maanantai 18. syyskuuta 2017


On maanantai ja mhvv-aika.
Yhtäkään uutta valokuvaa ei taaskaan ole lyödä kehiin, joten avasin muistojen albumin ja valitsin sieltä sopivat kuvat.
Sopivat siitäkin syystä, että ne eivät ole kovin monia kertoja estraadilla vielä olleet, kuten muiden valokuvieni kohdalla tuppaa olemaan
Olisi minulla ollut itsestänikin kuvia. Jopa sellaisia, jotka eivät ole ikinä täällä komeilleet.
Voin vakuuttaa, etteivät tule ikinä komeilemaankaan, ei sen puolen.
On, meinaan, poskilla sen verran leveyttä, että sivullistakin hirvittää, saati itseä. Olisikin silkkaa hulluutta näyttää kyseisiä kuvia nyt, kun posket ovat vihdoinkin alkaneet lommoontumaan (vrt. "joillain on posket ihan lommolla").
EHKÄPÄ laitan jonkun kuvista sitten näkösälle, kun on Ennen- ja jälkeen-kuvien aika.
En tosin yhtään tiedä koske se sellainen aika on. Tähän saakka ei ainakaan vielä ikinä.

Yläkuvassa on vaarini tekemä mankeli (huomaa kivipulterit).
Tätä pulterikuvaa etsin kuumeisesti, kun kerroin hiljakkoin Facebookissa, että sukuumme on hankittu ensimmäinen mankeli. Tarkoitan lähisukua, eli Catherinea. Tyttärestä on näköjään polvi parantunut. Minulla ei ole koskaan ollut mankelia, enkä niin muodoin ole ikinä mitään mankeloinut (ellei pyykkikasan päällä istumista lasketa mankeloimiseksi).
Itseni tuntien tiedän, että en olisi mankeloinut, vaikka mankeli jossain sivukomerossa pölyn alla olisi ollutkin. Olen patalaiska. Kaikilta kanteilta katsottuna. (Kaikki kantit: siivoominen, tiskaaminen, korjaaminen, parsiminen...)

Alakuvassa on vaarini rakentama talo.
Rappuset taloon olivat eripaikassa alkujaan kuin kuvassa. Muuten näyttää ihanan samanlaiselta, vaikka talo on ollut muiden sukujen omistuksessa jo kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia. Ihan tämänhetkistä tilannetta en tiedä. Olen kuullut, että muutoksia on tehty. Monenmoisia.
Muistan tarkasti myös silloisen talon sisätilat. Lapsena siellä usein vierailin.
Kamarissa oli pöytä, josta myöhemmin tuli osa isoäitini ja vaarini hautakiveä!
Kyseessä oli sellainen sileä, kiiltävä punaista graniittia oleva levy. Paitsi, että vaarin ja isoäitini hauta on komea, tekee se nimenomainen pöytälevy minuun aina kovan vaikutuksen, kun tuolla haudalla, ainakin jouluisin, aina käyn.
Vaari olikin sellainen vaari, jonkalaista ei muuta maan päällä löydy. Hautakiveänsä myöden.
Vaari oli rakentamassa Iisakin kirkkoakin! Sen muistan aina ja useasti joka paikassa mainita.
-Jaa, senkö takia se kestikin niin kauan? kysyi joku vääräleuka joskus.
-Ei suinkaan! Sen takia se tuli yleensä valmiiksi, vastasin minä silmät sätien.
(Tämän pöytä- ja Iisakin kirkkojutun kerroin tässä taas siksi, että olen saanut sen jälkeen, kun sen ties kuinka monennen kerran viimeksi kerroin, uusia lukijoita).

Kuvat ja blogini ovat alusta alkaen pysyneet ulkomuodoltaan tismalleen samanmoisina.
Ne tulevat semmoisina myös pysymäänkin. Viimmoseen tappiin saakka.
En tykkää muutoksista. Ainakaan, jos blogista on kyse.
Työelämässä osasin suhtautua aika kivasti muutoksiin. Ainakin sellaisiin tavallisiin rutiineihin kuuluviin muutoksiin. Esimerkiksi saattoi tapahtua niinkin, että jouduin lähtemään kesken päivän toiseen postikontuuriin. Olen nimittäin ollut postissa töissä, jos joku ei satu tietämään.
Tuohon aikaan meitä sanottiin postivirkailijoiksi. Myöhemmin palvelumyyjiksi, josta tittelinmuutoksesta en kyllä yhtään tykännyt, vaikka kuinka muutoksista muuten tykkäsinkin.
Jokaisessa postikonttuurissa oli erimoinen henki. Yleensä hyvä, jahka oppi "talon tavat". Eri konttoreissa kierrellessä oppi äkkiä talojen tavoille. Oppi tietämään, mihin kohtaan ja kulmaan tahdottiin klemmarit paperinipuissa jne.
Oi niitä aikoja! Vanhoja, mutta hyviä!

Menneen viikon kalenterisivu on kyllä onneksi hiukan edellisestä aukeamasta (joka oli vitivalkoinen)muuttunut. On merkintää jos jonkinmoista. 
Tiistain päälle on vedetty henkselit. Seinäjoen reissu peruttu. 
Oikeastaan ihan hyvä, koska heti maanantaina oli Ilmajoen keikka.
Ilmajoella on aina helppo hengittää. Myös runojen lausunta sujuu omastakin mielestäni hyvin.
Kieli ei rullaantunut pätkääkään ja sydän sytkytti kylkiluiden alla kuten sen kuuluukin. 

Viikolla saimme tänne Hälvänmutkaan vieraan. Mauritzion, Magnuksen veljen. Suoraan keihäskarnevaalien luvatusta kehdosta.
Keitin vieraalle (ja meille tietenkin myös) kananpalakastiketta, raparperikiisseliä (ei ollut putinkia tällä kertaa)  ja kasvisgratiinia. Jälkimmäinen onnistui oikein  hyvin tällä kertaa.
Eikä mikään kumma, sillä laitoin vihannesten päälle, alle ja väliin juustoa. Sitä en tähän asti ole ymmärtänyt tehdä. Siitä syystä gratiini onkin ollut aina puisevaa, mutta sitkeetä.

Sunnuntaina vietettiin Huutoniemen kauniissa kirkossa ystävämme Piken 70-vuotispäiviä. 
Siinä penkissä istuessani ja juhlahumua seuratessani, alkoi kaduttamaan, etten sittenkin pitänyt omia samansuuruisia juhlia aikoinaan.
Magnuskin olisi voinut juhlia kanssani samaan aikaan, koska eihän viiden (fem) kuukauden ikäero ole ero, eikä mikään ja juhlimmehan me 50-vuotismerkkipaalua myös yhdessä.
Syntymäpäiväjuhlat ovat ihania. Kaikilla juhlatamineet yllä ja hymy herkässä...
Noh, turha on enää jossitella ja mutkutella. Juna meni jo. 
Jos 90-vuotiaana meillä vielä paikat pihisevät, niin silloin juhlitaan! Tervetuloa kaikki! Onnistuu varmasti juhlat hyvin, koska on parikymmentävuotta aikaa suunnitella.
Juhlatamineista tuli mieleeni, että minulla oli mekon edusta ryydyksissä jo ennen ensimäistäkään juhlapuhetta ja laulunpätkää. Antakaas, kun selitän:

Tulimme hyvissä ajoin kaupunkiin ja menimme Aija-Kanitaa tervehtimään.
Aikaa jäi kuitenkin väliin, ennen kuin juhlat alkaisivat ja minulla viimeisestä suupalansyönnistä kulunut jo yli neljä tuntia. Kauhuissani räknäsin, että kuluisi vielä jokunen tiima, ennenkö pääsisi syömisen makuun. 
Voin tässä mainita, että minua ei katsele, eikä kuuntele kukaan kuolevainen, jos joudun olemaan kovin pitkiä rupeamia ilman einettä. Sokerit laskevat ja riidanhinkkaamishalut nousevat.
Siispä hain meille Magnumit lähiöputiikista. Valkosuklaamagnumit.
Lienee turha edes mainita, että valkosuklaadia jäätelöllä putosi rinnuksilleni joka haukkauksella ja lipaisulla? 
Suklaatäpliä ja plättejä ei saanut peitettyä, eikä piiloon kultalurex-kaulahuivilla, vaikka Magnus sitä ehdottikin. Lurex-huivi oli liian letru pysyäkseen leveänä ja plättien peitteenä.
HOHHOIJAA!
Tyylikäs, mutta nälkäinen-yhtälö ei sovi meikäläiselle. On se näinä vuosikymmeninä jo monta kertaa pitänyt karvaan kautta tuta.

