maanantai 21. lokakuuta 2019


No nyt on uusia kuvia. Oikeastaan niin uusia, että ovat aikaansa edellä! 
Uudesta vanhasta kamerastani on nyt onnistuttu siirtämään kuvia läppärilleni. Touhu  ei lopuksikaan näyttänyt kummoiseltakaan toimenpiteeltä. Päinvastoin. Homma näytti ihan lellulta. Sivusta seurasin. Asianlaita voi olla ihan toinen, kun tartun itse puikkoihin. 
Alun kuvat ovat osa joulukorttilajitelmasta (6kpl), joka viime viikolla ilmestyi (kun haettiin painosta). Eli ihan lämpöisiä melkein vielä ovat. Niitä saa tilata minulta, jos tahtoo ja lähettelee vielä joulukortteja.
Kuten muistatte, minulla on oikein firma (rykäisee). Kortti firma! Kaisan Kortit. Se on toiminimi, mutta sanon sitä firmaksi. Se kalskahtaa komeammalta.
Facebookin kautta "firman" sivuile pitäisi päästä, kun lätkäsee hakukohtaan kaisan kortit.
Firmassani on kaksi työntekijää. Palkaton ja palkallinen. Edellinen on Magnus ja jälkimmäinen minä. Nimittäin palkallinen siinä tapauksessa, jos palkaton juoksupoika saa kortteja kaupaksi. Nykyään on aika vaikeaa saada kortteja kaupaksi. Syystä, että kukaan ei enää lähetä kortteja. 
Firman perustaminen tapahtui 50 vuotta liian myöhään. 50 vuotta sitten ihmiset lähettivät, kuin tuskassa, kortteja. Kaikenlaisia kortteja, eikä ainoastaan joulukortteja, joita niitäkin lähetettiin miljoonittain enemmän kuin tätä nykyä. Minä, jos joku, sen tiedän, kun olen ammatiltani ollut postifrouva (aluksi tietenkin postineiti).
Ah, kunpa silloin olisin ymmärtänyt ostaa puuvärikynät ja pinkan valkoista paperia ja alkanut piirtämään postikortteja. Mutta ei, niin ei. Melkein jo seitsemänkymppisenä (nyt olen melkein 74) eläkeläismommana vasta otin  kynän käteeni. "Firmankin" perustin samaan aikaan. Luulin, että aina pitää olla toiminimi, kun jotakin itsetekemäänsä myy. Ajattelin, että koska kaljapullojen keräämisetkin pitää ilmoittaa verottajalle, niin tietenkin postikorttienkin. 
Ei moljahtanut mieleenkään, että ei koskaan ole tullut eteen firmaa, jonka nimi olisi esim. PULLOT PUSSIIN, tai PULLOT RIVIIN jne. Olisihan siitä voinut vetää viisaan johtopäätöksen, että firmoja ei tarvitse perustella, vaan saadut tulot vaan pitää ilmoitella.
Henkilökohtaiseen veroilmoitukseen  olisi voinut lisätä lisätulot, jotka korttien myynnin myötä kertyy. Siihen ilmoitukseen olisi riittänyt hyvin kolmen pisteen viiva. Onhan se kuitenkin komeampaa ilmoittaa tulot kolmenpisteen viivalla verottajalle toiminimen veropetyykillä, ei sen puolen. 

Tänään lähdemme iltapäivän kuluessa Töysään. Mauno puhumaan ja minä lausumaan. 
Jos joku ei tiedä (on esimerkiksi niin uusi lukija, tai unehuttanut kaikki ennen kirjoittamani), niin kuljen pyydettäessä siellä sun täällä lausumassa omitekoisia runojani. 
Tämäkin harrastukseni, eli runojen kirjoittaminen, alkoi vasta iäkkäällä ajalla. 14 vuotta sitten, jolloin olin melkein 6:s kymppinen.
Charles ennusti, että urani ei runo- ja korttirintamalla voi mitenkään muodostua kovin pitkäksi (vrt. ikä ja sen mukanaan tuomat kremput).
Vastasin, että onhan tässä hulppeat kolmekymmentä (!) vuotta vielä jäljellä. Tarvitsee vain elää satavuotiaaksi.
Joskus sitten joku kysyi kohteliaasti, että kuinka runoni oikein syntyvät? Vastasin, että niitä syntyy, kun istun kirjoittamaan!
-Jaa? Runoja syntyy, kun vaan istut ja alat kirjoittamaan? Kuinka et ennemmin, vuosikymmeniä sitten, hoksannut istahtaa? loihe Charles kysymään.
-Sasse! vastasin minä. 
Olen itsekseni ajatellut, että on hyvä, että ihmisellä on piilevänä jotakin taitoja, mitkä sitten vanhuuden puskiessa päälle vellikuppeineen ja kiikkustooleineen, voi vetäistä hihasta.

Eräänä päivänä viimeviikolla menimme Magnuksen kanssa laitokseen, johon mennään aina hattu kourassa. Tai, noh, ei aina. Joskus voi kyllä pitää hatut päässäkin varsinkin jos hatussa on arvopapereita ja seteleitä. Meillä ei ollut. Piti anoa fyffyä, että saamme fiksattua Letkutien varrella nököttävän kotikultamme hyysikän seiniä. 
Muistelisin, että viime kerralla revittelin jo uusista rappusistamme. Sekin kuuluu tähän lakkiasiaan, kuten myös notkolla olevan keskikamarimme lattia. Se suoristetaan ja nostetaan, jLs, kesällä, kun on niin lämmin, että tarkenee, vaikka lattiaa ei olisikaan.

Viime viikolla saimme myös vierailla Laihialla Tepan ja Pepen (nimet muut.) tykönä.
Oli niin iloinen vierailu. Kirjoitin siitä oikein pikku runonpätkänkin. Meitä pidettiin kuin piispaa ja hänen frouvaansa pappilassa. Kolmen (!)tunnin aikana ei tullut pienintäkään paussia puheisiin, ellei oteta lukuun herkullisten antimien syömisistä johtuvaa pakollista suun kiinnipitämistä. 
Luumupiirakan aikana oli kielikin mennä mukana. Se oli meikäläisen (ja luultavasti Magnuksenkin) ensimmäinen luumupiirakan syöminen ikinä. Kotimatkalla funtsattiinkin, mihinkä istuttaisimme luumupuun plantaasillamme?  Ei tahdo löytyä kyllin lämpöistä ja suojaisaa paikkaa, vaikka lääniä olisi usiampaankin luumupuuhun.

