sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Huomenissa ei ilmesty mhvv:tä. Se johtuu siitä, että meillä on pari päivää talvilomalaisia kaksi kappaletta (toinen niistä kuvassa).
Energiani (kaikki se vähäinen, mitä löytyy) hupenee keittämisiin, seuranpitoihin, kortinpelaamisiin jne. jne.
Aion kyllä pikimmiten viikolla jonakin päivänä palata asiaan ja kirjoittaa kaikista niistä mielenkiintoisista happeningeista, joita tämän ikäiselle mummulle nyt yleensä voi sattua (vrt. ojaan-sun muuhun ajot).
Näkemisiin ja kuulemisiin!
T: Kaisa von Vintterlov

maanantai 19. helmikuuta 2018


 Taas vanhat kuvat kehissä, mutta niin ovat ihmisetkin, joita ne esittävät.
Kuten kaikki, te sadat ja taas sadat lukijani  muistatte, harrastamme Maunon kanssa silloin tällöin draamaesiintymisiä. Vaasassa toimii draamaryhmä nimeltä Kulmakivi. Siihen meillä on Magnuksen kanssa kunnia kuulua. Ei aina fyysisesti, koska harjoittelukulkuvälimatka on pitkä, mutta aina joskus osuu kohdille roolit ja matkat. Maunolla on usein Pietarin rooli ja minulla "suuri kansanjoukko"-rooli.
Mauno sopii osaansa kuin näppy otsaan jo ulkoisen habituksensa puolesta, ja samasta syystä myös minä.
Minun roolihahmooni ei useinkaan kuulu vuorosanoja. Onneksi, sillä luultavasti en kumminkaan muistaisi niitä.
Tykkäisin ihan hirveästi näytellä ja toisenlaisiakin rooleja kuin "suuri kansanjoukko".
Isäni oli vannoutunut harrastelijateatterilainen. Hänellä oli lukuisia rooleja lukuisissa teatterinäytelmissä Vaasan Strömbergin (nykyisin ABB) harrastelijateatterissa.
Myös veljeni näytteli ikimuistettavasti ikimuistoisia rooleja monena kesänä Hankasalmella, jossa hän toimi paikallislehden päätoimittajana (muita toimittajia lehdessä ei ollutkaan).
Äitinikin oli varsinainen seremoniamestari kesäleireillä ja sen sellaisilla ollessaan. Hän lauloi ja soitti ilmakitaraa ja esitti keksimiään juttuja suurella sukseella.
He muistivat hyvin vuorosanansa. Toisin oli minun kohdalla. Muistin loistavasti kaikki vuorosanat nipusta näppyyn kotona harjoitellessani patsastellessani, mutta välittömästi koulun näytelmäkerhon esiintyessä ja estraadille  noustessani kaikki pyyhkiytyi viimeistä pilkkua ja pistettä myöden pois aivokopastani.
Nykyään keksin kaikennäköistä sanomista ja kirjoittamista ihan helposti, mutta jos ne pitäisi opetella ulkoa, ei tulisi mitään. Ei niin yhtään mitään. Siksi minulla on aina omia runojanikin lausuissani paperi, tai kirja nokan alla. Se, jos mikä, on aika kurjaa. Olisi niin mahtava katsoa merkitsevästi yleisöön tai laipioon ja saada sillä viisillä enämpi painokkuutta esitykseen ja kontaktia yleisöön. Sielukkuutta ei koskaan ole liikaa. Paperista posmottaessa sitä ei ole juuri lainkaan.

