maanantai 19. toukokuuta 2014

Välähdyksiä


Ylläolevat kuvat ovat luultavasti jo moneen kertaan  sivustoillani olleet, joten ei niistä sen enempää.
Jaa, mutta jos joku ensimmäistä kertaa raporttiani lukee, niin hänelle kerrottakoon, että yläkuva on eteisestämme (tai porstuasta, kuten täällä sanotaan).
Alakuva on meidän ulkosaunastamme. Sisäsaunasta ei voi kuvia ollakkaan, kun sellaista sisäsaunaa ei ole.
Noista ylimmäisen kuvan kävyistä myös sen verran, että tuo valkoinen ökömöntti ei ole hometta.
Se on tekolunta. Oikea lumihan ei näillä helteillä pinnoilla pysyisikään.

Uusia kuvia pitäisi olla koko ajan räpsimässä, että olisi sitten mitä esille laittaa.
Tuntuu kuitenkin, että kaikki kolkat joka neliösentit on tällä  plantaasilta jo kuvattu ja ikuistettu ja sivujen aluissa olleet.
Sitten, kun sitä menee muualle ja löytyisi sopivaa kuvattavaa, niin arvata saattaa, että kamera on piirongin laatikossa.

Magnus meni juuri tuota kuvassa olevaa saunaa lämmittämään.
Suihkussa ei kuulemma saa pestyä tarpeeksi puhtahaksi. Sen verran on tullut päivän askareissa tullut hiottua
Lämmintä riitti, kun istutimme mansikantaimia upouuteen mansikkamaahamme.
Tai siis Magnus istutti. Minä kaivoin taimille kokonaista viisi koloa ja olin viittä vaille läkähtyä.
Puutarhan perustaminen, sen jatkohoito, sekä kaikki muu tuhannen tekeminen on todella tuskaisan työlästä.
Reviskelin kuoppien kaivamisen lisäksi myös muutaman nokkosen marjapuskien alta ja muuta ei tarvittu! Tuskaisa "tästä ei tuu mitään ja näitä vastaan rimpuilu on turhaa"- fiilis präiskähti päälle kuin märkä, haiseva tiskirätti.
En ymmärrä, kuinka toisilla alkavat sormet syyhyämään heti, kun pikkanenkin paljas pläntti lumen alta loimottaa.
Lupasin kyllä helteen pehmittämänä (aika hiljaisella äänellä tosin), perata mansikkamaata (ja ehkä hiukan muutakin).
Pakkohan se oli luvata, kun puutarha-alaa on tuplattu.
Mutta kyllä asia niin on, että puutarhaihmistä minusta ei tule. Olisi se jo jotenkin käynyt ilmi näiden runsaiden vuosikymmenien aikana.
Sitä tälläinen kirjoittaja-ihminen on voimaton jo yksistään nokkosta vastaan pullikoidessaan.
Kun kyseisen polttiaisen kiskoo mielestään viimeistäkin juurikarvaa myöden irti maasta, on paikalla muutaman päivän kuluttua kaksi polttiaista. Entistäkin ehompaa ja ilkeästi pistävää.
Sama pätee kaiken rikkaruohon kanssa ja rikkaruoholajikkeitahan on tuhansia.
On se niin turhaa kaikki.

