maanantai 23. huhtikuuta 2018


Kaksi haikeaa kuvaa Vilpolastamme (navetan ja puuliiterin takana olevasta...en tiedä, mikä sen "katoksen" virallinen nimi on) tähän alkuun.
Kuvat ovat, paitsi haikeita, niin myös vanhoja. Olisikohan, että ihan toissakesäisiä?
Viimekesäisiä ne eivät ole, koska viimekesänä en käynyt Vilpolassa kertaakaan. Jaa no, ehkä kerran hätäisesti ryystämässä mukillisen jäähtynyttä kahvia ja jonkun kuivahtaneen käntynpalan.
Kaikkihan muistavat, että viimekesänähän satoi koko ajan. Toki Vilpolassa on hyvä peltikatto, ei sen puolen, mutta oli muutenkin viileää ja ankeahkoa, ettei oikein huvittanut.
Vilpolan siivousten laitakin oli vähän sii ja soo viime kesänä. Linnunruikkua ei onneksi ollut niin paljoa kuin muina keväinä. Kiitos rimssuiksi leikattujen ja ovipieliin niitattujen kahvipussien. Minulla on suuri määrä kahvipusseja varalle, jos entiset liukenevat, tai muutoin ränstyvät. Pussit ovat tavattoman tehokkaita. Linnut eivät ajattelekaan tunkea lipan alle pesimään ja truikkimaan. Ei! Ne lentävät mahdollisimman lujaa ohi.
Eihän se Vilpolan oviaukkonäkymä tieltä päin katsottuna niin hääppöinen ole, mutta ei auta itkut markkinoilla. Mieluummin epähääppönen näkymä kuin ruikkua joka paikassa.
Tänä vuonna olen ajatellut siivota Vilpolamme oikein kunnolla. Aion rehata sinne kaasugrillinkin.
Saa sii, kuinka ajatukset käyvät toteen.
Ehkä (paino sanalla ehkä) pyydän lähisukulaiselta heidän suurta uima-allastakin lainaksi.
Allas on niin suuri, että meikäläinenkin mahtuu siihen hyvin killumaan. Yksi varjopuoli siinä juuri onkin se altaan suuruus. Voi olla, että plantaasiltamme ei löydy niin suurta TASAISTA kohtaa, kuhun altaan asettaisimme.
Noh, jahka kesä tulee, niin ollaan viisaampia.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on monenmoista merkintää. Joihinkin merkintöihin mentiin, joihinkin ei. Joitakuita merkintöjä piti vetää yli ja siirtää tuleville aukeamille.
Charlesin kanssa oltiin Logos-kahvilassa keittelemässä kahvia, juttelemassa ja tiskaamassa.
Minä tein kaikkia noita ja Charles yhtä. 
Huomenna meillä olisi ollut uusi keittely-, juttelu- ja tiskausvuoro, mutta kahvila päätettiin sulkea. Väliaikainenhan se alun perin olikin ja tarkoitettu vain maaliskuun ajaksi. Hyviä ja antoisia hetkiä siellä saatiin viettää siis hiukan enemmänkin kuin oli alun perin suunniteltu. 

Keskiviikkona oli aikomus ja kalenteriin ylös kirjattu, että me Kyrönmaan (laihialaiset ja isokyröläiset) krelliläiset, eli kristilliset eläkeläiset tryykäämme palvelutaloon Laurilanmäelle laulamaan, puhumaan, runoilemaan ja juomaan munkkikahveja.
Munkit olivat viittä vaille  rasvapataan menossa, kun saimmekin kuulla, että keskiviikkoisin palvelutalossa on palvelupäivä. Silloin sinne ei tietenkään kannata mennä. Eikä tarvitsekaan.
Silloin on palvelutalon ohjelmassa kaikkinaista kauneuden- ja terveyden hoitoa, hiustenleikkaamisia ja hyvän ruoan syömisiä.
Saimme uuden ajan ja onneksi munkitkin voitiin vetää pois paistosta ja siirrettyä seuraavaan kertaan, joka on ensi viikolla.
Totesimme huojentuneina, että onneksi tieto aina kumminkin kulkee JONKUN kautta, jos se on tarpeellista. Siitä saatiin taas hyvä esimerkki. Asiassa ei päässyt käymään kuinkaan, tai jos kävi, niin korkeintaan hyvin.

Torstaina kokoonnuttiin Rinnan Jaakobin ja Catherinen (nimet muut.) kotiin puimaan rukoushuone Rauhan kevät- ja kesäasioita.
Minä sihteerikkönä kirjasin asioita ja pykäliä muistiin ja myöhemmin puhtaaksi ja ylös präntättäviksi. Sihteerikön tehtävänä on kirjoittaa myös toimintakertomus.
Kysyin kotona Magnukselta, että onko toimintakertomus pakko kirjoittaa pöytäkirjaan? (Kysymys tuo esille sen, minkäsorttinen sihteerikkö on kysymyksessä)
Kysyin asiaa siksikin, että aion tällä kertaa hieman laajasanaisemmin kirjata ylös kaikkia mukavia asioita, joita rukoushuoneen tiimoilta viimevuonna tapahtui.
Olen monisanainen kirjoittaja ja surin, kun pöytäkirjasta "kuluisi" monta sivua.
-Kirijootat paperille ja lisää liitteheksi ja naskauta naittajalla kii pöytäkirijahan, opasti Magnus.
Ilahduin kovasti ja varmasti myös historiantutkijat ihastuvat aikanaan, kun sadan (hundra) vuoden kuluttua luuppien kanssa lukevat Isonkyrön Yryselä-Palhojaisissa sijaitsevan rukoushuone RAUHAN toimintakertomusta vuodelta 2017.
Rinnan ikkunan alla virtaa Kyrönjoki. Sangen vuolaana ja korkealla tällä hetkellä.
Jäälauttoja, risuja, ainakin yksi venelaituri, ponttoonitynnyri (ja olipa joku ollut näkevinään Saimaan norpankin) on lipunut vinhaa vauhtia kohti Vähääkyröä ja merta. 
Tänään paikallisuutisissa haastateltiin naista, joka seisoi jalat puoleen sääreen veden vallassa pyörätiellä (tai ajotiellä), joka oli täysin veden vallassa. Nainen meinaili, että hän ei osaa moittia tulvia. Hmm...mjaahh? Minä osaisin. En tykkäisi. Varsinkaan, kun sydän kylmänä ja syrjällä saisi pelätä, että vesi tulee kodin kellariin, tai saartaa muuten asumuksen kokonaan.