Tänään on maanantai. Maanantain tapaan olisi ollut myös taidepiirustuskurssi, mutta meikäläinen ei ikinä päässyt sinne asti. Ei, vaikka niin iloisena ja toiveikkaana taas liikkeelle lähdin. Vaaleanpunainen lahjapaperipussi tavan mukaan auton peräpenkille asetettuna. (Vaaleanpunaisessa lahjapaperipussissa minulla on paperit, värikynät, viivottimet, pyyhekummit, terottimet ja lukulasit.
Mietin siinä ajellessani, että käyn luruttamassa tankinpohjalle hiukan bensiiniä, että pääsen kunnialla takaisin kotiin kurssi-illan päättyessä.
Kylä tiellä vastaani tuli auto ja koska kylätiemme on kaponen, väistin kuuliaisesti sivuun, että mahtuu kunnolla ohitse. Näin talvella kylätiemme näyttää leveältä. Se aurataan (ja hyvin aurataankin) reunoja myöden leveästi.
Kaikki me kyläläiset kuitenkin muistamme, että tie ei ole sellainen, miltä se näyttää. Tasaiseksi auratut vierukset kätkevät alleen ojan.
12 vuotta olen täällä asunut ja kertaakaan en ojaan kuitenkaan ole ajanut (ellei kivisen rajapyykin päälle ajamista lasketa ojaan ajamiseksi).
Tapahtui väistäessäni, että auto ei noussut tielle, vaikka ratti soikeana väänsin. Ei, vaan se kynti yhä syvemmälle ja syvemmälle ojaan. Itsekin oikealle syrjälle pahoin kallistuneena (koska ajoneuvokin oli) soitin Maunolle:
-Mä oon ojassa! (Luurin toisesta päästä ei kuulunut toviin mitään, hengityksestä puhumattakaan).
-MITÄH? Magnus kihisi.
-Olen ojassa. Pikka Ilmarin talosta vähän eteenpäin (tarkensin tapahtumapaikkaa).
-Orota siinä, niin tuumma apuhun!
Minulla ei ollut aikomustakaan lähteä mihinkään. Päinvastoin! Minun teki mieleni paiskata ojaan autoni viereen ja parkua ja rääkyä suoraa huutoa.
Ohiajavat pysähtyivät ystävällisesti kohdalle ja kysyivät mitä on tapahtunut? Heidän takiaan hillitsin itseni ja ääni vain hiukan väristen kerroin, kuinka minulle käytiin.
Eipä aikaakaan, kun Magnus porhalsi Sitikalla paikalle Charlesin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun paikalle porhalsivat lähistöllä asuvat Sampsa ja Eeka (nimet muut.)
Ensin yritettiin henkilöautolla kiskoa ajokkiani tielle, mutta kävi ilmi, että tarvitaan järeämpiä vetojuhtia.  Sampsa haki traktorin.
Jo alkas Lyyli kirjoittamaan, kun sai oikean osoitteen.
Pöläys vain ja kaara oli tienpäällä. Minä istuin koko veto-operaation ajan Sitikassa.
Mitä minä olisin osannut edes tehdä? En mitään!  Sitä paitsi parkumiset ja rääkymiset olivat koko ajan tulollansa vuolaana ulos. Piti nieleskellen keskittyä pitelemään mölyt mahassaan.
Kiitollisena tässä nyt sitten lämpimässä vinttipöksässä tätä teille kirjoittelen.
Edelleen kyllä väännättää parkua ja itkua, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä, joten taistelen urheasti vastaan.
Olen vanhemmiten huomannut, että olen erityisherkkä. Erityisherkkyys on nyt päivän sana ja olen iloinen, että sain asian ällänpäälle vielä näinkin vanhana. Erityisherkkä ihminen ottaa kaiken hyvin raskaasti ja hänen tekisi mielensä parkua asiasta kuin asiasta. Erityisherkkä ottaa asian kuin asian erityisen raskaasti ja hän suhtautuu kaikkeen kiihkeästi.
Magnus on sanonut, että minulla on "taiteellinen" luonne. En oikein usko sitä, tai... ehkäpä olen taiteellisen erityisherkkä? Mene ja tiedä.
Sinä, joka sanot mielessäsi minusta, että en ole yhtään erityisherkkä, niin sinä et tunne minua.
Osaan peittää kaikki ja estää itkut, mylvinnät ja tuntemukset. Voin ulkopuoliselle vaikuttaa jopa hyvin tasaiselta luonteelta (aina vihainen).
Kaikki tämä luonteentutkistelu ja analysointi johtuu alkuillan ojaanajosta ja tietenkin myös siitä, että nykyään on muotia setviä minuutta. Siitäpä tuo erityisherkkä-juttukin on minulle selvinnyt, kun olen lukenut tietoihmisten viisaita (yskii hiukan) pränttejä.

Minulla oli tiistaina pitkästä aikaa serkkutapaaminen Nikolainkaupungissa.
Elitzabethy-serkku oli laittanut tapansa mukaan pöydän koreaksi. Tarjolla oli muun muassa laskiaispullia. Eikä mitään kananmunankokoisia laskiaispullia, vaan lätsänkokoisia!
Yömyöhäänkin  tuli röyhtäyksiä. Johtuen tietysti myös samaisilla kalaaseilla syömistäni maustekakun siivuista, sipseistä, jäätelöistä ym. ym. ym.
Serkkutapaamiset ovat ihania. Röyh! (Tietenkin johtuen nimenomaa serkuista. Ei syömisistä).