Ensimmäinen hellepäiväkin oli eilen ja sen myötä helteinen riita.
Minä en ole ikinä ollut viehkoimmillani armottomassa helteessä, enkä varsinkaan missään kulkuneuvossa.
Meidän kulkuneuvossamme ei nimittäin pelaa ilmastointi!
Se on talven mittaan mennyt kaikessa hiljaisuudessa rikki.
Puhun nyt sitikasta. Ooppelissahan ei sellaista ylellisyyttä  kuin ilmastointi, olekkaan.
Jotain lehmänhengen lämpöistä hohhailua vain jostain pienistä reikäsistä.
Eilen käväisimme päivällä Nikolainkaupungissa ja huomasin heti Letkutiemme päässä, että kaikki ei autossa ole kohillaan.
Magnus ei havaannu mitää outua, vaikka lämpötila kohoili jo kolmenkymmenen graaderin paremmalla puolella.
Illan suussa, kun  lähdimme Lapualle ja automme sisälämpötila oli koko matkan sama kuin laihialaisten saunassa, eli plus kolkytviis, Magnuskin myönsi, että vikaa on
Sanoin Magnukselle, että pitää putsata ilmastointituulettimen ritilä.
Tottakai vika johtuu siitä, että ritilä on tukossa.
Pölynimurin, ilmapumpun ja astianpesukoneen ritilät kun putsaa silloin tällöin, niin jo alkaa asiat lutviutua.
Magnus sanoi, että asia pitää tarkistaa ohjekirjasesta. Pitää tarkistaa, onko semmosta ritilää olemassakaan.
Sanoi Magnus kuitenkin pelkäävänsä, että näissä "uusissa" autoissa jos joku paikka prakaa, pitää uusia melkein koko kosla.
Tänään ei kuitenkaan ole ehditty mitään huoltokirjoja lueskella, kun on ollut ihan tarpeeksi hommaa ja hikoilemista muutenkin.

Paitsi ensimmäisiä helteitä, on meikäläinen ollut tänään ensimmäisellä retkelläkin.
Ukkonen on jytissyt ja meikäläinen joutunut siis  lähtemää retkelle.
Kaikki varmaan muistavat, että meikäläinen pelkää ukkosta ihan sikakovaa.
Eivät auta minkäänlaiset puheet, ei lohduttelut, ei vähättelyt, eikä sen sellaiset.
Minulta loppuu ja seisahtuu kaikki elimellinen toiminta, kun näen salaman olkoonkin, että kaikki vakuuttavat sen olevan viidensadan (femhundra) kilometrin päässä Hälvänmutkasta.
Menen ukonilmalla aina sisäeteiseen "retkelle".
Sisäeteinen on ikkunaton ja sen ovetkin saa säppiin niin, ettei päivä lmistään kohden äpi kumota.
Kannan eteiseen aina  nojatuolin ja nahkaisen jalkajakkaran, evästä ja patteriradion.
Silmille sidon valoaläpäisemättömän huivin.
Jaa, että enkö uskovaisena luota rukoukseen ja Jumalan apuun?
Totta kai luotan! Ilman niihin luottamista olisin tullut jo ajat sitten sekopäiseksi, harittavakatseiseksi ihmisraunioksi. Ties, vaikka kasvaisin jo koiranputkea.

Viimeviikon varrelle osui kolme eri tilaisuutta, jossa sain lausua runoja.
Ilmajoella, Kurikassa ja Lapualla.
Ja niin vaan kävi, että kaikista selvittiin aika pienillä vesikulauksilla ja sydämen vajaalyönneillä.
Tuttu "olet typerä, mutta paksu punkero&tankerolausuja"-fiilis kyllä tulvahti  mielen päälle  heti puhujapönttöihin kömytessäni, mutta siihen olen jo tottunut.
Fiilis saattaa pällähtää mieleen vielä seuraavana aamunakin, kun muistelen männyttä, mutta siihenkin olen jo tottunut.

Nikolainkaupungissa olimme esirukous-koulutuksessa kryptassa. Kesäkuussa Vaasassa on Suomen Lähetysseuran kesäjuhlat, johon esirukoustehtävään lupautuneita koulutettiin.
Meitä oli ainakin (en laskenut tarkkaan, koska en kehdannut venyttää kaulaani ja tuijottaa jokaista erikseen) kolmekymmentä paikalle kokoontunt. Kaikki naisia, paitsi Magnus.
Tulin surulliseksi. Missä kaikki esirukoilijamiehet ovat?
Olisi ollut mukavaa, kun molempia ihmis-sortteja olisi ollu tasapuolisen yhtä paljon näinä tasa-arvon kultaisina aikoina.
Noh, ehä heitä vielä ilmaantuu.

