen. Runojen lukemisessa ei haittaa, vaikka ei niin usein loisi silmäystä yleisöön (kun ei kerran pysty ja yleisö jo tietää, "ettei se kato päälle").
Juontaessa vaikuttaa tyhmältä, jos lukee kaikki paperista. Jopa sen, että minä olen Kaisa Jouppi ja juonnan tämän tilaisuuden.
Kaikki meni kuitenkin hyvin. Tiedän sen siitä, kun tunsin itseni paksuksi, mutta typeräksi.
Yleisö on aina tuollaisissa tilaisuuksissa armeliasta. Ei se huomauta jokaisesta virheestä. Tuskin edes panee niitä merkille.
Menen tästä lähtien aina juontamaan, jos pyydetään.  Sain luvan lukea runonkin, vaikka juontajan kuuluu oikeastaan vain juontaa, jos oikein pilkun päälle toimitaan.
Uskon, että toimin oikein ja pilkun päälle, jos nyt laitan tämän sepustuksen loppuun pisteen!
T: Kaisa Valluuser-Punktstrand
-----------------------------------------------------

Suomi 100v maanantaiblogiruno, kirjoittanut K. Jouppi

Kaupungissa oltiin ja elettiin fiininä
sisävessoissa istuttiin
makuuhuoneissa ja kamareissa oleiltiin
oli kaapit ja komerot vaatteille ja tavaroille,
mutta
ruuantähteet kannettiin pihojen perälle ruosteiseen tynnyriin
kannen kun avasi, piti varoa, ettei sieltä rotta hyppää syliin
kiljuttiin, kun hyppäsi
kiljuttiin kesällä, kun  katsottiin tynnyriin tarkemmin
matoja
kiehuvana puurona
en minä usein katsonut
silmät kiinni
ja äkkiä kansi päälle
onneksi pian hakisi mies hevoskärryillä tynnyrin pois
ja toisi tyhjän tilalle.

------------------------------------------
Lutherin ja Svebiliuksen Katekismus

Neljäs käsky
Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi, että menestyisit
ja kauan eläisit maan päällä.

Mitä se on?
Vastaus:
Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ettemme meidän vanhempiamme, esivaltaamme ja isäntiämme katso ylen, emmekä vihoita, vaan pidämme heitä kunniassa, palvelemme heitä, olemme heille kuuliaiset, rakastamme heitä, ja pidämme heitä meidän silmiemme edessä.




maanantai 3. huhtikuuta 2017



Olen hiukan tehnyt ulkovaalimainontaa ja siitä työstä kuvia ottanut.
Vaalisessiot ovat par´aikaa meneillään. Ensi sunnuntaina on varsinainen vaalipäivä, ellei ole ennakkoäänestämässä käynyt.
Nämä minun ulkomainokseni eivät kyllä ohikulkijoille näy, mutta eivät näy kyllä muidenkaan omat. Ainakaan tolpissa olevat ja ainakaan nenäliinankokoiset mainokset. Olen oikein yrittämällä yrittänyt tehdä tarkkailuja ja havaintoja ehdinkö 80km:n tuntivauhdissa lukea tolpassa olevasta mainoksesta nimen, numeron ja puolueen. Vastauksena on, että EN.
Kasvot kyllä ehtii jotenkin tunnistaa, ellei niihin ole ehditty piirtää viiksiä. Ja vaikka olisi ehdittykin, niin kyllä naaman jotenkin ehtii nähdä ja tuntea.
Eräs tuttavani (itsekin vaaliehdokkaana) lohdutti minua, että isokyröläiset kyllä tietävät ja tuntevat kaikki ehdokkaat. -Isokyrö on suhteessa kumminkin aika Pikkukyrö, jatkoi tuttavani lohdutustaan. -Ihmisiä sen verran vähän.
Mene ja tiedä.
Varmuuden vuoksi kerron, että olen Kaisa Jouppi Yryselän Vähältänevalta ja olen Kristillisdemokraattien kuntavaaliehdokkaana numerolla 72. Siis:
Piirrä äänestyskopissa lappuun numero seitskytkaks
ei muutu asiat yhtään siitä sen huonommaks!
Jos joku ajattelee, etten ole näiltämain ollenkaan, niin voin kertoa, että sukujuuristoni juohtuvat tänne Isoonkyröön (äidinäiti ja isänisä)  Ritaalaan ja Tuuralaan  (jos kohta juuria johtaa myös Lehtimäelle ja Ruotsinmaallekin. Jämsästä ja Nivalasta ja Vaasasta puhumattakaan).
Siinä sitä oli vaalimainontaa piisalle asti tällä kirjoituskerralla. Ensi kerralla tiedetäänkin jo tulokset kuinka numero 72 on tunnettu ja hyväksi havaittu ja lappuihin piirretty.