Viime viikolla (ja oikeastaan osittain jo edelliselläkin viikolla) aloitin kolme uutta terveysprojektia. 
Oli korkea aika kehitellä jotakin uutta terveysrintamalla, koska KAIKKI entiset projektit ovat kaatuneet ja unhoon vaipuneet.
Terveysprojekti numero 1). Hapankaalin syöminen tyhjään, tai 1/2-tyhjään, tai täysinäiseen maharustinkiin. 
Päätin, että minä syön noihin kaikkiin. Luin netistä, että hapankaali neutralisoi,  stabiloi ja kumuloi ym. ym, vatsalaukun nesteet plus kaasut. 
Varsinkin tuo viimeinen pointti herätti kiinnostukseni. Jos rehellisiä ollaan, kiinnostukseni olisi herännyt, vaikka en olisi lukenut yhtäkään hapankaalin positiivisesta vaikutuksesta vatsalaukkuun ja suolien mutkiin. Minä rakastan hapankaalta! Olen vaan elämän myrskyissä kokonaan unehuttanut sen olemassaolon.
Kaasuun palatakseni, niin olen perhekuntani taholta saanut kuulla ihmetystä siitä, että yleensä pysyn maanpinnalla. Olen kuulemma kuin vappupallo. Siis kaasulla täytetty vappupallo. 
Terveysprojektin avulla kaikki muuttuu! JA vaikka ei muuttuisikaan, niin saapa syödä hapankaalta! (Hyppii ja pomppii ja on lentoon lähdössä kuin vappupallo).
Terveysprojekti numero 2). 
Lusikallinen pähkinöitä aamuisin (tai sitten, kun päivän mittaan muistaa).
Tätä projektia on vaikea toteuttaa. Syy: pähkinät syödään julki ja salaa loppuun heti, kun ne kulhoon laitetaan. 
Olen laatinut kauheat ukaasit jokaiselle, joka uskaltaa syödä yhdenkin ylimääräisen pähkinän kuin mikä ruokalusikkaan sopii. 
Pähkinöistä terveellisin on kuulemma se sellainen, joka muistuttaa aivoja. Ottaa todella aivoon, kun juuri ne "osuvat" lusikoihin ensimmäisenä. 
Vielä ei pelottelut ole menneet perille muuta kuin minun kohdallani. Minä kuljen päivässä kupin ohi useasti ja joka kerta taistelen urheasti napsimista vastaan. Samalla lailla kuin Aku Ankassa se urhea ja kuuluisa Lusku-koira! Vartiotehtävässään Lusku sankarillisesti välttää rosvojen kierot aikeet saada sen huomio pois vahtikoiran tehtävistä. Se ei sorru, vaikka rosmot heiluttavat kirsun edessä kyljystä. Se ei ota sitä. Ei, vaikka hikihelmet virtaavat mielihalun vuoksi pitkin sen karvaista otsaa.
Jaa, että miksi olen niin jyrkkä pähkinämääristä? No siksi, että jos syö satoja grammoja päivässä, on se hulluudeksi. Ei terveydeksi.
Terveysprojekti numero 3) Tuolijumppa. Nilkkojen pyörittely kymmeniä kertoja vastapäivään ja kymmeniä kertoja myötäpäivään. 
Olen vakaasti päättänyt ohentaa puhelintolp… öh siis nilkkojani, että voisin ostaa varsikengät. Ne näyttäisivät niin komeilta yhdistettyinä kellohelmaiseen tekonahkamekkoon, jonkalaisen ihanalta ja rakkaalta Litzy-kaupunkilaisserkultani tässä taannoin sain. 
Ja eikä hoikkeliininilkat pahalta näyttäisi uusissa lurex-nappaskengissänikään, jotka taannoin oikein kaupasta ostin. 29 euroa maksoivat. Täytyy sanoa, että hinta-laatusuhde kyllä ontuu pahasti. Kuinka kannattaa tehdä niin halvalla ja niin nättiä? En jaksa kuitenkaan enempää miettiä. Olen tyytyväinen, että alan pikkuhiljaa muistaa ottaa tavallisen assin kauppaan ostoksia varten Muovipusseja en enää tahtoisi käyttää.
Kuinkahan kauan nämä terveysprojektit pysyvät pystyssä? Hyvältä vaikuttaa ainakin tähän saakka.

Eilen, sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin. Kävimme helssaamassa tuoretta aliupseerikokelasta ja sen päälle menimme pohjoisen pallonpuoliskon toiseksi ihanimpaan kirkkoon, eli arvaattekin kyllä, että kyseessä on Huutoniemen kirkko.
Ryhmällä, johon minulla on ilo ja kunnia kuulua oli kahvitusvuoro. Moni kävi hakemassa santsikupin ja moni kehui minua, vaikka minä vaan kaatelin sitä. Leena oli keittänyt.
Joku sanoi minulle myös, että mitäs runoilija? Silloin oli vähällä, etten flesottanut kahvia liinallekin. Niin otti iloisesti sydämen päältä!
T: Kaisa Lureksbär-Kaffeflesot

Ps. Viimeviikon jälkeen maailmassa on 4 viiksivallua vähemmän kuin muutoin olisi.
---------------------------------

Psalmi 25: 10-13

Herran tie on hyvä, hän on uskollinen
niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.
Herra, nimesi kunnian tähden
anna anteeksi suuret syntini.
Se, joka Herraa pelkää,
oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan
ja hänen jälkeläisensä perivät maan.

maanantai 14. lokakuuta 2019


Kuvienottovälissä on kuusikymmentäseitsemän vuotta. 
Niin sitä ihminen ajan saatissa muuttuu.
Tukka on tummentunut, katse hiukan samennut, hymy kaventunut ja posket leventyneet (jos kohta muutkin paikat). 
Muistan kuin eilisen iltapäivän, kun olimme oikein valokuvaamossa fotografeerattavana minä ja veljeni. 
Minulla oli Aija-kanita-tädin neuloma keltainen ihana mekko, valkoiset pitsipolvisukat ja mustat lakeeriset nappaskengät. Veljelläni äidin virkkaama valko-siniraitainen, lyhythihainen pusero ja virkatut, siniset, lahkeettomat housut. Paitsi yhteiskuvaa, niin kummastakin meistä otettiin tietenkin erikseenkin kuvat. 
Äitini paras ystävätär oli mukana ja heillä oli työ ja tuska saada minua nauramaan. Keskenään he nauroivat kyllä niin, että olivat tikahtua, mutta minulla pysyi naama peruslukemilla. 
Minua ei yleensäkään naurattanut paljon koskaan. Nykyäänkään en ole mikään "turhannauraja". 
En minä mitenkään murheellinenkaan ole, mutta aika totinen torvensoittaja kumminkin. 
Kuvaushetkellä joku asia sitten kumminkin onneksi sai hymyn nousemaan minunkin naamalleni. Kuvasta sen voi todeta. Ehkäpä luvattiin ostaa tikkari, tai jotain muuta herkkua, josta tykkäsin. Sellainenhan naurattaa pahimpaakin tosikkoa. Veljeni oli toista maata. Hän taatusti nauroi jo ennen kuin kehotettiinkaan.

Toisenkin kuvanoton, tuon alemman, muistan kuin eilisen illan. Siitä ei tosin ole kuin pari vuotta, mutta kumminkin. 
Silloinkin käskettiin hymyilemään ja sain kuin sainkin suupieliä väännettyä hymyntapaiseen. Hymyntapaisen ilmeen naamallani ollessa, osoittavat suupielet, varsinkin toinen, aina alaspäin. 
Kuva otatettiin johonkin vaalikamppailuun. Niin olen muistavinani. Voin olla väärässäkin. 
Luulen kyllä, että en ole. Sen verran jakoavainhymyltä tuo vaikuttaa. Tosin ajokorttiinkin otatin kuvia noihin aikoihin...
No, joka tapauksessa vaalikuvissa on hyvä aina olla jakoavainhymy naamalla. Näkevät, että kyseinen henkilö on piiruntarkka ja ajaa asioita tiukalle ja oikeaan suuntaan.
Yritin kuvaajalle sanoa, että eikös kuvanKÄSITTELY ole nykyään aika helppoa ja ajan trendi?(ajattelin  lähinnä kaksoisleukojani ja suupielijurmujani). Kuvaaja yskäisi ja sanoi tekevänsä parhaansa. Niin hän myös teki. 
On kuitenkin mukavaa ja parempi, että kuvasta tunnetaan, eikä säikähdetä, kun tullaan vastakkain. Kuva teki tehtävänsä. Sain kuin sainkin seurakuntavaaleissa niin monta ääntä, että pääsin asioista päättämään. 
Aion käyttää samaa kuvaa seuraavallakin kertaa. Mitä sitä kuvia vaihtamaan, kun on saatu hyvä otos aikanaan. Muutamat vuosilustot eivät vielä ulkonäköä sanottavasti muuta. Ainakaan näin vanhana.
Siitä tulikin mieleen, että viimeviikolla vietettiin vanhusten viikkoa. En kokenut sitä omakseni. En, en, en, vaikka aamuisin peilistä tuijottaa vastaan kyllä aikamoinen kääkylä. 
Äkkiäkös kääkylä kumminkin vaihtuu viehkeäksi seniorisanniksi, kun saa kahvia, pari näkkäriä, plus pullan ja johonkin jos lähtee, niin vanhuuden röhelmät peitellään LdB:llä ja puuterilla, silmäluomiin teräksenharmaata, ripsiin mascaraa ja huuliin paksu kerros vadelman väristä- (ja makuista) huulipunaa. Siinä se! Näin toimien melkein on joskus junassa kysytty eläkepapereitakin. Sen verran pitkään on matkapiljettiä tuijotettu.
Jos vanhustenviikon tapahtumat vaihdetaan ikinuorten tms. tapahtumiksi, niin olen aina ensimmäisenä paikalla ja viimeisenä lähden. Magnuksen kanssa tietysti. 

