maanantai 30. lokakuuta 2017


Vaikeaa on  meikäläisensorttisella blogistilla aina varsinkin näin maanantaisin, kun haluaisi  aloittaa mhvv:n uusilla ja färskeillä kuvilla, mutta on valokuvaajana ympyrkäinen nolla (0).
En kerta kaikkiaan ole ollenkaan, enkä mitenkään innokas valokuvaaja. Kadehin aina niitä, joilla on herkullisia kuvia herkullisista aterioistaan ja kaikesta muusta sen sellaisista harrastuksistaan ja toimistaan.
Kamera on aina jossakin muualla kuin minä ja hyvät kohteet. Varsinkin sapuskaa jos haluaisi kuvata, niin lautanen on aina jo nuoltukin, ennenkö muistan kameraa olevan olemassakaan.

Kännykässäni on hyvä kamera, mutta sillä en osaa filmata alkuunkaan.
Yleisillä paikoilla en edes KEHTAA kuvata kännykällä. Kaikki näkisivät heti, mimmonen mummu on asialla. Siis sellainen, joka ei tiedä, mistä edes painaa, kun kuvataan. Tilanteet ovat ohi ja loppu (vähä samalla tapaa kuin kerroin ruokalutasille käyvän), ennenkö saan pengastettua kamerakännykän sivutaskusta esille.
Kauan yritin kuvaa yrittäessäni painaa siitä namiskasta, mistä kännykkä (Lumia 610) sammutetaan! Ihmettelin kovasti, kuinka ei tapahdu mitään. Sitten keksin, että pitääkin näpäyttää itse kuvasta, kun seurasin, kuinka muut ottavat kännyköillään kuvia koulujen päättäjäisissä ja joulujuhlissa sun muissa.
Se, että sormella napautetaan itse näkyvää kuvaa, tuli tietooni täydellisenä yllätyspommina.
Siinähän tärskähtää koko härveli ja siitä seurauksena kuvastakin tulee tärskähtänyt.
Varmaan neuvoa ja ohjetta olisi saatavilla mononmoista, mutta minä en jaksa syventyä minkään sorttisiin neuvoihin, enkä ohjeistuksiin. En, en ja en. Siitä syystä alankin hissukseen lipua osaamattomuuden alkukantaiseen kuiluun, mitä nykyajan vekottimiin tulee.

Olin saada sätkyn, kun kuulin uutisista tässä jokin aika sitten, että puhelimella&kameralla aletaan maksaa kauppojen kassoillakin. Väläyteltiin, että saattaapi tulla ainoaksi maksuvälineeksi kassoilla ja luukuilla. Voi olla, että ymmärsin väärin, kun en kuule kotona mitään. Kuulokojeet ovat visusti piirongin päällä.
Tästä kännykkämaksusysteemistä varsinkin nuoret ovat kuulemmaasti innoissaan. Toki sen ymmärrän. Nuoret ovat eri vesillä pestyt kuin sota-ajan jälkeen syntyneet ikäpommit.
Minä en ole ikinä ollut innoissani mistään härvelistä. Nuorenakaan. Silloinkin oli jo kaikenmoista. Ula-radioo, levygrammaria jne.
Astianpesukoneesta olen ollut innostunut sen keksimisestä lähtien.Varmaan te kaikki muistatte sen usein kertomani jutun, kuinka meille aikoinansa, useita vuosikymmeniä takaperin hankittiin tällainen rakastamani astianpesukone?
Ehkä kuitenkin löytyy joku, joka ei muista ja niinpä kerron sen taas:
 Noin puolivuosisataa sitten meille tuli yllätysvieraita (2kpl). 
Ehtoisana emäntänä aloin ensikuulumiset vaihdettuamme kahvinkeittopuuhiin.
Katoin tarjoilut ja kupit kammarinpöytään. Neljä kahvikuppia, nisulautanen plus sokeriskooli.
-Vähä ny kurijaa, ku ei voira juara kaffia kotoosesti köökinpöyrän ääres.  Siälon joka paikka täynä paskaasia astioota, sanoi Magnus kaffia hörppiessään.
Olisin voinut vajota maan alle. (Pöydän alle pätkänverran jo vajosinkin).
-Niin, hehehehehhe...nauroin minä suupielet alaspäin ja nieleskelin kurkkuun juuttunutta juntanpalaa.

Muistan, että kyseessä oleva vierailu oli sunnuntaina ja muistan, että ilmoitin Magnukselle vieraiden lähdettyä hakevani huomenna (maanantaina) astianpesukoneen.
-Eihän meilloo paikkaakaa, eikä johtoja...yritti Magnus ykyttää.
-Paikka löytyy, vaikka sängyn vierestä ja johdot vedetään niin pitkät, että varmahan ylettyy, vaikka naapuriin saakka...
Ja niin tehtiin. Paikka löytyi, eikä se ollut lähelläkään sänkyä, eikä johtoja tarvinnut naapuriin saakka kiskoa.
Siitäkin huolimatta, että on koneet ja vehkeet, keittiö pakkaa joskus olla täynnä pesemättömiä pilkkumeita, mutta ei ihan niin usein kuin silloin, eikä ihan kaikki astiat.
Tosin eihän silloinkaan ihan kaikki astiat likaisina olleet. Neljä kahvikuppia oli ihan puhtaana. Kukaan ei olisi tiennyt yhtään mitään, jos Magnus ei olisi alkanut surkuttelemaan juontipaikkaa.

Alun valokuviin mennäkseni, niin ne ovat luultavasti moneen kertaan olleet esillä sivuillani.
Tuota leipäkuvaa katselen aina silloin tällöin ja joka kerta ihmettelen, mitä siinä on päällä?
Näyttäisi ihan perunamuusilta. Sitä se varmaan onkin.
Toinen kuva on hyvin ajankohtainen. Olen ollut aikaani edellä jälleen kerran. Kyllä silloinkin jo, kun sen piirsin, Suomeen tuotavista pandapariskunnasta hohkattiin, mutta ei sillä siivolla kuin nyt.
Joskus sitä ihmislapsi vaan on ajan hermolla enemmän kuin hoksaakaan. Siitä saan kiittää piirustuskurssia ja sen aina ajanhermolla olevaa vetäjää Masa-Etiasta.