Sunnuntaina oli kevään viimeinen Naisten kesken iltapäivä Vähässäkyrössä. 
Minä sain lausua runoja ja pitää loppuhartauden. Niin typeräksi ja tolleroksi kuin tuossa tilaisuudessa itseni tunsin, olen harvoin tapahtunut. Tavanomaisen pökiöksi tunnen itseni toki joka kerta, mutta nyt lyötiin ennätys. Siitä päättelinkin, että lausuminen meni hyvin ja varmasti loppuhartauskin, jonka suoraan paperista posmotin.
Jeesus kuulee kyllä rukoukset. Vaikka ne posmotetaan paperista. Hän kuulee rukoukset jo, ennen kuin niitä puetaan sanoiksikaan. Sellainen Jumala meillä on.
Toivon sydämestäni, että Naisten kesken iltapäivät jatkuvat taas syksyllä. Oikeastaan ihan rukoilenkin sitä ja sitä, että saan olla följyssä.
T: Kaisa Posmonder-Följskog
-----------------------------------------------------------
Jesaja 54:10

Vaikka vuoret järkkyisivät
ja kukkulat horjuisivat,
minun rakkauteni sinuun ei järky
eikä minun rauhanliittoni horju,
sanoo Herra, sinun armahtajasi.

maanantai 16. huhtikuuta 2018



Vaasa-opiston näyttely oli viikonloppuna Laihialla. Lauantaista sunnuntaihin.
Aika lyhyen ajan, mutta kyllähän parissa päivässäkin ehtii katsella ja ihastella.
Esillä oli taas niin taidokkaita töitä, maalauksia, käsitöitä, mattoja ja kaikenmoista, että henki oli salpautua. VOI, jos osaisin ommella, niin tekisin itselleni niin mielikuvituksellisia kamppeita, että....noh, ehkä on hyväkin, että olen koppulakynsi, mitä ompelemisiin tulee.

Kävimme Magnuksen ja Masa- Etiaksen (kurssimme opettajan ja nimi muut.) ripustamassa  kirjastoon vievään rappukongin seinälle omia taiteilujamme. Minun ja Charlesin.
Yläkuvassa näkyy (tosin huonosti kyllä) kuinka ne sinne tällättiin.
Alakuvassa näkyy minun hienot väkerrykseni. Piirustukset lasin alla ovat alkuperäisiä. Tytöntyllerökuvasta  ei ole vielä korttia painettukaan.
Seinälle olisi mahtunut vielä vaikka hurumykky tauluja, mutta luulimme, että seinät täyttyvät innokkaiden taiteilijoiden ihanista töistä, joten olimme varovaisia, emmekä hamunneet kaikkia seiniä. Vain tasanteella olevat.
Kukaan muu ei tullut rappuseinille taulujaan laittamaan. Ensi vuonna olemme viisaampia. Ripustamme KAIKKI, mitä saamme äntiin. Jos vielä kurssille menemme.

Taulujenripustus tehtiin perjantaina ja lauantaina menimme katselemaan muiden töitä ja juomaan hyvät rähmäpullakahvit samalla.
Toki perjantainakin, heti ripustuksen jälkeen, kaahasimme kahville. Tervajoelle Esson baariin (nimi muut.)
Taideopettajamme Masa-Etias tarjosi minulle ja Magnukselle sokeririnkulakahvit.
Masa-Etias pyysi Esson baarin myyjäkassaa laittamaan rinkelit (3kpl) sormen ympärille, että saa ne roudattua pöytään, mutta myyjä oli kohteliaasti kieltäytynyt.
Myöntää täytyy, että oli toki kivempi syödä niitä rinkeleitä pahvilautaselta kuin sormesta.
Ja olisivatko loppuun saakka niin hyvin sormen ympärillä pysyneetkään? Muutaman haukkauksen jälkeen?

Veeti haettiin tiistaina kotiin. Emme saaneet Magnuksen kanssa sen turkista pois kaikkia tahmakohtia, joita siihen oli viikon aikana kertynyt. Ei, vaikka ostin uuden hellävaraisen harjankin syntyneitä takkuja silmälläpitäen.
Oli Veetillä toki, hieno herrasmies kun on, matkakassissaan kampa, mutta sillä en uskaltanut edes ajatella takkuja selvittäväni.
Veetiä pois haettaessa Magnus tunnusti kaikille, että hän oli minulta salaa yrittänyt syödä piirakkaa ja kuten aina, kun ihminen syö luvatta tahmahillopiirakkaa, putoaa siitä klöntti syliin. Tällä kertaa tahmake putosi tietenkin Veetin niskaan tarttuen siihen hyvin perusteellisesti ja tukevasti. Tietenkin, koska Veeti ei juurikaan muualla ollut kuin Magnuksen sylissä.
Sunnuntaina näin Veetin emännän Bär-Litzyn (nimi muut.) Kysyin varovasti, ovatko saaneet takut pois turkista?
-Niitä on tullut lisää! vastasi Bär-Litzy iloisesti. Helpotus oli suuri, mutta melkomoinen.

Mennyt viikko oli ihmeellinen. Se oli lämmin, tuuleton ja ihana.
Tapahtui myös niin, että ensimmäistä kertaa pitkänsitkeän elämäni aikana, menin puutarhaan harava olkapäällä ja myös haravoin sillä. En muista moista ennen tapahtuneen. Ainakaan vapaaehtoisesti ja iloiten.
Ehdin haravoida talon kivijalan juuresta (kahdelta seinämältä) kuolleet heinät tms. pois ja ainakin yhden, ellei useammankin, kuolleen linnun maalliset lahonneet tomumajat, tai ainakin niissä kiinni olleet höyhenet. En alannut luupilla tutkimaan, montako raatoa oli ja löytyykö luita, tai kinttuja. Örkötti sen verran.
Haravoin myös kolmen marjapuskan alta melkein kaikki lehdet ( ainakin ne, jotka eivät olleet enää kiinnijäätyneitä) ja kahdesta pitkästä kukkapenkistä ruokkosin kaikki talventörröttäjät pois.
Syksyistä kuollutta kukkaa ja muuta pepua oli aikamoisesti ja niinpä siellä täällä puutarhassamme on niistä kertyneitä kasoja. Pienempää ja suurempaa. Aion ne kyllä kärrätä pois, jahka saan Magnukselta osoitteen mihinkä.
Sana "kukkapenkki" on kyllä liian väkevä meidän litteille maamuodostelmille. Ne kelpaavat minulle hyvin. Suorastaan ylihyvin. Kaikkihan te toki varmaan muistatte, että minä en pidä neliskanttisista korkeahkoista kukkapenkeistä. Ei! Kukkapenkkien pitää olla latuskaisia, pitkiä ja hivenen epämääräisen mallisia. Silloin niitä katsellessa ei tule lemmikkieläinhautausmaa mieleen.

On mukavaa huomata, että sanonta "kaikissa meissä piilee pikku puutarhuri" pitää myös minun kohdallani paikkansa. Tosin en ole varma, onko tuommoista sanontaa ja varsinkaan pitääkö se jatkossa kohillani kutinsa, mutta tällä hetkellä olen iloinen asian päältä.