Eilen aloin taas polkea tosissani kuntopyörää. Tein myös 20 punnerrusta punnerrusvempeleelläni. Olisin heilutellut myös kahvakuulaa, mutta en löytänyt sitä. Mistään.
Kenenkään muun huushollissa ei taatusti voi niinkin näyttävä esine kuin kahvakuula, mennä totaalisesti hukkaan. Ei kenenkään.
Magnus sanoi, kun tuskailin asiaa, jotta onhan sulla monenpainoosta muuta punnusta. Paisko ja huisuuta niitä.
Asia ei ole sama! Kahvakuula on KUULA! Siinä on kripa! Tavallisissa punnuksissa ei ole!
T: Kaisa Kuulsten-Kripander
-----------------------------------------------------
Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani,
suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.
Sä kaikeks tule mulle valollas, neuvoillas
suo joka päivä elää mun yksin armostas.

Suo anteeks kaikki synnit, puhdista verelläs
luo minuun uusi mieli, pyhitä Hengelläs.
Ja meidät suuret, pienet sun sulje suojahas,
yö rauhainen suo meille, oi Jeesus laupias.




maanantai 12. helmikuuta 2018


Kalenteri ammottaa tyhjyyttään, mitä viime viikkoon tulee ja pää ammottaa tyhjyyttään, mitä tähän hetkeen tulee.
Mitähän tästä mhvv:stäkin nyt sitten tulee? ;)

Viime maanantaina olin tietenkin piirustusharrasteen parissa Vähässäkyrössä. Piirustuskurssia en koskaan kirjoita kalenteriin, koska tosiaankin muistan sen muutenkin. Varmaan kirjoittelin viime maanantain kurssista jo edellisessä postauksessa.
Tämän päivän maanantain kurssilla hahmottelin paperille polvihousupojan ja vierellensä kaksi saksanpaimenkoiraa. Eikä mitä tahansa saksanpaimenkoiraa, vaan sellaiset, jotta ovat voittaneet koirakilpailussa ykkös- ja kakkossertifikaatit. Ovatkohan ne sertifikaatteja? Pisti oikein miettimään. No, joka tapauksessa kuvan koirilla on silkkinauhaiset palkintonumerot kaulan ympärillä.
Meillä oli aikoinaan saksanpaimenkoira. Oikein paperikoira.
Veimme sen pahaa-aavistamattomina kilpailuun, tai oikeastaan kasvattajakennelistä pyysivät ja ehdottivat niin tekemään.  
Koska emme tienneet koiranäyttelyistä hölkäsen pöläystä, pyysimme puhelimessa asioista sovittaessa, että kennelintäti kuljettaisi koiraamme kehässä. Hän lupasikin auliisti niin tehdä.
Pesimme koiramme koirashamppoolla kiiltäväksi ja putipuhtaaksi ja tyytyväisenä lähdimme kilpailupaikalle.
Mainitulla kilpailupaikalla saksanpamenkoirakennelin omistajatar alkoi huutamaan suoraa huutoa nähdessään kilpasankarimme. Hän nyyhkytti, että ei kehtaa moista "tanhupalloa" ikimaailmassa mennä tuomaristolle esittelemään.
Joku meistä (olin niin järkyttynyt, etten muista kuka) meni tuota "palloa" kanveesille taluttamaan (tai ehtikö edes kanveesillekaan asti), kun tuomari ojensi käteen petyykin, jossa luki EVA.
Kaikki koiranäyttelyissä koiran kera kulkeneet tietävät, että nämä kirjaimet eivät aiheuta minkäänmoisia jatkotoimenpiteitä.
Koira oli kuulemmaasti liian tukeva, eikä koiria saa missään tapauksessa pestä edellisenä päivänä, koska ne näyttävät silloin tukevaakin tukevammilta.
Meidän näyttelyintomme lopahti siihen.
Yleensä  koiramme ovat olleet seropi-rotuisia, joten senkään puolesta ei intoa ole tarvittu.
Seropeista puheenollen viime viikon meillä oli talvilomalla ihana Lyllan.
Kotitavoistaan poiketen Lyllan saa nukkua meidän kanssamme samassa pehkussa. Sen se  tekeekin todella kiitettävällä antaumuksella. Meillä on työ ja tuska raivata itsellemme sen verran tilaa, että saamme kinttumme suoriksi ja päänuppimme pysymään kutakuinkin sängyn päällä, eikä roikkumassa lattiaa vasten.