Eilen sain lähetettyä FIRMAN (ysk ysk ysk) veroilmoituksen piuhoja pitkin verokonttuuriin.
Tänään Magnus on ollut ensimmäistä kertaa Nikolainkaupungin torikiveyksellä myymässä KAISAN KORTIT- kortteja ja korteista tehtyjä vedoksia ynnä tauluja.
Nyt ei ole hätäpäivää, eikä kuura-aamua, vaikka hiukan sadepisaroitakin ropisisi. Myytävien tavaroiden ja myyjän suojana on upouusi teltta. Vaaleansininen, oranssikattoinen teltta. Mikä on Ollin ollessa, vaikka satamaan alkaisi? Aurinkoisimmassakin kaupungissa niin voi joskus käydä.
Voit kesän mittaan käydä ostamassa lapsillesi, tai lastenlapsille suojelusenkelitaulun.
Niitä on kolmea sorttia. Tilauksesta piirrän lisää sortteja. Nyt tuli firmankin mainoskatko tältä kirjoituskerralta loppuun suoritettua.

Taiteellisia lahjojani olenkin viimeaikoina yritellyt viritellä palaviksi oikein olan takaa.
Yhden hääkuvan sain kuin sainkin valmiiksi ja Vaasa, Suomen aurinkoisin kaupunki-sarjan ensimmäistä korttia olen saanut 1/4 osaa valmiiksi.
Hirveää, kun kortti on 1/4 vaille valmis ja vihoviimeisellä vedolla menee jotakin pieleen. Tussilla, kun piirtää, niin sitä jälkeä et saakaan pois muuta kuin leikkaamalla.
Toivonpa todella, että saan tulevaisuudessa käteni olemaan tärisemättä. Käteni on hyvin vakaa, kun vertaa sitä vuosilustoihini, mutta hermoratani yhdistettynä vihoviimeiseen vetoon kaipaa skarppausta ja terävöittämistä.

Viimeviikko näytästää olleen aika valkoista kalenterin aukeamaa kun silmäilee.
Joitakuita menoja peruuntui yhteen ja kahteensattumien vuoksi ja yksi meno siksi, kun luulin, että en pääse, mutta olisinkin sitten päässyt, mutta se oli myöhäistä. Näitä eipäs/juupas- juttuja on pitkän elämäni aikana sattunut moniaisia kertoja ennenkin, joten en anna kyynelille valtaa.
Enimpiin osiin menoista olen päässyt, ellen ole unohtanut mennä, tai merkinnyt asioita erheellisesti kalenterin syrjään.

Sillä Kansanlähetyksen kahvittajaryhmällä, johon minun on ilo ja kunnia kuulua, oli sumpinkeittovuoro sunnuntaina. Meitä oli kolme paikalla. Pienessä ryhmässä kankeus ja hitaus paljastuvat epämiellyttävän hyvin. Lienee turha arvuuttaa, kuka meistä kolmesta kuuluu kh-sarjaan? Jos on suuri ryhmä, niin kh-sarjalainenkin voi kulkea näennäisen touhukkaana paikasta toiseen märkä rätti kädessä ja mennä täydestä kuin väärä raha. Kh:läinen voi mennessään pyyhkäistä murun sieltä, tullessaan kahvilätin täältä, eikä kukaan huomaa mitään. Kolmen koplassa kaikki paljastuu. Onneksi ne kaksi muuta olivat nopeita ja aikaansaavia, että pääsimme ennen vuorokauden vaihtumista lähtemään koteihimme.
Ihannekahviryhmäkoko olisi 6. Silloin eivät hitaat erottuisi joukosta ja nopeat saisivat paljon aikaan.
Jos kuulut johonkin joukkoon, tai seurakuntaan, ilmoittaudu kahvinkeittopoppooseen. Jos johonkin, niin sellaiseen tunnet taatusti olevasi kerrankin tervetullut. Olit sitten kh, tai Lännen nopein.

Iltasella kävimme vielä Askassa. Lyllan ilahtui kovasti tulostamme ja nuoleskeli toivorikkaana suupieliään. Kuten muistatte Lyllan osaa hiukan puhua. Se on oppivaisin koira, minkä muistan. Kahden kerran perästä se oppi, että kyröläisillä on aina lakupötkö tuliaisina. Menee varmaan pitempään, kun se oppii, että kyröläishomepäät ei aina muista kaupassa ollessaan ostaa lakuja jemmaan, eikä ne viitti koukata seuroista tullessa kaupan kautta.
T: Kaisa Koukander-Lakuskog
--------------------------------------------------
Maanantaiblogiruno Suomi 100 (kirjoittanut Kaisa Jouppi

Ennen vanhaan Vappuna laitettiin polvisukat ja kesämekko päälle
ja lähdettiin torille syömään jäätelöä ja sokerihattaraa
eikä sekään mitään, vaan saatiin ostaa ilmapallo
oikein sellainen, joka pysyi ilmassa
ei mitä tahansa ploosua
Mikki Hiiri-ilmapallo,
tai makkara-ilmapallo
se sidottiin takin nappiin pitkässä narussa lujasti kiinni
vappuviuhkalla heiluteltiin iloisesti, vaikka se  oli viimevuotinen
mutta markkinapallo oli aina uusi
eivätkä ne vuotta kestäneet
muutaman tunnin ainoastaan
hetihän sen sisukset tursuivat ulos
kun niitä kumminauhalla paiskittiin seiniin ja toisten päihin, jos uskallettiin
Vappuna juotiin simaa ja syötiin sokeririnkuloita
ne eivät vanhemmille aina oikein maistuneet.
------------------------------------------------------------------