Viime viikon aikana on korttien piirustelu ja runojen-ja kaiken muunkin kirjoittelu jäänyt minimitasoakin nuivasemmalle tasolle.
Sen sijaan Facebookissa luuhailu on taas noussut samalle tasolle kuin ennenkin.
Minähän uhosin joku aika takaperin, että olen koneella vain illalla ja silloinkin vain hyytävän hetken.
Ei onnistunut, mutta aion kyllä ponnistella siihen suuntaan.
Plastiikkipussien käytönkin kauppapusseina uhosin lopettaa kuin seinään.
Se olisi varmasti onnistunutkin, jos olisin muistanut ottaa kangasväskyt mukaan kauppoihin lähtiessäni.
En ole muistanut kuin yhden kerran! :(
Ruumiinkulttuuria, eli punttien ja kumminauhojen nostelua ja kiskontaa olen sentään taas parinpäivän aikana harjoittanut, että ei kaikki asiat ihan päin prinkkalaa ole menneet..
Ainahan voi aloittaa alusta ja sen jälkeen taas alusta.

Nyt tämä likka sen sijaan lopettaa tällä kertaa jatustelun tähän. Ensi maanantaina alan alusta  ja sehän maanantai on tuossa tuokiossa
T:Marja Kaisa Punkersson-Pötkänder
--------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 139-144

Minä olen pakahtua raivosta, kun ahdistajani eivät piittaa sinun sanastasi
Sinun sanasi on taattu ja koeteltu ja palvelijasi rakastaa sitä.
Minä olen vähäinen ja halveksittu, mutta sinun säädöksiäsi en unohda.
Sinun oikeamielisyytesi on ikuinen, sinun lakisi on totuus.
Minä olen joutunut ahdinkoon ja hätään, mutta sinun käskyistäsi saan ilon
Sinun liittosi on iäti oikea
Auta minua ymmärtämään sitä, niin voin elää.




maanantai 12. toukokuuta 2014

Juhlallista humua


Viikko meni, samoin juhlat.
Yläkuvassa näkyvä kiisselikin on jo syöty parempiin suihin.
Yläkuva on näpsäisty äitienpäiväjuhlalounaan kattauksesta, joka lounas tarjottiin meillä.
Hyvin usein olemme lounastaneet juhla-atrian seurakuntatalolla.
Kaikenkaikkiaan seitsemän henkilöä oli Hälvänmutkassa näpöttävän rintamamiestalomme pöydän ympärillä.
Kahdeksankin olisi toki ollut, mutta Lyllania ei kutsuttu pöytään. Lyllan on tyttäremme koira, kuten kaikki varmaan muistavat.
Sen tarjoilu (jäätelöpurkillinen kylmää vettä ja lusikallinen maksalaatikkoa) oli katettu puuhellan viereen plaattialle.
Maksalaatikkoa oli tarkoitus tarjoilla Lyllanille enemmänkin, mutta yht´äkkiä edellisiltana kaikki muutkin olivat huomanneet, miten maukasta voikaan maksalaatikko olla ja näin ropeen pohjalle oli tosiaan jäänyt vain tuo lusikallinen.
Äitienpäivämenyyhyymme kuului  loiskare lohta. Uunissa paistettuna. Vihanneksia myös, tottakai, paistinpannusa&öljyssä kährästettynä.
Raikasta salaattia suureen lasikulhoon silputtuna, kuinkas muuten.
Jos mikä, niin mainoksissa ja ruokareseptissä maininta "tarjotaan raikkaan salaatin kera" ottaa minua kovasti aivoihin, kuten olen useasti aiemminkin teille kertonut.
Kuka maailmassa tarjoaa jotakin, vaikka nyt mitä, ummehtuneen salaatin kera?
En minä ainakaan. Enkä varsinkaan, jos joku tulee syömään.
Jälkiruoan jälkiruoaksi leivoin jo edellispäivänä täytekakun. (Jälkiruoaksi oli kuvassa näkyvää mansikka&karpalo&mustaviinimarja kisseliä).(Siis oikein kiisseliä tällä kertaa, eikä sementtiputinkia).
Tein täytekakunpohjan uudella reseptillä. Päätin, että 48 vuoden painimattokakunpohjat saavat nyt riittää.
Lisäsin kakkutaikinaan  tismalleen ohjeen mukaan perunajauhoja vehnäjauhojen sekaan.
Tuloksena oli vain hivenen kevyempi painimattopohja kuin ne 48 vuoden aikana tekemäni..
Seuraaviin juhliin ostan valmiin pohjan.
Kävi vielä kakkua täytellessäni niin, että kun tärisevin käsin osottelin hyvinkostutettua kansipuolta hillotetun, banaatitetun ja mansikkarahkatetun puoliskan päälle, niin puolet  levahti lattialle.
Onneksi Magnus oli muutama tunti aiemmin KLUURUNNU LAATTIAT (pessyt lattian), eikä kukaan ollut kävellyt hikisin kintuin juuri siinä kohtaa (hope so), (terveisiä vaan Asevelikylään) kokosin painimat...kakun puolikkaan lattialta käsiini ja levautin sen paikoilleen.
Kyllähän tulos hiukan turpiinsaaneelta vaikutti, mutta muutakaan ei ollut tilalle laittaa.
Laitoin onnettomuutta peitelläkseni hiean paksumman kerroksen kermaa lituskaiseen kohtaan ja siinä se!
Kermapinnalle ripoteltavaksi säästin karkkeja perjantaipussista.
Piti laittaa sellaiset kiellot ja ukaasit pussin kylkeen, että yöhiipparit säikähtäisivät ja uskoisivat, että mällejä ei saa syödä.
Toisessa kuvassa on siitä dokumenttia. Valitettavasti siitä  ei varmaan oikein saa kunnolla selkoa.
Suklaalevyyn piirsin pääkallon ja pussiin pyykkipojalla hurjan näköisen matamin kepakko kädessään.
Varoitukset auttoivat. Mitään ei ollut kadonnut.