Perjantaina olin keskustan kauppapuodissa suorittamassa SPR:n Nälkäpäiväkeräystä.
Olipa hieno kokemus jälleen kerran. Isokyröläiset ovat runsaskätisiä ja iloisia lahjoittajia. Pienimmästä isoimpaan Se olen jo useana vuotena pannut merkille.
Minun kanssani keräämässä oli omalla vuorollaan myös kaksi partiolaista. Heikki ja Eero. Kaksituntinen sujahti kuin entisen miehen kellon viisarit. (Nehän eivät kauaa tuntia huidelleet).
Näiden reippaiden, asiallisien, hauskojen, kohteliaiden, vilkkaiden ja mukavien partiolaisten kanssa aika meni kuin siivillä ja oli mukava kerätä varoja hyvään tarkoitukseen. 
Kerroin pojille, että minun partioharrastukseni jäi aikoinaan yhteen kolollakäyntiin. En tykännyt, kun vetäjä oli saman ikäinen kuin minä (10-vuotias). Enkä olen hiiden vissi, olisinko ikinä oppinut niitä solmujakaan?
T: Kaisa Solmunder-Vissisjö
---------------------------------------------------

Psalmi 145: 13a-14
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.


maanantai 11. syyskuuta 2017


Kuvia rakkaasta kotikolostamme.
Ihan eivät ole 1:1:een tällä hetkellä, mutta haitanneeko tuo?
Esimerkiksi juurikaan nyt meillä ei ole nuin siistiä. Myös mööpelit on köökissä vaihtuneet ja verhot ja matot. Matot ovat vaihtuneet sikäli, että niiden pitopaikat ovat vaihtuneet. Köökinpöydän alla oleva matto on nykyään keskilattialla ja päinvastoin. Mattojen paikat tulevat tällä lailla aina pysymäänkin. Maailman tappiin asti.
Saimme ko. ihanan pöydänalusmaton Maikulta. Hän on sen itse kutonut.
Mattokääröä tupaamme tuodessaan hän sanoi, että matto on tarkoitettu eteiseen. Sitten hän loihe jatkamaan, että JOS hän huomaa sitä muualla pidettävän, ottaa hän sen pois. Tykkänään.
Noh, yhtään hetkeä matto ei eteisessämme ollut, vaan ovelasti laitoimme sen ensiksi pöydän alle. Sieltä hivutimme sen sopivan ajan kuluttua kunniapaikalle, eli  keskilattialle. Siinä se on ja pysyy.Ugh! Kaiken kansan ihailtavana (eikä vähiten talonväen itsensä).

Alun kuvat ovat siis vanhoja ja moneen kertaan kaluttuja ja esillä olleita. Se tarkoittaa sitä, että kirjoitettavat jututkin ovat ehkä myös kaluttuja (kun uusia aiheita ei ole tullut kovinkaan monta, jos kalenteria on uskominen) ja moneen kertaan kerrottuja. Tässä iässä moneen kertaan kertominen on enempi sääntö kuin poikkeus. Siitä moljahtikin mieleeni, että mikään ei kouraise&kirpaise niin syvältä, kun se, että herkkuisana uutisena ja asiana kertomasi jutun päälle tokaistaan, että JOO, SÄ OOT JO KERTONU, tai: NIIN, SIITÄHÄN SÄ OOT JO USEASTI PUHUNUKKI...
Minä en siitä syystä sano kenellekään, ainakaan kovin usein, että olen jutun jo asianomaiselta kuullut. Ajattelen, että jos tuo toinen tuplakertoja on vähänkään samansorttinen ja yhtä yliherkkä kuin minä, niin säästän hänen sydäntään ja tunnetilaansa. Yksi yliherkkä osaa kyllä ottaa toisen yliherkän huomioon. Siitä heidät yliherkiksi muun muassa juuri tunteekin (ysk, ysk, ysk).

Kalenterissani on kyllä merkintöjä viimeviikon kohdalla. Ei aukeama toki ihan lumivalkoinen ole.
Maanantain kohdalla lukee MHVV, eli mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon.
Piti keväällä laittaa oikein allakan syrjään merkki, että muistaa aloittaa kirjoittelun.
Kesänaikana kirjoitin Facebookkiin hiukan useammin ja pitemmästi kuin tavallisesti. Molempiin en voi yhtäpaljoa kirjoitella siitä yksinkertaisesta syystä, että niin paljoa ei tällaisen henkilaitamummun elämässä ole tytinää, että kahteen paikkaan riittäisi. Enkä tosiaan oikein tykkää samoja asioita revitellä, kun on samat lukijat.
Sain tosin ihan uuden uutukaisen lukijan blogini seuraajarivistöön, eli nyt on iloinen torventöräytys paikallaan: TÖT...TÖT...TÖT...TÖRÖÖÖÖÖÖ!
Tervetuloa sankkaan lukijakuntaani mukaan,Tuula! :D
Tuula kuuluu Calamniuksen sukuun, johon myös minulla on ilo ja kunnia kuulua. Suvun sivuilla me tapasimmekin.

Viimeviikon kalenteriaukealla on myös kahden eri päivän kohdalla merkintä: Joulun lapsi?
Kysymysmerkki siksi, että kyseltiin, koska sopisi Joulun lapsi-toimikunnan kokoontua fundeeraamaan, mitä on paketteihin (120) jo kasassa ja mitä pitää vielä kasata.
Molemmat päivät olivat "vääriä". Oikea päivä olisi ollut (ja on) tällä viikolla, mutta silloin minä en pääse mukaan. Kyseisen päivän kohdalle olen kirjoittanut: kellosali Ilmajoki! (Hellou Ilmajoki! Täältä tullaan!)
Minua hiukan taas, näin syksyn menojen alettua, huolestuttaa käsityskykyni ja kartallaoloni, mitä päivämääriin ja menemisiin tulee.
Joku tarkkanäköinen- ja muistinen lukijani varmaan muistaa tapauksia, jolloin menin kuukautta liian aikaisin johonkin, tai aivan muuhun pytinkiin kuin puhe ollut oli?
Olen oikeastaan aina ollut hiukan ulkona, mitä menomerkintöihini tulee. Onneksi en ole koskaan myöhästynyt mistään (tietenkään, kun olen kuukausitolkulla ennemmin asialla).
Joulun lapsi-asian kanssa haluan olla ajoissa asialla. Se on niin mukavaa puuhaa, eikä vähiten siksi, kun katselee lapsien iloisia kasvoja lahjapaketti kädessään. Lahjat menevät varmasti perille. Niistä on paljon dokumenttia netissä nähtävissä. Googlettamalla saa asiasta tietoa, jos nimittäin saat palavan halun olla mukana tässä toiminnassa.

Lauantaina olimme Masa-Etiaksen (nimi muut.) syntymäpäivillä.
Sankari oli ihan ite täyttänyt mehevän täytekakun ja siitä vohlaisin aikamoisen siivun lautaselleni. Minä rakastan meheviä täytekakkuja ja sitä paitsi kello ei ollut lähelläkään 18: aa.
18.00-kuuri pitää aina vaan. Toivottavasti vaikutukset alkavat jolloinkin myös näkymään. Näkyvyyspuoli vaikuttaa aika synkältä tällä hetkellä. Se johtuu paljolti siitä, että olen aika nopea syömäri ja varsinkin, kun huomaan, että aika (klo kahdeksantoista reikäreikä) lähenee loppuaan.
Vesikuurikin on pysynyt pinnalla ja uskon, että jäädäkseen. Ainoastaan siivousprojekti huone/päivä on hiukan katkolla. Varmasti projekti elpyy huimaan kukoistukseen torstaihin mennessä, jolloin saamme vieraan Pihtiputtaalta, jatkuakseen lauantaihin, jolloin vieraita tulee Ilmajoen suunnasta.

Sunnuntaina täällä Isonkyrön komeassa pappilassa oli syksyn ensimmäinen Naisten kesken iltapäivä. Kokonaista kolmekymmentä naista tuli viettämään tuota ihanata iltapäivähetkeä.
Heluna (nimi muut.) oli leiponut jos jotakin pöytään pantavaksi.
Nouand (nimi muut.) piti puheen ja minä sain lausua Tulppaaninipusta runoja ja pitää iltahartauden. Molemmat posmotin suoraa paperista. Joskus, jonkun lauseen välissä, katsoin yleisöön päin, ikään kuin harmaan savun ja usvan läpi.
Savusta ja usvasta voit päätellä taas niitä tuntoja, joita harmaassa makkarankuorikläningissä, siinä yleisön edessä tutistessani, lävitse taas kerran kävin.
Ihmettelen raskaasti sitä, etten ikinä totu "esiintymiseen".
Tunsin itseni surkimusten kruunaamattomaksi kuningattareksi ja se minä sillä hetkellä olinkin.
Kieli kurkussa (molemmat kuivia kuin ne paljonpuhutut syväsukeltajan sukat) luin runojani ässät sihisten. Luulen ja uskon, että kaikki kuitenkin meni hyvin. Taas kerran.
Tiedän, että joukossanne on sellaisia, joita kiinnostaa vaatteet ja pukeutuminen, joten aukaisen hiukan tuota makkarankuorikläninki-kuosia:
Kauan, kauan sitten tilasin Ellokselta hameen. Pitkän, venyvän (stretch, stretch) ja harmaan.
Tilasin, kun halavalla sai. Mekko ei ikinä ole ollut päälläni ja koska esiintyvien taiteilijoiden on hyvä joskus vaihtaa esiintymisasujaan, niin laitoin mekon ulos tihkusateeseen suoristumaan ja ajattelin, että jos suoristuu, niin laitan sen päälleni täksi esiintymiskerraksi. Ja suoristuihan se. Mahtui jopa päällekin, kun aikansa riuhtoi.