Seurakuntamme Fb-sivulla oli hyvissä ajoin kutsu sunnuntain ehtoollisjumalanpalvelukseen.
Kutsussa kysyttiin kumpiako olemme? Lampaita, vai pässejä? Tulisimme kuulemma tietämään saarnan lopussa kumpiako, jos se siihen asti on ollut pimennon peitossa.
Vihtori-pappi, joka oli saarnavuorossa kysyi pönttöön kavuttuaan saarnan alussa kuuluvalla äänellä, että kuka tuntee ja tietää olevansa lammas? Käsiä nousi runsaasti. Magnus ja minäkin viitattiin.
Vihtori nosti panoksia:
-Entäs onko joukossanne yhtäkään pässiä?  Mielestäni näin yhden käden nousevan. Itsekin nostin, koska tiesin, että takanamme ei istu ketään, joka näkisi. ;)
Oli oikein hyvä saarna. Iloksemme saimme kuulla, että Jeesuksen opetuslapset ovat lampaita. Joskus Jeesuksen opetuslapset voivat olla myös aika pässejä. Eli en minä, eikä se toinen turhaan käsiämme nostaneet. Nosta sinäkin kättäsi siellä, kussa ikinä olet, jos haluat olla Jeesuksen ikioma lammas. Jeesus näkee sen ja ottaa vastaan.
T: Kaisa Päshufvud-Lamsten
---------------------------------------------------------
Psalmi 95:1-7

Nyt iloiten laulakaa Herralle,
kohottakaa hänelle riemuhuuto,
hän on meidän turvakalliomme.
Tulkaa hänen kasvojensa eteen ja kiittäkää,
virittäkää hänelle riemuvirsi!
Herra on suuri Jumala
ja kaikkien jumalien ylivaltias.
Hänen kädessään on maa, sen kaikki laaksot ja syvyydet,
hänen ovat korkeimmatkin huiput.
Hänen on meri, hän on sen luonut,
hänen on maa, hänen kätensä sen teki.
Tulkaa, kumartukaa maahan,
polvistukaamme Herran, Luojamme eteen.
Hän on meidän Jumalamme
ja me hänen laitumensa lampaat,
joita hänen kätensä kaitsee.
Kuulkaa tänä päivänä, mitä hän sanoo.

maanantai 9. huhtikuuta 2018


The Veeti ja The Magnus. Niin ala- kuin yläkuvassa.
Tuo toinen, eli The Veeti, on ollut meillä lainassa viime keskiviikosta saakka.
Kuvista käy ilmi, ketä Veetin  mielestä on Hälävänmutkan paras lainahoitaja.
Tähdennän, että minkäänmoista lavastusta ei kuvien ottohetkellä ole tehty. Minkäänmoiset maanittelut mihinkään kuvaussessioihin eivät Veetiä edes hetkauttaisi. Magnus on ja pysyy ainoana, joka kelpaa yhtään mihinkään.
En voi lahjoa Veetiä makupaloillakaan puolelleni, koska niitä ei voi sille antaa ja ellei halua korjata laattoja ja kakkoja matoilta. 1/2:skan pippurin kokoisia leivänmurusia olen sille kaksi antanut. Niillä ei suosikkihoitajan titteliä ole Magnukselta anastettu. Ei! Veeti on lahjomaton. Se vaistoaa, kenen sydän on kultaa, kenen sielu puhdas, kenen mieli valoisa, suloinen, söpö ja rakkaudellinen. Olen Veetin kanssa täysin samaa mieltä.
Epäilen myös, että Magnuksen suursuosio johtuu siitä, että Veetin koti-isännänkin nimi on myös Magnus.
Eilen Magnus käväisi Nikolainkaupungissa. Sinne ei Veetiä voinut viedä, koska ei ole tietoa, mitä Lyllan olisi sanonut Veetistä ja päinvastoin.
Jäin siis Veetin kanssa kotiin ja ilokseni sain pitää Vetskua sylissä monta tiimaa.
Kyllä meillä naurua on piisannut Veeti-pojan ansiosta.
Koiranopaskirjat (joita emme ole kyllä koskaan oikein läpi lukeneet, vaikka omiakin koiria on ollut) muistaakseni neuvovat ja tähdentävät, että koiralle ei saisi nauraa hohottaa, eikä lässyttää surkuttelevalla äänellä. Jälkimmäistä emme ole tehneet (ainakaan surkuttelevalla äänellä), mutta tuota toista kyllä. On ollut ihan pakko. On kyllä sen verran metka karvakapistus tämä Veeti (ja koirat yleensä).
On hauskaa ja virkistävää, kun saa joskus pidellä näitä lainakoiria, kun ei voi omaa ja vakituista koiraa ottaa. Kisseistä puhumattakaan. Allergian takia.

Paitsi Veetiä, niin meillä on ollut kaksi muutakin vierasta. Toinen Joensuusta ja toinen Nikolainkaupungista.
On siis tullut keiteltyä hieman tavallista enemmän ja myöskin ehkä syötyä. Senpä takia en mennyt tänään puntarille ollenkaan. Luulen, uskon ja toivon, että paino ei ole noussut. En yksinkertaisesti pysty syömään enää niin monta napollista sapuskaa kuin ennen. Sehän ei johdu siitä, etteikö maistuisi. Ei, vaan se johtuu siitä, että vatsansisus on pienentynyt. Siitähän olen revitellyt jo monta kertaa näillä huudeilla. Kuten myös siitä, että perheen parissa herättää suurta ihmetystä, kuinka ei mitään havaittavaa muutosta ulkopuolisilla ympärysmitoilla ole tapahtununna. Samaa ihmettelen toki minäkin.
Ihmetystä piisaa myös sen suhteen, että miksi sisältä pienentynyt, mutta ulkoa samanmittainen vatsalaukkuni nykyään möyrästää alinomaa ja äänekkäästi? 
Tuskailin viime viikolla suolistoni kurnutusta Magnukselle.
-Kohta en voi mennä ihmisten ilmoille muuta kuin kuin rokkifestareille, tai Kiviniemen Kalevin urkukonsertteihin!
Hiljaiset kokoukset, joissa yksi kerrallaan ollaan äänessä, alkavat olla kauhunpaikkoja.
-Oo vaan niinku et oliskaa. Ei kukaan tiärä, kenenkä maha muraa! neuvoi ja lohdutti Magnus.
-Ei onnistu ja kyllä ne tietää, nyyhkytin minä.
Olen ajatellut itsetykönäni, että pitää ottaa ja mennä apteekkiin ja katsella vaivihkaa luontaistuotehyllystöjä, josko niissä löytyisi apu kurisevaan suolistoon.
En hetkeäkään epäile, etteikö löydy. Luontaistuotteista löytyy apu ihmiskrupin jokaiseen tuskaan ja vaivaan joka neliösentille. Niin sisusklasupuolelle kuin ulkoklasuihin.
-Ei soo vaarallista, jos maha kurajaa, lisälohdutti Magnus minua, kun en saanut kyynelvirtaani tyrehtymään.
-On se! karjuin minä. En halua olla kuin liikkuva rupisammakoiden kutulätäkkö!
Täytyy toki myöntää, että hyvin kaitainen on suolimurina-asia, jos vertaa kaikkeen muuhun, mitä ihmislapsella voi vaivana olla. Myönnän sen auliisti.