Äitienpäivälahjaksi sain kolme (tre) puseroa. Oli kuulemma niin halavalla saanu.
Kaikki olivat mieluisia ja yhden niistä laitoin ylleni jo illan rientoihinkin.
Lisäksi sain kynsilakkaa ja sen väriin tismalleen rimmaavat korvakilluttimet.
Minulla on korvakilluttimia joka lähtöön. Korvia pitäisi olla muutama pari enempi, että ehtisi kaikkia käyttää.
Pelasimme aterian syönnin päälle erän Valko Villeä (nimi muutettu).
Se on erikoisen hauska peli ja kirvoittaa runsaasti naurua. Varsinkin häneltä, joka saa ujutettua Valko Ville-kortin seuraavalle ja häneltä, joka VV-kortin saa.
Pitäisi olla luja pokerinaama, jotta  pystyisi olemaan nauramatta ja ilmeettömänä.
Meidän porukassa ei sellaista löydy ensimmäistäkään. Paitsi minä, mutta joku pilaa aina hyvän pokeri-ilmeeni intensiivisellä tuijotuksellaan ja ihan pakko on purskahtaa nauramaan. :(
(Joku= Magnus).

Äitienpäiväjuhlinnan jälkeen lähdimme Nikolainkaupunkiin äitienpäiväjuhla-seuroihin.
Oli tosi mielenkiintoinen raamattuopetus evoluutiosta.
Seurojen päälle syötiin vaihteeksi täytekakkua. Uskon, että tämä kakku ei ollut lattian kautta kiertänyttä.
Niin oli vadelmat ja kermat järjestyksessä.

