maanantai 30. joulukuuta 2013

Tämänvuoden viimmonen


Iloinen tamän vuoden viimeinen torven töröttely alkaa ja kuuluu täältä Vähältänevalta.
Ensiksikin iloinen töräytys upouudelle, lukijakuntaani liittyneelle, Marja-Liisalle!
Töttöröröttörötööö!
Tosi onnellinen olin ja mukavan sähköiskun taas sain, kun huomasin numeroluvun  taas pykääntyneen.:D
Kaikki "vanhat" lukijani ovat tietysti jatkuvaisia ilonaiheita, kuten niin monesti olen asian päältä  täällä koettanut vakuutella.

Vaikka vuosi ei ole vielä vaihtunut, minulla on jo vaihtunut jotain ratikaalisti.
Nimittäin n ollenkaan istu yhdistetyssä peräkammari&kodinhoitopöksässä tätä raporttia kirjoittamassa. En, vaan minä istun makuupöksämme alko-ovissa!
Tänne olen raivannut jo ajat sitten itselleni kirjoitussopen ja nyt se soppi on vihdoinkin käytössä.
Minulla on kirjoitussoppipöksästä  kuvakin, mutta Magnus ei ehdi laittaa kuvia koneelle ja minä en osaa. :(

Että tämä istuminen ja kirjoittaminen täällä on mahdollista johtuu siitä, että saimme joululahjaksi tietokoneen.
Nyt yksi kone  saa olla koko ajan alko-ovissa (kiva sana ja kiva taivutella) eikä tarvitse koko ajan hästätä olkapäänyli- kurkkijoita pois ja vielä parempi: saa Maunokin joskus kirjoitella omia kirjoitelmiaan.

Olen viimeaikoina  saanut jo useita runoja ruokottua ja kirjoitettua runokirja kakkoseen .
Runot kirjoitan toistaiseksi vielä sillä meidän oikein supervanhalla louskulla.
Lousku  köhisee somasti tuossa vieressä ja muistuttaa minua olevaisista.
(Olevaiset: runokirja pitäisi saada kesäksi valmiiksi).

Raportin alussa olevissa  kuvissa urkenee eteenne ne maisemat, jotka eteeni alko-oven pikkuisesta räppänästä näkyvät. Hiukan ylempää vain.
Magnus saisi tulla pesemään myös alko-ovin pikkuräppänän, koska sitä ei ole meidän aikanamme koskaan tehty.
Ainakin ikkunaan littaantuneet lukuisat kärpäset pitää kyllä poistaa, koska ne eivät näytä oikein runollisilta. -Päinvastoin, sanoisinpa melkein.
Senhän minä voin tehdä itsekkin ja etukäteen.

Joulu meni ihan jouluisasti. Joulun aikaahan on vielä kosolti jäljellä
Kuusi saa olla loppiaiseen saakka, eikä kukaan estä pitämästä kuusta paikoillaan kesään saakka, tai vaikka seuraavaan jouluun.
Niin en kuitenkaan aio niin tehdä, mutta se helpottaa haikeutta joulunajan tyssäämisestä, kun tietää, ettei ole pakko mitään kantaa mihinkään.
Muistan vieläkin sen kauhean ahdistuksen, kun pikkutyttönä kuulin joululaulun, jossa nyyhkytettiin: "Joulu loppuu, vaikkei kenkään sois, joulukuusi viedään pois, pois, pois....niisk...nyysk...

Moinen  tuskanmusta angsti joulun loppumisesta on hellittänyt minulla silloin, kun tulin uskoon.
 26 vuotta takaperin.. Siitä asti olen ymmärtänyt ja tiennyt, että mikään ei lopu ja kaikki kestää.
Jeesus on iankaikkinen. Ollut aina, on nyt ja tulee olemaan.
Joulukuusi ei fiilistä vie mukanaan.

Jouluna Catherine, Eerikki, Joonathan, Vivianni ja Lyllan tulivat klo 12.00 syömään.
Kuuntelimme höyryävien lihapatojen äärellä joulurauhanjulistuksen Suomen Turuust ja sitten Vivianni luki meille jouluevankeliumin, jonka jälkeen söimme  jouluaterian, jonka jälkeen hörpättiin joulukahvit.
Jouluateriasta sen verran, että tänä vuonna väskynäputinki (sekahedelmäkiisseli) löi kaikkien aikojen ennätyksen.
Se oli niin tiivistä, että tarvittiin taltta ja vasara, että siitä yleensä sai jonkinmoisen kipenön lautaselle.
-Maku on sama kuin ennen, yritti Catherine sanoa, sikäli putingilta sai suutansa auki.
Tähänkään saakka ei ole ollut pelkoa liinan söttääntymiseltä, jos sekahedelmäkiisselipilkkumi olisi syönnin tuoksinassa kaatunut ylösalaisin, mutta nyt...hohhoijjaa sanon minä.

-Kermavahrun kans son oikeen hyvää, meni Magnuskin vielä vakuuttelemaan, koska voi olla, että kyseinen putinki puuttuu ens joulun menyystä, ellei kehumisia tule runsaasti vielä lisää.

Maksalaatikossa sitten ei olisi saanut olla rusinoita.
Saanen huomauttaa, että näin aikamoisen vaivan kaivaessani putiikissa esille nimenomaa rusinaversion.
Minä tykkään rusinoista (ja taatusti Lyllankin, joille m-laatikkoa vaan olikin), mutta joku muisti, että koirien "kielletty syömästä"- listalla olisi ollut juuri rusinatkin.
Suklaan minäkin tiedän, ettei saa koirille antaa, mutta että rusinatkin?
Voi, kun muistaa niitä entisiä hyviä aikoja, kun koirat saivat syödä mitä vain.
Omalta (usein minunkin) lautaselta niille annettiin aterian lopuksi ruoka. Lautanen pestiin pesuvadissa hailakkaassa vedessä, kuten kaikki muutkin astiat.
Ei ollut allergioita, eikä muita röppöreitä. Ei koirilla, eikä ihmisillä.
No, ajat muuttuvat ja tietämys lisääntyy.
En toki enää laittais koirankuppia edes astianpesukoneeseen, saatikka samassa pesuvadissa huljuttelisin.

Jouluaattona ajelimme hartaustilaisuuteen Nikolainkaupungin hautausmaan siunauskappeliin.
Sen jälkeen kiersimme haudoilla.
Satoi lotisemalla vettä, mutta Ellokselta kahdellakympillä tilaamani  tekountuvatakki piti ihmeellisesti veden sisässään. Takki painoi Asevelikylään tultaessa kolmekertaa (tre gång) enemmän, kuin pakkauspussista ulos vedettäessä.
Onpa tullut tehtyä hyvä ostos. Takki pitää vettä, vaikka sellaisesta ominaisuudesta ei niskalapussa edes mitään puhuta.
Usein on elämäni varsitiellä käynyt niin, että tuoteselosteessa reteesti luvataan, että PITÄÄ VETTÄ, mutta läpi päästää, kun se paikka tulee.