Tänään ei ole taidepiiriä. Tänään alkoi syysloma. Ei haittaa. Veimme torstaina kuusi joulukorttia painotaloon. Olen ollut siis hyvin ahkera. Tosin kaksi korttiaihetta on viimekauden taidepiirin aikaansaannoksia. 
Taidepiiri inspiroi minua. Tulee piirrettyäkin jotakin, eikä vain istuttua vinttipöksässä ja ämitettyä.
Taidan alkaa loman jälkeen piirtämään onnittelukortteja. Niitäkin tarvitaan. 
Ehkäpä piirrän siihen ikuiseen kirjaprojektiini uusia kuvia. Innostuin taas, kun huomasin, että pääkopassa vielä sätii, vaikka vanhustenviikkoa pitäisikin fiirata.
Ystäväni satu- ja runokirja lapsille julkistetaan tämän kuun 26:s päivä Lappajärven kirjastossa.
Kyseiseen kirjaan minä sain piirtää kuvituksen. Mielestäni onnistuin hyvin ja mielestäni kirjan kirjoittaja Laasasen Eila, onnistui ylihyvin! Nähdään ja kuullaan Lappajärvellä!

Kirkkoneuvoston kokous oli tiistaina. Aloitimme sen hautausmaakatselmuksella. 
Hautausmaat ovat kauniita syksyllä. Hautausmaat ovat tietysti aina kauniita, mutta eritoten syksyllä.
Minulla oli ensimmäistä kertaa sormikkaat sormissa ja toppatakki niskassa. Kyseinen toppatakki on se, jonka perhekuntalaiseni sanovat muistuttavan mustaa jätesäkkiä. 
Oli, miten oli, mutta nyt jätesäkki ei mennyt kiinni. Tai kyllä se meni, jos veti mahan/pallean/rintarustingin sisään ja oli hengittämättä. Jos mitä tahansa edellämainittua kohtaa löysäsi, kuului kumeita naskahduksia ja takin isot nepparit prätkähtelevät auki. Kauheaa! Minun on saatava uusi jätesäkki.
Hautausmaakierros käveltiin sutjakkaasti läpi. Ei huomautettavaa. En minä olisi pystynyt oikein mistään huomauttelemaankaan. Hengästyin niin kovasti. Totesin, että kunto on taas päässyt romahtamaan taas vaihteeksi pakkasen puolelle. Ja minä kun olin niin hyvässä hapessa tässä muutamia kuukausia takaperin. Surullisena totean sen kylmän tosiasian, että vanhuksella ei kunto pysy, ellei liikuta mitään muuta  kuin ala- ja yläleukaansa ruokaa suuhunsa moosatessaan.
Ehkä minä tästä taas saan kipinän ja alkaan liikuskelemaan. Ilmoja ei ainakaan ole moittiminen.

Viikolla saimme kylään mieluisia vieraita. Tai, eivätpä he edelleenkään vieraita olleet. Päinvastoin tuttuja. Maikku ja Eerikki. Juotiin kermakaffit ja topattiin korvapuusteja. Suvun asioita muisteltiin ja kuultiin ihan uusiakin muisteloja. Uudet ja vanhat sukumuistelot ovat ihania. Useimmin pitäisi kokoontua ja muistella. Ja päivittää tietenkin menossa olevat ja tulevaiset asiat. Viimeisen päälle.

Lauantaina oli Kurikassa Varustamo-niminen Kansanlähetyksen tilaisuus. Minä muistin, että nimi on Lataamo. No, eipä mitä. Kummatkin ovat hyviä nimiä ja kuvaavat sitä, että tilaisuudessa virkistyy, innostuu, nuortuu, vetreytyy jne.
Meille opetettiin kuvien kanssa, kuinka kertoa evankeliumi kaikille vastaantulijoille ja myös takana- ja sivuilla oleville ihmisille. Paperilla kaikki näyttää helpolta, mutta annas olla, kun on tilanne päällä.
Neuvottiin, että aloittaa voi esimerkiksi sillä viisiin, että kysyy ohikulkijalta (tai vieressäistuvalta kanssamatkustajalta junassa, autossa ja lentokoneessa) että onko sinulle kukaan kertonut evankeliumia? Jatko riippuu sitten siitä, kuinka kysymykseen vastataan.
Jos ohikulkija vastaa, että EI OLE, EIKÄ KERRO NYTKÄÄN, toivotetaan hänelle tietenkin hyvää päivänjatkoa ja jatketaan matkaa kohti uutta uhr...siis vastaantulijaa.
Jos joku vastaa, että ei, mutta haluaisin kuulla, niin sitten kerrotaan (kunhan ensin saadaan itsemme koottua kasaan siltä järkytykseltä että joku noin vastaa).
Kerrotaan, kuinka Jeesus syntyi maan päälle, kärsi ristinkuoleman, että saisimme syntimme anteeksi ja meillä olisi pääsy taivaaseen. Iiankaikkisen elämän...
Aion kyllä ottaa opitusta vaarin ja kertoa. Sopivilla ja sopimattomilla hetkillä.

Sunnuntaina kävimme vielä Nikolainkaupungissa tervehtimässä jääkäriä ja hänen äitsykkäänsä Catherinea. Vivianni tulee vasta myöhemmin kotilomalle opiskelukaupungistaan.
Sain Catherinelta ihanan puseron. Pusero oli hänen mielestään oudon mallinen, eikä se sopinut päälle kuulemma ollenkaan! -Tahdoks sen? Ja tottakai se tahtoi.
Mainittakoon, että pusero oli kuin tehty minulle. Tosi tyylikäs ja fiksu (kuten minäkin). Niin ihanan pehmoinen ja lämmin (kuten minäkin). Oudon malliset näemmä sopii oudonmallisille. ;)
Tähän lopetan viikkoraporttini. Ensi maanantaina jatkuu jLs.
T: Kaisa von Kummodel-Mosskacca
Ps. Yksi hiiri vähemmän maapallolla eilisen jälkeen.
---------------------------------------

Psalmi:6-7
Herra on tehnyt taivaan ja maan ja
meren
ja kaiken, mitä niissä on.
Herra on iäti uskollinen.
Herra hankkii oikeutta sorretuille,
nälkäisille hän antaa leipää.
Herra päästää vangitut kahleista,
hän antaa sokeille näön,
ja nostaa maahan painetut jaloilleen.
Herra rakastaa oikeamielisiä,
hän suojelee muukalaisia
ja tukee leskiä ja orpoja,
mutta jumalattomien tien hän tekee mutkaiseksi.
Herra hallitsee ikisesti.
Hän on sinun Jumalasi, Siion,
polvesta polveen,
Halleluja!