Viikolla olin vaihteeksi hammaslääkärissä.
Samaa hammasta piti tonkia kuin edelliselläkin kerralla. Ei ollut lääke tepsinyt.
Suuta piti tuttuun tapaan pitää melkein  tunnin auki, mikä seikka, kuten viimeksikin jo kerroin, ei häirinnyt yhtään.
Selkä paremminkin vihotteli.
Kuten kaikki tiedämme, ei hammaslääkärin tuolissa ole hääppöstä maaskennella. Minä en ainakaan uskalla liikauttaa evääkään ja siksipä paikat puutuvat ja selkälihakset kouristelevat.
Kun nousin hoidon päälle tuolista ja kuojuin oven viereen ottamaan silmälasejani, väskyäni ja kaulahuiviani pieeltä tuolilta, menin kuin linkkuveitsi mutkalle.
Olin kopeloivinani jotain jostakin laukkuni kymmenestä sivutaskusta, ettei oltaisi huomattu, että mumma ei melkein pysy tolpillaan, tai suorassa nyt ollenkaan.
Sainhan minä lopuksi selkäpiini joten kuten ruotuun ja pääsin poistumaan kankeasti taakse vasemmalle ja ovesta ulos.
Hammaslääkärissä (varsinkin siinä, missä minä käyn) on muuten hyvät ja lokoisat oltavat.
Voisi, vaikka nukahtaa, ellei pitäisi pelätä leukojen loksahtamista rinnoille ja ellei tarvitsisi alituiseen hävetä huonolaatuista purukalustoaan. :(  Hohhoijjaa!

Eräänä kauniina viimeviikon päivänä olin iltapäivällä suunnittelemassa Vähänkyrön Naisten kesken iltapäiviä ja illalla Lähetystyön johtokunnan miitingissä seurakuntatalolla suunnittelemasa kesän ja syksyn tilanteita.
Molemmat kokoukset sujuivat hienosti. Mikäs on sujuessa, kun on asialle vihkiytyneitä ja innokkaan iloisia ja asioihin tarttuvia ihmisiä koossa. Ja kaikessa mukana ja keskellä Jeesus, lupauksensa mukaisesti.

Lauantakina oli minun ja Maunon vuoro vetää virsipiiri palvelutalolla.
Virsipiirin vetämisessä ei tarvita mitään kummoisiakaan kommervenkkejä.
Laulatetaan tuttuja virsiä, luetaan joku psalmi, tai kohta Raamatusta, rukoillaan ja taas veisataan.
Magnus pitää myös aina lyhyen puheen.
Oli tosi mukavaa seurata, miten moni osallistuja lauloi ja osasi ulkoa virret.
Aina, kun nostin katseeni veisuukirjasta ( ei oikein usein kärsinyt katsetta nostaa, kun en osaa yhtäkään virttä...jaa taitaa niitä kaksi olla, ulkoa), huomasin, miten mummujen ja paappojen suut napsahtelivat sanojen mukaan virsikirjan ollessa pöydällä sivussa.
Lopuksi lauloimme virren 332, Herraa hyvää kiittäkää, (se toinen ulkoa osaamistani virsistä) sillä niekutusnuotilla.
MINÄ olin saanu valita virret ja silloin kun MINÄ saan valita virret, lauletaan AINA sillä niekku-tyylillä. Piste.

Äitienpäivälunchi-talkoissa olin myös lauantaiaamupäivällä.
Poistelin salaattipakkauksista niitä pakkauksia ja peseskelin tiskikoneella kattiloita ja pannuja.
Osaa kahteenkin kertaan, kun jäi plättejä.

Tänään olemme täällä Hälvällä siirrelleet yläkerrassa huonekaluja.
Sain tänne makuu&työskentelykutjuuni isomman kirjoituspöydän.
Tarvitsen isomman, koska alan ehkä piirtelemään joulu&muunlaisiakin kortteja.
Ans kattoo, mitä saan aikaseksi.
Kovasti tuntui alku hankalalta. Pitänee mennä puuvärikynäkauppaan katsomaan, josko sielä olis pehmoisempia kyniä, Nämä minun nykyiset ja olevaiset puuvärikynäni ovat kuin timanttileikkureita. Vähintään yhtä kovia, ellei kovempiakin.
Väritä nyt niillä sitten!

Ny tämä timanttipää  lopettaa kirjoittamisen tältä erää tähän.
Ensi viikolla, jos Luoja suo, kirjoitetaan lehtiin ja kansiin uudet kujeet ja menemiset.
T: Kaisa Plättendahl-Stimang

------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 134-138

Vapauta minut sortajistani, että voisin noudattaa säädöksiäsi.
Kirkasta kasvosi palvelijallesi.
Opeta minut tuntemaan käskysi!
Minun silmäni ovat tulvillaan kyyneliä, koska  lakiasi ei noudateta.
Herra, sinä olet oikeamielinen,
oikeat ovat sinun päätöksesi.
Oikeudenmukaiseksi olet säätänyt liittosi,
se liitto pysyy.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Rinkuloita


Olin niin tohkeissani mhvv:n kirjoittamisen alkamisessa, etten huomannut katsoa, olisiko lukijakuntanumero muuttunut.
Torven törinätä nyt kuitenkin kaikille teille, joka olette uskollisesi lukijana olleet.
Torventöräys myös kaikille teille, jotka muuten vaan uskollisia olette. Ilman erityistä kirjautumista mihinkään. :D
Tylsää olisi kirjoittaa, jos teitä ei olisi. Sitä ihminen aina alitajuntasesti tekstiä toisten ihmisten luettavaksi kirjoittaa, vaikka olisi kyse salaisestakin päiväkirjasta.
Niin kirjoitin aikoinani salaista päiväkirjaa minäkin. Annoin salaisen päiväkirjan luokkakavereilleni luettavaksi.
Siitä sitten nousi aikamoinen älämölö, kun äitini luki päiväkirjani, vaikka en sitä missään tapauksessa luettavaksi hänelle antanut.
-Mikäs se tämä on ja mitäs tämä kaikki tarkoittaa? äitini kysyi kalpeana ja heilutti p-kirjaa nenäni edessä.
Sieppasin kirjan ja juoksin pannuhuoneeseen ja paiskasin kirjan pannunpesään.
Tunnelma oli aika jäätävä pitkähkön aikaa, mutta toki asiat unehtuivat vuosien mittaan.
Ymmärrän, että ei ole mukava lukea "totuuksia" itsestään (äitini) mutta ymmärrän kyllä itseänikin ("totuuksien" kirjoittaja).
Murkkuikäisenä tulee kirjoitettua "kaameesta mutsista" kaikennäköistä ja murkkumaisella paatoksella.
Noh, enää minä en tahdo kirjoittaa paatoksella kenestäkään, enkä mistään.
Itsestään kun kirjottaa, ei koskaan loukkaa ketään, eikä tule väärin ymmärretyksi.;)

Jos toissaviikko oli häppeninkiä pullollaan, oli mennyt viikko rauhallinen.
Koko kalenteriaukeamalla ei ole yhtäkään kaffiplättiä ja vain kaksi menovinkkiörmintää, joista toinen ei ollut edes meno, vaan muistutus puhelinsoitosta.

Viime viikollahan oli vappu ja se on kalenteriin merkitty valmiiksi, ettei sitä tarvinnut erikseen ylös kirjoittaa.
Muistin ihan mainiosti, että vappuna menemme aina kaikki kynnellekykenevät kristillisdemokraatit Isonkyrön vapputorille (kunnantalon parkkialue) myymään simaa, arpoja ja sokeroituja rasvarinkuloita.
Minäkin leivoin rinkulasatsin (kts. kuva ylhäällä).
Niistä ei tullut ollenkaan aiempien vuosien veroisia, eikä makuisia.
Ensinnäkin tein taikinan veteen ja toiseksi mistään ei löytynyt munkinpaistorasvaa.
Ostin munkinpaistorasvan sijaan rypsiöljyä ja pouhotin rasvareiät siinä, MUTTA EIVÄT MAISTUNEET SAMALTA!
Oma porukkahan meillä syö omitekoisia rinkeleitä, vaikka ne maistuisivat miltä, tai ei miltään, mutta toisille syöttäminen ja vielä maksua vastaan kauhistutti.
Laitoinkin omat leipomukseni vasta vihoviimmosena myyntiin samalla, kun vannoin, että lähden, ensi vuonna vaikka miten pitkälle kauppamatkalle saadakseni paistorasvaa (kookos- tai muuta sen sellaista).
Naisten tekemät simat loppuivat melkein heti, vaikka Ewe, Helna ja Hannah sitä pottutolkulla olivat valmistaneet.
Ihmiset nyt vaan tykkäävät omitekoisesta simasta ja ihmiset nyt vaan eivät jaksa simaa itse valmistaa.
En minäkään, joten ostin parinlitran pullon Vaasaan maistiaisiksi vietäväksi.

Vappuilma oli ihan samanlainen kuten aina. Tuulinen ja vähäluminen.
Pitkäpunttiset villahousut ja toppatakki eivät olleet hituistakaan liikaa.
Tuuli oli jopa niin tukevaa, että en viitsinyt laittaa serpenttiinejäkään  kaulalle, koska en olisi viitsinyt juosta irtilentävien tiinejen perässä.
Minä en koskaan heitä, jätä, tai pudota minkäänkarvaista roskaa maahan, enkä luontoon.
Siispä serpentiinit jäävät odottamaan ensivappua. Muuta rekvisiittaa en tarvitsekkaan, koska vappunenä on minulla ollut syntymästäni saakka.

Vappu on minulle aina hieman  enemmän tunteita herättävä juhla.
Isäni kuoli vappupäivän aamuna vuonna 1961 40-vuotiaana.
Se muistuttaa minua siitä, että koskaan ei tiedä, milloin lähtö iankaikkisuuteen on edessä.
-Illalla menet terveenä nukkumaan ja aamulla voit kuolleena herätä, kuten joku viisas on joskus jossain sanonut.
On siis oltava aina valmis. (Valmis= uskoa Jeesukseen Kristukseen).
Uskon, että isänikin ehti huutaa Jeesusta avukseen ennen kuolemaansa.
Hän ei kuollut sydäninfarktiin heti. Ei vielä ambulanssissakaan (jonka tulo tuntui meistä kestävän ikuisuuden), vaan hän kuoli vasta sairaalan teho-osastolla.
Isä oli taatusti kuullut Jeesuksesta puhuttavan.
Muistan, kun olimme Kauhavalla kesäisin eräässä maatalosa kesälomilla, kuinka aikuiset väittelivät ja kiihkeästi keskustelivat uskonasioista. Talon väki kuului Helluntai-seurakuntaan.
Meikäläinen on sitä ikäluokkaa, jolloin koulussa vielä kuuli Jeesuksesta. Niinpä tiesin, keä avuksi huutaa, kun elämän tie kävi liian klumppuseksi. :D
Voi toki olla, että nykyäänkin kouluissa kuulee Jeesuksesta.
Vahinko, että koulujen uskonnonopetus yritetään saada loppumaan, joulukuvaelmat ja suvivirret mys.
Kuinka lapset sitten voivat tulla näistä asioista tietämään?
Kodeissa on toki hyvä opettaa ja iltarukoukset lukea. Minun lapsuuden kodissani ei opetettu.
En myöskään minä opettanut omille lapsilleni.:(  Lapsenlapsille olemme saaneet asioista mielinmäärin kertoa.

Toritapahtuman jälkeen ajella nytkyttelimme Nikolainkaupunkiin.
Kävimme Asevelikylässä, hautausmaalla ja Aija-Kanitan tykönä. Siinähän sitä oli tekemistä tälläselle mummulle yhden päivän aikana ihan piisalle asti.
Illalla köllähdin vatsa vesirasvarinkeleitä tursuten sänkyyn. Tuskimpa ehdin rukoilla  iltarukousta puoleenkaan väliin, kun rinkelinmuotoisesta suuaukostani kaikui ilmoille kovaääninen kuorsaus.

Tiistaina lähdin Nikolainkaupunkiin oikein jantusissani tapaamaan monivuotista ystävätärtäni, Bärttaa.
Juttelimme ja muistelimme menneitä ja luin hänelle psalmeja. Yhden psalmin okein kahteen  kertaan Bärttan pyynnöstä.
Paluumatkalla ajattelin poiketa Lidliin, mutta sen kauppakärryt eivät huolineet polettia rivistä irrotakseen.
Olisi pitänyt löytyä kahden, tai yhden euron kolikko, mutta sellaisia minulla ei siihen hätään ollut.
-Pitäkää tunkrahvinne! sihisin itsekseni ja kaasutin mutkaista tietä näkymättömiin.
Kauan aikaa en nähnyt silmissäni muuta kuin kyseisen kaupan ihastuttavia rahkatuotteita ja hedelmäkoktaileja, mutta sumenivat ne sitten, kun tuli muuta mietittävää.

Sunnuntaina oli Pappilassa kevään viimeinen Naisten kesken iltapäivä.
Paikalle oli tullut kolmisenkymmentä ihastuttavaa naista, johon joukkoon rohkenen laskea itsenikin.
Lujille se tosin ottaa, sillä minulla ei ole mitään kevätvaatteita!
Piti minun kiskoa ylle kukonaskel-(?)kuvioinen hameentuppi, joka on minulle aivan liian pieni.
Sitä seikkaa peitelläkseni panin kaulaani pitkän kukonaskel-(?)kuvioisen kaulahuvin ja mustan villatakin. Tunsin oloni kamalaksi paksuksi tumpukaksi, mutta:
sain lausua kaksi runoa.
En muista kieleni tarttuneen mihinkään, saatikka kuivuneen, mutta kovasti jännitti ja jälkeenpäin hävetti&kenkutti, joten hyvin meni.
Kaikki hurrasivat ja taputtivat.

Naisten kesken iltapäivän ohjelma oli kaikinpuolin muutoinkin taas hurraamisen ja taputuksien väärttiä.
Ulkona satoi lunta, mutta sisällä Pappilassa oli lämmin, hyvä ja hellä mieli jokaisella.
Syksyllä, jos Luoja suo, jatketaan.
Kirjoitin sunnuntain tilaisuutta varten uposen uuden runonkin. Sen nimi on Ilo.
Ja olinko iloinen, kun sain lisätä runon uposen uuteen kansioon.
Kansioon, jonka nimi on runokirja 3.
Lisäksi sain piirrettyä lauantain ja sunnuntain aikana kuvat runokirja kakkoseen ja kaikki pitäisi olla sitämyöden selvää.
Nyt vaan painotalon painokoneen eteen odottamaan kieli viissenttiä pitkällä lämpimäisten runokirjojen esiin putkahteluja.

Piirtämisestä innostuneena kävin ostamassa kaksi pirrustuslehtiötä ja aion alkaa piirtämään kaikenlaisia kortteja. Joulukortteja nyt ainakin.
On hyvä takoa niin kauan kuin rauta on kuuma.
(Rauta on kuuma: 1) vielä, kun lähetetään kortteja. 2) vielä, kun kynä pysyy kädessä, 3) vielä, kun henki pihisee).

Tänään maanantaina olimme iltapäivällä kokoontuneina Ewen ja Matthewin kotiin lähetystyön merkeissä.
Tilaisuus oli niin mukava, että melkein en ymmärtänyt kotiin lähteä.
Lähdinpä kuitenkin ja tässä sitä nyt ollaan ja tähän sitä nyt lopetetaan.
T: Kaisa Kukonaskel-Tumppi
------------------------------------------------
Virsi 376, säkeist numero 3

Kun päättyy kerran matkani,
lähetä, Herra, enkeli
luoksesi minut tuomaan.
Ruumiini kerran kätköön maan
nimeesi, Jeesus, siunataan,
se ota armon huomaan.
Kun herätät sen kuolleista,
suo minun taivaan riemussa
katsella kirkkauttasi
ja nähdä rakkaat kasvosi.
Oi Herrani.
suot autuuden, suot autuuden,
ylistys Herran ikuinen!