Seurakunnan strategiaryhmä, johon minäkin kuulun, kokoontui perjantaina seurakuntatalolla. Mietimme ja puntaroimme erilaisia strategioita parisen tiimaa ja jäin se jälkeen odottelemaan perjantain raamattupiirin alkamista. Ehdin syödä mukaani varaamat kaurajuustoleivät makoisiin suihin, ennenkö piiri alkoi.

Siinä olivat viikon happeningit, ellei sunnuntaita lasketa mukaan.
Lasken kuitenkin sunnuntainkin mukaan, kertomalla, että olimme laskiaismessussa Isonkyrön kirkossa. Oli mahtava meno ja meininki. Kuten aina, kun pienet kerholaiset ja lastenkuorot ovat mukana. 
Kirkonmäellä olisi ollut messun jälkeen mahdollista laskea mäkeä ja syödä hernesoppaa ja makkaroita ja juoda nokipannukahvia, mutta me emme ehtineet jäädä näitä ihanuuksia nauttimaan. No, mäkeä en olisi uskaltanut kyllä laskea, vaikka olisimme ehtineet jäädäkin.
Minua on aina huimannut laskumäkien päällä ja vatsan pohjaa kouraissut ilkeästi kovat vauhdit. Joskus lapsena jokusen kerran, kalpeana ja pelokkaana, uskaltauduin jostakin hirvittävästä mäestä laskettelemaan. Jo silloin ihmettelin mielessäni syvästi, että MIKÄ siinä kaikkien mielestä voi olla muka niin hauskaa? Minusta suolien kuuluu olla mahassa, eikä housujen perällä hirveän rynkytyksen tuloksena. 
No joo, toisaalta, kun katselee lasten nauravia naamoja ja kuuntelee heidän riemunkiljahduksiaan, on pakko ajatella, että minä olen väärässä. Mäen lasku ON hauskaa.
Minä vaan en osaa ottaa sitä asiaan kuuluvalla rentoudella. Pitää osata laskea vetelänä, eikä jäykkänä käydä joka kolon ja kuopan pohjalla tyrät rytkyen.

Sunnuntaina lähdimme Nikolainkaupunkiin seuroihin. Minulla oli kahvitusvuoro.
Oli sovittu, että tarjoillaan seuraväelle leipiä. Tein ne kotona jo valmiiksi (lukuun ottamatta tuorekurkkurusetteja, jotka kieli keskellä suuta asettelin kauniisti kunkin lieputskan päälle paikan päällä).

Koska kalenterini on tosiaan kauniin valkoinen viime viikkoni kohdalta, minulla ei ole enää muuta asiaa kuin kertoa alussa olevista valokuvista jotakin. Kyseiset valokuvat ovatkin poikkeuksellisesti ihan uusia.
Yläkuvassa on Magnuksen tekemä käspaikka. Ihmettelen kovasti onko käspaikka oikea nimitys tuolle hantuukinaulakolle? 
Naulakon edessä oleva peite näyttää käsipyyhkeeltä. Se johtuu yksinomaa siitä, että kyseessä ON käsipyyhe. Tervajoelle sijaitsevassa upeassa kangas/vuodevaate&paljon muuta ihanaa-liikkeessä ei ollut valmiiksi neulottua rimssupeitettä. Niinpä kekseliäänä emäntänä laitoin pyyheliinan rimssupeitteen virkaa toimittamaan.
Minä olen maalannut telineeseen nuo kukat ja lehdet ja kaduin välittömästi niin tehtyäni.
Tosin Magnuksen mielestä noon hianot!
Annan maalausten nyt jonkin aikaa olla paikoillaan ja sopivan hetken tullen ostan peesvärisen maalitölkin ja maalaan kaikki peittoon.