Tänään on piirustuskurssipäivä. Minulla on monta ideaa muhimassa harvassa pääkopassani. Hyödynnän niitä omistamassani KAISAN KORTIT-puljussani.
Kaikenkarvaiset kurssit ovat piristäviä. Eritoten piirustuskurssit. Menkää ihmeessä, jos teillä on joltisenkinmoinen piilevä taito hyppysissänne.
Magnus on kuvannut tuon pandakortin. Lappeelleen. Sanoi, että sen saa itte aina laittaa suarahan, ku tarttoo. Lienee turha edes mainita, että minä en löytänyt napukkaa, josta painamalla kuvan olisi suoristanut. En edes paikkaa, josta olisin alkanut edes etsimään.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on 4 (fyra) merkintää. Yhden päivän päältä merkintöjen päälle on vedetty henkseleitä ja kaikkia menoja ei ole ylös kirjoitettukaan. Pitäisi kyllä olla.
Olen huomannut, että joku hauska meno on kokonaan jäänyt jälkipolville kertomatta, kun ei ole ollut mustaa valkoisella. Se on harmi se. Aionkin muuttaa tapani.
Vaikka kuinka tuntuisi, että tämän minä muistan kertoa, niin  näillä vuosin ei tunteisiin ole enää luottamista.
Olen tullut siihen ikään kuin äitini oli silloin, kun hän alkoi kirjoittamaan lappuun kulloisenkin menonsa ja mitkä niiden menojen perimmäinen tarkoitus oli.
Kuten sekin lappu, joka oli pöydänkulmalla ja josta sen luin, kun hän oli lähdössä kaupunkiin.
Siinä luki:
Helmi ja Manu
Apteekki.
Nurkkakaappi
......................
-Etkö sä muista nurkkakaappia ilman, että pitää laittaa lapulle? kysyin ja nauroin ehkä hivenen tarpeettomankin kovaa, koskapa äitini närkästyneenä selitti, että kyllä hän sen muistaisi, mutta pitää olla JÄRJESTYS.
-Ensin kylään, sitten apteekkiin, sitten nurkkakaappia katselemaan ja ostamaan, selitti äitini.

Viimeviikolla jäi KD:n piirihallituksen kokous Östermyyrassa väliin kaikenlaisten sattumien vuoksi.
Kaikenlaisille sattumille ei aina voi mitään. Se ei tahtia haittaa. Ensikerralla sitten uudella innolla ja yrityksellä.
Perjantaina intoa ja yritystä löytyi 4:ään eri kohteeseen. Kaikki Nikolainkaupungissa.
Ensiksi menin tapaamaan kansakoulukaveriani Ansaa (nimi muut.)
Ansan luota Aija-Kanitan tykö ja sieltä Joulun Lapsi-joululahjapaketteja pakkaamaan.
Minulla on ilo ja onni saada kuulua tiimiin, joka pitkin vuotta kerää tarvikkeita, kutoo lapasia, pipoja ja sukkia, neuloo vaatteita ja pehmoleluja jne. niin, että näin lokakuun lopussa on materiaalit kasassa pakkaamista varten.
121 pakettia saatiin kasattua ja materiaalia jäi vielä jälkipakkauksiinkin.
Aluksi, ennenkö aloimme pakata, joimme tietenkin kahvia runsaasti ja söimme kaikkia herkkuja vieläkin runsaammin (puhun ennen kaikkea itsestäni).
Sain myös syömisen ja pakkaamisien välissä lukea runoja uudesta Tulppaaninippu-runokirjastani.
Se oli omiaan kiihdyttämään tunnelmaa (puhun taas ennen kaikkea itsestäni).
Tulppaaninippua myöskin ostettiin ja se taas kiihdyttää lähetystyötä.
Mainittakoon myös se, että minä en kudo, neulo, tai muutenkaan laita kortta ristiin tavaroiden hankkimisessa. Laitan pikkuruisen summan rahaa tilille ja muut ostavat, kun näkevät, että halvalla saa vaatetta ja lelua.

Lauantainakin minulle tuli yllättävä tilaisuus lukea pari runosta em. nippusesta.
Olin, kuinkas muuten, taas naisten iltapäivässä. Tällä kertaa ihan vaan vieraana. Isonkyrön Helluntaiseurakunnan naisten järjestämässä juhlassa.
Maija (nimeä ei muut.) kävi supisemassa korvaani, että onko runokirja följyssä ja jos onpi, niin voisinko ottaa ja lausuarätkäistä muutaman runon?
-Minulla on aina runokirja autonpenkillä ja minua ei tarvitse kahta kertaa pyytää, jos ja mikäli lausumisesta on kyse!
Niin sitten tehtiin ja en ehtinyt paljoa edes jännittää.
Typeräksi tollukaksi kyllä tunsin itseni siinä, kun kaakersin puhujapönttöön, mutta se ei enää juurikaan haittaa. Päinvastoin! Ellen tuntisi itseäni sanoinkuvaamattoman typeräksi tollukaksi, voisin pian ylpistyä. En voisi mennä  sateella ulos. Sataisi sieraimiin.
T: Kaisa Vattennäsa-Sierander
----------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja
1:9-13
Jumala sanoi:
"Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan,
niin että maan kamara tulee näkyviin."
Ja niin tapahtui.
Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi ja
sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi.
Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
Jumala sanoi:" Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja
ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä."
Ja niin tapahtui.
Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita,
jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä.
Jumala näki, että niin oli hyvä.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.