Taviöproon parantavia ja elähdyttäviä vaikutuksia en ole havainnut vielä oikeastaan ollenkaan. Jalka ja nivelistö on samassa jamassa kuin ennen niitäkin.
Olen kuitenkin päättänyt nieleskellä Taviöproopallukoita 1/2 vuotta, ennenkö lopetan kokeilun. 
Toisaalta, kun tarkemmin asioita ajattelen on kuin olisin sittenkin päässyt pukertamaan itseni tuolinpäälle hivenen kevyemmin kuin tässä muutama aika sitten.
Huomasin jo tuolin päällä seistessäni ja kaapin ylimmältä hyllyltä lasikuppia kurotellessani, että minun ei ollutkaan tarvinnut tepastella ja ottaa harjotusjalka-asentoja yhtäkään ennen nousemista. Minä vaan otin ja nousin tuolille!
Tätä ei ole tapahtunut viimeiseen kymmeneen (tio) vuoteen. En kyllä uskalla mennä vielä vannomaan Taviöproon nimeen, vaan ennemminkin sen sisäisen kutistumiseni.

Kahdessa seurakunnan palaverissa olin viime viikolla. Suutani en juurikaan aukonut, mutta hiljaa mielessäni rukoilin kaikkien asioiden ja osanottajien puolesta. Sekin on tärkeää ja olen varma, että myös muut palavereihin osanottajat rukoilevat. On kyseessä niin suuria asioita ja päätöksiä, että ilman rukousta ne eivät hoidu. Kuten ei mikään muukaan tässä matoisessa maailmassa.

Sunnuntaina oli kevään viimeinen Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Syksyllä päivät luultavasti jatkuvat jLs.
Nostatin käsiä ylös, ketkä väenvängällä ja ehdottomasti haluavat, että NKIP:t jatkuvat.
Mielestäni kaikkien kädet nousivat. Yhtään epäröimättä.
Minun tehtävänäni oli juontaa, Piia-Maaria piti puheen, Helena kissautti kahvit, Eeva kätteli vieraat (ja tutut) tervetulleiksi ja keräsi kolehdin, Elisa koristeli pöydät, Raija lauloi ja säesti ja Marjo piti loppuhartauden. Meillä on rautainen naistiimi näiden iltapäivien toteuttamisessa. Eikä tuossa luettelossa ollut vielä kaikki. Muutama tiimiläinen ei päässyt paikalle. Se on suuren tehotiimin parhaus. Aina jollakin voi olla esteitä, eikä pääse mukaan ja silti asiat hoituvat. 
Vaikka minulle oli merkattu juonto, tein minä muutakin. Siitäkin huolimatta, että olen saarnamieskursseilla saanut opetusta, että juontaja juontaa. Juontaja ei puhu kotipuolensa asioita, ei analysoi säätiloja, eikä muitakaan tiloja, eikä varsinkaan esitä omaa showta!  Juontaja juontaa!
Kaikesta opetuksesta huolimatta minä luin kuitenkin kolme runoani. Yhden uuden ja kaksi vanhaa.
Ei olisi pitänyt.
"Sairastin" asian päältä koko illan. Tuntui, että runot olivat surkeita, luin ne surkeasti ja näytin surkealta ja juonsin vähän, mutta surkeasti.
Illalla ennen nukahtamista päättelin kuitenkin, että kaikki meni hienosti. Niin muilta kuin minultakin. Ei ne muuten olisi kättä nostaneet.
Mikään ei ole surkeaa, eikä mene surkeasti, kun kokoonnutaan yhteen Jeesuksen nimessä.
Sen päätin, että seuraavan kerran juontotehtävän osuessa minulle, en lausu yhtäkään riimiä. En omia, enkä muiden.
T: Kaisa Värssynen- Riimander

------------------------------------------------

Psalmi 105: 1-4

Kiittäkää Herraa, huutakaa avuksi hänen nimeään, 
kertokaa kansoille hänen suurista teoistaan!
Laulakaa hänelle, ylistäkää häntä,
kertokaa hänen ihmetöistään.
Ylistäkää hänen pyhää nimeään.
Iloitkoon kaikki, jotka etsivät Herraa!


 

maanantai 2. huhtikuuta 2018


Toinen pääsiäispäivä ja maanantai.
Ihan alkuun taas tuttu vikinä valokuvista: ne on niin vanhoja ja ne on jo monta kertaa näkösällä olleet ja ei ole ollut kamera mukana, ku olis pitäny ja ja ja...
Ylimmässä kuvassa on kumollaan pata, jossa anoppini keitti mämmiä. Tätä en muista kertoneeni, vaikka kuva on näkösällä ollutkin.
Tänä aamuna, kun viimeinen ropeellinen on menossa kaupasta hamstraamistani pääsiäismämmeistä, tuli kyseisestä sulonektarista hieman enemmänkin puhetta.
Magnus kertoi ikkunasta ulos katsellen, että äitinsä keitti mämmiä nimenomaa tuossa padassa.
Muistelin Magnukselle, että äitinsä keittämä mämmi oli vaaleata.
-Mistä se johtui? tivasin minä. -Mämmin pitää olla tummaa, jatkoin riitaa haastavalla äänellä. 
Magnus ei osannut sanoa, miksi mämmi oli vaaleaa, eikä tummaa. Sävyisästi hän totesi:
Aina se syäryksi tuli!
Se on totta. Minäkin söin sitä suurella ruokahalulla ja runsaasti.
Mämmi on suurta herkkuani. Ilokseni huomasin sen 1/2:n vuoden seurusteluajan, jonka Magnuksen kanssa ennen naimisiinmenoa yleensä ehdimme seurustella, että mämmi oli myös Magnuksen suurta herkkua.
-Mies, joka tykkää noin paljon mämmistä, ei voi olla muuta kuin hyvä, ajattelin ja niin myös oli ja edelleen on. Olen sen näinä viitenäkymmenenäkahtena vuotena lukuisia kertoja huomannut.