Vettä lotisevina siis menimme Asevelikylään.
Joimme kaffit ja tumppasimme nisua ja sitten olikin aika joulupukin astua kehiin.
Magnushan on meillä vuosikausia pukinvirkaa toimittanut.
Muistanette, että minä lapsenlapsilleni aikoinani kerroin (ennenkö itse edes oikein vielä osasivat puhuakkaan), että joulupukkia ei ole olemassakaan.
Kerroin, että lahjat tulevat äidiltä ja isältä, kummeilta, mummuilta ja paapoilta ja loppujen lopuksi Jeesukselta.
Lasten puolelta ei ollut minkäänlaista ongelmata, eikä epäilystä. Muita piti hiukan rauhoitella. ;)
 Lapset osaavat eläytyä valepukkileikkiinkin samalla intenssiivisellä hektisyydellä, kuin muihinkin leikkeihin.
Valepukki Magnus sai vaan istua, kun lapsoset ketterät jakelivat lahjat sellaisella vauhdilla, että se oli tämän joulun toinen ennätys.

Minä sain joululahjaksi vihreitä kuulia, jotka eivät olleet vihreitä. Ne olivat keltaisia, punertavia ja vinertäviä (vinertävä= viininpunainen). Hyviä kuin mitkä.
Keittokirjan saimme myös. Yhteisen Magnuksen kanssa. "Maija keittää".
Muistan kotonani olleen samantapaisen.
Lueskelin jo siitä reseptejä ja tulin hyvälle tuulelle. Laitan joskus niitä maukkaimpia tännekkin. Muunmuassa karjalanpiirakoihin, joita taannoin ensimmäistä kertaa pelleille (siis pellien päälle) vääntelin, sain monta hyvää niksiä. Piirakoiden  teko ja resepti ei ole muuttunut vuosikymmenien ja taas kymmenien aikan miksikään.

Saimme Magnuksen kanssa yhteiseksi lahjaksi myös naama&käsipyyheliinoja 3 per lärvi.
Sitten sen tietokoneen, josta alussa jo kerroinkin.
Kun äimistyneinä istuimme kone sylissä, niin Catherine kertoi  rivien ja sanojen välistä ymmärtäneensä, että isänsä ei pääse tarpeeksi usein koneelle, kun äitinsä roikkuu siinä kaiken aikaa.
Siinä piilee kyllä osittainen, hatara totuudenjyvänenkin.
Magnus ei ole uskaltanut hätistää minua koneen ääreltä pois, ettei luomiskykyni kärtsäisi, vaikka en edes mitään luovaa kirjoittaisikaan.
Näin olen Magnuksen toiminnan tulkinnut ja toivon, että näin myös on.

Niin meni joulu ja huomenissa menee uusi vuosi.
Meillä on jo uudenvuoden vieraita kaksikin kappaletta. Toinen on iki-ihana Vivianni ja toinen karvanajolla oleva terapiakoira Lyllan. Iki-ihan toki sekin.
Huomenna illalla uutta vuotta vastaanottamaan tulevat Maikku ja Eerikki.
Kävimme Viviannin kanssa hakemassa pitsavärkkejä ja sipsiä.
Vivianni imuroi tänään ja Magnus LUUTUSI lattiat. Minä aion huomenna pyhkiä pölyt ja kerätä koppaan koirankarvat.
Uusi Vuosi saa tulla!
Toivotankin teille, rakkaat lukijani, oikein siunattua ja hyvää Uutta Vuotta.
Olkoon Herramme Jeesus Kristus teille armollinen.

T: Kaisa Karvano- Wufhau
------------------------------------------------------------
Martti Lutherin/ Olaus Svebiliuksen katekismuksesta, sen toisesta lukukappaleesta
uskontunnustuksesta ja evankeliumista:

Ensimmäinen uskonkappale
Isästä Jumalasta ja luomisesta.

7. Miksi sinä sanot: minä uskon?
Vastaus: Sitä varten, että se joka tahtoo autuaaksi tulla, hän ei saa luottaa muiden uskoon, vaan hänellä pitää itsellään oleman se oikea kristillinen usko, niin että hän taitaa sanoa Paavalin kanssa:
Minä tiedän kenenkä päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun uskotun tavarani, siihen päivään asti. 2 Tim. 1:12


maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulu on nyttemmiten


Letkutiellä on koti jouluisana.
Siivottukin on suurinpiirtein ja "kinkku" on uunissa.
Lainausmerkit kinkussa siksi, että se ei ole oikeaoppisesti sian takaneljännes.
Ei, vaan se on pikkuruinen  osista koottu kinkunkipale, joka kyllä syödään viimmosta murua myöden.
Se nimittäin ei ole kovin suuri. About 4kg.  Jos jää kinkunkohdalta huikoamaan, niin voihan aina ostaa toisen "kinkun" joulun välipäivinä. Kaupanpaapalla on paremmat säilytystilatkin kuin Letkutien jenkkijääkaapissa konsanaan on.
Lanttulaatikon tein eilen ja on siitä jäänyt vielä syötävää huomenissakin.
Porkkanalaatikon olen tehnyt jo pari viikkoa sitten. Perunalaatikkoa ehkä teen vielä tänään, ehkä en.
Maksalaatikon ostin minulle ja Lyllanille myös.
Olikin työlästä löytää maksalooda, jossa oli rusinoita. Rusinaton maksalaatikko on kuin ilta merenäärilaiturilla ilman iltaruskon auringonkiloa.
Molemmat vaihtoehdot siis kyllä menettelevät, mutta se ns.sisäinen hehku ottaa puuttuakseen.
No, löytyihän toki se rusinamakasalaatikkokin ja vielä sellainen isompi.
Me molemmat rakastamme maksaloodaa. Minä ja Lyllan. Ja Lyllanhan on tyttäremme ainutlaatuinen terapiakoira. Seropi rodultaan.

Viimeviikon merkkauksia on turha kaivella kalenteristani. Kyllähän se tuossa taas on, kuten aina, mutta kun kalenteria katselee, näyttäisi taas siltä, etten ole ollut missään, enkä tehnyt mitään.
Ja siinä kalenteri sanookin totuuden.
Aikalailla vetämättömänä olen ollunna. Muiden elämässä on tapahtunut  paljonkin, mutta asiat ja aika on silti soljunut eteenpäin.