maanantai 23. lokakuuta 2017


Täällä vinttipöksässä taas kirjoittelen  mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon, eli mhvv:tä.
Vieressä tyhjä persikkajääteemuki ja kalenteri, joka viimeviikon kohdalta ei ihan tyhjä olekaan. Päinvastoin siis kuin edellisviikon aukeama.
Hetki sitten vieressä, tosin lattialla, oli hiiri. Tosin hyvin kuollut sellainen.
Oli jäänyt kahden (two) killerin loukkuun. Sitä minä sanoisin kyllä jo ns. superhuonoksi mäihäksi. 
Yleensä yhdessä Killerissä on yksi hiiri, mutta nyt hiiriparka oli kahden killerin satimessa.
Ei kiva, mutta toisaalta taas, olen sanonut niille, että meille sisätiloihin jos pränkäävät, käy niille aina väärin!
Jos olisi tarkoitus, että syksyn tullen ihmisten kuuluisi ottaa ja kerätä kyseiset elukat tupien lämpöihin, niin ei niille liioin satimia asetettaisi (ainakaan meillä).
Tämän kaksitoista vuotta kun olemme täällä asuneet, kyseiset siimahännät ovat olleet jokasyksyinen riesa.
Hämmästyin kyllä, kun tänä vuonna ensimmäisen paskiaisen (etten paremmin tuu ja sano) jäädessä loukkuun, ei ällöttänyt oikeastaan yhtään. 
Päinvastoin ajattelin aika rauhallisesti, että kas, syksyn ensimmäinen siimahäntä on joutunut loukkuun ja päässyt autuaimmille juustoapajille.
Kellarikuopassa, jossa säilytämme kallisarvoisia puolukkasurvosämpäreitämme, noita viiksivalluja varmaan suorastaan vilisee. Ainakin, jos marjaämpäreiden kansien päällä olevista sontapipenöistä jotain voi päätellä.
Pipenöpaljoudesta tuohtuneina panimme etikkaa mataliin astioihin ja valkopippurijauhetta kosolti kansien päälle. Ans katsoa, minkä vaikutuksen ne ovat karvapalloihin tehneet, kun seuraavan kerran ämpäri kuopasta ylös nostetaan ja hilloa pienempään astiaan syötäväksi kaapaistaan. 
Luulisi, että hiirulaisia hiukan hytisyttää, kun nokkansa etikkaan tuikkaavat ja valkopippuria henkeensä vetäisevät. Mahtaa niitä ottaa aivoon sekin, että marjahillo on tiiviisti peitetty kannella. Varsinaista syötävää kellarissa ei ole yhteentoista vuoteen ollutkaan.
Ensimmäisenä vuotena viljelimme pottuja,  porkkanoita ja punajuuria ja asettelimme ne hellin käsin, miltei yksitellen, kuopassa oleviin laareihin. 
Kun Magnus sitten ensimmäistä kertaa laskeutui kuopasta soppaperunoita hakemaan, huomasi hän, että vihannesten ja perunoiden päällä oli pidetty pirskeitä. Oli syöty, riemuittu ja paskottu! Hiiret olivat hilluneet oikein olan takaa sankoin joukoin.
Emme pystyneet syömään yhtäkään perunaa, emme ensimmäistäkään porkkanaa, saatikka punajuurta. Kertakaikkisesti emme pystyneet.
Yritin ajatella, että ehkä nämä tämän seutukunnan hiiret ovat terveitä. Eivät kai kaikki pohjalaiset hiiret voi olla sairaita? Kaikkien kaameiden röppörien ja bakteerien kantajia ja tautien levittäjiä? 
Oli kuinka oli, pihanperälle kesän juuressaalis kannettiin.
Sen koommin ei kuoppaan ole kannettu mitään (paitsi nyt ne kannelliset marjaämpärit).
Magnus sanoi, silloin 11 vuotta sitten olleiden kemujen jälkeen, jotta minen rupia Hälävän hiiriä ja rottia ruakkimahan. Saavat itte kattella syämisensä ja juamisensa!
Olen kyllä hänen kanssaan samaa mieltä. Ei kannata.

Olemme joka vuosi sen jälkeen (tai siis Magnus on) istuttaneet perunoita vain sen verran, mitä maasta päin syömme. 
Viime viikolla nostettiin (tai siis Magnus nosti) viimeisen satsin uusiaperunoita maasta (kts. alun kuva). Perunat olivat loppuun asti kuin vastamunittuja munia ja niin hyviä, että vesi herahtaa kielelle, kun katseleekin kuvaa.
Mahtaa hiiriä ottaa pattiin kuoppakellarissa rymytessään: ei perunoita, ei mitään, ainoastaan etikkaa ja valkopippuria!

Toisessa kuvassa Magnus katselee Veetin kanssa TV:tä. Varmaankin luonto-ohjelmaa, koskapa Magnus ei juuri muuta TV:stä katso (tietenkin uutisia ja huutokauppakeisaria lukuun ottamatta).
Veeti, tuo ihana hoitolainakoiramme, haettiin torstaina pois.
Niin hellyttävää jälleennäkemistä en ole kuuna kullan valkeana nähnyt kuin tuona nimenomaisena torstaina. 
Bär-Lizzyn, Veetin oikea omistaja (nimi on muut.) tullessa tupaan ja nostettua Veetin lattialta ylös syliinsä, kiertyi se emäntänsä kaulan ympärille kuin puffiksi ja siinä se oli hievahtamatta koko sen ajan, kun juteltiin viikon tapahtumista puolin ja toisin.
Ihanaa oli sitä iloa katsella ja ihanaa oli Veetiä hoidella. Runsaasti meitä hoitajia myös "lahjottiin" Puolukoita, rusinoita, saunatuoksuöljyä, kynttilä, persikkajääteetä...
-Näitä pitää nauttia silloin, kun kaipaa tassuterapiaa, luki Veetin hoitokiitoskortissa.

Ennen kuin menen viimeviikon muihin tapahtumiin, kerron tästä päivästä hivenen.
Olin illansuussa piirrrrustuskurssilla.
Sain edelliskerralla alkamaani kolmatta joulukorttia raapustettua aikalailla eteenpäin. Olisin saanut valmiiksikin, mutta penaalissa (vanha jäätelörasia) olevat tussit olivat kaikki kuivettuneet.
Kipaisin sadan (100) metrin päässä olevaan kauppaan ostamaan uusia, todetakseni vain, että tuli hätäpäissä ostettua liian paksuja. Paksuilla tusseilla ei voi tehdä muuta kuin kirjoittaa ohjeviestejä kotiinjääville.
Opettajalta saamallani lainatussilla tussailin sitten hiukan ääriviivoja sieltä täältä.
Sainkin mielestäni hyvän uudenkin idean. Neljänteen joulumarkkinoille tulevaan uuteen korttiin. Laitan sitten kuvia, jahka ollaan siinä pisteessä, että on valmista.
Kohta pitää siinä pisteessä ollakin, koskapa Jouluun ei ole enää kuin kaksi kuukautta.
Ihanaa!
Sanoin Charlesille, että aloitan tällä viikolla joulusiivoukset. Kerroin, että alan systemaattisesti ja ennalta suunnitellussa järjestyksessä, siivota jokaista komeroa, laatikkoa, kaappia ja kojua, unehuttamatta seiniä, ovia, pieliä, puolia...
-Eikö tuo lähentele jo hulluutta? kysyi Charles. -Etkö sä nyt justiin siivonnut kaikki?...
-Joo, kyllä, mutta kaikki on taas sekaisin ja yltä päältä sitassa, kanahkassa ja liitassa, vastasin minä.
Siitä juohtui keskustelu näiden sanojen perimmäisistä merkityksistä ja vivahteista ja siitä, saako edellämainitussa olotilassa olevia paikkoja oikeastaan ikinä puhtaaksi?