Kaikesta mämminmussutuksista ja suklaanmoheltamisista huolimatta painoni on laskenut ollen nyt kilo ja viisisataa grammaa vähempi kuin muutama viikko takaperin.  Olen ollut juhlapyhien aikana tarkkana ja muistanut koko ajan, varmaan nukkuessanikin, syyn, miksi painon on LASKETTAVA!
Ja se syyhän on vasen kinttuni.
Annankin kintusta nyt tässä yhteydessä tilannekatsauksen, koska varmaan puoli maapallollista ihmisiä haluaa sen tietoonsa saada:
Päivä päivältä ollaan menty eteenpäin! Niin parantumisessa kuin kävelymetrimäärässä! Toissapäivänä tuli jo puolitoistakilometriä yhden kävelykerran pituudeksi. Puolitostakilometriä! Ja minä, kun en päässyt hätinä kiikkutuolista jääkaapille ja takas.
Jalka on jopa niin hyvä, että uskalsin laittaa korkokenkänilkkurit jalkaan, kun menimme eilen kirkkoon.
Tosin KORKOkenkänilkkurini KOROT ovat samanlaiset kuin Minni-hiirellä kengissään, joten mistään stilettikorkkareista ei todellakaan ole kysymys.
Valitettavasti niistä ei minun kohdallani ole enää koskaan kysymys. Ne ajat ovat ohi. Minni-linjalla mennään. Hautaan asti.
Olen syönyt Taviöproota nyt 8 pallukkaa. Mitään erityistä piristymistä en ole huomannut, jos kohta en mitään enempää vetelöitymistäkään. Niveliä jomottelee silloin tällöin vieläkin, kuten jo neljäkymmentävuotta silloin tällöin jomotellut on.
Työelämässä ollessani jomotuksia yritettiin jäljittää reumakokeita ottamalla, mutta se ei syitä selvittänyt. Tai toki selvitti sen, että reumaa ei ole.
Minulla ei lopuksikaan koskaan ole ollut mitään niistä röppöreistä, minkä takia olen lääkäriin mennyt. Ei veritulppaa, ei psoriasista (vaan vanhuuden röhelmää) ei diabetesta (vaikka se kaikella todenperäisyydellä minulla olla pitäisi. Suvussani sitä esiintyy aika paljon), ei reumaa, eikä vatsasyöpää. Se on tietenkin vaan pelkästään hyvä se, ettei tutkimuksissa ole näitä todeksi havaittu.  En ole elämässäni lääkärissä muuten montaakaan kertaa käynytkään kuin juuri edellä mainittujen  oireyhtymien ja silloinkin vaan lähipiirin painostuksesta, kun eivät jaksa kuunnella valitustani. Toisaalta en olisi voinut itse saada kokein ja tutkimuksin selville näitä asioita, joten pakko on ollut vaivata tohtoreita.
Se, että kivut edelleen silloin sun tällöin vaivaavat, ei haittaa. Pääasia, kun tietää, että ei ole veritulppaa, ei reumaa, ei diabetesta, ei psoriasista, eikä syöpää.
En tunnustaudu myöskään luulotautiseksi. En kertaakaan ole luullut, että minulla on kipuja.
En voinut ennen viimekertaista tohtorilla- ja kokeissa käyntiä sanoa:
-Nytpä tostisesti luulen, että en pysty ottamaan askeltakaan. Luulen myös, että kämmenselkämyksessäni on alta aikayksikön pompsahtanut mustelma, vaikka en ole sitä loukannut.
Toisaalta alan toki  huidella sitä ikää, että kolotus, jomotus ja pompsahtelu kuuluu jokapäiväiseen elämään. Niin se vaan on. Ah, niin häivähdyksen kestää stilettikorkoaika muuttuakseen Minni-ajaksi.(huokaus).

Viime viikon kalenteriaukeamalla näkyy muutama meno ylöskirjoitetun ja myös käydyn.
On kirkkoneuvoston miitinkiä ja kahvittelua Logos-kahvilassa ja Nikolainkaupungin seuroissa.
Pääsiäisen aika on ollut jälleen kerran hienoa aikaa. On ollut runsaasti hienoja kirkkohetkiä. Kiirastorstain messussa minulla oli suuri ilo saada lukea kirkkokansalle evankeliumi ja esirukoukset lukupulpetista. 
Säät ovat myös olleet pääsiäisen ajan (ja koko talven) mahtavia. 
Aivan käsittämättömän huikeita ilmoja on pidellyt ja on ollut melkein jopa hauskaa kävellä ja "urheilla" ulkona raittiissa aurinkoisessa ilmassa.
Tämmöisiä talvia oli aina meikäläisen lapsuudessa. Silloin kauan, kauan sitten. Vanhaan hyvään aikaan.
Saas nähdä tuleeko lapsuustalven jälkeen lapsuuskesä? Tulee, jos tulee. En ole kova kitisemään ilmoista. "Hän säät ja ilmat säätää" lauletaan virressäkin.
T: Marja Kaisa Kitinä-Näkkäläpää-Pykänder
------------------------------------------------------
Psalmi 34:9

Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa häneen.




maanantai 26. maaliskuuta 2018

Ylin kuva on aivan uposen uusi.
Se on uusin korttini ja sen nimi on "Eivät oo happamia!"
Alapuolella oleva kuva sen sijaan on ollut esillä ennenkin, mutta ei auta.
Kuvassa komeilee vaarini tekemä mankeli. Kaikki, mitä vaarini teki ja värkkäsi, oli tukevaa ja viimeisen päälle loppuun asti hyvin suunniteltua. Kuten tuo mankelikin järeine kivineen sun muineen.
Tulen aina hyvälle mielelle, kun muistan Kalle Kustaa-vaarini.
Sukumme juhlissa ja aina, kun hän tuli vierailulle, röyhysi hänellä valtavan paksu sikari sormien välissä. Sikarissa oli punaiselta ja kullalta hohtava vyöte, jota vaari aina siirsi taaemmaksi, kun sikari kului. Ikinä en nähnyt hänen sikarista henkosia vetävän. Ei, se röyhysi arvokkaasti sormien välissä. Luulen, että sikari oli liian äykeätä henkeen vedettäväksi. Ja sitä paitsi kuulin vasta äskettäin, että sikaria ei henkeen vedetäkään. Tiedä sitten, onko totta, vaiko ei. Itse en ole koskaan sikaria tuprutellut. Siis sellaista ryynimakkaran kokoista sikaria. Pikkuisia ja luihuja sikareita kyllä.
Onneksi ei tarvitse enää röyhytellä yhtään mitään. Tokkopa päänuppi edes kestäisikään keuhkonretaleista puhumattakaan.

Tänään postilaatikkoomme kopsahti se paljonpuhuttu Taviöproo-kapselipaketti. (Kapseleiden nimi on muutettu).
Kauniista ja arvostusta herättävästä pakkauksesta pumpsahti esiin kaksi levyä, joissa kummassakin oli 30kpl kahvinpavun kokoista- ja näköistä pallukkaa. 
Kuudenkymmenen päivän kuluttua, kun olen syönyt kaikki pallukat, olen jo viisaampi ja toivottavasti notkeampi, pirteämpi, virkeämpi, jänteikkäämpi, hyväntuulisempi, urheilullisempi ja kauniimpi ja kiltimpi.
Kaikkia noita vaikutuksia ei tuoteselosteessa luvattu. Ei, vaan ovat ne ihan minun omia salaisia toiveitani.
Nilkkani on muuten ollut muutenkin jo paljon parempi.
Edelleen toki säärisuonet ja lihakset tykyttävät enempi kuin niiden pitäisi ja kipeääkin ottaa, ainakin joka toisella askeleella, mutta kaiken kaikkiaan jalka ON parempi.
Olen kävellyt  päivittäin pienen lenkin. Anopin perintöpotkuri on ollut varmuuden vuoksi tukena ja turvana. Ja mikä on ollut kävellessä?! Ilmat ovat olleet kuin morsian ja maisemat ja näkymät joka suuntaan  huumaavan kauniita.
Tämä meneillään oleva kevättalvi tuo mieleen lapsuuden ihanat talvet. Ne sellaiset, jolloin oli aina lunta korviin asti ja aurinko heloitti sinistäkin sinisemmältä taivaalta. Lumi narskui ja pakkanen paukkui.
Eilen viimeksi, köpötellessäni kävely/potkuri taivaltani, ajattelin, että en ikinä haluaisi asua muualla maailmassa kuin täällä Pohjolan suloisilla saloilla. Vuodenajat nyt ovat vaan niin ihanat. Kaikki neljä (ja vieläpä niiden välissä ne kura&tuuli&myrsky- ja sadeviikot).