Olemme saaneet kodin NÄYTTÄMÄÄN siistiltä ja tehneet (tai Magnus on tehnyt) kaikkensa, että se myös olisi siisti. Siis puhtoinen.
Minä puolestani olen kaapinut muutamista kaapeista ja laatikoista murut ja töhnät pois.
Muun muassa lusikkalaatikosta.
Minä kyllä ihmettelen, miksi lusikkalaatikossa on vuoden lopussa (voihan niin olla jo puolessavälissäkin vuotta, mutta en koskaan siivoa lusikkalaatikkoa puolessavälissä vuotta)...niin, siis ihmettelen, kuinka on mahdollista, että lusikkalaatikkoon kertyy ainakin satagrammaa kaikenmaailman murua?
Lusikkalaatikkoonhan tokikin  laitetaan myös haarukat ja veitset yms,  mutta puhtaina!
On tässä maailmassa tietysti kiperämpiäkin ihmetyksenaiheita, mutta moniin niistä löytyy onneksi vastaus. Tähän ei.

Eilen oli sunnuntai ja meillä oli postivuoro.
Täälä maaseudulla, jossa meillä on ilo yhdeksättä vuotta asua, kukin perhekunta aina omalla vuorollaan jakaa kaikille TÄMÄN MEIDÄN TIEN varrella oleviin savuihin sunnuntain sanomalehden. Muut päivät hoituvat Itellan toimesta. :D
Tai ei nyt ihan kaikkiin savuihin, vaan niihin, jotka siihen rinkiin mukaan ovat lähteneet.
Minäkin lupasin vapaaehtoisesti ja tavallisuudesta poiketen lähteä Maunon mukaan, koska jakaisimme joulukortit samalla kertaa.
Kuulit ihan oikein. Jakaisimme joulukortit.
Muistat myös ihan oikein, me emme lähetä joulukortteja.
Tämän tien ihmisillä on kuitenkin sellainen mukava tapa, että tuovat toistensa postilaatikoihin joulutervehdyksen. Siitä tavasta emme halua olla ulkopuolella.
Minä ostin kortit ja kirjoitin ne valmiiksi kieli suusta ulkona hyvissä ajoin ja laitoin ne oikeaan järjestykseen.
Eikös vain siinä jakotilanteessa kaksi korttia puuttunut! Vaikka kuinka plaras, niin kaksi (två) korttia uupui. Sama juttu viimevuonna. Muistan kuin eilispäivän sen julmetun kohun ja ihmetyksen, joka asiasta syntyi.
Kuinka voi olla mahdollista, että joulukorttien jako alkaa olla ylivoimainen tehtävä?
Hälävän momma ja paappa istuivat sysipimeällä kylätiellä ja olivat paksujen kysymysmerkkien näköisiä.
Kirjoitin tänään sitten uudet kortit ja kauppamatkalla syvän hiljaisuuden vallitessa pysähdyimme postilaatikkorivistön ääreen.
-En ollenkaan  välitä, vaikka kortit ovat hävinneet kuin ruppu Saharaan, mutta antaisin muutaman lanttisen ens eläkkeestäni, sille joka kertoisi MITEN ja MIHIN.
Kun minä puserran niitä kortteja aina rystyset valkoisina rintaani vasten, enkä paljon uskalla hengittääkkään, etteivät puuskutuksen voimasta pois lennähtäisivätten. Näin minä Maunolle selitin.
(Mauno ei puhu ikinä mitään, mutta näen hänen naamastaan, että hän ajattelee notta flikka pitää huanosti kii ja purotteloo ja paiskii niitä tahallansa ympäri lumperoosten).

Kuinka ollakkaan kaksi korttia löytyi auton etupenkin välistä. Toinen oli sellainen, jonka olimme VARMASTI jo ensimmäisellä kerralla laatikkoon pimeässä pudottaneet, toinen oli alunperinkin kadoksissa ollut. Yhtä kadoksissa ollutta ei penkinvälistä löytynyt.
HOHHOIJJAA! Jos nyt joku on tältä meidän postinjakotieltä saanut kaksi joulukorttia, niin olet ne kyllä ansainnut, mutta kerro, kun tavataan. :D

Me olemme saanett ilahduttavasti "oikeitakin" joulukortteja. Kesällä (joka pian taas saa) menen niiden ja kaffikupin kanssa ja rukoilen kaikkien heidän ja heidän perhekuntalaistensa puolesta, jotka niitä ovat lähettäneet.

Meidän pitovuoromme, Maunon kanssa, osui lauantaiseen virsipiiriin Laurilanmäellä.
Oli todella mukavaa, kun saimme laulaa jouluisia ihania virsiä. Lausuin omitekemän joulurunonkin, ekä yhtään jännittänyt. En muista moista tapahtuneen sitten koko toistakymmentävuotisen urani aikana.
Olin onnesta soikeana, kun tuo vuoro osui meille. Kaikki vuorot ovat mieluisia, mutta kyllä jouluvuoro on aina jouluvuoro. Vaikka voissa paistais.

Tänään olemme syöneet jouluriisipuuron ja käyneet joulusaunassa.
On sitten kaksi aatonvietto-ohjelmaa jo suoritettu valmiiksi. Ehtii paneutua niihin muihin numeroihin entistä ehyemmällä sydämellä ja ajalla.
Jouluriisipuuro maistui erikoisen hyvältä tänä vuonna.
Johtuiko se siitä, että puuronkeittäjä nukahti hetkeksi? Puuro sai kiehua kymmenisen minuttia enemmän kuin tavallisesti.
Ehkä, ehkä ei. Minä en tuo puurohutunkeittäjä ollut.
Pelkään aina, että riisiryynöset menevät rikki, jos niitä ylenpalttisesti pouhotetaan.
Minä nostan kattilan liedeltä mieluummin kymmenen minuttia ennen kuin jälkeen.
RIISIRYYNIT PITÄÄ OLLA EHJINÄ PUUROSSA! PISTE! Mutta tietenkin ryynien pitää kypsiä olla. Muutenhan ei ole eroa lusikoiko ne riisit  suoraan paketista suuhun ja kulauttaa maidot päälle.

Joulusaunakin (se toinen jouluohjelmanumero) oli niin metoinen ja tuoksui sulokkaalta, kun Magnus oli lautehet mäntysuavalla kluurunnu.

Huomenna Catherine tulee perhekuntansa- ja koiransa kanssa syömään ja illalla menemm vuorostaan heidän luokseen syömään (!)
Hartaustilaisuuteen menemme ilman muuta ja haudoille viemään kynttilät, ilman muuta.