Martti Lutherin/Olaus Svebiliuksen Katekismus

Kolmas käsky:
Muista lepopäivä, että sen pyhittäisit.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ettemme saarnaa ja Hänen sanaansa katso ylen, vaan pidämme sn pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme.




maanantai 27. maaliskuuta 2017


Vaalitaisto käy kuumimmillaan. Ainakin meidän perheessä. Tänään jaoimme Magnuksen kanssa vaalimainoksia sille alueelle, johonka niitä lupasimme omalta osaltamme jakaa ja mitäs muuta kuin riidan kanssa.
Ja mistäs se riita muusta johtui kuin tulisieluisesta vaaliehdokkaasta so. minusta.
NO, MUTTA KUN MAGNUS HALUSI PITÄÄ AUTON SIVUIKKUNAA AUKI KOKO JAKELUN AJAN! Tai ainakin siltä se tuntui. Kovalla ja kuuluvalla äänellä mainitsin asiasta ja karskauttelinpa muutaman ruman sanankin kyytipojaksi.
-En sunkaa mä ala painelohon koko aijan sulukuknappia, ku seuraava loota on kymmenen metrin pääs erellisestä? Saat ajaa Saapillas  kohta lopunelämääs klasi auki, ku menöö rikki koko paska!  Lainaa mun pipua, vastasi Magnus tuohtuneena.
Siihenpä minä taas karjumaan  soppatorvi suorana:
-Ei mun päätä palele, vaan jäätyy korvat!  Enkä ole ikinä ymmärtänyt, ettei sulkijanappia voi käyttää aina, kun haluaa ikkunan sulkea!!!
Tähän en viitsi kaikkea sitä edes kirjoittaakaan, mitä tuli sanottua puolin ja toisin. Tai, no Magnuksen sanomiset voisi kyllä paljastaa. Hänen ei tullut sanottua yhtään pahasti. Ei ainakaan sadateltua, kuten meikämanne pakkasi tekemään.
Kun olimme haudansyvän hiljaisuuden vallitessa jakaneet muutamat laatikolliset (ikkunat säpissä)pyysin anteeksi. Sanojani ja käytöstäni. Aika tihkeästi, mutta pyydetty, mikä pyydetty. Magnus antoi auliisti anteeksi ja niin matka jatkui sulassa sovussa ja lämmössä.
Eipä aikaakaan, kun tulimme kadunpätkälle, jossa Maikku (Magnuksen sisar) ja Eerikki (Magnuksen siskon aviomies) asuvat.
Veimme vaalimainokset sisälle asti. Maikku on sanonut, että hän ei noteeraa ollenkaan selaisia lappusia ja lippusia, joita ei tuoda tupaan asti.
Jonkun aikaa kuulumisia vaihdettuamme, Maikku kysyi, että josko kahvi maistuisi?
-Sait ylipuhuttua, keskeytin minä.
Jutteluhetki sai hyvälle mielelle ja jatkoimme jakelumatkaa tyytyväisin mielin. Kertaakaan eivät enää  menneet sanat ristiin ja jako sujui kuin tanssi. Vielä jäi isohko alue jakamatta, kun loppuivat läpykät (vrt. ensimmäinen kuva). Illalla haemme lisää ja peli jatkuu. Uskon, että sopu myös.

Ensimmäinen kuva on siis Isonkyrön Kristillisdemokraattien vaalimainos. Hyvä sellainen onkin ja kaikki ehdokkaatkin ovat ihan parhaimmasta päästä (kuten tietysti muidenkin puolueiden ehdokkaat omasta mielestään).
Jakelumatkalle osui kolmenlaista, tai siis neljänlaista ilmaa. Ensimmäinen ilmanala oli tietenkin se siellä autossa sisällä ollut, eli myrskyä ja mylväystä. Toiseksi sateli vettä, kolmanneksi räntää, ja neljänneksi, eli loppumatkasta helotti aurinko.
Mainokset saivat hiukan vettä niskaansa, mutta ehkä niitä ehtii siinä saunanpesää sytytellessä hiukan lukeakin, tai tutkailla pärstäkertoimia. Märkä paperi syttyy onneksi huonosti.

Tuota toista kuvaa, joka on alussa, minun ei tarvitse sen kummosemmin selitellä. Laitoin sen vain ja ainoastaan siksi, kun on vaalit tulossa.
Mutta nyt vaaliasiat sikseen vähäksi aikaa.
Kalenterin aukeamaa viime viikon aukeamalta silmäillessä huomaa, että on ollut menoa, mutta on toki ollut myös aloillaan olemista. Neljän päivän kohdalla ei ole mitään merkintää. Ei edes kahviroisketta, mutta kyllä silloinkin toki monessa menossa mukana on oltu. Uimakilpailuissa ja Aija-Kanita-tätiä tervehtimässä, joitakin tärkeimpiä tässä mainitakseni.
Kolmen päivän kohdalla onkin sitten aikamoisesti kaikkea:
Keskiviikoksi osui kaksi kokousta, seurakuntavaltuusto ja seurakuntaneuvosto, sekä päivällä rukoushuone Rauhan ulkoseinien, kivijalkojen ja ikkunapuitteiden tutkailua ja arvioimista.
Rauha saa kevään mittaan pintaansa uuden ehon maalin, kivijalat suoristetaan ja ikkunoihin läiskitään kittauksia ja listoja. Tervetuloa talkoisiin myöhempänä ilmoitettavaan ajankohtana!
Kirkkovaltuuston kokoukseen oli tullut lehdistökin paikalle.
Toimittaja kätteli minua kohteliaasti ja minä sanoin samalla kohteliaasti nimeni.
-Kyllä minä tunnen. Heti, kun näin, alkoivat riimit lennellä päässä! sanoi toimittaja.
Se oli kauniisti sanottu ja olin hyvin otettukin. Toimittaja viittasi vaalirunooni, joka ilmestyisi seuraavana päivänä. Oli hiukan puhuttu riimeistä ja niiden paikoista toimittajan kanssa sähköpostitse. Varmaan revittelinkin runostani jo viime kerralla?
Oli kuinka oli, runoasiakin kuului vaaliasiapuolelle ja senhän jo lupasin tältä erää lopettaa. Tai siis tältä maanantailta. Jatkoa seuraa niin kauan kuin vaaleja käydään. Laitan ainakin äänimäärät (!) näkösälle. Aikanaan. (Kaksi on jo varmaa).