Toisessa kuvassa on omitekemäni (ja jo ajat sitten syötykin) omenahillopiirakka.
Nuo tummat läimäreet ovat kuivattuja karpaloita. Oli pakko laittaa niitä piirakkaan, kun parasta ennen-päivä alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan. Tosin kuivatut karpalot eivät
maistu sen kummemmalta oli niissä viimeinen käyttöpäivä ollut, tahi ei.
Kuivatut karpalot eivät maistu oikein miltään. Sen takia niitä voi huoletta laittaa piirakkaan ja ihan mihinkä vaan. 
T: Kaisa Kuivalainen-Handplats
------------------------------------------------

Saarnaajan kirja 2:24-26

Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä
ei ole muuta onnea kuin syödä ja juoda
ja nauttia elämän iloista.
Minä huomasin, että myös tämä tulee Jumalan kädestä.
Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä?


maanantai 5. helmikuuta 2018


Kuvassa (tuossa alimmaisessa) on kuvattuna Runebergin olkaväsky.
Se sopii hyvin tämän maanantain bloggaukseen alkukuvaksi, koska onhan tänään Runebergin päivä. Kaksi (2) runebergintorttua olen syönyt jo etukäteen. Hyviä olivat, joskaan ei ihan oikeaoppisia. 
Oikeaoppinen ruunekreenintorttu: korkea, märkä ja raskas.
Kuvan väskystä napsaisin ollessamme joku kesä sitten päiväretkellä Pietarsaaressa ja totta kai piti mennä Runebergin kesävillaakin ihastelemaan. Siellä oli kaikennäköistä tilpehööriä, joita Runeberg oli tarvinnut ja käyttänyt ja tietysti myös Fredrika.
Olin hyvin viehättynyt paikasta ja kehotan lämpöisesti kaikkia ihmisiä sinne käymään menemään, mikäli on vaan mahdollista.
Minulle tuli hyvin ylevä olotila mökkiä sisältä ja ulkoa tutkaillessani.
Muistelisin ihan, että  minullakin runosuoni ylevästi korskahteli ja kuoputteli kuvitellessani, kuinka Runeberg on istunut ulkosalla ja luonut katsantansa taivoa kohti kumpupilvien hiljaisesti lipuessa valkokylkisten koivujen latvustojen yläpuolla.

Yläkuvassakin on hevonen. Kaksikin. Nämä eivät ole runoratsuja, vaan tavallisia heppoja.
Tämän piirtämäni hevoskorttikuvan laitointänne siksi, että tahdon kunnioittaa Jormaa.
Meitä 12 vuotta ihastuttanutta suomenhevosta. Jorma oli paljon vanhempi kuin 12v, mutta me olemme tuon kyseisen ajanverran  asuneet näillä kulmakunnilla ja päässeet näin jokaisella kirkonkyläreissullamme mennen, tullen tätä hurmuri heppaa ihailemaan.
Eilen kuulin, että tämä ihastuttava heppa on nyt sitten viime uutena vuotena lähtenyt autuaimmille nurmikentille. Me olemmekin usein ihmetelleet ja pahkuloineet, missä Jorma on. Olemme ajatelleet, että on liian kylmä, liian paljon lunta, liian tuulista ja liian milloin mitäkin, kun tuota jykevää hahmoa ei ole näkynyt. Nyt sitten tiedämme.
-Ottaakahan ne uuren hevoosen? Magnus mietti. 
-En usko, vastasin minä ja onko suomenhevosia enää missään noin vaan otettavissa? jatkoin synkeästi.
Hevosen nimi ei suinkaan ollut Jorma. Annoin tämän nimen sille, koska emme alussa tienneet sen oikeaa nimeä. Oikea nimi oli Humppis. 
Uuden vuoden jälkeen ihmettelimme suureen ääneen ohi ajaessamme, että missä Jorma on, kun ei näy pihalla. Arvelimme, että ilmat ovat liian hyiset sen olla ulkona. 
Noh, eilen asiat sitten selvisivät:
Viime uudenvuoden aattona Jorma oli hyvissä ajoin viety pilttuuseensa, että sen ei tarvitsisi säikkyä ja pelätä uudenvuoden possautuksia.
Sille oli annettu kauroja, joita se kuulemma hyvällä halulla tapansa mukaan oli turpaansa hamunnut. Kautta näiden vuosien meitä aina nauratti, kun Jorma oli aina syömäpuuhissa. Se oli toki ymmärrettävää, koska Jorma oli valtavan kokoinen hevonen. Komea ja iso. Vanhuuttaan sen selkä oli pikkasen mennyt notkolle, mutta uljas se oli. Niin uljas.
Noh, sitten talonväki oli myöhemmin mennyt talliin tarkastamaan tilannetta (kuten varmaan aina iltasella menivät). Siellä Humppis olikin ollut ihan hikinen ja vavissut kauheasti. Se oli siirretty toiseen pilttuuseen ja...sinne se sitten äkisti oli kuollut. Sydän. Sydän oli loppunut. Niin eläinlääkäri oli sanonut. Jorma-Humppis oli melkein 20-vuotias. 
Onneksi tiemme varrella on kyllä vielä hevosia, joita ihailla. Jorma-Humppista jäimme kuitenkin kovasti kaipailemaan. 12 vuotta suunnittelin meneväni siihen aidan viereen ja näpsäisemään siitä  kuvan, kun se hamuaa ruohoa maasta (sillä oli kuulemma hyvät hampaat, vaikka oli vanha), mutta suunnitteluasteelle jäi. Mauno sanoi tietävänsä, että pitää mennä talonväeltä kysymään, saako niiden pihoissa olevia elikoita filmata, vai eikö? Se oli omiaan aina harraamaan kuvausintoa.
Uskon kuitenkin, että olisi saanut, mutta myöhäistä, mikä myöhäistä (pyyhkäisee silmäkulmaansa).