Tähän lopetan joulualusviikon "mielenkiintoisten" häppeninkien setviskelyn ja samalla toivotan sinulle, rakas lukijani, Rauhallista ja ihanaa rakkaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa.
Hyvää Uutta Vuottakin toivottelen, mutta sitä vaihtumishetkeä ennen vielä kirjoittelen, jos Jumala suo.
T: Kaisa Korthufvud-Kinkkunen
----------------------------------------------------
Jesaja, luku 11, jakeet 1-5 

Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää.
Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki,
totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki:
hänen ilonsa on totella Herraa.
Hän ei tuomitse silmämitalla eikä jaa oikeutta korvakuulolla,
vaan antaa heikoille oikean tuomion ja ajaa vakaasti maan köyhien asiaa.
Hän lyö väkivaltaista sanansa sauvalla ja surmaa huultensa henkäyksellä väärintekijän.
Vanhurskaus on hänellä varustuksena ja uskollisuus vyönä hänen uumillaan.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Joulun odotteluviikko


Ylimmäinen kuva on meiltä ja pitää paikkansa tälläkin nimenomaisella hetkellä.
Alempi kuva on eräästä joulujuhlasta, eikä sapuskan osalta pidä enää paikkaansa. Muuten kyllä.

Yläkuvan ihana himmeli on nyt tasan vuoden riippunut keittiössämme ruokapöydän päällä ja toivottavasti tulee riippumaan vielä monet, monituiset vuodet. Vuosikymmenet!
Sen on Ansa (nimi muut.) meille tehnyt ja se on mielestämme kaunis. Oikeasta oljesta tehty.
Ei mistään limunaatipilleistä, vaikka nekin ovat kyllä kauniita.
Kirjastossa oli tehty himmeli vanhojen kirjojen lehdistä. Varmasti alla oli pahvitruuttuja. Näytti niin pönäkältä himmeliltä. Tosi metkalta. Jos omaisi vähääkään sorminäppäryyttä ja tietäisi missä myydään pahviholkkeja, niin tekisin kyllä sellaisen.
Tosin meille sellainen moderni himmeli ei mollaisi, mutta antaisin sen murheenkryy...öh...iloksi johonkuhun moderniin uuteen kotiin.
Mutta kenenkään modernin kodin omaavien ei tarvitse alkaa pelätä saavansa himmelin lahjaksi, koska en tosiaankaan omaa näppäriä sormia ja holkitkin ovat hakusessa.

Kirjastossa meillä oli runopiirin joulujuhla ja silloin näin nuo modernit himmelit.
Minulle ja Magnukselle oli kirjastoon tuotu lahjapakettikin. Siellä oli sisällä kirja. Sen tunsin heti.
Olin aika äimänkäkenä ja iloisesti pöllämystynyt. Ripukalla riittää tuota viittimismieltä tuoda kirjastoon ystävälleen ja sen miehelle kirjalahja.
Kirjoitin Ripukalle mielissäni kiitokset ja sanoin, että meillä ei pruukata lahjoja aukoa ennen joulua. Tuossa lahja nyt on pöydällä nokkani edessä ja odottaa pukinpussiin pääsyä. :D

Alimmainen kuva saa sylkyvesisuonet valtoimenaan tursuamaan suussa.
Toivonkin, että saan äkkiä suollettua jutuntynkää, että kuva jää piiloon.
Vasempaan etunurkkaan tekisi mieleni laittaa ihan teipillä paperi päälle. Niin on harmittavan herkullinen lohikasa siinä silmiä hivelemässä.
Magnus ei tykkää graavatusta lohesta.
- Kyllähän sitä syää, mutta minen tykkää raakasta kalasta, sanoo Magnus ja on myös sanomisensa takana.
Jospa hän tietäisi, mistä jää paitsi, niin hän söisi vaikka väkisin muutaman sipareen ja ihastuisi sen ihastuttavaan makuun.
Mutta, kun hän ei sitä tee, niin minun on "pakko" joka paikassa syödä aina hänenkin osuutensa.
Tuota kuvaa katsellessani, totisesti hiukan toivonkin, ettei hän ikinä graaviloheen menisi itseään liikaa totuttelemaankaan. (Kjiäh...kjiäh..kjiäh...)

Tässä tavanomaisella paikallani, takapöksäkammarissa, konetta taas naputtelen.
Keittiöstä kantautuu sieraimistoon juuripaistetun ruisleivän makea tuoksu.
Olen yhden lämpimäisen voikkuleivän niistä jo vääntänytkin.
Vääntänyt siitä huolimatta, että vatsalaukku alkaa vuorenvarmasti kumean kurinan, ynnä muunlaisenkin murinan.
Ruis on liian änkyrää sapuskaa hennoille suolenmutkilleni, mutta rakastan ruisleipää ja kestän urheasti kaikki pikku vastoinkäymiset, mitä  sen syömisestä juohtuupi.
Muilla voi olla hiukan vaikeampaa, mutta pakkoko on prängätä tänne kodinhoitohuoneeseen, silloin, kun minä olen täälä.
Tällä leipomakerralla leivistä tuli erikoisen makoisia, mutta myös erikoisen littanoita.
Ehkä laitoin hiivan liian kuumaan veteen. Mene&tiedä.

Joulua en ole ehtinyt valmistella vielä oikein paljoa mitenkään, muuta kuin tietenkin sitä odottamalla.
Iltaisin laitan  kynttilöitä  loimuskelemaan ja tunnelma muuttuu niin rauhaisaksi ja tunnelmalliseksi, etten jaksa räpyttää evääkään.
Sitäpaitsi onhan tässä aikaa.
Ikinä en muistaakseni ole näin joulutuulella ollut, tekemättä mitään.

Tai olenhan minä tehnyt. Olemme olleet joka paikassa ja monena päivänä.
Niitä hiukkasen valottelen ja raottelen teille tässä joutessani. (HUH HUH. Onneksi se ruokakuva meni peittoon viimein ja vihdoin).

Eräänä kauniina iltana olimme Hyllykalliolla jouluruokailussa. Kuinkas muuten?
Minulta oli pyydetty sinne runo ja sen minä pönäkkänä hopeakläningissä lausua naskautinkin.
Jos en olisi vuosien varrella oppinut, että sekä a) etukäteen, b) jälkikäteen, c) runoa lausuessani tuntuu hirveän, kaamean kamalalta, lopettaisin runoelemisen tähän paikkaan! Ja sassiin, mutta minä olen tottunut.
Hirveän, kaamean kamala tunne on sellainen, että tunnet olevasi vanha virtahepotar säälittävissä juhlatamineissa yleisön edessä, joka yleisö säälivästi hymyillen kuuntelee säälittävää sepustusta.
Niinhän asiat eivät tietenkään ole.
Olen enämpikin sarvikuonon oloinen ja yleisö ei paljoakaan hymyile.