Viikon keskivaiheilla olin Vimpelissä asti. Naisten illassa.
Minä sain lukea runojani ja oli minulla pieni puheenpätkäkin. Puheenpätkissä tunnen aina liikkuvani kuin heikoilla jäillä. Se johtuu siitä, että kunnon puheiden pitäisi aina olla sellaisia, että ne puhuttaisiin ilman papereita. Ja jos on papereita, niin niitä ei pitäisi tuijottaa koko ajan, eikä posmottaa ilman, että kertaakaan katsoisi yleisöön.
Minä en pysty sanomaan edes omaa nimeäni ilman hiestä rypistynyttä paperia kourassani.
Siihen olen jo aikoja suopunut, että runonlukemisissa en ilman papereita, tai kirjaa pärjää.
Runoja lukiessani pystyn kuitenkin, ainakin silloin tällöin, nostamaan katsantani pois petyykeistä ja tuijottamaan, asiaankuuluvan traagillisesti laipioon, tai vastapäiseen seinään.
Yleisöä en uskalla tutkailla ollenkaan. En nuorempanakaan (about 30 vuotta sitten) pystynyt, saatikka nyt, kun ikää on tullut runsaasti ja ärräkin alkanut pahaaenteisesti sorahtelemaan. Vanhoilla runonlausujilla pukkaa aina käymään niin, että ärrät sorahtelee.

Vimpelissä oli hyvä ilta. Oli mieluista matkaseuraa ja näin kaksi entistä työtoverianikin, jotka olivat samalla postikurssilla kuin minäkin. Oi niitä aikoja ja oi sitä Postia, joka silloin oli. Nelisenkymmentä vuotta takaperin.

Torstain päällä kalenterissa lukee huonolla käsialalla präntättynä: pappilan avaimet.
Minun tehtävänä oli noutaa avaimet valmiiksi sunnuntain Naisten kesken iltapäivää varten niin, että pääsisimme Elisan kanssa keittelemään kahvia ja koristelemaan pöytiä tilaisuutta varten.
Ja, että pöydät saataisiin koristeltua (liinoilla, enkeleillä, suklaanannoilla) niin piti ne myös kasata. Tai siis nostella kasasta ja oikoa kintut.
Se homma olisi meikäläisen suonikohjuisilla käsillä kyllä jäänyt tekemättä.
Veikkaan, että monilta kohjuttomiltakin ottaa lujille. Ovat ne niin jytyjä ne uudet pöydät.  Raskaita ja  suuria. Ovat ne pöydät kyllä sitten kieltämättä kyllä hyviäkin ja tukevia, jahka ne vaan saa pystyyn.
(Vähä kuin sen entisen miehen hevonen, joka oli hyvä, kun vaan ensiksi sai pystyyn).

Naisten kesken iltapäivä onnistui taas hyvin, vaikka ensin näytti, että ei.
Puhujaksi kutsumamme  Pike (nimi muut.) nimittäin ei päässytkään tulemaan paikalle sairastumisen takia. 
Juontajana toiminut Ewe sanoi oikeaan ja osuvasti, että tarvittiin kolme naista korvaamaan yksi Pike!
Ne kolme olivat Bär-Lizzy (nimi muut.), Bäro (nimi muut.) ja minä. 
Hyvin ja hienosti meni kaikki ja tässä kehottaisinkin kaikkia maamme naisia menemään aina naistenpäiville ja iltoihin, jahka vaan semmoisia jossakin järjestettävän näkevät.

Onnittelen, jos olet tänne saakka jaksanut kahlata ja palkinnoksi lopetan tältä erää tähän.
T: Kaisa Kahlander-Palkkerstrand
-------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:6-8

Jumala sanoi: "Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan".
Jumala teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle.
Niin tapahtui ja Jumala nimitti kannen taivaaksi.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.






tiistai 17. lokakuuta 2017


On syysloma ja silloinhan sattuu ja tapahtuu aina kaikenkarvaista. Niin myös meillä.
Sattuu ja tapahtuu niin, että maanantairutiinit siirtyvät ja vaihtavat päivää.
Sellaistakin mukavaa sattuu, että kadonneiden valokuvien mysteeri selviää.
Ne eivät olleet siirtyneet tietokoneelle ollenkaan.
Kiitos vaan, Rautalintu, hyvästä neuvosta. Menin neuvosi jälkeen heti klikkaileen kyseisestä osiosta, mutta ei näkynyt mitään. Ei niin yhtikäs mitään. Tietenkään, kun kuvat olivat ja pysyivät kameran uumenissa.
Tiettyä ja asioiden kannalta merkittävää näpykkää, en ollut kiihdyksissäni ja useiden yritysten jälkeen hoksannut painaltaa lainkka ja muuta ei tarvittu. Eihän kone sentään pysty sellaista tekemään, mihinkä se ei tumpelolta käyttäjältä saa edes heikkoakaan käskyä.
Magnus sai kaikki esille, konemies kun on ja tekipä mieleni laittaa nyt kaikki "kadoksissa" olleet kuvat esille, mutta sentään maltoin mieleni.
Ei mene kauaa, kun taas kaipaan uusia kuvia kehiin ja jos "kadonneet", mutta löytyneet tänne heti läväytän, niin kohta pian ole taa mitään uutta laittaa tilalle. Siksi paljon vetelä valokuvaaja minä olen.