T: Kaisa von Korvklänning-Riuhtander
--------------------------------------------------------------
 Psalmi 121
Matkalaulu
Minä kohotan kasvoni vuoria kohti.
Mistä saan avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua,
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.

maanantai 4. syyskuuta 2017


Niin vaan vierähti kolmisen kuukautta, että hulahti. Silloin keväällä tuntui, että menee pitkästi aikaa ja tupakkia, ennenkö näillä sivustoilla taas kohdataan.
Kesä ei kuitenkaan ole vielä hulahtanut minnekään. Aurinkoa ja lämpöä riittää.
Tänäänkin istuin aurinkomuovituolilla ja nautiskelin kahvia. Välillä noppasin mustaviiniherukkapuskasta suuhun pari herukkaa ja välillä taas uunituoretta omenapiirakkaa. (Kyseisen piirakan paistosta kerron bloggauksen lopuksi).
Ihana oli ilma. Viereiseltä pellolta korviin kantautui puimurin pörinä ja sekin oli omiaan nostattamaan mielialaa. Toivottavasti ilmat jatkuvat suotuisina, että maanviljelijät saavat satonsa laareihin. Tätä rukoilen hartaasti.

Kuumeisesti olen koko päivän yrittänyt muistella, mitä kuluneina kirjoittamattomina kuukausina on meikäläiselle päässyt tapahtumaan. 
Päällimmäisenä tulee mieleen Viviannin rippijuhlat. Kaikki juhlat ovat aina ihania, mutta varsinkin rippijuhlat ja varsinkin lapsenlapsien rippijuhlat (jos tietenkin lapsienkin rippijuhlat ja omakin. Omista rippijuhlistani muistuu aina mieleeni ne kamalat hiuskiemurat, joita silkkiveskipaperilla tätini minulle juhlia varten hiuksiini väänsi. Laitan joskus oikein kuvan dokumentiksi. Kertonuthan asiasta jo olenkin, joten ei siitä sen enempää).
Toiseksi päällimmäisenä tulee mieleen kolmannen runokirjan ilmestyminen (kts. ylimmäinen kuva).
Tulppaaninipun runoja olen käynyt laususkelemassa paikassa jos toisessakin ja olen saanut niistä, paitsi suitsutusta, niin kiitettävästi jo kaupaksikin.
Runokirjan nimi on sen tähden Tulppaaninippu, että sen voi viedä elävien kukkien asemesta tuliaiseksi, jos kukkakaupat sattumoisin ovat kiinni, eikä omasta puutarhastakaan löydy mitään mukaan saksittavaa. Talvella varsinkin se voi olla vaikeaa.
Mukavasti nämä minun  kuivakukkaniput ovat tehneet kauppansa. Painatuskulut ovat jo hyvin peitossa ja kaikki tuotto menee lähetyksen hyväksi.
Tulppaaninipusta oli oikein paikallislehdessä juttukin. Ja hyvä juttu olikin, vaikka itse sanon. Tiesi toimittaja tulla, kun...itse soitin ja pyysin. 

Kolmanneksi asiaksi kuluneen kesän muistoista nousee uudet kuulokojeet, joiden kotelot näet kuvattuna tuossa alimmassa kuvassa.
Kuuloni onkin nyt puolella petraantunut. Jo siitäkin syystä, että niitä kojeita on kaksi. Molempiin korvallisiin.
HÄH, TÄH ja MITÄ-sanat ovat melkein tyystin poistuneet sanavarastostani. Nimittäin ainakin silloin, kun kuulokkeet ovat käytössä.  Ihmisten ilmoilla ne ovat aina käyössä. Kotonahan en kuulokojeita tarvitse, koska tiedän, mitä Magnus minulle sanoo. Magnuskin sanoo hyvin usein minulle, että mä tiäsin, mitä sä sanot ennenkö eres vastasit. 
Meistä on tullut toistemme ajatustenlukijoita! Niin on käynyt, vaikka avioliittoleirillä aikoinaan nimenomaa vannottiin ja tähdennettiin, että ajatuksenlukijoita avioparista ei ikinä tule.

Tiedän (vaikka en kuule), että aamulla, kun "liihoittelen" keittiöön, Magnus  kysyy:
-Saikko nukutuksi? johon minä vastaan "iloisesti" -Hmpfff.
Vastaan kaikkeen "iloisesti" hmpfff. Tai sanotaanko, että kaikkeen, mitä minulta kysytään ennen kuin olen syönyt aamupalaa.
Ennen aamupalan syömistä olen kuin keväinen marjaiskarhu, jolta ei ole vielä pihkatappi irronnut.
Aamupalan jälkeen olen hiukan puheliaampi ja jos arvaan, mitä kysytään, vastaan mielelläni.
Minulla on tapana verrata nykyistä avioliittomme vaihetta (viideskymmenesensimmäinen vuosi meneillään) avioliittomme alkuajan vaiheisiin. Kysyn itseltäni, että olivatko aamupalat silloinkin ratkaisevassa asemassa, mitä jutunjuureen tuli. Vastaus on KYLLÄ. Minua ei katsele, eikä kuuntele aamuisin kukaan, ennenkö olen syönyt.
Olen varmasti muutaman kerran ennenkin näille plareille kirjoittanut, kuinka Mauno iloisena ja onnellisena uutena aviomiehenä herätti tuoreen vaimonsa, rakkaan musupupunsa,  avioliiton ensimmäisinä aamuina kanssaan aamukaffia juomaan ja juustosämpylää syömään?
Noh, sen verran kirjoitan asiasta toistamiseen nytkin, että niin hän tosiaan teki. Tuli siinä kuuden pintaan iloisena kertomaan, että kahvi on valmista ja...
Ei muuten tullut montaa kertaa. 
Siitäkin olen maininnut täällä, ties kuinka monta kertaa, että ravintoloissa ja baareissa, kun syömme (tosin harvoin niin kyllä teemme) niin olen pyytänyt, että Mauno juttelisi minulle taukoamatta. Vaikkahan posmottaisi puhelinluetteloa joka ruokapalan välissä.
Ravintolassa ja baarissa, jos jossain, näkyvät kaikki avioliiton eletyt vuodet.
Mitä useampi vuosi, sen ontommat ja tyhjemmät katseet. Niin vaimolla kuin miehellä. Mitä useampi vuosi yhdessä, sen harvemmin suu aukeaa ravintoloissa ja baarissa yhdessä oltaissa, muuta kuin ruokaa lappaissa ja hammasproteesia tikulla putsatessa.
Ehkä hiukan liioittelen, mutta niin monta onttokatseista pariskuntaa olen sivusilmällä nähnyt, kun itse olemme syödessämme pusertaneet juttua. Olkoonkin, että jutut ovat koskeneet vaikka sitten kaikkia lukuisia kremppuja, mitä puolenvuosisadan aikana itse kuhunkin meistä ilmaantunut on.
Kyllä ravintoloissa ja baareissa näkee vanhoja pariskuntia, jotka juttelevatkin. Iloisesti ja kiihkeästi. He ovat uusiopariskuntia.
Nykyään on myös ihan uusi ja sangen huolestuttava ilmiö, mitä nuorienkin pariskuntien ravintola- ja baarikäyttäytymiseen tulee: molemmat tuijottavat kännykkäänsä.
Se sellainen on tällaiselle yltiöpääromanttiselle mummulle kauheaa katseltavaa.

Olimme äskettäin Magnuksen kanssa ULKONA syömässä ja istuimme jostain kumman syystä ripirinnan, eikä nokat vastakkain, kuten meillä yleensä ULKONA syödessämme tapana on.
Meilläkin oli kännykät molemmilla kädessä. Niitä tuijotimme haudanhiljaisina. Olin kyllä kovasti asiasta tietoinen ja mietin, mimmoisen signaalin me muille ravintolavieraille annamme ?
Mihinkä avioliittovuosikategoriaan sivustakatsoja meidät asettaa?
Vastaus oli onneksi: ei mihinkään! Paikalla ei ollut muita juuri sillä hetkellä. No, emme me niin kauaa niitä kännyköitä tuijoteteltu. Ruoka oli sen verran hyvää.