No, joo! Turha noista tuntemuksista on oikeastaan puhua ja kuten sanottu kaikkeen on jo tottunut.:(
Paitsi sunnuntaina, kun lausuin runoa suuren ja sankan joulujuhlayleisön edessä. Tuntemukset tuplaantuivat, jos yleensä sellainen on mahdollista.
Nikolainkaupungissa nimittäin tapahtui se, mitä kaikki estraadeilla olevat aina vähän pelkäävät:
Runoa, joka oli kylmän nokkani edessä,  en ymmärtänyt ollenkaan. Siis, ihmettelin itsekseni, mikä tämä on ja kuka sen on tehnyt? (Jos hivenen suurentelee asioita).
KYLLÄ!
Kyllä se oli omikirjoittamani, mutta muistin , että se alkaisi erilailla ja loppukin, jota samein silmin vilkaisin toisesta paperista (runoni ovat aina vähintään kaksi plaria pitkiä) ei ollut mielestäni sellainen kuin muistin.
Runo alkoi jotenkin tähän sähtiin: Joulusiivoamisen alkaan aina hyvissä ajoin lokakuussa....
Pakko oli nielaista parikertaa olematonta sylkyä suusta ja kuiskata tuskin kuuluvalla äänellä:
...ja eikä se enempää tällä kertaa jatkukkaan!!!

Minulla oli Runollinen kirja mukanani. Se on aina mukana, jos joku yht´äkkiä pyytää lausumaan jotakin. (Rykäisy).
Magnus oli pyytänyt minua lukemaan nimenomaa Runollisen kirja- runon noissa juhlissa ja minä vaan jästipäisesti valitsin oman ajattelemani värssyilyn.
Selvisin tilanteesta suht´koht kunnialla ja sain kolme kirjaakin myötyä eteisaulassa.
Pattiin vaan pakkasi ottaa, mutta onneksi kahvi ja joulutorttu auttoivat tunneskaalan nousua aikamoisen harppauksen lähelle nollaa pakkasen puolelta.

11.12. 2013 olimme häissä Nikolainkaupungissa.
Klo kaksitoista söimme ihanan jos ihanan hääaterian ja kello 13.00 juoksaisimme seurakuntasalista kirkkoon.
Alttarilla oli meidän ihasteltavissa kaunis&ihana morsian ja komea&upea sulhanen.
Pirjo ja Timo. Ja he saivat toisensa. :D
Sitten kipaistiin taas yläsaliin kakkukahville. Ohjelma oli mukavaa. Suloista ja komeaa laulua.
Puheita ja maljoja.
Häät ovat ihastuttavia. Jo häävieraanakin, saatikka morsmaikkuna ja sulhona.
Toivotimme hääparille runsaasti Jumalan siunausta ja onnea ja iloa yhteiselle taipaleelle.

Eräs juhlapuhuja muisteli omia häistään papin puhetta niissä. Onnistuneesti hän ensimmäisen lauseen puoleenväliin saakka muistikin. Mutta ei tietenkään kumma, ettei enempää, koska häistä oli kulunut jo kuutisenkymmentä vuotta.
Minä yritin muistella, mitä rovasti Yrjö Soini minulle ja Magnukselle kirkkoherran viraston pikkuruisessa TOIMENPIDEhuoneessa häissämme sanoi.
En muistanut yhtäkään sanaa. En niin ensimmäistäkään.
Hyvät sanat hän varmaan sanoi, koska avioliitto on ottanut kestääkseen jo 47 vuotta.
Hääpäivän kulkua muistan senverran, että makasin pannumyssy päässä makuuhuoneessa ja muut trönäsivät kahvia ja äidin leipomia kakkuja ja pulleroisia.
Minulle iski migreeni ja silloin en pysy pystyssä hääjuhlissa. En edes omissa.
Migreenit ovat lientyneet ja loppuneet vuosikymmenien saatissa, mutta rakkaus omaan musupupeliiniini ei sitä ole tehnyt.

Lauantaina olimme taas vaihteeksi Nikolainkaupungissa. Viviannin koulun joulujuhlassa.
Oli todella hienot juhlat. Laulettiin tuttuja jouluvirsiä ja seimiasetelma oli juuri niin ihastuttava, kun se ikinä vaan voi olla.
Sunnuntaina sitten olikin se lausuntatapahtuma, josta jo teille revitinkin.
Näin kului viimeviikko ja ensi maanantaina kerron kuinka tämä viikko ottaa kuluakseen.
T:  Kaisa Hepovirta-Äimänen
------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 106-111
Olen vannonut valan ja valani pidän: minä noudatan sinun vanhurskaita päätöksiäsi.
Herra,  paljon olen joutunut kärsimään. Anna minun elää - tee sanasi mukaan!
Olkoon lupaukseni sinulle mieluisa uhri, Herra.
Opeta minut tuntemaan päätöksesi!
Kaiken aikaa henkeni on uhattuna, mutta minä en unohda sinun lakiasi.
Jumalattomat ovat virittäneet minulle ansoja, mutta minä en eksy sinun säädöstesi tieltä.
Sinun liittosi on ikuinen perintöni, siitä minun sydämeni iloitsee.



maanantai 9. joulukuuta 2013

Sinne meni viime viikko


Kesäiset kuvat kaikista lapsenlapsistamme.
Talvisia kuviakin taatusti olisi, mutta ei ehdi etsiskellä, koska ilta on pitkälle kulunut.
Ellei olisi Joulu aivan nurkan takana, äityisi mieli hyvinkin haikeaksi noita kuvia katsellesa.
Oi tuota suloista kesää ja oi noita suloisia mukuloita.
Mutta ei auta haikailu ja sitäpaitsi kohta taas alkaa päivä pitenemään.
Yht´äkkiä on tämä talvi tähän tupsahtanut.
Viimetingassa huomasimme, että omenapuiden hennot varret ovat vielä olleet ilman suojaa jäniksiltä ja muilta pupujusseilta.
Eilen nimittäin huomasimme jänön jäljet hangessa. Yhdet vaan, mutta ne olivat jo aika läheltä valkeakuulas-omppupuuta liipanneet.
Olisi ollut kaameeta, jos sen runko olisi rouhittu, koska tänä vuonna saimme ensimmäiset ihanat omenat sen oksilta. Kahdeksan vuotta se otti, mutta olivatpa kyllä sitäkin makeampia.
Tänään Magnus laittoi kanaverkkoa ynnä muuta estettä jäniksen ateriointia hillitsemään.