Eilen oli Naisten kesken iltapäivä. Laitoin siitä ilmoituksenkin Fb-sivulleni.
Ilmoituksesta taisi tulla, kun tarkemmin asiaa jälkeenpäin ajattelen) aikas väkevä. Siitä sai sen käsityksen, että ainoa pätevä syy olla päiville tulematta, olisi se, että olisi vainajana. 
Turha on tietenkin jälkeenpäin ilmoituksiansa kaduskella. Ennemmin pitäisi moista tehdä ja harkita muutoinkin tarkkaan sanomisiansa. Onneksi meitä eläviä oli paikalle saapunut kokonaista 27 immeistä.
Tuon vainaja-jutun kuulin ja opin aikoinani eräältä papilta. On hyvä nyt puolustautuakin sillä, että kun pappi kerta sanoi, niin kyllä minäkin.
Minulla on muutamia muitakin sellaisia kyseenalaisia sanontoja, joista pitäisi päästä irti.
Ensimmäinen on tuo edellä kertomani, toinen on se, kun syödään lihasoppaa. Syödessähän aina ihastellaan makua sun muuta, niin minäkin, mutta loppukaneettini on joskus, että lihaakin on kuin sukuhaudassa. Tämän sanomisen olen päättänyt jo aikoja sitten lopettaa, mutta niin vaan taas lipsahti muutama viikko sitten eräässä tilaisuudessa, jossa tarjottiin mahdottoman hyvää lihakeittoa. 
Kolmas sanonta on se, kun päästää ovesta, tai jonossa edelleen jonkun, joka estelee kohteliaasti ja kehottaa minua menemään ensin, niin siihen sanon kuuluvalla äänellä: 
-Possut ensin ja paimenet sitte!
No joo, onhan niitä sanontoja. Tämän jälkeen minä en enää moisia käytä. Siitä on tieto tullut!

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on jonkinmoista raapustusta 4:n päivän kohdalla.
Kaksi iltaa meni kokoustaessa seurakunnan eri asioiden ja johtokuntien tiimoilla.
Suutani niissä aukaisin ainakin silloin, kun ryystin kaffia, tai haukkasin Runebergin torttua. 
Asiat kokouksissa ovat hyvinkin kinkkisiä näinä aikoina. Ainakin, mitä taloudellisiin asioihin tulee.
Uskon kuitenkin, että kirkon päätehtävä, eli evankeliumin etiäppäin vieminen, tulee aina onnistumaan, oli sitten varoja, rakennuksia tms. joo, tai ei. 