Paitsi jalan paranemista olen onnistunut karistamaan painoa sen päältä kilon ja sata grammaa!
Hyvä minä! 

Kalenteri ammottaa edessäni taas aika valkoisena. Jonkin päivän kohtaan on vedetty henkselit ja johonkin ei ole menty, vaikka on meno ylös merkattu. Ei aina pääse, vaikka haluaisikin.
Tiistaina olimme päivystämässä "Mahdollisuus muutokseen"- kahvilassa Magnuksen kanssa.
Tänäänkin olimme samaisella asialla samaisessa kahvilassa. 
Kahvila on siitä mukava, että siellä saa kahvit ja nisun ilmaiseksi. 
Siinä kahvia juodessa on mukavaa keskustella mahdollisuuksista ja muutoksista. 

Perjantaina olin seurakuntatalolla kauaskantoisessa kokouksessa. Kokouksen jälkeen siirryin samaisen seurakuntatalon takkahuoneeseen. Söin eväät (kauraleipä, jonka välissä paistettu kananmunalättynen) ja odottelin, että kello tulee 7 ja alkaa joka perjantainen raamattupiiri.
Tämä raamattupiiri on ympärivuotinen. Joka ikinen perjantai klo 19.00 se pidetään oli kesä, tai talvi. 
Ainoastaan jouluaatto, jos se osuu perjantaille, on poikkeus. Silloin ei ole raamattupiiriä.

Tänään aloitimme Magnuksen kanssa pääsiäissiivoukset.
Minä ripsin eteisen ja keittiön seiniltä viiden (fem) kuukauden pölyt+hämähäkinseitit ja Magnus heitti samaisista tiloista matot ulos ja imuroi. Mitään lopullista silausta emme saaneet aikaan, koska oli se kahvilahuki, mutta jo se tunne, että on vähemmän verkostoa ja pölyä lattioilla ja seinillä, riitti ilahuttamaan mieltä ja antamaan intoa jatkosiivoukseen.
Olemme ottaneet pysyvästi käyttöön Maijan (101v) metodit siivouksessa: yksi huone per päivä.
Tällä kertaa otimme kyllä kaksi huonetta, mutta olemmehan jonkun verran nuorempia kuin Maija ja sitä paitsi aika ei riitä, jos Pääsiäiseksi haluaa, että on siistiä. Me haluamme.
Huomenna siivoamme kaksi kammaria ja ylihuomenna vinttipöksän ja loput paikat, mitkä kaipaavat ruokkoamista.

Tähän päättyy tämänkertainen mhvv. Ihanaa ja arvokasta Pääsiäistä jokaiselle teistä!
Jeesus on ristillä voittanut kuoleman, että meillä elämä olisi. Usko Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi.
T: Kaisa 

----------------------------------------------------------------------------

Psalmi 27:7-8

Herra, kuule, kun huudan sinua!
Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni.
Sydämeni muistaa sinun sanasi:
-Etsikää minun kasvojani."
Herra, minä tahdon etsiä sinua.





maanantai 19. maaliskuuta 2018


Maanantain tapaan kaakersin vinttipöksään kirjoittamaan menneen viikon tapahtumista.
Niistä ei tosin pitkästi kirjoiteta, Syystä, että kalenteri hohtaa valkoisena kuin taloamme ympäröivä hanki.
Jospa aloittaisi tuosta alimmasta kuvasta. Tänään korjasin pikkueteisen pikkukuusen pois. Pallot talteen ja kuusi tunkiolle. Hienosti oli kuusinen pysynyt kuosissaan melkein 5 kuukautta. Muutama neulanen oli pudonnut ikkunalaudalle (johon laudalle ne vielä jäivät odottamaan pääsiäissiivousta).

Jospa sitten jatkaisi raportointiaan vallitsevasta terveydentilastaan. Terveydentilani on olosuhteisiin nähden aika hyvä.
Tänään ma 19.03 2018 on ensimmäinen päivä, jolloin en ole ottanut Buranaa.
Viisi (fem) viikkoa niitä olen niitä napsinut kinttuni takia. Viime päivinä olen pärjännyt yhdellä tabletilla ja tänään siis ihan ilman ei mitään!
Kyllä minä kovasti tunnen (parhaillaankin), että minulla on vasen jalka, mutta sen tunteen kanssa pärjää.
Olen kävellyt päivittäin potkuriin nojaten 1250 metriä.
Yläkuvassa näette kuvan varmistusmerkkaussysteemistä. Aina, kun olin kävellä potkutellut 250m  laitoin lumikasan päälle pikkaraisen lumiklöntin.
Minulla, katsokaas, on taipumus paisutella asioita ja lisäillä mielessäni ylimääräisiä matkalukumääriä. Käveleminen on niin umpitylsää, että kuvittelen aina tylsyyden määrään verraten kävelleeni paljon enempi kuin konsanaan olenkaan.
Paakkumäärä on lahjomaton! Klönttejä laskemalla saa varman ja oikean tuloksen.
Jahka saan kintustani ehomman, aion lisätä klönttimäärää. Jos lumi sulaa ennen kuin jalka on hyvä, niin korvaan lumiklöntit kuusenkävyillä (niin kauan kuin kuuset pihassamme vielä humisevat).
Kun kuuset katkotaan, eikä käpyjä enää ole, kerään kiviä riviin.
Kävellä aion tästä etiäppäin niin kauan, kun pysyn pystyssä, tai kunnes kuolen pois.
Ei ole ihmisen hyvä vain istua, tai maata, jos muuhunkin pystyy. Sairaudet ja sen semmoiset ovat tietysti erijuttu. Laiskuudesta johtuva taas eri.
Kuntohärvelillä olen veivannut päivittäin 60 kertaa. On ilo huomata, että otsasuonet eivät alkaa pullottamaan enää läheskään niin äkkiä kuin 5 viikkoa sitten, kun aloitin vääntämisen.
Paino ei ole pudonnut pätkääkään, mutta en ole siitä niin murheellinen, koska Magnukselta paino on pudonnut.
Laihdutuskuuri kyllä jatkuu. On pakko. Vasemman kintun takia, jos ei muuten.