Ennenkö alan selostaa ylläolevia valokuvia ja niihin liittyviä juttuja, haluan töräyttää komeat fanfaarit mielikuvituskornetillani. Olkaapa hyvät: 
TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!
Lukijakuntani on lisääntynyt taas yhdellä ollen nyt 72!
Rakkahasti tervetuloa joukkoon ihanaan!
Samalla haluan töräyttää ihan yhtä terävän töräyksen teille muille lukijoilleni. Teille,  jotka ilman kirjautumisia sivustoillani käytte mhvv:n lukemassa. Ellei teitä kaikkia sorttimentoja olisi,  olisi tuskin mhvv:täkään. Tyhjille seinille on tympeää kirjoitella ja siitä syystä lopettaisin mhvv:n luultavasti tykkänään, kuten niin usein olen sanonut.

Tuosta useinsanomisesta tuli mieleeni Vivianni. Tämä ihana neiti oli meidän ilonamme pari yötä.
Tänään kööräsin hänet takaisin Nikolainkaupunkiin. 
Ajomatkalla kertoilin hänelle kaikenlaista kivaa ja vähän hassua, mitä hän pienenä on tehnyt.
Joka jutulle hän nauroi iloisesti. Kertaakaan hän ei sanonut, että MUMMU, TUON MÄ OLEN KUULLUT JO SATA KERTAA! (Niin kuin onkin). 

Neidin syyslomavierailusta johtuen en ehtinyt teille eilen kirjoitella. Piti, korjaan: SAI pelata Unoa, m-Pekkaa ja piiloitella avainta niin ahkerasti, että kirjoitukset piti siirtää.  
Mutta hätä ei ole tämännäköinen. Jos eilen jäi kirjoittamatta, niin tänään kirjoitan tuplasti! (Heh heheh...älkää säikähtäkö. Yritän olla hyvin suora-,virta- ja lyhytviivainen kirjoituksessani.
Charles aina sanoo, että onko näiden minun maanantailötinöiden pakko olla aina niin mahdottoman pitkiä? 
Kun tarkemmin ajattelen, niin ehkäpä ei. Oikein tarkemmin, kun ajattelen, niin on minulle joku muukin sanonut, että jos ei ole asiaa, ei kannata kirjoittaa. Se on kyllä totta se. Mutta  minulla on mielestäni aina asiaa. Mielenkiintoista. Varrelta viikon.
Tällä kertaa ei kyllä ensinäkemältä uskoisi, koska kalenterin aukeama viime viikon kohdalta on valkoinen kuin nenänpää paukkupakkasella..
Siitä syystä kalenteri ei ole minulla edes mukana täällä vinttipöksässä, jossa aina viestejä teille kirjoittelen. 

Nyt hieman selitystä alun valokuviin.
Ensimmäisenä kuva Magnuksen voittamasta herkkukorista, josta muistaakseni jo revittelinkin viime kerralla. Muistaakseni paruin sitäkin, että minä en koskaan voita mitään.
Melkein kaikki herkkukorin herkuista  on jo syöty. Hyviä oli kaikki, kuten arvata saattaa.

Toisessa kuvassa on toinen syyslomalaisemme. Veeti. Hurmaava Veeti.
Näyttäisi, kuvaa kun katsoo, että Veeti olisi litistyksissä käsinojan ja Magnuksen vatsan välissä, mutta niin ei ole.  Veeti vaan on niin mahdottoman pikkuruinen koira, että  mahtuu joka paikkaan, eikä ole yhtään litistyksissä. Meinaakkaan. 
Että osaa olla ihastuttava koiranpoika tämä Veeti!
Luultavasti tulemme ehdottamaan, että voisimmeko saada ostaa sen ikiomaksi.
No, vitsi, vitsi!
Tosiasiahan on, että Magnus on allerginen koirille ja kissoille (muuten meillä niitä muutama olisikin) ja luulenpa, että sellaista tukkua rahaa ei löydy, jolla isäntäväkensä sen meille möisi. :D 

Luulenpa, että tämänkertainen jutunjuuri tyssää tähän, vaikka tuplajutulla alussa uhosin teittiä ilahuttaa.
Rupesin nimittäin oikein miettimään, että syysloman aika, eikä kenelläkään ole ehkä aikaa enempää lukeakaan. Pihanharavoimisten, siivousten, leipomusten, ynnä muiden välttämättä lomalla tehtävien töiden kanssa menee aika niin tyynni, ettei ehdi koneiden  ja kännyköiden ääressä roikkumaan.
Sillä viisiin ainakin meikäläisillä lomat pakkas menemään. Kotitöissä ja sairastelut päälle. Kunnon työntekijähän sairastaa vain lomilla.
Muistuu mieleen, kuinka aikanani työelämässä ollessani pyysin, tai oikeastaan en tietenkään pyytänyt, vaan ilmoitin äitiyslomasta työnantajani edustajalle. Puhelimitse.  Sain juuri ja juuri itkemättä, vapisevalla äänellä  kuiskattua  työnantajani edustajalle, että jäisin äitiyslomalle silloin ja silloin.
-TAAS?! karjui työnantajani edustaja punoittavaan korvaani.
-Niin, vastasin minä nyt jo suoraa huutoa kollottaen.
Kerrottakoon, että edellisestä ja siihen mennessä ainoasta äitiyslomasta oli kulunut jo kahdeksan vuotta. Silloin sai äitiyslomaa kuukauden ennen syntymää ja saman mokoman jälkeen syntymän ja silloin sattui olemaan tuollainen työnantajan edustaja luurin päässä.
Ehkä muistan asian hiukan liian väritettynä, mutta uskallan sen kertoa, koska kyseistä työnantajan edustajaa ei ole enää olemassa, jos kohta työnantajakaan semmoisena kuin se oli silloin. Vanhaan hyvään aikaan. (Vai oliko se tuossa tapauksessa niin hyvä? ;) )
T: Kaisa Gammalbratid-Kollojevski
-------------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja
1:1-5