maanantai 7. lokakuuta 2019


Jo ajat sitten olen lakannut SOMMITTELEMASTA tauluja seinille. Siihen taulu, missä naula.
Tällä hetkellä kuvan pikkuruinen taulu on kyllä joutunut siirtymään isompien edestä jonnekin muualle, mistä sattui naula löytymään.
Minä tykkään, kun on tauluja seinillä. Paljon. Lattiasta kattoon. Siitä tykkään myös, jos taulusta saa selvää, mitä se esittää. Mainittakoon, että tykkään kyllä ns. ei-esittävistäkin tauluista, jos niistä saa selvää. Esimerkiksi silmien ja suun ei tarvitse olla järjestyksessä naamalla. Ne voivat olla sikin sokinkin, kunhan vaan saa selvää, mitä tarkoitetaan (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan).
Tänään oli taas maanantaiseen tapaan taidepiiri. Aloitin upouuden joulukortin piirtämisen. Siinä on kuusi sutta, yksi pupujussi ja neljä punatulkkua odottamassa, että joulupuuron kypsymistä. Ei tullut vielä ihan valmiiksi, mutta eipä paljon muutenkaan. Minulla on jo muutamia joulukortteja valmiina. Kaipaisin joulukorttiehdotuksia. Mimmosia kortteja haluaisit lähettää, mutta niitä ei ole. Minä voisin piirtää. Mainittakoon varovasti, että joulupukki ja tontut ovat rajatut ulkopuolelle. Joulupukki- ja tonttukortteja on niin mahdottoman paljon jo muutenkin saatavilla, että siitä syystä minä en niitä enää piirrä. Ja on olemassa joitakuita muistakin syistä miksi en vasinaisesti pukkeja ja tonttuja pahemmin piirtele. Lapsia (ja aikuisia), joilla on piippalakit päässä, piirrän kyllä, mutta kuten sanottu, tonttu-tonttuja ja joulupukkipukkeja en.

Alimmaisessa kuvassa on oiva esimerkki sarjasta katoava luonnonvara. (Sitä en tosin kuvaaottaessani aikoinani tiennyt). Kuvassa on kurttulehtiruusupuska. Useampikin.
Kurttulehtiruusu pitää säädöksien ja paragraafien mukaan hävittää Suomenniemeltä kolmen vuoden kuluessa. Magnus alkoi heti keväällä noudattaa paragraafeja ja nyhti rautakangen avulla noin kolmisen metriä kurttupuskia irti maasta ja roudasi ne takapihalle poltettaviksi.  Valitettavasti nykyään sitä kolmen metrin aukkoa ei kyllä enää hyvin huomaa, sillä kyseisellä kolmen metrin klanitulla paikalla kasvaa taas uutta, nuotreaa ja ponnekasta rutturuusua. Varmaa kuitenkin on, että kolmen vuoden kuluttua ei jäljellä ole kurtun kurttua meidän markilla.
Pensas on kaunista ja huumaavan hyväntuoksuista, mutta liika on liikaa. Ei ollenkaan kiva, kun koko Suomi peittyy siihen. Ihmettelen kyllä KUINKA kyseinen yrtti saadaan häviämään? Meillä sitä pökkää, paitsi pensasaitana, niin joka neliömetrillä muussakin kohtaa plantaasiamme.
Jos jollakulla on hyviä kitkentäkonsteja, niin mieluusti otan vastaan ja kerron Magnukselle, jonka ainoa konsti on tähän saakka ollut rautakanki.
Itse olen kyllä aika epäluuloinen siinä, että nuinko kolmentuhannen neliön kaikki kolmetuhatta (jos pikkasen liioitellaan) kurttua saadaan veks pelkällä rautakangella? Vastaus: Ei saada.
Maahan ei tarvitse jäädä kuin muutama piikki ja kohta paikalla kukoistaa tuo kauniskukkainen piikkipensas. Ihme yrtti!

Viime viikolla meidän torppaan tehtiin uudet portaat. Vanhat, sementtiset alkoivat murentua neliösentti neliösentiltä maahan jaottamatta.
Kauan ne kyllä kestivät, kun ajattelee, että rakennusvuosi on 1951. Tuohon aikaan ei sementtiin ollut panna jotakin, mitä en nyt muista, joka olisi pitänyt ne murenematta vielä toisen mokoman kuin nyt.
Nämä nyt rakennetut portaat ovat lankusta. Kyllästetystä lankusta. Ne kestävät meidän (minun ja Magnuksen) elinajan ja ne ovat hyvin komeat.
Sain olla vaikuttamassa niiden ulkonäköön. Pikkusen piti puhua kuuluvammalla äänellä, mutta  lopuksi sain tahtoni läpi. Magnuksen kuulo pakkaa joskus huonontua näissä rakennusasioissa. Tepolla, joka rappuset rakensi, on loistava kuulo ja hän tekee juuri niin, kuinka rappurakennuttajat (toinen niistä) tahtoo. Kyllä Magnuskin sitten, kun kaikki oli valmista, oli kovasti tyytyväinen lopputulokseen.
Illalla, kun seisoimme pihassa rappusia ihailemassa kysyin Magnukselta lauhkealla äänellä, että kannattiko minun huutaa ja pitää piinkovaa kiinni mielipiteestäni? -Kannatti, vastasi Magnus tyytyväisenä ja näin, että hän myös OLI sitä mieltä. -Sinoot näis makuasioos kyllä useen aijjoon oikias, lisäsi hän ja taputti minua päälaelle.
(Kerrottakoon ja selvennettäköön,  että kyseessä ei ollut muuta kuin että pari lautaa jätettiin etuosasta pois ja pari rimaa laitettiin pystysuoran asemesta vaakasuoraan). Laitan kuvan sitten joskus, kun saan niitä ladattua koneelle.
Meillä on nyt siis oikea veranda. Passaa siinä Magnuksen nyt puistella mattoja.

Viikolla ajelin Nikolainkaupunkiin Krellin tilaisuuteen lausumaan runoja.
Aina, kun saavun Nikolainkaupunkiin ja avaan kulkuneuvoni oven, ihastun: vastaan lehahtaa ihana meren haju. Ikinä en sitä pannut merkille, kun Nikolainkaupungissa (so. Vaasassa) asuin.
Meri tuoksuu ihanalta. Meren tuoksusta mieleeni tulee aina ne ihanat pärskeet ja vookut, kun Ahvensaaressa kesäpäivät pääksytysten sukelleltiin uiskenneltiin. Meri tuoksuu kyllä talvellakin. Jään alta (ja ainahan on railoja, joista haju falskaa).
Runonlausumiseni meni hyvin. Sain kaksi kirjaakin myötyä lähetyksen hyväksi. Kieli ei meinannutkaan kuivua kitalakeen, eikä sydän pysähtyillyt, eikä pompsahdellut ylimääräisiä varveja. Pientä alamittaisuutta kuitenkin tunsin. Nimittäin minua ennen lausui Armas upean runon. Runo kertoi kirkonkellonsoittaja Rietrikistä.  Armas eläytyi runoonsa huikealla intensiivisyydellä ja lausui kaiken ulkomuistista. Runo oli pitkä.
Minä en ikinä oppisi ulkoa niin pitkää runoa. En opi ulkoa lyhyttäkään runoa. Se on nähty ja koettu näinä vuosina, kun olen runoutta harrastanut. Tämän kamalan oppimattomuuteni takia minun on ollut pakko jättää esim. näytelmäharrastus tykkänään.
Joku voisi sanoa, että eikös runonlausuminen olisi ollut syytä jättää tykkänään samasta syystä?
No, niinpä, mutta minkäs teet?
Olen päättänyt, että niin kauan, kun minua niitä lausumaan pyydetään, menen ja posmotan kaikki suoraa paperista. Joskus pyydän, että yleisö panee silmänsä kiinni ja kuuntelee. Silloin ei niinkään huomaa, että esiintyjä lukee paperista kaikki.