Molemmissa kokouksissa aukaisin sanaisen arkkuni muutaman kerran. Valtuuston kokouksessa juodessani kahvia ja neuvoston kokouksessa muutenkin.
Edellisen kerran kokouksessa aukesi suuni kerrankin suureksi ja ammolleen. Leuat loksahtivat niin sanotusti rinnuksille pelkästä järkytyksestä. Nimittäin kirkkoherramme ilmoitti tuolloin, että hän on lähtemässä seurakunnastamme pois. Muualle ja muihin tehtäviin. Toiseen seurakuntaan. Sekös kuulosti kamalalta!  MUTTA sen verran maailmaa tallanneena ja monenmoista asiata funtsanneena, ymmärrän, että aina kannattaa ihmisen mennä niin kuin hyväksi näkee ja asiat oikeiksi tuntee, vaikka hiukan haikeaa olisikin. Puolin jos toisin.

Perjantaina meillä oli ilo ja kunnia Magnuksen kanssa olla Niinisalon kirkossa vastuunkantajina.
Niinisalon kirkko on Kankaanpäässä, kuten kaikki tietävät.
Magnus piti puheen ja minä sain lukea runojani. Runokirjojanikin meni kuusi (6) kappaletta kaupaksi. Vastaanotto oli niin lämmin ja sympatiaa pullollaan, että hyrisimme vielä seuraavanakin päivänä.
Runojenlukukin sujui hyvin. Ei suurempia sydämentykytyksiä, pysähtymisistä puhumattakaan. Kielikin pyöri suussa kuin rasvattu veivi. Ei tietoakaan korpuista, eikä sukeltajan sukista.

Sama tahti jatkui Vähänkyrön naisten kesken iltapäivässä. Puheeni tuli suustani kuin konekiväärin piipusta. Yritin mahdollisimman nopeaan lukea, ettei mene liian kauan. En nimittäin ollut varma, oliko minun ollenkaan tarkoitus olla äänessä. Olin siitä huolimatta. Runoja lukiessa ei passaa konekivääritekniikkaa käyttää. Runoja lukiessa pitää yrittää pitää paljonpuhuvia pausseja ja luoda haikeita ja utuisia katseita laipioon sopivissa kohdin.
Kaikki meni loistavasti. Niin minun, kuin muidenkin kohdalla.
Naisten kesken ip:stä siirryimme tien toiselle puolelle. Vähänkyrön kirkkoon ja Hymni Suomelle konserttiin:
Hymni Suomelle. Sinivalkoisia säveliä.
Katariina Korkman, laulu
Suvi Koivisto, piano/urut

Oi, osaisinpa sanoin kuvata niitä tunteita, mitä tuo konsertti vanhassa sydänalassani aikaan sai.
Osaisinpa sanoin kuvata ja analyseerata jokaista kappaletta soitettuna ja laulettuna yhdessä ja erikseen!
Mutta minä en osaa. Kiitin mielessäni Taivaan Isää, kun hän on meille ihmisille kaikenlaisia ihania lahjoja antanut. Soittamisen- ja laulamisen lahjat ne vasta niin ihmeellisiä ovatkin.
Olen aiemminkin jo näillä estraadeilla kertonut, kuinka minulle, kun kuulen jotakin ihanaa ja vaikuttavaa laulua ja soittoa, tulee tunne, että lähden hitaasti, mutta varmasti lentoon. Leijun ylöspäin ja ylöspäin. Kunnes saavun naama edellä kirkon kattoon ja katon läpi taivaisiin.  Niin kävi nytkin. Ei siis tarvitse ihmetellä reikää Vähänkyrön kirkon katossa. Siinä keskiristinpaikkeilla vasemmalla.
Konsertti loppui Finlandiaan. Siitä en pysty sanomaan sanaakaan. Viittaan vain kattoon ja siinä olevaan reikään.
Satakertainen hurraa-huuto Herralle, kun on niin ihanat lahjat ihanalle Suville ja ihanalle Katariinalle antanut.
Iloisena ja tyytyväisenä ajelin kotiin ja arvatkaa vaan kaikuiko Saabissa Maamme-laulu? Myös se laulettiin yhteislauluna kirkossa. Hyvä Suomi! Hyvä me!