Tilasin viimeviikolla paljonmainostettua ja ihmeitätekevää lisäravinnetta. Taviöproota (nimi muut.) Se kuulemma auttaa nivel- sun muihin kipuihin satavarmasti. Rehdin näköiset ja toinen toistaan liukasliikkeisimmät ihmiset vannovat tämän aineen nimeen TV-mainoksissa kymmeniä kertoja illassa.
-Taviöproo saa nivelet liukkaiksi ja krupin notkeaksi kuin ankeriaalla, jänteistä ja sen semmosista puhumattakaan, vakuuttavat niin miehet kuin naiset. Ei tosin juuri noilla sanoilla, mutta ei paljon puutukkaan.
Saapi sii, kuinka äijän käy? Eihän sitä tiedä, ellei kokeile.
Harvoin on tullut kokeiltua mitään muuta kuin kalanmaksaöljyä. Kalanmaksaöljy auttaa kaikkeen ja  on vielä niin hyvänmakuistakin.

Viime viikolla tiistaina olimme, Magnus ja minä, kirkolla "Mahdollisuus muutokseen"-kaffilassa. Siinä Ässä-marketin vieressä olevassa pytingissä.
Keittelimme kaffia ja kaatelimme sitä kuppeihin, jos joku tuli sinne sitä juomaan. Ja tulihan sinne.
Tule sinäkin, jos niillä nurkilla pyörit!
Kahvila on auki ma-to 10.00-18.00. Pe ja la kahvila on auki myöhempäänkin. Ihan 10:een asti.

Keskiviikkona kalenteriini on tärisevällä käsialalla kirjoitettu kolme eri menovaihtoehtoa.
Yksi vaihtoehto on sutattu yli, koska päivämäärä vaihdettiin. Kaksi jäi siis jäljelle. On selvää, että yksi ihminen ei kahtaalle repeä, joten valitsin Östermyran ja siellä pidettävän KD:n piirihallitusken kokouksen. Siellä auoin suutani ainakin silloin, kun haukkasin hillomunkin syrjästä ja ryystin kahvia.

Lauantaina vedimme, Magnus ja minä, virsipiiriä palvelutalossa.
Virsipiiri on joka toinen lauantai ja meitä on viisi eri parsikuntaa, jotka omalla vuorollamme tätä ihastuttavaa tehtävää hoidamme.
Lauloimme taas sydämen pohjasta tuttuja virsiä ja minä luin jossakin välissä omikirjoittamani Ongella-runon. 
-Kyllä oli hyvä runo! sanoi eräs kuulija. Ilahduin kovasti. Minä kun luulin, että puheensorinasta päätellen kukaan ei kuunnellut. 
Nämä palvelutalon virsipiirit ovat, paitsi mukavia, niin myös ihania. On kiva seurata, kuinka osallistujat pätkäisevät virren kuin virren ulkoa.
Minä en osaa ulkoa kuin kaksi virttä. Niitä tuleekin sitten suihkussa usein hoilattua.

Sunnuntaina olimme kirkossa jumalanpalveluksessa. Nuoret olivat puikoissa. He pitivät saarnan. lukivat esirukoukset, tekstit ja keräsivät kolehdin. Aina, kun nuoret ovat jumalanpalveluksessa vastuussa, on odotettavissa kaikkea hyvää. Niin nytkin.
Vuodatin asian päältä seurakuntamme sivulle runsaat kiitokset kehuja säästelemättä.
Sunnuntaina illan suussa oli kirkolla Majataloilta. Tämäkin tapahtuma liittyi pohjanmaalla meneillään olevaan Mahdollisuus muutokseen-missioon.
Hyvä oli ilta ja muutoshakuisia immeisiä tupa täynnä.
Illalla kaaduin suorin (ja kipein) jaloin pehkun pohjalle, eikä aikaakaan, kun suloinen kuorsaus täytti tienoon.
T: Kaisa Ändrinskog-Möijlighet
-----------------------------------------------------
Psalmi 142:2-3

Minä korotan ääneni
ja huudan avuksi Herraa.
Minä korotan ääneni ja etsin apua Herralta.
Hänelle minä kerron huoleni,
hänelle kerron, mikä minua painaa.



maanantai 12. maaliskuuta 2018


Ihan tähän tämän maanantain mhvv:n alkuun hiukan selostusta (ja varoitusta) tuosta alemmasta kuvasta.
Siinä nököttää ihana  pihasaunamme. Siitä ei sen enempää. Se on ollut siinä kaksitoista vuotta ja tulee edelleen olemaan, mutta nuo kaksi kuusta tuossa edessä!!! Ne tulevat kaatumaan (ja toivottavasti kirveellä ja sahalla. Ei tuulen ja myrskyn avulla).
Kuusista on, jokunen viikko sitten, nirhattu poikki monta ihanaa oksaa.
Oksat peittivät hienotunteisesti näkyvyyden saunalle ja olivat valtavan pitkiä ja tuuheita (melkein maahan asti) muodostaen romanttisen, hämärän, vihreän huoneen allensa.
"Huoneessa" oli puutarhapöytä ja muistanpa kerran ryystäneeni limonaadia pöydän ääressä saunomisen välillä löyhytellessäni.
Kuten kuvasta näkyy, niin "huonetta" ei kuusen alle saa muodostettua enää millään ilveellä ja 
on todella kauheaa, että koko kuuset pitää kaataa, ei vaan oksia karsia.
Lupaamani varoitus onkin tämä: älkää kuuna kullan valkean istuttako puita talon läheisyyteen, eikä sähköjohtojen alle.
Oikeanpuoleinen kuusi on jo kerran tuulessa ja tyrskyssä katkennut, mutta rysähti onneksi "vain" sähköjohdon päälle.
Koska emme voi siirtää talomme kivijalkaa ja itse taloa sen päällä toiseen paikkaan (vaikka mieli tekisi), niin on pakko kaataa puut.
Hyvästi intiimmit puunalusta-kaffihetket ja verannalla ilkosilla löyhyttelyt!
Ylemmästä kuvasta (sekin ollut näillä huudeilla jo useasti) tulee pieni maininta hetken kuluttua