Tuolla Facebookin puolella olen kertonut kesän mittaan projekteista, joihin olen innolla tarttunut.
Tällä hetkellä niitä on menossa kolme. 1) Vedenjuonti (6.5dl) aamuisin, 2) yhden huoneen siivoaminen per päivä ja 3) ei syömistä klo 18.00 jälkeen.
Kakkoskohta on tällä hetkellä katkolla, mutta muut kohdat kukoistavat. 
Minulla on pitkän elämäni pitkospuiden varrella aina ollut meneillään projektia, jos jonninmoista. Useat niistä ovat lopahtaneet piankin ja toiset kestäneet aikansa ja painuneet unhon suohon.
Tämä seikka ei ole koskaan minua häirinnyt, eikä liioin estänyt aloittamasta jotain uutta ja entistä ehompaa projektia innokkaasti ja ihan alusta.
Joskus loppuu projekti kuin projekti. Totaalissti.Ei sillä seikalla kannata päätänsä vannehtia.
Blogiprojekti MHVV (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) kuitenkin taas kerran alkoi. Intoa tihkuen, vaikkakin itseänsä toistaen. Monessakin kohtaa.
Blogiprojekti jatkuu niin kauan, kun on häppeninkejä, joista kirjoittaa.
Tähän loppuun tämän päiväinen häppninki, vaikka sitä ei kyllä paljon viitsisi kyllä kertoa.
Nimittäin leivoin heti aamusta omenapiirakan.
Kieli keskellä suuta asettelin omenanvohluja kauniisiin riviin. Limittäin ja lomittain. Päälle ripottelin paksusti  kanelisokeria ja sitten piirakka uuniin ja kahvit kropajamahan, kuten Magnus sanoisi.
-Mikä on, kun tämä ei mahdu tänne? Ei, vaikka kuinka tukkis? sähisin käärmeissäni piirakkapelli käsissäni.
-No, ei suunkaa se maharu, ku änkiät sitä vuakaa sinne vinottaasin, Magnus sanoi. 

Hei ensikertaan!
T: Kaisa Vohlanderskog-Kropander
----------------------------------------------------
Jesaja 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen, ja hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

maanantai 29. toukokuuta 2017


Kahdella vanhalla kuvalla aloitan tämänkertaisen mhvv:n.
Yläkuvassa minä ja Vivianni kaksivuotta sitten tekemällämme Israelin matkalla. Olisikohan Betesdan lammikolta?
Minä näpötän kuvassa tiukean näköisenä. Minusta ei matkalta montaa kuvaa olekaan. Eikä ainakaan sellaista, jossa hymyilisin koko maissirivistölläni. Kummallista, sillä Israelissa ei oikeastaan voi olla hetkeäkään hymyilemättä. On se niin ihanata siellä matkalaisena olla. Oi, jospa joskus vielä sinne pääsisin. Suosittelen kaikille sinne matkaamista lämpimästi!

Äsken minulla oli hymyt vähissä myös täällä Hälvänmutkalla, vaikka yleensä kuljen täälläkin hymyilevänä ja hyväntuulisena. (Yskii ja rykii pitkän rupeaman).
Paistoin pitkästä aikaa lättyjä (räiskäleiksi jotkut sanovat) ja koska lättyjen paistaminen on yksinäistä puuhaa, päätin ottaa viereeni vanhan kunnon pikkaraisen patteriradioni.
Olen viimeksi kuunnellut patteriradiota, oikein ajatuksen kanssa, viime kesänä puutarhatuolissa istuen ja kaffia ryystäen.
Siinä sitten radion pauhatessa, rasvan kärytessä ja lättyjen tiristessä muistin, että tänäänhän tulee radio Deistä minun lukemiani omitekoisia runojani. Se ei hymyäni vielä hyydyttänyt. Päinvastoin.
Yhteensattumat (lättyjen paisto ja patteriradion kuuntelu) oli niin selvä merkki siitä, että kannattaa kuunnella kyseinen ohjelma ja niin myös tein.
En ikinä tapaa kuunnella omitekemien runojeni omiääneenlukemisiani.
En, koska ääneni kuulostaa kummalliselta. Ihan toisenmoiselta kuin sisäkorvalla kuunneltuna.Joskin sekin kuulostaa kummalliselta.
Lisäksi minua vaivaa oman äänen kuuntelemisessa se, että jokin kurkussani korisee kummasti.
Onko se nyt sitten sitä paljonpuhuttua ikäihmisen kärinää?
Voi olla, mutta nyt mieleni tekisi kysyä, että mitä on se narina, jonkalaista kaikkien nuorten naisten puhe tätä nykyä on? Ainakin silloin, jos nuoria naisia haastatellaan televiitsionissa, tai radiossa? Silloin kärinä yltyy ihan mahdottomiin svääreihin. Mitä se semmoinen on?
Minä haluaisin päästä omasta räkäkärinästäni eroon, mutta se ei onnistu millään ilveellä. Ei, vaikka rykisi ja kakoisi tunnin ennen nauhoitusta. Tämä on ja oli tänään omiaan hymyäni hyydyttämään.
Muuten olin tyytyväinen runosiini. Oliko sitten kukaan muu, sitä en tiedä, koska ikinä ei kukaan ole minulle sanonut ohjelmista mitään.
Jaa, mutta onpahan! Kerran eräs rouva, olikohan se nelisen vuotta sitten, taisi sanoa, että kuunteli, kun minä olin runojani oikein radiossa posmottanut. Ilahduin kovasti, vaikka mitään sen enempää analysointia häneltä ei tullutkaan.
Voi vaikuttaa siltä, että odottelisin kehuja kärisemisistäni, mutta niin se ei ihan kokonaan ole. Olisi vaan hauska tietää, kuunteleeko kukaan? Haloo? Oliko ketään langoilla?

Alempi vanha kuva on näkymä Letkutien varresta. Kuva voisi olla ihan tänäänkin otettu. Näkymä ei ole muuttunut pätkääkään.
Kuvaaminen on taas jäänyt ihan hunningolle. Pitäisi opetella kuvaamaan kännykällä. Kännykkä olisi aina valmiina ja käden ulottuvilla. Se vaan on niin kamalan vaikeeta.
En saa NÄPÄYTETTYÄ kännykkää ilman, että puhelin (ja minä) heilahtaa metrin verran suuntaan, jos toiseen.
Kohteita osaisin kyllä löytää ja rajata kuvattavaa asiaankuuluvasti, koska minulla on hyvin taiteellinen näkökanta asioihin ja kohteisiin. Omasta mielestäni. Ja oma mielihän on paras ja aina oikeassa. (Yskii).
Meidän suvussa on paljon hyvien kohteiden kuvaajia. Ja myös suvun ulkopuolella. Iloitsen aina heistä ja heidän kuvistaan Facebookissa.

Viime viikko kalenterissa on ihan ilman minkäänmoista menomerkintää paitsi sunnuntain kohdalla, jossa lukee: kahvitus Vaasan kko. Kko on tietysti yhtä kuin kirkko.
Kävimme ennen kko:hon menoa Aija-Kanitan tykönä ja muistelimme seitsemänkymmenenyhdenvuoden aikana sattuneita tapahtumia. Tuon ajan verran on Aija-Kanita elämääni kuulunut. Tuohon aikaan mahtuu monenmoisia muistoja. Pääasiassa iloisia. Surullisia emme muistele ikinä.

Kahvitusvuoromme oli viimeinen tämän kevään aikana. Kuitenkin ensimmäistä kertaa, kahvitusvuorojeni ajanjakson aikana, maistoin salmiakkipiirakkaa.
Salmiakkipiirakka on jauhoton, munaton, maidoton, suolaton, sokeriton jne. jne.
En tiedä, mitä siinä piirakassa loppujen lopuksi oli, mutta se mitä oli, oli suussa sulavaa.
Ja ne salmiakit!
Salmiakit olivat niitä apteekista saatavia. Ainoita kunnon salmiakkeja.
Paitsi kahvivuoroja, niin myös lukemasi mhvv on tämän kevään viimeinen. Syyskuun 4:s päivä tavataan näissä merkeissä jLs. On hyvä pitää kesätauko ja kuka kuolevainen netin ääressä kesällä malttaa röhnöttääkään?
No, ehkä sitä Naamakirjassa tulee hiukan kommentoitua menemisiään ja tulemisiaan, mutta bloggaus alkaa vasta syyskuun neljäs päivä. 
Oikein hyvää kesätaukoa kaikille ja olen iloinen, jos sitten taas syksyn saavuttua luette vanhan, mutta raihnaisen ystävänne menemisistä ja tulemisista.