Istun peräkammarin pyöreän pöydän äärellä ja tunnen olotilanikin hyvin pyöräksi.
Söin nimittäin juuri nahkapitsan ja joulukorpputortun. (Röyh).
Lähdin alkuillasta kirkolle kokoukseen (seurakunnan lähetystyön johtokunnan kokous), jonka jälkeen ampaisin kauppaan ostamaan muutamat kilot kaikensorttisia jauhoja ja kaikensorttisia maitoja.
Aion leipoa vielä muutaman limpun ja muutaman kymmenen torttua lisää joulua silmälläpitäen.
Tänään kyllä jo leivoin torttuja.
Keitin myös napollisen luumuja ja rusinoita torttujen täytteeksi.
Tortuista tuli tavanomaisia. Sitkeitä ja kovia.
Aion, kuten jo sanoin, kuitenkin leipoa niitä lisää, koska joulunaikaan juuri nuo sitkeät ja kovat joulutortut tekevät kauppansa jostain kumman syystä.
Ne ovat juuri niitä torttuja, joista serkkupoikani Jape sanoi pikkupoika ollessaan, että saako hän toisenkin jouluKORPUN?

Kesken joulukorppujen teon meille soitti nainen, joka kysyi minun osoitettani. Hän tulisi oikein kotoani saakka ostamaan Runollista kirjaani.
Kurkkuani alkoi kuristaa. Ei voi olla totta!
Voi ovatko ne runot edes niin hyviä? Että niitä kannattaa täältä Hälävänmutkilta asti hakea?
Näin minä Magnukselle tuskailin pestessäni taikinaa pois käsistäni ja kyynärpäistäni.
-No kuinka ne ny olis huanontunu täs toises painokses, ku ensimmääseski noli samat värssyt ja noon menny hyvin kaupan?
Onhan se niinkin, mutta kyllä minä nyt yritän vakavissani pusertaa tähän toiseen kirjaan 1/2 parempia ja loppuhengollisempia sikermiä kuin tuohon ensimmäiseen.
Tämänhetkinen runosuonen pulppailun esteenä on se nimenomainen  tietokone, jolla osaisin parhaiten kirjoittaa.
Tuo 8- vuotias rekkule saa, muutenkin retaleiset hermoni mahdollisimman kauas runollisesta pulpahteluista.
Koneeseen ilmestyy nimittäin yht´äkkiä ja tuon tuosta, joku ihmeen mainosläpykkä oikeaan alakulmaan.
Magnus sanoi, jotta poista se heti kusse tuloo ja ilimestyy.
Kyllä, kyllä, mutta muuta en ehdi tehdäkkään. Raivokohtauksen ollessa päällä, en kyllä mitään kovin henkevää runoa pysty esiin suoltamaan.
Uudempaa konettamme en oikein hallitse, joten pitää ehkä mennä tietokonekauppaan ja kysyä, onko vanhoille mommille mitään simppeliä härveliä myynnissä?
 Onhan niitä kerran kännyköitäkin, niin miksei sitten tietsikoita.

Maanantaina siivosimme huushollimme Magnuksen kanssa.
Siivosimme sen saman kaavan mukaan, jota olemme noudattaneet 47 vuotta.
Elikkä Magnus imuroi ja pesi plaattiat, minä kanniskelin vaatteet tuolien karmeilta, sanomalehdet lattioilta, kaikki muut kamat asiaan kuuluviin paikkoihin asiattomista paikoista ja jynssäsin ovenpielet.
Meillä porukka kulkee huoneesta huoneeseen pidellen ovenpielistä kiinni. Huom. likaisilla, painomusteisilla käsillä.
Tiistaina kokoontui meillä lähetys/raamattupiiri.
Kävimme Magnuksen kanssa tämän piirin puitteissa ja puolesta lähettämässä joulupaketin merien ja mantujen taakse.
Laitoimme pakettiin kivikovaa ruisnäkkäriä kolme kiekkoa ja pussillisen lakritsia.
Jos joku suomalainen menee ulkomaille pitkähköksi aikaa, niin hänelle pitää aika-ajoin lähettää ruisleipää ja lakritsia.
Näin me teimme.
Laitoimme pakettiin vielä Yhyressä-yhdistyksen joulupuodista ostamamme rannekorun. Samantapaisia koruja on kyseisessä maassa, jonne se lähetettiin, varmaan pilvin pimein, mutta niissäpä ei ole samaa tunnearvoa.
Nyt saaja voi lakritsia mutustellessaan ajatella meistä lämpimäisiä ajatuksia samalla, kun katselee punahelmistä rannekorua.  SUOMESTA saatua ja tehtyä.

Kun olin postissa aikoinani töissä, niin äidit, isät ja koko suku lähetti Suomessa asuvalle rakkaalleen aina sen maan vakiojuttua, jota ilman ei kauaa elä.
Siis niin kuin suomalaiset eivät elä ilman ruisleipää&lakritsia.
En nyt viitsi mainita nimiä erikseen, mutta erään maan kansalaiset eivät tule toimeen ilman haisevaa juustoa.
Koko postin perähuone, korjaan: koko posti haisi aina homehtuneelle varpaanvälille, kun eräs tyttö sai kotimaastaan paketin.
Joka paikka haisi, vaikka me käärimme juustopaketin sadanlitran jätesäkkiin.
Oi, sitä ilon kiljahdusta, minkä neiti ilmoille päästeli, kun sai juustojätesäkkipaketin käteensä.
Pakettia sydänalaansa painaen hän psmotti meille jotain iloista ja elämänmyönteistä, josta emme ymmärtäneet sanaakaan.
Kyllä me postifrouvat ja neidit sitä ihmettelimme, mutta toisaalta ymmärsimmekin. Olimme me työsarkamme aikana niin monet ruisleipä/lakristipakettia etiäppäin vieraille maille matkaan auttaneet.

Viimeviikolla söimme Magnuksen kanssa taas jouluaterian.
Olimme Kyrönmaan Kristillisten Eläkeläisten joulujuhlassa. Oikein kutsuttuna.
Magnus piti puheen ja minä lausuin runoja.
Siinä lausuessani koin ihan uudenlaisen tunne-reaktion. Moista en koko lausujaurani aikana ennen ole kokenut.
Nimittäin silmänmunaskuuni tuntuivat noin neljänkymmenen PLUS celssiusateisilta ja olivat pullahtaa päästä poskelle.
Ei oikein mukava tunne, mutta parempi sekin kuin kielen kitalakeen kuivuminen.
Silmien kuivuminen ja korppuuntuminen ei haittaa ulosantia.
Nyt muistinkin, että eräs ihana runoystäväni pyysi, että kirjoittaisin  runon myös tänne blogiinkin.
Hän kirjoitti kortissaan, että aina niin eläväisesti kuvaan, kuinka kulloinkin kieli kuivuu ja sydän poukkoo, niin voisin yhtä eläväisen runonkin kirjoittaa siinä sivussa.
Oli mukavaa lukea sellaista ja ajattelenkin, että tämän toiveen toteutan piankin.
NYT en jaksa, mutta ensi kerralla katson, että alan aikasempaan bloggailemaan.