Lauantaina olimme vuorollamme vetämässä virsipiiriä Laurilanmäellä. Minä lauloin muiden mukana niin antaumuksella, että puolet ajasta yskin yskimisestä päästyäänkin.
-Hae vesiklasi! Magnus sihisi korvaani.
-Mistä? sihisin minä.
-Emmä tiärä, sihisi Magnus.
-Minä tiärän, sihisin minä ja hain tirauksen kahvia paljeoven takaa. (Meille kulloisillekin virsipiirinvetäjille tarjotaan aina tilaisuuden päätteeksi kahvit ja ne on aina valmiina odottamassa viereisessä tilassa paljeovien takana).
Kahvin siemailu värssyjen välissä auttoi ja ääneni soi loppuajan heleästi kuin punatulkulla.

Sunnuntaina oli Kansanlähetyksen ensimmäiset sunnuntaiseurat Ystävyydenkulmassa.
Ne olivat hyvät seurat ja saavat jatkoa ensi kevääseen asti. Joka kuukauden toinen sunnuntai jLs.

Viimeviikolla oli kansainvälinen kanelipullapäivä. Meillä semmoinen on joka päivä. Juurikin leivoin taas vajaa sata korvapuustia.
Tämä viikko puolestaan on valtakunnallinen vanhusten viikko. Meillä semmoisia ovat kaikki viikot, jos ikään on uskominen. Minä en usko! En tahdo olla vanhus, vaikka olisi pakkokin. Vasta satavuotias on KUNNON vanhus. Minulla siihen on vielä 27 vuotta.
T: Kaisa Gammalmormor-Pöpperström
-----------------------------------------------------
Psalmi 34:9

Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa häneen

maanantai 30. syyskuuta 2019


Yläkuvassa minä 17-vuotiaana.
Kuvasta näkee, että olen kova pönöttämään, kun filmataan. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä kauheammin on pönötys enennyt. Siitä syystä en ota selfieitäkään. Yhden ole ottanut joitakin vuosia sitten ja kun näin tuloksen, poistin sen heti. Mitä turhia säästää kuvaa, jossa pääosaa näyttelevät pönotys ja mustat sierainonkalot? Vastaus: Ei mitään.

Yläkuvassa olen siis seitsemäntoista vuotias. Olen Vieno-tätini luona kylällä. Vieno-tätini oli erittäin ihana (kuten kaikki tätini olleet ovat).  Hän oli innokas ottamaan valokuvia. Pitääkin kaivaa valokuvalaatikosta muutamia niistä esille ja laittaa näytille.
Yläkuvaa katsellessani muistuu mieleeni erään sukulaiseni sanat, jotka hän loihe lausumaan, kun oli ensin, about kymmenen minuuttia, tuijottanut minua hievahtamatta. (Tämä sukulaiseni ei ollut tätini. Tätini, joita oli 7, eivät ikinä sanoneet mitään negatiivista minusta. Päinvastoin!
Loihe lausuma:
- No, nyt on Kaisallekin tullut hiukan ilmettä silmään.
Lausuma oli tarkoitettu kehuksi, mutta minä synkistyin sen kuullessani. Ajattelin, että mimmonenkohan ääpsä minä olin ne kaikki seisemäntoista aiempaa vuotta ollut? Varmaan joku suu auki-toljottava, tyhjäkatseinen surkimusrääpäle? Vissiin.
Kehuminen ja kannustaminen on taitolaji.
Tiedän, että olen kyseisen "kehun" tänne ennenkin laittanut. Montakin kertaa. Siitä näkee, että ns.kehuminen voi iäksi jättää arpisen ja mätäisen haavan ihmisen herkkään ja pehmoiseen pikku sydämeen (pyyhkii salaa karvaita kyyneleitä).

Toinen kuva on takapihamme Vilpolasta. Ajalta, jolloin se kukoisti ja oli iltapäiväkahvien suosittuna estraadina. Ei ole enää. Joka tiiliskiven välistä pukkaa miehenmittaista epämääräistä kasvironttoa ja lintujen käyntikortteja on puolella jos toisella.
Ensi kesänä pitää hioa viikate ja ottaa paikka käsittelyyn muutenkin. Turha on pitää tuommoista paikkaa turhan panttina. Siellä maistuu kahvikin todella hyvältä. Samoin grillilihat ja makkara.

Taidepiiri oli tänään, kuten maanantaina aina. Sain valmiiksi joulukortin, jossa kolme punasilmäistä pupua keittää nuotiolla riisipuuroa. Pupujen tonttulakeissa on reiät korvien ulos tulla ja hangessa konottaa porkkanoita puuron kyytipojaksi.
Vaikka itse sanon, niin kortista tuli onnistunut.
Siinä piirrellessäni ja tussilla ääriviivoja vedellessäni minuun kuitenkin iski pitkästä aikaa itsesääli.
Tuo tunne vaanii taustalla aina, mutta erityisesti ääriviivoja vedellessä. Ahistaa, jos (ja kun) viivaan tulee katkos ja värähdys. Niin siinä käy, kun käsi, iästä johtuen, tärisee. Olkoonkin, että se tärisee vielä aika vähän ja vaan joskus, mutta se riittää. Se riittää itsesäälin pinnalle pulpahtamiseen:
Tässä minä vanha, paksu muori kädet täristen yritän raapustaa muka jotakin ja mistään ei tuu mitään ja kaikki menee aina pieleen ja...
Tunne kestää onneksi hyvin pienen hetken. En anna sen rakentaa pesää nutturan alle, koska jos mikä, niin itsesäälissä ryveskeleminen on turhaa. Se kuluttaa ja syventää naaman entisestäänkin syviä jurmuja.
On hyväksyttävä, että tussiviivat eivät joka kohdassa ole enää piikkisuorassa. Tällä ikää.

Männä viikolla ajelin Nikolainkaupunkiin Vanhan Vaasan pappilaan Naisten kesken-iltaan.
Naisten kesken illoissa on aina hyvä fiilis.
Miestenkin  kesken aamukahvilla olen ollut kerran (kaukana sivupöydässä tosin) ja täytyy sanoa, että hyvät fiilikset tuntui olevan sielläkin.
Jos siis olet mies, tai nainen, niin mene aina lajisi mukaan kyseisiin tilaisuuksiin.
Viime viikon tilaisuudessa kirjailija Maija Nymanin teemana oli "Sovinnon sillalla". Hieno teema ja hienosti puhuttu, mutta mitäs muuta tältä ihanalta Maijalta voi odottaakaan? Ei niin mitään.

Viime viikolla meillä täällä Hälävänmutkalla kokoontui ryhmä, joka suunnitteli kerran kuukaudessa pidettäviä sunnuntaiseuroja. Seurat pidetään Tervajoen Ystävyydenkulmassa ja niihin kannattaa tulla läheltä ja kaukaa. Puhujia, korjaan: HYVIÄ puhujia, on laidasta laitaan ja aina lopuksi ryystetään kahvit. Ensimmäiset seurat ovat ensi sunnuntaina 6.10 2019 klo 18.00.

Lauantaina minulla oli ilo ja kunnia saada toimia nälkäpäivä-kerääjänä. Seisoin keräyslipas tanassa  kymmenestä kahteentoista kirkonkylän Ässä-marketissa.
Kansan käsi oli taas karttuisaa. Ihan samaan sähtiin kuin kaikkina niinä vuosina, joina olen kerääjänä saanut olla, tulivat ihmiset iloisina pudottamaan rahaa keräyslippaaseen.
Minua pakkasi joskus, siinä keräyslipasta pidellessäni hymyilyttämään. Olen kyllä ulkoiselta habitukseltani aikalailla erikoinen NÄLKÄpäiväkerääjä (vrt. vyötärömitta ja kaikki kaksoisleuat).
Noh, enhän minä rahoja itselleni kerää. Silloin ei ole haittaa mitoista, eikä painoista.