Näihin yleviin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämän kertainen mhvv.
T: Kaisa Riitala-Tagflyg
-------------------------------------------------
Suomi 100vuotta
Maanantai blogiruno, kirjoittanut K. Jouppi

Flanellista leikattiin pieniä pyöreitä lappuja ja
aseteltiin päällekkäin.
Ommeltiin ne napilla keskeltä
toisiinsa kiinni.
Sellaisellapa oli hyvä kuivata
mustekynänterät, kun lopetettiin
kaunokirjoittaminen.
Flanelli kuivasi terät parhaiten.
Kyllähän muitakin kankaita toki käytettiin, mutta eivät ne mitään kuivanneet.
Flanelli on kunnon kangasta.
Siitä neulottiin miehille ja pikkupenskoille kalsareita.

Mustekynänteriä oli hauska painaa paperiin niin lujasti,
että terä levisi.
Tuli kaksinkertaista kirjoitusta
sellaisella terällä.
Kovin montaa terää ei uskaltanut levittää,
ettei saanut satikutia
opettajalta.
Siihen aikaan paukautettiin karttakepillä sormille,
jos kovin innostui teriä levittelemään.

--------------------------------------------------------------
(Martti Lutherin/ Olaus Svebiliuksen Katekismus)

Toinen käsky:
Ei sinun pidä turhaan lausuman sinun Herrasi Jumalasi nimeä: sillä ei Herra pidä sitä rankaisematta, joka Hänen nimensä turhaan lausuu.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ettemme Hänen nimeänsä kautta kiroile, vanno, noidu, valehtele eli ketään petä, vaan että me kaikissa meidän hädissämme ja tuskissamme sitä avuksi huudamme, rukoilemme, kiitämme ja ylistämme.





maanantai 20. maaliskuuta 2017


Herkut, jotka kuvissa ihanasti ovat näkösällä, ovat jo ajat sitten syöty viimeistä pipenöä myöten.
Oli vaan niin hauska laittaa ne tähän alkuun, koska tänään on syntymäpäiväni. TADAA!
Tämän päivän syntymäpäiväherkuista en ehtinyt ottaa kuvaa, koska ne syötiin alta aikayksikön parempiin suihin. Magnus nimittäin paistoi juhlan kunniaksi lättyjä (vai sanottaisiinko juhlan kunniaksi räiskäleitä? Lätty- sana vaikuttaa niin kamalan lättänältä juhlana käytettäväksi).
En muista koskaan syntymäpäiväherkuksi paistettaneemme räiskäleitä. En muista liioin koskaan ennen kirjoittaneeni mhvv:tä syntymäpäivänäni, mutta en muista nykyään kyllä muutenkaan oikein mitään (terveisiä vaan kaikille, jotka ovat, ainakin unissaan, aikoneet äänestää minua kuntavaaleissa. Numeroni on 72).
Tänään 20.3 amulla tulin tapani mukaan tukka pystyssä kuin pomminpurkajalla ja tavanomaisen ärtsyllä tuulella alakertaan.
Puhumatta., lausumatta aloin synkeänä lutkuttaa tavanomaista kuutta- ja puolta desilitraa vesimäärää, jonka parisen kuukautta olen aamutuimaan ensimmäiseksi kitusiini kietaissut.
Magnus kysyi varovaisesti, että onko vedenjuomisesta ollut tuntuvaa hyötyä, tai vaikutusta?
-Ei, mitään. Ei yhtään mitään! sain kihistyksi.
Magnus oli tapansa mukaan lämmittänyt eilistä kahvia mikrossa ja minä tapani mukaan kovahkolla äänellä jo etukäteen haukkunut eiliset kahvit mustiin mujuihin.
Kulautettuani muutaman suullisen vettä sanoin, jos mahdollista, vieläkin kovemmalla äänellä heittäväni eiliset korvikkeet viemäriin...mutta Magnuspa ei ollutkaan selkäni takan kuuntelemassa rakasta vaimoaan. Ei, vaan hän tuli peräkämmarista naama kalvakkaana ja pahoitteli, ettei muistanut, että on minun syntymäpäiväni. Oli kauhukseen lukenut Facebookista, että tänään hänen ihastuttava sulorouvansa täyttää 29 vuotta vaille sata!
Lohduttelin ja tyynnyttelin Magnusta kovasti ja sydämeni pohjasta. -MITÄ VÄLIÄ? Enhän minä itsekään muistanut asiaa (niin kuin en muistanutkaan).
Toki eilen vielä Asevelikylässä juteltiin asian päältä ja minä vähättelin, että mitäs tässä meikäläinen millään lahjoilla...
Näköjään, kun nukkuu yön yli, unehtuu, että on syntynyt. Unohtuisipa muutkin murheet yhtä helposti.
Magnus alkoi touhukkaasti keittämään uutta tuoretta kahvia. Minä väänsin kurkkuvoileivän ja söin makoisiin suihin.
Oli mukavaa alkaa odottamaan onnitteluja ympäri Tellusta. Mutta HÄH? Kukaan ei inahtanutkaan. Facebookin seinälle ei ilmestynyt uuta, ei aata. Ei Kyrööstä, saatikka muualtakaan tältä Tellukselta.
Facebookkaveri Elina sitten ihmetteli "ääneen" koneen kautta, kuinka ei saa mitään ihania onnitteluita laitettua seinämälleni.
Menin katsomaan asetuksia ja aivan oikein! Siitä siihen, että itselleni olin antanut luvan sinne jotakin kirjoittaa. Korjasin vapisevin käsin asian ja niinpä alkoi seinälle singahdella ihania onnentoivotuksia.
Menen ne loopin kanssa läpi iltamyöhäsellä ja ajattelen jokaisesta lähettäjästä kauniisti ja lisäksi vielä pyydän Taivaan Iskän siunausta jokahittelle (kuten Magnus sanoisi).

Olen tämän päivän piirrellyt erästä tilaustyötä. Puhelin on ollut vieressäni, edessäni, sivulla ja melkein päälläkin. Olen oikeastaan, kuten rakas veljeni joskus sanoi, maannut sen päällä. Veljeni nimittäin ihmetteli, kun joskus niin nopeasti vastasin hänen puheluunsa ja kysäisi, josko makoilin kännykkäni päällä.
Puhelin oli tärkeä kapistus siksi, että odotin eräiden lähisukulaisten laulavan minulle anoppini opettaman ja ahkerassa käytössä olevan syntymäpäivälaulun. Niin on tehty puolivuosisataa puolin ja toisin. Tänään puhelin ei soinut.
Iltapäivällä, kun istuin rottinkikiikkutuolissamme ja heiluttelin hiljaksensa lättyjä täynnä olevaa maharustinkiani, kangistuin kauhusta. Muistin kauhukseni, että ME EMME LIIOIN OLLEET LAULANEET HELMIKUUSSA, KUN SE MÄÄRÄTTY LÄHISUKULAINEN, JONKA LAULUA ODOTIN, OLI TÄYTTÄNYT VUOSIA. Maailma musteni.
Tämmöiseltä heistä siis tuntui, kun puhelin ei soinut, eikä laulu raikunut. Olo oli surkea ja surullinen. Lättykasa mahassa kurnutti ilkeästi. Mitenkä minä tämän nyt selvitän? Toivottavasti saan asian muutettua parhain päin. Joku kerta, kun kohdataan, lauletaan kaikki yhdessä tuo hauska syntymäpäivälaulu pankkoon. Jokainen saa omistaa sen kohilleen. Ei pääse sitten varmasti unohtumaan, koska laulettu on.
Se on tämä ikä. Se ei tuo muassaan mitään oikein sanottavan kivaa.
Huomenna näille seuduille tulee jotakin kivaa, kun Lenita tulee pitämään luentoa. Hän on kymmenisen vuotta vanhempi kuin minä. Jos menen häntä kuuntelemaan, aion kysyä häneltä yhtä sun toista. Esimerkiksi, että sassaroiko hänen muistinsa ikinä ja mikä on hänen tavattoman määrätietoisuutensa ja energisyytensä syy ja salaisuus? Lenita on sellainen jonkalainen minä mielelläni haluaisin olla. Varsinkin ulkonaisesti. Samoin Samulinin Aira on alituisen ihailuni kohteena. Nämä kaksi naista ovat niin määrätietoisia ja tarmokkaita. Pahoin pelkään, että vaikka kuinka utelisin heidän salaisuuksiaan ja he ne minulle auliisti kertoisivat, minä en enää ehdi ottaa oppia heidän metodeistaan. Olen luonteeltani sellainen HOHHOIJJAA, EI TÄSTÄ MITÄÄN TULE- tyyppi. Huomenna, huomenna minä alkaan, nyt huilitaan....
Hohhoijjaa-tyyppi repii kynsivallejaan, tuijottelee seiniä ja korkeintaan joskus ruopaiseen nenäänsä.
Lisäksi hohhoijaa-tyyppi unohtelee paljon, vaikka yrittää pistää mieleensä.

Kalenteri ei paljoa kerro viimeviikolta. Maanantain repostelin jo viimekerralla.
Keskiviikkona olin luovan kirjoittamisen kurssilla. Kirjoittelin sen, minkä ymmärsin tehtävistä. Olin ainoa, joka ei ymmärtänyt tehtäviä kuten "piti". Kurssin yli-ihana Tarja-ope sanoi, että sehän se justiin sitä luovuutta onkin. Kirjoittaa, vaikka ei ymmärrä! Joo, niin se taitaa olla. Koko ylipitkän elämäni minä olen ihmetellyt ymmärtäväisyyttäni. Tai oikeastaan sen puutetta.

Päätin, että en enää vingu blogeissani minulle sattuneista haavereista. En siis liiemmin mainitse siitä, kuinka oikean jalkani yksi varpaankynsi kääntyi sekunninmurto-osaksi nurinperin tintatessani sen hyyskämme matalaan kynnykseen. Minulla on nyt kaksi (2) varpaankynttä mustana ja irtoamassa aikanaan. Aikana, joka osuu parhaimpaan sandaali-aikaan. No, mitäs tuosta. Tokkopa kukaan huomaa. Koko mommaa.
Muistatte varmaan myös sen taannoisen kuumavesiloisahduksen
mahanahkalle? Sain teiltä lukijoilta valtavasti hyviä neuvoja ja apukeinoja. Nahkaan onkin muodostunut mellevä rupi, eli paranemaan päin on nahkat. Tänään piti koittaa, irtoavatko ruvet ja onko alla samanlainen eho pinta kuin ennen loiskahdusta. Ei ollut. Onneksi desinfiointiaine ei päässyt loppumaan asioiden ollessa pahemmin.
T: Kaisa Rupiander-Kirvelssön
---------------------------------------------------
Suomi 100v maanantaiblogiruno
Kirjoittanut K. Jouppi

Pienenä sitä luuli,
että uimarannan vastapäisellä rannalla oli Ruotsi.
Ei kai sinne nyt niin kallista olisi ollut matkustaa.
Äitiä ja isää ei vaan huvittanut.
Sellaistakin sitä luuli, että mikään ei koskaan muutu.
Opettajaa uskottiin ja kuunneltiin, kun se sanoi, että Jeesus on Jumalan poika.

Naurattiko, kun naapurin Ritva kertoi meille, kuinka lapsia tehdään.
Oli nähnyt kuulemma.
Kattia kanssa. Ei me uskottu.
Kiusattiin sitä, kun pehmosia puhuu.

-------------------------------------------------------------------

Jumalan kymmenen käskyä (Martti Lutherin/Olaus Svebiliuksen Katekismus).

Ensimmäinen käsky:
Minä olen Herra, sinun Jumalasi.
Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa yli kaiken ja Hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman.




maanantai 13. maaliskuuta 2017


Minä.
Yläkuvassa melkein saman ikäisenä kuin numeroläpykkä rinnuksella ja alakuvassa melkein puolet nuorempi kuin numeroläpykkä rinnuksella.
Niin aika kuluu ja me sen mukana. Ei voi mtn. Paljon on purnukkaa ja tuubia peilikaapissa, mutta ajan kulumista ei voi paljoakaan peitellä. Ihan pintapuolisesti ulointa pintaa ainoastaan.
Numeroläpykkä rinnuksella tuossa yläkuvassa on tietenkin kuntavaalinumeroni: 72.
Kuva on itseasiassa juuri kuntavaaleja ja niiden ehdokkuutta varten otettukin. Oikein valokuvaamossa. Kuva Vintillä Isossakyrössä.
Numeroläpykästä puheenollen, Charles sanoi, että minun kohdalleni osui huono numero.
Ihmettelin hiukan, että kuinka numerot voivat olla huonoja? Numerothan ovat sitä mitä ovat.Kirjaimet voisivat ennemminkin joskus olla huonoja, jos niitä vaalinumeroina käytettäisiin. Varsinkin Q ja Z. Ainakin, jos vaalinumerot olisivatkin kirjaimia, eikä numeroita. Tai jos molempia, kuten autojen rekisterikilvissä. 
Q on tavattoman vaikeaa piirtää äänestyslappuun selvästi. Siitä voi helposti unehtua kiireessä piirtää se pikku hännäntypykkä oikeaan alareunaan. Äänestyslipukkeessa lukisi  silloin O! Pahimmassa tapauksessa nolla.
Charles selitti, että kaikki numerot, joissa on väkästä, tai poikkiviivoja ovat vaalinumeroina huonoja. Valitettavasti seitsemässä löytyy molemmat. Sekä väkänen, että poikkiviiva.
Noh, täytyy sitten, kun alkaa jakamaan vaalimainostansa, kirjoittaa siihen punaisella, että muista väkänen ja poikkiviiva!
Lauantaina olimme Kurikassa KD:n kevätkokouksessa. Lopuksi saimme hyviä ohjeita omaan henkilökohtaiseen vaalimainontaamme. Olen saanut hyviä vinkkejä jo ennenkin Magnukselta (ei meidän). Hän kehotti minua tilaamaan 4 metriä korkean panderollin ja pystyttämään sen tiemme varteen. Sanoin, että en voi, koska panderolli kaadettaisiin heti.
Letkutie kiemurtelee koko  sadan metrin komeudessaan niin aakeella laakeella peltojen keskellä, että tuuli kaataisi sen heti. (Kukaan muu sitä ei kaataisi).
Näillä lakeuksilla tuulee tyvenelläkin. Siinä olis panderollit maassa alta aikayksikön ja mitä sellaisella 4:n metrin panderollilla tekee, joka kyntää pitkin maata? Ei mitään!
Mainotamisohjauksessa kerrottiin myös, mitä ei pitäisi kenenkään, vähänkään itseään kunnioittavan vaaliehdokkaan, ikinä tehdä. Hänen ei pitäisi pudotella ihmisten postilaatikoihin mustavalkoisia, kotikoneella monistettuja töhryisiä lappusia. Onneksi minä en ollut sellaisia aikonutkaan kenenkään postiloodiin sujautella. Ainakaan kovin töhryisiä.