Alussa Jumala loi taivaan ja maan.
Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.
Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" ja valo tuli.
Jumala näki, että valo oli hyvä.
Jumala erotti valon pimeydestä ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Tämänpäiväinen mhvv siirtyy syysloma-asioiden vuoksi huomiseen.
Toivon, että maanantai ei nyt mennyt kaikilta lopullisesti piloille! ;)

maanantai 9. lokakuuta 2017


Tunnin, valehtelematta tunnin, olen yrittänyt laittaa uusia kuvia tähän rakkineeseen ja sieltä mhvv(mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) sivun etukanteen, mutta tuloksetta.
Hirveä kurnutus ja klunksutus  kyllä kuului ja ohjelmapalkit sousivat ees sun taas, mutta mitään ei näkynyt missään. Mistään en löydä lataamiani kuvia. En niin mistään, vaikka ohjelma vakuuttaa, että lataukset on onnistuneesti vastaanotettunna ja paikoilleen pantunna.
Verenpaine nousi kohisten ja olisi huippulukemissa, ellei se sattuisi jo entuudestaankin korkealla olemaan. Sellaiset ovat tunnelmat viimeaikoina olleet.
Mutta mennäänpä päivitykseen:  eipä taas auttanut muu kuin panna vanhoja kuvia kehiin.
Yläkuva on niin vanha (ainakin kolme vuotta), että näkyvistä asioista ei ole oikeastaan enää mitään jäljellä. Pöytä ja tuolit ovat ulkovarastossa, marjat syöty, verhot kierrätyksessä jne.
Noh, pöydällä näkyvä liina kyllä on tallella. Jossain kaapin uumenissa likaisena. Likaisena siksi, että sitä ei voi panna pesukoneeseen, koska en saa sitä sen jälkeen suoraksi. Poppana on ihan omitekemä. Elämäni ensimmäinen poppana. On olemassa toinenkin omitekemä poppana. Joulupoppana.
Arvaatte, että sekin on likaisena samaisessa yläkaapiston pimeässä uumenissa.
Nythän kyllä Catherine on hankkinut mankelin, että voisin nämä rakkaat poppanat suoraksi saadakin, jos pesukoneessa ne pyörittelisin, mutta arveluttaa kuitenkin. Siinä on omat kiemuransa lähteä kiikuttamaan liinoja Vaasaan ja takaisin...
Mauno on tähän saakka kesäisin pessyt poppanat samalla kuin kotikolomme matotkin.
Leveällä, varta vasten mattoja varten väsätyllä lautalavetilla, se on onnistunut kuin rivertanssi (Magnuksen sanoja lainatakseni). Tänä vuonna mattoja ei ole pesty, joten ei myös poppanat ovat pysyneet plättisinä. 
Toinen kuva ei ole vanha. Se on on viimekesältä ja siinä näpöttävät Vivianni ja Joonathan. Lapsenlapsemme. Ainoat ja ihanat.

Tänään olin maanantaiseen tapaan piirrustamiskerhossa. 
Olen saanut kerhossa piirrettyä jo kaksi joulukorttia. Tosin olen jatkanut niiden piirtelyä kotonakin ja nyt ne ovat valmiita painoon. 
Aion kuitenkin piirtää vielä ainakin yhden uudenkin joulukortin ja sitä tänään aloittelin.
Se on tilaustyö. Tilaajana Magnus tilasi.
Hän pyysi kortin, joka kuvaa perhekunnan matkaamista reellä joulukirkkoon.
Aihe osoittautui meikäläisen vajavaisille taidoille liian vaikeaksi. Piirsin rekeävetävästä hevosesta näkyviin vain puolet. Takapään.
Korttia raapustaessani alkoi väsyttämäänkin ihan hirveästi. Voi olla, että kotona, siinä lähdön päälle syömälläni 52%:lla suklaamassamällillä oli oma osuutensa väsytykseen. Jaoin suklaalevyn kyllä kolmeen osaan (minulle, Magnukselle ja Charlesille), mutta silti sitä oli ehkä liikaa. Vieläkin pyörryttää ja hiukan tuntuu, että suklaavelli nousisi soppatorvea pitkin suuhun ja siitä pesuvatiin, joka kohtapuoliin pitää ehkä hakea vessasta...örk, mpf...örk...
Noh, ehkä olotila tästä tokenee...mutta kyllä vierähtää, ennenkö tämä likka chocoladea tuolla siivolla kitusiinsa änkeää.
Kaikki mässääminen sai alkunsa oikeastaan jo lauantaina. Nimittäin Magnus voitti Vaasan elomarkkinoilla herkkukorin! 
Olin lentää tuuskalleni, kun lauantai-iltana kotiuduin Hälvänmutkalle. Keskellä keittiönpöytää komeili suuri kori, joka oli sievästi  kietaistu sellofaaniin ja sidottu suppuun kauniilla vaaleanpunaisella nyörillä.
Olen aina ihmetellyt ja arvaillut kat...siis uteliaana, miltä herkkukorin voittajasta mahtaa tuntua asetellessaan sitä keittiönsä pöydälle. Nyt tiedän. Olkoonkin, että voittaja oli Magnus ja olkoonkin, että se oli aseteltu minun ollessani muualla.
Ilo oli ylimmillään ja söimme sillä istumalla jo kaikenlaista kopan moninaisista antimista.

Minä olin siis lauantain muualla. Nikolainkaupungissa Saaran synttäreillä.  Sieltä pyyhälsin Aija-Kanitan tykö.
Mutta ensin hieman synttäreistä. Siellä syötiin kaikkea ihanaa, kuten kalavoileipäkakkua, lihavoileipäkakkua, toscakakkua, mansikkakakkua ja kaikensorttisia piskettejä.
Puheita pidettiin myös. Se on selvä se ja laulettiin.
Nouyes (nimi muut.) piti hyvän extempore puheen, johon sankaritar loihe lausumaan, että katselevatkohan rakkaat edesmenneet omaisemme meitä täällä maan pinnalla?
Minä sanoin kovalla äänellä, että SAARA! NE PASKAT PIITTAA ENÄÄ NÄISTÄ MAALLISISTA. TAIVAASSA ON NIIN IHANAA JA HYVÄ OLLA!
Asiaa alettiin pohdiskella puolelta, jos toiselta. Minä sanoin (huoh...), että olisko kivaa, jos olis esim. leski ja edesmennyt puoliso katselisi makkariin, jossa uuden aviopuolison kanssa uinuttaisiin ja...