Sunnuntaina olimme  Catherinen luona kahvilla. Mukavaa oli myös jutella reippaan jääkärin kanssa puolustusvoimien touhuista ja tehtävistä. Joonathan on puolustuvoimain harmaissa par aikaa.
Paapalla ja tyttärenpojalla on keskusteltavaa. Siinä vertaillaan toimintoja nyt/runsas puolivuosisataa sitten. Paljon on muuttunut, mutta runsaasti on pysynyt samanakin. Hauskaa kuunneltavaa.
Tyttären luota kiiruhdimme pohjoisen pallonpuoliskon komeimpaan kirkkoon Huutoniemelle seuroihin ja sieltä iltakahville Leilan ja Maurin tykö Teeriniemelle.
Kotiin päästyämme piti vielä seurata hieman urheilua, jonka jälkeen kapusin silmät puolitangossa vinttikamariin. Eipä aikaakaan, kun tienoon täytti äänekäs, mutta tasainen hengityksen korina.
Krooh pffff krooh pfff…
T:Kaisa Krohsten-Pfifferskog
---------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 16:1-3

Ihminen suunnittelee mielessään,
mutta sanat antaa Herra.
Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään,
mutta Herra punnitsee ajatukset.
Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen,
niin suunnitelmasi menestyvät.





maanantai 23. syyskuuta 2019


Olen kyllä jo ottanut kuvia uusvanhalla höyrykamerallani, mutta tänne ja tälle koneelle en niitä ole vielä onnistunut saamaan. En ole kyllä yrittänytkään, koska en ole saanut oppia siihen. Tiedossa onkin muutama hikinen oppihetki. Sekä oppilaalla, että opettajalla.
Noh, eiköhän se onnistu. Opin kyllä aika äkkiä, mutta kun muutama hetki on mennyt, en enää muista pätkääkään, mitä neuvottiin. Nimenomaa tämä seikka aiheuttaa hikoilua. Kaikki on niin monen mutkan ja näppäimen takana.

Yläkuvassa olen 1700-luvun markkinoilla asiaan kuuluvassa sotisovassa. Kuva on edellisvuodelta ja on ollut useaankin kertaan näytillä. Mutta eikös se niin ole (ainakin ennen vanhaan oli), että kuvia plarataan ja katsellaan moneen kertaan. Aina, kun ollaan koolla (ainakin ennen vanhaan) katsellaan samoja vanhoja valokuvia ja kerrotaan, muistellaan ja nauretaan samat jutut ties kuinka monennen kerran. Se semmoinen on hirveän hauskaa. Ainakin perhekunnan kesken. Vieraille jos kuvia näytetään, niin voi olla toinen juttu (haukotus).
Edellä selostamastani syystä  rohkenin laittaa esim. markkinakuvan esille. Sille voi vapaasti hieman naureskellakin.

Alakuvassa on joulukortti, jonka piirsin jo viime vuonna. Aion muuttaa sitä sillä viisiin, että piirrän tuon kannon kohtaan punaisen pikku pulkan ja sen päälle raitaisen pikku kissan.
Teen muutoksen siksi, että ei ole kivan näköistä, kun joulukortissa näkyy kaadettu puu ja kanto on jätetty konottamaan pystyyn muistuttamaan kaadosta.
Tekemieni muutosten jälkeen kaikki ajattelevat, että kyseessä on tekokuusi. Ja tietenkin keksin ja piirrän tuon moottorisahankin tilalle jotain muuta. Ehkäpä joululahjapakettipussin.

Tänään taidekurssilla piirsin ihka uutta joulukorttia. En saanut sitä vielä valmiiksi, mutta seuraavalla kerralla saan. Piirrän tulevaa joulukorttisesonkia varten 5-6 uutta korttia. Laitan niistä kuvat esille tänne ja Kaisan Kortteihin ja sieltä (ja täältä) niitä saa tilata.
Ennen Joulua ajelen usein ympäri lumperoisten siellä sun täällä. Minulla on aina mukana pieni pahviloodallinen kortteja, joten voit pyytää minua näyttämään niitä ja jopa ostaakin, jos sille päälle satut.

Viime viikko mennä hurahti ohi vauhdilla. Se on ihmeellistä siitäkin syystä, että kalenterissani ei ole kuin yksi merkintä ja senkin tilalle tuli toinen meno.
Aina, kun joutuu perumaan jonkun merkittynä olevan menon jonkun toisen menon takia, aiheuttaa se hirveää mielipahaa ja ahdistusta. Niin kävi nytkin.
Olin unohtanut keväällä (!) merkata muistiin tärkeän jutun ja luvannut sitten myöhemmin muistamattomana tehdä erästä  toista tärkeää juttua. Kun asia selviää, ei siinä auta muu kuin hävetä ja kieriskellä itsesäälissä aikansa, pyytää anteeksi ja ottaa suunta kohti uusia epäonnistumisia. Näin minä teinkin.
Sunnuntaina olin siis juontamassa Naisten kesken iltapäivässä, vaikka olisi pitänyt olla kaatelemassa kaffia Nikolainkaupungissa.
Olen aikoinani käynyt julistajakurssin, jossa opetettiin myös juontotehtävässä toimimista.
Opetettiin, että juontaja ei saa lötistä omia juttujaan. Juontaja sananmukaisesti juontaa. Ei muuta. Minä tein muutakin. Ymppäsin joka väliin runon rohkaisuruno-sarjastani. Sen verran minulla on tilanne- ja tyylitajua, että lausuin vain lyhyenläntiä runoja ja nekin hivenen nopeampaa kuin tavallisessa runonlausuntatilanteessa olisin tehnyt.
Tosin aikaa kyllä suttaantui hiukan enemmän, koska jouduin huuli pyöreänä ja silmät päästä pitkällä tavailemaan ja arvailemaan sanoja, jotka muistipaperille olin örminyt. Olin kirjoittanut konseptini käsin ja täytyy sanoa, että ei ole jälki enää semmoista kuin ennen vanhaan, jolloin kirjoittelin kaikkea pelkästään käsin.
Hirveätä harakanvarvastekstiä oli teksti paikkapaikoin. Ole siinä sitten kuin joku Ella Eronen.
Onneksi sentään kieli pysyi kohtalaisen vetreänä ja sydänkin sykähteli pysähtyilemättä ja kurkkuun hyppimättä.

Lauantaina olimme Nikolainkaupungissa viettämässä Joonathanin synttäreitä. Pöydässä oli tarjolla muiden herkkujen lisäksi myös käpykakkua. Käpykakku (ja samoin banaanikakku) ovat yksiä parhaimpia kakkeleita joita maan päällä on tarjolla. Elleivät parhaita.
Jossain juhlan keskivaiheilla ojensi Catherine minulle juuri ostamansa silmäripsivärin.
-Saat tämän!
Hän oli kuulemma sitä kokeillut ja se oli ollut ihan hirveää. Viviannikin oli sitä ripsiinsä sivellyt ja tulos oli ollut kuulemma kauhea. Molempien ripset olivat "jötköttäneet alaspäin sikakauheesti".
-Minun pitkät ja kaarevat ripset eivät ikinä jötkötä alaspäin, sanoin ja sujautin tyytyväisenä ripsarin käsväskyyni.
Tänään sitä kokeilin ja aivan oikein: silmät ripsineen olivat kuin kirkkoveneet. Upiat ja komiat.
Vivianni ja Catherine sanoivat löytäneensä myös hajuvettä (ja ostaneetkin sitä). Olivat keskustelleet ja todenneet, että hajuvesi  tuoksui ihan mummulta (so. minulta ja minulle passaavalta).
Haistelin pullonsuuta ja tuoksu oli ihana. Tulin syvästi liikutetuksi. Ihanaa, että tytär ja tyttärentytär yhdistävät minut ja hajuni johonkin noin suloiseen. Taidan olla aika style muori. ;)
T: Kaisa Styleskog-Ripsfärg
-------------------------------------------------