Edellisessä mhvv:ssä kerroin, kuinka poltin palleanseutuni. Kyseinen seutu otti ja äityi niin kamalaksi, että luulenpa, että minun olisi pitänyt mennä terkkariin sen kanssa. Välittömästi sen keitinveden loiskauksen jälkeen. Nyt on turha enää pyllistää, kun on köntsät housussa (jos tälläinen epämiellyttävä vertaus tässä kohtaa sallitaan).
Pahemmin palanut alue on 10 neliösentin (!) suuruinen ja sen ympärillä on viidensentin levyinen vähemmän palanut vaaleanpunainen kranssi. Se kymmenen neliösentin kaikale on vihoitellut ilkeästi. Siitä on myös tihkunut jotain kamalaa nestettä ja mikä pahinta, paidanhäntä on takertunut päivisin (ja öisin) kiinni siihen kuivettuneeseen nesteeseen. Lienee sanoittakin selvää, että paidanhännän kiskominen mahanahkasta irti on tuntunut aika makealta. 10 neliösentin alueeseen on niin ikään tarttunut nöyhtää paidanhännästä ja myöskin epämääräinen lukumäärä hiuksia ynnä muita säikeitä ja nöyhtää. Olen pelännyt ihan hirveästi, että saan vielä verenmyrkytyksen kaiken muun hyvän lisäksi (Kaikki muu hyvä: särky, kipu, vuotaminen, verestäminen ja punoittaminen).
Tälläkin hetkellä aluetta jomottaa, mutta ajattelen, että ei tässä enää pahemmin voi käydä, koska kerran hengissä ollaan.
Magnus on kehottanut laittamaan palokohtaan Bepanthenia, mutta olen kieltäytynyt jyrkästi.
-Laita itte veriseen haavaan rasvaa, joka leviää yhtä hyvin kuin jääkaappivoi leivälle, olen huutanut, jos nyyhkytykseltäni olen pystynyt.
Desinfiointiainetta (sitä kirvelemätöntä) olen pruutannut haavaan desilitran päivässä. Ei asiat sillä ainakaan huonommaksi ole menneet, jos ei kyllä paremmaksikaan. Rukoiltukin asian tiimoilta on runsaasti ja se, jos jokin, on auttanut.

Viimeviikon kalenteriaukeama puhuu paljon itse kalenterin käyttäjästä. Ainakin hänelle, joka osaa sitä lukea (so minä).Kalenteri kertoo, että voisi olla tarkempi asioita ja paikkoja ylös kirjatessaan ja varsinkin niitä pois jättäessään.
Kalenterin omistaja vastaa kuiskaten, että niinhän sitä pitäisi. Tähän ikään on kuitenkin näillä vähäisillä eväillä päästy ja luulen, että loppuun asti myös päästään. Onko se sitten a) hyvä, b) huono, sen tietää sitten, kun elon kaari on lopullisesti painunut suohon. Nimittäin he tietävät, ketkä jäävät asioita näkemään. Itse olen taivaassa, jossa ei enää unohdukset ja epäonnistumiset krassaa.
Tuli hieman arvoituksellista pränttiä, mutta en lähde sitä nyt availemaan. Ei mitään vaarallista kumminkaan. :D

Sunnuntaina oli Naisten kesken iltapäivä Ystävyydenkulmassa Tervajoella. Minulla oli kahvinkeitto/pöytienkoristelu/tarjoiluvuoro. Hyvissä ajoin menin paikalle. Oikeinkin hyvissä. Marjo kertoi nähneensä autoni jo kahdelta Ystävyydenkulmalla, vaikka tilaisuus alkoi vasta kello 16.00.
-Pitää paikkansa! sanoin Marjolle. -Minkä ennen huitaisin tunnissa kestää nyt tuplasti enemmän, eli kaksi tiimaa.
Hyvä oli, että olin ajoissa asialla. Kun aloin paistamaan Ystävyydenkulman hellanuunissa toissailtana ostamiani piirakoita, en saanut niitä pussista ulos. Olivat piirakat niin totaalisesti lötkööntyneet toisiinsa kiinni, että ei puhettakaan, että niitä olisi saanut säädyllisen näköisiksi pannulle aseteltua. Koska olin niin ajoissa asialla, ettei yksikään nainen vielä edes meinannut tulla paikalle, sain soitettua Helenalle, että menee Osuuskaupasta hakemaan uuden pussin piirakoita. Niin Helena myös teki, eli loppu hyvin kaikki hyvin.
Tästä lähtien tiedän ja muistan, että kun piirakkapussin kyljessä lukee, että paistetaan jäisinä, en yritäkään tehdä toisin.
T: Kaisa Lötkänder-Kareliapirogskog
----------------------------------------------------------
Suomi 100 maanantaiblogiruno. Kirjoittanut K. Jouppi

Lapsia kun oltiin, niin Markus-setä käski syömään kaurapuuroa
lastenohjelmassa torstaisin
kuuntelin kamarissa hetekan päällä
pimeässä
vain pönttöuunista hehkui valoa ja lämpöä
oli turvallinen olo
äidin sitä ohjelmaa olisi pitänyt kuunnella
että olisi tiennyt keittää sitä puuroa
ei ollut lasten hyvä pullasuttua aamuisin syödä
kahvia, maitoa, sokeria ja känttyä
sitä ennen vanhaista aamupalaa
mutta kun muusta ei tiedetty
joskus ehkä leipää, voita päällä
niillä mentiin ja elettiin
siihen saakka, kunnes keitettiin itse puurot
kaiken maailman leseet lisänä
ja oltiin terveystietoisia
niin terveystietoisia.
------------------------------------------------------
Jeremias 29:11

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.
Minun ajatukseni ovat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia,
minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.