Runopiiriin kokoonnuimme torstaiseen tapaan. Päätimme, että vielä ensi torstaina kokoonnumme ja vietämme runopiirin joulujuhlaa.
Minä kissautan termariin kaffit, Ewe tuo torttuja ja kupit.
Ohjelmasta ja suorittajasta ei niissä pippaloissa ole pulaa. Kylli, Ewe, Nita ja minä pidämme siitä huolen.
Joulujuhlien päälle onkin kiva mennä kuntosalille huhtomaan ja puntteja paiskomaan.

Sunnuntaina vietimme Kristillisdemokraattien Isonkyrön osaston jouluista hetkeä metsästysmajalla Orisbergissä.
Meitä oli kokoontulleina yhteensä  kahdeksan immeistä ja yksi koira.
Joimme glögiä ja kahvia, söimme nisua ja makkaraa. Laitoimme kunnan ja maan asiat järjestykseen ja ajelimme tyytyväisinä koteihimme.

Tyytyväisenä aion seuraavaksi tintata pisteen tämänkertaiseen mhvv:hen.
Piste.
T: Kaisa Glögsten-Lakritsö
--------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 104-105

Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä.
Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä!
Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni., se on valo minun matkallani.


maanantai 2. joulukuuta 2013

Viikko vierähti

Kuvassa oleva mylly on menettänyt siivekkeensä jo viimevuoden myrskyissä.
Siivet lensivätkin melkein tuonne auton luo asti.
En muista, minkäniminen myteri mahtoi silloin olla kyseessä.
Sopivaa siivekevärkkiä ei ole ottanut löytyäkseen, mutta vinhasti ne pyörivät nuo kaksi jäljellejäänyttäkin.
Komea klonksutus kuului ja viuhuna vain kävi viikonloppunakin, kun tuuli taas ihan mahdottomasti.
Huh, huh. Oskari oli nimeltään.
Puolentunnin vaiva kiharapilven väännöstä haihtui sekunnissa tyhjiin. Ei jälkeäkään ensimmäisestäkään kiharakiehkurasta, jahka vain yhden askelen ovesta ulospäin otti.
Lauantaina en viitsinyt moista turhaa vaivaa nähdä ollenkaan, vaikka ihmistenilmoille silloinkin lähdin.
Tukka siirotti jo kotona kuin myrskyn jäljiltä.

Lukijakantani on pysytellyt viikon samana, joten töräytys kuuluu ny vain kaikille entisille kirjautuneille- ja tuhansille (rykäisy) kirjautumattomille lukijoilleni. TÖT-TÖT-TÖRÖÖ!

Meillä täällä Hälvänmutkalla on jo tehty monia valmisteluita joulua varten.
Olemme mm. laittaneet joulumatot lattiaan ja syöneet yhden rasiallisen isoäidin kookospalloja.
Jos käsittelisi ensiksi tuon ensinmainitun mattokohdan:

Meillä on ennestään julmetun suuri ja paksu punaisenkukertava räsymatto. Se on anopin jäämistöä ja ties, vaikka hänen kutomansakkin.
Matto on, täällä Letkutiellä asuessamme, aina köökinlattiaa jouluisin somistanut.
Magnus pesikin sen viimekesänä ja siitä tuli entistäkin ehompi, räsympi ja paksumpi.
Nyt maton rinnalle on tullut toinenkin räsymatto. Maikku antoi.
Hän on kutonut sen ihan itse kirkkaanpunaisista, kirkkaanvihreistä ja kirkkaankeltaisista matonkuteista. Matto on huumaavan ihana!
Se on kertakaikkisesti juuri sellainen, jota hurjimmissa joulumatto-unelmissani olen aina toivonut. Settiin kuuluu samanvärinen kynnysmattokin.
Nyt on murheena vaan, että emme saa pitää mattoa lattiallamme ehkä koko jouluakaan.
Maikku sanoi, että matot pitää laittaa eteiseen.
Maikku sanoi, että hän ei anna koko mattoja, jos ne laitetaan muualle kuin eteiseen.
Nyt vaan sitten pitää orientoitua, kun Maikku ja Eerikki tulevat joulun aikaan iltakaffille, että joudun itkua pidätellen käärimään matot tötterölle ja kantamaan ne raskain askelin heidän autonsa perätuhdolle.
Mutta siihen menee vielä tovi ja sen ajan käytämme nauttimiseen, iloitsemiseen ja ihailemiseen.
Charleskin, jolle on sama, onko huushollissa mattoja vai ei, sanoi näitä Maikun antamia  komeiksi.
Kovasti ihmetteli, ettei saa köökissä pidellä. Ehdottipa vielä, että laitetaan siksiaikaa tampuuriin, kun Maikku ja Erkki kaffeelle tulevat. ;)

Viimeviikon tekosia ja menosia muistellessani tulee ensimmäisenä mieleen karjalanpiirakat.
Ja miksei tulisi, kun niitä ensimmäistä kerta pitkän elämäni aikana pelleille väänsin.
Vääntää-verbi kuvaa tismalleen tuota.piirakanleipomissessiota.
En ymmärrä, minkä pula-ajan reseptin  oikein googletin?
Reseptejä olisi varmaan ollut, vaikka huru mykky, mutta stoppasin kiihkoissani heti ensimmäiseen.
Siinä seisoi ihan ymmärrettävästi vesi- plus jauhomäärä, mutta sitten reseptissä luki: öljyä.
Niin, se on selvää se, mutta kuinka paljon?
Napollinen? 1/2 litraa? Kaksi milliä?....
Ratkaisin arvoituksen laittamalla taikinan sekaan pari  fingerporillista rypsiöljyä ja sitten eiku taikinaa pulikoimaan.
Olen useasti näilläkin sivustoilla julkituonut, että olen onnellinen pulikan omistaja.
Pulikalla kaulitaan karjalanpiirakkataikinaa, jos joku ei satu tietämään.

Puuron piirakoihin olin keittänyt aamupäivällä valmiiksi ja kauniin suklaanruskeana se kattilassa odotteli ruisripsutusta ympärilleen.
Miksihän laktoosittomaan maitoon keitetystä  riisryynipuurosta tulee aina Fatserin sinisen väristä?
Noh, se ei ainakaan minua haittaa ja läiskin sitä runsaasti kunkin piirakkataikinalättysen päälle.
Minä tykkään, kun piirakoissa on puuroa kyllälti. Tykkään, kun  piirakat muutoinkin ovat valmiina kahvilautasen kokoisia, eikä sellaisia 2 euron kolikon kokoisia.
Kaikki meni loistavasti, ellei ota huomioon, että sitä öljyä oli taikinassa liian vähän.
En saanut reunoja pysymään ehjinä. EN OLLENKAAN!
Reunat rispaantuilivat ja olivat niinkuin Brysselinpitsiä pulikoinnin jälkeen.
Rypytä siinä sitten.
Tuloksena olikin  tuohivirsun näköisiä ihme nyssyköitä. Yhtä koviakin ne olivat.
Mutta maku! Se oli hyvä ja niinpä teinkin päätöksen, että piirakkaura saa jatkua.