Johanneksen evankeliumi 1:1-5

Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

maanantai 16. syyskuuta 2019


Meikäläinen kuvissa (vanhoissa)  poseeraamassa. 
 Kuvat on otettu muutama vuosi sitten. Nykyään otettuja kuvia ei ole, eikä tule, vaikka uusivanha kamerakin jo on. Mitä turhaa ottaa kuvia, kun asento on näköjään aina sama. Naama vaan kurttaantuu kerta kerralta ja vuosi vuodelta. Tuo ylimmäinen kuva on otettu Isonkyrön Kesteriikin pihasta. Tänään olimme samaisessa paikassa Krellin (Kristilliset eläkeläiset) kokouksessa. Pihlajapuu, joka kuvassa näkyy hentona ja pikkaraisena oli jo aika lailla levennyt, kuten myös minä, jos nyt olisi uusi  kuva olisi otettu. 
Alakuvassa poseeraan pihanurmikollamme ja josta poseerauksesta on myös jo vuosi, jos toinenkin ohi lipunut. Magnusta kovasti aina naurattivat nuo ylläni olevat haaremihousut. (Enpä oikeastaan ihmettele, sillä kyllä ne aika naurettavat ovat). Pidin noita naurunaiheita paljon ja lopuksi ne sitten hajosivat saumoista makeuttaan ja heitin ne riekaleisina ja hyvin palvelleina  roskikseen.

Männäviikko vierähti ohi nopeaan, vaikka mitään ei oikeastaan tapahtunut. Ainakaan, jos kalenterin merkintöjä on uskominen. Merkintöjä on tasan kaksi. 1) KD:n piirihallituksen kokous  Östermyrassa tiistaina ja 2) J 19v. perjantaina. 
Kokous sujui jouhevasti, eikä mikään kumma, koska sen aikana sai syödä pupeltaa kaikkia herkkuja, joita kukin kokoukseen oli mukanaan tuonut. Tarjoilu pelaa aina nyyttäriperiaatteella. 
Tämän kokouksen aikana minä auoin suutani vain syödessäni. Muulloin ei tarvinnut. Olin nimittäin tismalleen samaa mieltä kaikesta kuin muutkin. Mitä sitä asioita toistelemaan.
J (eli Joonathan) täytti sunnuntaina 19v, mutta kakkukahvit päätettiin juoda viikon kuluttua. 
Alustavaa juhlaa Joonathan ja Vivianni (ihastuttavat lapsenlapsemme) tulivat lauantaina fiiraamaan meille.  
Paistoin ruuaksi lihapullia (ullatus, ullatus) ja jälkkäriksi rapalperikiisseliä (jälleen ullatus).
Sitä aina jotenkin nuortuu ja koukkuselkä suortuu, kun saa lapsenlapset kylään. Monenmoista kivaa keskustelua käytiin läpi vierailun aikana ja lopuksi rukoilimme Isä meidän rukouksen. 
Sydän oli pullahtaa rinnasta ulos pelkästä onnesta, ilosta ja riemusta.

Tänään alkoi taidekurssi. Minä olin aloittelemassa sitä jo edellisenä maanantaina, mutta onneksi tarkistin asian varmalta taholta. (Varma taho: kurssin vetäjä Masa-Etias).
Meitä oli koolla kiva asiasta innostunut ja sille vihkiytynyt sakki. Eräältä heistä sain hyvän aiheen joulukorttiin, joita aion muutaman taas piirtää. Kurssikaveri ehdotti piirtämään poron. Ikinä en olisi itse hoksannut niin mukavaa aihetta. Sain kortin jo hyvälle alulle. Nenän väritin ensimmäiseksi. Se on kirkkaanpunainen. Siitä on hyvä ensikerralla jatkaa.

Tänään alkoi taas makkarissamme myös hiirikausi. Päivällä oli killeriin erehtynyt tökkäämään viiksensä tämän syksyn ensimmäinen hiiri. Kovasti näytti pullealta ja kiiltävältä ainakin äkkiä vilkaistuna. Ihmettelin kylmää rauhallisuuttani kävellessäni killerin ohi kirjoituspöydän ääreen maanantaiblogia skriivaamaan. Ehkäpä olen näinä neljänätoistavuotena jo turtunut kuolleisiin viiksivalluihin? Voi olla. Niin turta en kuitenkaan ole, että olisin ottanut valluraadon pois loukusta ja paiskannut ikkunasta ulos. Ei, vaan sen teki Magnus, joka juuri kömpi tänne vinttipöksään nukkumaan. Taidan tehdä saman tempun. 
Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää yötä, Jeesus myötä! Ensi maanantaina nähdään jLs.
T: Kaisa Valluskog-Raatoperä
------------------------------------------
Psalmi 145:13-14
Sinun valtakuntasi on ikuinen,
sinun herruutesi pysyy polvesta polveen.
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.


maanantai 9. syyskuuta 2019


Tähän alkuun kaksi vanhaa valokuvaa.
Ylimmässä kuva sienilajista, joka  vuodesta toiseen sankkana sienimetsänä  putkahtaa pihanurmikollemme. Myös kärpässieniä pihanurmellemme nousee sieltä sun täältä ja joku outo ryppyinen ja ruskea rihmasto, jota en tunne, enkä tiedä. Toivon aina, että se olisi joku syötävä lajike, mutta ulkomuodosta päätellen se ei sitä ole.  Päinvastoin. Vatsalaukkua vääntää jo pelkkä katseleminen. Tosin, eihän mustesienikään mitenkään hemaisevalta vaikuta, mutta on kuulemma oikeinkin oiva ruokasieni.
Alempi kuva on meidän köökistä. Verhot, pöytä ja tuoli ovat ajan saatissa toisenlaisiksi muuttuneet. Ei kyllä mitenkään sen kummoisemmaksi, tai erimoiseksi. Pöytä ja kuus (kuvassa viis) tuolia edelleen, verhotkin on. Kuosi vaan erimoinen.
Kuvat ovat siis vanhoja ja moneen kertaan varmaan näytillä olleet. Uuskuvattomuus on johtunut siitä, kun ei ole ollut ehjää kameraa.
Nyt,  onneksi, asiat ovat muuttuneet siihen suuntaan, että minulla pian taas on mahdollisuus asentaa  uusia kuvia blogiini. Siitä jo varmaan täällä revittelinkin? Tai, jos en, niin jossain ainakin. Olen saanut uuden kameran.
Kirjoittelen vähän sinne sun tänne, enkä aina pysy träillä minne mitäkin. Se on huono se. Varsinkin, kun muutenkin pakkaan nykyään unohdella ja söösätä asioita.
Tuo kuvien nähtäville laittaminen on vielä muutamien, minulle liian korkeiden esteiden, takana. Kamera siis jo on (ja siinä kolme-4 uutta kuvaakin), mutta niiden koneelle siirtäminen ei minulta onnaa. Epäilen hiukan, että noinko ilman itkua onnistuukaan, MUTTA asiassa on yksi hyvä puoli:  kamera on parikymmentävuotta vanha!  Kaikki päleet, jotka ovat kaksikymmentä, tai sitä vanhempia ovat suht koht helppoja käyttää.
Kaksikymmentävuotta vanhoja vehkeitä osaa käyttää sellainenkin, joka muuten ei osaa mitään.
On erikoisen tuntuista elää semmoista vaihetta elämässään, että ei osaa käyttää mitään, vaikka tähän asti on osannut. Nykykoneita en osaa käyttää. Ainakaan kovin hyvin (enkä kuulemma tule ikinä oppimaankaan, sanoo poikamme Charles).
Kylmä hiki otsalla odotan hetkeä, jolloin meille tuodaan uusi tiskikone. Vanha tiskikone, joka nyt on todella rikki (yksikään ropelli ei pyöri, kaikki ritilät lengollaan, ritilöiden kaikki kuusitoista (!) rengasta haljenneet)  kesti 14 vuotta. Sitä osasin käyttää. Lellusti.
Koneessa oli tasan kaksi ohjelmaa: on ja off (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Se pesi, kun painoi pese-nappia. Muuna aikana se oli tekemättä mitään (paitsi haisi, jos likaiset astiat unehtuivat sinne liian pitkäksi aikaa. 
Nykyiset tiskikoneet ovat sellaisia, että niissä on sen seitsemän eri hipaisuohjelmanappia ja monenmoisia pesuvariaatioita tahdoit, tahi et. On esipesua, varsinaista pesua, kuivatusta, höyrytystä, virutusta, lurutusta, säästösuihkutusta jne. 
En tykkää sellaisista koneista. Ennemmin, tai myöhemmin nämä sen seitsemät ohjelmat prakaavat ja varaosia ja korjausta et saa. Uuteen pitää vaihtaa ja entistäkin kimurantimpaan.
Minä tarvitsisin vain sellaisen masiinan, joka pesee astiat puhtaiksi. 
Mutta ei niin kamalaa, että ei myös jotain outoa: Minusta on tietämättäni kehkeytynyt himotiskari.
Nyt sen huomasin, kun tiskikone ei inahdakaan. Kuljen pesuharja kädessäni ja odotan, että lavuaariin ilmestyisi jotain tiskattavaa. Toista oli ennen. Olen oikein kuuluisa siitä, että likaiset tiskivuoret hipoivat kattoa. Sen takia minä tiskikoneen aikoinani hankinkin. Tosin se ei estänyt niitä vuoria aina silloin tällöin kohoamasta, mutta KÄSINtiskaamisen se esti.
Vanhemmiten ihminen näköjään muuttuu. Sitä alkaa tekemään kaikennäköistä turhaakin.