Enna (nimi käännetty) sanoi minulle ennen tuota keskustelua, että kuinka minä (siis mhvv:n kirjoittaja) olen niin hiljainen?
Sanoin teeskennellyn murheellisesti alahuuli väpättäen, että minusta on vanhemmiten tullut tällainen!
Enna muisteli huolestuneena minun olleen vilkas ja nauravainen.
Kerroin Ennalle totisen totuuden, että en ikinä ole ollut kova puhumaan ja mikään riemustarepeäjä en ole ollut koskaan.
Joskus tulee innostuttua ja puhuttuakin. Varsinkin ohi suun, kuten tuo taivasasia. Olisi pitänyt olla hiljaa ja käyttää suuta enemmän eri kakkusorttien syömiseen. Siitäkin huolimatta, että olen kyllä tismalleen sitä mieltä, että ei taivaasta omaiset, eivätkä muutkaan, meitä enää katsele. Jeesus kylläkin katsoo ja enkelit ja Isä.

Aija-Kanitalle luin mökkikirjaa ja nauroimme kovasti kaikille mukaville nelisenkymmentävuotta vanhoille tapahtumille.
On hyvä ja tarpeellista kirjoittaa "mökkikirjaa", eli  muita asioita muistiin.
Ajattelin itsekseni, että tämä blogi on meikäläisen mökkivihko. Saavat halukkaat aikanaan (ja tietenkin nyt) lukea kummonen muori se Kaisa on ja on ollut.
Lukemisesta muistuikin iloinen asia mieleen: Lukijakuntani on lisääntynyt jälleen yhdellä.
Nyt teitä on jo 71!!! 
On siis torventöräyksen paikka! TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!
Jos mikä, niin lukijakunnan lisääntyminen elähdyttää vanhenevaa sydäntäni. Mitä hyödyttäisi kirjoittaa tyhjille seinille? Ei sitten niin yhtään mitään!

Viimeviikolla käväisimme Ewen ja Matthewin kanssa Kurikassa. Krellin syyskokouksessa ja samaan syssyyn vietettiin Kurikan Krellin 40-vuotisjuhlaa.
Oli niin juhlallista, niin juhlallista ja ruokakin niin hyvää, ettei sanotuksi saanut.
Tarjolla oli mm. maksalaatikkoa. Onko mitään maailmassa niin hyvää kuin maksalaatikko? Ei ja niinpä minun ahdisti seuraavana päivänä ostamaan vielä kaupastakin maksaloodaa, koska en kehdannut äyskäröidä juhlissa lautaselleni niin suurta kasaa kuin olisi tehnyt mieli.
Minä en muutenkaan enää pysty äyskäröimään lautaselle niin paljon pötnettä kuin ennen pystyin.
En kertakaikkisesti (ja tietysti onneksiskin). Tulen sairaaksi.
Pallea muuttuu kivikovaksi, silmät kääntyvät nurinpäin ja rintapieltä polttaa.
Magnus on kehottanut tilaamaan lääkärin. Ei ole kuulemma normaalia, että ihminen, jolla on 30 litran vetoinen maharustinki, pystyy syömään vaan kaksi (2) desilitraa sapuskaa.

Eilen olimme Kohtaamispaikassa Vaasan kirkossa. Kohtaamispaikan jälkeen on aina kaffit, paitsi eilen. Jokaista kehotettiin juomaan kotonansa kahvit, koska oli tilojen varauksessa tullut jonkin asteen sekaannus. Meillä hälväläisillä ei ollut hätäpäivää, eikä kuura-aamua.
Menimme Asevelikylään kahville. Ja eikä siinä kaikki! Meille väännettiin pitsatkin. Sellaisia pitsoja kuin meille väännettiin, ei pysty tekemään kuin yksi ihminen tällä Telluksella ja hänen nimensä on Erkki.
T: Kaisa Tellunen-Vääntölä
-----------------------------------------------------

 Psalmi 25:12-13
Se, joka Herraa pelkää,
oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan,
ja hänen jälkeläisensä perivät maan.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017


Poikkeuksellisesti mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) ilmestyy jo sunnuntaina maanantain asemesta. Syystä, että huominen päivä on kiinnitikattu sen jokaiselta minuutilta 21:een saakka. Sen jälkeen en luultavasti jaksa kirjoittaa sananpalaa, vaikka usein mhvv:n tuohon aikaan kirjoitankin.
Syy huomisen uupumukseen on tällä kertaa se, että menen aamupäivästä, jatkuen iltapäivään iltapäivään puolukka metsään ja sen päälle piirtelemään.
Metsässä trompiminen ottaa raameihin, semmingin, kun muuten trompii ainoastaan sängystä jääkaapille.
Puolukkametsään on kuitenkin päästävä ja mentävä, koska syömme kosolti hilloa kaikkien ruokien kanssa. Olemme aina syöneet ja tulemme aina syömään niin kauan kuin meille puolukoita annetaan (kiitos vaan kaikille antajille!!!) ja itse jaksamme metsään niitä poimimaan kongota.
Paitsi puolukkametsään, niin minulla on tosiaan meno sinne piirustuskerhoon.Täytteeksi, kuten viime kerralla jo kerroin.
Olen hyvin innostunut siitä menosta (kuten viimeksi kerroin). Viimemaanantaina piirtämäni ja alkamani kortti on valmis ja toinen kortti, johon sain idean Masa-Etiakselta, on jo piirrettynä. Huomenissa aion värittää sitä mahdollisimman paljon. 
Eli summa summarum: Parempi siis on, että kirjoittelen viimeviikon riennoista teille jo tänään.

Kuvat ovat tuossa alussa ovat viime kesänä näpsäistyjä. Viime kesän ainoana aurinkoisena päivänä. Kuvissa on sutikukkapuska kuvattuna sekä taloomme päin, että siitä poispäin.
Sutikukka on upea kukka. Ilahdun aina, kun näen sen uljaat tupsut sojottavan jostakin päin piennartamme.
Tiedän varsin hyvin, että kyseessä on matoinen rikkakasvi, mutta...
Varsinkin viimekesänä tuo tiemmeposkessa rehottava kaunotar oli harvinaisen upea ja vehmas. Kuva ei ollenkaan tee oikeutta sen sinipuna-gredeliinisille kukinnoille.