Eipä tulisi pitkiä lurituksia maanantaiblogiin, jos pitäisi kalenterimerkkauksien mukaan kirjoitella. Viime viikon sivuaukeama ammottaa tyhjyyttään vitivalkoisena ja kelmeänä.
Ainoastaan perjantain kohdalla lukee OHJAUSRYHMÄ SRKTALO 16-18. Siellä minä kelmeänä myös istuin. Sanoin muutaman sanankin erinäisistä asioista ja niiden vierestä.
Käsväskyyn olin varannut kaksi pyöreää kauraleivänpalasta (juustoa välissä) ja nallepulloon vettä.
Samoissa tiloissa jatkuisi vielä perjantain raamattupiiri. Oli hyvä tankata näiden kahden tarpeellisen, mutta niin erilaisen tilaisuuden välissä.
Perjantaipäivä meni siis siinä, eikä siitä sen enempää, mutta torstai...siitä hiukan enemmän.
Siitäkin huolimatta, että moni on Fb:stä asianpäältä jo lukenutkin.
Tähän nimenomaiseen asiaan haluan hiukan tarttua, ennenkö palataan torstaihin.
Nimittäin: minua on alkanut jälleen kerran ja pitemmän aikaa kuristaa kurkusta ja ahistaa, kun tuntuu siltä, että minulla ei ole enää mitään uutta ja färskiä kirjoitettavaa.
Kaikki jutut, jotka ovat tapahtuneet 72 vuotta kestäneen eloni aikana, olen jauhanut useaan kertaan, oikein ja nurinperin. Facessa ja täällä.
Luulen ja pahoin pelkään, että tämä bloggaussivusto, eli mhvv, loppuu totaalisesti ensi toukokuun 28:s päivä. Siitäkin huolimatta, että Ryttyläss hieman eräälle ihanalle lukijalleni toista lupailin.
Charles kielsi lopettamisesta kirjoittamasta. Hän sanoi, että se on sen merkki, että kerjää ja ruikuttaa, että ihmiset itkua tyrskien haluaisivat blogia jatkettavan.
Sitä en halua, mutta en halua silloin 28 toukokuuta lopettaa kuin seinäänkään. On tämä sen verran hauskaa ollut. Hyvä on kertoa etukäteen.
Aion kyllä kirjoitella Facebookkiin juttuja (silloin, kun jotakin sattuu ja tapahtuu), joten jos et ole vielä Fb-kampraattini, niin tule sellaiseksi!
Sivustoni on kyllä kaikille nähtävissä ja luettavissa, että kaveruuskaan ei ole välttämätön. Minä kyllä tykkäisin kovasti, jos kumminkin tulisit.

No, niin nyt sitten se asia, josta Facessa olen jo revitellyt, mutta josta tykkään revitellä lisää, jos vaan joku kuuntelee. Asia on nimittäin niin, että minun oli viime torstaina pakko ottaa ja soittaa terveyskeskukseen ja tilata lääkäri.
En tiennyt, kuinka lääkäri tilataan. Tai siis, mihinkä soitetaan. Kaikki on muuttunut siitä, kun viimeksi (vuonna 2015) terveyskeskuksen palveluita tarvitsin.
Silloinhan, kuten muistatte, kaaduin asfaltille keskellä kirkonkylää  ja suoraa nenälleni. Nenästäni alkoi tietenkin välittömästi vuotaa kaiken muun eritteen lisäksi myös runsaasti verta. Seurauksena oli myös, että piti hankkia uudet silmälasit. Siitä asiasta en niin kovin murheellinen ollut.
En nimittäin tykännyt silmälaseistani lainkka. Päinvastoin. Näytin ne nenälläni ihan Urho Kekkoselta (lukuun ottamatta tietenkin niitä harvoja hiussuortuvia, jotka minulla onneksi vielä on ja Urholla ei). 

Koska en kiireissäni löytänyt oman terveyskeskuksemme uusia numeroita mistään, päätin soittaa siihen vanhaan, jonka olen luuriini tallentanut. Se toimi!
Numerosta alkoi kuin alkoikin kuulua posmotusta numeroiden vaihtumisista ja kerrottiin uusi numero. Neuvottiin painamaan ruutua, jos tahtoo, että terveyskeskuksesta soitetaan takaisin saman päivän aikana. Minulla oli kiire, joten en ajatellutkaan painaa ruutua.
Tosin en olisi voinut niin tehdäkään, koska en tiennyt, mitä ruutua? Sen arvasin, että ikkunaruutua ei tässä tarkoitettu, vaan ehkä tietenkin puhelimen, mutta näyttöruutuako?...Vaivalloisesti ajattelin, että ehkä kyseessä on se risuaita-näpykkä? 
Aika pian (siis käsittämättömän pian) sain hoitoUHMISEN langanpäähän ja aloin antaumuksella selittää vaivojani ja pyytää päästä lääkäriin:  
Vasen jalka on ollut kovaa kipeä kaksi viikkoa.... pääsen kyllä kävelemään, kun otan Burana 600 kolme kertaa päivässä... eilen illalla vasemman käteni kämmenselkään nousi kuumottava ja koholla oleva valtava mustelma ja minua närästikin ja illalla iski mieleeni, että jospa minussa muhii veritulppa... sydämessä ja jalassa ja kädessä....

Veritulppa on sellainen vaiva, että ainakaan minua ei huvita jäädä pehkuihin miettimään onko se tulppa, vai ei. Sitä mieltä oli hoitajakin. Niinpä ajan saatuani lähdimme Magnuksen kanssa köröttelemään omaan terveyskeskukseemme.
Siellä otettiin sydänfilmi ja kohtelias ja empaattinen nuorukainen, joka filmin otti, sanoi sydänkäyrän näyttävän hienolta. Se lohdutti.
Kehuin nuorukaisen maasta taivaaseen ja sanoin hänen sopivan hyvin ammattiinsa. (Kuten asia olikin).
Kyllä sen huomaa, sopiiko joku ammattiinsa, vai ei. Meidän terkkarissa sopivat kaikki.
Itkua tuhertaen vannoin lääkärille, että jos tästä selviän, niin alkaan huolella hoitamaan itseäni, enkä vaan meinaamaan.
Alan jumppaamaan (tässä kohtaa pyydän katsomaan sitä toista kuvaa). Tuollaisella vempulalla olenkin nyt vempuloinut päivittäin ahkerasti.
60 kertaa ylös ja alas yhteen menoon! Välillä aina pieni huilausbreikki ja taas huhtomaan.
Lupasin lääkärille, että laihdutan itseni normaaliksi (!) Tai ainakin sellaiseksi, että nilkat kestävät.
Lääkäri hymyili ja sanoi, että laihduttaminen ei ole nyt se ensimmäinen asia.
Ihana ammattiinsa sopiva lääkäri. Ei alannut syyllistämään. Sopii ihanasti ammattiinsa.
Kerroin, että olen tuntenut itseni tähän asti aika terveeksi. Vaivana ei ole ollut kuin köyhyys ja ilkeys.
Lääkäri vastasi edelleen hymyillen, että niin, sinä olet perusterve.
Hän kirjoitti lähetteen Y-taloon Östermyraan ja siellä otettiin verikokeita ja tutkittiin ultralla, onko jalassa tukoksia, vai ei. Ei ollut!
Kaikkeen tähän meni aikaa yhdestätoista kahdeksaantoista. 6 tuntia. Ei aika, eikä mikään.
Ei sittenkään, vaikka emme syöneet eineen jyvää koko aikana. 

Jalka on aina vaan kipeä, mutta se on pääasia, että ei ole veritulppaa.
En tiedä, mikä jalan kanssa tulee neuvoksi? Aion katsella nyt ainakin kymmenen kilon verran. Ellei laihduttaminen, jumppa ja kuntopyöräily auta, niin...menen uudelleen terveyskeskukseen. Nyt tiedän numeronkin. Ruutu selviää siihen mennessä myös.

Tästä tulikin pitkä lötinä, vaikka kalenteri valkoinen olikin. Kädenselkämys on vielä musta. Se kompensoi tämänkin jutun: Kalenteri valkoinen, kämmenselkä musta.
T: Kaisa Svarthand-Bloodynose.
-----------------------------------------------------------
Jesaja 33:6

Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko