sunnuntai 30. joulukuuta 2012



Istun vuoden toiseksi viimmosta päivää peräkamarissamme läppärin ääressä.
Vieressäni tietenkin lepattava patterikynttilä ja rispaantunut kalenteri.
Kalenterin aukeamalla ei ole yhden yhtäkään merkintää (Ellei "koneen pesu"-örmintää oteta lukuun.)
Kalenterin valkoiset täpläpäivät eivät toki tietenkään tarkoita, ettei mitään olisi tapahtunut. Päinvastoin.

Jouluaatto valkeni ihanana ja lumisena. Jännää, että sitä lunta muka aina pitäisi olla vähintäänkin 1/2 sääreen, ennenkö tuntuu joululta. Kun olimme aikoinaan Betlehemissä, tismalleen silla paikalla, jossa Jeesus syntyi, ei lunta ollut yhtäkään hiutaletta missään ja jos olisi ollut, olisi se sulanut sihisten pois 30 asteen lämmössä.
(Siinä paikalla, jossa Jeesus syntyi, on nyt kirkko).
Saimme ottaa tämänvuotisen aattopäivän heti aamusta kumminkin rauhallisesti, koska olimme suorittaneet etukäteishommia ja aattoon kuuluvia traditioita jo päiviä aikaisemmin.
Esimerkiksi joulusaunassa kävimme aatonaatonaattona ja jouluriisryynipuuron, kanelilla ja sokerilla höystettynä, aatonaattona.
Siivoukset ja sensellaiset olimmehan tehneet jo kuukaustolkulla takaperin, ettei niistäkään ollut vaivaa. Takaisin juosseet villakoirat eivät kynntilöiden ja kuusenvalon loimeessa häirinneet paljoakaan.
Tavanomaisen joulukurmeeseemme kuuluvat lanttu/porkkanalaatikot, sekä jouluiset lihapallerot valmistin aatonaattona.
Jaa, siis että mimmosia ovat jouluiset lihapulla? No, ne ovat samanlaisia kuin vuoden kaikki muutkin lihapullat, mutta aika, jona lihapullia syödään, vaikuttaa nimeen.
Catherine&porukka&Lyllan saapuivat kahdeksitoista jouluaterialle tänne Letkikselle, kuten jo traditioon on muutamat vuodet kuulunut.
-Ei kai vaan taas lihapullia?, kysyi Vivianni, ennenkö oli vielä kunnolla tullut autosta uloskaan.
-Kyllä ja viljapossukinkku, rosollia ja rajakarjalan paistia, minä vastasin aurinkoisesti.
Jouluna ei puhuta kuin aurinkoisesti :D
Äitini sanoi eläessään oikeinkin aurinkoisesti, että minun karjalanpaistini ei oikeata karjalanpaistia ole ikinä nähnytkään. (Siitä juohtuu raja-lisäke ko. ruuan edessä).
Tuosta VILJApossukinkusta, Magnus maanviljelijän poikana, puolestaan ihmetteli, että eikös kaikki siat syä viljaa?Meillä kotona ennen vanahaan sioolle syätettihin ohoraa...
-Eivät!, tiesin minä 60 vuotta kaupungissa asuneena siellä syntyneenä ja siellä isä ja äiti syntyneenä.
-Niille, jotka eivät ole viljapossuja, niille syötetään kalaa.
Olen päätellyt asian ihan itsetykönäni siitä, että liha maistuu useahkosti silliltä, tai sen tapaiselta.
Minä en suinkaan tätä makuasiaa moiti, koska rakastan silliä. Ostin tänäkin jouluna ihan vaan itselleni ikioman sillipurkin.
Lipeäkalaa en voi ostaa lainkaan. En pienen pientä siparettakaan.
Kaikki muut sukukunnastani kun eivät halua olla lipeäkalan kanssa samassa huoneessakaan, saati syödä.

Jälkiruoaksi joulumenyyseemme  tein, kuten aina ennenkin, väskynäkiisseliä.
Sivukorvalla kuulin, että kiisseli on saanut uuden nimen: TUPUNTTI.
Nimi juohtunee luullakseni siitä, että teen väskynäkiisselin aina niin sakean, että ei ole väliä, vaikka tarjoiluvati laitettaisiin nurinperin pöydälle. Sisältö ei valu, leviä, eikä heilu mihinkään suuntaan.
Tupunttiannoksen päälle  kukin sai laittaa kermavaahtoa niin suuren klöntin, kun kehtasi.
Lullanille (josta komeat alkukuvatkin tällä kertaa) annettiin maksalaatikkoa. Olin ostanut m-laatikkoa sille ja itselleni sellaisen isomman loodan kaupan paapalta.

Yksi traditio jouluruokailustamme jäi tänä vuonna pois. Nimittäin Turun joulurauhan julistaminen, tai tietenkin sen kuunteleminen.
Televisiomme otti ja hajosi tuossa joulun alla ja radiokanavia en antanut höyryradiossamme vaihtaa :(
Kanavan uudelleen etsiminen kuluttaisi liikaa hermoratoja.
Pääasiahan onkin tietenki jouluevankeliumi, jonka Magnus meille juhlallisesti luki.

Rakkaat syömävieraamme lähtivät sitten, syötyämme ja juotuamme, tervehtimään toistapuolta sukuaan ja me otimme päivälevot.
Iltapäivällä, siinä viidentoista pintaan, lähdimme kohti Nikolainkaupungin  siunauskappelia ja hautausmaata.
Kappelihartauden jälkeen kiersimme haudoilla sytytellen hyvissä ajoin hankkimani hautakynnttelit ja ihailimme kaunista valomerta, joka Vaasan hautausmaalla, jouluaattona vuonna 2012, eteemme levittäytyi.
Jostain syystä tänä vuonna mietin oikein tosissani, sitä jätekasaa, joka hautakynttilöistä kertyy.
Mikä olisi viisasta? Olisivatko ne patterilliset tuikut parempi vaihtoehto? Niistä sitä ehkä tosi ongelmajätettä kertyisikin, niistä pattereista. Eivätkä ne toki loistakkaan yhtä kauniisti.
Mutta se on hyvin luultavaa, että tuosta kauniista tavasta ihmiset eivät varmaan sakonkaan uhalla luopuisi ;)
Minä puolustelen omia kynttelinviemisiäni sillä, että vien vaan kerran vuodessa ja...ja....
Eli:  EN MINÄ, MUTTA NUO MUUT... seli, seli.
Jos jokulla on antaa viisas ehdotus, niin lupaan harkita.

Ennen Nikolainkaupunkiin lähtöämme Magnus alkoi kaivelemaan pukinhynttyitä esille.
NIITÄ EI LÖYTYNYT. EI SIIS NIIN MISTÄÄN.
Pitkävartiset huopikkaat onneksi sentään olivat tallella vintin rappusten päässä. Ne ovat siinä aina. Kolmijalkasen rautapadan, isoisäni matka-askin ja puisen lastenpottakehikon vieressä.
Mutta rispaantunutta pumpulipartaa, vääntyneine silmälasisankoineen, vihreitä verkkareita, tonttulakkia ja tuskanpunaista tuulipuvuntakkia ei löytynyt.
-Noon varmahan Tuurmossenilla. Sinnehän meillä paasatahan kaikki tarpehellinenki...
No onneksi vähintäin yhtä komee parta ja yhtä vääntyneet silmälasisangathan Magnuksella on omastakin takaa.
Päähänsä otettiin mukaan yhteinen (!) tekokarvalakkimme ja punainen paksu villatakki saisi luvan kelvata pukinnutuksi.

Kun lapset illalla sitten kehoittivat kahvit hörpittyämme paappaa (so. Magnus) menemään pukemaan pukinvermeet päälle, että päästään asiaan, odotin kauhulla niitä haisevia vastalauseita, joita pukin hyvinkin normaali (!)asustekokonaisuus aiheuttaisi.
Turha pelko.
Ilmassa ei ollut minkäänlaista arvosteluhenkisyyttä aistittavissa.Ehkä niillä kolmella jätesäkillisellä lahjapaketteja oli oma vaikutuksensa asioihin.

Minä sain lahjaksi mm.kaksi (2) käsilaukkua, putkikaulahuivin ja turvenaamioputkilon.
Eilen illalla siinä 22 pintaan laitoin naamiot naamalleni. Siihen aikaan tuskin ketään enää tulisi kyläilemäänkään.
Täytyy sanoa, että naamion vaikutus oli melkoinen. Ainakin mitä tulee huushollimme kahden muun asujan naamatauluun. Ne äljähtivät kalpeiksi nähdessään minun mustankukertavan pärstävärkkini.
Uskon kumminkin, että turve vaikuttaa suotuisasti myös siihen, kuhunka se oli levitetty.
Aamulla vilkaistessani näytti ihan kuin muutama juomu olisi tasoittunut, vaikka valot eivät edes olleet päällä.

Nyt tämä juuri 7 vuotissynttäreitä viettänyt rakk...öh...koneeni piippailee siihen sähtiin, että on syytä lopettaa.
Paaaaaljon kaikenlaista, erittäin mielenkiintoisaa jäi nyt teille tietoon saattamatta, mutta ensi vuonna tavataan ja silloin on uudet kujeet kerrottavana.

Siunausta, ylenpalttista Jeesuksen siunausta, sinulle lukijani ja kaikkea hyvää vuodelle 2013!
T: Kaisa Nykujeet-Svartnäsa
-------------------------------------------------
Matteus 6, jae 26

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa
eivätkä kokoa aittoihin
ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Tälläinen ihastuttava kaunotar riipp...mikä ihmeen sana olisi nyt parempi kuin riippuu?
Millään ei mollaa, että kirjoittaisin kaunotar riippuu katossa.
Ei liioin sovi killuu-verbi, eikä roikkuu nyt senkään vertaa...
Täytyy keksiä itse.
Katossamme HIIMEILEE tälläinen ihastuttava kaunotar.
Toisena verbivaihtoehtona tuli mieleeni HÖHHÄILEE, mutta sekään ei nyt tuntunut kyllin kauniilta tässä nimenomaisessa tapauksessa.
Kuvassa köökkimme katossa hiimeilevän himmelin haimme eilen Nikolainkaupunkimatkallamme Paun luota.
Hän on ihan itse sen tehnyt ja on kaiken kukkuraksi ensimmäinen lajiaan.
Paffilaatikkoon varovasti pakattuna, (sielläkin se hiimeili) saimme kun saimmekin sen, ihan ehyenä viimmosta olkipilliä myöden, roudattua tänne Hälvälandiaan.

Toinen erikoinen ilonaihe vanhan sydämeni päälle sattui myös muutama päivä sitten.
Postin kiikuttamasta kirjekuoresta putkahti esiin ihkaoikea timantti! Ekotimantti!
Harmi, että en saa tähän joulunalusreportaasiini kuvaa rintapielestäni, johon heti timantin kiinni tumuloin.
Tai kuvan kyllä saisin, mutta en tänne bittieetteriin.
Kuvankäsittelijämme otti ja meni loikoolemahan, ku oli heränny jo viireltä. Käski mennessänsä kattua, pönttöuuninpesähän ja sulukia pellit, jos näyttää pesä pimiältä.
(Täytyypä muuten mennä suorittamaan annettu tehtävä).

Siitä timantista vielä piti kirjoittamani (ja laitan kyllä kuvankin ensi vuonna) :
Lähettäjänä oli joulupukki :D
Kirjoitin oitis eräälle blogisti-ystävälleni (rohkenen ihan näin väkevästi häntä tituleerata), että minullapa on nyt samanlainen stimanki kuin hänellä.
Hänen blogistaan tuosta timankibriljantista luinkin. Kerroin silloin vuolaasti, kuinka minä olin aikoinani hukannut elämäni ensimmäisen (ja kuten silloin vielä luulin, myös viimmosen) timanttisormuksen. Se maksoikin ainakin parisataa euroa ja hyvällä säällä sen saattoi kolmen luupin avulla nähdäkkin.
Mainitsin, että koskaan en enää timanttia itselleni hanki, enkä anna toistenkaan itselleni hankkia. (Koskaanhan ei tiedä, vaikka Magnus olisi käsittämättömässä rakkaudenpuuskassaan sellaista intaantunut murulleen hankkimaan).
Mutta (kirjoitin siis aikoinani blogiystävälleni) tuollaisen ekotimantin voisin ostaakkin, jos eteen pökähtäisi.
Hintakin kun vaikutti passelilta: 2 (kaksi) euroa. Timantin tarkasteluunkaan ei tarvitsisi yhtäkään luuppia. Se erottuu hienosti  paaaaaljon suuremmasta kuin kahdeneuron kokoisesta rintanapista. Mitä, kun piirtäjänä ja kuvaajana on asialla ollut ammattilaiset, niin tietäähän sen.
Niinpä siis sain tuon timantin eräänä kauniina kuulaana joulunaluspäivänä.
Kiitin blogiystävää, kun Joulupukille oli vihjeen antanna ;)
Timanttipäivänä minua pakkasi väkisin hymyilyttämään ja ihailuttamaan, kuinka ihmeellinen tämä blogimaailma joskus on.

Kuten tavallista aina raporteeratessani on nytkin  vieressäni kalenteri levällään.
Viime maanantain kohdalla lukee varmoin vedoin kirjoitettuna JUMPPA.
Minkäänsorttista  jumppaa en ole kyllä jumppaillut kolmeen viikkoon. Uhonnut kylläkin : (
Tautihan rajoitti sen sallitun kaksi viikkoa, mutta muuten olisin jo voinut aloittaa täydellä teholla.
Syömisen olen kyllä aloittanut oikeinkin täydellä teholla.
Pakkohan sitä on maistella leipomuksia ja ...
Olen leiponut "maailmanhelpoimpia" pötkyläpipareita. Pötkylä- sana tulee erotukseksi niihin enkeli/sydänmuotti pipareihin.
Tämä taikina leivotaan kolmeen (tai jos tekee tuplat, niin kuuteen) pötköön, jotka  uunista otettuna leikellään paloiksi.
JOS lukemassani ja löytämässäni ohjeessa on helppo-sana, heräävät epäilykseni välittömästi ja saavat yleensä vain vahvistusta leipomis-session aikana.
Nyt ohjeet ja adjektiivit pitivät kutinsa. Ohje ja kaikki muu oli todella helppo!
Laitan tähän reseptin , jos teissä tuhansissa ja taas tuhansissa lukijoissani sattuisi olemaan samanlaisia jauhopeuk...tai oikeammin jauhopäitä kuin minäkin.
Yhtään en muista mistä mistä reseptin nykäisin. Jonkun blogista se kyllä vissiin ehkä oli.
Laitan reseptin valmiiksi tuplana, koska en usko, että teissäkään löytyy sellaista, joka viitsisi kuutta (hiukan liioitellusti ilmaistuna) keksinpiperöä varten uunia lämmittää.

Siis:
200 gr voita
1dl sokeria
1 ruokalusikallinen (vajaahko) vaniljasokeria
1 teelusikallinen kanelia
1 rkl siirappia
5 dl vehnäjauhoja
2 teelusikallista leivinjauhetta

Sekoita kuivat aineet.
Lisää voiklöntti ja siirappi.
Vaivaa aineet tasaiseksi taikinaksi. Jaa kuuteen osaan. Pyörittele osat tangoiksi (siis pötköiksi).
Paista 175 asteessa 15 minuttia. (Minä paistoin kolme tankoa kerralla.)
Leikkaa tangot vinosti paloiksi heti uunista otettuasi mahdollisimman terävällä veitsellä.
Syö makoisina paloina ja anna muillekkin.

Keskiviikkona menin Isonkyrön pappilaan myömään ihmisten tekemiä käsitöitä ja leivonnaisia.
Tuotto menee lähetyksen ja diakonian hyväksi.
Sana oli kuulunut meidänkin korviimme ( ja varsinkin Magnuksen), että pappilassa myytävänä olisi myös 800 (åttahundra) lusikkaleipää. Oli oikein pidetty lusikkaleipätalkoot.
-Tuas on rahaa, nii ostat niitä lusikkaleipiä muutaman ropehellinen, jotta saamma herkutella.

Ennenkö ehdin pappilaan päästyäni oikein kunnolla edes päällystakkia niskasta naulakkoon laittamaan, kysyin hengästyneenä, että missä se lusikkaleipävuori on?

KAIKKI OLI MYYTY. JOK´IKINEN LUSIKKALEIPÄ. LOPPU, SLUT!

Meni hetki, ennenkö sain hengitykseni tasaantumaan.
Kuinka minä voisin mennä kotiin? Tyhjin käsin kuin hieroja?
Asiaa ei ainakaan varmaankaan auttaisi liioin sekään, että löysin pappilan myyntipöydältä aivan ihanan vetoketjukorun. Entisten vetoketjukorujen jatkoksi.
No, ensi vuonna olen skarppina. Tilaan jo edellisellä viikolla...ei, kun oikeastaan tilaan jo nyt tässä:
Voisiko saada muutaman  rasiallisen lusikkaleipää tänne Hälvänmutkalle? Noudetaan.

Kampaajalla kävin keskellä viikkoa.
Minulla on tämän pallonpuoliskon paras kampaaja. Hän saa joka kerta kuontalooni sellaisen efekti-vaikutelman kuin hiuksia olisi enempikin kuin ne kaksi, jotka aamulla päässä tölhöttävät.
Vein hänelle joulumuistamiseksi pikkaraisen rasian niitä sellaisia suklaapalloja. Mozartin kuulia, tiedättehän?
Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, että kampaajalle kuulia viedään. Ei olenkaan.
Mutta siinä on, että pystyin viemään rasian, ilman että en syönyt niitä matkalla itse.
Mozartin chocolade-kuulat kuuluvat mielimälleihini. Niitähän on niin vähänkin siinä rasiassa, että yhdenkin kuulan kolo olisi heti paljastanut meikän ahneuden, enkä olisi rasiaa voinut ojentaa. Olisi siis pakko ollut syödä loputkin. Näin ei nyt päässyt käymään lujan ja määrätietoisen luonteeni takia ;)

Tänään aion mennä kirkolle. Haen myytävänä olleet kirjani (kaksi on myytykin) pois, ja ehkäpä käyn katsomassa onko Mozartteja vielä jäljellä kaupassa ;)
Huomenissa menemme tapamme mukaan kirkkoon. Olemmekin kirkolla oikein pitkän ja ihanan kaavan mukaan. Tarjolla on kirkkokaffitkin.
Huomenna teen myös, sitten illansuussa, laatikoita (lanttu ja porkkana) ja kuuntelen joulumusiikkia.
Jos aikaa jää makoilen soffalla ja tuijotan kattoon.
Televisiomme sanoi yhteistyösopimuksen irti, joten sitä ei voi tuijottaa. Kanavien vaihtokin ko. televiitsionin kohdalla oli jo muutaman viikon aikana kuulostanut lähinnä tykin ammuskelulta.
Nyt sitten ammuskeluun alkoi tulla hajuefektit mukaan, joten katsoin parhaaksi nykäistä töpselit seinästä.
Saas nähdä hankitaanko uutta?

Lopuksi tahdon sydämestäni toivottaa teille jok´ikiselle Siunattua Joulua.
Herramme Jeesus Kristus  elää.
Hänelle voimme murheemme ja ahdistuksemme kuin myös ilomme ja kiitollisuutemme kertoa.

T: Kaisa Skedbröd
--------------------------------------------------------------------------
Evankeliumista Luukkaan mukaan
2 luku, jakeet 15-20

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen:
" Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti."
He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä.
Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli  lapsesta sanottu.
Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään.
Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut ja hän tutkisteli sitä.
Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet.
Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.


maanantai 17. joulukuuta 2012




Kotimme olkkari melkein valmiissa joulusotisovassaan, tuossa päällimmäisesä kuvassa. Ainoastaan villakoirat pitää enää poistaa kuusen juurelta ennen ens maanantaita.
Alakuvassa rakkaan tätini, Aija-Kanitan, valmistamaa joulusinappia.
Sinappi on niin tujua, että kyyneleet virtaavat jo purkkeja katsellessakin, saatikka kinkunsiivun päällä suuhun pupellettaessa.

Taas on eteen pullahtanut maanantai, jolloin täältä Rytkänperän puuronsilmästä  kirjoitetaan ja eetteriin lähetetään sarja "mielenkiintoisia (köh)  häppeninkejä varrelta viikon".
Minun mielestäni maanantait pullahtelevat vastaan nykyään useammin kuin ennen (ennen=vanhaan hyvään aikaan puolisen vuosisataa sitten).
Muutoin tämä joulun alusta-aika on kestänyt ihanan pitkään maanantaitten tiuhaan vastaantulemisista huolimatta.
Minähän aloitin joulunalustan jo oikeastaan lokakuun lopulla, yhdessä kauppiaiden kanssa ;)
Odotus on sujunut rauhallisesti ja vasta tänään ahdisti ensimmäisen kerran paukauttamaan  radion aukaisu&sulkaisu-nappulankin kiinni. Musiikkia on sentään kuunneltu jo sangen kauan.
Tänään kuitenkin tunki huonokuuloisiin korviini  niin pöyristyttävä siivu (en tiedä nimeä, enkä osaa kuvailla), että oli glögi holahtaa väärään kurkkuun.
Radio parka notkahti ainakin sentin kasaan, kun paukautin sen hiljaiseksi. (Raskasta hengitystä).
Mutta nyt asiaan:
Luit ihan oikein, että glögiä hörpin heti maanantai-aamutuimaan.Tietenkin join ihan aluksi  kahvia. Siitä jatkoin glögillä ja aion seuraavaksi ryypiskellä kasvislientä jne.
Kun olet lukenut viikonvarsi tapahtumat, ymmärrät kyllä MIKSI.
Tänään aion aloittaa jälleen myös punnusten nosto-ja vääntösessiot ja sillä koneella kammeltamisen.
Olen joutunut olemaan aikalailla iisisti tämän flunssan takia, mutta nyt tauti  on kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaan ohi.
Eikös flunssan sanota kestävän kaksi viikkoa lääkityshoidolla ja 14 vuorokautta ilman lääkityshoitoa?
Toki vieläkin, aamulla ja illalla, yskin  niin, että kylkiluut edelleenkin lepattavat, vaikka olen lusikoinut yskänlääkettä (sitä, jonka kyljessä on varis/harakka kaulahuivi kaulassa).
Kaihoisana olen muistellut kotikaupunkini apteekin omaa yskänlääkesekoitusta MUSTANPARRAN TIPPA-nimistä (tässä kohtaa minulla oli noin parintunnin verran väärä nimi :Hokmannin tippa.Yht´äkkiä taikinatiinua pestessäni muistin oikean nimen).Jokatapauksessa sitä yskänlääkettä kun kurkkuun kulautti, ei tullut enää mieleenkään yskiminen.

Aamuisin yritän ysköstää hyyskässä, koska olen huomannut, että ankara yskiminen (suolenpätkät lenneskelevät vastakkaiseen seinään) herättävää ankaraa arvostelua.
Jos kyllä huoltakin, eipä silti. Magnus nimittäin huutaa huolestuneena  oven takana (kun saan vedettyä henkeä ja kuulen jotakin), jotta pitääkö tilata ampulanssi, vai rumisauto?
Mutta nyt jätän sairauskertomuksen setvimisen ja analyseeraamisen tähän ja siirryn muistelemaan menneitä.

Viikolla oli kotiseututalolla, Isonkyrön ihanan vanhan kirkon kupeessa, vapaa-aikalautakunnan (Isonkyrön kunnan) viimmonen  kokous.  Viimmonen siis sillä kokoonpanolla.
Kun me paikallaolijat olimme saaneet haalittua ja soiteltua kokouksen päätösvaltaiseksi, söimme maittavan joulukalkkuna-aterian.
Jälkiruokana oli tietysti jouluhalko-viirunisua (viirunisu=kääretorttu) ja äykeät kaffit.
Mahat kurkun sulkijalihakseen asti täysinä, teimme hyviä päätöksiä ja yksimielisesti.
Puheenjohtaja jakoi meille kokouksen loputtua tuoksutuikut ja kaikki kiittivät kaikkia, kuten hyvään tapaan kuuluu.
Minäkin kuiskasin kiitoksen, että olen saanut olla ittiäni paremmassa seurassa nämä neljä vuotta.
Tässä tilaisuudessa tapahtui siis viikon ensimmäinen sulkijalihaksen venyttäminen.
Keskellä viikkoa tapahtui toinen.
Isonkyrön Alapään Maaseutunaiset ottivat ja kokoontuivat samaiseen kotiseututaloon joulujuhlaan.
Joulujuhlassa syötiin äärimmäisen tuhtisti.
Tällä kertaa kinkkua kalkkunan asemesta.
Ateriaan kuului tietenkin lohet, sillit, salaatit, rosollit, (hetkinen...minun täytyy mennä juomaan kasvislientä pari napollista) lanttu-,imelletty peruna-, ja porkkanaloodat...ja lopuksi tietenkin jouluhalko :D

Meillä maaseutunaisilla on joulujuhlissamme tapana aina myös tehdä jotain hyödyllistä ja kaunista, kuten kaikilla  maaseutunaisilla ympäri mualimaa tapana on.
Me virkkasimme maton! Tai siis, kuka virkkas, kuka ei.
Arvata saattaa, kumpaan ryhmittymään meikäläinen lopuksikin lukeutui.
Hankin hyvissä ajoin virkkausneulan, joka piti olla 8-10 numeroinen. Minä ostaa pätkäsin 8-numeroisen.
Hypistelin koukkua koko edellisen viikon sormissani ja tein ilmassa samanlaisia liikkeitä, kun muistin tehneeni 55 vuotta sitten ketjusilmukoita virkatessani.
Mattoon tarvittavat kuteet saisimme paikanpäällä.
Kude oli jotain puuvillaista ontelo...loppua en muista. MINÄ  valitsin luonnonvaalean ontelo-vyyhdin.
Vyyhti piti keriä kerälle, mutta ensin nautimme notkuvan pöydän antimia, siihen kuuluisaan sulkijalihakseen saakka.
Syömisen tuiskeessa tuolin selkänojalle varovasti asettelemani vyyhti  oli tietenkin levahtanut osaksi lattialle.
Jos joku ei ymmärrä vyyhtien päälle kerron, että ne menevät äärimmäiseen umpisolmuun ja takkuun levahdellessaan.
Kauhuissani kun olin, mieleeni tuikki niitä kaameita fiiliksiä, joita pikkuiseen sydämeeni koulun kässäntunneilla iskettiin (eih...täytyy mennä juomaan motillinen raikasta kraanavettä).
Kyllähän maaseutunaiset aina yhden takkuun menneen vyhdin saavat selvitettyä.
Minäkin  koitin pitää skarppina vyyhteä tyskälihasten käsivarsieni varassa. Se homma sentään onnistui (kiitos puntukoiden noston).
Maton virkkaamisen voisi hyvin ottaa kuntosaliohjelmistoon. On se sen verran työlästä hommaa.
Minun nivelrikkoinen peukaloni sanoikin haisevan  vastalauseen melkein välittömästi. Lisäksi huomasin, että peukalon juurethan alkavat itseasiassa niskasta.
Pakko oli antaa periksi.
Maikku sanoi, että ellen halua pitää keriä itselläni , enkä jättää perinnöksi tuleville virkkaajapolville, hän ostaisi kerät mielellään.
Hinnoista sovittiin ja Maikku on nyt ontelokerien onnellinen omistaja.
Häneltähän onnistuu myös kaikenlaisten mattojen aikaansaanti. Lienevätkö kerät jo nyt nyt, tätä teille kertoessani, muuttaneet olomuotojaan.

Eräänä kauniina viimeviikon päivänä puksuttelin junalla Nikolainkaupunkiin syömään. (Kolmas kerta siis, mitä sulkulihakseen tulee).
Nikolainkaupungissa on ihana joukko naisia, jotka viikottain kokoontuvat Raamattua tutkimaan ja rukoilemaan. Niin tein myös aikoinani minäkin heittin kanssaan niissä maisemissa vaikuttaessani.
Kun muutimme tänne lakeuksien päälle Letkutielle, minun viikottainen kokoontumiseni  jäi, mutta vuosittainen jäi.
Vuosittain (jouluna  ja keväällä) kokoonnumme johonkin Nikolainkaupungin sadoista-ja taas sadoista viihtyisistä ruokapaikoista lounehtimaan ja yhdessä muutenkin riemuitsemaan.
Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.
Samalla reissulla tapasin vanhan tuttuni  keskikaupungin tavaratalossa.
Hän sanoi katsoneensa, että siinä on joku nuori tyttö (!), mutta kun hän näki naaman, niin Kaiskeehan se siinä. Samalla puhuimme vuolaasti rypyistä. Hän kertoi saaneensa tuhat ryppyä laihduttuaan. Minä taas kerroin, mistä suhteellinen rypyttömyyteni (niin kuin nyt vajaat satavuotiaat ovat) juontaa alkuryp...juurensa.
Kerroin hierovani pottuhanskoilla laajaa naamatauluani, ynnä kuorintavoiteella myös silloin tällöin. Lisäksi puolustelin rypyttömiä poskiani niiden pulleudella. Kun on rasvaa/nestettä pärstävärkissä moni mutka oikee.
Ystäväni myönteli  synkän näköisenä asioiden näin olevan.

Menin samalla syöntimatkallani myös Bärttaa tervehtimään.
Soitin aikeestani etukäteen ja kovasti hyvin passasi, että menisin.
Joulun kunniaksi menin kaffilaan ostaakseni kaksi sokeritonta joulutorttua, mutta olivat suuren kysynnän vuoksi päässeet loppumaan.
Bärttan ovikelloa aikani rimputellessani (noin 5 minsaa) havahduin, että Bärttan nimeä ei enää ovessa ollut olleskaan.
Soitin Bärttalle ja lausuin ihmetykseni kaikesta. Hän kertoikin  iloisena, että on muuttanut.
Toki tiesin, että tälläinen mukava ja tarpeellinen  tapahtuma on ollut tapetilla, mutta kysyin jähmeästi, että kas, kun Bärtta ei huomannut siitä...
-Ajattekin, että sinä et tuu, jos kerron.
Rykäisin ja sanoin, että en ole varustautunut kävelemään kymmentä kilsaa. Nappaskengät ja juhlakolttukin jo sanelisivat omat ehtonsa.
Sovimme, että karautan autolla (ei tarvitse mennä keskikaupungille keskisormien sekaan) vielä ennen Joulua uutta kotia ihailemaan ja Bärttaa kunnolla tapaamaan.

Lauantai aamulla anivarhain lähdimme jälleen Nikolainkaupunkia kohti koko Letkutien konkkaronkka: Magnus, minä ja Charles.
Joonathanin ja Viviannin koulun joulujuhliin kulki matka.
Juhla pidettiin Euroopan kauneimmassa kirkossa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa keskellä Nikolainkaupunkia.
Minä sain seisomapaikan yläkuorissa pylvään vieressä.Muut eivät kehdanneet sinne änkeä.
Näin paikaltani kaikki ihastuttavat tapahtumat alttarilla ja kuulin vieressäni soittaneen koulun orkesterin suloisen soitannan ja musiikkiluokkien kauniinherkän laulannan.
Magnus ja Charles eivät olleet nähneet mitään, mutta onneksi heillä on hyvä kuulo.
Juhla oli niin ihana, etten kuunakullanvalkeana olisi osannut sellaista vielä saavani nähdä.
Mikä ihan paikka, mitkä ihanat esiintyjät, mikä ihana ohjelma, mitkä ihanat laulut, mikä ihana soitanta.
Ruotsinmaallakin pidetään kuulemmaasti koulujen joulujuhlia kirkoissa, mutta siellä ei saa olla Jumala mukana ollenkaan (?).
Mene ja tiedä pitääkö asianlaita paikkansa. Surullista olisi, jos pitäisi.

Kun juhlat olivat ohi, menimme pizzalle.Me ja Catherinen porukka.
Magnus sanoi, että hän ei ehkä enää pizzalle näistäpuolin tule.
Oli nähäny, jotta reunoolle puronnehia hernehiä ja kurkunpaloja oli flikka pyyhkäässy rätillä takaasi kippoohin.
Minä sanoin, että ei tuosta nyt kannata hernettä ainakaan nenäänsä vetää. Varmaan oli puhdas rättikin.
Minä en ainakaan anna moisen pikkuseikan estää menemisiäni.
Joka tapauksessa tämä oli jo niin mones "sulkijalihaskerta", että sinä rakas lukijani ymmärrät, miksi puntit ja se voimisteluhärveli  on ihan ehdottomasti taas otettava vingutukseen ja miksi on pysyteltävä juomalinjalla.

Sunnuntaina kello 13.30 oli meidän kylien joulujuhla (jouluveisuu) Bär-Lizzyn ja Kepan kauniissa kodissa.
Kirkkoherramme  Artturikin tuli sinne edellisestä tilaisuudesta suoraa ilman välilaskua (mennäkseen taas seuraavaan, mutta onneksi sai hieman meidän kanssamme lauleskella).
Minä inspiroiduin moisesta ihanasta juhlasta niin paljon, että kirjoitin upouuden runonpätkänkin kaikkien kuultavaksi hieman ennen juhlaa.
Yritin näyttää vaatimattomalta sanoessani, että runo on niin färski, etten ole itsekkään sitä oikein vielä kuullut.
Tottapuhuen tunsin itseni ihan oikeesti niin vaatimattomaksi, että olisin halunnut valua lattianraosta maan mustiin mujuihin.
Eikä suinkaan asiaan vaikuttanut päälläni riippuva juuri hankittu kläninki (9,95 euroa).
Hameen takaosa ylettyy kantapäihin ja etuosa paljastaa pulleat polvet.
No, minulla ei koskaan ole PALJASTUNUT mikään, koska inhoan kaikkinaista paljastelua. Nytkin olivat polvet tukevasti pitkisten peitossa.
Magnus sanoi, jotta miksi sä ostat niin kummallisia verhoja (verha=vaate), jotta sitte saat hävetä silimät päästäs. Puje niinku muukki sun ikääset ja paksuuset pukoo!
Mutta, vaikka joka kerta tunnen olevani typerä ja outo punkero, runojen lausumista ja kirjoittamista en heivaa!
Päinvastoin, tilaisuuksissa näiden tunneaaltojen vaahdotessa päässäni, tiedän kaiken menevän kohtalaisen nappiin.
Vielä, kun saisi tilaisuuksien järjestäjät ymmärtämään ja tilaamaan meikäläistä lausuelemaan ;)

NYT loppuu tämänkertainen reportointi jatkuakseen tällähaavaa ehkä jo ensi sunnuntaina.
Voit käydä tsekkaamassa, josko näin käy.
Jos et ja ei, niin oikein riemullista Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa sinulle!
T: Kaisa von Letkfjärd-Pömpmage
-------------------------------------------------
Evankeliumista Luukkaan mukaan:
2 luku, jakeet 7-14

ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa.
Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.
Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille:
"Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman. Suuren ilon koko kansalle.
Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.
Hän on Kristus, Herra.
Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä."
Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen  sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
-Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Tervehdys taas täältä lakeuksien keskeltä ja tarkennettuna: Letkikseltä.
Tervehdyksen lähettäjällä on olo jo huomattavasti färskimpi kuin viime maanantaina. Jopa niin, että koivuun latvaan kapsahtaisi, jos pääsisi ja uskaltaisi.
Taudin iskiessä ei pitäisi lupailla mitään kirjoituksia muutamien päivien kuluttua, koska niitä lupauksia ei kumminkaan pysty täyttäilemään.
Minä kuitenkin kirjoitin kuin kirjoitinkin jutun ja suolsin tekstiä, mutta en tänne blogiini, vaan Uusi Tie- lehteen.
Minulla olisi ollut tällä viikolla viimmosen kolumnin vuoro muutenkin, mutta lupasin aikaistaa viikolla, koska kerran tarvittiin.En alkanut selitellä sairauksiani toimittajalle, kun asiaa tiedusteli.
Uuden Tien "kolumnistina" sain toimia toistakymmentä vuotta, josta ajasta olen iki-kiitollinen. Ymmärtääkseni lukijatkin ovat sitä olleet päätellen runsaista hurraa-ynnä muista huudoista heitä maailman turuilla kohdatessani.
No...kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan!!!
Mitään muuta en sitten pahimman räkä-ynnä ysköstruiskeen aikana tehnytkään.
Makasin mätipuoli ylöspäin pehkuissa peitteiden alla (3 täkkiä) ja kuuntelin jouluradio-kanavaa jouluradiostamme.
Jouluradiomme on sellainen tiiliskivenkokoinen patteriradio, jonka Charles on meille about kaksikymmentä (tjugo) vuotta sitten joululahjaksi ostanut.
Tämä pikkarainen jouluradio on hyvin ihmeellinen. Sen äänentoisto ei ole ollenkaan sellainen kuin tiiliskivipatteriradioilla pruukaa olla: ovenväliin litistyksiin jääneen ampparin kuolinkorina.
Ei, vaan ääni tulee luonnollisen suloisena korviin asti.
Entäs sitten se joululaulukanava? Aivan ihana. 24/24 pelkästään joulumusiikkia on jotain sellaista, joka vähensi, ainakin  meikäläiseltä, tuntuvasti yskösten määrää.
Mutta niin ventti olin, etten jaksanut sulkea tiiliskiveä, kun tuli sellainen joulusiivu, joka saa verenpaineet pohjille, tai vastaavasti ylenpalttisiin korkeuksiin.
Sellaisiakin joululauluja nimittäin on.
Esimerkiksi: en tykkää joululauluista, joissa joku kylmettynyt pieni lapsonen astelee umpihangessa ja pimeässä, kynttelin hiipunut liekki sinisten sormien välissä heikosti lepattaen, jonkun (tavallisesti tietenkin äidin) haudalle...
Ehkä hieman ylilöin kuvauksessani, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.
Enkä liioin ollenkaan tykkää, että laulussa kerrotaan, kuinka jonkun veli tulee varpuseksi jälleensyntyneenä (!) taivaasta nokkasemaan jonkun jäätyneen jyvän...
Sitten pikkutytöstä asti olen saanut hirveen ahtiksen AJATELLESSANI (kun laulun siis kuulen), kuinka mahottoman pienessä häkissä (liekkö edes sellaisen raastinraudan kokoinen?) jotain lintua on rääkätty. Ihan viimmoseen tappiin saakka. En tykkää!
No, kaikesta on selvitty ja tauti muistuttaa enää vain harvoina, mutta hirveinä yskänpuuskakohtauksina, joissa kohtauksissa kylkiluut levittäytyvät avoimiksi kuin siivet.
Nyt on sitten Magnuksen vuoro kieriä taudin kourissa.
Voitonriemullani, höystettynä vahingonilollani, ei ollut rajoja, kun Magnus joutui myöntämään, että AINA EI EHDI TÖPÄTÄ NÄSTYYKIÄ KLYYVARIN ALLE, KUN HANAT AUKEE ;)
Sain nimittäin osakseni kovaäänistä ihmetystä ja vieläkin kovaäänisempiä ohjeita, kun nenästäni lirahti kirkkaat "vesi" vanat leukaperille ilman edelläkäypää varoitusta.
Magnus ei ehtinyt sitäkään vähää tehdä asian eteen ja sainkin jälkikäteen tosi paljon ymmärrystä taudinkuvaani hänen puoleltaan.

Toissaviikon tapahtumista mainittakoon ainakin ihastuttava serkkutapaaminen.
Nyt olimme Maijjuliinin (kutsutaan myös Bärttaksi, jotka molemmat nimet ovat tietenkin muutettuja).
Siinä istuessani neljän serkkuseni vieressä  notkuvan pöydän ääressä, tunsin suloista onnentunnetta vanhassa sydänalassani.
Olemme jo yli kaksi vuotta kokoontuneet toistemme tykö kahden kuukauden välein.
Minulla kun ei ole sisaruksia (rakas Herbert veljenikin on kuollut), niin iloitsen oikein olantakaa näistä tapaamisista.

Toissaviikon tapahtumista ansaitsee tulla mainituksi myös Runotapahtuma Isonkyrön ihanassa pappilassa.
Meitä oli siellä joukko innokkaita lausujia lausumassa runoja ja joukko vähintäinkin yhtä innokkaita kuulijoita niitä kuulemassa.
Saimme kahvia juodaksemme ja torttuja syyäksemme ja minä lausuin tietenkin omitekemän Paimenpoika-runoni.
Omista runoistani puheenollen (rykäisy) sain sydäntä lämmittävän kirjatilauksen ja puhelun ihan Paimiosta asti menneenä perjantaina.
Ulriika-Eleonooran siskoplikka Give-Elitzabethy oli joskus selaillut kirjoittamaani Runollista kirjaa ja päättänyt, että näitä hän tilaa. Ja niin myös tapahtui. Minun  ilokseni ja lähetyksen hyväksi.
Pakkasin kirjat siitä istumalta pukettiin ja kiikutin postitoimistoon. Ovat jo ehkä perilläkin tätä lukiessannne.

Toissaviikolla laitoin myös joulurekvisiitan paikoilleen ja männäviikolla Magnus kiskoi ikijoulukuusenkin vinttikomerosta kamarin ikkunan eteen.
Vivianni sanoi meille tullessaan, että kuusesta puuttuvat kaikista tärkeimmät koristeet.
"Hämmästyneenä" kysyin, että mitä ihmettä kuusesta voi puuttua (tiesin, että neiti tarkoitti suklaapalloja).
Näytin hänelle jokaisen koristuksen pehmo-oravasta, hopeatähdestä klitteririmssuun asti.
- Kuusessa ei ole suklaapalloja, muistutti Vivianni kädet puuskassa.
- Ne olis muutenkin puuttuneet, kun vierailunne olis päättynyt, sanoi mummunsa arvoituksellisesti.

Saimme siis pitää vierainamme viimeviikonloppuna rakkaita lapsenlapsiamme ja rakasta lapsenlapsiemme (ja koko konkkaronkan) koiraa Lyllania.
Varoitimme flunssanbasilleista, joita kotimme tursuaa luultavasti katonrajaan asti, mutta lapset ovat kuulemma alituiseen muutenkin kaikkien basiliskojen hyökkäyksien kohteena.
Varustauduin vierailuun hankkimalla kaksi kunnon kokoista kaulinta (edelliset pikkukaulimet ovat ajan saatissa kulkeutuneet Nikolainkaupunkiin) ja kaksi pakettia piparkakkutaikinaa.
Niin ovat ajat pikkukaulinten ajoista  muuttuneet, että taikinaa ei enää syöty nimeksikikään ja kuvata ei saanut lainkka.
Yritin ykyttää, että en laita naamoja näkyviin ollenkaan (tietenkään) ainoastaan kädet, taikinat ja kaulimet.
EI! Joonathan ei halunnut käsiäkään kuvattavaksi.
Kamerakaan ei sitten halunnut kuvattavaksi yhtään mitään, kun yritin käärmeissäni jotain piparkakkusession tilalle linssin eteen saada. Akku kuulemma.

Vierailun aikana yritin järjestää kunkin vierailijan mieliruokaa.
Lyllan sai aamu-uloskäynnin jälkeen makupalaksi kokonaisen hätäprätikän.
Magnus kertoi värikkäästi, miten koiraneiti oli hitaasti laskeutunut prätky suussaan keittiön joulumatolle (onneksi siinä vanhassa räsymatossa ei kuolapärskeet kovin hyvin erotu).
Molemmat tassut herkun ympärille kietoutuneena se oli tuijottanut sitä kauan ja hartaasti , aina tuon tuosta pintaa varovasti kielellä lipaisten.
Viviannin herkkuruoka, paistetut perunat, "JA SAA OLLA VAIKKA VIHANNEKSIAKIN SEASSA", jäi tälläkertaa vain haaveeksi.
-SÄ LUPASIT!, kiljahti neiti.
- Minä en muistanut aamulla keittää perunoita valmiiksi. Emmä osaa paistaa KUUMIA perunoita, kiljuin minä puolustukseksi.
Kaikesta selvittiin ja meillä oli ihana viikonloppu.
Kiitin Jeesusta näistä lapsenlapsistani ja kaikesta hyvästä, mitä heidän kauttaan saamme.

Veimme sitten, minä ja Charles, valtiovieraamme Nikolainkaupunkiin Magnuksen jäädessä potemaan.  Menimme samalla matkalla Kansanlähetyksen...öh... siihen viheltämällä sanottavaan kokoukseen, joka kerran kuukaudessa sunnuntaisin pidetään.
Seija J. puhui lähetyksestä ja Perhaps ja Juke ylistyksestä.
Yrittivät opettaa meitä rautakankilutskuja ylistämään ;)
Ymmärsin heidän opetuksestaan, että Herraa saa ylistää, vaikka kädet taskussa ja vaikka vain alaleukakin heiluen ja virsiä hartaasti veisaten.
Hyvä! Minäkin voin, osaan ja saan ylistää!

Nyt lopetan jatus...raportoinnin mielenkiintoisista häppeningeistä ja päästän sinut rakkahin lukijani joulusiivouksia suunnittelemaan.
T: Kaisa Rautakankkonen-Lutskström
-------------------------------------------------------
Luukkaan evankeliumi: 2 luku, jakeet 1-6

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano.
Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana.
Kaikki menivät kirjottautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.
Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa kanssa, joka odotti lasta.
Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika.


maanantai 3. joulukuuta 2012

Tämän olisin voinut ilmoittaa jo heti aamusta, (nimittäin, että olen flunssassa) ettei teidän olisi turhaa tänne tarvinnut klikkailla :(
Mutta odotin, hartaasti ja toivorikkaana, että päässä alkaisi kirnuamaan muukin kuin räkä, mutta ei!!!
Jahka tokenen, kirjoitan entistä ehoisammin kaikkee. Ehkä tässä nyt podetaan muutama päivä, ehkä kolmekkin :(
Pah, pah ja vieläkerran pah! (Ankaraa niistoa ja ryintää),

maanantai 26. marraskuuta 2012


Tällä makoisalla kuvalla aloitan tämänkertaisen "MIELENKIINTOISAT häppeningit varrelta viikon"-reportaasini.
Kuvassa kyseessä on, kuten kaikki teistä varmaan heti huomasivatkin, pala sianpääsylttyä.
Sanoin Charlesille (en jaksa tarkistaa sanoinko jo teillekkin), että syltyssä töklöttää aina kärsä keskellä.
Kovasti ilahtui Charles, kun niin ei ollutkaan ja sain pitää kovasti puoliani, että  edes jonkunlaisen osuuden itselleni ehdin kalvehtia.
Tätä kirjoitellessani höyryää pöydänkulmalla myös kasvisliemi kupponen. Siitä jakeiden ja lauseiden välissä aina siemaisen suullisen, ettei vatsalaukkuni alkaisi mouruta.
Kyllä, kyllä taas on liemipäivä meneillään.
Pakko, koska ensi viikolla puolestaan on kolme (tre) jouluateriaa  nautittavana. Onneksi sentään on yöt kyseisten aterioiden  välissä.
Kuulin suureksi ilokseni muuten eilen ja vielä tänäänkin joidenkuiden ihmisten suusta, että liemisessiot ovat alkaneet hivenen näkyä ulkoisessa habituksessani.
Sekös meikäläisen vanhaa sydänalaa kovasti ilahutti. Mitenkään kevyensarjan painijaksi ei, vielä moneenkymmeneen kiloon, ole aihetta tituleerata. :(

Vanha, kunnon kalenteri on myös levällään tavanomaisessa paikassaan läppärin sivustalla.
Kovasti on valkoista plättiä päivien kohdilla.
Valkeus johtuu osittain siitäkin, että olen viime aikoina oppinut kirjoittamaan pikkuruisilla nykäyksillä päivien menoista, enkä enää kymmenensentin korkuisilla- ja paksuisilla kirjaimilla örmi sivuja heti niin täyteen, ettei Erkkikään ota menoista selvää.
Maanantain kohdalla lukeekin hennosti: jumppa.
En ollut ollenkaan jumpassa, koska tiistain kohdalla hento kirjoitus: kotiseurat, vastasi hyvinkin keskiraskasta jumppaa, tai siis kotiseuroihin valmistautuminen.

Tiistaina illansuussa kaikki oli kuitenkin valmista ja meille kääntyvän tien vierustalla loimotti jätkänkynttilä, joka valaisi koko Hälvän mutkan. Kynttilä oli tarkoitettu viitaksi ja tietenkin juhlalliseksi somistukseksi&komistukseksi.
Seuravieraita ajoi pihaamme iloksemme ihan kirkolta asti.
Trönäsimme aluksi muutaman pannullisen kahvia ja söimme leipomaani painimat...öh...omenapiirakkaa ja korvapuusteja.
Kyseessä oli LÄHETYS-kotiseurat ja niinpä minäkin sain lausua kaksi (två) kirjoittamaani lähetysrunoa.
Lauloimme virsiä ja seurakuntamme pappi piti puheen. Hyvän puheen. Siinä puhuttiin Jeesuksesta, lähetyskäskyn antajasta.
Magnuskin piti puheen. Hyvän myös. Ei Jeesuksesta voi muunlaista pitääkkään.

Olimme sitten seurojen jälkeen, kaiken hiljennettyä Magnuksen kanssa kovin onnellisia.
Kyllä kannatti se vaivannäkö, joka jälkeenpäin, siinä tyytyväisin silmin tarkisteltuna kovin kevyeltäkin vaikutti.
Päätimme, että otamme vakanttitavaksi  järjestää seurat silloin tällöin. Ainakin näin syksyllä ja sitten taas keväällä, joten tervetuloa vaan, jos on täälläpäin kulkua!

Muutaman päivän loikoilin, syljeskelin kattoon ja olin tämän tuosta vatupassissa. Siemailin kasvislientä ja kermakahvia vuoronperään ja nautiskelin hyvästä olosta ja siististä kodosta.
Lauantaina pidin rokulia kasvisliemestä. Olimme nimittäin Nikolainkaupungissa pizzalla.
Lempipizzeriassamme ei tosin niin kovin helposti  pysty mitätöimään liemikuuria.
Nimittäin kutakin kypsyvää pizzaa on aina lukematon määrä kuolaavia suita valmiina odottamassa.
Kun pizza vihdoin lätkäistään tiskille, sen joka palassa on kymmenen haarukkkaa keihästettynä.
Nopeat syövät hitaat.
Kummasti vaan kupu tuli täyteen. Me kyllä tosin osaamme pitää Magnuksen kanssa puolemme (kuten kuvasta kuusi käy ilmi).Kuulumme siihen "NOPEAT"-sarjaan.
Olimme myös samaisena päivänä seuraamassa Viviannin kilpauinteja upeassa Nikolainkaupungin uimahallissa. Vivianni ui sarjassa 10-vuotiaat neidit.
Kisoissa ja ihan samassa sarjassa, ui myös Viviannin pikkuserkku Sea.
Tytöt jäivät meidän lähtiessämme odottelemaan mihin haarukkaan he koko Suomeen nähden sijoittuvat tuloksillaan.
Olisiko tuo luku huidellut sielä jossain seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välimaastossa?
Ei huono, kun ajattelee, että Suomessa on miljoonia uiskentelevia ihmisiä!

Eräänä  iltana kuluneella viikolla olimme Isonkyrön kirkossa kuuntelemassa kanttorimme ja hänen vaimonsa yhteiskonserttia.
Konsertti oli ihastuttava, kuten arvata saattoi.
Ajattelin haikeutta mielessäni, että meilläkin, meidän perheessämme,jokunen takku olisi voinut olla takkuuntumatta, jos minä osaisin laulaa nuin suloisesti ja Magnus soitella nuin upeasti.
Soitannollisissa ja laulannillisissa (!)  perhekunnissa takut suoristetaan aina soittaen ja laulaen ;)
Meille kyllä hankittiin juuri soittopelikin (sellainen lyhyt, mutta typykkä sähköpiano), mutta pitäis vielä opetella soittamaan. Näillä taidoilla on takku vaan entistä tiiviimpänä ilmassa leijumassa : (

Jumalanpalvelukseen menimme tapojemme mukaisesti sunnuntaina. Olikin väkeä runsaasti, kun vietettiin EL:n 40-vuotis-juhlaa.
Magnus jäi seurakuntatalolla vietettäviin juhlamenoihin. Menoihin kuului myös runsas juhla-ateria.
Minä pyyhälsin kotiin, koska oli meno Vähäänkyröön Naisten kesken iltapäivään.
Lämmitin itselleni ja Charlesille toissa-toissapäiväistä muusia. Hyvältä sekin maistui  kaiken lihaliemen jälkeen.
NIP:ssä sain kaataa kahvia ja lausua runoja.
Lausuin joulurunoja, koska olen jouluihminen ja alan viettää tuota ihastuttavaa juhlaa aina hyvissä ajoin.
On muuten hyvin lähellä hetki, että haen vintinkomerosta tekojoulukuusemme  ja riivin siitä hämähäkinkennot ja kärpäsenraadot ja puen sen juhlatamineisiin.
Ehkäpä jo ensiviikolla olohuoneessamme ko. kuusi pönöttää!
Naisten kesken iltapäivässä teema oli TERVE SIELU TERVEESSÄ RUUMIISSA.
Oli tosi mielenkiintoinen ja hyvä alustus. Raamattuun pohjautuva.
Löysin tänään, etsiessäni ihan jotain muuta, karderoopistani runon, jonka nimi oli juuri tuo teema.
Vähäkö otti pattiin!
En muistanut sellaista ollenkaan koskaan kirjoittaneeni.
Noh...tuleehan niitä vielä tilaisuuksia ja sainhan minä viisi kirjaa myötyä noilla "vanhoillakin" värssyillä.
Tähän lopetan värssyilyn tällä kertaa. Siunattua viikkoa kaikille teille tuhansille ihanille lukijoilleni.

T: Kaisa Pattenberg-Julskog
----------------------------------------------
Psalmi 37, jakeet 7-9

Ole ääneti Herran edessä, odota hänen apuaan!
Älä kadehdi sitä, joka menestyy elämässään,
sitä, jonka kaikki juonet onnistuvat.
Malta mielesi, hillitse vihasi!
Älä kiivastu, se johtaa vain pahaan!
Väärintekijät joutuvat tuhoon, mutta ne, jotka panevat toivonsa Herraan, saavat periä maan.

maanantai 19. marraskuuta 2012


Kuvassa  plantaasimme sikalan/kanalan rippeet.
Nekin rippeet häipyvät kartalta, jahka maa jässähtää niin, että se kannattaa kaivinkonetta.
Tuossa kaikkensa antaneen emakkolan kohdilla heilimöi ensi kesänä, tai ainakin seuraavana kesänä, suloinen puutarhaniittu.
Minun pitää vielä googlettaa kohdasta puutarhaniittu, että osaan sellaisen oikein ja kaikkien sääntöjen mukaisesti perustaa.
Kaikkihan teistä tietävät mimmonen on puutarhaniittu? (Tuo niittu- sana on hivenen vanhahtava ja runollinen,  mutta sopii erinomaisesti siihen haavekuva-näkyyn, joka minulla tuossa sikalan kohdalla aatoksissani heilimöi).
Puutarhaniitussa heilimöitsevät heinä, ruiskukat ynnä moninaiset muut niittyjen ihanuudet. Olen lukenut, että sellaisia niittusiemenpusseja on myynnissä alan kaupoissa, eli puutarhaniittukaupoissa.

Eipä ole kulunut aikaa kuin viikko ja taas on maanantai.
Tämä maanantai on kulunut jynssäyksen,  puunauksen ja tavaroiden siirtämisien paikasta a, paikkaan b parissa.
En ole siitä kuitenkaan pahoillani, koska nyt tulee lätkäistyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Meillä tehdään kottiseurasiivouksen lisäksi myös joulusiivous.
Kaikki päivät kotiseuroista jouluaattoon voinkin sitten vain  maaskennella laipioon syljeskellen ja illat kulkea kylillä ja kaikissa tilaisuuksissa, mitä ikinä järkätään sadankilometrin säteellä.
Tarkennettuna vielä kaikissa HENGELLISISSÄ tilaisuuksissa :D
Muutaman lanttulaatikon ja sensellaisen joudun varmaan tekemään ennen aattoa, mutta sehän on vain ilo.

Vaihdoimme siivousinnoissamme myös köökkiin lampun. Ajattelimme, että nyt voi valotkin olla kirkkaammat, kun on senverran hyvin puunailtu.  Näkevät ihmiset paremmin laulaakin virsikirjasta.  Ennestään katossa oli lamppu, jossa oli 5 kappaletta kuuppaa, joihin kävi vain 25 kynttilän tuikkimet.
Vaihdoimme lampun vanhaan  kaupunkiasuntomme (sen, jonka möimme ja josta tänne muutimme)  lamppuun. Se lamppu on teelautasen kokoinen ns, suutarin leppalamppu, mutta siihen saa laittaa 60 watin lampun, entisten 5x25w "veristen lihanpalojen" sijaan.

Nykyään  on hirveän vaikeaa löytää sopivaa tuikkua, joka vastaa entisiä watteja. Lamppujen  pakkauksissa on tuhottomasti tekstiä ja numeroita, mutta niistä ei ota Erkkikään selvää.
En tiedä onnistuinko, mutta nyt on kymmenen vuotta aikaa ihmetellä, sillä sen se lamppu nyt kestää. Saakohan rahat takaisin, jos näin ei ole?
Tampuurissamme on jo ainakin toinen "kymmenen vuoden" lamppu menossa, emmekä ole asuneet paikkakunnallakaan kuin vaivaiset 7 vuotta.
Siivoussessio jatkuu vielä, jahka saan  tämän "mielenkiintoiset happeningit" purkkiin.
Leipomiset jätän huomiseen. Äkkiäkös sitä muutamat korvapuustit ja omenapiirakat vääntää, kun herää ennen sian ruppua.

Viime viikolla olin kampaajalla ja Magnus parturissa. Minä varasin ajan itselleni samantien jo seuraavaankin kertaan, mutta Magnus sanoi, jottei hän tiärä tarttooko hänellä silloon viälä eres niskavilloja sinklata.
Kun tulimme parturi& kampaamosta kotiin, oli naapurin isäntä pihassa.
Menimme sisälle, keitimme kahvit ja laitoimme maailman -, kylän-,sekä seurakunnan asiat kuntoon.
Tuli puhetta myös ruuasta ja kertoi isäntä tehneensä sianpääsylttyä pitkästä aikaa.
Sianpääsylttyä!
Vesi herahti kielenkannalleni. Kerroin vuolaasti tykästymiseni ja sen kuultuaan lupasi isäntä tuoda minullekkin palasen.
Magnushan ei s-sylttyä suostu syömään, edes maistamaan. Ei niin suurta tukkua rahaa noukan etehen kuulemma lyärä, jotta syämähän suastuus.
Seuraavana päivänä minä sain tuon kallisarvoisen sylttypalan ihan käteen ojennettuna.
Se oli juuri niin hyvää kuin muistinkin. Tai ei...se oli vielä paljon parempaa!
Charleskin halusi maistaa ja tietenkin huomasi, että hyvää oli :(
 Jouduin jakamaan sylttyannoksen hänen kanssaan.

Torstai-iltana meillä oli Isonkykyrön Kristillisdemokraattien po:n syyskokous. Kurvasin kokoukseen kuntosalilta. Suoraan, ilman välilaskua.
Salilla kunnostauduin lisäämällä LIIKEsarjoihin 10 ylimääräista peherrystä jokaiseen, eli  50x entisen 40: n sijaan. Joka päleessä!
Saman lisäyjsen olen tehnyt myös kotoisessa kuntosalissa. Nyt nostan 3kilon punnuksia tyrät rytkyen 50 kertaa ja väännän sillä "vaakatasosta istunta-asentoon"-koneella 100x!!! (Puuskutus, puuskutus).
Missään ei kuitenkaan edelleenkään mitään tulosta NÄY, mutta kunto on kyllä kohissut enempi kuin vaaksanverran ylöspäin :D
Ennenkö menin kuntosalille ja sieltä syyskokoukseen,  olimme me kirjaston runopiiriläiset kokoontuneena kirjastossa oikein kaffikupposten ääressä.
Magnus oli leiponut minulle mukaan prätkyjä. Olin ne hyvissä ajoin tilannut.
-Ne prätikät eivät maistununeet tavanomaisen samalta kuin ennen, sanoin jälkeenpäin syyttävästi Magnukselle.
-Miltä ne sitte maistuu? Samanlaasia noli ku aikaasemminki. Moon kuule sevverran niitä leiponu, jotta älä tuu mulle rutajamahan...sanoi Magnus tuohtuneena.
- Ne maistuivat kananmunilta. Prätkyt olivat ihan paistetun kananmunan makuisia ja näköisiä, julmistelin minä.
- No, mä laitoon taikinahan ylimäärääsen kotkottehen, kun noli niin pikkuusia mulukkeroja täs tämänkertaases kennos...

Tarjosimme runopiirissä kahvit myös kirjaston johtajalle, joka jää oloneuvoksettareksi. Annoimme  Kyllin tekemän vetoketjukoru-setin lahjaksi.Settiin kuuluu rintakoru ja korvikset. Vetskareista taiteiltu!
Minulla oli kerrankin kamera mukana ja näpsäisin kokeeksi kuvan koululaisten tekemistä hienoista pahvisista linnakkeista, että olisi kone kunnossa, kun koruja luovutettaisiin ja puheita pidettäisiin.
 Räps...klik! ....
Yllätys, yllätys, kamerassa ei ollut muistikorttia sisuksissaan. Charles oli oli taas ollut asialla. Ei muuten ollut eka kerta.
Jokatapauksessa olin onnellinen, että olin yleensä muistanut ottaa kameran mukaani. Ehkäpä ensikerralla onnistuu.

Lauantaina ajelimme Alajärvelle KD:n Eteläpohjanmaan piirin syyskokoukseen. Meitä oli Isostakyröstä kolmen kopla: Magnus, Eve ja mä.
Saimme kokouksessa äänemme kuuluviin ja tyytyväisinä lähdimme kotiin, tai itseasiassa Lapualle syömään.
Menimme DEF:ään lounehtimaan noutopöydästä, jossa oli lihapullia ja kalaa.
En pystynyt päättämään kumpaisiako söisin, joten otin lautaselle hivenen molempia sortteja.
Magnus sanoi, että lihapullat ja kala eivät sovi yhtehen. Minä siihen loihe lausumaan, etten niitä yhtäaikaa syönytkään. Ensin lautasen toiselta syrjältä kala, sitten toiselta pulleroiset. Hyvää oli kumpainenkin.
Tuli mieleen lapsuusajat, jolloin suolaa laitettiin niin paljon kuin suli.
Vielä maanantainakin pakkasi janottamaan. Ehkä sellainen suolamälli (hain pari pullaa lisääkin) oli liikaa, mutta so what. Kerran sitä vaan suolap...öh...lihapatojen ääreen pääsee näinä tiukkoina kuurien aikoina.

Tähän ymmärrän vihdoin lopettaa. Tapaamisiin ensi maanantaina, jos Jumala suo.
T: Kaisa Saltbulle-Fiskskog
--------------------------------------------------------------

Toinen Samuelin kirja, luku 22, jakeet 29-34 (Tässä kohtaa olen lukemassa Raamattua muutenkin).

Sinä, Herra, olet lamppuni.
Sinä tuot pimeyteeni valon. Sinun avullasi ryntään yli vallien, Jumalani avulla hyppään muurien yli.
Jumalan ohjeet ovat täydelliset, Herran sana on kirkas ja puhdas.
Kuin kilpi hän suojaa niitä, jotka hakevat hänestä turvaa.
Kuka on Jumala, jollei Herra, kuka turvamme, jollei Jumalamme?
Jumala on luja linnani. Hän tekee tieni suoraksi, hän tekee jalkani nopeiksi kuin kauriin jalat.


maanantai 12. marraskuuta 2012



Koska kameramme on aina koteloituneena piirongin laatikossa, eikä uusia näpsäyksiä ole siis laittaa esille, pistän parinvuoden takaiselta Israelin matkalta näytille muutaman kuvan.
Ovat ehken jo kertaalleen (ainakin) olleetkin, mutta väliäkös sillä. Ovat niin hyviä, että kestävät useamman kerran tarkastelun! ;)
Näitä kuvia katsellessa iskee aina armoton kaukokaipuu tuohon  maahan. Pääsisipä saapasteleen taas sen kamaralle.
Silloin, parivuotta sitten, ajattelin matkalta kotiin palattuani laittaa nenäliinan nurkkaan aina jokusen senttisen seuraavaa matkaa varten, mutta laittamatta on jäänyt :(

Taas on maanantai ja reportaasin aika. Tuntuu, että yhtämittaa on reportaasin aika. Onkohan aikarautaa siirretty hieman muutenkin kuin vain tunti johonkin kulloiseen suuntaan? Onkohan laitettu ihan nopeudensäätöä hiukan löysemmälle, tai kierretty tiukemmalle?

Joka tapauksessa istuskelen jälleen tässä vanhan läppärini ääressä haikeana, mutta onnellisena kirjaamassa häppeninkejä luettavaksenne.
Vieressäni höyryää kasvislientä muumikupissa ja tuttu kalenterinikin  loistaa valkoisena ja tahrattomana liemikupin vieressä.
Haikeutta sisikuntaani aiheuttivat kaikki nuo ihanat matkakuvat ja onnellisuutta on omiaan lisäämään juuri elämäni viikonloppu ja tottakai koko viikkokin.
Mutta aloitetaan alusta.
Maanantai ja tiistai loistavat poissaolollaan, mitä merkintöihin tulee. Muistan kuitenkin kirkkaasti, että siivosin sinisen perintökaappini (rakkaan, ajat sitten edesmenneen,  Lyyli-mummuni kettiöstä) laatikot ja kaapit.
Muistan sen siksikin, että eilen isänpäivänä Catherine etsi loodasta teippiä ja ihmetteli, kuinka jollain voi olla niin siisti keittiönkaapin laatikko.
Pakko oli tunnustaa, että ei voisikaan, ellei olisi juuri männä viikolla siivottu. (Olipa kerrankin hyvään saumaan teippi hakusessa).
Siivoskelin myös jostakin muutsakin syystä. Meillä, täälä Hälvänmutkalla, on kotiseurat kuluvan kuun 20 päivä.
Ankara siivoussessio aina kotitilaisuuksia ennen on jäänne aikaisemmista tapauksista.
Minulle on elävästi jäänyt mieleen, kuinka kaupungissa asuissamme ja seuroja pitäissämme. pappi erehtyi ovesta ja meni meidän vaatehuoneeseemme. Täytyy siis siivota kaikki huoneet ja komerot, jos joku sattuisi niihin eksymään.
Minulla on tietenkin muutenkin oma lehmä ojassa tässä siivousasiassa. Samalla nimittäin tulee kuitattua joulujynssäykset.
Mahtavaa, kun tulee siivoukset kerrankin tehtyä ajoissa ja koko joulukuun (ja jämät marraskuustakin) saa vaan maaskennella ja räiskennellä kattoon ja kuunnella joululauluja.

Torstaina kokoonnuimme kirjastoon runopiiriin ja luimme runoja puoliin ja toisiin.
Luin kirjoittamani runon piiriläisille (Eve ja Kylli), jonka ehkä tänä vuonna lausuisin adventtina, Mielirunoni-tilaisuudessa, Pappilassa.
Siinä sitä ulos kakistessani päätin, että jos jotain, niin sitä runoa en lukisi missään tapauksessa.
Kirjoitan ihka uuden. Piste.
Kulttuuriasioissa vielä pysytelläkseni sain tilausrunonikin lähetettyä tilaajalle viime viikolla.
Saatesanoiksi kirjoitin, että kaiken saa muuttaa, kirjoittaa uudelleen, tai olla peräti kokonaan lausumatta siinä juhlatilaisuudessa.
Mitään vastauksentapaistakaan ei kuulunut muutamaan päivään. Olin varma, että värssyt olivat olleet niin ontuvia, että ne oli välittömästi joutuneet öö-mappiin.
Magnuksen olkapäätä vasten rääkyessäni (noin kuvaannollisesti) minulle moljahti toivonkipinä mieleen:
Oliko viesti mennyt perille lainkka? EI OLLUT!
Olin yrittänyt väärän kautta laittaa sitä eteenpäin.Charles ei voi käsittää, kuinka joku OSAA laittaa asiat niin pieleen kuin minä osaan tuon sähköpostin kanssa.
Olinko sitten iloinen, kun oikein toimittuani ja runon tullessa luetuksi määränpäässä, se otti kelpaakseen? :D
Kirjoitinkin onnesta huumaantuneena uuden runon tulevan viikonlopun tilaisuuteen.(Siis siihen, joka on nyt jo mennyt menojaan).
Viikonlopun tilaisuuden nimi oli "ELÄMÄN KIPUPISTEET JA NIISTÄ SELVIÄMINEN".
Runo on liian pitkä "mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon"-bloggaukseen liitettäväksi, mutta se tulee uuteen runokirjaani. Ostamalla runokirjan (jahka se joskus näkee päivänvalon) voit sen lukea.

Mennäkseni vielä, tässä välissä ,siihen mahdolliseen uuteen kirjaan, sain jo Magnukselta sellaista viestiä, että hän keittäisi ja hoitaisi huushollin minun puolestani, jos minä runoja rustailisin.
Valitin nimittäin hänelle, kun hän kyseli, koska mä rupian kirijoottohon, että eivät ne runot noin vain soossia kährästäessä, pyykkiä ripustellessa, leipiä leipoessa jne. synny ja jää mustaa valkoiselle.
-Kyllä mä teen tuallaaset hommat omien hommieni sivussa, jotta saat runoolla, sanoi Magnus.
- Minä tarvitsen TYÖTILAN, TYÖRAUHAN ja TYÖINNON ja SEN SEMMOSTA, lisäsin tuohtuneena.
- Raivatahan sellaaset. Eihän se sen kummeet oo! Magnus loihe lausumaan.

Lauantaina siis meitä naisia ympäri maakuntaa kokoontui virkistysviikonloppuun Härmän Kuntokeskukseen.
Järjestäjänä oli Eteläpohjanmaan Kansanlähetys ja nimenä se "Elämän kipupisteitä...
Luentosarjan meille piti oikein psykoloogi. :D
Rakas serkkuni Elitzabethy tuli hakemaan minua ja niin kaahasimme onnellisina, mutta iloisina Härmäländiin.
Onnistuimme Elitzabethyn kanssa tapamme mukaan olemaan paikalla melkein ensimmäisinä.
Ruokasalissa olimmekin ensimmäisinä!
Minä olin onnistunut karistamaan kokonaista kaksi kiloa painoa pois viikossa omavirittämälläni kuurilla.
Jota kuuria nyt siis olen taas jatkamassa (vrt. höyryävä liemikuppi vieressä).
Omavirittämäni kuuri:
Aamulla: Kahvia. Sämpylä, jonka päällä hulppeesti Keijua.
Päivällä: salaattia (niin paljon kuin kupuun mahtuu, eli kilon (!) verran) ja tonni-tai muuta
kalaa.
Illansuussa: Salaattia (katso kohta: "päivällä") ja hedelmä.
Väliaikoina: Kasvislientä niin paljon, kun pystyy juomaan (so. puolilitraa kerralla).
Nälkä ei tällä kuurilla ole ja mieliteotkin  saa kutakuinkin pienin ponnistuksin pysymään aisoissa.
Jaa, mitenkäkö? Pitämällä suun tiukasti ummessa ja ajattelemalla jotain päivänpolttavaa ajankohtais-asiaa Jos ei onnistu ilman apuvälineitä, on ne otettava avuksi.
Apuväline on  LAASTARI.

Härmäländin naistapahtumassa sain siis taas lausua  runoja ja kaikki hurrasivat. Tunsin olevani paksu, mutta typerä, eli uskon, että hurraahuudot eivät tulleet turhasta ;)
Luento jatkui sunnuntai  aamulla, mutta 1/2 päivän tietämissä lähdimme koteihimme viettämään Isänpäivää.
Toki heti aamusta otin ja soitin lasteni isälle ja onnittelin häntä vuolaasti.
Samalla kysyin, jos hän ehtisi kuoraista perunat ja porkkanat, ennenkö lähtee seurakuntatalolle isänpäivälounaan talkooporukkaan.
Ehtihän Magnus.

Illansuussa Catherine, Eerikki, Joonathan, Vivianni ja Lyllan tulivat Letkutielle syömään.
Unohdin antaa Lyllanille nimenomaa sille säästetyn maksalaatikon lopun. Täytyy hyvittää seuraavalla kerralla.
Mukana illallisvierailla oli tietenkin lahjuksia Magnukselle ja itseväsätty onnittelukortti, kuten asiaan kuuluu. Isänpäivät ovat mukavia.
Söimme Magnuksen lahjaksi saamat vihreät kuulat  pois kuleksimasta, eikä käpykakustakaan jäänyt pipenöäkään seuraavaksi päiväksi.

Nämä kaikki teille ylös kirjoitti Kaisa Grönkuula- Käpynen
----------------------------------------------------------------------------
Psalmi 20 jakeet 2-5

Herra vastatkoon sinulle hädän päivänä, suojatkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi!
Lähettäköön Herra sinulle avun pyhäköstä, vahvan tuen Siionista!
Hän muistakoon kaikki sinun ruokauhrisi, ottakoon vastaan lihavat polttouhrisi!
(sela)
Täyttäköön hän hartaat toiveesi ja antakoon toimillesi menestyksen!

maanantai 5. marraskuuta 2012


Tässä ruusunen, jonka vierellä viikko takaperin  "kiinnostavat häppeningit viikon varrelta"-juttua näpylöitsin.
Ruusua hiukankin tarkemmin tutkaillessa käykin ilmi, miten katoavaa, kovin katoavaa onkaan maaliman kauneus, loisto ja kunnian kukkulat.
Kirjoitin viikko takaperin myös, että istuin ja kirjoitin vatsalaukku pullollaan puuroa.
Eipä kadonneet puuron aiheuttamat kukkulat kuni loisto ja kauneus.
Nyt sitten istunkin kirjoittelemassa teille kaikkea maha hölskyen kasvislientä!
Tietenkään syy ei ole meikäläisen tapauksessa tuosta yhdestä Bär-gryn-puurokerrasta, vaan tietenkin kaikista muistakin viikkojen aikana nautitsemistani gryyneistä ja putingeista.
Se on, kun oikein kuntoilee, niin pitää sitten syödäkkin  tuhtisti (merkitsevä rykäys).
Syy vesivellillä olemiseen johtui säikähdyksestä. Kovasta säikähdyksestä.
Sain nimittäin Catherineltä hänen  jostain tilaamansa  LEOPARDI-kuosisen hamosen.
Kun kiskoin hametta yön pimeydessä ja muiden kuorsatessa päälleni, näytin viimeisillään olevalta leopardi-emolta.
Kolttu on kumminkin sen verran käheä, että päätin tarttua (jälleen kerran)  minussa piilevää leopardia niskasta ja tasoitella vatsanseutua jättämällä muutamia päivällis&illallis&välipala-kertoja väliin  juomalla vain kasvislientä ja kaffetta niiden tilalla.
Minulla on sitäpaitsi ensi viikonloppuna mieluinen meno, jonne aion kyseisen hameentupin ylleni tunk...äh...pukea. Uskon, että saan asiat järjestykseen.GGGgggRRrrrrouh!!!(leopardin räyhäisy).

Sen verran vielä menen tuohon alun ruusukuvaan, että siinä ei näy ruusun vieressä läppärimme kulma, vaan perunakapan nurkka.
Perunoita siinä ei ole, vaan sensijaan  kolmenkilon punnukset ja kumminauha, joita nostelen ja venyttelen päivittäin.
Perunakappa on hieno paikka säilyttää puntteja. Puntukat eivät näy ja ovat kumminkin otettavissa esiin, kun into iskee päälle (!).
Tiedän, että jos minun pitäisi ko. innon iskiessä päälle, hakea puntit eteisen komuutin perimmäisestä kolkasta, en heiluttelisi niitä ikinä.
Hieman vielä lisäselvitystä, mitä tulee kaikenlaisiin kotimme päällystöihin. Rakas lukijanihan muistaa, että minulla ei saisi mitään olla missään päällä näkösällä, siis tarkoitan mitään ylimääräistä. Tietenkin kukkasia, koristepilkkumia ja pienois-standartteja ja sen sellaista, mutta ei vaatenyssyköitä, sanomalehtiä, muistiinpanoja, kalsareita, kirjoja, sukkia jne.
Lattioilla voi olla nilkkoihin asti murusia ja muuta ryönää, mutta pinnoilla ei saisi olla mithän.Nih! Piste!

Vieläkin haluan palata ruusukuvaan. Kuinka on mahdollista, että tuntuu, kuin eilen siinä sen katveessa istuin ja kirjoittelin?
Viikko on holahtanut, ruusu rupsahtanut ja haavat nuoleskeltu kuin hujauksessa.
Hyvä on kuitenkin elää, eikä jäädä tuleen makoilemaan, eikä antaa varisten rakentaa pesää kuontalonsa kuvulle.
Kalenteriani kun katsoo, näyttää se ulkopuolisen silmissä helposti vain viikon ruokalistalta rasva-ja kahviplätteineen, mutta efekti on harhaanjohtava.
Olen mennyt ja tullut aika haipakkaa, enkä kaikkea ole muistiin kirjannut. Pitäisi kyllä kirjoittaa, koska muistini on ruvennut sassaroimaan aikalailla. On kauheaa, jos jäätte paitsi jostain kivasta menosta, tai tulosta ;)
Nytkin tyydyn kuitenkin vain huudahtamaan, vaikka ei ole mustaa valkoisella, eikä muistissa mitään:
-TÄTYYHÄN MINUN OLLUT OLLA JOSSAKIN JA TEHDÄ JOTAKIN MAANANTAINA JA TIISTAINA, VAIKKA NIIDEN KOHDALLA ON VAIN VALKOISTA (EI EDES KAHVI- EIKÄ RASVATAHRAA)!

Viime keskiviikkona (on muistissa ja ylös präntättynä), oli meillä  Kristillisdemokraattien Ep:n piirihallituksen kokous, joten  karautin hyvissä ajoin  Ooppelilla Laihelaan, josta matka jatkui Kurikkaan, kropsun syntysijoille.
Kokouksessa  iloittiin hyvistä onnistumisista eri vaalipiireissä. Minäkin koitin ilakoida mukana, minkä hautausurakoitsijan mieleltäni suinkin kykenin. Menetimmehän kotikonnullani toisen valtuustopaikan ja ääniä kosolti muutoinkin. Ilakoinnin asemesta olisin enämpi halunnut rääkyä kollottaa jonkun olkapäätä vasten kauan, mutta hartaasti.

Minun tapanani ei ole kovin hirveän kauaa rypeä mustissa mujuissa ja niinpä kirjoitin ja parantelin jo seuraavana päivänä erästä tilausrunoa, jos mahdollista, niin entistäkin ehommaksi.
Runo on tilattu syntymäpäivää juhlistamaan. Ei vähä mittää!
En itse sitä lausu, joten itsekseni sitä harjoitellessani, pystyin huomattavasti paremmin eläytymään ja revittelemään. Joka toisen rivin jälkeen runo kuulosti mukiinmenevältä ja joka toisen rivin jälkeen mukiinjäävältä. Hohhoijjaa!
Käveleskelin lausumisen ja kirjoittamisen välillä  hermoparkoja lepuutellakseni  pihapiiriämme rastiin ristiin.
Kohta (jahka maa jäskähtää) kiskotaan Letkutietä pitkin takapihallemme kaivinkone, joka myllää plantaasimme takaliston (siis takapihamme) uuteen ruotiin.
Kaikki pienetkin entisajan tunkiojäänteet ja nystyrät, sekä sika/lehmi/hevos/kanala-kopperot vedetään siluvei, kuopat täytetään ja myttyrät tasoitetaan.
TAKAPIHA-sana häipyy kielenkäytöstämme tykkänään ja "VILPOLA-VIRKISTYS-MAANPÄÄLLINEN-VIEHKOILU-ALUE"-sana otetaan käyttöön.
Magnus on asetellut tiiliskivet vilpolarakennukseen lattiaksi, kun emme tienneet niille kiville muutakaan osoitetta. Kirkkohan niistä oli puhe pykätä, mutta jos SE hanke toteutuu, ostamme uusia tiiliskiviä.

Lauantaina meillä oli ohjelmaa koko päiväksi piisalle asti.
Orisbergissa oli puolenpäivän jälkeen, jo perinteiseksi tapahtumaksi tullut, Runopiirin Pyhäinpäivän hartaushetki.
Mukana oli myös Magnus, joka sai pitää puheen, Laululintuset-kuoro ja me runopiiriläiset, jotka  lausuimme runoja. (Minä tietenkin omitekemäni).
Itseasiassa mukana oli myös laululintunen ihan oikeesti!
Ulkoa pyrähti nimittäin ehta talitintti kirkkoon sisälle. Ajattelin, että sillä laululinnulla on hieman "vapaammat  ja ehkä löyhätkin" käytöstavat, mitä määrättyihin asioihin tulee ja suojasin runopapereitani huolellisesti.
Mitään radikaalia ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan ja lopuksi maistui taas Kyllin tekemä suloinen nektari pyörryttävän hyvältä. Tällä kertaa oli vielä kaurakeksejäkin entisestäänkin enämpi pyörryttämässä meitä lmukanaolijoita. :D
Ovet kirkkoon luvattiin pitää auki, kunnes tintti lentää ulos. Varmasti sille laitettiin jotain paakkelssin muruja ovelle, jotta se paremmin ymmärtäisi yskän.

Saman päivän illansuussa menimme koko Letkutien konkkaronkka Nikolainkaupunkiin pizzalle.
Kansanlähetyksellä oli nimittäin tilaisuus pizzeriassa!
Puheen illassa piti  Suonto-niminen evankelista.
Näitä pizza-iltoja oli ennenvanhaan tapana järjestää muutamia kertoja vuodessa ja on tuo hyvä ja maukas tapa otettu uudelleen käyttöön.
Sunnuntaina sitten tapamme mukaan konkosimme kymmeneksi aamulla kirkkoon.
Oli maataloustuottajin kirkkopyhä. No, me emme ole sellaisia, mutta kirkkoon saa aina tietenkin mennä kaikki, vaikka pyhä olisi nimetty jollekin ryhmälle oikein erikoisesti.
Sellainen maataöustuottajien kirkkopyhä tietää aina jumalanpalveluksen jälkeen lautasellista tuhtia, höyryävää ohrapuuroa puolukkasoppaa kyytipoikana, ynnä kaffia ja nisua.
Kirkossa oli runsaasti väkeä.
Kaikki me kuuntelimme hiirenhiljaa saarnaa, jossa puhuttiin anteeksiantamisesta. Iki-ihana kanttorimme soitti  lopuksi flyygelillä Pankakoski-nimisen kappaleen.
Kaikki istuimme penkeissä huumaantuneina ja ökötyksissä tovin, ennenkö ymmärsimme lähteä puurovatien ääreen.
Tunsin kirkonpenkissä ystävien ja Magnuksen kanssa istuessani koko jumalanplveluksen ajan sydänalassani ihastuttavaa värinää ja lämpöä. Kuinkahan sitä nyt analysoisisi, että hieman saisitte tuntemuksista hajua ja pääsisitte edes hivenen ällän päälle?
On kuin rintalastan alla olisi pumpulia täynnä oleva lämmin pesä, jossa sydän sykkäilee ja pumppuileepi ihastuttavia onnen ja ilon kultareunaisia pisar....öh...taidan jäädä sanattomaksi, mutta menkää itse, niin ymmärrätte.

Samaisen sunnuntain illansuussa lähdimme, me letkutieläiset, Nikolainkaupunkiin.
Meillä oli kaikilla vastuuta Kansanlähetyksen Kohtaamispaikalla maailman ihastuttavimmassa kirkossa kello seitsemäntoista.
Magnus juonsi, Charles opetti ja minä lausuin yhden färskeimmistä (uusimmista) runoistani.
Musiikissa oli tietysti Euroopan paras kuoro: Vaasan Veljeskuoro.
Sain myytyä 6 kirjaakin.
Käynti Asevelikylässä kruunasi päivän ja iloisina, mutta tyytyväisinä ajelimme Hälvää kohti.

Hyvää ja mielenkiintoista viikkoa sinulle, kuka ikinä lienetkään ja jos koskaan tänne asti pääsit.
Jos taas pääsit, eikä tehnyt heikkoakaan, niin mene ja lue Magnuksenkin blogi.
Pääset sinne googlettamalla maunojoupinblogi.blogspot.com

T: Kaisa Leo-Pardskog-Pönönen.
--------------------------------------
Psalmi 61, jakeet 2-5

Kuule huutoni, Jumala,
kuuntele rukoustani!
Maan ääristä  minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy.
Sinä viet minut turvaan, kallioille,
jolle itse en jaksaisi nousta.
Sinä olet ollut turvani, vahva linnoitus vihollisia vastaan.
Minä tahdon aina asua luonasi,
minä etsin sinun siipiesi suojaa.

maanantai 29. lokakuuta 2012



Istun vatsa täynnä Helmi-ryyni puuroa peräkamarissamme. (Kuvassa ko. huone pilkistääkin oikeassa reunassa udunomaisesti).
Läppärini vieressä pönöttää rouhea ruusu. Se ojennettiin Magnukselle eilen vaalivalvojaisissa.
Kaikki ehdokkaat saivat yhden ruusun, paitsi läpimenneet kaksi. Magnus sai yhden.


Sivusilmällä kauhukseni näin, että monta on jo ehtinyt lurkkailla tänne (tai sitten yksi useampaan kertaan), mutta nyt vasta ehdin kirjoittelemaan raporttia "mielenkiintoisista happeningeistä pitkin viikkoa"
.
Aamupäivän kulutin pouhottamalla jauhelihakeittoa ja pesemällä muutaman koneellisen pyykkiä.
Päivän lehtiä selailin kauan ja antaumuksella ja Suomifilmiä tuijotin tiiman verran.
Nyt tulikin katsomisen arvoinen filmi "Kun on tunteet". Maria Jotunin aikoinaan raapustama.
Pakko oli nauraa Emmi Jurkan loistavalle roolisuoritukselle (jota suoritusta en alkaa tässä sen kummemmin ruotimaan).
Pakko oli myöskin lopuksi pukea ja iskeä pakkelia naamaan ja kaahata kauppaan.
Puotiin oli ihan pakko lähteä, koska maito oli loppu ja ilman maitoa ei mistään oikein tule mitään..
Aikoinaan, kun Magnuksen äitiliini vielä eli ja asusteli täällä Hälvän mutkalla, kävimme häntä tietenkin usein tervehtimässä. Magnus tapasi soittaa ja ilmoittaa tulevasta vierailusta ja kysäisi aina, että tarvittooko kauppapuarista tuara mitään?
Äitinsä vastaus oli joka kerta sama: pari litraa maitua.
Nyt on meille käynyt tismalleen samoin. Jos joku innostuisi tulemaan kylille meille ja ilmoittelisi puhelimella ja kysäisisi, onko uupeloa jostakin, niin vastaus olisi:
-Joo, rasvatonta maitoa muutama litra.
Oma lehmä olisi mukava. Saisi aina mennä tikistään kikistä lisää, jos loppuisi jääkaapista.
Tämän päivän tekemiset ovatkin nyt sitten pulkassa, paitsi tietenkin tämä kirjoittaminen ja pallealihasten  kutistus-sessio.
Olen kuukauden voimistellut sillä päleellä, jonka käsikahvan alle en ollut kesällä mahtua liikkeitä huhkimaan.Muistattehan?
Aluksi punnersin 20 kertaa silmät viisi senttiä silmäkuopista ulkona. Nyt teen jo sata kertaa ja pystyn kuuntelemaan puuskuttamatta radio- Deitä vanhasta höyryradiostamme.
Juoksaisin vintille päivällä hakemaan leipää pakastimesta, niin ilokseni huomasin, että ei puuskututtanut ollenkaan.
Kyllä ihmeellisesti kunto ottaa kohistakseen ylös, kun vain pikkasenkaan viitsii itseään "rääkätä".
Punnuksia, keppiä ja kuminauhaa olen huiskutellut säntillisesti, vaikka kuinka ja kauan.
Mielestäni siitäkin on ollut runsaasti apua. Muskelintapaista on ollut muodostuvinaan käsivarsiin. Nyt ihmettelen, miten saisin ne lumpsahtamaan allien täytteeksi?
Voimisteluvempain on yläkerrassa makuuhuoneessamme.
Siellä on sopivan viileä jumpata ja ikkunaa pidän avoimena, ettei alkaa nuppi tärisemään ja vintti pimenemään.
Makkarissamme ei ole lämpö vielä ollut tänä syksynä päällä. Asteita siellä on 16!
Kieltämättä nukkumaanmennessä on aika raikasta, mutta olen keksinyt ratkaisun:  puolentoistalitran Cocis-pullot täyteen tulikuumaa vettä ja pullot löpsöllään olevien täkkien alle.
IHANAA!
.
Perjantai-iltana olimme Ylistarossa telttaseuroissa. Magnuksella oli puhe ja oli puhevastuussa kaksi "oikeetakin" pappia.
Moni oli telttakokouksesta lehdestä lukiessaan ajatellut, että on seurakunnalle tullut  perustavaa laatua oleva virhe ilmoitukseen.
Telttaseurat keskellä talvea!
Kyseessä oli armeijan vanha lääkintäteltta. Sisällä oli kamina ja oikea kipinämikko paiski tarvittaessa pökkyä pesään.
Penkeillä oli istuinsuojat. Kaikki olivat tietenkin pukeutuneetkin sään mukaan ja sää oli tietenkin mahtavan ihastuttava. Kuuraiset ikikuuset seisoivat teltan vartioina, eikä vähiten kauniisti valaistu Ylistaron KOMIA KIRKKO.
Lyhdyt ulkona paloivat kauniisti ja teltan sisällä leppalamput antoiivat himmeää valoaan ja hajuaan hartaiden kuulijoiden silmiin ja neniin.
Puheet olivat Jeesuksesta ja hänen meille ihmisille tekemästään pelastustyöstä ristillä.
Siinä istuessani ja kuunnellessani tunsin itseni hyvin onnelliseksi. Olen varma, että silmänikin loistivat päässäni kuin kaksi petromaxia.
Illan järjestäjät olivat nähneet kaiken kanssa todella paljon vaivaa. Makkaraa ja sämpylöitä kaffin kanssa saimme illan päätteeksi vielä nautiskella.
Oli puhetta, että talven mittaan pistettäisiin uusiksi tuo kaikki ihanuus.

Lauantaina olimme pizzalla Nikolainkaupungissa parin perheen kanssa.
Samalla vein uuden hipsunäpykkä-kännykkäni kaksviikkoishuoltoon (kuuluva rykäisy). Minulla ehti hermot mennä 14 kertaa tuon kahden viikon aikana.
Okei, okei juna on ehkä mennyt ohitseni, mitä hipsunäpyköihin tulee, mutta kyllä se näpykkäliikkeen nuoriherra sanoi, että vikaa, vikaa on puhelimessakin.
Sain ns. kertakäyttösim-kortin (omakeksimä täysin tuulestatemmattu sana), jonka sain laittaa pikkuiseen, vanhaan,rakkaaseen simpukkakännykkääni.
Jo alkas kuulumaan (jos vaan joku soittaisi) eivätkä paksut poskilihakseni heti vaihda kanavaa ja kuvaa puhuttaessa.
Asevelikylään menimme myös tervehtimään rakkaita omaisiamme, sekä Lyllan von Karvatuppua.
Emme ole ikinä kukaan nähneet piskiä, joka pudottaisi joka karvan niin totaalisesti kuin Lyllan vonTuppukarva.(Nimi on hieman edellisestä muutettu).
Catherine oli hermona. Seuraava koira olisi kuulemma kiinalainen harjakoira (tai mikä niitten "nahkiaisten" nimi oikein on?).
Vaatii muuten aikamoiset nieleskelyt, ennenkö sitä rotua pystyy silittämään.
Ainakin minä nikottelin hyvän tovin, kun kerran vielä töissä ollessani, asiakas lätkäisi ko. koiran tiskille ja jäi innokkaan  näköisenä odottamaan ihailuja ja silityksiä.
Koira ei ollut läheskään yhtä innokas, vaan seisoi tiskillä täristen ja mielestäni se oli hiukan broilerillakin.

Sunnuntaina olimme tapamme mukaan Isonkyrön kirkossa jumalanpalveluksessa.
Kirkonpenkissä istuessani ja laulaessani Martti Lutherin jykevää virttä, tunsin sanomatonta iloa ja rauhaa sydänalassani.
Saimme kuulla täsmälleen Raamattuun perustuvan saarnan ja sellaista soittoa flyygelillä, että teki mieli huutaa taas, että HALLELUJAA, VAIKKA HUIVI MENIS!
Kirkkokin oli jotenkin niin kaunis ja valoisa. Isonkyrön kirkko alkaakin olla aika huipulla siinä lempparilistassani, mitä pohjoisen pallonpuoliskon komeimpiin kirkkoihin tulee.

Sunnuntai-iltapäivällä kaahasin  Vähänkyrön seurakuntakeskukseen Naistenkesken Iltapäivään.
Minulla ei ollut alunperin sovittu runonlausumista. Kahvinkaatoa kyllä.
Minä likka se vaan aioin lausua runon 1/2 väkisin, mutta...melkein jo perillä ollessani huomasin, että kirjakoppa runoliuskoineen oli jäänyt kammarin pöydälle.
Luin sitten Raamatusta psalmin 16. Tosin senkin lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa, kun yritin tihrustaa sitä pikkuruisesta käsiväskyraamatustani. Valaistus oli himmennetty, koska katselimme rainakuvia Botsvanasta, joten en erottanut edes isoja alkukirjaimia kunnolla, muusta puhumattakaan.
Piti pyytää tukevampipränttinen Raamattu Eikulta.
Kaikki meni hyvin, vaikka tunsinkin taas itseni P. Pitkätossun isoäidiksi ampparihameessani.
Vähästäkyröstä  ampaisin Isoonkyröön vaalivalvojaisiin, josta valvojaisista kerroinkin villakoiran ytimen aloittaessani raporttini.

The End.
T: Kaisa Villanen-Tossavainen-Pykänder
-----------------------------------------------------
Virsi 174 4:s säkeistö:

Anna, Herra, kansallemme
kristillinen hallitus,
suojaa rauha kotiemme
kuule köyhäin huokaus.
Kiitoksemme päältä maan
nouskoon taivaan kunniaan.
Isä, Poika, Henki Pyhä
nyt ja aikain loppuun yhä.




maanantai 22. lokakuuta 2012




Kuvassa näette riipposkieron.Anoppini vanhan riipposkieron.
Polkupyörä on vanha keksintö ja alunperin pyörää yritettiin lanseerata suomenkielellä nimellä RIIPPOSKIERO (mikäli vanhaa suomenkielenopettajaani Nikolainkaupungin tyttölyseossa oli uskominen ja mikäli muistan opetuksen oikein).
Ajelin minäkin tuolla  riipposkierolla muutaman metrin ja meno oli kevyttä, eikä meinannutkaan mennä kieroon.
Ehkä riipposkiero-sana olikin tarkoitettu sellaiselle suuripyöräiselle ja puiselle menopelille.Niihinhän piti olla pari punttaajaakin, että pääsi yleensä pyörän selkäänkään, saatikka ajamaan.

Kuvat pyörästä ovat tuossa alussa siksi, ettei minulla ole mitään uusia kuvia lätkäistä näkösälle katseltaviksi.
Kamera ei ole koskaan mukana silloin, kun pitäisi. Onhan minulla se uusi hipsu-puhelin käsväskys, mutta en osais laittaa koneelle silläotettuja kuvia.
Kovasti olisi ollut mennäviikollakin kuvauskohteita, mutta kun ei, niin ei.
Kalenteria, kun selaan, näyttää kuin plättipäivä toistaan valkoisena vanana vain seuraisi. Aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut.Väärin!
Tiistain korvilla esimerkiksi hyökkäsin puutarhaan keräämään vaahteranlehtiä.
Keräyshetki oli vihoviimeinen. Ehkäpä jo hiukan ylikin! Jok´ikistä lehteä oli jostain kohdin jyystetty ja jos ei ollut, niin joku oli meinaamassa.Kovasti elähtäneitä olivat lehdet muutoinkin ja ruskanväritystä sai luupilla etsiä.
Etanoita lötköili sankoin joukoin lehtikasassa ja jouduin pyhkimään niitä ruohotuppaaseen tuon tuostakin (puistatus, puistatus).
Olin kuitenkin päättänyt tehdä vaahteranlehvä-sydänkranssin, niin myös teen vaahteranlehvä-sydänkranssin.Piste.
Olen aika päättäväinen näinkin veteläksi ja asioita tuonnemmaksi siirteleväksi ihmiseksi.
Kranssi on nyt piikkisuorana kuivamassa autotallissa. Kohta sen saa vääntää sydämeksi (Magnus) ja truiskia hiuslakan jämiä päälle (minä).
Vaahterasessiossa näin sellaisen madon, jota en ennen ole ikinä silmiini saanut. Tosin en ole ennen kerännyt vaahteranlehtiäkään.
Mato oli ohut kuin karhunlanka, mutta yht´äkkiä joku kohta siitä paksuuntui ja littanoitui sekunnin sadasosassa ja se syöksähteli lehdenpäällä kuin limainen salama! Pituutta  tällä lötkänderillä (jälleen puistatus, jos toinenkin) oli noin viisi senttiä.
Kaikkea sitä maa (ja puutarha) päällään kantaa.

Kurikkaan matkasimme perjantai-illansuussa Eikku ja minä. Oli kyseessä Naistenkesken Ilta.
Ajelimme kuulaassa syysillassa määränpäähän ja totuttuun tapaan eksyimme muutaman kerran.
-Olisiko sellainen pikkanen neliskanttinen vehje tuossa etukonsolilla mitään?
-Ne eivät oikein aina tiedä mitään! Voivat johdattaa eksyksiinkin, virkkoi Eikku ja arvaili, käännyttäiskö vasemmelle, vaiko oikealle.
Oikeaan toki osuttiin ja aika helpostikkin, mutta lupasi Eikku ottaa vastaan "pitkäaikaiseen lainaan" navigaattorin, jota lapsensa hänelle ovat jatkuvasti kaupanneet ja ehdottaneet.
Paikanpäällä perillä  minä sain lausua runon ja pitää todistuspuheenvuoron.
Runo oli uunituore ja vielä ihan läämminkin (edellispäivänä tehty)  ja todistus 25 vuotta vanha. Leuat kuni aladoopi tytisten,  minä kaikkea tätä tein. Vettäkin ryystin muutamaan otteeseen.
Sain ilokseni viisi (fem) runokirjaani myytyä.
Ilokseni kuulin myös kosolti hyvää palautesuitsutusta näistä maanantaiblogeistani. eräältä naiselta. Tämä ihastuttava siskoni lohdutteli, että kyllä niitä blogini lukijoita on melkoisella varmuudella enempi, kuin 36.
Kun lukijoita on tosiaan VARMASTI 36, niin ei kannata heittää sulkakynää nurkkaan. Ei missään tapauksessa. (Kerran viikossa sen vain aina aionkin tehdä).

Meidän vuoromme (Magnuksen ja minun) oli pitää virsihetki lauantaina Laurilanmäellä.
Sain valita virret.
Erästä valitsemaani virttä laulaessamme huomasin, että se oli juuri se, joka menee niin korkeassa äänilajissa, että olisi melkein pakko nousta pöydälle laulamaan.
Korkeimmissa kohdissa en laulanut ollenkaan, mutta ei sitä onneksi kukaan huomannut, koska mikrofooni ei taaskaan toiminut. Magnus toki huomasi asian ja yritti uljaasti laulaa kohti, kovaa ja korkealta. Mielestäni hän onnistuikin laulamaan aika lähellä oikeaa nuottia ;)
Magnus sanoi tilaisuuden päättyttyä ja meidän nauttiessamme kahvia ja nisua, että meidän vintinkomerossamme on kovaääninen jostei oo piraannu ku yks kruuvi poikes.
Muistelin, että komerossa on tosiaan mikrofooni ja siihen kuuluu noin kaksisataa kiloa painava KAIUTIN osa (tai joku sellainen).
Olen kyllä valmis roudaamaan ne Laurilanmäen ruokasaliin, jos vain kuuluvuus on sillä taattu. Olisi mukavaa, kun ihmiset kuulisivat hartauspuheen (meidän veisuumme kuulumattomuus ei jätä ketään sanottavammin mistään paitsi).

Sunnuntaina Magnus lähti Vöyrin kirkkoon saarnaamaan.
Minä jäin kotiin leipomaan korvapuusteja. Iltapäivällä oli näetsen Naistenkesken Iltapäivä pappilassa.
Olisihan ne puustit voinut leipoa ennakkoon, mutta kun en voinut!
Pikkarainen pakastimemme on äyräitä myöden täynnä ennestään, eikä minun hermoradalla varustettu ihminen pysty tarjoamaan jo kaksinkertaisesti  kuivahtaneita tillikoita. Ovat nimittäin muutenkin, jo valmiiksi, kuivakoita.
Pelkään aina, että jäävät raakileiksi puustit ja pouhotan niitä uunissa kauan ja hartaasti.
Kuuntelin jumalanpalveluksen radiosta. Jumalanpalvelus oli hyvä, mutta kauhean kamalalta tuntui ehtoollisen aikana. MINUN OLISI PITÄNYT OLLA PAIKALLA LIVENÄ! Olen tottunut sunnuntaisin olemaan livenä kirkossa.
No, minulle oli leipomustehtävä annettu ja se ei tokikaan ollut ollenkaan vastenmielinen.
Hyvissä ajoin ajelin sitten  puusteineni pappilaan.
Isonkyrön pappila on ihastuttava ja se on ihastuttavalla paikalla  Kyrönjoen  rannalla.
Kurikan naistenillassa juontaja heitti kysymyksen meille naisille, että onko kukaan koskaan halunnut olla joku toinen? Joku muu ihminen, kun on?
Minä istuin etupenkissä ja sanoin kuuluvalla äänellä:-EI!
Juontaja jatkoi puhettaan häiriintymättä.
Tuli mieleeni , jo ajellessamme Kurikasta kotiin, että olenhan minä useastikkin halunnut olla joku toinen.
Olen halunnut olla esim. Englannin kuningatar.Hänen tuskin tarvitsee siivota, ja hän saa aina hovilääkärin sänkynsä päätyyn, jos joku paikka prakaa, tai särkeä-tikuttaa.
Meikäläisen olis aina siivottava ja tilattava aika terveyskeskukseen ja ...(onneksi melkein kaikki röppörit on parantuneet, joko itsekseen, tai buranalla ja vesilasillisella ja onneksi Magnus on kova poika siivoamaan).
Tuola pappilassa ikkunasta katsellessani toivoin myös, että olisin ollut pruustinna!
Pruustinnana olisin saanut seistä pappilan köökin ikkunalla aamusta iltaan. Mitä nyt joskus Magnus-rovastin kanssa olisimme joella soudelleet ja affenia onkineet...

Naisia tuli ilahduttava määrä ensimmäiseen pappilassa pidettäviin Naistenkesken IP:ään.
Minä toimin juontajana. Tunsin oloni tukalaksi pepitaruutuisessa hameentupissani (olin muutamaa numeroa liian paksu ko. kolttuun). Lisäksi tunsin olevani typerä, joten kaikki menestyksen ainekset olivat läsnä.
Unohdin juonteissani mainita henkilöitä ja muutenkin puolet ylöskirjoittamistani asioista, mutta Jeesusta ei kukaan unohtanut :D
Jeesus oli sanansa mukaisesti läsnä meidän keskellämme. Hän vaikutti iloa yhdessäoloon ja oli riemuna lauluissa ja puheissa.

Nyt on aika ehkä lopettaa.  Alkaa hartianseudusta levitä puutumus pikkuaivoihin (isoja ei enää tunnu löytyvän lainkka).
T: Kaisa Vähälohko-Puutiainen
----------------------------------------------
Psalmi 16 jae 36-37

Herra, sinä asetut kilveksi eteeni, sinun oikea kätesi tukee minua,
sinun apusi tekee minut vahvaksi.
Sinä teet varmoiksi askeleeni, polveni eivät horju.

maanantai 15. lokakuuta 2012



Hyvää iltaa tuhannet ja taas tuhannet lukijani!
Huomasin, että monet ovat koputelleet blogin ovea ja ajatelleet, että missä minä oikein luuhaan?
Koko päivän olen peseskellyt pyykkiä ja lopunaikaa kulkenut ikkunalta ikkunalle ja meinannut aloittaa siivouksen. Kirjoittamaan en siis ole millään ehtinyt.
Onneksi sain siirrettyä siivouksen alkamisen huomiseen. Huomenna onkin sitten uudet kujeet, joten voi olla, että ruokkous siirtyy vieläkin hamaan tulevaisuuteen.
Jaa, että miksikö pitäisi heti maanantaina muka siivota?
No siksi, kun meillä oli vieras keskiviikosta sunnuntaihin, joka pudotti jok´ainoan karvansa ainakin pariin kertaan vierailunsa aikana lattialle ja joka mahdolliseen paikkaan.
Vieras tottelee nimeä LYLLAN (nimi muutettu, mutta se tottelee sitäkin).
En muista onko tullut kerrottua ja mainittua, että Lyllan on seropi ja Euroopan viisain koira? Odotamme sen alkavan puhumaan päivänä minä hyvänsä.
Kaikki pihaamme kotitanhuvana  pitävät fasaanit (noin kuutisen kipaletta) olivat kyllä aika käärmeissään vierailusta.
Lyllan oli tipalla saada yhden niistä kiinnikin. Lintu ei tarpeeksi nopeasti saanut ilmaa pyrstönsä alle, vaan rypi puskassa vinhasti joka ilmansuuntaan.
Magnus kertoi, että vain viiksikarvanmitan ero oli Lyllanin hampaiden ja fasaanin kaulan välillä, kun jälkimmäinen viimein ja vihdoin pääsi lentoon.
Mitkään komentosanat eivät koiraneitiin purreet, vaikka se muuten on nöyrä ja tottelevainen.
Huh, huh! (Puistatus, puistatus).
Mitä me olisimme osanneet fasaanivainajalle tehdä?
- Molsimma nylykeneet ja pannehet kattilahan kiahumahan, niinku meillä kotona kakarana kanakki laitettihin. Tai vaihtoehtoosesti uunihin mujumahan, tiesi Magnus vastata pahkuloimiseeni.
Muuten kuulosti kyllä ihan hyvältä, mutta minä en tarkastamatonta lihaa suuhuni laita. (Vaikka pihapiirin fasaanit näyttävät kyllä oikein terveiltä ja sipsakoilta).
Tarkastetaankohan kaikki ammutut hirvenlihat, muutoin kuin tietysti, että ovatko varmasti kanttuvei?

Lyllan nukkui meidän sängyn jalkopäässä. Se nukkui siinä, vaikka se sai useamman kerran lieviä potkusarjoja kylkeensä. (En muistanut, että Lyllan on sängyssämme ja luulin, että Magnus on varannut ISOMMAN alan hetekasta, kun kuuluu. Toimin sen mukaisesti: potkuja umpimähkään joka puolelle).
Koira ei saa kotonansa sängyssä nukkua, joten se varmaan oli päättänyt kestää mitä tahansa saadessaan siinä IHMISTEN seslongissa kölliä.

Perjantaina saimme lisää mieluisia vieraita. Joonathan ja Vivianni tulivat vanhaa paappaansa ja vielä vanhempaa mummuansa ilahduttamaan.
Erityisen "ILAHTUNUT" oli Charles, joka ei saanut pahaistakaan rauhaa vierailun aikana.
Lapset ovat oikein ihastuksissaan enoonsa ja eivät sitä peittele millään tavalla.
Lätkimme koko sakki yhdessä Musta-Pekka kortteja, luimme lasten Raamattua, katselimme Joosef-filmin ja juttelimme Jeesuksesta, söimme, saunoimme jne.
Keittiössämme on puinen kannellinen soffa, joka on piripintaan täynnä leluja.
Tälläkin kertaa kansi aukaistiin vierailun alkuminuuteilla, mutta enää ei leluja levitetty lattialle.
Ovathan lapsenlapsemme jo niinkin "vanhoja" kun 10 ja 12 ;)
Ainoat lelut, joilla vielä "leikitään" ovat puiset palikat ja pikkarainen ksylofoni. Kehoitankin mummuja ja paappoja hankkimaan nämä leikkikalut lapsenlapsilleen heti, kun leikkijät ovat vielä synnytyslaitoksella. Torninrakenteluinto ja soittokoneen pimputtelu eivät näköjään hyydy niin äkkiä, kuin muiden leikkikalujen kanssa äksääminen.(Musta-Pekka-kortit ovat myös jatkuvalla syötöllä IN).

Lauantaina oli Isonkyrön Kristillisdemokraattien paikallisosaston tempaus Isonkyrön cityssä (siis siinä marketin ja sen toisen liiketalon välitietämissä, kuten kaikki pohjoismaalaiset tietävät).
Olimme kukin keittäneet pumppiksiin kahvia, Tupu oli leiponut kakun, Magnus hätäprätiköitä, ja arpajaiset oli myös laitettu pystyyn, kuten KD:n telttakin.
Sataa lotisi kotoisasti, mutta silti paikalla kävi väkeä keskustelemassa ja sumppia siemailemassa ja vaaliehdokkaita tapaamassa.
Niistä hätäprätiköistä, jotka siis ovat viittä vaille Kyröön kansallispulliksi äänestettyjä, näkyy tämänkertaisen blogin alussa olevassa kuvassa muutaman kylkikin. (Siinä kopassa.)
Magnusta lainatakseni, kaikki taas hurrasivat kovasti maiskutellessaan prätiköitä.
Olisikin ehkä ollut kauaskantoisen viisasta ottaa Magnuksesta vaalimainokseen kuva hätäprätikkä suussa.

Sunnuntaina olimme kirkossa, kuten sunnuntaisin aina. Magnus sai jakaa ehtoollista.
Sunnuntai-iltapäivällä veimme rakkaat vierailijamme kotiinsa Nikolainkaupunkiin. Menimme myös Kansanlähetyksen iltatilaisuuteen. Sellaiseen tilaisuuteen tällä kertaa, jolla on se vihellettävä nimi, eikä mikään vanhanaikaiselta kalskahtava "SUNNUNTAISEURAT"-nimi.
Jokseenkin sama sisältö molemmissa, mitä nyt tämä musiikkipuoli hieman ottaa hätkähdyttääkseen.
Minä en  tunnustaudu luutuneeksi kalkkikseksi, mitä mussiikkiin tulee. En, en, en!
Viittaan muun muassa viehtymykseeni metelli-rokki, kansanlaulu- ja hevijumalanpalveluksiin. Ymmärrän kyllä, että ajat muuttuvat ja minä en ehkä ole muuttunut mukana ;)

Tänään illansuussa olimme Tervajoen Ystävyydenkulmassa Sanasessa.
Sananen on ikäänkuin raamattupiirin tapainen, jossa tutkitaan ja keskustellaan seuraavan sunnuntain epistolateksteistä.
Ensi sunnuntain evankeliumiteksti on seuraavanlainen. (Se VOI olla myös joku muu kohta Raamatusta).Menkää kuuntelemaan.:D

Joh. 13:16-20
Jeesus puhui opetuslapsilleen:
" Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi, eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi.
Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen:"Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan. Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, että sen toteutuessa te uskoisitte, että minä olen se joka olen.
Totisesti, totisesti, joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa vastaan minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt."

T: Marja Kaisa Jouppi os. Wirtanen