Viime torstai oli Helatorstai, kuten kaikki tiedätte ja muistatte.
Tietääkös teistä kaikki, miksi Helatorstaita vietetään? Joo, kyllä! Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi.
Olimme Helatorstaina hienossa tilaisuudessa Vaasan kirkossa. Ensin jumalanpalveluksessa sitten seurakuntasalilla juhlassa, jossa rippikouluisoset siunattiin tehtäväänsä kahden vuoden opiskelun jälkeen.
Vanha ja kauan sykkinyt sydämeni oli pakahtua onnesta katsellessani ihastuttavia nuoria ja ihastuttavaa lapsenlasta heidän joukossaan. Varmaan oli paapan, kummisedän, isänsä ja äitinsäkin syömmet ilosta pakahtuvaisina tapahtuman tuoksinassa.
Meillä täällä Isossakyrössäkin olisi ollut erikoiset kirkonmenot, jotka oikein televisioitiin ja kaikkea. Mutta kuten usein olen sanonut, niin kahtaalle ei repeä. Ei, vaikka värkeissä kosolti varaa olisikin.
Eilisessä kahvihetkessä eräs sisar tosin sanoi minulle, että oletpas sinä kutistunut!
Sekös ilahdutti kovasti mieltä, vaikka syvällä sopukoissaan tiesi, että kutistumiset ovat vaihtuneet pullistumisiin taas hyvän joukon. Huolestuneena kuiskasinkin tämän ankean totuuden julki.
-Joo, mutta ihan kaikki ei vielä kuitenkaan ole tullut takaisin! ystävä sanoi lohduttaen. Hän tuskin tiesi, kuinka paljon iloisemmaksi sai myrtsin mieleni. Innostuin taas. Sadannenviidennen kerran.
T: Kaisa Myrtsinder-Pullerström

Suomi 100v maanantaiblogiruno
kirjoittanut K. Jouppi

Ennen muinoin, vanhaan "hyvään" aikaan, oli kouluja
joita sanottiin oppikouluiksi
niissä oli tyttöjä ja poikia
oli myös oppikouluja joissa oli vaan tyttöjä
ja sellaisia, joissa vaan pojat opiskelivat
niitä sellaisia kouluja kehuttiin kovasti
maasta taivaaseen
niihin piti oikein pyrkiä
minäkin pyrin
ja pääsin
varapaikalta

eivät ne yhdenlajin oppikoulut niin mahdottoman onnistuneita olleet
eivät totisesti
minä ainakaan en osannut sanoa uuta, enkä aata pojille
vaivaantuneena, naama punaisena ja silmät päässä pyörien
kengänkärkiä tuijottelin
illanvietoissa kun kohdattiin
ja olisi pitänyt jostakin jutella.
---------------------------------------------------
Apostolien teot 1: 8-11

Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin
ja te olette minun todistajiani Jerusalemissa
ja koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.

Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät
kuinka hänet otettiin ylös ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään.
Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähystivät taivaalle,
heidän vieressään seisoi kaksi valkopukuista miestä.
Nämä sanoivat:
-Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?
Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin
samalla tavoin, kun näitte hänen taivaaseen menevän.


maanantai 22. toukokuuta 2017


Viikko sitten vaihdoin jouluverhot (yläkuvassa) kesäverhoihin. En ole järin innokas vaihtelemaan verhoja. Molemmissa alakerran kammareissa minulla on tismalleen samat verhot kuin yksitoista vuotta takaperin, tänne muuttaessamme, kirstankoihin ripustin.
En voi aina oikein  ymmärtää ihmisten ylenpalttista hinkua verhojen vaihteluihin.
Olen useamman kuin kerran seissyt keskellä kammareitamme ja miettinyt, pitäisikö muuttaa verholookkia, vaiko eikö?
Joka kerta olen tullut samaan tulokseen: Ei!
En keksi millään, mimmoset olisivat paremmin ympäristöön sopivat kuin ne, jotka ikkunoissa nyt riippuvat ja siis yksitoista vuotta riippuneet ovat.
Keittiö on asia erikseen. Jouluna pitää olla jouluverhot ja kesällä kesäverhot plus välikausiverhot näiden jo mainittujen aikojen välissä.

Alakuvakin on napattu toista viikkoa sitten. Siinä Magnus touhuaa rukoushuone Rauhan remppatalkoissa. Niistä jo viimekerralla jotakin mainitsin.
Uudempia kuvia ei ole esille laittaa. Kuvausinto on laantunut, vaikka kohteita olisi luonto ja ympäristö pullollaan.
Kaikkinainen into muuhunkin on tällä haavaa laantunut. Halvauksenomaisesti. Mutta ei hätää! Se on niin tuttua näin keväisin, että tuskin viitsin asiasta edes mainita.
Otan nyt kuitenkin esiin, kun kerran alkasin, esimerkiksi puutarhan. Yksi syy siihen, että en pidä puutarhanhoidosta on juuri  ns. halvauksenomainen innon laantuminen.
Se paukahtaa päälle, varsinkin näin keväisin, välittömästi, kun otan muutamankin askelen ulkorappusten alimmalta askeleelta pihatantereelle päin.
Keväällähän ei ikinä tiedä, koska maa on niin kuivaa, että sitä voi haravoida.
Niinpä odotan ja odotan ja sitten yht´äkkiä alkaakin kukkapenkkien roskien alta tursuta versoja.
Niitä roskia alkaan sitten hädissäni riipiä pois jollakin kauhealla, vanhalla haravankalsolla ja tietenkin hennot versot katkeilee ja niiden tuoreet nupit menevät poikki.
Ennenkö huomaatkaan, rikkaruohomättäät pemahtavat silmillesi ja nokkosta pukkaa pintaan joka paikasta. Ihan joka paikasta.
En jaksa lakata ihmettelemästä puutarhaihmisiä ja heidän syyhyäviä kynsiään.
Kuten sanottu, meikäläinen taantuu ja siitä seuraa kauheat omantunnontuskat, jotka tuskat kyllä onneksi pian helpottavat. Sen tiedän kymmenien vuosien kokemuksesta. Ne helpottavat viimeistään silloin, kun saa raahata muovipuutarhapöydän tuoleineen johonkin rehevään paikkaan, istua pöydän ääreen kahvikuppi kourassa ja sulkea silmänsä. Kyllä siinä rikat ja ruohot pakosta unehtuvat ja mieliala kohoaa iloisena uusiin sfääreihin.

Tänään en kuitenkaan vielä mennyt rehaamaan tuoleja ja pöytiä ulos, vaikka ilma olisi ollut hyvinkin otollinen. Ämitin velttona sisällä koko päivän. Keittelin kalasoppaa ja mietiskelin syntyjä syviä.
Keitin kalasoppaa pakastelohikuutioista. Keittoon oli kuutioiden mukana pudonnut palanen pakkaustakin. Palasessa oli printattuna numero. Kolme (3).
Yhtään sitä pahvinpalasta ei olisi kuutioista maultaan erottanut. Ainoastaan numero 3 oli erona.
Alkoi siinä syödessä, ilman sitä kolmen numeron pahvinpalaakin, epäilyttämään, ovatko kalakuutiotkin ehkä pahvipuristeita?
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että kovin herkästi en ruokaa arvostele. Niinpä en tee sitä nytkään. Kuha ihmettelin sen kahden napollisen aikana, mitä keittoa sisuksiini mättäsin.

Viime viikolla kävin terveyskeskuksessa putsauttamassa korvani tulevaa kuulokojeprojektia varten.
Hyvissä ajoin tilasin ajan kyseiseen putsausoperaation ja ihan hyvän ajankin sain. Aamusta klo kahdeksan kymmenen.
Istuessani putsauspenkissä lattialla kenkäni edessä juoksi hämähäkki. Oli hyvä sauma kysyä, että tuliko tuokin korvistani? Ei kuulemma tullut.
Illalla kotiväki kyseli toivorikkaasti, josko mahtoi putsaukset kuuloa kuinka parantaa?
-Häh? kysyin minä.
Ei muuten vaikuttanut putsaukset kuulemiseen mitään. Kuulin kyllä kotijoukkojen kysymyksen, mutta olen minä kuullut kysymykset tähänkin asti, jos ne metrin päästä korvistani kuuluvalla äänellä kysytään.
Innokkaana odotan varsinaista kuulontutkimusta tämän kuun viimeinen päivä. Jospa saisin sellaisen trönön korvaan, että ei tarvitsisi arvailla, mitä ihmiset puhuvat ja saisi vihdoin lopettaa nauramisetkin väärissä paikoissa.

Viime viikolla oli taas iki-ihanien entisten postilaisten kokoontuminen Vaasan Strampenilla.
Magnus kysyi illalla, kuinka olin pärjännyt kaupunkiajossani. Olin Saabilla matkassa, enkä junalla, kuten aiemmin tapana ollut on.
-Loistavasti! vastasin. Niin kuin asia olikin, mutta joka vastaus saa Magnuksen joka kerta epäilemään. Sanoo jopa, että sinet itte enää huamaa, ku töppäälet.
Huomasin, tai en, niin hyvin sujui siirtyminen Strampenilta Aija- Kanitan luo ja sieltä Ansan (nimi muut.) luo Joulun lapsi projekti- miitinkiin.
Pakkasimme illan kuluessa sataankahteenkymmeneen Ansan neulomaan penaaliin värikyniä, pyyhekumit ja lyikkärin.
Lokakuussa teemme 120 lahjapakettia valmiiksi Romaniaan lähetettäväksi. Jokaiseen pakettiin tulee penaalit kynineen, teroittimineen, pyyhekumeineen. Lisäksi paketteihin tulee pikkulelu, vähän isompi lelu (pojille ja tytöille hieman erilaiset, kuten arvata saattaa), lapaset, sukat, pipo, pusero, saippua,hammasharja ja tahna.
Kokoontuminen lahjapakettien tiimoilta oli hauskaa. Väliajalla hörppäsimme kahvia ja toppasimme pitsaa. Minä kysäisin, josko voisin lukea pari runoa malliksi tulevasta Tulppaaninippu-runokirjastani. Kukaan ei pannut hanttiin (tai en ainakaan kuullut) ja niin minä sitten tein työtä käskettyä.

Lauantaina saimme Jyväskylästä vieraita. Äkun ja Tyttityllerön. Äkku on Magnuksen veli ja Tyttityllerö veljenvaimo. Ilta kului mukavasti seurustellessa ja jääkiekkoa katsellessa.
Minäkin istuin nenä ruudussa kiinni, jota en tavallisesti missään tapauksessa tee, jos jääkiekkomatseista on kysymys. Ei ollenkaan siitä syystä, ettenkö pitäisi jääkiekosta.
Pidän ihan kauheasti.
Jääkiekko on vaan niin karmaisevan jännittävää, että en pysty sitä katsomaan muuta kuin erikoistapauksissa ja lauantainen matsi  oli. Yleensä olen toisessa huoneessa ja kuuntelen ja hurraan mukana, jos kuulen, että Magnus huutaa ja hurraa.

Sunnuntaina menimme koko konkkaronkka kirkkoon messuun. Olikin juhlallinen messu. Oikein torvisoittokuntakin paikalla. Kaatuneitten muistopäivä-juhlallisuudet pidettiin sankarihautausmaalla. Sää oli kaunis ja tilaisuus hieno ja juhlallinen.
Kirkkoon olivat saapuneet myös isolla joukolla sellaiset, jotka ovat päässeet ripiltä viisikymmentävuotta sitten (Äkku mm.).
Iloisia jälleennäkemisen huudahduksia kuultiin jo kirkonpenkeissä, saatikka varmaan sitten ruoan ja kahvin merkeissä seurakuntatalolla. Viidessäkymmenessä vuodessa sitä ihminen joiltakin, ainakin näkyviltä osin, hiukan muuttuu, mutta ei niin paljon, etteikö ainakin, kun nimensä sanoo, tunnistettaisi. Joidenkin ei tosin kyllä tarvitse sanoa nimeään, kun tunnistaa. Itse en kuulu sellaisiin. Päinvastoin. Aamuisin peilin edessä en edes itse ole tuntea itseäni. En, vaikka sanon ääneen monta kertaa Kaisa, Kaisa, Kaisa...

T: Kaisa
------------------------------------------------------------------

Maanantaiblogiruno Suomi 100v
Kirjoittanut K. Jouppi 

Kouluun kuljettiin määrättyä katua pitkin
sellaista, jonka varrella ei asunut ilkeitä poikia
niitä piti pelätä,
vaikka ei kai ne mitään olisi uskaltaneet
aikuisten silmiä oli joka puolella

koulussa istuttiin puupulpeteissa ja noustiin seisomaan
kun opettaja tuli luokkaan
viitattiin, kun opettaja kyseli läksyjä
viitattiin, vaikka ei aina tiedetty oikeaa vastausta
hyvällä tuurilla opettaja kysyi joltakin toiselta
tunnettiin syvää myötätuntoa, jos sekään ei tiennyt
silloin piti jäädä seisomaan ja hävetä

laulukokeissa piti laulaa luokan edessä
yksin
oli se varmaan kauheaa, jos ei osannut
minä osasin
yhdeksikön edestä.

--------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus

Kymmenes käsky:
Ei sinun pidä himoitseman sinun lähimmäisesi emäntää, eikä hänen palvelijaansa, eikä piikaansa, eikä karjaansa, eikä juhtaansa, taikka muuta mikä hänen omansa on.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme vedä emmekä houkuttele meidän lähimmäiseltämme hänen emäntäänsä tai palkollistansa; vaan paremmin autamme, että he saavat olla alallansa ja tehdä mitä he ovat velkapäät.  

maanantai 15. toukokuuta 2017


Eilen oli Äitienpäivä. Tarjoilukin aamusta sen mukaista (kts. ylempi kuva).
Magnus tuli, kello 7, minut hellästi herättämään. Lastensa äidin ja lapsenlapsiensa mummun.
Tulisesti suudellen hän kehotti minua istumaan aamiaispöytään.
Mikään kohta kertomastani ei ole suurentelua, enempää kuin teeskentelyäkään.
Olen viidenkymmenen vuoden ajan tottunut tällaiseen ihanaan kohteluun. Ei kukaan kuolevainen jaksa puolta vuosisataa teeskennellä.
Avioliittomme alussa sain aamupalan vuoteeseen, mutta ilmoitin sangen pian ja kovaäänisesti, että minä en tykkää juoda ja syödä sängyssä.
Se, että sängyssä lounehtiminen ei ollut mieleen, johtui suurelta osin myös siitä, että myös koiramme oli suunnattoman kiinnostunut aamupalastani. (Meillä on koirat aina saaneet nukkua sängyssä, eikä niillä juolahtanut mieleenkään, etteivätkö saisi myös syödä siellä, kun kerran emäntäkin syö).

En pysty myöskään heti aamusta, ennen sian pruppua, syömään täytekakkua, enkä pullaa ja siksi äitienpäiväaamumenyyni on aina kuvassa näkyvän kaltainen.
Jahka kello tulee kymmenen aamupäivällä, niin jopa alkaa lasehtimaan makiakin ja se on hyvin kamalaa se. Tai sanotaanko, että ainakin lihottavaa.
Nautittuani juhla-aamiaisen (vrt. alempi kuva) aloimme Magnuksen kaa valmistamaan äitienpäiväjuhlalounasta.
Jo edellisiltana olin vääntänyt juhlalihapullia ja keittänyt tömäkät marjaputingit punaisista viinimarjoista ja raparperista.
Niinpä ei muuta kuin Annen Facebookissa antama pikkuleipäresepti kehiin ja leipomaan.
Magnus vispasi taikinan, kun olin aineet ensin huolellisesti kulhoon mitannut. 
Pikkuleipiin olisi kuulunut lopuksi lisätä korintteja, mutta niitä ihanuuksia ei näillä leveysasteilla ollut ostettavissa.
Hätä ei ollut minkään näköinen, sillä kaupanhyllyllä osui silmiini "Kuivattuja karpaloita"-pussi.
Nekin varmaan sopivat hyvin kyseisiin piskitteihin, päättelin minä ja hyvin sopivatkin.
Innoissani pullauttelin pellille taikinapallukoita ja sitten vaan uuniin.
Sopivan tovin kuluttua vilkaisin, kuinka siellä uunissa voidaan ja voitiinhan siellä.
Niin hyvin kuin nyt voidaan, kun taikinassa on kaikkia muita aineita tuplasatsin verran, paitsi jauhoja puolen satsin.
Piparipallukat olivat levinneet pellille kaiken kattavaksi laataksi.
-Mä jotenkin ihmettelin alitajuntaisesti hiljaa itsekseni ihmettelin jauhojen vähyyttä, sanoin Magnukselle leuka väpättäen.
-Paiskaa taikinakuppihin takaasi nua paistamattomat ja lisää jauhua, sanoi Magnus kaapiessaan ns."kypsää" voivelliä pois pelliltä.
Niin tein ja hyvin onnistuivat  hyviä olivat (paino sanalla OLIVAT). Yhtäkään ei ole enää jäljellä.

Jälleen kerran oli pakko ihmetellä järjenjuoksuani. Kuinka kesken kaiken reseptin ylöskirjoittamisen aikana otan määriä puolikasvaihtohdosta, kun tupla-annosta tarkoitan?
Olen kyllä aina sanonut ja tiennytkin, että aivomössykässäni on myös salakavala- ja peräinen märkämakarooni-osasto.
Tekemiseni, puheeni ja muu sen sellainen käyttäytymiseni on joskus suoraa siitä osastosta.
Olen kuitenkin makarooneihini tyytyväinen. Ilman niitä en olisi minä.
Makaroonit ovat vaikuttaneet pääkopassani niin kauan kuin jaksan muistaa. Jaksan muistaa noin kuuskötyhdeksän (69)vuotta taaksepäin. Kaksi vuotiaasta lähtien. Pieniä pätkiä tosin, ainakin alusta, mutta pieniä olivat silloin makarooninpätkätkin.

Kahdeltatoista saapuivat kaikki rakkaat kultamussukkamme kukkien, korttien ja lahjojen kanssa Vaasasta juhlimaan kanssani ja kanssamme Äitienpäivää.
(Kukasta ja kortista on yläpuolella tuo toinen kuva).
Lahjaksi sain kaksi puseroa. Toinen pusero ei kuulemma ollut lahja. Catherinen oli vaan ollut ihan pakko se ostaa, kun oli ollut "niin mun näköinen". Mainittakoon tässä kohtaa, että pusero oli mahdottoman kaunis pitsimiehustoineen ja kellomaisine hihoineen.
Catherine kertoi, että pusero ei ollut maksanut oikeastaan paljon mitään, koska sen kaula-aukko oli tullut puuteriin jonkun sovittajan leukaperistä. Ei haittaa moinen meikäläistä. -Vesi on paskan lääke, tapasi rakas isänikin aikoinaan sanoa.

Pelasimme Äitienpäivän viihdykkeeksi Unoa ja sitä sellaista peliä, jonka nimeä ei nykyään enää voi ääneen sanoa. Tiedätte varmasti, että tarkoitan sitä peliä, jossa on niitä erilaisia perheitä ja sitten eräs tietty Pekka. 
Se, että peliä ei saisi sillä kyseisellä nimellä mainita, herätti jälleen keskustelua.
Minä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ei ole tarvis mainita.
Joku meistä empi hiukan, mutta muistutin, että hyvähän meidän valkokuonojen on asiaa ihmetellä. Kysyin sotaisalla äänellä, että miltä meistä tuntuisi, jos meidän kalvakat naamamme loistaisivat piimäpurkkien kyljissä, tai luonnonjukurttipurkkien kansissa komeilisivat? Toisaalta taas...siitä vaan. Minulle passaa kyllä.
Äitienpäivät ovat kivoja. Mielessäni kiitin Jeesusta ihanasta perhekunnastani.
Oma äitini "inhosi" äitienpäiviä. Erityisesti häntä "oksettivat" äitienpäiväruusut ja se sellainen pikkulapsen pään kokoinen, sinipunainen pallukkakukka, jonka nimeä en nyt muista, mutta jota pidettiin aikoinaan MUST äitienpäiväkukkana.
Minä sanoin äidilleni aina, että niin kauan kuin minussa henki pihisee ja hänessä tietysti myös, haluan viettää äitienpäivää. Piste.
Kerran (olen tämän tuhannesti jo kertonut, kuten kaikkikin minulle elämän aikana tapahtuneet juttuni) kirjoitin äidilleni äitienpäivärunon. Mitäpäs sitä muuta, kun kukkia ei uskaltanut antaa.
Äitini luki runon ja sai sellaisen naurukohtauksen, että pitkään aikaan ei kuulunut kuin pelkkää sihinää.
Aloin jo tosissani pelätä, että hän nauraa itsensä kuoliaaksi, kuten usein kuulee sanottavan.
Kyllä äiti siitä sitten jonkun ajan kuluttua jotenkin tokeni ja rauhoittui pyyhkien silmiään.
Sanoin äidilleni, että olipa mukavaa, kun sain ojennettua noin hauskan äitienpäivälahjan.

Vähemmän hauskan äitienpäivälahjan sain aamutuimaan minä, kun yhteen makkarimme kolmesta hiirenkilleristä klopsahti  hiiri! Täytyy sanoa, että paitsi laatan lentämistä (noin kuvaannollisesti) hämmästyin aika lailla. Miksi juuri äitienpäivänä, kun niitä syksylläkään, hiirien varsinaisena sisällepränkäämissesonkina, ei satimeen jäänyt montaakaan hännällistä?

Viime viikon kalenteriaukeamalla ei ole merkintöjä kuin kolme ja niistäkin yksi vedetty yli. Unohduksiakaan ei siitä syystä sattunut, kun ei ollut menemisiäkään.
Siivoskelin viikon mittaan hiukan tavanomaista enemmän sieltä ja täältä. Keittiön ikkunat pesasin ja vaihdoin jouluverhot juhannusverhoihin (!) Ei niistä ikkunoista oikein kirkkaita tullut, mutta ei haittaa. Saipa lapioitua kärpäsenraadot pois lasien välistä.

Rukoushuone Rauhan kökkään menimme tiistaina. Kökkäilyt olivat niin järeää laatua, että meikäläisellä siellä ei tehty yhtään mitään. Oli kivijalan porauskatkaisua, lautojen kiskomisia, tampuurin suoristamisia, hakkaamista ja kaikenlaista jylttäämistä. 
Hiki tuli meikäläiselle hennolle tytölle jo katsellakin moista. Onneksi oli koneet ja vehkeet miestä myöden. 
Tähän lopetan tämän kertaisen mhvv:n. Yhtään juttua ei ihme ja kumma olisi varastosta enää löytynytkään.
T: Kaisa Killeri
-------------------------------------------------------------------

Suomi 100v blogiruno (kirj. K. Jouppi)

Talvella hiihdeltiin pitkin ja poikin
teiden varsia, pelloilla ja
metsässäkin
naapurin koira haettiin mukaan retkille
tehtiin nuotio risuista ja kuusenkävyistä
ja makkarat tikunneniin
ei se nuotio aina oikein hyvin palanut,
savuttikin mahdottomasti ja silmiä kirveli, mutta
makkara maistui hyvälle
kylmänäkin

eikä haitannut menoa, vaikka monot olivat liian pienet
ja varpaita kipristeli
lapaset usein jäästä koppuraiset
nenät pyyhittiin puseron hihaan
aina uuteen kohtaan

oltiin iloisia ja terveitä
ei ollut huolta huomisesta
pätkän vertaa,
eikä tarvinnutkaan.
---------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus
Yhdeksäs käsky:

Ei sinun pidä pyytämän sinun lähimmäisesi huonetta.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme meidän lähimmäisemme perintöä eli omaisuutta, taikka huonetta pyydä emmekä jonkun oikeuden muodolla, eli lain varjon
alla itsellemme omista; vaan meidän pitää auttaman häntä, että hän saisi omansa pitää ja nauttia.





maanantai 8. toukokuuta 2017


Lintubongauksia tupamme tanhuvilta.
Ylemmässä kuvassa olevan linnun te kaikki tietenkin tunnettekin, kuten myös tietenkin alakuvassa selvästi näkyvät kuovitkin.
Se seikka ei alakuvassa näy, että kuoveja oli ainakin kolmetoista, jos ei viisitoistakin.
Lintubongailu on hauskaa johtuen siitä, kun linnut ovat hauskoja.
Pihapiirimme käki on taas alkanut syömään kiltisti enemmän käpyjä. Auringonkukkasiementarjoilu kuvassa näkyvältä lintulaudalta on katkolla ensi alkutalveen saakka. Käpyjä onkin ruvennut kasaantumaan saunapolulle paksuksi matoksi. (Aavistuksenverran jos liioitellaan). Saunapolku, jonka pituus on noin 15 metriä porraspäästä saunan porraspäähän, kulkee kahden valtavan kuusen alta. Kuuset ovat tikkojen lemppariruokapaikka.

Tänään lämmitimme pihasaunan pitkästä aikaa. Tästä lähin se lämpiääkin miltei tauotta tuonne joulunalusviikoille saakka. 
Jatkuvalämmitteisyys on luultavasti harmin paikka pukuhuoneen katosta metrinpituisten siimansa varassa hiissailevalle hämähäkille, joka meitä tänään pukuhuoneessa (!) "ilhdutti". 
Kyseinen hämähäkki oli kuitenkin niin pikkunen ja niin metkan oloinen, kun ihan vähän vaan siihen päin puhaltelimme. 
Tarkoituksenamme oli antaa ymmärtää, että sen pitäisi ymmärtänyt häipyä. Hämähäkki sai kevään kunniaksi kuitenkin pitää henkikultansa, kuten kaikki hämähäkit minun puolestani saavat, jotka ymmärtävät pysyä asuintalon seinien ulkopuolella. Eipä tuommoinen pikkarainen hämähäkki tunnu kuitenkaan oikeastaan missään kaikkien niiden miljoonien ja taas miljoonien sokerikusiaisten ja rasvarouhekuoripaskiaisten (paremmin tule ja sano) jälkeen.
Hämähäkit ovat hyödyllisiä. Varsinkin ilman myrkkypistintä.

Eilen illalla maissinjyv...siis etuhampaastani irtosi pala paikkaa. Noin vaan.
Olin juuri nauttimassa iltapalaa, pienehköa grillimakkaran pätkää, kun asia paljastui. 
Töpöttäessäni makkaranpäätä  sinappiplättiin, osui kieleni etuhampaaseen. Hammas tuntui justeerinterältä. Heti arvasin missä mennään, eikä paljon naurattanut.
Siihen aikaan ei enää apua olisi varmaan saanut (ainakaan kovin läheltä) joten päätin rauhoittua ja nukkua yön yli.
Aamulla soitin hammaslääkärille ja aika irtosikin kello 13.00.
Olin paikalla hyvissä ajoin tapani mukaan. Ehdin lukea hetkisen Hyvää Sanomaa, kun hammashoitaja tuli kutsumaan sisälle. En kuullut, mitä hän sanoi (kuulotutkimus tämän kuun lopussa), mutta oletin hänen tarkoittavan minua, koska muitakaan odotussalissa ei ollut.
Synkeänä ja kauhusta kankeana raahustin hammashoitajan perässä kohti potilastuolia.
Istahtaessani tuolille ilmoitin kuuluvalla äänellä kammoavani hammaslääkäreitä, hoitajia ja kaikkia muitakin.
-Ei me täällä niin kauhioota oo, kummiltä me  näytämmä, sanoi hammaslääkäri ystävällisesti maskinsa takaa. -Hmpf, vastasin minä
Kaikki kammot häipyivät kuin tuhka tuuleen jo ensimmäisen puudutuspiikin aikana.
Ei todellakaan olisi kannattanut pelätä, eikä jännittää. Ihan, kuten Maikkukin useaan kertaan minulle vakuutti. Piti soittaa jo hänellekin, kun niin kouraisi sydänalasta pelkkä ajatuskin hammaslääkäriin menosta.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Paremminkin. Sain hammashygienistille vastaanottoajan ja lupauksen, että hammastarkistusaikakin buukataan, kunhan muutama kuukausi eteenpäin vierähtää.
Hyvä! Minä kyllä maltan odottaa. Toivotaan, että maissintähkät pysyvät ikenissä siihen asti ja siitä eteenpäinkin konsa kuolo...no joo...ei kannata heittäytyä liian runolliseksi.

Olen kyllä ollut kauhean runollinen koko viikon lopun ajan, mutta tuloksena onkin nyt sitten, että 44 runoa on valmiina lähtemään painotaloon, kunhan Perhaps (nimi muut) niitä ensin ruokkoilee.
Ruokotuista runoista muodostuu runokirja nimeltä TULPPAANINIPPU.
Ei tulppaanikimppu, vaan nippu.
Sellainen on sitten soma viedä ystäville, tuttaville, sukulaisille ja naapureille tuliaiseksi, kun menee kylään, eikä kukkaputiikkia ole lähistöllä.
Tiedän, että olen tästä paas...kirjoittanut ennenkin, mutta se on niin tärkeä asia, että ikinä siitä ei liikaa...no joo.
Uskon, että kirjasta tulee hyvä. Päättelen sen siitä, että joka runon kohdalla olen vaipunut kasaan. Alemmaksi ja alemmaksi. Välillä olen ryöminyt alakertaan kahvia kulauttelemaan ja taas raahannut ruhoni vintille ja lueskellut värssyjä alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Värssyt ovat tuntuneet a) lapsellisilta, b) korneilta c)typeriltä, d) ontuvilta ja e) hulluilta.
Eli, toisin sanoen,  ihan luettavia varmaan ovat.
Estraadeilla (so. seuratuvilla) olen saanut poikkeuksetta nauttia upeaa sukseeta. Liiankin kanssa. Niinpä mustissa mujuissa ollessani, on mieleen luikerrellut epäilys, että jos ne nyt ovat niin mahdottoman hyviä, niin kas kun eivät ole Eino Leino-yhdistykseen kutsuneet. (En tiedä, onko ko. yhdistystä, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan?)
Ja jatkoa mustanpuhuviin epäilyihini: Eivätpä antaneet apurahaa apurahastosta, vaikka monisanaisesti ja kaunein sanakäännöksin sellaista anoin.
Ei edes kunniamainintaa tullut, ellei sitä, että anomus on tullut perille, semmoiseksi lasketa. Eräs tuttu ja tunnettu kustantamo ei ottanut julkaistaksensa runojani, jotka sinne naama innosta punoittaen lähetin. Sanoivat palautelappusessa, että eivät runoja julkaise, eivätkä varsinkaan hengellisiä.
-Pitäkää tunkkinne, sähisin minä. Itsekseni toki, sillä osaan käyttäytyä.
Nyt voi joku saada käsityksen, että olen katkera.
Ei, ei, ei! En ollenkaan! Maailma on pullollaan hyviä runokirjoja. Esimerkiksi Harmajan Saiman runokirjoja.Nautitaan niistä. By The way, Harmajan Saima on sukulaiseni (jos sukumme sukututkijaa on uskominen). Kaukainen ja kiemuroiden takaa oleva sukulainen  mutta sukulainen, mikä sukulainen kiemuroineen päivineen.

Eilen oli Pappilassa Naisten kesken iltapäivä. Siellä luin uunilämpöisen runoni TERVE SIELU TERVEESSÄ RUUMIISSA. Se kuulosti omiin korviinikin hirveältä. Kaikkien lukemieni runojen pohjanoteeraukselta.
Paitsi sitä, niin tunsin siinä yleisön edessä seistessäni,  olevani taas se kaikkien aikojen typerysten kruunaamaton kuningatar.
Eli, aivan hyvin varmaan meni. Ellei nyt ihan nappiin, niin napinläpeen ainakin.

Kalenterissa oli viime viikolla erään päivän kohdalle merkitty meno niin himmeällä lyijykynällä, että en noteerannut sitä miksikään. En kertaakaan tarkistanut pullonpohjalukulaseillani mitä siinä seisoo.
No se selvisi aika pian kyseisen päivän kuluessa määrättyyn kellonlyömään: Vähänkyrön Naisten kesken ip-toimikunta kokousti ja ihmetteli puhelimen päässä, että missä minä olen.
Kotona. Kiikkustuolissa. Suu ammolla nukkumassa. (En sitä heille kertonut).
Suu irvessä kaahasin Vähäänkyröön. Saimme kuitenkin asiat järjestykseen ja tyytyväisenä lehahdimme kukin omaan suuntiimme odottamaan kesää ja kärpäsiä. Kesää taitaa saada vielä odottaa.Juuri satoi rakeita ja hyinen pohjatuuli oli kaataa saunapolulle iltapäivällä.
Eipä minulla muuta tällä kertaa. Tai olisi, mutta johonkin kohtaan on ymmärrettävä painaa piste.
T: Kaisa Punktsjö-Knapläp
------------------------------------------------------------------------
Maanantaiblogi Suomi 100v
Kirjoittanut K. Jouppi

Ahvensaareen uimaan mentiin pyörillä
aikuisten pyörillä
vinhaa vauhtia ajettiin, eikä
istuimille ei ylettynyt yksikään

meitä oli paljon
se oli luonnollista
ei me tiedetty olevamme
se suuri ikäluokka

kassissa oli pyyhe, maitopullo ja
voileipääkin muutama
voi sitä riemua, kun joskus sai ostaa lämpöisen possun
ja vihreää limonaadia

hiekkaisen pyyhkeen päällä eväät syötiin heti,
kun tultiin rantaan
sitten juostiin mereen
merestä noustiin illalla
tuntui hetkisen kuivallakin maalla seistessä
kuin olisi vielä ollut aaltojen vietävänä

ei ollut energiajuomia, ei muovisia vesipulloja,
ei aurinkorasvoja, eikä perään katsojia
maailma oli silloin jotenkin yksinkertaisempi
terveempi
ei ollut pelkoja
-------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus
Kahdeksas käsky:

Ei sinun pidä väärää todistusta sanoman sinun lähimmäistä vastaan.

Mitä se on?
Vastaus:
Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme meidän lähimmäisestämme
valehtele emmekä petä ja panettele häntä, eli saata pahaa sanomaa hänestä,
vaan että me vastaamme hänen puolestansa, hyvin hänestä ajattelemme ja puhumme
ja kaikki asiat parhain päin käännämme.