Viimeviikolla oli syksyn ensimmäinen kirkkoneuvostonkokous. Kokouksessa avasin taas monta kertaa suuni. Yhden kerran pyysin puheenvuoron ja muina kertoina haukatakseni palasia ihanasta möhnäpullasta, joita kokouslaisia varten tarjolle oli laitettu.

Puolenviikon jälkeen meillä oli vieraita. A ja T. Puhumista riitti ja niissä puheissa tuli järjestettyä niin maan kuin kirkonkin asiat oikeisiin raameihin. Meiltä kannattaa kysyä, kun haluaa tietää kuinka on oikein ja kuinka väärin.

Perjantaina olimme Catherinen (nimi muut. ja ei meidän Catherine) kanssa Laihialla Yhyres-yhdistyksen 20-vuotisjuhlassa.
Kuten kaikissa hyvissä juhlissa, niin myös näissä, pidettiin runsaasti hyviä puheita soitettiin haitaria. Haitari on yksi lemppareistani. Ihan kärkipäästä. Haitarinsoittoa pystyisi kuuntelemaan päivän syömättä ja juomatta.
Kaksi isokyröläistä veljestä "revittelivät" yhdessä näppäinhaitareitaan niin, että pois tieltä risut ja männynkävyt! Todella taidokasta ole meno ja soitto komeilla soittopeleillä.
Olisin aina halunnut osata soittaa haitaria. Se vaan on minun kohdallani ollut täysin saavuttamaton taito ja tulee aina olemaan. Syy on nuoteissa. Kuten kaikki muistatte, en koskaan koulussa oppinut niitä ja senkin muistatte, että opettaja katsoi minua kauan ja hartaasti ja loihe lausumaan:
-Noin viisaan näköinen ja noin tyhmä!
Opettajan lausuminen on ajan saatissa vahvistettu usealtakin taholta, joten vastaan ei käy pullikoiminen.
Joskus tämä totuus vaivaa ja ahistaa, mutta joskus pystyn sen jo unohtamaankin (kuten paljon muutakin, kuten tähän ikään kuuluu).
Tarjoilut tuossa juhlassa olivat myös aivan ihastuttavia. Saimme mm. sanomalehteen käärittyä rieskaa, jonka välissä oli jotakin kintut alta ja puolet kielestä vievän hyvää möhnää (kalasta ehkä).
Tumma kasvispiirakka vei toisen puolen kielestä ja niin hyvää juustokakkua kuin tuossa kyseisessä juhlassa, en tule ikinä enää saamaan.
Catherine ja minä edustimme kutsuttuina kunniakkaasti rukoushuone Rauhaa, joka sai Yhyre-yhdistyksen avulla rahat katon ja ulkoseinien maalaushankkeeseen.

Lauantaina minun oli määrä kirjoittaa runoja, mutta sen sijaan istuin ja tuijottelin takaseinää (ja välillä tiskasin, jos oli aihetta) ja muutaman jakson tuijottelin morsiuspukuohjelmaa.

Sunnuntaina lähdin kirkkoon, jossa vietettiin  Eläkeliiton kirkkopyhää ja hyvä pyhä olikin.
Lopuksi pappi luetteli eri tilaisuuksia, joita pitkin pyhäpäivää seurakunnan eri paikoissa vietettäisiin.
Kuuntelin tarkasti ja aivan oikein. Yksi tilaisuus jäi vahingossa kuuluttamatta!  NAISTEN KESKEN ILTAPÄIVÄ! Se alkaisi samaisena sunnuntaina kello 16 pappilassa!
Onneksi sain sanaisen arkkuni auki huidottuani käsilläni ensin kuin entinen koristetuulimyllymme hyvinä päivinä konsanaan. Kiljuin tilaisuuden nimen ja pappi vielä kuuluvalla äänellä sen toisti.
Oikein mukavasti pappilaan porukkaa sitten ilmaantuikin.
Siivosin tilaisuuden alkamista outellessani rakennuksen palkongin ja rappuset edustoineen (ja osan ruohikkoakin) äidin pikku mussukoiden jäljiltä. Tyhjiä kaljatölkkejä, karkkipusseja, valmisaterialoodia, tulitikkuja, röökintumppeja, purukummeja, paperisilppua, kertakäyttöaterimia, pahvilautasia, pahvitölkkejä, omenanraatoja, sylkyklönttejä, räkää....
MINÄ olen opettanut lapseni ja lapsenlapseni pihasiisteiksi. Mitään ei saa heittää luontoon.
Täytyy tunnustaa, että pureksitun purukumin viskasin aina johonkin pöpelikköön. Tosin niin, että se ei näkyisi. Ajattelin, että se kyllä maatuu. Nyt en ole sitäkään tehnyt enää moneen vuoteen. Näin kaamean kuvasarjan, jossa purkka takertui jonkun pikkuelukan suuhun&nokkaan, eikä se saanut syötyä ja kuoli kitumalla nälkään. Semmoiseen en tahdo olla osallinen.
T: Kaisa Fairywater-Tiskersson
-----------------------------
Psalmi 8:4-10

Kun minä katselen taivasta,
sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
-mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon,
seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.
Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi,
asetit kaiken hänen valtaansa:
lampaat ja härät, kaiken karjan,
metsän villit eläimet,
taivaan linnut ja meren kalat,
kaikki vesissä liikkuvat.
Herra, meidän Jumalamme,
suuri on sinun nimesi
kautta koko maailman.