Minulla olisi vaihteeksi ollut muutama uusikin kuva esille läväyttää, mutta en tiedä mihinkä ne joutuivat, kun siirsin ne kamerasta koneelle.
Kova kilinä ja kolina kyllä kuului ja kauan kesti, ennenkö 100% talletuksesta oli valmis. Missään ei kuvia kuitenkaan sen koommin näkynyt ja jos totta puhutaan, niin mielestäni  osa vanhoistakin on hävinnyt kuin ruppu Saharaan.Täytyy vaan toivoa, että ne löytyvät joskus. Niin färskit kuin vanhat.
Oli ehkä  liian pitkä väli edellisen ja tämänpäiväisen kuvientallennussession välillä.
Tällä muistikapasiteetilla varustetun ihmisen ei saa pitää päivää enempää taukoa minkään suhteen. Niin se on.

Viimeviikon menot ja tulot ovat kuitenkin vielä hyvin muistissa ja apuna on tietenkin kalenteri, joka avonaisena vasemman kyynärpääni vieressä tuossa juurikin komeilee.
Tiistain kohdalla on useampia nimiä ja paikkoja.
Kyseessä oli nimittäin jälleen taas sellainen päivä, jonka olin pyhittänyt useammassa kivassa paikassa käymiseen. Eli tuumasta toimeen ja puolen päivän tietämissä Saabin nokka kohti Nikolainkaupunkia ja illalla sama nokka Hälvää kohti sankassa sumussa.
Melkein kuin käsikopelolla pääsin kuin pääsinkin perille takaisin kotiin.
Hernerokkasumussa ajaminen on aika haastavaa, vaikka kyllä se aika haastavaa on kirkkaallakin ilmalla. Huh, huh! Jännittyneenä olen lukenut yleisönosastoja viime aikoina.
No, ei siitä sen enempää ja toivotaan, että asianosainen unohti kaiken runsaiden tööttäyksiensä jälkeen. 

Perjantaina saimme vieraita (tai kyllä Magnuksen veli plus vaimonsa aika tuttuja jo ovat. Kymmenien vuosien varrelta).
Ruuaksi tarjosin, kuinkas muuten, lihapullia ja gratiinia. 
Kiisseli kuuluu myös aina vierasmenuumme ja tällä kertaa tein sen mustista viinimarjoista.
Onnistui tällä kertaa muuten mahdottoman hyvin. En seurannut perunajauhopurkin kyljessä olevaa ohjetta, vaan laitoin oman pääni mukaan lusikallisia niin monta, että varmasti sakkoaa liemi.
Niin kuin myös sitten tekikin. Ei haitannut, vaikka kuppi olisi kumoon kellahtanut.
Kiisseli olisi ja pysyisi paikallaan. Mansikoita ja banaania sekaan ja herkku oli valmista suuhun kauhottavaksi (kermavaahtoa runsaasti kyytipoikana).

Meillä on vielä vieraita "varastossa" kutsuttaviksi. Sanoin Magnukselle, että on hyvä pitää pieni paussi, koska on aina samat tarjoilut.
-Eihän viarahat tiärä, mitä moomma muille tarijoollu, ihmetteli Magnus.
-Ei nih, mutta multa tulee lihapullia jo korvistakin!

Kyllähän sitä voisi tarjota vieraille ihan mitä vaan ja yhtä sun toista muutakin, mutta minä en ole mikään superkokki. Kaukana siitä. Ajatuskin jostain lampaansatulasta, tai viulusta saa hermot kireälle.

Lauantaina ajelimme Vaasaan seuraamaan uimakilpailuja.
Kuten kaikki tietävät uimahalleissa lämpöasteet huitelevat laihialaisten saunojen lämpötiloja (+32C).
Olin turnustanut päälleni pitkähiasta- ja pulttuista (varmuuden vuoksi syksy kun on) ja olo oli myös sen mukainen. Ei kuitenkaan niin paha kuin Magnuksella, joka jossain vaiheessa oli kuin hänet olisi ongittu vaatteet päällä altaasta.
Kyllähän sen ymmärtää, että lämmin on oltava, kun kilpailijat uikkareissa killistelevät, mutta happea olisi mukava haukata (ainakin tunnin välein). Tämä tiedoksi niille sadoille uimahallinhoitajille, jotka tätä mhvv:tä tälläkin hetkellä lukevat ja haukkovat henkeään.
Kisat olivat mainiot. Ei vähiten sen puolen, kun näki myös sukulaisia monelta suunnalta.

Vierailu Aija-Kanitan luona päätti mukavan päivän ja tyytyväisinä ajelimme pitkin kaunista Vähänkyröntietä kohti Kulleronkoukkua. Uusille lukijoilleni kerron, että meidänhän halmeilla melkein jokaisella neliömetrillä on oma nimi.
Kulleronkoukku on meiltä noin kilometrin verran kirkollepäin jos lähdetään. Kanttuurinmutkan jälkeen jos meille päin tullaan vähä jälkeen Forssin Ahteen jälkeen.
Selvyyden vuoksi muistutan, että meidän kotikolomme on Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähällänevalla (noin suurpiirteisesti ilmaistuna).

Tänään sunnuntaina olimme kirkossa. Mikkelinpäivää ja enkelien sunnuntaita juhlistamassa.
Kirkossa oli paljon lapsia ja kuulijoita muutenkin. 
Perhemessuissa meno on aina riemullista. Hyvin kuului kuitenkin saarna ja rukoukset sun muut, eikä haitannut pätkääkään lasten riemunkiljahdukset. Päinvastoin.

Iltapäivällä meillä oli Naisten kesken iltapäivä Vähässäkyrössä. Minulla oli kunnia toimia juontajana. Kuten aina, kun minulla on kunnia toimia jossakin, ymppään mukaan runojani johonkin väliin. Joskus useampaankin. Niin nytkin.
Lukemisestani juohtui se mukava asia, että runokirjaani haluttiin ehdottomasti ostaa. Sehän sopi hyvin. Minulla on aina kirjoja mukanani tällaisia tapauksia varten. Lähetyksen hyväksi menevät rahat. Evankeliumi menee eteenpäin ja se on hyvä asia näinä ankeina aikoina.
T: Kaisa Ankeinen
------------------------------------------------------
Psalmi 118: 24-26

Tämän päivän on Herra tehnyt,
iloitkaa ja riemuitkaa siitä.
Hoosianna! Herra, anna meille apusi!
Oi Herra, anna menestys!
Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä.
Herran huoneesta teidät siunataan.