Torstain kohdalla kalenterissa lukee: Hae avaimet. Yhdestä avaimesta oli toki vaan kysymys, eli pappilan paraatioven avain. Pitäähän asioita ja paikkoja aina hiukan järjestellä ennen juhlahetkeä.
Pyörähdimme hakemassa avaimen ja jatkoimme siitä matkaa Nikolainkaupunkiin viemään uusia piirtämiäni korttiaihioita painettavaksi. Uusia kortteja ovat ripillepääsykortit (tytölle ja pojalle) ja kettukortti.
Charles sanoi tässä päivänä muutamana, kun keskustelimme taiteen eri tyyleistä, että minun tyylistäni ja korteistani ei pysty sanomaan, onko se hyvää, vai huonoa taidetta.
Pyysin ystävällisesti tarkentamaan analyyssinsä syvintä ydintä.
-No, sun tyyli on niin outo, että siitä ei tiedä, onko se hyvää, vai huonoa!
Kerroin hänelle, että hän voi olla varma siitä, että se on hyvää.
Sen tiedän, että minä ja tyylisuuntani on auttamattoman jäljessä ajastaan. Olisi pitänyt olla kaiken kanssa asialla jo 50 vuotta sitten (ja ennemminkin). Siihen hyvään aikaan, kun kortteja läheteltiin ylt´ympäriinsä miljoonittain.
Aika on ajanut sekä mummun (minä), että taiteeni (paperikortit) yli jo ajat sitten.
Asia ei oikeastaan ole minulle yllätys. Olen ikäni ollut jäljessä kaikesta ja tulen olemaan jäljessä koko tulevan elämänikin. Jäljessä oleminen on kivaa, jos kohta aika rasittavaakin.

Lauantaina olimme linja-autolastillinen innokkaita seurakuntalaisia (eri seurakunnasta ja eri lähikunnista) Seinäjoella koulutuksessa. Pohjanmaalla alkaa maaliskuussa mittava missio-operaatio Mahdollisuus muutokseen.
Meitä opetettiin sana sanalta ja ilme ilmeeltä kohtaamaan ihminen (esimerkiksi kadulla ja sen sellaisissa paikoissa) ja kuinka kertoa hänelle Jeesuksesta.
Opetettiin skriiniä avuksi käyttäen, miten aloittaa puhuttelu, miten jatkaa puhuttelu ja miten lopettaa puhuttelu. Kehon viestiä ja hymyilyn tärkeyttä painotettiin eritoten, kuten oikein onkin.
Sitten seurasi kuivaharjoittelu. Olisi pitänyt valita pari ja vuorotellen mennä kohta kohdalta mahdollinen kohtaamissessio läpi.
-Kauhistus, ajattelin minä. En kyllä etsi paria ja enkä kyllä harjoittele. Eikä minua juuri koskaan hymyilytä (naurata nyt ollenkaan). Siihen jo tyssäisi meikäläisen harjoittelu.
Olen elämäni aikana ottanut sen käytännön, että kun ja jos ei hymyilytä, niin silloin ei liioin hymyillä. Tästä käytännöstä johtuen joku on joskus sanonut, että ei ole uskaltanut tulla kanssani juttelemaan, kun olen aina kuin häntäänsä pierryt koira ja vihaisen näköinen kuin marjaiskarhu.
En haluaisi missään tapauksessa olla kumpainenkaan. Satun nyt kuitenkin olemaan tyypiltäni rautakanki&haudankaivaja sorttia. Teeskentelemään en liioin ole alkanunna.
No sitten: Eipä aikaakaan, kun minun eteeni tuli valoisan, iloisen ja eloisan näköinen nuori tyttö pyytäen innokkaasti saada minun kanssani harjoitella kommentointia kadun ihmisen kanssa.
Kerroin hänelle (ja sain kuin sainkin pientä jakoavain hymyä väännettyä suupieliini), että en saisi sanan palaa sanottua hänen kanssaan. Takeltelisin ja sekoaisin sanoissani, kun muistelisin, että mitäs nyt kuului sanoa ja mitäs missään tapauksessa ei saisi sanoa?
Tyttö nyökkäsi iloisesti ja sanoi hyvin ymmärtävänsä ja lähti sitten tarmokkaasti etsimään toista innokasta harjoittelijaa.
Uskon kyllä, että pärjään tositilanteessa. Ainakin olen nämä 30 vuotta uskossa olleena pärjännyt. Välillä takellellen, välillä kuuma peruna suussa, välillä niin kuin jäitä polttaen ja joskus niin kuin mummu hangessa.
Mahtavaa, että Pohjanmaalle saadaan tämmöinen mahdollisuus kuin Mahdollisuus muutokseen. 
Olkaa maaliskuussa kuulolla!
T: Kaisa Kankirauta-Skratskog
----------------------------------------------

Saarnaajan kirja 1: 9-11 (Olen menossa just tässä kohtaa Raamatun lukemisessa :D)

Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.
Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan-
mennyt on unohdettu ja tulevakin unohdetaan kerran.