Yhdet puurojuhlat tuli jo myös männäviikolla juhlittua ja ensimmäinen joulutorttu korkattua.
Samaisen päivän iltana tuli ensimmäinen joulujuhla vietettyä ja siellä kinkku&kaikki mahdolliset loodat&rosollit sun muut korkkailtua.
Joulujuhla oli Isonkyrön Alapään maaseutunaisten, johon minulla on ollut ilo ja kunnia kuulua jo kahdeksan (åtta) vuotta.
Maaseutunaisten joulujuhlassa koin sellaisenkin ihmeen, että sain virkkuukoukulla väkerrettyä ihan itse villalangasta lumihiutaleenmallisen koristuksen.
Siis, jos olisin edellispäivänä kuoleentunut, en olisi ikinä tullut tietämään, että sellaisen osaan ihan itse virkata.
Ohjeita lukemalla en olisi koskaan osannutkaan.
Onneksi vieressäni istui Malla. Malla selosti millimilliltä mitä tehdään ja kuinka.
"Hiutaleet huovutetaan lopuksi pesemällä ne tavanomaiseen tapaan muun pyykin seassa", luki ohjeessa.
Minulla on juuri huovutus- vaihe käynnissä.
Oikeastaan kone jo lopettikin  pouhottamisen, mutta minä en mene vielä kantta availemaan, etteivät kuivahda myttyräksi. Hiutaleet.
Olen aika onnellinen, että minäkin saan nyt lisätä käsityöaikaansaannoksiki myös lumihiutaleet.
Tähänastiset saavutukset kun ovat olleet:  pötkyläpuolihame, pari patalappua (jotka näyttivät pipoilta) ja parimetriä ketjusilmukkaa.
Oppia ja edistystä ikä kaikki! Huomaan ilokseni ma.

Ohi kiitäneeseen viikkoon mahtui uuden kirjan esittelytilaisuus Naistenillassa Vaasassa.
Huom!  Ei minun kirjani. Se kirja ei ole vielä ollenkaan kirjoissa, eikä kansissa.
Jouduin lähtemään kaiken kesken pois, kun hovikuskilla oli kiire.
Viehättävä lämminhenkinen tilaisuus ja salaa toivon, että minäkin voisin samanlaisen pitää...
Tilaisuudessa oli nuoria kauniita naisia kuulijoina. Tietysti, kun aihe koski mm. lastenkasvatusta.
Ajattelin, miten äkkiä kolmisenkymmentävuotta on kohdallani luiskahtanut. Noin vain ja hupsista keikkaa!!! Lapseni ovat jo keski-ikäisiä ja äitinsä vanhuusiässä. 65- vuotiasta tituleerattiin jossain lehdessä vanhukseksi.
Jos, koskaan, niin esitelmää kuunnellessani suonikohjuja kutitti ja rasvalätti rinnuksillani suorastaan huusi olemassaoloaan.
Huomasin pari muutakin fläkkiä eripuolilla villaröijjyäni päällysvaatteet riisuttuani.

Sain kuitenkin kivan idean vieressäistuneelta naiselta. Ehdotuksen kirjoittaa runo nimeltä
VENYTETTY JOULU.
Runo on kirjoitettu ja kertaalleen jo lausuttukin oikein yleisön edessä.

Ylistaroon ajelin tuhatta- ja sataa vuoden viimeiseen kirjoittajapiiriin lauantaina.
Tällä kerralla opettajalle luettiin tekstejä, joita olimme kirjoittaneet ja hänen piti arvata, kuka hengentuotteen takana olisi.
Neljästä kirjoitusnäytteestä opettaja arvioi puolet oikein ja puolet pieleen.
Minun kirjoitukseni arvauksessa, jonka Saga (nimi muut.) ansiokkaasto esitti, opettaja osui oikeaan.
Yritin ihan hirveästi muuttaa TYYLIÄNI, että se ei paljastaisi mitään.
Ei onninut. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee.
Keväällä kirjoituskurssilla pidetään vielä sellainen arvauskilpailu, että me oppilaat arvuuttelemme toistemme hengentuotteita. Opettaja lukee.
Alan jo nyt kirjoittaa, siis niin tuntematonta pränttiä, etten itsekkään arvaa sitä, kun toisen lkemana kuulen.
Palkintona lauantaina oli ylimääräinrn suklaamälli voittajille.


Pappilassa pidettiin runomatinea sununtaina ja siellä minä leuat louskuen sen "Venytetty Joulu"-runon takellellen luin.
Runo oli taas niin uusi, etten itsekkään sitä oikein ymmärtänyt, mutta nimi oli ainakin hieno.
Hohhoijjaa! Mutta hyvin asiat ottivat venyäkseen.
Kielikin kääntyili sulavasti suussa, eikä sydänkään noussut Aatamin omenaa korkeammalle.
Huomenissa pääsen lausumaan venytys-runon uudestaan. Uudelle yleisölle.
Ehkäpä kirjoitan vielä tänään uudenkin runosen. Who knows?

Joonathan oli meillä viikonloppuna.
Hieno nuori miehenalku. 13v on hieno ikä.
Keittelin hienon miehenalun mieliruokia: makaroonivelliä, muusia, lihapullia ja köyhiä ritareita.

Viikko päättyi Nikolainkaupunkireissuun.
Siellä Euroopan ihanimpaan ja kauneimpaan kirkkoon Sunnuntaiseuroihin, tai mikä niiden sunnuntaiseurojen nimi nykyään on?
Hyvät seurat kumminkin.

Näihin kehuihin lopetan löpinät tällä haavaa. Peli jatkuu ja kirjoitukset jatkuvat ensi maanantaina.
Siihen saakka adjö täältä Letkikseltä.
T: Kaisa Snöhiutale-Virkkunen
----------------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 99-103

Olen oppinempi kuin kaikki opettajani, kun tutkin sinun liittosi säädöksiä.
Olen viisaampi kuin kansan vanhimmat, kun noudatan sinun säädöksiäsi.
Pahan poluille en jalallani astu, minä tahdon totella sinun sanaasi.
Sinun päätöksistäsi en poikkea syrjään, sillä sinulta minä olen oppini saanut.
Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi.
Ne maistuvat hunajaa makeammilta.